Avainsana-arkisto: 2015

Vuoden viimeisenä iltana

Vuoden viimeisenä iltana mies istui yksin kotonaan. Hänen juhlimisensa oli juhlittu, ainakin tässä elämässä. Oli aika aloittaa uusi elämä, jos hän suinkin vain voisi. Vanha elämä oli polttanut itsensä loppuun. Tuhkat lakaistiin pois. 

Tämä ei ole uudenvuodenpuhe, hän mietti aloittavansa, kun kohtaisi kuvitteellisen valtakuntansa alamaiset. Muuten hän päätyisi toistelemaan sellaisia kliseitä kuin ”näinä vaikeina aikoina” tai että ”uudet haasteet odottavat”. 

Kyseessä oli kuitenkin vain keinotekoisesti määrätty luku kalenterissa, hän pohti. Elämä ei oleellisesti muutu vuosiluvun vaihtuessa. Muutokset tulevat vähitellen. Kuin varkain. Ne eivät tee numeroa itsestään.

Hän mietti kuluneen vuoden saavutuksiaan. Hänen voittonsa olivat pieniä ja niistä tiesi vain kourallinen ihmisiä. Ei mitään syytä röyhistellä rintaa tai tulla ylpeäksi. Ei ollut mitään laakereita, joilla levätä. Suurin työ oli vielä edessä.

Hän ajatteli kaikkia elämässään matkan varrelle jääneitä ihmisiä. Poltettuja siltoja. Heitä, joita hän ei enää välittänytkään nähdä. Heitä, jotka hän oli menettänyt omaa typeryyttään. Heitä, jotka jo kätki nurmi. Samoin uusia ihmisiä, jotka olivat tulleet tilalle. Kuka jäisi hänen elämäänsä, kuka katoaisi aikaisempien tavoin? 

Hän uneksi usein faustisesta sopimuksesta, joka tekisi hänet ruumiillisesti jälleen noin 18-vuotiaaksi, mutta antaisi hänen pitää nykyisen elämänkokemuksensa, monista virheistä jo jotain oppineen. 18-vuotiaaksi asti varsin pumpulissa kasvaneena hän oli ollut naiivi ja typeräkin, puhumattakaan tuskallisesta ujoudesta, joka oli ollut hänen elämänsä taakka. Se oli hieman hellittänyt vasta keski-iässä, ei silloinkaan kokonaan. Nyt hän olisi itsevarmempi ja kokeneempi samalla, kun jaksaisi enemmän eivätkä kehon elämän aikana saamat kolhut ja väistämätön ikääntyminen hidastaisi hänen liikkeitään.

Hän tajusi tämän unelman infantiiliksi. Silti päiväuneen oli miellyttävä palata aina uudestaan.

Seitsemän aikoihin ensimmäiset raketit paukkuivat pimeässä talvi-illassa. Muualla ihmiset sonnustautuivat jo parhaimpiinsa ja ottivat pohjia kotona, odottivat juhliin lähtemistä. Hän pysyisi kotisohvallaan, lukisi ja katsoisi jonkun elokuvan, söisi jäätelöä. Se riittäisi hänelle juhlinnaksi.

Hän palasi kuvitteelliseen uudenvuodenpuheeseensa. Sanoisiko hän jotain poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta? Sodista ja ilmastonmuutoksesta? Ääh, se tuntui niin turhalta. Muut ihmiset sanoisivat hänenkin edestään. Hän pystyisi vain toistelemaan muiden puheita, matkimaan. 

Jos ei ollut mitään omaa sanottavaa, oli parempi olla hiljaa. Jos faktoja ei ollut hallussa, oli parempi olla tekemättä itseään naurettavaksi paljastamalla julkisesti tietämättömyytensä. Tämä ei tosin tiettyjä poliitikkoja vaivannut. Tai tiettyä osaa kansasta. Huuto ja älämölö jatkuivat. Itsekritiikillä ei juurikaan ollut käyttöä.

Oli heitä, jotka ikään kuin kätkeytyivät jatkuvan puhetulvan, jatkuvan itsekorostuksen alle. Taukoamattoman höpötyksen loppuminen merkitsi kuolemaa. Mitä tein tänään. Katsokaa saavutuksiani. Katsokaa kaunista kuvaani. Minä olen pelkkä pokaali ylpeiden vanhempieni takan päällä. Pelkkä muistoesine. Vain palkintoni merkitsevät. Ilman niitä minulla itselläni ei ole arvoa.

Oli parempi olla ruikuttamatta. Sitä vihattiin erityisesti. Mukavien juttujen korvaan kuiskuttelijat olivat niitä, jotka menivät eteenpäin elämässä. Mielistelijöitä tarvittiin aina. Ei nillittäjiä tai valittajia. Tämänkin läksyn hän oli jo oppinut.

Hänessä oli aina ollut kaksi ihmistä, kaksi vastakkaista luonnetta. Tämä oli tietysti jo populaarikulttuurista tuttu klisee. Klisee tai ei, toinen puolisko halusi hyvää ihmisille. Toinen taas vihasi. Se viha oli pyhää. Se oli aitoa ja teeskentelemätöntä. Se oli ehkä ainoa autenttinen tunne, jonka toinen puolisko pystyi tuntemaan. 

Hän ei tiennyt, oliko hänellä koskaan ollut edes omaa identiteettiä vai oliko kyse vain jonkinlaisesta valeminästä, joka ainoastaan toisteli muilta varastettuja ajatuksia, jäljitteli muiden maneereja. Jos hän puhui rakkaudesta, hän tiesi valehtelevansa tai yrittävänsä epätoivoisesti miellyttää kuuntelijaa, kuten ihmisillä on tapana. 

Hänen vihaansa oli ruokittu hyvin lapsuudesta saakka. Hänen vihansa ei antanut unohtaa itseään. Hänen elämänsä näyttämölle nousevat ihmiset muistivat pitää sen hengissä. Hänen vihansa piti hänet hengissä. 

Objektiivisesti katsoen hän oli tietysti väärässä. Ja tietysti hänessä oli vihalle vastakkainen puoli. Tasapainoinen, täyspainoinen, täyspäinen reflektointi oli mahdollista ainoastaan niille, jotka tuon balanssin olivat elämässään onnistuneet saavuttamaan. Hänestä tuntui joskus, että se oli vain pelkkä abstraktio. 

Hän ei toisaalta halunnut lähteä helisyttämään marttyyrikruunuaan kovin kauas. Tulla arvioiduksi vain jonain psykopatologian tapaushistoriana, se ei sopinut hänen pirtaansa. Määriteltävyys tällä tavoin olisi ollut kuin olisi vapaaehtoisesti antanut rakentaa ympärilleen vankilan, jonka avain olisi sitten heitetty pois.

Hyväksi ihmiseksi hän ei voinut itseään määritellä. Sellaisessa oli aina omahyväisyyden vaara. Hyvillä teoillaan kerskailevissa ihmisissä oli jotain epäilyttävää. Hän kiemurteli päivittäin häpeästä muistellessaan monia sanomisiaan ja tekemisiään. 

Hän oli kaikin puolin keskeneräinen ihminen. Teki jatkuvasti tyhmiä kysymyksiä, puhui ja teki typeryyksiä. Hänen tiensä oli yrityksen ja erehdyksen tie. Hän oli pikemminkin ikuisessa etsimisessä, joksikin-tulemisessa kuin varmassa tiedossa ja perille saapumisessa. 

Epävarmuus oli ainoa asia, mistä hän saattoi olla varma. Hän mietti, että on olemassa täydellisen ihmisen hahmo, joka ei tee enää kysymyksiä ja on saavuttanut täyden varmuuden kaikesta. Sitä kutsutaan patsaaksi.

Nyt tämä narsistinen omaan napaan tuijottaminen saa riittää, hän lopulta päätti. Kello tuli kaksitoista. Ilotulitusraketit räjähtelivät. Oli tultu uuteen aamuun, uuteen vuoteen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Rujoja 2

”Syksy” (9/2014)

 

Intiaanikesä kaivoi maasta sotakirveen
sadekuuron yllätyshyökkäys
märän koiran ja kanssamatkustajien happamien ilmeiden
lemu bussissa

Syksy täytti kalenterit palavereilla ja poppanankudontakursseilla
syksy käänsi termostaatin aina väärään suuntaan
syksy jakoi räkää, hikoilua ja vilunväristyksiä
syksy katsoi ylös kaivon syvyydestä

Syksy räjähti perhosten parvena vatsassa
syksy soitti keskellä yötä ja kertoi suruviestin
syksy maistui vereltä suussa
syksy puki lätäköt jääriitteeseen

Syksy hehkui laskevan auringon väreissä
syksy piti bussissa paikkaa talvelle
syksy pyöritti vanhaa savikiekkoa
siivettömistä ja maan kylmän kahleista
Syksy jätti perinnöksi vanhan taskunauriin,
jonka viisarit tikittivät hitaasti kohti
seuraavaa kesää

”Sanojen triviaalit merkkirivit” (16.12. 2014)

 

Sanojen triviaalit merkkirivit
eivät läpäise hiljaisuuden muuria.
Kivettynyt metsä
ei hyökännyt aamunkoitteessa.
Aurinko kuitenkin
pääsi hetkeksi vapaaksi vankilastaan.

”Juhannus” (11.6. 2015)

 

Rivin telttoja näki
kun lähti maalle väki
Vei sinne kolina kiskojen
koitti heille yö liskojen.

Pirinisti veti ränniin
tultiin hiljaa känniin
Paloi roihuna saunat
nousi mieleen vanhat kaunat.

Et saanut unta palloon
iski kirves suoraan kalloon
oli väki kaikki naamat niin
aamulla sitten naarattiin.

Suviyö on nyt Suomen
vaan koittaako huomen
Jo juhlijan vei Näkki
taas tuokaa ruumissäkki.

Hiljaisuus on kultaa
haukkaa naapuri nyt multaa
Eipä enää mies pämppää
vaihtui jo lukot kämppään.

Koitti kaupunkiin rauha
ei häirikkö nyt pauhaa
Pitäkää tunkkinne
festarit, punkkinne.

”Maaseutu, taajama, kaupunki” (20.8. 2015)

 

Rautatiekiskoilla ampiainen
metalli alkaa hiljaa vavahdella
pikkukivet ottavat kimmokkeita teräkseen.

Kykloopin silmä jossakin horisontissa
kasvaa ja nielaisee maiseman.

Kerran tunnissa kolisten
teräskäärme sujahtaa ohi ja katoaa
niitty ottaa taas
hiljaisuuden muodon
sarvipäät laitumella
jatkavat flegmaattista märehtimistään.

Vähitellen radanvarsi täyttyy graffiteista
Ruuhka-Suomen sähköisestä allekirjoituksesta
taajamien uneliaisuudesta
melkein-kaupunkilaisista itsetyytyväisessä horroksessaan
(tai oman onnensa löytäneistä, miten vain).

Kaikki elämäni nummi-pusulat, keravat ja järvenpäät
juoksumarssissa ikkunoiden ohi.

Mustissa liiveissään ja koppalakissaan
konduktööri vilkaisee lukulasiensa reunan yli matkalaisia,
pukumiehiä ja reppuhippejä,
oman elämänsä sankareita ja rääsyläisiä
(tai kenties ei-niin-rääsyläisiä, näillä VeeÄrrän taksoilla).
Ehkäpä valtakuntaa valepuvussa katsastavia kuninkaallisia,
miettii konnari ja vajoaa taas ajatuksiinsa.

Levottomuus alkaa kuin varkain väreillä
ilmamolekyyleissä ja matkustavaisten
puutuneissa jäsenissä,
kun saavutaan Pasilan betonidystopian kohdalle.

Seireeninlaulu kaiuttimessa:
”Vi använder om en stund till Helsingfors”.

Matkaajat alkavat kokoilla laukkujaan
Töölönlahdella ei näy vieläkään valaita
eduskuntatalo ei ole liekeissä
Finlandia-talo ei ole varistanut kaikkea marmori-ihoaan
stadi alkaa kajahdella korvissa
nasaalina, takakireänä, itsetietoisena.

”Jääriitettä aamukahvissa” (1.10. 2015)

 

Sadeviittaritarit syöksyvät sisään
raahaten märkien lehtien vanaa perässään
Aamiaiseksi jääriitteinen kahvi ja asfalttivoileipä,
jossa tuoksuu vielä tuore piki.

Muuttolinnut tulevat lämmittelemään olohuoneeseemme,
takokaa kurjenmiekkanne kurkiauroiksi, ne huutelevat siivettömille.

Maan kylmän kahleet erikoistarjouksessa!

Kamikazeorava puikkelehtii autojen renkaiden välistä.
Jännitämme, tuleeko kurresta katupizza.
Pian se on vartiotornissaan,
vetelee hirsiä sammalvuoteessaan.

Onko pähkinöitä talveksi?
Onko veneet vedetty talviteloille?
Onko talvirenkaat vaihdettu?

Happamia, sanoi kettu ohikulkijoiden katseista lokakuussa.
Matalapaine viipyilee katutasolla.
Kolottavat luut vislaavat öisin
märän koiran pullotettua tuoksua.

Syksyllä syntyneet lapset kastetaan sukkamehulla ja maailmantuskalla,
nuo hylättyjen rantalaitureiden melankolistelijat
tihkuisine silmineen ja kohmeisine sormineen.

”Harmaa on karmaa”, he laulavat konsertissa sadekuuroille
ja lumisokeille kuvailevat puiden väriloistoa.
Kaikki on pelkkää toistoa,
luonnon kiertokulku ja työsulku.

Luonto kääntää ruskan kirjoman takkinsa
ja vaihtaa sen talviturkkiin.
Hyvää yötä,
menen purkkiin.

”Narsissi” (22.10. 2015)

 

Narsissi, kreikan sanasta nárkissos, joka mahdollisesti on johdettu sanasta nárke, turruttava, raukaiseva. Kasvilla on rauhoittava, unettava vaikutus, kun sitä syö tai polttaa. Sanasta on kehittynyt suomen sana narkoottinen. Kasvin nimestä syntyivät myös myytillisen henkilön nimi Nárkissos ja siitä johdettu laatusana narsistinen, itseään ihaileva. (Veijo Meri – Sanojen synty)

1. 

Narsissin tuoksu huumaa, vaivuttaa päiväuniin,
sitten myrkyttää.
Ilman ihailuamme narsissi kuihtuu.
Se häikäisee meidät valollaan, joka on kylmää.
Se näivettää muut kasvit pois tieltään.
Se ei rakasta, mutta vaatii loputonta rakkautta.
Se ruokkii itseään mainesanoilla, mutta näännyttää toiset nälkään.
Se hämää, harhauttaa, huikentelee, häipyy.

2.

Peilityyneen veteen se kerran tuijotteli
ja itseensä ihastui,
liian kauan itseään hekumoi,
sillä jumalat vihastui.

Hiljaisuuteen hukkui,
liian kauan nukkui.
Särkyivät peilit
kuin tyhjät leilit,
joista mesi loppui,
Nääntyneenä hoippui.

3.

Katsokaa minua!
Ihailkaa minua!
Huippuosaaja.
Maailman kärkeä.
Osaan verkostoitua.
Osaan sivistyssanat.
Tunnen kaikki.
Muut eivät osaa mitään.
Muut ovat pilipalityyppejä.
Muille nauran.
Muita pompotan.
Ylhäisessä yksinäisyydessäni.
Yksinäisyydessäni.
Yksinäisyydessäni.
Yksinäisyydessäni.

4.

Pääsiäissesongin aikana kukkakauppiaalla oli kädet täynnä töitä.
Piti myydä
palmunlehviä messiaille,
orjantappurakruunuja marttyyreille,
narsissiseppeleitä narsisteille.

”Koira, sinä olet tähti” (11.11. 2015)

 

Olen ruumiskoira,
labradorinnoutaja,
etsin, vainuan, löydän,
haistan putreskiinin,
eilen merkkasin lammen

Kalman haju syntyy proteiinien hydrolyysissä
kudosten hajoamisen tuloksena ‪
diamiiniputaanin haju vaivaa minua öisinkin

”Ollako vai eikö olla”
tuhat kysymystä

Mene tapaamaan ihmisiä!
Ole aktiivinen!
Se, joka ei etsi, ei löydä!
Mitä, missä, kuinka!
Ole vahva!

Kaksinkertaista tai kolminkertaista energiasi ja ponnistuksesi,
mitä teetkin

Etsi
jätä hakemus
kysy mahdollisuuksia
soita
kirjoita sähköposti
vieraile yrityksissä
jaa kokemuksesi ystäviesi kanssa
ja etsi uudelleen
jätä hakemus
kysy mahdollisuuksia
soita
kirjoita sähköposti
vieraile yrityksissä
jaa kokemuksesi ystäviesi kanssa
ja
uudelleen
uudelleen
uudelleen…

Erämaa ympärillä on hiljainen
Täällä on hyvä olla
Vain tuulen suhina korvissa
se laulaa uneen

Keskiviikkona aamupäivällä
joku ulkoilija sitten löysi
ei vastauksen, vaan tuhat kysymystä

Minun työni jatkuu
muissa erämaissa
muilla järvillä
diamiiniputaanin haju vaivaa minua öisinkin

Onni ei kulje vuorten, vaan ihmisten yli
(tšekkiläinen sanonta)

Onnea teille kaikille!

”Kurt Schwitters – Merzbild 1 A. Psykiatri, 1919” (26.11. 2015)

 

”Ylevin järki ja

täydellinen hölynpöly yhdistyvät sinussa

maagisella tavalla

harmonisesti”,

vai mitä, Kurt?

Makaat haudassasi ja naureskelet taidehistorioitsijoille.

Psykiatri,
sattumanvaraisista elementeistä rakennettu,
huolellisesti sommiteltu,
irtoroinasta ja maalista tehdyt kasvot.

Rationaalisuuden esitaistelija,
realiteettitestauksen ruhtinas.

Elämä on silkkaa dadaa,
mutta sinä onnistuit
tulemaan poispotkituksi jopa dadaisteista.
Saavutus sinänsä.

Eipä hätää,
psykiatri on aina halukas kirjoittamaan lausuntonsa sinusta.
Hänen tarvitsee vain katsoa töitäsi,
kiipeillä Merzbaussasi, jonka rakensit asuntoosi.

Lainausmerkit.

”Psyykkisen hajoamisen partaalla.”

”Epäluuloinen, harhainen persoona.”

”Grandiositeetti-illuusioita.”

Lainausmerkit kiinni.

Kirjoituskone ratisee tupakansavun täyttämässä huoneessa,
kun hän naputtaa kiivaasti näitä sanoja,
tuomioita joita hän päivä toisensa jälkeen langettaa
piruparoille, joita hän kutsuu potilaikseen.

On vuosi 1919.
Sota on juuri päättynyt,
ihmiskunnan suurin hulluus,
mutta näitä mielipuolia kunnon psykiatrimme ei toimittanut pöpilään.

Heille jaettiin mitaleita
ja heidät valittiin valtakunnankanslereiksi.

Kranaattikauhuunsa hajonneet parannettiin lyijyllä
ja koira kävi nostamassa koipeaan merkitsemättömällä haudalla.

Sinä harasit vastaan,
et kumarrellut herroille etkä narreille.

Galleriassasi sinä loit voodoo-kuvan psykiatrista
maagiseksi suojaksesi häntä ja hänen ammattikuntaansa vastaan.

Sinua ei viety hourulaan
ja pääsit vielä karkuun Hitleriä ja hänen lakeijojaan,
jotka halusivat julistaa työsi rappiotaiteeksi
ja kärrätä ne kaatopaikalle,
mutta päätyivät itse historian jätetunkioon,
kuten päätyvät heidän kaltaisensa
aina
ja ikuisesti.

Entäpä sitten kunnon psykiatrimme?

Hän jähmettyi tauluksi,
Dorian Grayn muotokuvaksi,
irtoroinasta ja maalista tehdyksi,

julisteeksi taideopiskelijoiden
vetoisiin yksiöihin,
tuopinaluseksi ja hiirimatoksi
galleriakävijöille.

Hiuspinni
kahden pennin kolikko
polttamaton savuke
käytetty matkalippu
pätkä rautalankaa (arpena kasvoissa)
pyöreä pahvinpala (poskena)

nappi
vetoketju
liimaa
maalia.

Tykit jauhoivat
palatsit ja katedraalit jätteeksi.
Ne, joiden piti olla
ikuisia.

Sinä loit
ikuisuuden
jätteestä,
Kurt.

 

Rujoja 1

1 kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Huumekoira Lex

Morjens karvakuonot, mä olen Lex. Täällä mä vaan bunkkaan palvelutalossa ja vietän vanhuudenpäiviäni. Ruoka on hyvää, joskin niukkoja annoksia tarjoavat, ja hoiturit nättejä. Vaan mikäs täällä on ollessa. Rapsutusta piisaa. Iltaisin makoilen omassa lämpimässä koiranpetissäni, järsin luuta ja muistelen palvelusvuosiani. Niin, uskokaa tai älkää, virkavallan palveluksessa mä silloin tallustelin paikkoja nuuskimassa, ja kuononi tungin sinnekin, minne ei olisi pitänyt.

Kaikki alkoi eräänä kauniina kesäaamuna Vaalimaan raja-asemalla. Uusi työpäivä oli alkamassa. Vanhempi konstaapeli Jokinen talutti mua hihnassa portille jumittuneen autoletkan luokse. Dieselin katku ärsytti taas mun kuonoa.

Mieli olisi totta puhuen tehnyt vain ottaa hatkat siltä päivältä ja mennä koisimaan omaan koppiin. Mutta duuni on duuni ja jos tänään onnistaisi, makupalaa olisi luvassa, ja ihana naiskonstaapeli Virtanen vielä paijaisi mua kiitoksena hyvin hoidetusta työstä. Joten mä koetin skarpata ja aloin vanhalla rutiinilla nuuskia autojen takakontteja ja lokasuojia.

Mentiin Jokisen kanssa biili kerrallaan ja mä näin, että sekin alkoi olla yhtä ryytynyt kuin mä, mutta onneks pian päästäisiin ruokatunnille. Safka mulla pyöri jo voimakkaasti mielessä, kun vihdoinkin tärppäsi.

Se oli Venäjän laatoilla varustettu, suunnilleen valtameriristeilijän kokoluokkaa oleva katumaasturi, ei mikään teinien vessanpöntön kokoinen ja näköinen mopoauto. No okei, mä liioittelen, mutta se oli hulppea kärry, kromi kiilsi, eikä sitä ollut hankittu millään pietarilaisen konttorirotan kuukausipalkalla.

No, mä sitten työntämään turpani sinne alle, ja bingo, mitä sieltä löytyikään. En tiedä, millä ne olivat venäläisiä tullimiehiä tottuneet lahjomaan ja varomattomiksi tulleet, mutta härmäläistä kollegaa ne eivät onnistuisi sumuttamaan. Eikä varsinkaan meikähurttaa.

Saman tien mulla oli hampaissani huumepussukka täynnä priimaluokan ganjaa, oisko ollut peräti aitoa afgaa. No, Jokinen pisti ne igorit siinä samassa makaamaan asfaltille ja käsiraudat tassuihin.

Mä ehkä vähän liian innokkaasti roudasin sitä pussukkaa hampaissani, sillä mä onnistuin jotenkin puraisemaan muoviin reiän, seurauksena että siitä levyn muotoon puserretusta ganjabiitistä irtos mun suuhuni, ja mä pöhkö menin nielaisemaan siitä aika palan. Nälkä kun siihen kellonaikaan jo kurni vatsassa.

Jokinen huomas heti, mitä oli tapahtunut ja syöksy mun luokse samalla, kun jätti muut kytät huolehtimaan niistä gangstereista. Mä aloin olla siinä samassa tosi kipee, mun vatsa kääntyi ympäri, mä ulvahdin ja heitin kunnon laatat siihen asfaltille. Ei saakeli, mä olin ihan töttöröö. Mä olin ilmeisesti pyörähtänyt siihen tantereeseen ketarat kohti taivasta, mutta varsinaisia muistikuvia mulla ei asiasta ole.

Mut oli kai saman tien viety eläinlääkärin pakeille, mutta siinä vaiheessa mä olin niin kanttuvei, ettei mitään jakoa. Mä muistan vain sen, että mä leijuin keskellä jotain kauniita värejä ja kuulin ihaninta musiikkia, mitä korviini oli koskaan kantautunut enkä koskaan olisi halunnut palata takaisin maan päälle ja omaan koiran elämääni.

Vähitellen kuitenkin mun tassut palasi kiinni tantereeseen ja mä toivuin eläinsuojassa, missä konstaapeli Virtanen kävi mua päivittäin tsiigaamassa huolestunut ilme sievillä kasvoillaan.

Päällystö katsoi eläinlääkärin lausunnon saatuaan, että mä olin sairasloman jälkeen taas tarpeeksi terve palaamaan takaisin palvelukseen, mutta ne ei tajunnu, että jotain oli oleellisesti muuttunut. Kun kerran on saanut maistaa palan taivasta, niin siitä herkusta ei hevin luovu. Mä hoidin duunini niin kuin pitikin, mutta vaivihkaa mä söin aina tilaisuuden tullen kuormasta.

Joka kerta, kun maahan tuli jotain salakuljetettua kannabista, opiaatteja, psykedeelejä, mitä vaan, mä pidin huolen, että mä pääsin ottamaan omat maistiaiset. Opin omin lupineni hiippailemaan takavarikoitujen aineiden varastolle haistelemaan ja maistelemaan. Ennen pitkää mä olin ihan tillin tallin työaikanani, mutta hoidin duunini niin hyvin, ettei kukaan huomannut mitään. Tai niinhän alkkikset ja nistit aina kuvittelee. Toleranssi kasvaa pikku hiljaa ja lopulta ei pysty olemaan hetkeäkään ilman fiksejä.

No, tietysti mä lopulta kärähdin, kun mulla vaan seiso silmät päässä eikä huumemuulien narauttamisesta enää tullut yhtään mitään. Mä olin varmaan kaikille hirvee pettymys. Virtanenkin katto mua vaan surullisesti näteillä silmillään, joille mä sain jättää haikeat jäähyväiset, kun yks kaunis päivä mut tylysti vaan irtisanottiin.

Ei mua kuitenkaan heitteille jätetty, vaan mä pääsin vieroitukseen. Eläinlääkärit vaan oli aika ihmeissään, kun mun kaltaista tapausta ei ollut ennen tullut vastaan. Korvaushoitojen, AA-kerhon ja 12 askeleen ohjelman kautta mä lopulta pääsin kuiville, mistä mä kiitän korkeinta Canis Lupusta tuolla yläkerrassa. No, lyhyestä virsi kaunis, työelämään mä en enää palannu. Vaan mikäs tässä on ollessa, täällä palvelutalossa loikoillessa. Että ottakaa pennut opiksenne, älkääkä työntäkö niitä pikku kuonojanne aivan joka paikkaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Pakolainen

Uskaltauduimme liikkeelle vasta pimeän tullen. Olimme piileskelleet sen päivän metsässä, pusikoissa lymyten. Poluilla oli ollut hiljaista, mutta olimme välttäneet niille astumista. Koskaan ei voisi tietää, milloin partio tulisi vastaan. Olimme kuulleet kylässä huhun, että valvontaa oli lisätty viimeaikaisen tilanteen vuoksi.

Tiesimme nyt lähestyvämme rajajokea. Joukossamme oli mies, jota kutsuimme Linnustajaksi. Hän oli kokenut eränkävijä, joka osasi lukea paitsi karttoja, myös maamerkkejä ja tähtiä. Kuunpaiste helpotti kulkuamme. Se myös helpottaisi paljastumistamme, jos niikseen tulisi. Koetimme mahdollisimman paljon pysyä puiden varjossa, syöksyä nopeasti puskaan jos kuulisimme pienintäkin liikettä.

Mietin viikkoja kestänyttä taivallustamme. Se oli ollut pitkä ja vaivalloinen. Olimme tulleet salakuljettajien matkassa suuren meren yli kiikkerällä paatilla. Monet olivat myyneet kaiken omaisuutensa päästäkseen mukaan. Purtilo oli hädin tuskin merikelpoinen. Aallokossa se oli kallistunut niin jyrkästi puolelta toiselle, että monta kertaa olimme pelänneet sen kaatuvan. Täyteen ahdetussa ruumassa pikkulapset olivat itkeneet hysteerisesti ja naiset kirkuneet, samalla kun yksi salakuljettajista oli karjunut heitä pitämään turpansa kiinni. Oksennuksen haju levisi kaikkialla. Olin kyykistynyt omaan nurkkaani, sulkenut silmäni ja kuvitellut kaiken olevan vain pahaa untaa.

Lopulta rantauduimme erääseen syrjäiseen lahdenpoukamaan ja meidät tönittiin paatista ulos kuin karjalauma. Kauan en ehtinyt hekumoida vakaalle maalle pääsystä, kun tunsin jo kipeän potkun takamuksessani ja lensin turvalleni rantahiekkaan. Olin laivassa ajatellut suutelevani maankamaraa, kun pääsisin vain hengissä pois, mutta en ollut odottanut sen tapahtuvan näin kirjaimellisesti.

Kuulin röhönaurun yläpuoleltani ja kohottauduin ketterästi ylös ennen kuin nauraja saisi päähänsä potkia minut kuoliaaksi siinä hiekalla lojuessani. Näin likaiset ja häijyimmät kasvot, jotka vastaani olivat milloinkaan tulleet ja ivanauruun auenneen leveän suun, josta puuttui etuhampaita. Hetken aikaa mieleni teki käydä naurajan kimppuun ja lyödä tämän loputkin hampaat kurkkuun, mutta tiesin että siitä päähänpistosta tuskin olisin selvinnyt hengissä. Käännyin siis pois ja liityin muiden rannalla laahustavien mierolaisten joukkoon.

Matkasimme usean maan halki milloin minkäkinlaisessa kyydissä. Meitä oli vaatteidemme ja kasvojemmekin puolesta kirjava joukko useita eri kansallisuuksia, jotka yrittivät paremmalla tai huonommalla menestyksellä solkata toistensa kieliä; jotka aina sopivan tauon tullen matkanteosta vetäytyivät kukin pyytämään apua omilta jumaliltaan. Kun ihminen vedetään tarpeeksi alas, lopulta hänelle jää vain usko korkeampaan voimaan, oli uskomisesta sitten mitään hyötyä tai ei.

Uskoa tarvittiinkin, kun matkamme varrella meitä lyötiin ja päällemme syljettiin. Kaikkialla sotilaat erivärisissä univormuissaan tönivät ja osoittelivat meitä aseillaan vaatien matkustusasiakirjoja ja mitä tahansa todistuksia henkilöllisyydestämme. Meitä syytettiin varkaiksi, vieraan vallan vakoojiksi ja tihutyön tekijöiksi. Oliko joukossamme sellaisia, sitä en tiennyt. Vaikean ja vaivalloisen matkan nämä ainakin taittaisivat päästäkseen sitten lopulta tekemään pahojaan. Viruimme päiväkausia erilaisissa toinen toistaan rähjäisemmissä ja siivottomammissa tyrmissä ja vankiloissa ennen kuin meidät päästettiin jatkamaan matkaamme. Paikallisten asukkaiden silmissä leiskui viha, kun he huusivat meille solvauksia kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta jonka sanoman kuitenkin tajusimme tarpeeksi selvästi.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että eivät kaikki ottaneet meitä vastaan tällä tavoin. Oli niitäkin, jotka antoivat meille ruokaa ja juomaa tai lääkitsivät haavojamme, mutta pian he joutuivat tästä vaikeuksiin muiden maanmiestensä kanssa. He saivat kuulla, kuinka sinisilmäisiä olivatkaan, kun ruokkivat likaista rosvojoukkoa, jotka olivat tulleet levittämään tautejaan rottalauman tavoin. Olin joka kerran helpottunut, kun pääsimme poistumaan tällaisesta kaupungista ja palaamaan maantielle.

Terveet nuoret miehet, miksette jääneet kotejanne puolustamaan? Tämän kysymyksen sain kuulla monta kertaa enkä kertaakaan osannut oikein vastata. Ehkä siksi, että kotia ei enää ollut. Oli vain joukko hirmuvaltiaita ja erilaisia sotajoukkoja, jotka olivat polttaneet kodit maan tasalle. Nämä sotajoukot eivät olleet mitään uljaita armeijoita. Ne olivat joukko harhaisia fanaatikkoja, jotka leikkasivat kurkkuja ja katkoivat kauloja oman jumalansa tai jumalaa leikkivän hirmuvaltiaan nimissä. Tapetuksi tulisi joka tapauksessa.

Olimme jossakin vaiheessa matkaamme saaneet kuulla, että jossakin kaukana pohjoisessa olisi maa, jossa olisi turvallista ja rauhallista, ja jossa meidän mierolaisjoukkomme otettaisiin avosylin vastaan. Tässä ihmeellisessä maassa aurinko paistaisi kesäisin läpi koko yön ja ihanat neidot laulaisivat viileissä metsissä lukemattomien järvien rannoilla. Se oli kuin mannaa meidän korvillemme, meidän jotka tulimme kuivien ja kuumien aavikoiden keskeltä sieltä, missä aurinko porotti maan sietämättömäksi pätsiksi.

Päätimme siis suunnata matkamme kohti tätä tarumaista maata. En halua toistaa itseäni, joten en vaivaudu kertomaan muista koettelemuksista, joita saimme matkallamme vielä kohdata. Ikuiselta tuntuneen matkamme päätteeksi lähestyimme nyt rajajokea, jonka ylittämällä tiesimme olevamme lopultakin perillä. Kukaan meistä ei sanonut mitään, mutta tunsin jokaisessa meissä jännityksen vähitellen kohoavan: jokaisella omat odotuksensa ja unelmansa siitä, mitä uudessa kotimaassaan tekisi, kuinka asettuisi aloilleen, ehkä jopa perustaisi perheen ja viljelisi maata tulevilla kotikonnuillaan.

Linnustaja viittoi meitä eteenpäin. Emme voineet uskoa onneamme, kun huomasimme joen rannalla puisen lautan, jota arvelimme paikallisten matkaajien käyttävän vesitien ylitykseen. Tähdet heijastuivat mustasta vedestä, kun kipusimme lautalle ja aloimme sauvoa kohti vastarantaa, joka ei näyttänyt enää olevan kaukana.

Olimme jo onnemme kukkuloilla, kun lauttamme saavutti vastarannan. Raahasimme lautan joenpenkereelle ja lähdimme kipuamaan ylös ruohoa kasvavaa rinnettä yössä, joka ei enää tuntunut niin pimeältä.

Tuskin olimme päässeet rinteen päälle, kun jo kuulimme kavioiden kopinaa ja hevosten kirskuntaa. Tätä näkyä emme olleet odottaneet. Edessämme seisoi kilpineen kypäriin ja rengaspaitoihin sonnustautunut satapäinen kalpeiden miesten ratsujoukko, jotka osoittelivat meitä miekoin ja peitsin. Kauempana näin jousimiesten tähdänneen nuolensa suoraan kohti meitä.

Joukosta ratsasti nyt esiin lihava upseeri, jonka tajusin olevan näiden johtaja. Tämä karjui meille raivoissaan. Yksi joukostamme, joka joskus entisinä aikoina oli liikkunut näillä seuduilla kauppamiehenä, tulkitsi meille: ”Senkin houkat! Olette tunkeutuneet luvatta maallemme. Nyt joudutte vastaamaan teostanne.” Samassa sotilaat laskeutuivat ratsailta, tönäisivät meidät raa’asti maahan ja laittoivat meidät kahleisiin.

Meidät kuljetettiin kahlittuina hevosten perässä läheiseen kaupunkiin, jonka kaduilla meitä odotti vihainen väkijoukko tätä outoa kalpeaa kansaa, monet soihtuja pidellen. Kummallisella kielellään he huusivat meille herjauksia. Näin joidenkin elehtivän kuin he olisivat oudoksuneet meidän ihonväriämme, joka oli niin erilainen kuin tällä aaveilta näyttävällä väellä.

Saavuimme keskelle aukiota. Seisoimme siinä karjuvan kansan keskellä syljettävinä ja pilkattavina, kunnes esiin astui vanha ja arvokkaan näköinen mies, joka alkoi puhua väkijoukolle juhlallisella äänellä. Tällöin kaikki hiljentyivät kuulemaan ja silkkaa kunnioitusta täynnä katseet kääntyivät kohti vanhaa miestä. Ymmärsin tällöin vanhuksen vaatetuksesta, arvomerkeistä ja tämän pitelemästä suuresta kirjasta, josta hän luki lauseita, että hän oli jokin korkea-arvoinen tuomari tai vastaava.

”Mitä hän sanoo?” kuiskasin toverilleni, joka oli toiminut tulkkina. Hän oli liian järkyttynyt pystyäkseen sanomaan minulle sanaakaan. Pian kuitenkin asia selvisi. Meille oli langetettu tuomio luvattomasta maahantunkeutumisesta.

Aamu alkaa sarastaa. Meidät on kuljetettu metsänrajaan. Väkijoukko katselee meitä etäämpää. Meiltä on otettu kahleet pois. He eivät ilmeisesti usko meidän enää karkaavan. Sotilaat seisovat meistä turvallisen matkan päässä, toki meitä keihäillään ja jousipyssyillään edelleenkin osoitellen. Ilma tuntuu olevan täynnä odotusta. Pian alkaa metsänrajasta kuulua raskasta töminää. Se lähestyy meitä vähitellen. Pian näen puiden latvojen yläpuolelle ilmaantuvan hahmon, joka alkaa kasvaa yhä suuremmaksi.

Henkeni salpautuu. En ole koskaan nähnyt noin hirvittävää näkyä. Olen kuullut näistä hirviöistä, muulla nimellä niitä ei kai voi kutsua, mutta olen aina pitänyt niitä taruolentoina. Se näyttää suomuiselta liskolta, mutta on jättiläiskokoinen ja sillä on päässä valtavat sarvet. Sen hengitys löyhkää rikille ja on pyörryttää kaikki väkijoukossa seisovat. Sen silmät säkenöivät kuin tuliset kekäleet. Sitten kuulen sen vetävän henkeä. Linnustaja seisoo aivan sen alapuolella. Samassa sen sieraimista syöksyvät suuret tulenlieskat kohti Linnustajaa.

Näkyy välähdys, ilmassa tuntuu palavan lihan käry, sen jälkeen maassa on vain kasa tuhkaa ja kärventyneitä luita. Nyt tiedän, mikä rangaistuksemme on. Väkijoukko hurraa. Yksi toisensa jälkeen muutkin toverini kokevat saman kohtalon. Soperran vielä viimeisen rukouksen jumalalleni, joka kuulee minut tai sitten ei. Minä olen viimeisenä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Puhumisen ja kirjoittamisen vaikeus

Ossilla oli ongelma. Se oli hänen suunsa. Se aukesi ja sulkeutui aina väärässä kohdassa. Jätkien kanssa hengaillessa sen huomasi. Heillä oli kova kilpailuhenki, jatkuva tarve nokittaa toisensa asiassa kuin asiassa. Jätkät urheilivat ja pelasivat puulaakifutista. Ossi taas suosiolla jättäytyi joukkueen huoltajaksi, mehunkantajaksi ja osallistui lähinnä kentän laidalta. Ossi halusi olla osa jengiä, hengessä mukana, mutta hän tiesi, että jätkät sisimmässään kiittivät häntä siitä, että hän älysi pysyä poissa kentältä.

Silloin, kun jätkät eivät itse pelanneet, he istuivat brittihenkiseksi sisustetussa pubissa ja katsoivat tuoppien ääressä otteluita jättiruudulta. Tällöinkin heillä oli kova kilpailuhenki päällä. Pelaajatilastojen tuntemus ja kaikenlainen triviatieto siitä, mikä joukkue päihitti kenet ja milloin, niistä kamppailtiin. Näin Ossilla oli hieman paremmat mahdollisuudet päteä kuin itse pelikentällä, mutta tässäkin ylivoiman saavuttaminen oli katkeraa ja veristä kamppailua muiden kanssa.

Pubissa istuttiin iltaa hyvässä sovussa muiden puulaakijoukkueiden pelaajien kanssa, joskin näille muistettiin kevyesti naljailla aina tilaisuuden tullen. Edustettuina olivat ainakin sellaiset seurasuuruudet kuin FC Mastodontit, FC Pallolaajennus, FC Rankkari-Ankat ja FC Kognitiivinen Dissonanssi.

Ossia ihmetytti tämä jatkuva tarve kilpailla. Kun futis- ja urheilutrivia loppui, sen jälkeen jätkät nokittivat toisiaan millä tahansa muulla. Väiteltiin esimerkiksi bändeistä, niiden albumeista ja historiasta. Beatles vai Stones, Oasis vai Blur? Jos kävikin niin onnettomasti, että jätkät huomasivat pitävänsä samoista artisteista, niin ainakin levyjulkaisuiden keskinäisestä paremmuudesta saatettiin vääntää loputtomasti kättä. Levytyssessiot ja kiertuehistoria tarjosivat loputtomasti aiheita väitteilyihin ja besserwisserinä pätemiseen.

Kaikki oli loputonta leikillistä kinastelua ja huulenheittoa, joka välillä uhkasi riistäytyä käsistä ja päätyä oikeaksi nahisteluksi ja tappeluksi. Nokkeluuksien villiintyessä Ossi jäi yleensä tuppisuuksi. Hän tunsi itsensä hitaaksi, kömpelöksi eikä kovinkaan fiksuksi, huomasi usein joutuvansa muiden hyväntahtoisen naljailun kohteeksi. Ainakin hän toivoi, että se oli hyväntahtoista.

Puna nousi Ossin kasvoille. Vaivautuneella hymyllä hän yritti salata, kuinka paljon häntä todella nolotti, kunnes joku ystävällinen sielu armahti häntä ja siirsi leikinlaskun kohteen muualle. Vasta kävellessään yksin kotiin pubista valomerkin jälkeen hän keksi, mitä olisi pitänyt sanoa sen sijaan, että päätyi taas kerran muiden heittämien sukkeluuksien maalitauluksi.

Entäpä sitten, kun muut kertoivat vitsejä? Ossi oli yrittänyt, mutta huomasi, ettei osannut iskeä tarinaa, rakentaa sitä taitavasti kaikkia yksityiskohtia oikealla tavalla värittäen niin että muut olisivat huippukohdassa räjähtäneet nauruun, ja vielä haltioissaan toistelleet samaa juttua lopun iltaa. Toisin kuin porukan taitavimmat vitsiniekat.

Ossi ihmetteli aina supliikkimiehiä ja taitavia läpänheittäjiä, kuinka nämä silkalla karismallaan vetivät omaa showtaan ja saivat muut suorastaan lakoamaan edessään. Hän itse kun ei sellaiseen ollut koskaan kyennyt.

Yritykset itsensä ilmaisuun puheen kautta tuntuivat muutenkin tuhoontuomituilta. Useammin kuin kerran Ossi oli yrittänyt selittää jotain tärkeäksi katsomaansa asiaa keskustelukumppanilleen ja saanut kommentiksi ainoastaan vihaisia ja tympääntyneitä ilmeitä. Se oli selvä vihje hänelle pysyä vain hiljaa. Sanat, joiden ilmaisu kaikkiaan oli tuottanut hänelle tuskaa ja vaivaa, juuttuivat lopulta kurkkuun. Ehkä hänen puheintonaationsa oli rasittavan monotoninen, hän mietti, sellainen joka kyllästyttää kuulijaa.

Kun Ossi jännitti suun avaamista muutenkin, hänen puheensa vinkui pehmeänä ja kimeänä kuin murrosikäisellä, joka ei ollut vielä saanut äänenmurrosta. Miehet, joita kuunneltiin ja jotka vakuuttivat kuulijansa, puhuivat vakaalla baritoniäänellä. Ossi oli yrittänyt joskus madaltaa omaa ääntään, jolloin hänelle oli naureskeltu.

Kerran Ossi oli saanut kyökkipsykologiaa harrastelevalta tutun tutulta diagnoosin itsestään: ”Asperger-tapaus ja mutisti”. Hän ei olisi muuten kuullut asiasta, mutta parin tuopin jälkeen tuttava oli innostunut lörpöttelemään ja kertoi, mitä tämä teräväkielinen, kolmatta vuotta yleistä kirjallisuustiedettä opiskeleva nuori nainen oli sanonut hänestä. Ossin oli pitänyt tarkistaa netistä, mitä ”mutisti” tarkoitti. Asian selvittyä Ossi oli loukkaantunut ja päättänyt tiukasti pysyä kaukana kyseisestä henkilöstä, jos tämä vain jossakin vastaan tulisi.

Kerran kotiin päästyään Ossi oli alkanut miettiä jotain pubissa illan aikana kuulemaansa tarinaa. Jostain oikusta hän oli tarttunut kynään ja alkanut kirjoittaa juttua ylös vanhaan kouluvihkoon. Eikä vain yhtä juttua, vaan kaikkia aikaisempia, jotka olivat jääneet hänen mieleensä. Tuntui kuin kynä olisi liikkunut paperilla itsekseen, suorastaan tanssinut siinä ja täyttänyt sivun toisensa jälkeen.

Kynä ei änkyttänyt, se ei punastellut aina kun piti avata suunsa, se ei vaiennut toisten ivallisten tai vihaisten katseiden edessä, se ei tuntenut noloutta tai häpeää. Kynä kertoi sujuvasti minkä tahansa vitsin, kaskun ja tarinan. Toisin kuin hänen suunsa, joka tuntui mykkyydellään suorastaan liittoutuneen muiden kanssa häntä itseään vastaan.

Jätkät ihmettelivät, mitä Ossille oikein oli tapahtunut, kun miehestä ei ollut aikoihin kuulunut. Oikeastaan Ossin poissaolo oli näkyvämpää kuin tämän läsnäolo oli koskaan ollut. Ossi oli ollut aina enimmäkseen ääneti, korkeintaan hymyillyt ujosti jos joku oli tähän huomionsa kiinnittänyt. Vähitellen koko Ossi unohdettiin. Jätkät jatkoivat toistensa nokittelua jalkapallotuloksilla ja urheilusaavutuksilla.

Jonain iltapäivänä sitten tuoppien välissä yksi jätkistä poimi baaritiskiltä iltapäivälehden vilkaistaakseen urheilusivuilta Valioliigan tuloksia. Kun elintärkeät numeroparit olivat selvillä, jantteri selaili vielä hajamielisesti lehden muita osastoja. Taas sivukaupalla politiikkaa ja muuta roskaa.

Jantteri oli jo heittämässä läpyskän takaisin baaritiskille ja tilaamassa uuden oluen, kun aivan vahingossa hänen silmänsä sattuivat valokuvaan, jossa oli jotain tuttua. Sehän oli Ossi! Mutta mitä hän teki lehdessä? Sitten jantteri huomasi, että Ossista oli kokonainen juttu ja haastattelu. Näin jantteri tuli lukeneeksi varmaan elämänsä ensimmäisen kulttuurijutun sanomalehdestä.

Jutussa haastateltiin muuatta lupaavaa tulokaskirjailijaa, jonka esikoisteos oli ehtinyt herättää mielenkiintoa sillä pikku hiekkalaatikolla, jota kutsuttiin maan kulttuuripiireiksi. Kirja oli proosaa ja kuulemma kertoi varsin tutun oloista tarinaa nuorista ja varhaiskeski-ikäisistä kaupunkilaisista, joiden elämän pääasiallinen sisältö näytti olevan baareissa istuskelu, jalkapallo ja äänilevyt.

”Katkeransuloiseen sävyyn kirjailija kuvaa näiden suuria ja pieniä toilailuja, kipeitäkään kokemuksia unohtamatta. Lupaavimpia uusia prosaistejamme, vahvoilla esikoiskirjapalkinnon voittajaksi”, ja sitä rataa.

Jantteri kiikutti lehden pikapikaa jätkille. Tavanomainen kina urheilutuloksista keskeytyi hetkeksi, kun baariseurakunta syventyi hiljaa päivän epistolaan, jotkut toisten olkapäiden takaa kurkkien. Painomuste ei ollut vielä irronnut sormista, kun innokkaimmat jo kiirehtivät ehtiäkseen kirjakauppaan ennen sulkemisaikaa.

Nähtiin nyt sellainen ihme, että futishullujen kantabaarissa kokoontui lukupiiri. Nopeimmat olivat jo saaneet opuksen kahlattua läpi, se oli kirjoitettu sujuvaan ja helppolukuiseen tyyliin. Mistään Sodasta ja rauhasta ei ollut kyse. Ossin nokkelille sanankäänteille hekoteltiin. ”On sillä jätkällä sana hallussa, ei ois ikinä uskonut”, todettiin.

Jätkät saattoivat nyt kehaista työkavereilleen, että ”Mä tunnen ton tyypin”, kun kahvitauolla kädestä käteen kulkivat yhä uudet päivä- ja iltapäivälehdet, joiden sivuja koristivat Ossin kasvot.

Oli kuin osa glooriasta olisi valunut niidenkin ylle, joiden joukossa kirjailijalahjakkuus oli vielä hetkeä aikaisemmin viettänyt aikaansa. Olkoonkin että tämä oli ollut porukassa niitä maan hiljaisia, joiden läsnäolo huomattiin vasta sitten, kun piti löytää joku kevyen naljailun kohde oman ikävystyneisyyden lievittämiseksi tai muuten vain omaa egoa hieman kiillottamaan. Leikkiähän se oli ainoastaan ollut.

Ilmeisesti leikin kohde oli ollut hereillä, sillä vähitellen jätkistä alkoi tuntua, että kirjan hauskoissa tarinoissa oli hieman liiaksikin tutulta vaikuttavia aineksia. Hahmot esimerkiksi vehtasivat parhaan kaverin tyttöystävän kanssa tai baari-ilta oli katastrofaalisten vaiheiden kautta päätynyt putkaan ja lopulta tuomarin eteen. Puhumattakaan vähäisemmistä turpaanvetämisistä, oksenteluista ja housuihin tekemisistä. Jätkistä alkoi tuntua, että Ossilla oli ollut korvat turhankin tarkasti höröllään baarissa pyörineitä juoruja kuunnellessaan.

Kirja luettiin nyt uudestaan läpi, vähitellen yhä enemmän punoittavin korvin. Sinä iltana yhdestä kaupungin vuokrakasarmien avoimista ikkunoista kuultiin karkea kirous, minkä jälkeen nähtiin kirjan syöksyvän pitkässä kaaressa ulos samaisesta ikkunasta.

Ossia nolotti. Hän naputteli jo uutta teosta Italian kirjailijaresidenssissä, kun kotimaasta kantautui uutisia, että kirja oli aiheuttanut pienoisen skandaalin synnyinsijoillaan. Kirjan hahmojen esikuvat eivät olleet kovin ilahtuneita päätymisestään ikuistetuiksi kovien kansien väliin. Jotenkin asia oli päätynyt myös iltapäivälehtien toimittajien korviin.

Ossi kiitti onneaan, että oli nyt Roomassa. Muuten olisi saattanut olla edessä päätyminen turpakäräjien eteen. Puhumattakaan varsinaista käräjistä. No, ehkä jätkät tulisivat siihen lopputulokseen, että oli vain parempi antaa ajan kulua, jolloin asia unohtuisi. Ja eiköhän joku perussuomalaisten kansanedustaja taas pian möläyttäisi jotakin, josta kansakunta jälleen kerran älähtäisi. Vähäpätöiset kirjalliset hiekkalaatikkosodat unohtuisivat seuraavan kohun alle.

Ossi muisteli John Lennonin ’Työväenluokan sankarin’ sanoitusta: ”Ne vihaavat sinua, jos olet fiksu, ja halveksuvat hölmöä”. Olisi kai täytynyt vain pitää mölyt mahassa, mutta miksi ylipäätään kirjoittaa, jos ei saanut olla täysin rehellinen itseään ja lukijoitaan kohtaan? Toisaalta ei saisi loukata ketään. Olivatko jätkät sitten todella olleet hänen ystäviään? Eivätkö he muka olleet tekemässä pientä jäynää ja naureskelleet hänelle aina tilaisuuden tullen?

Katkeraa riisiä, Ossi pohti. Vanhat kunnon kyräily, epäluulo ja selän takana kuiskuttelu kuuluivat ihmisyhteisön dynamiikkaan, minne tahansa menikin. Kateudesta ja katkeruudesta puhumattakaan. Hänen tehtävänsä kirjailijana oli ennen kaikkea ymmärtää, vaikka totuus ei olisi ollut kaunis.

Tulisiko ujosta ja arasta pojasta vanha ja katkera, kyyninen paskiainen? Ossi ei tiennyt. Sormet naputtelivat uutta tekstiä, se pulppusi esiin kuin itsestään.

Avoimien ikkunaluukkujen takaa jostain alhaalta piazzalta kantautui kaihoisa laulu, joka vähitellen alkoi voimistua. Ei kaukana sieltä, missä hän istui nyt kirjoittamassa, valonheittäjien paahteessa ja väkijoukon huudon yltyessä Lazio kohtaisi tänä iltana AC Milanin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Barbaarit portilla

Arvo kieriskeli levottomana sängyssään. Hän ei saanut enää nukuttua. Hän veti ylleen luonnonsilkkisen aamutakkinsa ja tohvelit jalkaan, sitten hoiperteli kankeasti askeltaen monitorihuoneeseen. Seinällä oli rivi kuvaruutuja, joista näki ympäri vuorokauden, mitä rakennusta ympäröivässä puutarhassa tapahtui, samoin tonttia reunustavan korkean muurin takana. Liikkeentunnistimet reagoivat heti, jos joku vain lähestyikin muuria. Joskus linnut, oravat tai rusakot laukaisivat hälytyksen.

Monitorihuonetta oli aikaisemmin valvonut palkattu vartija, mutta Arvo oli kyllästynyt maksamaan kiskurihintoja, joita nykyajan työntekijät vaativat ja oli antanut vähitellen kenkää kaikille alaisilleen. Arvo kirosi jälleen kerran ammattiliittoja, sitten liikutteli ohjaimella yönäkökameraa, joka näytti kuvaa ympäröivästä maastosta kalmanvihreissä väreissä.

Ei siellä taaskaan mitään näkynyt olevan, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Jonakin päivänä kaikenkarvaiset anarkistit, idunsyöjät sun muu rupusakki kävisivät kapinaan ja rynnistäisivät juuri hänen tontilleen, puhdistaisivat talon pöytähopeista ja polttaisivat hänen havannasikarinsa röyhkeästi tuprutellen kuin Fidel ja Che Guevara konsanaan. Jos se olisi hänestä kiinni, sitä päivää ei koskaan tulisi. Kuokkavieraat eivät tuon muurin yli kiipeäisi, siitä pitäisivät huolen piikkilanka ja lasinsirpaleet.

Arvo oli kysellyt huippupalkatulta konsultilta, kuinka muuriin olisi vielä saanut vedettyä sähkövirran, mutta konsultin tekemien laskelmien arviosumma urakasta vaikutti sen verran tyyriiltä, että Arvo vielä miettisi asiaa. Jo pelkän selvityksen tekemiseen oli palanut aivan tarpeeksi hänen rahojaan tuhkana tuuleen!

Arvo asui nyt yksin kartanossaan. Hänen vaimonsa oli lähtenyt jo vuosia sitten, ei tietenkään ennen kuin oli onnistunut nyhtämään itselleen sievoisen summan avioerossa. Hänen aikuiset lapsensa viilettivät jossain maailmalla kaukana Suomesta eivätkä koskaan pitäneet yhteyttä; kiittämättömät kakarat jotka hän oli sentään kustantanut kalliisiin kouluihin.

Arvo kaatoi itselleen lasillisen brändyä, sitten siemaili sitä hajamielisesti samalla kun tutkaili kuvaruutujen riviä, jolla ei mitään tuntunut tapahtuvan. Vielä pari vuotta ja hän jäisi eläkkeelle, karistaisi tämän kaunaisen ja kateellisen maan pölyt jaloistaan, ja suuntaisi aurinkoiseen Portugaliin. Stalinistit ja viherpiipertäjät, jotka tätä maata pyörittivät, eivät hänen kovalla työllä ansaitsemiaan eläkerahoja veisi. Ei penniäkään laiskoille yhteiskunnan eläteille.

Arvo näki sielunsa silmin, kuinka pohjasakka jo ahnehti hänen omaisuuttaan, vallankumouksesta haaveilevat ja muut haihattelijat. Sille porukalle kyllä laitettaisiin kova kovaa vastaan, Arvo mietti kun brändy alkoi mukavasti humahtaa päänuppiin. Arvoa alkoi laulattaa, reserviupseerikoulun marssit tulivat taas mieleen. Niitä hän aina hoilaili parin lasillisen jälkeen ammuvainaan äänellä.

Arvo otti mukavan asennon konttorituolissaan ja nosti vaivalloisesti pyjamahousujen verhoamat kihtiset koipensa seinää reunustavan monitoripöydän päälle, sitten otti taas kulauksen. Piru, kun ei uni taaskaan tullut. Tässä hän tissuttelisi lopun yötä, sitten varmaan aamunkoitteessa ryömisi lämpimään sänkyynsä, samaan aikaan kun duunarit valmistautuisivat uuteen työpäivään seuraavia yt-neuvotteluja peläten. Hei, mikäs tuolla monitorissa vilahti? Hetkessä Arvo terästäytyi ja brändyn tuoma raukeus katosi silmistä. Oliko hän vain kuvitellut?

Kankeasti Arvo yritti väännellä valvontalaitteiden nuppeja ja kääntää kameroiden asentoa, koetti saada zoomattua ja tarkennettua. Arvo kirosi nuoria propellipäitä, jotka olivat tehneet näistä niin vaikeasti käytettäviä. Arvo väänteli hanikoita, naksautteli näppäimiä. Vaivalloisesti kamerat kääntyivät toiseen suuntaan, yksityiskohdat suurentuivat. Nyt Arvo erotti hämärästä jonkin epämääräisen hahmon yhden monitorin reunassa. Jokin tai joku siellä väijyi, liikkui varovaisesti eteenpäin.

Arvo kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että joku oli jollakin tavoin onnistunut pääsemään suojamuurin yli ja tunkeutumaan hänen tontilleen. Mutta kuka? Oliko se jonkin sissijoukon tiedustelija? Arvo oli lukenut paljon pienistä vihreistä miehistä, jotka ilman sotilastunnuksia ylittivät röyhkeästi vieraan valtakunnan rajat. Hän oli myös kuullut naamioiduista mielenosoittajista, jotka kulkivat hajottamassa muiden kallista omaisuutta. Uhkakuvat vyöryivät Arvon mielessä kuin Rooman valtakunnan hävittäneiden barbaarien tuhatpäinen lauma. Tätä hetkeä hän oli pelännyt ja odottanut. Nyt se oli tullut. He ryöväisivät hänet putipuhtaaksi ja kaupanpäällisiksi veisivät hänen henkensä. Ei ollut enää aikaa odottaa.

Arvo poimi seinällä olevan kaksipiippuisen metsästyshaulikkonsa, jolla hän oli tähtäillyt villikarjuja, latasi sen tottuneesti ja lähti köpöttelevin askelein portilla odottavia barbaareja vastaan. Kylmä ulkoilma iski vasten hänen kasvojaan terassilla. Nyt hän erotti pihalla jotain epämääräistä liikettä. Kohta olisi mahorkanpolttajalta henki pois.

”Kto tam?” Arvo karjaisi Tuntemattomasta oppimillaan sanoilla. Samassa hahmo törmäsi hänen jalkoihinsa. Arvo pelästyi ja pudotti haulikkonsa, joka laukesi ja ampui hänen päälakensa irti. Rusakko säikähti ja säntäsi karkuun, kohti samaa aukkoa muurissa, josta se oli onnistunut puutarhaan hiipimään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Aakkosjengi

”Temppelipyramidien juurelle rakennetuilla pallokentillä uusinnettiin manalan ja tuonelan myyttistä kamppailua. Pelin päätteeksi hävinnyt joukkue uhrattiin pyramidin huipulla jumalille, jotta nämä saivat elinvoimaa maailman ylläpitämiseksi.”

Jäbät

Oli yksi niitä myöhäiskesän öitä, jolloin lämpö vielä viipyi ilmassa, mutta saattoi aavistaa syksyn koleuden. Kalpea valonkajastus ei enää viihtynyt horisontissa kuten kuukautta aikaisemmin. 

Katu nukkui lukuun ottamatta jonkun kulmakuppilan rikkinäistä neonvaloa, joka räpsyi levottomasti. Yksinäinen kalalokki oli pysähtynyt nauttimaan herkkuateriaa, puoliksi syötyä hampurilaista joka lojui käärepaperissaan asfaltille viskattuna. Sitten lokki jähmettyi hetkeksi. 

Jossain kadun päässä se erotti nyt neljä hahmoa, yhden keskimittaisen, kaksi pitkää ja yhden näitäkin vielä kookkaamman. Hahmot alkoivat vähitellen kasvaa lokin silmissä, kun ne lähestyivät aterioitsijaa. 

Lokki jatkoi herkutteluaan muina lintuina. Se oli tottunut näihin siivettömiin isokokoisiin hölmöihin. Niiltä saattoi kauniina kesäpäivänä napata makupalan suoraan kädestä. Piti vain uskaltautua tekemään rohkea ilmasukellus alas taivaalta kohti torikahvilan terassipöytiä. Se ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että saisi yhdeltä näistä kaksilahkeisista kipeän potkun suoraan kylkeensä kalliista merkkilenkkarista. 

Lokki rääkäisi kauhusta, syöksyi yläilmoihin ja jätti ateriansa sikseen jonkun kilpailevan siivekkään saaliiksi. Potkaisija virnisti ilkeästi ja kääntyi nyrkit ojossa kohti yhtä seuralaisistaan.

”Haluuks käkättimeen?” Alfa kysyi Cisseltä suu edelleenkin virneessä. Cisse nosti omat nyrkkinsä suojakseen, sylkäisi nuuskamällin pois huulensa alta ja virnisti takaisin: ”Anna tulla vaan, urpo. Emmä sua pelkää.”

Seurasi improvisoitu leikkinyrkkeilyottelu, kun poikien käpälät vain viuhuivat ilmassa kohti toistensa leukaperiä näiden yrittäessä parhaansa mukaan jäljitellä ottelijoita, joita he olivat nähneet televisiossa.

Lopulta Alfan oli pakko nauraa: ”Mitä sä oikeen huidot? Eiks äijä osaa ees tapella?” Cisse ymmärsi, kuinka huvittavalta heidän viuhtomisensa näyttäisi sille, joka nyrkkeilyn säännöistä jotain oikeasti ymmärtäisikin. 

Nyrkkeilijä tai ei, Cisse oli entinen urheilijanuori. Entinen ihannevävy, olisi myös voinut sanoa. Hänellä oli vaaleanruskeat lyhyeksi leikatut hiukset. Lapsena ne olivat olleet aivan vaaleat, mutta tummentuneet iän myötä. Atleettisesta ruumiinrakenteesta oli hyötyä silloin, kun piti kiivetä ylös verkkoaitoja, heilauttaa itsensä sisään jostain avoimesta tuuletusikkunasta tai sännätä pakoon kyttiä.

Cisse huikkasi Alfalle: ”Okei, tää on ihan lapsellista. Aargh, nyt mä kaadun kanveesiin.” Sitten hän suoritti teatraalisen valeputoamisen suoraan katuun, johon jäi tyrmättyä esittäen lojumaan selälleen.

Deksteri nosti Alfan oikean käden ilmaan kuin nyrkkeilytuomari julistaen näkymättömälle yleisölle: ”Ja Alfa on nyrkkeilyn uusi raskaansarjan maailmanmestari!” Cisse ponnahti ketterästi ylös asfaltilta ja totesi virnistäen: ”Meinaat kai alipainosten läpänheiton maakuntasarjaa.”

Alfa oli jo unohtanut koko hevosenleikin. Hänen kasvoilleen palasi tuima ilme. Tummine hiuksineen hän antoi vaikutelman nuoresta intiaanista. Joskus häntä oli haukuttu mustalaiseksikin. Alfa oli antanut haukkujien maistaa nyrkkiä, minkä jälkeen hän oli enimmäkseen saanut kulkea rauhassa kaupungilla.

Hän viittoi muille kädellään suuntaa yhtä hämärästi valaistua kujaa kohti: ”Hei, tänne päin. Nyt joka äijä naama umpeen. Joku känniläinen viel’ kuulee meiät.” 

Jengin viimeisin kiinnitys, Ben, oli saanut kadulla pelottavan maineen. Kovimmatkin perääntyivät, kun tämä ihmisvuori vyöryi vastaan. Ben pystyi tappamaan miehen yhdellä nyrkiniskulla. Huhuttiin, että näin oli tapahtunutkin. Ristiriidassa maineen kanssa olivat lapsekkaat kerubimaiset kasvot. Benin paljaaksi ajettuun päähän oli ehtinyt nousta lyhyt sänki. Ben uskaltautui nyt puhumaan, joskaan Benin kokoiselta tuskin olisi uskallusta esiin tarvinnut maanitella: ”No, jos joku kuulee, me vedetään sitä pataan, häh häh.”

”Turpa kiinni!” Alfa kivahti ärsyyntyneenä, kuten yleensäkin Benin erehtyessä avaamaan suunsa.

”Joo, turpa kiinni, idiootti”, Deksteri uskaltautui säestämään Alfan auktoriteetin suojasta. Hänen vaaleat hiuksensa oli tarkasti muotoiltu geelillä kiilamaiseksi keoksi päälaelle. Deksterillä oli herkästi hymyyn leviävä virheetön hammasrivi.

Cisse ehätti väliin ennen kuin sananvaihto muuttuisi tavalliseksi suunsoitoksi: ”Miten me päästään sinne sisään? Eiks siel’ oo hälytyslaitteet ja kaikki? Ja millä me se ovi murretaan? Mä oon semisti hoo moilasena ny.”

Virne palasi taas Alfan kasvoille. Hän otti merkkiverkkareidensa taskusta taitellun paperiarkin, avasi sen ja näytti Cisselle: ”Me mitään murreta. Tsiigaas Cisse vähän, mitä mul’ täs on.”

Cisse vilkaisi lappua nopeasti eikä ollut vakuuttunut: ”Mikä toi ny sit’ on? Paperinpala, jossa on numeroita. Lottokupongillako me se ovi muka väännetään auki?”

”No, ei pelkkä paperinpala, dille”, Alfa ärähti.

”Mutsis oli dille, kun sua teki”, Cisse heitti takaisin. Nyt Alfan kasvoille nousi uhkaava ilme: ”Hei, älä sä puhu mitään mun mutsista tai mä vedän sun purukaluston niin uuteen uskoon, et’ sä saat hankkii sen lottovoiton ihan vaan sun implantteja varten.”

”Sori, Alfa”, Cisse sanoi nolona. Alfa vaikutti hyväksyvän Cissen anteeksipyydön ja selvensi: ”No, mun frendi Jake on päivisin duunis siel’ Hannikaisel. Siltä mä tän paprun sain.”

”Aha! Jes! Sittenhän tää keissi onkin silkkaa pässinlihaa”, Cisselle valkeni. 

Ben oli tapansa mukaan pihalla kuin lumiukko: ”Hei jätkät, mikä toi lottojuttu ny oikein on? Eiks meidän pitänyt tehä keikka johonki putiikkiin eikä mitään lottokuponkeja täytellä? Emmä oo koskaan saanu ku kaks oikeen.” Alfa, Cisse ja Deksteri räjähtivät yhtenä miehenä nauruun.

Benin kasvoille nousi niin syvä puna, että Cisse katsoi parhaaksi vääntää rautalangasta kuten Benin kanssa oli tavallista: ”Ei, ku tää on tietysti Hannikaisen kassakaapin numeroyhdistelmä. Ja murtohälyttimen sulkukoodi. Jake kaivoi nää jostain äijän jemmasta, vai?” Cisse osoitti sanansa Alfalle.

”Joo, sit’ se vielä sano, että äijä pitää takaoven vara-avainta ovenkarmin alle piilotettuna. Ei hyvää päivää. Tehän voitte Ben lyödä ny viisaat päänne yhteen Hannikaisen kanssa ja perustaa ihan oman Mensan alajaoston”, Alfa virnuili. 

Ben jatkoi vanhaan malliin: ”Niin minkä Menskan? Nää teidän jutut alkaa, jätkät, mennä vähän yli hilseen.”

Alfa huokaisi mielessään, mutta tyytyi tokaisemaan: ”Osta sit’ hilseshampoota äläkä itke. Nyt äijät iho umpeen. Tossa se ovi on. Joka jätkä vetää täs kohas hanskat käteen, ettei tuu sormenjälkii.” Pojat olivat tulleet nyt liikkeen takaovelle ja tekivät työtä käskettyä.

Postiluukussa luki teksti ”Hannikainen Impo t-Export”. (Sanan piti olla ”Import”, mutta yksi ”r” oli pudonnut pois.) He pälyilivät ympärilleen mahdollisten silminnäkijöiden varalta, mutta kuja oli täysin autio ja takaovi oli vielä sopivasti hämärässä katveessa, joten vähänkin kauempaa tarkkaileva ei välttämättä erottaisi mitään liikettä.

Deksteri näytti taskulampulla valoa. Pian metallisen ovenkarmin ja kiviseinän välistä löytyi jonkinlainen syvennys, jota Alfa ronklasi hetken aikaa. Cisse kuiskasi: ”Löysit sä avaimen?” Alfa piteli nyt kömpelösti Abloy-avainta keinonahkaisten hansikkaiden verhoamisssa sormissaan. ”Joo, täs se mulla on kädes. Ai saakeli, yhtä hyvin vois olla nyrkkeilyhanskat handuissa. Ja seesam aukenee – näin!”

Alfa väänsi avainta lukossa. Ovea sai nykiä hieman, mutta se alkoi hiljalleen raottua. Sitten hän vilkaisi jättiä, joka oli aukaisemaisillaan suunsa: ”Joo, Ben, älä sä sano yhtään mitään. Jää sä vaan siihen ovelle kytikseen ja mäjäytä luuvitosel’ päin näköö, jos joku tulee.”

Ben totteli kiltisti ja jäi seisomaan oven eteen valppaana kuin vasikan kokoinen vahtikoira, joka näytti ystävälliseltä mutta pystyi repimään hampaillaan murtovarkaan kappaleiksi.

Alfa viittoi muille: ”Mennään me jätkät sisään. Mä hoitelen murtohälyttimen.” Alfa, Cisse ja Deksteri hiipivät pimeyteen. Oltiin jonkinlaisessa varastotilassa, joka oli yllättävän suuri siihen verrattuna, miten vaatimattomalta liike näytti ulkoa. Ilma tuntui pölyiseltä ja tunkkaiselta, tuoksui vanhalle puulle ja tervalle.

Ruostetäplien läikittämiin metallihyllyihin tungetut pahvilaatikoiden röykkiöt kohosivat seinillä. Deksterin taskulampun valokiila tanssi laatikoiden yllä. Niissä oli huolintaliikkeiden ja tullin merkintöjä ympäri maailmaa. Seinällä oli muinainen tyttökalenteri. Likaisenharmaalla betonilattialla lojui yksinäinen pumppukärry, työkaluja ja kaikenlaista irtoromua.

Cisseä alkoi samassa naurattaa. Alfa huomasi tämän ja katsoi häntä ihmetellen. Cisse kysyi Alfalta: ”Ei vitsit, mist’ sä oikeen poimit ton Benin mukaan, Alfa? Jätkä on gorillan kokonen, ja hoksottimet suunnilleen samaa luokkaa.” 

Alfakin oli huvittunut: ”Hei dude, joku gorilla Korkeasaares vois viel’ vaikka loukkaantuu tosta! Mut’ on ihan hyvä olla tollanen kaappi messissä, jos esimerkiks kyttii tulis vastaan. Sitä paitsi Ben on ihan hauska tyyppi – tietämättään.”

Kaikki kolme virnuilivat tälle jutulle. Cisse pyyhkäisi sormellaan yhden laatikon kantta ja sanoi: ”Must’ jotenkin tuntuu, että täs lafkassa ei oo kukaan pyöriny päiväkausiin. Kattokaa ny, pölyä joka paikassa.”

Alfa muisti äkkiä jotakin: ”Ai niin, Jake sano että se Hannikainen on ny sairaalassa. Se on koomassa. Se ajo autokolarin. Et’ ainakaan se jäbä ei tuu häiritseen kesken kaiken.”

Cisse kurtisti kulmiaan: ”Häh? Ja vasta nyt sä ton sanot. Tää alkaa tuntuun joltain ruumiinryöstöltä.”

Alfa sanoi kyllästyneellä äänellä: ”Okei, ei jauheta skeidaa. Vilauta sitä taskulamppuu vähän tohon suuntaan, Deksteri. Ja bingo!”

Valokeila paljasti kaiken romun seasta nyt kolhiintuneen pienen kassakaapin. Deksteri huudahti innoissaan: ”Eisss! Avaat sä sen Alfa, vai?”

Cisse ehdotti: ”Jos mä vedän sen auki. Vippaaks sitä lappuu vähän tänne päin, bossi. Mun faijal’ on samanlainen kassakaappi himas. Äijä ei tiedä, et’ mä oon nyysiny siltä pikkusummii aina vähän välii, häh häh.” 

Deksteri hihitti: ”No, ilmankos sul’ Cisse onkin aina fyffee dokailuun.”

Alfa sanoi tiukasti: ”Okei, feidataan toi läpänheitto ny. Älä ny pelle huido sitä fikkarii pitkin seiniä!” Deksteri havahtui saman tien uneksimisestaan ja suuntasi lampun valokiilan takaisin kohti kassakaapin ovea. ”Sori”, hän sanoi nolona.

Cisse luki lappua ja pyöritti tottunein sormin kassakaapin nuppia vuoroin myötä-, vuoroin vastapäivään: ”Okei, ny aukee. Ei tsiisus, mikä toi on?” Cisse raotti hiljalleen teräsovea, kun he huomasivat kassakaapissa kuin vartiossa seisovan tumman hahmon. Se näytti aivan joltakin pieneltä mieheltä.

Alfa tönäisi Cissen sivuun kaapin luota: ”Pois tieltä! Tää on joku pysti. Ei tääl’ mitään fyrkkaa oo.” Cisse sanoi: ”Ota se ulos sieltä. Deksteri, valase sitä fikkarilla.”

Se tuntui raskaalta, kuin metallilta. Se oli jonkinlainen groteski hahmo, joka oli alaston lannevaatetta ja päässä olevaa rituaalipäähinettä lukuunottamatta. Silmät olivat kuin pyöreät linssit. Se näytti ajan patinoimalta ja kammottavalta.

Alfa sanoi: ”Tää on joku inkkarijutska”. 

”Siis mitä häh?” Cisse äimisteli. 

”Joo, joo. Meil’ näytettii näit’ maantiedos. Tälläset on jotain inkojen, mayojen tai atsteekkien pienoispatsaita.”

”Mä luulin, et’ sä vaan koisasit kaikki tunnit ennen ku maikat anto sulle fudut”. 

”Mä koisasinki, mut’ maantiedon tunneil’ mä pidin silmät ja korvat auki, ku näist’ oli juttuu.” Alfalla oli taas tuo ilme, jota Cisse oli oppinut varomaan.

Alfa jatkoi silmät loistaen: ”Ennen ku konkistadorit teki niistä selvää, niil’ oli viidakos kaikki pyramidit, kulta-aarteet sun muut. Sit’ niitten ihmisuhrijutut oli tosi jäätävii. Ylipapit vaan kisko jengiltä sydämet suoraan ulos rinnasta. Niinku Indiana Jones -leffois. Asiallist’ meininkii. Vitsit, mä olisin halunnu elää sillon.”

Cisse sanoi mietteliäänä: ”Sust’ Alfa löytyy aina uusii puolii. Toisaalta mä en oo kyl’ yhtään yllättyny”.

Deksteri kysyi: ”Mutta miks Hannikaisella on tällänen jemmattuna? Ja mistä se on sille tullu?”

Alfa sanoi: ”Jake puhu mulle jotain, et’ äijäl’ on jotain epämääräsii bisneksii tonne Etelä-Amerikan suuntaan. Toi patsas on jotenkin kulkeutunu Hannikaiselle sitä kautta. Jos tää on aito eikä mitään turistien matkamuistorihkamaa, niin tää on he-le-ve-tin arvokas”. 

”Mut’ mistä me voidaan tietää, onks se?” Cisse kysyi.

Alfa näytti päättäväiseltä ja sanoi: ”Ei me ny voidakaan, täs hikises mestas käkkiessä, mut’ otetaan vielä selvää. Ny työnnetään pysti muovikassiin ja lähetään kiitää. Deksteri, iske se kaapin ovi kii. Vaik’ sama se. Kyl’ Hannikainen näkee, et’ pysti on veke. Meinaan, jos se koskaan sieltä lasaretista kotiin pääsee.” 

Deksteri kysyi: ”Mut’ ei se mitään voi kytille ilmottaa, jos se patsas kerran on kuuma. Eihän, Alfa?” 

Alfa ei vastannut.

Alfa, Cisse ja Deksteri poistuivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Ben pönötti oven luona kuin paraskin vartiomies. Cisse sanoi: ”Okei, Ben, ei tarvi enää olla kytiksessä. Homma on selvä.”

Ben kysyi: ”Lähetääks me ny meneen?” 

Alfa tiuskaisi: ”Ei kun pystytetään teltta, leiriydytään tähän ja paistetaan makkaraa. Joo, me lähetään ny lätkiin ja vähän nopeesti sittenkin.”

Ben kysyi: ”Öö, siis kumpi?” 

Alfa mutisi itsekseen: ”Armoa…”  

Cisse kosketti kevyesti Benin massiivista olkapäätä ja sanoi:  ”Nyt juoksuks, Benkku. Tos on parin korttelin päässä silta. Kun päästään sinne, joka jätkä heittää hanskat sieltä alas.”

Päät katosivat huppujen alle. Uteliaita silmiä ja valvontakameroita oli kaikkialla.

Jake

He juoksivat. Yhtenä miehenä he paiskasivat halvat keinonahkahansikkaansa veteen. Jostain oikusta Deksteri oli käyttänyt perheenäitien taloustöihin tarkoitettuja kumihanskoja. Normaalisti tämä olisi herättänyt muissa yleistä kuittailua. Nyt ei ollut aikaa.

Benin raskaat askeleet tömisyttivät tannerta. Hän hikoili jo valtoimenaan, huohotti raskaasti ja voihkaisi muille: ”Siin’ oli sit’ se silta, mutta pitääks meidän painaa tällästä vauhtii? Emmä tällästä spurttii jaksa. Ihan oikeesti, hei.”

Cisse katsoi Beniä huolestuneena ja sanoi: ”Hei Alfa, Benkku saa kohta slaagin. Pysähdytään välillä. Istutaan vähäks aikaa tohon puistonpenkille. Ei täällä mitään kyttiä oo.”

Alfa oli harmistunut taas yhdestä hidasteesta matkalla ja huokaisi: ”Ootte te jätkät vellihousuja. Istutaan ny sitten. Pyydänks mä vielä puistotädin lukeen teille iltasadun?”

He istuivat graffitien peittämille penkeille hämärästi valaistun puistikon luona. Ben nojautui taaksepäin ja pyyhki hikeä otsalta, antoi hengityksen tasaantua hetken aikaa ja sanoi hilpeästi: ”Aah, vihdoinkin. Oottekste muuten huomannu, kuinka paljon yöilma on raikkaampaa ku päivällä? Ei oo pakokaasuja eikä semmosii.”

Alfa olisi voinut heittää tähän jotain paljon ilkeämpääkin, mutta Ben oli kuitenkin isompi, joten pientä rajaa kannatti pitää: ”Raikasta sulla on housuissas.” 

Alfa painoi peukalollaan Benin mahaa, joka oli melkoinen outokumpu ja sanoi happamasti: ”Safkaisit säkin Beni välillä muutakin kuin sitä iänikuista mäkkäriskeidaa. Eikä sitä muutenkaan tarttis ämpärikaupalla vetää. Niin et hengästyis niin helposti. ”

Nyt Alfa näki Benin ilmeen, joka oli kuin pikkulapsella, jolta oli äkkiä viety karkki pois: ”Hei, älä katto mua noin. Mitä, rupesitko sä pillittämään? Ei jumalauta.” 

Ben yritti peittää kasvonsa, etteivät muu näkisi. Cisse myös alkoi tuntea olonsa epämukavaksi, mutta painoi kevyesti kädellään Benin olkapäätä ja sanoi: ”Ei Alfa mitään pahaa tarkottanu, Ben. Hei. Se vaan on huolissaan sun terveydestä.”

Cisse tiesi, että todellisuudessa Alfaa tuskin olisi voinut vähemmän liikuttaa, mutta jotain piti sanoa ja tuo oli ensimmäinen asia, joka hänelle tuli mieleen. Ben pyyhki silmiään edelleen itkuisena ja sanoi: ”Mä tiedän… Te jätkät ootte parhaita frendejä, mitä mulla on koskaan ollu… Ensteks parhaita…”

Cisse tunsi olonsa nyt todella vaivautuneeksi, mutta kaivoi taskujaan ja ojensi jätille: ”Okei okei, Ben. Tossa on sulle nenäliina. Pyyhi nyt silmäs ja niistä nenäs.” Ben poimi nenäliinan, sitten töräytti kunnolla sieraimistaan liinaan. Alfaa oksetti. Hän sanoi Cisselle vaivihkaa: ”Se olis varmaan lohdutusbanaanin paikka.” Cisse painoi sormensa suunsa eteen: ”Hys!” 

Deksteri puuttui nyt puheeseen: ”Hei, mehän voitais vähän vilkaista sitä patsasta uudestaan. Täällä puistos näkeeki jotain. Että onks se tosiaan oikeesti arvokas, vai mitä?” Cisse sanoi: ”Sieltähän sen voi kaivaa ulos kassista.”

Hän kaivoi kännykkänsä esiin: ”Mä tsekkaan luurilla netist’, onks siel’ tälläsii patsaita.” Sormet liukuivat hetken aikaa kosketusnäytöllä: ”Ei vitsit, tsiigatkaas tätä kuvaa. Sehän on meiän pysti. Materiaali, tuntomerkit… Ei tää mikään matkamuisto oo. Tää on aito atsteekkipatsas!”

”Hyvä läppä”, Alfa sanoi sarkastisesti, mutta tarttui kiinni Cissen puhelimeen. ”Anna mä tsiigaan kans. Täh? Totta se on. Ei, älä sä Ben koske siihen patsaaseen nakkisormillas. Hajotat sen vielä.”

Cisse henkäisi: ”Wau, mikä juttu!” Deksteri myötäili: ”Älä muuta sano.” Cissestä tuntui kuin hän olisi ollut humalassa tai polttanut paukut: ”En olis ikinä uskonut.” Alfankin täytyi myönnellä: ”En mäkään.”

Äkkiä Ben heräsi myös: ”Hei, joku tulee.” 

Cisse sähähti: ”Työntäkää se pysti piiloon!” 

Patsas katosi nopeasti Deksterin reppuun. Hän laski repun maahan jalkoihinsa, piti kuitenkin sitä jalkateriensä välissä tiukassa otteessa.

He näkivät tulijan kasvot. Alfa tunnisti tämän heti: ”Sehän on Jake. Mitä se täällä oikeen tekee? Ja miks se on paljain jaloin? Sen jalat on ihan veressä!”

Jake käveli heidän luokseen omituisen hoipertelevin askelein, kuin toista jalkaansa ontuen, sitten osoitti sanansa, ei kenellekään erityisesti: ”Hyvä, että mä löysin jätkät teidät”. Alfa oli ihmeissään. Jake oli viimeinen ihminen, jonka hän oli odottanut näkevänsä tässä paikassa, tähän aikaan.

”Mikä ny on? Eiks me sovittu, et’ sulle tulee sit’ omat provikat siitä Hannikaisen putiikin keikasta?”

Jake sanoi väsyneellä äänellä: ”Ei sen ny väliä. Mä tuun just sairaalasta. Hannikainen on kuollu.”

”Hä?” Alfa sai vain ulos suustaan. Jake huokaisi ja jatkoi: ”Se ehti tulla vähäks aikaa tajuihinsa. Se puhu ihan sekavia, mut’ mä tajusin sen jutuista sen verran, että se sano olevansa kirottu. Ja kaikki johtu siitä patsaasta sen kassakaapissa. Että siinä patsaassa on joku kirous.”

Cisse puuttui nyt sananvaihtoon: ”Mitä sä oikeen puhut?”

Jake siristeli väsyneitä silmiään ja hieroi hieman ohimoitaan sormillaan: ”No, se oli roudannu sen patsaan jostain hevon kuusesta. Kuulemma jengiä, jolla se patsas oli ollu, on kuollu tai joutunu onnettomuuksiin eikä kukaan tiedä, miks. Ette kai te ottanu sitä patsasta mukaan?”

Alfa oli tottunut puhumaan itsensä pois pinteestä ja valehteli automaattisesti: ”E-ei, me jätettiin se sinne kassakaappiin.”

Jake näytti helpottuneelta: ”Hyvä. Mun ei ois ikinä pitäny antaa sulle niitä koodeja, mut’ mä pääsin selville siitä pystistä vasta tänään. Must’ tuntuu, et’ mäkin olin siel’ duunis liian kauan sen patsaan läheisyydessä.”

Alfa sanoi: ”Sähän puhut niinku se ois joku radioaktiivinen.” Jake vastasi poissaolevasti: ”Emmä muuta tiedä kuin, että viime aikoina mä oon nähny ihan ihme unia ja mullekin on tapahtunut outoja juttuja. Mun on ny pakko mennä.”  

Alfa vilkaisi maahan ja kysyi Jakelta: ”Mitä sun jaloille on tapahtunu? Oot sä loukannu ittes?” 

Jake jatkoi edelleenkin kuin hänen sanomisissaan tai koko tilanteessa ei olisi ollut yhtään mitään arkipäiväisestä poikkeavaa: ”Mä tuun suoraan sairaalalta. Mä oon kävelly koko matkan. Mun kengille varmaan tapahtu jotain siinä reissulla.”

Alfa ei ollut uskoa korviaan: ”Mut’ sieltä sairaalalta on tänne varmaan jotain viiskyt kilsaa!”

Jake sopersi nopeasti: ”Mä en tiedä, mitä tapahtu. Mä meen ny. Moi.”

He eivät yrittäneetkään estellä Jakea, kun tämä alkoi vaivalloisesti ontua paikalta pois, paljaat jalat ja Jaken housutkin jo osittain kuivuneen veren ja lian tahrimina. Cisse ajatteli kaikkia jalkakäytävälle särjettyjä pulloja, asfalttia, soraa, hiekkaa jota Jaken matkalla oli ollut. Jakella täytyi olla tunto poissa jaloista.

He katselivat kunnes Jake oli hävinnyt kokonaan näkyvistä, sitten Cisse uskaltautui puhumaan: ”Mikä helvetin juttu toi oikeen oli? Onks toi sun frendi ihan hei-hei?” Alfa oli aivan ällikällä lyöty, mikä oli hänelle täysin poikkeavaa: ”Emmä tajuu. Emmä koskaan oo nähny sitä tollasena. Ihan hämärää.”

Deksteri kysyi: ”Mistä vitun kirouksesta se oikeen puhu?” Ben sai myös suunsa auki: ”Mua pelottaa.” Tilanne ei olisi voinut olla absurdimpi. Kaksimetrinen ihmisvuori oli kuin säikähtänyt pikkupoika. 

Alfa kokosi nyt itsensä ja sähähti: ”Älä jumalauta ala taas vollottaa. Kuulitsä? Onks kaikki tullu ihan hulluiks, häh? Uskottekste muka johonkin kirouksiin? Niinku horrorileffoissa? Toi on niin bullshittia, ettei mitään rajaa. Joku on kehittäny hyvän stoorin, et’ siitä pystistä vois pyytää enemmän fyffendaalia. Ettekste tajuu, et’ tommonen on pelkkä markkinakikka? Ei se kirous mistään pystistä tuu! Ihmiset kiroaa itte ittensä!”

Cisse sanoi: ”Emmä tiedä muuta, ku että toi inkkaripatsas on niin kuuma, et’ sitä ei saada kellekään järjissään olevalle luukuttajalle. Miten sä tosta muka saat rahat pois, hä?”

”Älä sä siitä huolehdi. Mul’ on omat kanavat, joiden kautta toi varmasti menee.”

Cisse alkoi ärsyyntyä: ”Kanavat ja kanavat. Niinku missä?”

”No, se taas ei kuulu sulle. Sitä paitsi mä oon tän jengin pomo, älä sä unohda sitä.”

Cisse sanoi: ”En varmasti, kun sä julistat sitä noin viidentoista mintsan välein.”

Deksteri puuttui nyt puheeseen, yritti tapansa mukaan sovitella: ”Jätkät hei. Eiks meidän kannattas lähtee jonnekin veke täält’ puistost’? Tiedä, mitä jengiä täällä pyörii. Ei ainakaan jäädä tänne kinaamaan.”

Ben kysyi toiveikkaana: ”Eiks me voitas mennä skruudaamaan johonkin snägärille?”

Alfa ei ollut yllättynyt Benin kysymyksestä: ”Onks sulla Beni koskaan mitään muuta mielessä kuin safka tai turpaanvetäminen?”

Deksteri virnisti: ”Mul’ on, mutta en mä teille jätkille kerro, mitä.” Hän teki samalla lanteillaan rivon eleen.

Cisse nauroi: ”Häh häh! Äijä on ihan pervo.”

Alfa kivahti: ”Dorkat! Hei, mä luulen, että kyttäauto vilahti tuolla. Let’s go! Mä tiedän yhden paikan tos ihan lähistöllä, mihin voidaan mennä.”

Cisse sanoi: ”Okei, tsekataan sit’ se mesta.”

Heidän silmänsä tosiaan erottivat nyt poliisin partioauton kauempana kadulla. He eivät voineet tietää, oliko joku huomannut epämääräistä liikettä Hannikaisen liikkeen luona ja soittanut poliisit. Cisse ei kyllä uskonut tähän. Paras kuitenkin pysyä varuillaan.

He vaelsivat ääneti. Deksteri tasapainoili sporakiskon päällä. Kaupunki oli täynnä samanlaisia nuoria sällejä lippalakeissa, merkkihuppareissa, reisitaskuhousuissa ja lenkkareissa, reput selässä. Kukaan ulkopuolinen ei voinut sanoa, millä asialla he liikkuivat. Kukaan ei kiinnittäisi heihin erityistä huomiota.

Sillä suunnalla kadut olivat yhtä jatkuvaa työmaata. Joka paikassa nousi väliaikaisia rauta-aitoja, jotka reunustivat monttuja ja kaivantoja. Kaikkialla oli pystyssä tai kumollaan olevia huomiokeiloja keltapunaisine mehiläisraitoineen.

He tallasivat tiukan tasaiseksi jyrättyä soraa, näkivät yksinäisiä minikaivureita ja työmaaparakkeja, vanerilta tuoksuvia kävelytunneleita muovihuppuun käärittyjen rakennusten juurella. Se oli yhtä ja samaa teräsbetonista ja lasista tehtyä hirviötä.

Kaupunginisät ja grynderit olivat kähmineet kabineteissa konjakkilasin ääressä. Näiden yhteisillä päätöksillä hirviö valtasi yhä uusia kortteleita, entisiä parkkipaikkoja, jättömaita ja rantoja.

He näkivät hoippuvia humalaisia. He näkivät narkkareita, jotka olivat kiertäneet katuja päiväkausia nukkumatta ja joiden silmät pälyilivät tyhjinä jostain hupun alta. He näkivät kadunkulmissa päivystäviä prostituoituja väijymässä lihavia pukumiehiä, joilla oli liikaa viinaa päässä ja liikaa rahaa lompakoissa. He näkivät siiderihumalaisia tyttöjä, jotka baari-illan jälkeen liki hysteerisinä kiljuivat yhtä katkeamatonta katkeraa huutoa poikaystävilleen. Kuukausia kestänyt paha olo, tyytymättömyys ja mustasukkaisuus purkautuivat hallitsemattomana itkuraivona.

Oli juhlittu. Kadulla lojui kasapäin ketsupin ja sinapin tahrimia käärepapereita, olutmäyräkoirien pahvikuoria, käytettyjä kondomeita, lyttyyn iskettyjä siideritölkkejä.

He näkivät kivijalkakauppoja, jotka mainostivat tarjousjauhelihaa. Sen Siwan, josta he olivat joskus juosseet karkuun olutpullojen kanssa. Pornokauppoja, joiden näyteikkunat oli häveliäästi peitetty, ja niiden kainalossa thai-hierontaa tarjoavia epämääräisiä kopperoita. Räikeillä jouluvaloilla koristeltuja kebab-pizzerioita. Rähjäisiä kulmabaareja. Pyörillä liikkuvia pikaruokakojuja.

Cisse muisti, kuinka alkuillasta heitä oli tullut vastaan vanha pariskunta, joka oli luonut pelokkaita silmäyksiä heidän jengiinsä. Alfa oli tyytyväisenä virnuillut näille, nauttinut pelosta jota herätti.

Hieman nuorempina he olivat ajelleet viikonloppuisin pillurallia keskustassa joku vanhempi kaveri kuskina ja huudelleet auton ikkunasta törkeyksiä ohikulkijoille, homotelleet ja muuta. Siinäkin oli kyse pelosta, jota he onnistuivat luomaan aroissa ohikulkijoissa, voiman tunteesta. Närkästyksestä puhumattakaan. 

He kävelivät pitkään vaihtamatta sanakaan kunnes Deksteri rikkoi hiljaisuuden: ”Hei jätkät, mä hiffasin just yhen jutun. Me ollaan Aakkosjengi.”

Cisse katsoi Deksteriä ihmeissään: ”Mist’ sä oikeen puhut?”

”Ettekste tajuu? Me ollaan Aakkosjengi! Alfa, Ben, Cisse ja Deksteri — A, B, C, D! Niinku muskettisoturit! Yks kaikkien, kaikki yhen puolesta!”

Deksteri tapitti muita ruskeilla nappisilmillään ja uhkui koiranpentumaista intoa oivalluksestaan.

Alfakin hiffasi nyt: ”Joo, mä oon kans nähny sen leffan. Eiks se ollu se, mis ne tappelee inkkareita vastaan preerialla?”

Ben kysyi: ”Mikä muskari?”

Jojo

Massiivisen kerrostalon juurelle oli asetettu valonheittimiä. Niistä nousi taivasta kohti kapeita valopylväitä, jotka nuolivat talon tummaa betonirunkoa. Huipulla heidän silmänsä erotti suuren lasiseinäisen kattoterassin, jossa tälläkin hetkellä paloivat siniset ja punaiset loistevalot. Jonkin matkan päässä seisoi kolme muuta identtistä taloa. Syvennyksessä olevalle sisäpihalle oli rakennettu parkkipaikka, jonne pääsi ajoluiskaa myöten. Sisäpihan katutasossa oli myös valintamyymälä, joka palveli tornitalojen asukkaita. Se oli kuin omavarainen maailma, josta ei halutessaan tarvinnut ollenkaan poistua, futuristinen teräsbetoniparatiisi nousukkaille ja uusrikkaille.

He olivat saapuneet pramean tornitalon aulaan. Täällä tuoksui uudelle, ei haissut kuivunut virtsa. Täällä ei ollut seiniä töhritty graffiteilla tai kärvennetty muovisia valokatkaisijoita sytkärillä kuten lähiöiden vuokrakasarmeissa.

Cisse katseli ympärilleen ihmeissään: ”Mikä talo tää oikeen on? Näyttää, että täällä asuu jengiä, jolla on vähän paremmin fyrkkaa. Miten sulla tänne on avain?”

Alfa sanoi: ”Älä kysele. Mennään viidenteentoista kerrokseen. Tulkaa ny tänne hissiin. Tulkaa, tulkaa.”

He astuivat epäröiden sisään. Terästä ja kromia, oranssit numerot kasvoivat nopeasti mustalla LED-näytöllä, korvissa tuntui paine, huimasi.

Jengiläiset astuivat ulos hissistä rappukäytävään, jota varjostivat jonkun eksoottisen koristekasvin jättimäiset lehdet. Alfa avasi yhden asuinhuoneiston oven avaimellaan.

Cisse kysyi: ”Mitä helvettiä, onks sulla siis joku yleisavain tänne?”

”Ja ovessa on sama sukunimi ku sulla”, Deksteri ehätti lisäämään.

Alfa ivaili: ”No, terävä havainto, hei. Tää on, urpot, mun oma avain. Älkää pitäkö tollasta möykkää. Naapurit herää. Jättäkää kengät siihen eteiseen. Ben, ei sinne! Mennään tonne keittiöön. Mä duunaan jotain safkaa meille.”

He katselivat ympärilleen kuin maalaismoukat Versaillesin palatsissa.

Kalliin näköisiä huonekaluja, arvokkaalta näyttäviä tauluja seinällä. Kirjahyllyssä ei kuitenkaan ollut kirjoja.

Cisse sanoi: ”No, ny mä oon kerrankin sanaton. Täähän on luksusluokan lukaali. Mikä on oikeen homman nimi?”

Hän tajusi, etteivät he oikeastaan tienneet toisistaan juurikaan mitään, vaikka olivat jo melko kauan kulkeneet yhdessä rötöstelemässä. Pelkästä hengailusta se oli alkanut. Aina puhuttiin vain kaikesta muusta kuin omista perheistä: autoista, musiikista, lätkästä, gimmoista. Ei koskaan isistä ja äideistä, mummoista ja vaareista. Se oli kuin ääneen lausumaton sääntö.

Alfa sanoi: ”Tää on mun porukoiden kämppä. Tai oikeestaan mutsi vaan asuu tässä, kun faija lähti nosteleen muutama vuosi sitten. Se on ny jonkun about mun ikäsen kimman kans, hyi helvetti.” Alfan kasvoilla oli inhoa. 

Hän jatkoi: ”Mutsilla on myös joku uus hoito. Se on yleensä sen jätkän luona, joten mä budjaan täällä sillon. Tääl’ on poreallas, sauna, 84 tuuman 4K-tv ja kotiteatteri, espressokone, alhaalla autotallissa Ferrari, kaikki herkut”, Alfa luetteli. 

Cisse tunsi itsessään kateuden piston. Oli hänen isälläänkin rahaa, mutta sillä ei sopinut leveillä. Heidän perheessään oli eletty varsin vaatimattomasti, etenkin silloin kun hän oli ollut lapsi. Piti säästää, piti laittaa talteen pahan päivän varalle. Isä muisti aina mainita, kuinka oli aloittanut tyhjästä ja vasta kovalla työllä päässyt vaurauteen käsiksi. Se saattoi livetä käsistä milloin tahansa. Tuhlailu oli suurin synti.

Deksteri oli jo ehtinyt katsastamaan paikat: ”Hei kundit, tulkaa tsiigaan tänne parvekkeelle, mitkä näköalat täältä on! Koko kaupunki näkyy. Jos täältä tippuis alas, kokoon sais kerätä pinseteillä.”

Cisse sanoi: ”Yläfemma! Kuka rulettaa?”

Kämmenet läiskähtivät yhteen. Kaikki huusivat: ”Aakkosjengi!”

Alfa sanoi: ”Ottakaa sielt’ jääkaapist bissee ja painakaa puuta, mut’ älkää kaatako sohvalle. Mä katon sillaikaa meille jotain mättöö.” Hän painui keittiöön ja puuhaili siellä jonkin aikaa. Mikroaaltouuni surisi. Ilmaan alkoi levitä herkullinen tuoksu.

Cisse ei edelleenkään ollut uskoa tapahtunutta todeksi: ”Tää on ihan tajuton juttu.”

Alfa kantoi tarjotinta: ”Siin’ on ny lihaa, kalaa, pastaa, vegee. Vetäkää naamariin.” Tuntui oudolta nähdä Alfa esittämässä kokkia ja illan isäntää. Cisse tajusi, että sekin oli osa roolia.

Beniä etenkään ei tarvinnut käskeä kahdesti. Jengiläiset ryhtyivät nälkäisinä syömään. 

He söivät juhlallisen hiljaisuuden vallassa, Deksteri ja Ben vieläkin arastellen ylellistä asuntoa. Suupalojen välissä Cisse lopulta puhui: ”Yhtä juttuu mä en tajuu. Sun porukoil’ on fyrkkaa, ja ne varmasti antaa sitä sullekin. Miks sä sitten roikut meidän kanssa tekemässä murtoja ja keikkaamassa toimistoja? Eihän sun tarttis. Sä voisit vaan ajella sun Ferrarilla kaikki päivät.”

Alfa sanoi: ”Kai sitä vaan haluu jotain jännitystä elämään.”

Cisse sanoi närkästyneenä: ”’Jännitystä elämään!’ Siis mikä…?”

Alfa vastasi kysymyksellä: ”Sä sanoit, että on sunkin faijalla rahaa. Miks sä sitten ite roikut mukana?”

Cisse sanoi mietteliäästi: ”No, se on monimutkanen juttu. Kai.”

Alfa heitti pallon takaisin: ”Sama täällä sitten. Kai.”

Ruokasalissa oli hetken aikaa vaivautunut tunnelma kunnes Deksteri sanoi äkkiä: ”Hei, mikä ääni toi oli? Onks täällä joku muukin?”

Makuuhuoneen ovi avautui ja sieltä astui nainen, jonka ikää Cissen oli vaikeaa arvioida. Naisella oli samanlaiset korkeat poskipäät kuin Alfalla, silmissä sama tuima ja alati tutkiva ilme. Värjätyt hiukset hehkuivat punertavan ruskeina ja niissä oli vaaleita raitoja. Korvissa roikkuivat raskaat korut. Ilmassa leijui kalliin hajuveden tuoksu. Naisen olemuksessa oli jotakin sellaista, että mieluiten Cisse olisi juossut vain karkuun.

Nainen puhui käheällä äänellä: ”Mitäs mekkalaa täällä oikein pidetään? Mä olin just nukkumassa, mutta mä heräsin meteliin.”

Cissestä tämä ei kuitenkaan näyttänyt aivan vasta heränneeltä. Oli ainakin ehtinyt kohentaa meikkiään ja hiuksiaan, ja näytti muutenkin tummassa leningissään ja valkoisessa silkkipuserossaan hieman liian huolitellulta.

Ilmeestään päätellen Alfa ei ollut ollenkaan mielissään tästä keskeytyksestä: ”Mitä, et sä ollukaan Rogerilla?”

Nainen sanoi: ”Ei se ollu kotona. Ties minkä halvan hempukan perässä se jätkä tälläkin hetkellä viilettää tukka putkella. Tai sitten se taas kiitää muuten vaan ihan kuutamolla.”

Cissestä tuntui, kun nainen olisi esittänyt koko ajan jonkinlaista roolia. Kaikki, mitä tämä sanoi, oli jonkinlaisia hyvin harjoiteltuja vuorosanoja.

Alfa sanoi: ”Onks se taas saanu jostain piriä? Voi ei.”

Nainen kaatoi itselleen paukun pöydällä olevasta karahvista. Sitten tämän silmäripset rävähtivät ammolleen. Nainen henkäisi teatraalisesti ja avasi samalla muka-hämmästyneesti suunsa, nosti kätensä sen eteen punaiset kynnet kohti kattoa sojottaen ja sanoi hyvin harjoitellun yllättyneellä äänellä: ”Ai niin, mutta enhän mä ole ees esitelly itseäni sun frendeille. Moi kaikki, mä oon Jojo. Mä en tiennytkään, Aleksanteri, että sulla on näin salskeita kavereita.”

Cisse ei tiennyt, miten päin olla, kun Jojo käänsi huomionsa häneen, katsoi silmät siristellen kuin kissalla ja kysyi: ”Onks tällä komealla nuorella miehellä jo tyttöystävä?”

Cisse oli menettää täysin pasmansa. Herätys, se on kaverin mutsi!

Cisse ojensi vaistomaisesti kätensä ja sopersi: ”Öö, mä oon Christer, mut’ mua sanotaan Cisseks.”

Jojo tarttui hajamielisesti Cissen käteen, mutta hänen kissansilmänsä olivat jo seuraavassa kohteessa: ”Ja tää pikku kaverikin on ihan syötävä, vaikkei ookaan yhtä pitkä kuin frendinsä. Oikee taskuadonis.”

Deksteri ei ollut tilanteesta ollenkaan yhtä hämmentynyt kuin Cisse. Tämän ruskeat nappisilmät suorastaan sädehtivät ja hän hymyili leveästi naiselle: ”Deksteri vaan. Sä et oo Alfa kertonu, että sul’ on näin nätti sisko.”

Jojo painoi nyt häveliäästi kätensä poskelleen kuin punastumista esittäen ja kikatti kuin teinityttö: ”’Sisko’! Hih hih!”

Alfa sanoi väsyneesti kuin olisi nähnyt tämän kohtauksen aikaisemminkin: ”Mutsi, älä viitti. Ootsä dokannu tänään?”

Jojo ei ollut välittävinäänkään ja sanoi: ”En mä tän drinkin lisäks mitään ole juonut… vielä. Mutta ehtiihän tässä laittaa bileet pystyyn, kun kerran saatiin näin komeaa seuraa.” 

Nyt Jojo iski silmänsä Beniin ja kokeili kädellään tämän hauista, joka oli normaalikokoisen miehen reiden paksuinen: ”Ja tää kaverihan tässä on ihan miehen kokonen!”

Ben punasteli puolestaan aivan oikeasti ja yritti saada sanoja ulos suustaan: ” Be-Ben. Siis nimi. Mun. Ööh… tota…”

Jojo ei ollut huomaavinaankaan Benin häkeltymistä ja sanoi:  ”Sä olet siis vahvaa, hiljasta tyyppiä. Just mies mun makuuni.”

Ben takelteli: ”Hiljanen. Juu. Siis…”

Tämä alkoi olla jo vähän liikaa. Alfa sanoi terävästi: ”Jätä, mutsi, mun frendit rauhaan. Kyl’ me kohta tästä lähetään.”

Jojo vastasi raukealla äänellä: ”Sä oot, Aleksanteri, aina niinku rautakangen nielly. Kerrankin kun sun vanhalla mutsillas olis jotakin hauskaa.”

Hymypoika Deksteri ehätti tähän: ”Ethän sä mikään vanha oo.”

Jojon ääni liki tihkui hunajaa, kun hän kutitti Deksterin leukaa ja sanoi:  ”Sä oot sulonen. Sun kaveris, Aleksanteri, on herrasmiehiä. Oisinpa mä osannu kasvattaa sutkin semmoseks.”

Alfa sanoi näreissään: ”Just joo.”

Jojo huomasi yhtäkkiä patsaan, joka pilkisti esiin pöydällä olevasta muovipussista ja tarttui siihen tiukalla otteella kuin saaliin kimppuun syöksyvä petolintu. Cisse pani merkille, että nyt nainen oli muuttunut kuin aivan eri ihmiseksi. ”Mikä tää on?” Jojo tiukkasi.

Alfa sanoi: ”Ei paljon mikään.”

Jojo kivahti: ”Älä valehtele mulle! Mä nään ihan omin silmin, että tää on joku antiikkiesine. Etkä sä tällästä huvin vuokses mukanas kanniskele. Mistä sä oot tän varastanu?”

Alfa yritti lepytellä: ”Mutsi…”

Jojo ei hellittänyt: ”Älä sä mutsittele, vaan vastaa, kun sulta kysytään! Mistä sä oot nyysiny tän?”

Cissestä ei ollut koskaan nähnyt Alfaa niin pelokkaana, kun tämä änkytti: ”En mä sitä oo nyysiny, se on…”

Jojo tarttui kiivaana kännykkäänsä ja sanoi: ”Okei, kun vastausta ei kerta tuu, mä soitan poliisin. Ehkä ne saat sut puhumaan.”

Hän oli jo näppäilemäisillään numeron, kun Alfa painoi äitinsä kättä kevyesti ja sanoi: ”Pistä se luuri pois, mutsi. Se on yhen Hannikaisen maahantuontifirmasta. Me vietiin se sieltä tänä iltana. Eikä se jätkä sen perään kysele. Sattuneesta syystä.” Alfa kuulosti pikkupojalta, joka oli pakotettu tunnustamaan särkeneensä ikkunan.

Jojo huudahti: ”Oma poika on varas! Ja niin hyvin kun me yritettiin sut sun isäs kanssa kasvattaa.” Cissen mielestä Jojon vuodatuksessa oli vähintään puolet esittämistä. Alfaan se tuntui tehoavan, sillä tämä painoi päänsä luimistellen hartioidensa väliin ja sanoi hiljaa: ”Älä ny viitti, hei. Ihan oikeesti.”

Jojo ei kuitenkaan vastannut, vaan tarkasteli patsasta ääneti, sitten sanoi: ”Tää on jotenkin kammottavan näkönen. Ihan käy kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Onks tää arvokaskin?”

”On se. Mittaamattoman.”

Jojo sanoi: ”Ja tän sä ajattelit salata omalta mutsiltas! Mutta okei, tehdään nyt näin. Todennäkösesti sä et löydä tälle Suomesta luukuttajaa, joka sais tän eteenpäin. Tää täytyy saada ulkomaille. Mä tunnen pari tyyppiä, jotka vois auttaa. Mutta mä haluan omat provikat tästä.”

Jojo mietti hetken, sitten jatkoi: ”Tää kämppä on paljon velkasempi kuin sä tiedätkään. Sun isästä, siitä paskiaisesta, ei oo mitään apua asiassa. Se törsää kaikki rahansa vaan siihen pikku lumppuun. Ja lisäks mulla on tällä hetkellä muitakin rahareikiä tukittavana. Miks te katotte mua noin?”

Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka oli nyt niskan päällä. Oli kuin jengiläiset olisivat olleet joukko koulupoikia, joille oli yhtäkkiä kerrottu, että heidän hurskas uskonnonopettajansa pyöritti paritusrinkiä.

Alfa katsoi äitiään kuin jotain muukalaista ja sanoi: ”Mä luulin, et’ mä tunnen sut. Kakskyt vuotta ja risat pitäs olla tarpeeks pitkä aika oppia tunteen. Mut’ ilmeisesti ei sit’ tarpeeks pitkä.”

Jojo ei jäänyt kauan miettimään vastaustaan: ”Hei c’mon. Me ollaan kumpikin aikusia ihmisiä ny.”

Hän osoitti kädellään hulppeaa asuntoa heidän ympärillään ja sanoi: ”Sä tiedät, että mä en seiso täällä päivät pääksytysten leipomassa pullaa. Mä tiedän, että mun lahjakas poika ei saa hankittua ittelleen ees peruskoulun päästötodistusta, vaan sekoilee hanttihommasta toiseen ja juoksee yöt pitkin kaupunkia tiirikan kanssa putsaamassa toimistoja.”

Alfa kiemurteli yhä vaikeana: ”Mutsi…”

Jojo kivahti: ”Mä en lopettanu vielä! Luuletsä, että mä olen sokee ja kuuro? Mä oon nähny omin silmin, että sä oot tehnyt huoneestas varaston kuumalle kamalle, jota sä et oo taatusti voittanu arpajaisissa.”

Alfan olisi tehnyt mieli vajota maanrakoon. Jojo sanoi päättäväisenä: ”Toistaiseksi mä en oo sanonu mitään, mutta se touhu loppuu nyt. Mä haluan oman osuuden tai mä meen puhumaan poliisille.”

Cisse puuttui nyt puheeseen: ”Hei Alfa, kuuntele vaan mutsias. Sitä paitsi, jos se tosiaan pystyy auttaan pystin myymisessä, niin kaikkihan me vaan voitetaan tässä.”

Alfasta tuntui kuin hänen kimppuunsa olisi käyty kaikilta rintamilta: ”Älä sä Cisse sekaannu tähän! Mun mutsiako sä nyt sit’ uskot, kun mulle sä sanoit, ettei pysti kelpaa kellekään?”

Jojo sanoi tyytyväisenä: ”Sun kaveris on, Aleksanteri, oikeessa. Mä pystyn auttamaan. Sitä paitsi mitäpä ei äiti oman poikansa eteen tekisi.”

Alfa katsoi äitiään kuin tämä olisi varsinaisen vitsin murjaissut: ”Just joo… Okei, tehään sitten niinku sä sanot. Sä soitat huomenna niille frendeilles, jeesaat meitä pääseen tosta pystistä eroon, ja saat just sen kokoset provikat, ku ite haluat.”

Alfa ei ollenkaan pitänyt tilanteesta, mutta oli pakko perääntyä. Jojo oli ehkä vain bluffannut poliiseilla uhkailemalla. Alfa ei luottanut äidinrakkauteen sen vertaa, etteikö Jojo tosiaan olisi toteuttanut uhkaustaan. Alfa kirosi itseään, että oli antanut ahdistaa itsensä nurkkaan tällä tavalla. Nyt piti vain pelata aikaa.

Alfa kokosi itsensä ja päätti antaa itselleen ja muille jotain muuta ajateltavaa. Hän sanoi äidilleen teeskennellyn hilpeästi: ”Ja nyt vois vähän juhlia. Mä tiedän, että sulla ja Rogerilla on tuol’ hyllys leka vuosikertaviskiä piilossa.”

Jojon ääni oli täynnä hellyyttä (tai ehkä lupaus tulevasta sievoisesta summasta sai hänet herkistymään), kun hän halasi poikaansa ja lepersi: ”Äidin oma Aleksanteri.”

Ben

Alfa ja Cisse istuivat olohuoneessa konjakkilasilliset edessään. Kullankeltainen juoma lämmitti mukavasti ja rentoutti äskeisen kireän sananvaihdon jälkeen. Ben oli jo ehtinyt väsähtää ja veteli autuaana hirsiä sohvalla.

Cisse huljutteli konjakkia lasissaan ja sanoi Alfalle: ”Sä sit’ et tyytyny bisseen ja siihen viskiin, vaan päätit hyökätä suoraan mutsis baarikaapille.”

He alkoivat olla jo hyvässä tuiskeessa. Alfa vastasi: ”Joo, must’ tuntuu, että tätä iltaa mä en kestä enää selvin päin.”

Benin kommentti asiaan oli ainoastaan: ”Krooh… krooh…” Se riitti kuitenkin tärisyttämään koko huonetta, melkein tipauttamaan taulut alas seiniltä.

Alfa oli kuin ällikällä lyöty: ”Tsiisus, tohon kuorsaukseen heräis kuolleetki! Ben sitten tipahti aika nopeesti. Noin isoks mieheks sil’ ei taida olla kovin hyvä viinapää.”

Alfa ei olisi ollut Alfa, ellei tilanne olisi nostanut pikkupirua hänessä esiin. Hän alkoi herätellä sohvalla röhnöttävää Beniä tökkimällä tätä, kutittelemalla ja maanittelemalla: ”Ben, herää! Benjamiini, tuu ottaan konjamiinia!”

Höyhensaarten kutsu oli voimakkaampi kuin mitkään herättämisyritykset. Ben kommentoi edelleenkin vain:  ”Krooh… krooh…” Ja taas seinät tärisivät.

Cisse sanoi: ”Anna sen koisata. Sil’ on ollu raskas päivä. Niinku meil’ kaikil’.”

Alfa oli jo menettänyt mielenkiintonsa Benin kiusaamiseen ja kysyi: ”Mihi muuten toi Deksteri meni? Älä ny vaan sano, että sekin ehti jo sammuu.”

Cisse sanoi: ”Viimeks, ku mä näin, se näky bamlaavan sun mutsis kanssa tuol’ keittiös.”

Alfa ei ollut uskoa korviaan. ”Mitähän niilläki on muka puhuttavaa? Ghettostara-Deksteri varmaan haluukin kuulla mutsin uusist’ rakennekynsist’ ja Tallinnan kauneusklinikoista”, hän tokaisi ivallisesti.

Cisse puolusteli: ”Deksteri on diplomaatti. Se heittää läpänderiä kenen kanssa tahansa, vanhojen mummojenkin.”

Alfa luovutti: ”No, siinähän heittää. Ei liikuta mua. Mä meen parvekkeelle spaddulle.”

Hän nousi nojatuolistaan hieman huojuen ja jätti melkein tyhjän konjakkilasinsa pöydälle.

Cisse nousi nyt myös, mutta otti oman lasinsa mukaan: ”Mä tuun kans. Mä voin tarjoo röökin.”

Alfa

He sytyttivät savukkeet. Viileä yöilma tulvahti avoimien parvekelasien takaa ja sekoittui pian tupakansavuun. Kaupunki avautui alhaalla kuin mustana niittynä, jolla kasvoi loputtomina riveinä keltaisina ja punaisina hohtavia valokukkia.

He polttelivat kaikessa rauhassa. Jonkin ajan kuluttua hiljaisuus alkoi tuntua vaivaannuttavalta, joten vain jotain sanoakseen Cisse kysyi: ”Mitä muuten sille ruskeetukkaselle gimmalle tapahtu, jonka kanssa sä olit, oliks sen nimi ny Jessica?”

Alfa sanoi kuivasti: ”Mutsi ei tykänny siitä.”

Cisse kysyi: ”Sä siis jätit sen mutsis takia? Ihan oikeesti?”

”No, se juttu kuivu vaan kokoon muutenki. Ei siinä sen ihmeempiä”, Alfa vastasi lakonisesti.

Cisse sanoi: ”Sääli, se oli ihan asiallinen kissa.”

”Niitä tulee ja menee. Ei kaada mun maailmaa.”

Alfa ei vaikuttanut kovin innostuneelta tästä puheenaiheesta, joten Cisse päätti vaihtaa toiseen ja sanoi: ”Mun faija oli ylpee, kun mä pääsin kiekkojunnujen maajoukkueeseen. Siks kai mun oli pakko mokata koko juttu. Mä vedin lärvit yhellä pelireissulla ja mut lähetettiin kotiin. Se oli mun lätkäura sit siinä. Äijä oli tosi raivona. Mä luulen, että mä tein sen tarkotuksella. Koska en mä tienny, pelasinks mä itteni vai faijan vuoks.”

Isä oli monta kertaa tehnyt Cisselle selväksi, että poika oli hänelle pettymys. Viimeiset pari vuotta Cisse oli nukkunut muiden sohvilla, missä milloinkin. Isä oli sanonut, että kotiin ei ole tulemista ennen kuin Cisse ottaa itseään niskasta kiinni. Tämän varmistamiseksi huvilakaupunginosassa sijaitsevaan kotitaloon oli vaihdettu lukot. Tämä ei estänyt Cisseä. Cisse osasi kiivetä sisään ikkunoista, kävi aina kun tiesi vanhempien olevan poissa kotoa, ja oli näillä reissuilla verottanut jääkaapin ohella isän kassakaappia. Isä varmaankin aavisti jotain, mutta ehkä äidin ansiosta asiasta ei noussut sen suurempaa meteliä. Isällä oli muutenkin tarpeeksi päänvaivaa firmansa asioiden kanssa.

Äitiään Cisse tapasi joskus harvoin jossain kahvilassa, silloinkin salaa isältä. Äiti oli kiltti ja hyväntahtoinen eikä hänestä ollut panemaan vastaan, jos Cissen isä oli kerran päättänyt jotakin. Äiti halusi aina antaa Cisselle hieman rahaa, pelkäsi pojan näkevän nälkää, mutta Cisse oli johdonmukaisesti kieltäytynyt kaikista avustuksista ja sanonut tulevansa toimeen omillaan. Ei hän kyllä tiennyt, kauanko voisi jatkaa näin. Kyttien kanssa oli tullut tarpeeksi läheltä piti -tilanteita. Ehkä sitten, kun hän olisi öisillä reissuillaan kerännyt itselleen jonkinlaisen pesämunan, hän alkaisi itsekin yrittäjäksi… tai alkaisi opiskella… tai muuttaisi ulkomaille… tai… Oli helpompi elää päivästä päivään kuin ajatella tulevaisuutta.

”Tosi jäätävää”, Alfa kommentoi poissaolevana. Cisse ei tiennyt, oliko Alfa edes kuunnellut, mitä hän oli puhunut.

Cisse päätti kuitenkin toiveikkaasti jatkaa, kun oli ensin ottanut siemauksen lasistaan: ”Tää konjakki kolahtaa muuten tosi tehokkaasti lanttuun. Mä alan olla jo aika kaasus.”

”Niin mäkin”, Alfa sanoi.

Cisse huokaisi: ”On tää vaan elämää. Jostain tämmösestä mä oon aina uneksinu. Penthouse pilvenpiirtäjän huipulla Nykissä. Mä istun siellä siemailemassa konjakkia lämpimänä kesäiltana ja kuuntelen vanhaa soulia. Alhaalla kadulla vaan kyttäautojen ja ambulanssien sireenit ulvoo, mut’ mä oon kaiken sen skeidan yläpuolella.”

Jostain syystä Alfa tuntui nyt havahtuvan konjakin tuomasta raukeudesta, ikään kuin ottavan ryhdikkäämmän asennon ja sanoi: ”Sä elät päiväunis. Mä en ole haaveilijatyyppi. Ne on muut, jotka haaveilee. Mä otan todellisuuden vastaan niinku se on. Ja mun todellisuus on kivikovaa. Se on turpaan vetämistä ja turpaan ottamista.”

Alfan silmiin oli tullut äkkiä terävä katse: ”Sitä joko lyö takasin tai väistää, mutta joka suunnalta niitä iskuja satelee. Ja mä oon se koira, jota on potkittu päähän vähän liikaa, mut’ mä oon oppinu käyttään mun hampaita.”

Cisse kysyi: ”Mitä sä meinaat? Kuka sua muka lyö?”

”No, jengi yleensä. Eikä niitten tarvi käyttää siihen ees nyrkkejä. Pelkkä katse riittää.”

Cisse oli nyt ihmeissään: ”Ai jaa? Kui?”

Alfa jatkoi synkkänä: ”Joka paikassa, mihin mä meen, ihmiset luo muhun sellasia paskasia katseita. Ne kyylää mua. Niinku esimerkiks kaupan kassa. Se ei sano mitään, mut’ selvästi näkee, mitä se ajattelee. Tajuutsä? Että toi jätkä on tosi friikki, tosi pelle. Et’ se halveksuu mua, se pitää mua naurettavana. Ja mikä se sitten ite on? Pelkkä kaupan kassa! Et’ ei oo paljon varaa tuomita!”

”Ei sua, Alfa, kukaan kyylää”, Cisse yritti väittää vastaan hämmentyneenä.

Alfa oli kuitenkin itsepintainen: ”Sä et oo ollu siellä, sä et oo nähny, sä et voi tietää. Mut mä vastaan siihen kyyläämiseen vihalla. Koska ihminen voi feikata rakkauden, se voi teeskennellä, et’ se oikeesti välittää muista. Mut’ ei se voi feikata vihaa. Siin’ mieles viha on aito tunne.”

”Mulle se on ainakin ehkä aidoin tunne, mitä mä oon koskaan tuntenu. Koska jonkun kimman kans voi teeskennellä, että rakastaa sitä, mut’ sitten jälkeenpäin tajuu, et’ se kaikki oli pelkkää feikkiä. Mut’ viha on todellista.”

Cisse ei tiennyt, mitä sanoa. ”Sä et voi oikeesti uskoo tohon”, hän yritti väittää vastaan.

Se oli turhaa, sillä nyt Alfalla oli silmissään katse, joka lähenteli jo maanista. Cisse huomasi, että Alfa oli muuttunut jäykäksi kuin rautakanki, käsi hakeutui nyrkkiin, silmissä säkenöi: ”Jos ihmiset vihaa ja halveksii mua, niin mä vastaan siihen kaksinkertasesti. Vähintään. Mä pystyn repiin ne palasiksi pelkällä katseella. Ne yrittää murskata mut, mut katotaan vaan, kuka murskaa kenet.”

Cisse sanoi: ”Mä meen hakeen lisää juotavaa.”

Hän nousi ja meni sisälle. Alfa tuskin edes huomasi tätä ja jäi parvekkeelle katselemaan alas.

Roger

Alfa huikkasi Cisselle parvekkeelta: ”Hei, taksi pysähty just tän talon eteen. Sielt’ tuli ulos joku tyyppi, mutta mä en erota täältä asti, kuka.”

Cisse oli juuri saanut kaadettua lasin täyteen ja sanoi: ”No, entä sitten? Joku sun naapureista on ollu bilettämässä, vetäny lärvit ja seilaa ny laitamyötäsessä kotiin.”

Alfa tuli sisään parvekkeelta ja näytti oudon pelokkaalta: ”Joo joo, mut’…”

Cisse sanoi: ”Et kai sä vaan oo jotenkin sätky? Jos se ois kyttäauto, nii sit’ voiski olla vähän huolissaan, mut ku ei.”

Alfan ainaiseen itsevarmuuteen oli tullut särö. Siltä ainakin Cissesta tuntui. Alfa sanoi: ”Emmä tiä. Mua vaan on vaivannu kummallinen tunne koko illan siitä asti, kun me vietiin se pysti. Et’ mä oon ilonen, jos me päästään siitä pian eroon.”

Cisse naurahti: ”Sähän ite sanoit, ettet sä usko mihinkään kirouksiin tai muihin kummitusjuttuihin. Relaa, äijä. Me klaarattiin tää keikka ookoo, kukaan ei lähteny perään, ja jos joku näkikin meiät, ei se ois voinu mitenkään hiffata koko kupletin juonta. Ja kohta me kylvetään rahassa.”

Alfaa alkoi nolottaa. Huolella rakennetun naamion takana oli sittenkin vain pelokas pikkupoika: ”Niin, niin. Sä oot oikees. Mua vaan jäi vaivaamaan se Jaken juttu. Et’ mikä…”

Avain kävi ulko-ovessa. Pojat hätkähtivät.

Alfa sanoi: ”Kuka sieltä ny on tulossa? Eihän tänne oo kellään avainta, paitsi…”

Ovi aukesi. Sisään astui leveäharteinen keski-ikäinen mies kalliissa vaaleanruskeassa kangaspoplarissa. Miehellä oli hyvin ruskettuneet ja ahavoituneet kulmikkaat kasvot ja lyhyeksi leikatut, hieman kihartuvat oljenvaaleat hiukset. Jäänsiniset silmät verestivät ja niiden katseessa oli jotain outoa. Kauluspaidan napit oli jätetty auki ja rehottavien rintakarvojen seassa välkkyi kultaketju tai ainakin sellaisen jäljitelmä. Käsivarret pullistelivat takin hihojen alla. Tyyppi liikkui ja elehti jotenkin kummallisen nykivästi. Hänellä oli täysi vauhti päällä.

Mies huomasi nyt, että paikalla oli muitakin ja kuulutti oman sisääntulonsa kuin sirkustirehtööri. Miehen ääni oli käheänkarhea, silti jollakin tavalla öljyinen. 

”Äänd hiös Dzohni! Hyvää iltaa, gu afton, miina daamer o härrar. Finland, döö puants. Mitä, täällähän näkyy olevan bileet pystyssä. Eikä mua oo kutsuttu. Teidän olis pitäny lähettää Posti- ja Lennätinhallituksen kirjekyyhkynen tuomaan sanoma. Osoite: johtaja Routser Männistö, Queen’s Bottom Bar, Tsadi, Finland. Tai mikä tahansa muu laatujuottola kantakaupungin alueella. Rahalla saa, hevoselta pääsee. Eiku…”

Alfa näytti yllättyneeltä ja huudahti: ”Roger! Me ei odotettu sua tänä iltana. Mutsi sano, että sä oot bailaamassa jossain…”

”Armas äitis oli aivan oikeassa, Aleksanteri, mah mään. Mä vietin todellakin laadukasta iltaa luonnonkauniin kaupunkimme lihapatojen ääressä, mutta nyt mä olen viikinkipäällikön tavoin purjehtinut takasin auvoisaan kotisatamaan.” 

Miehen puhe papatti konekiväärivauhdilla. Cisse ihmetteli, ehtikö tämä ollenkaan vetää henkeä välillä.

”Mun vanhat haukansilmät huomaa heti, että täällä juhlitaan. Onks fiestan perimmäisenä syynä heeroksemme kunniakas kotiinpaluu vai onks juhlamenoihin kenties jotain muuta aihetta, siitä käyn ottamaan mä nyt selvää.”

Alfa oli muuttunut selvästi varautuneeksi, piti tarkkaan silmällä miehen jokaista liikettä, pakotti kuitenkin itsensä olemaan liioitellun ystävällinen tätä kohtaan: ”Joo, ota rotsis vaan pois ja paina puuta. Kaadanks mä sulle jotain juotavaa?”

Cisse olisi jopa voinut kuvitella, että Alfa pelkäsi miestä.

Roger vastasi monimielisesti: ”Miten jaloa, että mun silmäterän ja elämän valon esikoispoika tarjoaa mulle näin auliisti sijaa kauniissa kodissaan.”

Roger elehti nyt liioitellun teatraalisesti ympärilleen kuin jokin katuojasta noussut syrjäkujien Shakespeare-näyttelijä: ”Vois jopa luulla, etten mä milloinkaan aikaisemmin ole astunut sisään tähän loisteliaaseen murjuun, joka on niin aistikkaasti sisustettu räikeällä kitschillä ja mauttomalla bling-blingillä… niin kuin nykyajan nuoriso sanoo.”

Alfan äidin posliinikoirat, kromiputkiset huonekalut ja retrotyyliset Miami Vice -henkiset pastellivärit oli kieltämättä tarkoitettu antamaan vaikutelma vauraasta elämäntyylistä. Onnistumisprosentti oli kuitenkin samaa luokkaa kuin lähiökapakan karaoke-illassa esitetyllä ooppera-aarialla.

Alfa yritti puolustella: ”Roger…”

Roger katsoi nyt parhaaksi taktisesti vetäytyä esittämästään syytöksestä: ”Mutta! Älkäämme antako pikkuseikkojen häiritä tänä iltana. Virvoke tosiaan maistuis, arvon nuori herra.”

Alfa lähti hakemaan puhdasta juomalasia.

Cisse oli yrittänyt pysytellä mahdollisimman huomaamattomana, mutta pahaksi onneksi jäänsinisten silmien hieman harittava mutta terävä katse osui nyt häneen. Cisse vavahti hieman, kun mies kosketti hänen käsivarttaan hieman liiankin tuttavallisesti.

”Kappas vain. Siinähän on toinenkin vetreä nuorukainen. Ei kruununperijä Aleksanterin aseenkantaja kuitenkaan?”

Cisse kuuli itsensä vastaavan juuri äänenmurroksen saaneen teinin honottavalla äänellä: ”Moi, mä oon Cisse.” Samalla hän nosti kömpelösti kämmenensä tervehdykseksi. Hänen hartiansa nytkähtivät vaivaantuneesti.

Roger maisteli nimeä suussaan kuin ei olisi kuullut moista ennen: ”Cisse, Cisse. Kissa tosiaan, kolli-sellainen ja parhaassa saalistusiässään näemmä. Ihme kyllä suuresti kunnioitettu kuningattaremme Jojo ei oo vielä napannu tätäkin kulkukattia karvaisten kulkijoiden kokoelmaansa.” 

Mies tarkasteli Cisseä hetken läpikuultavan sinisillä silmillään kuin arvioiden uhkaa omalle reviirilleen. Sitten hän päätti, että ainakin tällä hetkellä poika olisi vaaraton ja jatkoi: ”Mistä puheen ollen, missä arvon valtiattaremme oikein piileksii? Ei suinkaan hän ole vielä tähän aikaan menny yöpuulle?”

Roger pälyili turhaan hovin kuningatarta. Sitten hän alkoi hyppelehtiä tuskaisesti yhdellä jalallaan kuin kurki soitimella: ”Mutta ai helkkari, ny mun on pakko käyttää mukavuuslaitoksen palveluksia. Älkää poitsut karatko mihinkään sillä aikaa.”

Roger tarttui vessan ovenkahvaan — se oli koristeltu jollakin valossa välkehtivällä materiaalilla, joka ainakin näytti timantilta tai kristallilta — ja sulki oven.

Cisse puhui hiljaa Alfalle, joka oli tullut juuri takaisin avaamattoman pullon kanssa: ”Voi jumalauta, mikä tyyppi. Onks toi aina tollanen?”

Alfan ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: ”Et sä huomannu, että se on pihalla ku lumiukko? Pupillit on niinku lautaset. Se on vetäny jotain piriä. Ehkä se snorttaa tuol’ toiletis viel’ nokat spägää.”

Kuului veden kohina, kun vessa vedettiin ja putket lauloivat hetken lauluaan.

Alfa kuiskasi: ”Se tulee takasin! Nyt lärvi umpeen!”

He kuulivat, kuinka vessan ovi nykäistiin auki, mutta Rogeria ei näkynyt eikä kuulunut. Hetken päästä tämä kuitenkin köpötteli takaisin heidän luokseen ja sanoi: ”Hei, tuolla sohvalla kuorsaa joku mies ja haisee pahalle. Oikee lihavuori näky olevan. Onks se teidän frendejä ja?”

Cisse rykäisi saadakseen äänensä hieman matalammaksi ja sanoi: ”Se on yks Benkku vaan.”

Roger väänteli hajamielisesti nimeä kielellään: ”Benkku juo brenkkuu. No, toivottavasti se ei piere koko sohvaa hajalle. Älkää vaan sytyttäkö tulitikkua sisällä. Hei, Aleksanteri, sä voisit kaataa mulle lisää.”

Alfa totteli vanhempaa miestä hieman liiankin innokkaasti. Saatuaan lasinsa täyteen Roger otti siitä kunnon hörppäyksen. Mies alkoi möristä viskibassoäänellä ja heiluttaa tahtia avokämmenellään kuin jokin räkälöiden operettisankari: ”Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa mä surullisen tarinan, joll’ ei oo vertoa…”

Sitten Roger vaikeni äkkiä ja kysyi hieman sopertavalla äänellä: ”Miks te pojat ootte niin hiljasia? Veiks kissa kielen?”

Alfa vastasi nopeasti ja teeskenteli haukottelevansa: ”Ei, kun meillä on ollu vaan niin pitkä ilta. Pitäisköhän tässä kohta mennä nukkumaan?”

Roger ei halunnut kuullakaan mistään tällaisesta.

”Nukkumaan? Kuka ny nukkuun haluu? Rupatellaan tässä vähän aikaa. Oonks mä Aleksanteri kertonu sulle niistä ajoista, kun mä harrastin voimannostoa? Mä kävin kilpailuissakin, mutta sitten mä kärähdin. Kaikki niitä anabolisia veti, mut mä vain jäin kiinni. Emmä ollu kuin joku teidän ikänen. Oli ne aikoja ne.” Roger jännitti hauistaan näyttääkseen, että kyllä täältä papua löytyi vieläkin.

Varmaan joskus 70-luvulla, Cisse mietti. Siis esihistoriallisella aikakaudella, josta oli kuullut kyllästymiseen asti juttuja faijaltaan. Tämä oli jopa ristinyt hänet lempibändinsä basistin mukaan. Cisseä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Alfa sanoi Rogerille: ”Joo, kiinnostavia juttuja, mut me ollaan tosiaan ihan poikki jo”, ja oli taas esittävinään haukotusta ja venyttelevinään käsivarsiaan ilmassa.

Roger tiuskaisi: ”Mitä ihmeen inisijöitä!” Sitten hän rauhoittui hieman ja huitaisi alistuneesti kädellään: ”No, menkää nyt sitten puremaan sitä tyynyä. Mä voisin käydä vähän kattomassa, miten se Jojo jakselee. Jos sekin on jo höyhensaarilla, niin mä voisin vähän kutitella sitä. Jos se siitä vähän virkois, heh heh.” 

Rogerin kasvoilla oleva ilme suorastaan kuvotti Cisseä. Mitä lie Alfa siitä ajatellut.

Roger lähti köpöttelemään kohti Jojon makuuhuonetta. Kun tämä oli päässyt pois kuuloetäisyydeltä, Cisse huokaisi: ”No, huh huh.”

Alfa kumartui häntä kohti kuin salaliittolainen, edelleenkin peläten että Roger kuulisi heidän puheensa: ”Onneks se tuntu olevan hyvällä tuulella tänään.”

Tänä iltana Alfa oli alkanut vaikuttaa joltakin aivan eri ihmiseltä kuin jonka Cisse oli oppinut tuntemaan niinä parina vuotena, jolloin he olivat pyörineet kimpassa. Entinen Alfa ei ollut koskaan pelännyt mitään. Hän oli aina ollut valmis käyttämään nyrkkejään saadakseen haluamansa. Hän oli uskaltanut haistatella teollisuusvartijoille ja kytille. Loputon itsevarmuus, määrätietoisuus ja johtajan otteet olivat poissa.

Cisse kysyi: ”Meinaatsä, että… Hei, missä Deksteri on?”

Alfa ja Cisse vilkaisivat toisiaan ääneti, sitten ponnahtivat äkkiä ylös pöydästä ja syöksyivät Rogerin perään.

”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARGHHHH!”

Se oli Rogerin ääni.

He olivat samassa Jojon makuuhuoneen ovella. Roger seisoi siellä raivosta täristen. Syykin selvisi, miksi.

Roger oli yllättänyt Jojon ja Deksterin. Nämä olivat Jojon suuressa parisängyssä. Vaatteet lojuivat lattialla hujan hajan. Näky tuntui Cissestä epätodelliselta.

Jojo ja Deksteri katsoivat Rogeria kuin tämä olisi ollut raivostunut karhu, joka tulee maanantai-iltapäivänä vastaan ostoskeskuksen käytävällä.

Jojo yritti vetää peittoa suojakseen. Hän änkytti: ”M-mä voin selittää tän, Roger.”

Roger karjui: ”Tässä mitään selityksiä tarvita! Ja sä kolli, sä tuut mun mukaan!”

Roger kiskoi Deksterin ylös sängystä. Poika kiskoi itsensä irti miehen otteesta ja sai vedettyä lattialla lojuvat bokserit jalkaansa. Roger sai Deksterin uudestaan otteeseensa ja riuhtoi tätä käsivarresta: ”Mähän sanoin, että sä tuut mukaan!”

Jojo oli noussut sängystä ja veti nyt kylpytakkia päälleen.

”Jätä se poika rauhaan. Se ei oo tehny mitään pahaa”, Jojo yritti, mutta yhtä hyvin olisi voinut puhua kiviseinälle.

Alfa yritti pysäyttää Rogeria. He olivat suunnilleen saman pituisia, mutta rotevampi Roger oli vahvempi. Hän sysäsi Alfan raa’asti sivuun. Alfa kaatui selälleen lattialle. Nyt Roger nosti Deksterin harteilleen kuin jauhosäkin. Hän kantoi helposti tätä keskimittaista lyhyempää, hoikkaa poikaa, joka turhaan yritti päästä pois miehen otteesta.

Deksteri huusi: ”Cisse! Alfa! Auttakaa!”

Cisse yritti vuorostaan tulla apuun, mutta Roger potkaisi häntä kivuliaasti sääreen kuin äkäinen muuli. Cisse voihkaisi ja jäi tuskissaan irvistäen nojaamaan seinää vasten. 

Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Roger syöksyi parvekkeelle Deksteriä yhä selässään kantaen. Jojo seurasi perässä kylpytakissaan. Nainen piteli nyt molemmissa käsissään atsteekkipatsasta. 

Roger karjaisi ja pyöritti Deksteriä päänsä yllä kuin moukarintyöntäjä vauhtia ottaen. Sitten hän heitti Deksterin parvekkeen laidan yli. Tämä ehti vielä huutaa kauhusta. Samalla hetkellä Jojo iski kaikin voimin patsaan Rogerin takaraivoon. Roger kaatui lattialle ja jäi siihen verissään makaamaan. Tummanpunainen lammikko hänen päänsä alla alkoi hitaasti levitä lattialla.

Myös Jojo lysähti lattialle ja jäi nyyhkyttämään siihen. Cisse sai hoiperreltua itsensä parvekkeen kaiteen luokse ja katsoi alas. Sitten hänen oli vain katsottava poispäin. Alfa sai itsensä kaiteen ääreen ja näki saman, minkä Cisse. Molemmat seisoivat siinä pitkän aikaa hiljaa sanomatta mitään. Vain edelleen lattialla kyykistelevän Jojon nyyhkytykset olivat kuultavissa. 

Alfa sai lopulta puhuttua: ”Cisse…”

Cisse sanoi hiljaa: ”Niin…?”

Alfa sanoi: ”Meidän on lähettävä täältä.”

Cisse oli edelleenkin kuin transsissa: ”Mitä?”

”Meidän on lähettävä. Kytät on pian täällä.”

Cisse alkoi vähitellen havahtua: ”Joo… joo… Entä… patsas?”

Alfa poimi patsaan lattialta makaavan Rogerin vierestä ja tarkasteli sitä hetken. ”Ehjä. Lähetään”, hän sanoi.

Cisse kulki Alfan vieressä ontuen. He vilkaisivat lattialla nyyhkyttävää Jojoa, joka ei tuntunut näkevän eikä kuulevan mitään, sitten edelleen sohvalla kuorsaavaa Beniä.

”Entäs noi?”

Alfa sanoi: ”Mutsi toipuu. Sen se osaa. Se osaa myös selittää asiat kytille parhain päin. Ben ei oo nähny eikä kuullu mitään. Sitä ei voi syyttää mistään. Jos se ees yrittää selittää niille jotain patsasjuttua, kytät vaan nauraa sille. Usko mua. Mä tiän tän.”

”Entäs Roger?”

”Mitä välii. Mennään.”

Cisse

He olivat nyt kadulla. Viileä yöilma tuntui hieman selvittävän päätä, haihduttavan alkoholihöyryjä. Silti kaikki tuntui edelleenkin epätodelliselta. Cisse yritti mielessään hahmottaa illan tapahtumia. Kaikki oli yhtä muodotonta möykkyä. Oli kuin he olisivat menneet Hannikaisen liikkeeseen jossakin edellisessä elämässä, monia vuosia sitten. Hänelle ei ollut koskaan ennen tapahtunut mitään tällaista. Kaikki oli nyt peruuttamattomasti muuttunut. Hän ei enää saisi edellistä elämäänsä takaisin. Ne olisivat kaikki menneitä, parempia aikoja, iäksi menetettyjä. Kipu Cissen jalassa tuntui sykkivän, kuin leviävän aaltoina jotka vähitellen heikkenivät, sitten voimistuivat jälleen. 

Cisse ajatteli Deksteriä, nauravaista kaveria joka oli jollakin oudolla tavalla osannut aina keventää tunnelmaa, kun jutut olivat alkaneet käydä liian rankoiksi ja totisiksi. Muistot Deksteristä tulivat nopeina välähdyksinä. Yleensä niissä oli kesä ja aurinko paistoi. Oltiin rannalla jätkien kanssa, heiteltiin palloa, Deksteri syöttämässä samalla leveästi virnistäen. Tai kaikki he kolme juoksemassa kyttiä karkuun kadulla: silloinkin Deksteri oli vain nauranut koko touhulle. Nyt sitä, mitä tästä oli jäljellä nostettiin kankaan alle peitettynä ambulanssiin vain jossain parin korttelin päässä. Kaikki oli ollut epäreilua. Tunne jostakin pohjimmaisesta epäoikeudenmukaisuudesta alkoi voimistua ja tuntua kuristavana rinnassa.

Alfa kanniskeli likaiseen, ryppyiseen muovikassiin kätkettyä patsasta. Nyt he kuulivat poliisiauton sireenin ulvontaa, joka voimistui vähitellen.

”Eipä kytillä kauan kestäny. Yleensä ku hätäkeskukseen soittaa, menee ikuisuus ennen ku auto ilmaantuu paikalle. Rikkaan jengin mestoille ne tulee hetkessä. Miks sä oot noin hiljane?”

Cisse sanoi penseästi: ”No, mitäs luulisit?”

”Hei, ei se ollu mun syy, että Deksteri delas.”

”Et sä sitä ainakaan hirveesti näytä surevan.”

”Mitä se ketään hyödyttää, jos mä alan tässä vollottaa? Ei mulla oo varaa surra ketään tai mitään. Jonkun täytyy pitää pyörät pyörimässä koko ajan. Ja se joku olen mä.”

”Ai jaa.”

”Deksteri oli yks parhaista, mut en mä sitä nyyhkimällä takasin saa. Luuletsä, että jengiä ylipäätään liikuttaa, kun yks ihminen kuolee?”

Alfa mietti hetken, sitten täsmensi: ”Ei ketään muuta kuin sen tyypin frendejä ja perhettä. Ja suuri osa niistäkin unohtaa pian.”

”Mä luulen, että kun mä delaan, joku nauraa paskasta naurua. Muille se on ihan yhentekevää. Muiden bileet jatkuu niinku ennenkin.”

Cisse sanoi: ”Ihanks totta? Ton kaiken mä hiffasin jo viisvuotiaana. Eli mitä sä jätkä oikeen selität?”

”Selitän mitä selitän, mut näin mä jutut nään.”

Cisse ivaili: ”Okei pomo, kiitos lohdutuksen sanoista.”

Alfa sanoi: ”En mä tiennykään, että sä olet tunneihminen.”

Nämä Alfan ainaiset kuivan sarkastiset ja ylimieliset sutkautukset — joka kerta aivan muina miehinä ja ohimennen lauottuina — olivat ennenkin saaneet Cissen raivon partaalle, mutta hän oli osannut pitää mölyt mahassa. Nämä piikit tulivat aina yllättäen muun keskustelun lomassa ja niillä Alfa piti yliotteen muihin, kuin melkein huomaamatta teki muut naurunalaisiksi, kaivoi maata näiden jalkojen alta.

Enää Cisse ei jaksanut leikkiä diplomaattia. Hän kiivastui: ”’Tunneihminen!’ Mulla alkaa vähitellen keittää päässä noi sun jutut!”

Cisse tarttui Alfaa rinnuksista. Alfa pudotti muovikassin maahan ja tönäisi molemmin käsin Cissen irti.

Alfa sanoi: ”Mitä sä oikeen käyt mua kraivelista kii? Koita nyt jätkä vähän jäähtyy. Me ollaan kummakkin ny liian syvällä tässä pelissä, et’ tässä kannattais kenenkään ruveta repeileen.”

Cisse pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän kulki Alfan vierellä kädet puuskassa murjottaen ja alas jalkakäytävään tuijottaen.

Alfalle kaikki oli ollut vain ikävystyneen rikkaan kakaran ajanvietettä ja kapinointia vanhempia vastaan. Ei Alfa edes tarvinnut niitä rahoja, kunhan sai jotain lisäjännitystä ja viihdykettä tylsään elämäänsä. Niiden takia Deksteri oli nyt kuollut. Tietysti Deksteri oli tehnyt typerästi, kun oli mennyt sänkyyn Alfan äidin kanssa, mutta ei se oikeuttanut tämän tappamista. Cisse tunsi ääretöntä katkeruutta. Miksi hänen ikäpäivänä oli pitänyt lyöttäytyä yhteen Alfan kanssa? Tämä ei välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. He olivat olleet pelkkiä pelinappuloita, joiden avulla Alfa pääsisi omiin tavoitteisiinsa. Heidät saattoi uhrata kuten Deksteri oli uhrattu eikä se liikuttaisi Alfaa pätkääkään.

Alfa sanoi: ”Me pidetään ny lähiajat matalaa profiilia. Mä alan vähitellen ettiä luukuttajaa tälle pystille. Mä luulen, että mulla on joku haju niistä tyypeistä, joita mutsi tarkotti. Mä otan niihin yhteyttä.”

”Mutsi ei puhu kytille muuta ku, että Rogeri tappo Deksterin eikä siihen sekaantunu muita. Ja kun me annetaan sille ne pienet provikat, sillon se ainakin pysyy hiljaa. Sit’, ku me saadaan ne fyrkat, me voidaan tehdä, mitä me vaan halutaan. Sitä ennen mulla on viel’ pari varmaa keikkaa tiedossa… Mitä sä oikeen naurat?”

Cissen kasvoille oli levinnyt niin leveä virnistys, että Alfa luuli jo tämän seonneen.

Cisse sanoi: ”Sua. Mä nauran sua. Et’ miten hyvin sulla oikeen on palikat koossa. Jengiä saa tippua ympäriltä vaik’ kuinka, mutta Alfa se vaan visioi ja suunnittelee.”

”No, entä sitten? Jonkun täytyy pitää tääkin jengi kasassa.”

”Niin, mikä jengi? Ellet oo sattunu huomaamaan, tässä sun niin sanotussa jengissä rivit on päässy kummasti harventumaan viime aikoina.”

”Me otetaan uusia tyyppejä mukaan tietysti. Mä…”

”Mut’ sittenhän se ei oo enää Aakkosjengi, vai mitä?”

Cisse nauroi nyt niin hysteerisesti, että Alfa tunsi itsensä noloksi, sitten alkoi vähitellen raivostua.

”Nyt jätkä jumalauta, turpa kiinni tai mä…”

”Tai sä mitä? Pyydät mutsin apuun?” Cisse hirnui ivallisesti, mikä raivostutti Alfaa yhä enemmän. Nyt oli Alfan vuoro puolestaan käydä Cisseä rinnuksista kiinni. Molemmat tönivät toisiaan kaksin käsin rinnuksiin ja valmistautuivat tappelemaan.

Alfa huusi: ”Sä oot kuittaillu ja aukonu mulle päätä koko ajan, koska sä ite haluat olla tän jengin pomo!”

Cisse huusi: ”Älä ny unta nää! Sä tässä oot koko ajan leikkiny jotain suurta johtajaa! Vittu, mä oon ollu idiootti, kun mä oon kuunnellu sun typeryyksii ja menny niihin mukaan! Mut se pelleily loppuu just ny!”

Alfa ja Cisse kävivät painiksi. Kamppailua jatkui kauan. Kumpikin oli omalla vuorollaan niskan päällä. Lopulta näytti siltä, että Alfa voittaa, mutta tappelu oli käynyt tässä vaiheessa jo liian epätoivoiseksi. 

Henkensä puolesta kamppaileva Cisse sai käsillään kuristusotteen Alfan kaulasta eikä hellittänyt otettaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Alfa jäi liikkumattomana makaamaan asfaltille. 

Cisse muuttui hysteeriseksi, kun tajusi, mitä oli tehnyt. Cisse alkoi itkeä lohduttomasti samalla, kun yritti turhaan elvyttää ja ravistella Alfaa, joka oli jo kuollut.

Cissen ääni särkyi ja katkesi nyyhkytyksiin: ”Hei, Alfa, herää! En mä tarkottanu! Kyl’ sä saat olla pomo! Myydään me se patsas! Herää!”

Lopulta Cisse luovutti. Hermot laukesivat ja Cisse oksensi. Suupielensä pyyhittyään hän jäi asfaltille istumaan Alfan ruumiin viereen. Sitten hän havahtui kuullessaan lähistöltä puhetta, tajusi että heidät on nähty. Cisse poimi maasta muovikassin patsaineen ja lähti hoiperrellen konkkaamaan eteenpäin jalka edelleen jomottaen Rogerin antamasta potkusta. Lopulta hän ampaisi eräänlaiseen puolijuoksuun, minkä verran kipeällä jalallaan pääsi eteenpäin.

Jonnet

Jumalat eivät tarvinneet oikeutusta toimilleen, olivatpa ne miten julmia ja epäoikeudenmukaisia tahansa.

Cisse ontui yksinään katua eteenpäin ryppyistä muovikassiaan raahaten. Suu oli kuin santapaperia, kuivunut hiki maistui suolana huulilla, silmiä särki, jalan lisäksi kaikkia jäseniä pakotti nyt, vatsalaukussa oli ontto tunne, heikotti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sata vuotta hereillä. 

Minne hän nyt menisi, mitä tekisi? Kytät olisivat pian hänen perässään. Ehkä niillä oli jo nyt haku päällä. Hän kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat piilopaikat. Lopulta hän päätti, että oli paras vain antautua, kertoa kaikki. Hän kävelisi lähimmälle poliisiasemalle eikä enää välittäisi, mitä hänelle sen jälkeen tapahtuisi. Eivät asiat enää tästä pahemmiksi voineet muuttua.

Aamu alkoi vähitellen valjeta. Linnut kävivät puissa vuoropuheluaan.
Lähistöllä joku varhainen raitiovaunu aloitti kolistelunsa. Cisse itki välillä hieman, sitten ryhdistäytyi taas. Hän kuuli askelia ja näki edessään neljä noin kymmenvuotiasta poikaa värikkäissä lippalakeissaan ja scoot-lautojensa kanssa temppuillen.

Ensimmäinen poika kysyi häneltä kimeällä esimurrosikäisen äänellä: ”Hei, onks sulla heittää röökiä?”

Cisse sanoi: ”Joo, on mulla…” Hän kaiveli taskujaan turhaan etsien. ”Ei vitsit, ne jäi sinne Alfan mutsille. Ja miks mä ton ikäsille röökiä antasin? Eiks teidän pitäs olla kotona nukkumassa? Tietääks teidän vanhemmat, että te ootte tähän aikaan ulkona?”

Ensimmäinen poika kivahti hänelle: ”Mitä se sulle vitun homo kuuluu?”

Pojan piipittävä ääni olisi toisissa olosuhteissa ollut huvittava, mutta jotenkin Cisseä ei jaksanut naurattaa.

Cisse sanoi: ”Oletpas sä kohtelias nuorimies.” Se oli ensimmäinen asia, mikä hänelle tuli mieleen. Ei hän yrittänyt olla nokkela tai vitsikäs. Ei hän enää edes jaksaisi olla.

Toinen poika sanoi: ”Pidä sä läski vaan huoli omista asioistas.”

Cisse sanoi: ”Hyvä neuvo. Mä alotankin sen dieetin heti huomenna.” Sekin tuli aivan itsestään.

Kolmas poika sanoi: ”Haluutsä turpaan?”

Cisse sanoi: ”Sulta vai? Mua alkaa ny tosissaan pelottaan.”

Neljäs poika kysyi: ”Mitä sulla on siellä pussissa?”

Cisse alkoi jo saada tarpeekseen: ”No, sehän ei sulle kuulu. Alkakaas jonnet jo kalppia himaan. Mä en ny jaksa leikkiä teidän kanssa.”

Äkkiä ensimmäisellä pojalla oli veitsi kädessään. Ennen kuin Cisse ehti reagoida, poika oli nopealla ranneliikkeellä puukottanut häntä vatsaan. Cisse putosi polvilleen ja muovikassi tipahti hänen kädestään. 

Neljäs poika tarttui muovikassiin ja juoksi kassissa olevan patsaan kanssa pois. Toinen poika otti kännykällään kuvan verissään maassa makaavasta Cissestä. 

Ensimmäinen poika oli itsekin yllättynyt teostaan. Hän pudotti paniikissa veitsen asfaltille Cissen viereen. Pojat pakenivat scoot-laudoillaan.

Epilogi

Television ajankohtaisohjelma haastatteli vehreiden kukkaisistutusten keskellä puutarhurin haalariin sonnustautunutta, kastelukannua kanniskelevaa Beniä.

TV-reportteri oli koko kansakunnan tuntema mediapersoona, luotettava keski-ikäinen mieshenkilö. Kymmenet tuhannet silmäparit seurasivat suosittua ajankohtaisohjelmaa, joka oli erikoistunut tosielämän rikosaiheisiin. Seuraisi mainosten rytmittämä viihdyttävä puolituntinen selvittämättömiä rikostapauksia, verisiä murhia, alamaailman välienselvittelyjä ja suttuista valvontakameran kuvaa.

Televisioiden äärellä oluttölkit sihahtelivat auki. Avattiin naksu-, raksu- ja irtokarkkipusseja. Kotikatsomosta oli helppo kauhistella rikostapauksia ja jakaa kaikkitietävänä tuomarina tekijöille pikatuomioita omalla turvallisella sohvalla istuen. Kalliissa puvussaan reportteri selosti ruudussa vakaalla baritoniäänellään, johon kansa luotti:

”Vuosi sitten kansakuntaa järkytti niin sanottu Aakkosjengin tapaus. Haastattelemme nyt jengin ainoaa henkiinjäänyttä jäsentä, Benjamin Poramaata eli Beniä. Ben, sinä olet ollut nyt puoli vuotta työpalvelussa täällä Vihersalmen siirtolapuutarhassa. Silmissäsi siintää puutarhurin oppisopimus. Melkoinen elämänmuutos rikollisten kuvioiden jälkeen, vai mitä, Ben?”

Kamera siirtyi nyt Beniin. ”Häh häh, mikä ruma läski”, kotikatsomoissa hihkuttiin. ”Shh!” näille vastattiin. Ben puhui yleisöstään välittämättä: ”Mä tykkään kukista. Ne on mun kavereita. Hortensiat, pelargoniat, perennat, pionit, kurjenmiekat… ”

Tässä kohdassa kyynikot naureskelivat ja virnuilivat kotisohvillaan, olutpullon korkit ropisivat kuvaruutuihin.

”Mun entiset kaverit on kuollu. Ne jätkät on mun mielessä joka päivä ja mulla on ikävä niitä, mutta sitä entistä elämää mun ei oo ikävä. Mä tein paljon pahaa, mut’ nyt mä haluan tehdä hyvää.”

Kotikatsomoissa ulvottiin naurusta. Ne, jotka eivät ulvoneet, narisivat kuinka siinä taas yksi paatunut taparikollinen yritti viilata kunnon kansalaisia linssiin väittämällä ”parantuneensa”. Narisijat vaativat rangaistusten koventamista.

Ben jatkoi kuulematta yleisöään: ”Kukaan ei uskonu mua, kun mä puhuin siitä patsaasta. Ne sano, että mä olin keksiny tai kuvitellu sen jutun. Se Jakekin hirttäyty. Alfan mutsi istuu ny vaan kaikki päivät himassa, ei käy enää missään eikä puhu kellekään mitään.” 

”Alfa oli pomo. Mä pelkäsin sitä vähän, vaik’ mä olinkin sitä isompi. Cissestä olis voinu tulla vielä parempi pomo. Deksteri oli sellainen jätkä, josta kaikki tykkäs. Sitä mä vaan ihmettelen, et’ vaikka ne kaikki oli mua fiksumpia, niin miks mä vaan olen enää tässä, ja ne on poissa.”

Ben jäi kastelemaan kukkiaan mehiläisten suristessa auringonpaisteessa. Kotikatsomoissa haukoteltiin ja käännettiin kanavaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Heinäkuu 2015

Se kesä ei koskaan alkanut, Anna mietti surkeana heinäkuun viimeisenä päivänä. Mitä hyötyä oli odottaa yksitoista kuukautta kesälomaa, kun joka päivä satoi, ei päässyt rannalle eikä edes ollut älynnyt varata ajoissa etelänmatkaa? Itketti.

Anna vihasi aikaisia aamuherätyksiä. Lomalle lähtiessään hän oli ollut kuolemanväsynyt ja jatkuvasti ärtyisä. Nyt oli ainakin saanut nukkua. Hän oli valvonut kaikki yöt, lukenut, selannut nettiä, ja mennyt nukkumaan vasta, kun aamun liikenne hurisi vilkkaana hänen ikkunansa alla. 

Hän heräsi vasta viiden aikoihin iltapäivällä, söi aamiaista päivällisaikaan ja selasi sanomalehteä. Poliitikot kilpailivat siitä, kuka päästäisi suustaan suurimman typeryyden. Toiset kauhistelivat, toiset hurrasivat. Ihmiset olivat kuin raivostunut apinalauma, jotka tappelivat banaaneista. Annalle oli opetettu kotona, että yhteiskunnallisia asioita pitäisi seurata, ottaa kantaa, vaikuttaa. Hyvin kasvatettuna tyttönä hänelle oli painotettu, että muut pitäisi ottaa aina huomioon, toisia ei saisi kiusata, sanoissaan pitäisi olla tarkka ja harkitseva. Annalle oli kauhistus, etteivät kaikki noudattaneetkaan näitä pelisääntöjä.

Vieraantuminen ja ulkopuolisuuden tunne olivat väistämätön seuraus. Häntä oli aina vähätelty, laitettu kuriin holhoavilla asenteilla. Osallistuminen alkoi päivä päivältä tuntua yhä järjettömämmältä ajatukselta. Eläminen päiväunissa oli mieluinen pakopaikka, mutta lopulta eskapismi ei johtaisi yhtään mihinkään.

Sade ropisi ikkunaan, taukosi vasta illansuussa. Oli aika lähteä ulos. Anna rakasti pehmeää yöilmaa sateen jälkeen. Kostea vehreys sieraimissa oli helpompaa hengittää. Parhaat yöt olivat niitä, jolloin ketään ei tullut vastaan ja maailma oli yksin hänen. 

Hän yritti jälleen turhaan tiirailla, näkyisikö Näsilinnan pimeissä ikkunoissa aaveita. Oli miten oli, kaiken kaikkiaan kuolleet pelottivat häntä vähemmän kuin elävät. Kukaan ei ollut koskaan häirinnyt häntä näillä öisillä vaelluksilla, lukuun ottamatta teinipoikien satunnaista huutelua. Hän oli mielessään käynyt läpi monta kertaa, mitä tekisi jos joku kävisi kimppuun. Tänä yönä ei onneksi tarvitsisi huolehtia moisesta. Oli hiirenhiljaista, bailaajat pitivät välipäivää. 

Näsinpuiston vehreydessä tuntui kuin olisi astunut ajassa sata vuotta taaksepäin. Hän odotti aina, että jossain poluilla olisi tullut vastaan hienosti pukeutuneita mamselleja, aatelisneitoja tai tsaarin armeijan univormuihin sonnustautuneita upseereja. Herrasmiehet nostaisivat hänelle olkihattuaan tervehdykseksi. 

Pian vehreys jäi kuitenkin taakse ja soratiellä tulivat vastaan työmaaparakit ja graffitien peittämät vaneriaidat. Särkänniemen valot vilkuttivat hänelle Kekkosentien sillalla, Näsijärvi levisi alapuolella loputtomana ja ikuisena. Monta kertaa hänen mielessään oli käynyt ajatus hyppäämisestä alas mustaan veteen, jolloin hänen oli äkkiä kiihdytettävä askeleitaan päästäkseen pois sillalta ennen kuin ajatus kävi liian houkuttelevaksi. 

Aspinniemen kohdalla hän näki kohoavan likaisen kumpareen täyttömaata, jota oli kipattu rantaan. Muutaman vuoden päästä hänen kävelyreittinsä rantamaisemaa peittäisivät tornitalot; tehdyt niille, joilla olisi tarpeeksi maksaa järvinäköalasta. Onnea vain, Anna ajatteli happamasti, rahakkaiden asukkaiden haalimiselle näinä aikoina. 

Hän huomasi ilokseen, että ainakin Rauhaniemen silta oli nyt palautettu. Se oli ollut kadoksissa jonkin aikaa, kun puoli kaupunkia oli revitty auki Rantaväylän rakennustien alta. Vielä piti kulkea tien ylittävästä väliaikaisesta jalankulkutunnelista. Se oli tehty vanerista ja tuntui jotenkin huteralta, kun askeleet kumisivat ohuella lattialla, joka heilui ja huojui pelottavasti kävellessä. 

Hän kuvitteli, kuinka lattia olisi yhtäkkiä pettänyt hänen jalkojensa alla ja hän olisi syöksynyt metrikaupalla alas kovalle asfaltille liikenteen sekaan. Ellei hän olisi kuollut pudotuksessa, ainakin joku tonnien painoinen rekka olisi tehnyt hänestä viimeistään selvää murskatessaan hänen hennon tomumajansa. Pelastushenkilökunta saisi kokoilla häntä ruumissäkkiin, ja joku saisi tapauksen vuoksi juosta viikkokausia traumaterapiassa jouduttuaan todistamaan hänen verisiä, ruhjoutuneita jäännöksiään. 

Varmasti vielä rekan raskas rengas olisi ajanut hänen kallonsa ylitse, joka olisi räsähtänyt auki kuin kananmuna ja aivot olisivat purskahtaneet verisenä mössönä asfaltille kuin Kallen mätitahnatuubista ulos puserrettuna. Helpotuksekseen hän selvisi hengissä ulos tunnelista. 

Armonkallion kautta vielä kotiin ja se lenkki oli siinä. Koko reissulla oli tullut vastaan vain lehdenjakaja polkupyörineen, ja siitä Anna oli kiitollinen.

Tuntui siltä kuin hän olisi lähtenyt lomalle vasta eilen, Anna ajatteli istuessaan ensimmäisenä työmaanantaina puolityhjässä aamubussissa. Sateet olivat toistaiseksi ohi ja lämmintä oli luvassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Särkynyt

Mielessäni palaan aina tähän hetkeen. Ovikello soi. Menen avaamaan. Siellä seisoo kaksi vakavailmeistä poliisia sinisissä haalareissaan, mies ja nainen. ”Eero Seppä?” poliisimies kysyy. ”Minä olen”, vastaan. ”Meillä on teille ikäviä uutisia”, poliisimies sanoo. Tiedän jo, mistä on kyse.

On ihmisiä, jotka menestyvät elämässä ja joilla kaikki vaikuttaa olevan päällisin puolin hyvin, mutta jotka silti ovat vain kahden askeleen päässä hulluudesta. Älkää minulta kysykö, miksi. Näin se vain on.

Kun sanojen ja tekojen välillä on ristiriita, pitkälle lukeneetkin voivat paljastua täysiksi mielipuoliksi. Menestyvät miehet saattavat töiden jälkeen mennä kotiin ja tappaa koko perheensä, sitten itsensä. Sen jälkeen ihmetellään, miksi näin kävi, mutta hulluuden siemen oli ollut jo kauan olemassa.

Hän oli hukkuva mies. Minun piti tehdä valinta, antaisinko hänen vetää itseni hänen mukanaan syvyyksiin vai pyristelisinkö itseni irti hänen otteestaan. Asiassa oli vain pieni mutta: hän oli minun isäni. Jos leikkaisin itseni irti, leikkaisin myös samalla jotain pois itsestäni.

”Me yritettiin sun äitis kanssa antaa sulle ja sun siskolles hyvä koti, mutta ei aina käy niin kuin haaveillaan.”

”Annoittehan te hyvän kodin”, sanoin. Ainakin päällisin puolin, mietin. Ehkä pinnan alla kaikki ei sitten ollut niin hyvin, mutta oli kestänyt vuosia ennen kuin kaikki se kätketty pimeys oli alkanut hiipiä esiin.

Isälläni Ilmarilla oli harvinainen itsetutkiskelun hetki. En halunnut pilata sitä omilla vastaväitteilläni. Päätin pysyä hiljaa.

”Sun äitis vaati aina niin paljon. Firman olis pitäny heti paikalla alkaa tuottaa voittoa,  käytännössä katsoen toimia meidän omana setelipainona. Aina vaan hienompia vaatteita, isompi asunto, rantalomia… Ei se tajunnu, että homma ei menny niin. Kai mä olin lopulta pettymys hänelle, minkä takia se mut sitten jättikin.”

Ajattelin, että asia oli kyllä hieman monimutkaisempi. Isän liikelounaat olivat alkaneet venyä yhä pidemmiksi samaan aikaan, kun yleiset suhdanteet olivat alkaneet painaa käyrää alaspäin. Lama oli seurannut miltei välittömästi vanhempieni avioeron jälkeen. Isän kirjanpitofirma oli mennyt konkurssiin. Sitä ennen hän oli saattanut kehuskella olevansa yksi parhaita alallaan. Koko hänen identiteettinsä oli rakentunut työn varaan. Sitten – ei mitään. ”Ja se siitä sitten” voisi olla koko tapahtumaketjun kiteytys pähkinänkuoressa.

Jos olisin fatalisti, sanoisin että sen kaiken täytyi tapahtua. Kuin olisi ollut jokin sisäänrakennettu itsetuhomekanismi, joka virittyi hitaasti, mutta alkoi vähitellen tikittää kohti vääjäämätöntä.

Olin elänyt kuin pumpulissa. Sitten kaikki oli romahtanut. On jonkinlainen luonnonlaki, että vastoinkäymiset eivät koskaan tule yksin, jolloin niitä voisi edes kuvitella jotenkin hallitsevansa, vaan kaikki kaatuu päälle yhdellä kertaa. Romahdus ei ollut mikään siisti ja hallittavissa oleva, vaan kaikki oli tosiaan mennyt kerralla. Romahdukseen asti vanhempani olivat käyttäytyneet ylisuojelevasti minua ja sisartani kohtaan, joten minulla ei ollut mitään edellytyksiä kohdata tällaisia asioita. Elämä oli siihen asti sujunut kuin unessa. Herätys oli ollut äkkinäinen ja ruma.

Olin siinä iässä, että minun piti aloitella omaa elämääni, ryhtyä pärjäämään omillani. Ainakin periaatteessa. Asuin vielä isän luona. Eron yhteydessä siskoni oli muuttanut asumaan yhdessä äidin kanssa.

Elämääni oli nyt kutsumatta astunut kokonainen tragikoominen galleria mitä epätoivoisimpia hahmoja. Enimmäkseen ne olivat isän baarituttavuuksia tai tämän epämääräisiä naisystäviä, joita isä oli alkanut tapailla eron jälkeen.

Sekalainen seurakunta koostui entisistä ammattimiehistä joita viina oli alkanut viedä, yliopistoihmisistä jotka tehtyään aikansa empiiristä tutkimusta soittoruokaloissa olivat erikoistuneet puistokemiaan, sihteereistä jotka vapaalle päästyään asuivat baareissa, kaupunginorkesterin muusikoista jotka olivat alkaneet roudata pulloja mukanaan viulukoteloissaan, ja niin edelleen.

Lama oli lyönyt heidän elämäänsä kiilaa. Toisella puolella oli aikaisempi kunniallinen, porvarillinen maailma, vastakkaisella taas baarien ja Alkon ovet. Kannettiin kiliseviä keskikaljapusseja. Ahkerimmin ulkoilutettu lemmikki oli olutmäyräkoira. Rakennemuutos rankaisi. Jokin näiden ihmisten elämässä oli perustavalla tavalla särkynyt, kun ajat olivat muuttuneet huonommiksi ja yritykset työntäneet kilvan väkeä kilometritehtaalle. Ihminen, joka oli rakentanut elämänsä ja identiteettinsä kokonaan työelämän ja ammattinsa varaan, oli siinä leikissä heikoilla.

Surullisimpia olivat naisalkoholistit, joita katsottiin kaikkein karsaimmin. He saattoivat käydä tunnollisesti töissä ja pitää vuodesta toiseen yllä kunniallista julkisivua, helliä riippuvuuttaan kuin huolella kätkettyä salarakasta.

Yksi isän ystävättäristä, Virve, oli tyylikkäästi pukeutuva, aina huoliteltu noin viisikymppinen nainen ja armoton juoppo, joka oli juonut sisäelimensä hajalle.
Tavatessani Virven ensimmäistä kertaa isän luona nainen oli tapittanut minua lemmekkäästi likinäköisillä silmillään, tarrannut minuun kiinni ja kallistanut päätään huuliaan törröttäen kuin suutelemista varten. Olin silloin vielä hoikka parikymppinen ja Virven ikäisen naisen mielestä varmaankin komea nuorimies, varsinkin isän keski-ikäisten rapajuoppojen seurueeseen verrattuna. Tunsin itseni noloksi ja tein parhaani päästäkseni äkkiä pois koko tilanteesta. Isä oli onneksi jo aivan muissa maailmoissa, että olisi päässyt todistamaan tapahtunutta.

Varsin pian tämän jälkeen Virve oli miesystävänsä luona oksentanut verta ja kuollut sairaalassa. Viimeinen muistikuva Virvestä minulla on, kun tämä istui tupakoimassa oudon hiljaisena isän parvekkeella omiaan miettien. Jonkinlainen alakulon, surun ja lopullisen luovuttamisen ilmapiiri tuntui leijuvan tämän ympärillä.

Lukemattomia kertoja olin saanut taluttaa isän pois baarista, laittaa taksiin ja maksaa matkan etukäteen kuskille. Kertaakaan en ollut saanut isältä tästä kiitosta jälkikäteen, saati että hän olisi maksanut taksirahat minulle takaisin.

Alkoholistin lähipiiri teki parhaansa osallistuakseen salailuun ja julkisivun ylläpitämiseen. Kuin olisi tehty kollektiivinen päätös ummistaa silmät ja kieltää tosiasiat. Häpeä ympäröi meitä kaikkia. Oltiin kuin sokeita ja kuuroja. Kaikki epämiellyttävä tapahtui jonkinlaisessa kuolleessa kulmassa, josta katseet oli käännetty pois. Kerta toisensa jälkeen minua hämmästytti lähimmäisten ilmiömäinen taito teeskennellä kaikki nämä kiusalliset asiat olemattomiin.

Pahinta oli, että minäkin olisin mieluusti liittynyt tähän autuaasti itsensä tietämättömiksi tehneiden joukkoon. Ikävä kyllä vain niin kauan kuin minulla ei ollut rahallisia mahdollisuuksia tai edes omaa rohkeutta päästä pois tästä kaupungista, en päässyt karkuun isän juomista ja sen väistämättömiä seurauksia. Silkka pelkuruuteni teki minut voimattomaksi kamppailemaan vastaan tai tekemään minkäänlaisia ratkaisevia siirtoja asiassa.

Vallitsi voimakas omillaan pärjäämisen kulttuuri. Kaikki juhlapuheet ”yhteisöllisyydestä” kumisivat tyhjyyttään. Selvin päin ei valitettu, purtiin hammasta. Pullo oli paras terapeutti, yksin ryyppääminen suosituin terapiasessio.

Alkoholi oli epämukavien sosiaalisten tilanteiden voiteluaine, sosiaalisen kömpelyyden takuuvarma poistaja, nujerrettujen ja raskautettujen pettämätön yleislääke.

Mitä enemmän viinaa kallossa, sitä irvokkaampaa pelehtiminen. Selvin päin oltiin kuin tyhjä säkki. Mitä näille ihmisille oli oikein tapahtunut? Alkoholismi on sairaus, joka sairastuttaa kaikki ympärillä olevatkin, ei jätä oljenkorteakaan pystyyn. Minä olin omaishoitaja, pullokuriiri, psykiatri, sielunhoitaja, henkivartija, rippi-isä, sylkykuppi.

Ei isä hölmö ollut, pikemminkin jopa liian älykäs. Älykkyyden mukana tuli jonkinlainen hermoherkkyys. Aivot, jotka tutkivat, pohtivat, mittasivat ja vertasivat asioita loppumattomana prosessina, ylikuumenivat ja menivät oikosulkuun. Alkoholi kuori hänestä esiin jonkin infantiilin version, sai hänet vajoamaan levottoman lapsen tasolle. Ehkä se oli käänteistä evoluutiota.

Isäntä joi pellejuomaa. Hän tanssi kalsareisillaan rock’n’rollia, joka jymisi liian lujaa halvasta CD-soittimesta. Hän oli kuin sähköjänis, Duracell-pupu  jossa vaikutti olevan loputtomasti virtaa temppuiluun ja pelehtimiseen. Isä oli urheillut nuoruudessaan. Keski-ikäiseksi mieheksi hämmästyttävällä notkeudella hän käveli käsillään ja teki kärrynpyöriä. Suoritus olisi ollut hieno, ellei tilanne olisi ollut niin nolo. Hän olisi varmaan kiivennyt kattokruunuun, jos asunnossa olisi ollut sellainen. Hän keskeytti muiden keskustelut ja lausui mielipiteensä, vaikka sitä ei olisi kysytty. Hän oli mainio seuramies, notkea kuin akrobaatti ja sukkela kuin lavakoomikko, huomion eittämätön keskipiste. Ainakin omasta mielestään.

Myötähäpeän tunne oli voimakas. Olisin vain halunnut juosta karkuun koko tilannetta, mutta minne olisin mennyt keskellä yötä omasta kodistani? Vasta kun onnistuin saamaan ensimmäisen oman vuokrakämppäni, asiat helpottivat ellei ottanut huomioon, että känniset puhelinsoitot keskellä yötä, rahan vippauspyynnöt ja pullokuskina toimiminen krapulassa tärisevälle ja hikoilevalle isäukolle pitivät minut edelleenkin tässä kiinni epäterveellä tavalla.

”Ymmärrätsä, kaikki nää yritykset ilmentää sisäistä maailmaa on turhia, turhauttavia. Ihmisten elämä pyörii oman navan ympärillä tai ne ymmärtää vaan sitä, mikä on konkreettista: autoja, kiinteistöjä, osakkeita, purjeveneitä, rahaa, lihaa, paskaa. Ei sitä, mikä on henkistä tai vähänkin enemmän abstraktia tai esteettistä. Se, mitä mä näen tai koen tai ajattelen, siitä mä pystyn ilmasemaan muille ehkä vaan korkeintaan kymmenen prosenttia. Mä voin yrittää, mutta kaikki yritykset on surkeasti tuomittu epäonnistumaan, koska mun oma tapa käyttää kieltä ja ilmaista itteäni on rajallisia, ja toisekseen, ihmiset ei vaan tajuu. Tai halua tajuta. Mä olisin voinut olla taiteilija tai runoilija, en kirjanpitäjä. Jumalauta, mä olisin voinut olla profeetta! Mutta tässä mä vaan istun tuijottamassa kuohua mun oluttuopissa.”

”Mushta shä oot tossha väärässhä, Ile, koshka…”

Ja niin edelleen. Loputtomia henkeviä, rikkiviisaita baarikeskusteluja, lakkaamattomia yrityksiä keksiä pyörä uudelleen. Kierrettiin kehää, joka ei koskaan päättynyt.

Isä olisi halunnut minutkin seuralaisekseen kapakoihin. Esittelemään minua kuin näyttelyesinettä. ”Hei, kattokaa, tässä on mun esikoiseni. Fiksu kaveri. Tulee isäänsä.” Isän känniset naistuttavat olisivat nipistelleet minua poskesta: ”Onpa sulla komee poika, blaa blaa”. Ja sitten yleistä örinää ja möykkää. Johonkin minun piti vetää raja, joten kieltäydyin. Isä tietysti otti nokkiinsa ja murjotti aikansa, sitten unohti.

Minä pelkäsin, että minussakin olisi juoppousgeeni. Että olisin alkanut pitää juomisesta liikaa. Olinhan minäkin kaverien kanssa ravintolailtoja viettänyt ja ehtinyt kokea muutaman väkivaltaisen krapulan, mutta vähitellen alkoi tuntua ettei sellainen ollut minua varten. Isän esimerkki oli tietysti omiaan vieroittamaan alkoholista.

Muistan kerran, kun olin kävelemässä isän kanssa. Yhtäkkiä isä kumartui kadunkulmassa ja oksensi aimo ryöpyn. Näytti, että se oli pelkkää sappinestettä. Sitten hän vain hän jatkoi matkaa muina miehinä kuin mitään ei olisi tapahtunut, minä ihmeissäni perässä seuraten.

Isä saattoi saada äkillisiä kiukunpuuskia ja esittää käsittämättömiä syytöksiä jopa kaikkein lähimpiään kohtaan, joita olisi tällöin voinut luulla tämän pahimmiksi vihollisiksi. Rikoksemme ja syntimme olivat moninaiset, hän meidän arvaamaton tuomarimme.

Näennäinen itsevarmuus, jonka hän imi pullosta vaikutti loputtomalta niin kauan kuin nousuhumalaa kesti. Laskuhumalassa tulivat katkerat kyyneleet. Selvin päin hän oli hiljainen ja vaisu. Hän oli kuin haurasta paperia. Hänet olisi voinut helposti puhaltaa kumoon tai lyödä sirpaleiksi pelkällä sormen näpäytyksellä. Häntä oli tuskallista katsella, sillä hän oli kuin jonkinlainen zombi, elävä kuollut.

Vasta kun hän sai viinaa, oli kuin kuivuuteen nuupahtaneen kukan terälehdet olisivat saaneet raikasta vettä. Hän tuntui heräävän uudestaan eloon, väri nousi poskille, itsevarmuus palasi. Pian hän puhui jo liian kovalla äänellä, tunki toisen iholle, ei jättänyt rauhaan. Pelleshow oli jälleen vauhdissa. Sukkeluudet seurasivat toisiaan nopeana sarjana. Mielialat vaihtuivat hetkessä sydämellisestä aggressiiviseen. Isän kuuntelijasta, joka oli vain hetkeä aikaisemmin ollut ”hyvä jätkä” tuli saman tien ”saatanan kusipää”.

Isän yritykset salailla juomistaan minulta ja muilta lähimmäisiltä saivat välillä surkuhupaisia ja lapsellisiakin piirteitä. Kylässä ollessaan hän otti vaivihkaa nopeita huikkia olkalaukussa olleesta pullosta pälyiltyään sitä ennen hätäisesti ympärilleen, ettei kukaan vain huomaa.

Kun vierailin puolestani isällä sisareni kanssa, hänellä oli tapana yskäistä samalla, kun sihautti viereisessä huoneessa oluttölkin auki. Kuin yskäisy muka olisi peittänyt sihahduksen äänen alleen.

Kerran kesähelteellä auringon porottaessa taivaalta isä meni parvekkeelle salaa juomaan. Pahaksi onneksi vain satuin näkemään sisältä ikkunan alasvedetystä kaihtimesta isän varjokuvan, kun tämä kallisti pulloa huulilleen. Varsinaista varjoteatteria.

Olimme joskus isän kanssa kotimaan matkalla onnistuneet saamaan muuten täyteen buukatusta hotellista yhteisen huoneen. Muu selonteko illan aikaisemmista tapahtuneista jääköön sikseen. Riittänee, kun kerron vain, että onnistuimme täpärästi välttämään rikosoikeudelliseen vastuuseen joutumisen siltä illalta.

Sängyt oli vedetty vierekkäin eikä niitä saanut erilleen. Nukkuminen oli epämiellyttävää, kun isä unissaan tunki jatkuvasti minun puolelleni. Kädet haparoivat levottomasti ympäriinsä ties missä juopon painajaishoureessa. Sain lopulta tarpeekseni, joten pomppasin ylös sängystä ja päätin viettää loppuyön huoneen kapealla sohvalla, jossa varsinaisesta nukkumisesta ei kylläkään tulisi paljon mitään. Siitä ennen kuitenkin kaadoin yöpöydällä olleesta Tapio-viinapullosta suurimman osan vessanpönttöön. Aamulla isä tuskin muistaisi, kuinka paljon oli tullut illalla otettua. Olisi vain tyytyväinen, kun saisi pullon pohjalta krapularyypyn verran.

Se oli ensimmäinen ja viimeinen yhteinen lomamatka, jonka isäukon kanssa tein aikuisiällä. Tällainen isä-poika -laatuaika saisi minun osaltani olla siinä.

Sain tottua puhelinsoittoihin keskellä yötä ja tuntikausia kestävään humalaisen jaarituksen kuuntelemiseen. Yhtenä hetkenä isä oli maailman lahjakkain ja älykkäin tietäjä ja taitaja, jonka rinnalla muut eivät osanneet eivätkä tajunneet mitään. Seuraavana hän oli jo kaikkein pienin ja säälittävin olento, joka piipitti omaa surkeuttaan. Pahinta oli todistaa tämän alkavan juoppohulluuden oireita. Asunnossa ”vilahteli”, ihmisille saattoi äkkiä vaihtua demonin kasvot, hän itse ei enää uskaltanut nukkua jättämättä valoja päälle.

Oli kuin olisi katsellut moottoritiellä tuhatta ja sataa kiihdyttävää autoa, jonka jarrut eivät enää toimineet, ja samalla tiennyt että moottoritien päässä olisi kiviseinä.

Olin toistuvasti vipannut vähistäni isälle rahaa ja aina hän oli tunnollisesti maksanut takaisin. Lopulta hän oli alkanut suhtautua asiaan yhä leväperäisemmin ja hiljaa mielessäni olin jo hyväksynyt sen tosiasian, etten koskaan saisi rahojani takaisin.

Hänen olemustaan alkoi ympäröidä jonkinlainen alituinen, spriitä muistuttava tuoksu. Eli vanhan viinan lemu, joka paljasti sivullisellekin missä mentiin.

Jotain hämmentävää oli siinä, miten eläimet tuntuivat luottavan isään silloinkin, kun ihmiset kavahtivat viinanhajuista juoppolallia. Kun hän oli heikoimmillaan ja surullisimmillaan, koirat painoivat kylkeään isää vasten ja heiluttivat häntäänsä, kissat pomppasivat hänen syliinsä ja käpertyivät siihen. Jopa yleensä ihmisarat rusakot tai vikkelästi pakoon kiitävät oravat uskaltautuivat hänen lähelleen puistossa. Kuin ne olisivat vaistonneet hänen surunsa ja tarjoutuneet lohduttajiksi. Tätä minä en koskaan tullut ymmärtämään.

Äiti oli uusissa naimisissa yhden Jarin kanssa. Jari oli ihan kunnon kaveri, äitiä kymmenen vuotta nuorempi, tappavan tasainen ja luotettava, eli isän täysi vastakohta. Parissa vuosikymmenessä Jari oli edennyt firmassa kohtuulliseen hyvään asemaan esimiestasolla ja toi kotiin paksun palkkapussin, joten äidilläkään ei olisi pitänyt olla mitään valittamista.

Yleensä koetin välttää isästä puhumista, kun kyläilin äidillä ja Jarilla. Tiesin, millaisia katkeria purkauksia siitä yleensä vain oli seurauksena. ”Isäsi sitä, isäsi tätä.”

Jari pysyi fiksuna miehenä hiljaa omassa nurkassaan ja näpräsi jotain samaan aikaan, kun äiti tilitti. Alkuaikoina olin yrittänyt puolustella isää, sitten lopulta luovuttanut. Pysyin Jarin tavoin enimmäkseen hiljaa, kun äiti märehti taas kerran niitä samoja vanhoja asioita.

Sisareni Emilia luultavasti otti vanhempiemme eron kaikkein raskaiten. Nyt hän kulki eräässä lahkolaisseurakunnassa ja kantoi ahkerasti erilaisia traktaatteja meidän muidenkin luettavaksi. Käännytysyritykset vain eivät oikein uponneet otolliseen maaperään.

Kerran Emilia oli saanut isänkin mukaansa erääseen seurakuntansa tilaisuuteen, kun isällä oli yksi katumuksen täyteisistä kuivista kausistaan. Isän into hengenelämään oli lopahtanut suunnilleen samalla, kun korkki oli kiertynyt taas auki.

Miksi minä huolehdin aina? Miksi aina odotin sydän kurkussa ja perhosia vatsassa jotain pahaa tapahtuvaksi? Miksi aina pelkäsin pahinta, odotin jotain vääjäämätöntä katastrofia? Miksi mielikuvitukseni maalaili kauhunäkymiä? Miksi en voinut vain rentoutua ja nauttia elämästä?

Ja mitä hyötyä minun oli olla huolissaan, koska toistaiseksi isä oli aina ponnahtanut pintaan kuin korkki, oli sitten vajonnut miten syvälle tahansa. Mikä sai kaiken huolehtimiseni tuntumaan jälkeenpäin turhalta ja naurettavaltakin.

Minun oma elämäni ei mennyt oikein mihinkään noina vuosina. Yritin opiskella, mutta en pystynyt keskittymään juuri mihinkään. Isän ja koko perheeni asiat painoivat ylläni liikaa. Samaan aikaan kaikki yritykseni naissuhteisiin olivat lähinnä repiviä, mitä ei helpottanut, että olin kypsymätön ja lapsellisen itsekeskeinen. Minusta kasvoi ajan myötä yksinäinen susi. Elämänkumppanin löytäminen oli ilmeisesti vain ylivoimainen asia minulle.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että ei minulla ollut koskaan kunnollista mallia mieheksi kasvamisessa. Ruuhkavuosinaan isä oli ollut aina töissä. Ei hänellä ollut aikaa sisarelleni tai minulle. Vaan kukapa olisi voinut isää syyttää, hän sentään oli tuonut leivän pöytään perheellemme, ja sitä rataa.

Jälleen tämä omillaan pärjäämisen ihanne, johon sisältyi myös alituinen kasvojen menettämisen pelko. Me emme olleet perhe tai yhteisö tai kansakunta, ainoastaan yksinäisten joukko, joista jokainen tavoitteli onneaan ja omaa kallisarvoista itsenäisyyttään – ja samalla tarrautui tahtomattaan muihin.

Minä halusin olla aikuinen ihminen, joka tekee aikuisen ihmisen asioita, elää ja tuntee kuin aikuinen. Sen sijaan minut oli tuomittu ikuiseksi keskenkasvuiseksi, jonka oli jaettava häpeä ja kannettava loputonta huolta.

Yliopistossa minua seurasi noidankehä, jossa motivaation puute johti huonoihin arvosanoihin, jota seurasi itsetunnon vähittäinen romahtaminen ja lopulta täydellinen luovuttaminen. Ei loppututkintoa – ei työpaikkaa.

Vuosien työttömyyden katkaisi välillä työvoimatoimiston armopaloina heittämät toinen toistaan nöyryyttävämmät työllistämistyöt. Itseäni minun olisi tietysti pitänyt vain tilanteestani syyttää. Ei minua kukaan muu ollut noidankehään työntänyt. Oliko järkeä edes yrittää mitään?

Tuntui, että isä suhtautui asiaan periaatteella ”Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen”. Aina hän oli täynnä neuvoja ja ohjeita. Aina hänellä oli varma mielipide siitä, miten minun olisi pitänyt elää elämäni.

Kaikki saarnat minun opinnoistani kuulostivat hänen suustaan lähinnä irvokkailta samaan aikaan, kun hän itse kestitti kuukaudesta ja vuodesta toiseen epämääräisten tuttavuuksiensa juopporemmiä perheemme entisessä kodissa.

Kerta toisensa jälkeen sain myös tuntea olevani tiukkapipo ja niuhottaja, kun tarkkailin sivusta tämän iloisen seurueen edesottamuksia. Ne seurasivat aina samaa kaavaa: riehakas irtiotto, tappelu, porttikielto tai öinen reissu ensiapuklinikalle ja juhlallinen vala, ettei ”koskaan enää”. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Moralisoinnista ei ollut mitään hyötyä. Opin sen nopeasti, sillä tekosyitä ja puolusteluja löytyi aina. Isä julisti ottavansa ”vain muutaman lasillisen” ruoan kanssa ”hyvässä seurassa”. Juotiin arjen vastapainoksi. Juotiin, kun oli syytä juhlia. Juotiin suruun. Juotiin ikävystymiseen. Juotiin vitutukseen. Juotiin siis lähes aina.

Suuret ikäluokat, joihin vanhempani kuuluivat, ja heidän kosteat vuosikymmenensä. Pula-ajan ja sodan traumatisoimat vanhemmat myrkyttivät jälkikasvunsa sielut. Asioista ei puhuttu ja pullo sai toimia terapeuttina. Opeta siinä sitten vanhalle koiralle uusia temppuja: rilluvuosien meno ei rauhoittunut eläkkeelläkään, vaikka pää ja keho kestivät yhä vähemmän alkoholia.

Astrid Lindgren sanoi kerran, että vanheneminen on paskamaista. Lapsenlapset seurasivat kauhuissaan tissuttelevia ja baareissa pämppääviä isovanhempiaan. Paljon oli muuttunut, mutta salailun ja häpeän kulttuuri oli pysynyt samana.

Syrjäytyminen oli lyönyt leimansa meidän sukupolveemme. Me olimme rupusakkia eikä poispääsytietä ollut muualla kuin pullossa tai kuolemassa. Täydellinen näköalattomuus vallitsi. Katkeruus oli myrkkyä ja sen nieleminen tuntui olevan ainoa vaihtoehto. Unelmilla oli pyyhitty lattiaa.

Vuodet valuivat eteenpäin kuin taskulämmin, hylätyn muovituopin pohjalla väljähtynyt olut, jonka joku juoppo oli huomaamattaan huitaissut kyynärpäällään pubin lattialle. Taivaanrannan reuna oli vielä maalaamatta ja muutaman pilvilinnan peruskivi muuraamatta.

Vähitellen maailma oli alkanut näyttäytyä minulle yhä epätodellisempana. Ihmisten parissa ollessani tuntui kuin olisin ollut katsojana jossakin näytelmässä, jossa vaihdettiin ennalta opeteltuja vuorosanoja. Oli kuin lavasteet olisivat koko ajan paistaneet läpi.

Elämäni oli hiljaisen epätoivon hyväksymistä ikään kuin annettuna. Kuten isällä, minullakaan ei ollut kieltä, jolla ilmaista tuntemuksiani edes jotenkin ymmärrettävästi. Kaikki yritykset johtaisivat ainoastaan väärinkäsityksiin. Se, mihin kykenisin, olisi vain halveksuttavaa ruikuttamista ja kitisemistä.

Ihmisten olisi helppo asettua yläpuolelleni ja tuntea hiljaista helpotusta siitä, etteivät olleet minun asemassani. Saisin joukon hyviä, hyödyttömiä neuvoja. Kuten, että tilanteeni helpottuisi jos vain söisin terveellisemmin ja liikkuisin enemmän. Joidenkin sääli olisi pelkästään kätkettyä halveksuntaa. Oli parempi siis olla hiljaa.

Lopulta jäljelle jäivät kallonkutistajat, jotka mielellään tyrkyttäisivät minulle kukkuroittain erilaisia mömmöjä. En tiedä, kummanko osa oli pahempi, ”hullun” itsensä vaiko tätä hoitavan terapeutin, joka hyvässä lykyssä oli vielä hoidettavaansakin sekopäisempi.

Tästä noitatohtorien porukasta olin päättänyt pysyä visusti erossa, kun huomasin, että osalla parantajista heitti itselläkin päästä, ja mikä pahinta, he yrittivät pakottaa oman hulluutensa myös potilaidensa todellisuudeksi.

Olin aikaisemmin juossut vuosia Ylioppilasterveydenhoitosäätiön terapiassa, kun minua yritettiin saada opiskelukuntoon. En tiedä, oliko siitä apua. Opintojen suhteen ei ainakaan.

Paljon olin joka tapauksessa jutellut näille tädeille siinä vastaanottohuoneen nojatuolissa, jonka viereen pöydälle oli aina asetettu pakkaus paperinenäliinoja. Niille minulla ei ollut koskaan tarvetta. En ollut itkenyt sen jälkeen, kun täytin 19. Tätien kunniaksi on kuitenkin sanottava, että ehkä ilman terapiaa olisin ollut paljon huonommassa jamassa. Olin nyt ainakin jollakin tavoin tolkuissani, jos ei muuta.

Näin noihin aikoihin toistuvasti saman unen. Oli olemassa jonkinlainen vaihtoehtotodellisuus ja siellä toinen Maapallo, jolla eli kaksoisolentoni, toinen versio minusta. Tällä versiolla, toisin kuin minulla, oli jo oma perhe lapsineen, hän kävi töissä ja ilmeisesti pärjäsi aivan mukavasti elämässä. Aina herätessäni tuntui kuin minulta olisi riistetty jotain.

Joskus tietyt tapahtumat tuntuvat toimivan kuin enteinä, antavat esimakua tulevasta. Minulla oli aavistukseni, mutta jotenkin sitä aina vain toivoi, että asiat lopulta menisivät parhain päin.

Minulla oli tapana käydä isän luona keskiviikkoisin. Tiskaisin ja siivoaisin hieman, katsoisin että isällä oli jääkaapissa edes jotain syötävää. Soitin aina ensin, etten tekisi turhaa reissua. Annoin puhelimen soida pitkään, mutta isä ei vastannut.

Aloin miettiä, oliko isä lähtenyt baariin iltapäiväoluelle, tarkoituksenaan ottaa ”pari”. Koetin laittaa tekstiviestiä, mutta vastausta ei kuulunut. Aloin jo huolestua, toisaalta harmistua. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun isä oli tehnyt minulle oharit. Hyppäsin bussiin. Puolen tunnin päästä soitin isän ovikelloa. Oven takaa ei kuulunut liikettä. Tunsin hermostuneisuuden leviävän vähitellen koko kehooni.

Tartuin uudestaan kännykkään ja valitsin jälleen isän numeron. Tällä kertaa siihen vastattiin. Kuului epämääräistä kolinaa ja vaimeaa puheensorinaa jostain taustalta. ”Haloo! Haloo!” huusin kännykkääni. Sitten erotin isäni äänen: ”Apua, mut on kidnapattu”. Hän kuulosti sekavalta. Vähitellen alkoi selvitä, mistä oli kyse. Isä oli ensiapuasemalla. Arvelin, että minun oli paras lähteä paikan päälle selvittämään tilannetta. Sanoin tulevani heti, kun mahdollista ja hyppäsin taas bussiin.

Aurinko porotti linja-autoon täydeltä terältä ja olin kunnon hiessä siinä vaiheessa, kun ehdin päivystyspoliklinikan luokse. Tunsin kauttaaltaan valkoisen rakennuksen edustalla vastaleikatun ruohon tuoksun ja astuin helteestä sisään viileään aulaan, missä pahaenteinen desinfiontiaineen haju iski sieraimiini. Sanoin päivystävälle sairaanhoitajalle etsiskeleväni isääni ja mainitsin tämän nimen. Nainen katsoi minua jonkin aikaa epäluuloisesti, sitten ilmoitti tutkimushuoneen numeron, josta löytäisin isän. Huikkasin hymyttömälle naiselle kiitoksen ja häivyin mahdollisimman nopeasti pois vastaanottotiskiltä.

Vilkaisin aulassa odottavaa väkeä. Enimmäkseen erilaisista vaivoista kärsiviä vanhuksia, joukossa muutama nuorempikin, käsi kantositeessä tai muuten siipeensä saaneena. Ei huvittanut jäädä tarkastelemaan kauemmaksi aikaa, joten painelin suorinta tietä tutkimushuoneiden luokse.

Hoitajat olivat kumartuneet jonkun paarikärryillä makaavan mummon puoleen. Toisessa huoneessa taas kipsattiin rullalaudalla koheltaneen teini-ikäisen pojan koipea. Näkyi asfaltti-ihottumaa, kantositeitä, tiputuspulloja.

Katselin vaivaisten ja kipuilevien seurakuntaa tuntien helpotusta siitä, etten ollut näiden joukossa. Kun vuosia kuluisi, minunkin aikani tulisi. Toivoin, että silloin olisi olemassa vielä jäljellä jonkinlainen yhteiskunnan turvaverkko. Tai jonkin ihmeen kautta olisin päässyt siihen paremmin toimeentulevan väen luokkaan, joka voisi hoidattaa vaivansa yksityisklinikalla, mutta sitten taas tajusin eläväni päiväunissa, joiden toteutuminen koskaan olisi lievästi sanottuna epätodennäköistä. Rupusakista kun harvemmin noustiin niin sanotun vahvemman aineksen joukkoon.

En varsinaisesti ollut valmistautunut näkyyn, joka minua odotti. Ensiksi huomasin, että kaksi hoitajatarta paikkaili isää. Isä kuulosti olevan tilanteesta huolimatta oudon hilpeä. Vanhan viinan lemahduksesta syykin selvisi. Lievällä shokkitilalla saattoi olla myös osansa asiaan. Hoitajattaret puolestaan eivät olleet niin riemuissaan. Itse asiassa he tuntuivat olevan vihaisia isälle kuin pienelle lapselle, jonka edesottamuksia joutui taas ikävästi selvittelemään, ja ärähtivät tälle, kun isä ei tahtonut pysyä paikoillaan tikkejä ommeltaessa.

Nyt katsoin isää tarkemmin ja järkytyin. Kasvojen sijaan minua katsoi takaisin verinen naamio, joka näytti hirvittävältä, kuin jostain kauhuelokuvasta repäistyltä. Hoitajattaret ompelivat siihen vielä viimeisiä tikkejä.

Sekavasta tarinasta alkoi vähitellen selvitä tapahtumien kulku. Isällä oli tapana toimia hakumiehenä yläkerran vanhemmalle naapurille. Vaivanpalkaksi isä sai itsekin juotavaa, ehkä joskus jotain pientä taskurahaa. Isä oli sitten lähtenyt pyörällään sohlaamaan kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevan automarketin Alkoa. Aamupäiväisestä ajankohdasta huolimatta hänellä oli jo veressä promilleja enemmän kuin laki salli.

Kuinka ollakaan, matkan varrella olevalla metsätiellä isän naistenpyörä oli ottanut kontaktia vastaantulevan henkilöauton kanssa. Sillä kertaa kuitenkin jokin varjeleva voima, joka suojelee hulluja ja humalaisia, oli ollut pelissä mukana. Isä oli tehnyt ilmalennon pöpelikköön ja lentänyt alas turvalleen, ja pyörän tanko oli vääntynyt luokille, mutta ihme kyllä veriruhjeista naamataulua lukuun ottamatta muita ruumiinvammoja ei ollut tullut.

Koetin selvitellä hieman tilannetta. Hoitajattaret eivät olisi päästäneet isää menemään ainakaan ennen iltakahdeksaa, mutta kun tarjouduin saattajaksi ja ottamaan isästä vastuun, nämä myöntyivät pitkin hampain. Asiaa lienee auttanut myös, kun nämä huomasivat, etten ollut isän juoppokavereita ja vaikutin olevani selvin päin ja tolkuissani. Isä joutui allekirjoittamaan paperin, jossa hän vapautti terveyskeskuksen vahinkovastuusta ja pääsimme lähtemään.

Päätin, ettei isästä veriruhjeisine naamavärkkeineen olisi matkustamaan bussissa kanssamatkustajia järkyttämättä, joten nousin tämän kanssa yhteen terveyskeskuksen edessä odottavista tilatakseista ja ilmoitin kuskille isän kotitalon osoitteen. Aurinko paistoi heleästi ja puut vihersivät yhä myöhäiskesän lämmössä, mutta minun omat tunnelmani eivät olleet kovinkaan kesäisiä. Juttelin kuitenkin isän kanssa niitä näitä, osittain huojentaakseni omaa hermostuneisuuttani.

Isän luona joimme kahvit ja vaihdoimme muutaman sanan tapahtuneesta. Tuntui oikeastaan aika oudolta, ettei hän tuntunut olevan juuri moksiskaan, kuin tällaista olisi tapahtunut hänelle joka ikinen päivä. Illansuussa kävimme vielä hakemassa isän polkupyörän pois pöpeliköstä, jonne se oli jäänyt, kun ambulanssi oli käynyt hakemassa isän.

Tarkastelin pyörää ja vaikka runko näytti vääntyneeltä, minusta tuntui, että huollossa se saataisiin vielä kuntoon, vaikka nyt sillä ei voisi ajaa. Kannoimme paluumatkan pyörää vuorotellen auringonlaskun kullanhohtoisen valon värjätessä lähiömaiseman ja valuen armeliaasti meidänkin yllemme.

Tässä kohdassa minulla olisi vielä ollut mahdollisuus muuttaa tarinan kulkua. Tarttua päättäväisin ottein asioihin, viedä isä vaikka väkipakolla katkaisuhoitoon, repiä pullo häneltä kädestä väkisin jos muu ei auttaisi. Näin ainakin periaatteessa. Todellisuudessa tällaista ei koskaan tapahtunut. Minulta puuttui rohkeutta. Minä en ollut sankari. Jäljelle jäänyt vaihtoehto oli sitten vain odotella konepellin ja kiviseinän lopullista kohtaamista autobaanan päässä.

Kasvoillani ei ilmekään värähdä, kun poliisit kertovat, mitä on tapahtunut. Isä oli ollut tapansa mukaan juhlimassa korttelikapakassa vanhan jengin kanssa ja palaamassa aamuyöstä kotiin. Humalatila, liukkaan jäinen asfaltti ja painovoima olivat koituneet kohtalokkaaksi yhdistelmäksi. Elämänsä viimeisten sekuntien aikana hän oli ollut ensin ilmassa kuin levitoiva fakiiri, sitten kaatunut selälleen asfalttiin. Takaraivo oli samalla iskeytynyt jäähän. Pääkoppa oli murtunut kuin munankuori.

Oli harmaa talvipäivä kuin kaikki muut harmaat talvipäivät saapuessani sairaalan kappelille. Olin kysynyt Emiliaa mukaani, mutta ei hän kyennyt lähtemään, itki vain ja itki. Hoitaja oli hakenut isän obduktio-osaston kylmiöstä. Tämä makasi nyt alastomana valkoisen peiton alla huoneessa, jonne omaiset saattoivat tulla katsomaan vainajaa ennen kuin hautaustoimisto otti tämän haltuunsa. Kaksi kynttilää loi kappeliin harrasta tunnelmaa. Hoitaja jätti minut kahden isän kanssa.

En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta. En silti tuntenut pelkoa tai sen kaltaisia tunteita sillä hetkellä. Jos puistatukset tulivat, ne tulivat vasta paljon myöhemmin, kun muistelin tätä käyntiäni. Isä näytti jotenkin kuivuneelta ja kutistuneelta, kuin kellertävältä vahanukelta. Vasta nyt huomasin, kuinka paljon tämän kasvonpiirteet muistuttivat omiani. Sillä hetkellä näin, kuinka levolliselta hän näytti.

Noilla kasvoilla oli syvä rauha, jota hän oli onnistunut tuntemaan eläessään vain hyvin harvoin. Sen nähdessäni en pelännyt kuolemaa. Katsoin häntä viimeisen kerran ja koetin tallettaa tämän näyn mieleeni, kun kävelin pois kappelilta. Sateli hiljakseen lunta.

En tiedä, mikä isää pohjimmiltaan riivasi. Minua viisaammatkaan tuskin olisivat osanneet antaa vastausta, joten en yrittänyt sitä minäkään.

Vasta, kun isä oli kuollut, kuulin isotädiltäni, että isän äiti – tuo minun aina niin herttainen isoäitini – oli hakannut isää lapsena. Isä oli ollut vain neljävuotias, kun hän oli saanut äidiltään sellaisen löylytyksen, että oli ollut aivan pökerryksissä.

Tiesin, että isotäti ei ollut pitänyt mummista, joten osasin suhtautua kaikkiin tarinoihin tietyllä varauksella, mutta tämä tuntui jollakin tavoin järkeenkäyvältä. Kun isä oli teini-ikäisenä erehtynyt tansseihin, uskovaisena mielellään esiintynyt äiti oli pitänyt mykkäkoulua viikon, ehkä parikin.

Muistelin, kuinka isoäidille olivat aina olleet tärkeitä ulkoinen status ja akateemisten oppiarvojen kaltaiset asiat. Kunnianhimo oli ollut kaikki. Isän elämän palapeli alkoi hieman enemmän selventyä, vaikka sen kokonaisuus ei koskaan hahmottuisi minulle.

Isän kuolema oli minulle lopulta helpotus, sillä se oli myös ainaisen huolehtimisen loppu. Oliko olemassa jokin laki, joka velvoitti rakastamaan omia vanhempiaan? Minä en sellaista rakkautta kyennyt tuntemaan. Kun isä oli poissa, en pystynyt suremaan. Oli ainoastaan outo tyhjyyden tunne kuin olisi viety pois huonekalu, jota oli vuosikausia asunnossaan katsellut.

Entä syyllisyys? Oli kuin isä olisi jollakin järkähtämättömällä päättäväisyydellä estänyt kaikki yritykset auttaa itseään. Ajatus täysraittiudesta oli hänelle lopultakin pelottavampi vaihtoehto kuin vääjäämätön tuhoutuminen. Voisin loppuikäni syytellä itseäni, mutta luultavasti kukaan muukaan ei olisi pystynyt muuttamaan asioita.

Päättelin, että kaiken sen ahkeruuden, yritteliäisyyden ja säädyllisyyden ulkokuoren alla meidän perheemme, koko sukumme, oli sairas. Tai ei, ei kaikki. Oli siellä muutakin, sellaisia asioita kuin aitoa lahjakkuutta, uhrautuvuutta ja rakkautta, mutta jokin syvällä oleva mätä oli vähitellen päässyt leviämään ja mitätöinyt sen, mikä oli ollut hyvää.

Minä olin vain yksi ihminen. En pystynyt muuttamaan menneisyyttä. En tiennyt, oliko minulla voimia tekemään tulevaisuudesta yhtään sen parempaa. Yrittäisin kuitenkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Tulikuningatar

Se oli vappu kuin ei yksikään sitä ennen eikä sen jälkeen. Jääkylmä vesisade vihmoi Keskustoria. Tämä ei suinkaan latistanut juhlatunnelmaa. Illan hämärtyessä väkeä pikemminkin alkoi kertyä sankoin joukoin paikalle. Oli haalarikansaa mustatupsullisissa ylioppilaslakeissaan ja muuta väkeä, joka oli värjöttelyyn osannut varautua tukevalla kokovartalopuudutuksella. Sitä oli siemailtu iltapäivästä lähtien. Yleinen mekkala oli sen mukainen. Vappupillien kimeät töräykset repivät hyistä ilmaa.

Olin liikkeellä jokseenkin vastoin tahtoani. Mieluimmin olisin siksi illaksi linnoittautunut kotiini, vaikka naapureiden läpi yön jatkuva mekastus tuskin olisi antanut minulle rauhaa. Ossi ja Ville olivat kuitenkin vaatimalla vaatineet, että tehtäisiin baarikierros ja myös minun oli oltava mukana. Olin vastahakoisesti suostunut. Enhän halunnut olla mikään jengipetturi ja tunnelman pilaaja.

Paria iltaa aikaisemmin olin käynyt kylässä sedälläni. Suvussamme häntä hieman vieroksuttiin kummajaisena. Toisaalta häntä pidettiin harmittomana. Minusta oli kuitenkin aina hauska kuunnella sedän tarinoita, samalla kun silmäilin tämän merkillistä kotikirjastoa.

Setä asui toista sataa vuotta vanhassa kivitalossa, yhdelle ihmiselle liian suuressa keskustahuoneistossa, joka oli sisustettu antiikkisilla perintöhuonekaluilla, tauluilla ja kaikenlaisella vanhalla esineistöllä. Niiden keskellä aika tuntui pysähtyneen jonnekin menneisyyteen.

Sedän maailmankuva oli eklektinen yhdistelmä muinaista kansanperinnettä ja kaikenlaisia vuosikymmenien ajan opiskeltuja esoteerisia salatieteitä. Sitä höysti perimätieto, joka sedän mukaan oli kulkenut suvussa. Perheeni piti setää höyrähtäneenä. En minäkään tämän juttuihin uskonut, mutta minusta niillä oli jonkinlaista korkeaa viihdearvoa, varsinkin kun setä osasi kieltämättä kertoa niitä varsin mukaansa tempaavalla tavalla.

”Oletko kuullut, että vanha kansa uskoi noitien ja kaikenlaisten demonisten voimien olevan liikkeellä juuri vappupäivää edeltävänä Valpurinyönä?” setä aloitti sillä kertaa. ”Enpä voi väittää kuulleeni”, sanoin ja hörppäsin vihreää teetä. Tiesin, että taas seuraisi kokonainen esitelmä muinaisesta taikauskosta. Sedän viehtymys demonioppiin oli yksi piirre, joka minua aina jaksoi kummastuttaa. Tämän mukaan joka vuosi oli tiettyjä ajanjaksoja, joita täytyi varoa, koska nämä paljon puhutut pahat voimat olivat juuri silloin valloillaan. Seurasi pitkä selonteko keskiaikaisista noitasapateista, jotka kuulemma olivat olleet suosittua ajanvietettä nykyisen vapunaaton yön tienoilla. Vielä lähtöä tehdessäni setä muisti painottaa: ”Varo Valpurinyötä, Esko, varo Valpurinyötä.” Kotimatkalla minua hymyilytti.

Ossi ja Ville olivat jo juhlatunnelmissa. Serpentiiniä roikkui kummankin vaatteista ja he kierrättivät keskenään teräksistä taskumattia, jota työnnettiin puoliväkisin minullekin. Kostutin sillä näön vuoksi hieman huuliani. 

Keskustorille oli pystytetty markkinatelttojen sokkelo, josta nousi grillatun makkaran ja paistettujen perunoiden käry. Vapputori oli tuotu täyteen kaikenlaisia kojuja ja myyntipöytiä. Rasvassa käristetty pikaruoka ja metrilaku tekivät kauppansa. Knallihattuinen helppoheikki kalapuikkoviiksissään mesosi yhden kojun luona. Ilmassa oli karnevaalin tuntua. Katajainen kansa oli noussut talviuniltaan ja lähtenyt koloistaan tuulettumaan. 

Painovoima osoittautui jo joidenkin juhlijoiden pahimmaksi viholliseksi. Nähtiin erilaisia siksak-kävelyn tyylinäytteitä. Puoliksi sulaneet makkaraperunat huuhtoutuivat kitkerien sappinesteiden seassa katukiveykselle. ”Känni päälle!” kajahti teekkareiden sotahuuto. Minä katsoin kelloani. Kauanko vielä pitäisi juhlia ennen kuin saisi lähteä kotiin?

Vanhan kirkon kohdalla huomasin hänet. Valkoinen kangassadetakki, vaaleat hiukset jotka kehystivät kasvoja ylioppilaslakin alla. En koskaan ollut käyttänyt omaani lakkiaispäivän jälkeen. Se tuntui liian kornilta. Olin ensin vain vilkaissut naista. Vain yhdet kasvot torin satojen juhlijoiden joukossa. Sitten oli pakko vilkaista uudestaan. Minusta tuntui, että olin nähnyt jotain merkillistä. 

Minulla oli paha tapa jäädä tuijottamaan kauniita kasvoja kuin jokin maalaismoukka. Tunsin käden tarttuvan takinhihaani. Käsi kuului Villelle. ”Hei Esko, nyt mennään. Baariin on varmaan jo hirveä jono.” ”Joo joo, mennään mennään”, kuulin ääneni sanovan. Nainen oli ehtinyt kadota.

Tuoppini lojui koskemattomana tiskin päässä, mihin nojailimme puheensorinan täyttämässä baarissa. Ossi ja Ville olivat keskittyneet omaan tarinointiinsa, josta kuulin ehkä vain noin kolmasosan. Jotain, mitä kullekin oli sattunut töissä viikon aikana. Autojen ja polttonesteiden nykyhinnoista. Jääkiekosta. ”Hei Esko, ethän sä juo mitään”, Ossi sanoi. 

Viereisessä pöydässä juoppolalli paasasi omaa tarinaansa: ”Mä voisin heittää tähän väliin pienet profetiat. Pian nimittäin alkaa tapahtua. Ei jengi katsele enää kauempaa leikkauslistoja ja kuinka köyhää kansaa lyödään kyykkyyn kerta toisensa jälkeen. Se lähtee kaduille. Mutta mitä sitten tapahtuu on, että porvarilehdistö leimaa tämän porukan anarkisteiksi, punikeiksi ja muuksi roskaväeksi. Tämän maan kohtalosta päättävät möhömahaiset, maastopukuihin sonnustautuneet katkerat viiksiniekat, jotka ovat päristäneet pappamopolla kirkonkylän Essolle juomaan pullon pilsneriä ja jotka pelkäävät yli kaiken minareettien nousemista sinne korven keskelle. Niin kuin kukaan järkevä ihminen sinne ryteikköön haluaisi muuttaa! Siitä päättävät espoolaiset hienostorouvat, jotka istuvat Westendin luksushuvilassa miesvainajiensa osakkeiden päällä ja pelkäävät, että prekariaatti ja muu rupusakki rynnistää ovesta nyysimään pöytähopeat! Tuulipukukansan tyytymättömyys kanavoidaan edelleenkin siihen, että levitetään tarinaa parista somalista, jotka saa fattasta luksuslastenvaunuja ja ajelee sossurahoilla hankituilla mersuilla. Ja tämä taas tuohduttaa pubikansaa enemmän kuin mitkään veroparatiisit tai rikkaiden perintöveron poistamiset ikinä. Silkkaa 30-lukua, jumalauta!” 

Siinä samassa oli juoppolallin olkapäässä kiinni portsarin kaivurinkauhan kokoinen koura. ”Jospa lähtisit siitä kadulle paasaamaan. Ja seuraavat puoli vuotta kannattaa käydä jossakin muussa pubissa.” 

Juoppolalli lähti alistuneena kuin kissapennun rääpäle, jota emo roikottaa hampaissaan pois pahanteosta. Juoppolalli ehti vielä huikata meille: ”Hei pojat, muistakaa että kapina elää!” Ossi ja Ville kohauttivat olkapäitään kuin äänettömästi todeten, että kaikenlaisia tyyppejä sitä onkin.

”Aina sama juttu, kun lähdetään pitämään hauskaa. Äijä ei juo, ei käy naisissa. Mitä varten sä ylipäätään oot elossa?” Ville jatkoi välikohtauksesta piittaamatta ja minulle sanansa suunnaten, närkästyneenä ja 21-vuotiaan kaikkitietävyydellä. Nyt otin siemauksen oluesta. Se maistui kitkerältä. ”Älkää ny viittikö”, sanoin. Mietin, mitä yhteistä minulla oikeastaan oli Ossin ja Villen kanssa muuta kuin, että olimme sattumalta käyneet kolme vuotta samaa lukioluokkaa. Ehkä minäkin olin kuin setäni, outo kummajainen, jota tavalliset asiat eivät kiinnostaneet.

”Tehkää, mitä tykkäätte. Mä ainakin lähden tsekkaamaan skenen”, Ville sanoi ja lähti kiertämään baaria ja katsomaan, näkyisikö tuttuja tai mahdollista vappuheilaa. ”Mä käyn tarkastamassa saniteettitilojen kunnon”, Ossi sanoi ja suuntasi vessaa kohden. Jäin siihen tiskin ääreen yksinäni enkä voi väittää, että asia olisi haitannut minua. Harkitsin jo, häipyisinkö sillä aikaa, kun Ossi ja Ville olisivat poissa, mutta sitten päätin, että se olisi lapsellista käytöstä. Tällöin näin hänet uudestaan.

Siinä hän seisoi narikan luona ja oli lähdössä pois. Silmäni erottivat hänet juuri ja juuri juhlijoiden vellovan ihmismuurin takaa. Lapsellista tai ei, nyt tekisin uuden päätöksen, sillä en ollut naimisissa Ossin ja Villen kanssa eikä läsnäoloani oikeastaan edes kaivattaisi. Selitellä voisi sitten jälkeenpäin, jos sellaiselle tarvetta olisi. 

Ponkaisin baarin ulko-oven vieressä olevalle vaatenaulakolle muovinen narikkaläpyskä kourassani. Ajattelin, että ehtisin tavoittaa hänet vielä. Onneksi baariin oli enemmän sisääntulijoita kuin sieltä lähtijöitä, joten sain takkini nopeasti. Joskin sekin aika tuntui ikuisuudelta. Harpoin ulos kadulle ohi kaapin kokoisen kaljupäisen portsarin, joka tuijotti tuimana baarin oven takana kiemurtelevaa iloisen äänekästä ihmiskäärmettä.

Kurotin kaulaani ja tiirailin ympärilleni, onnistuisinko näkemään hänestä enää vilaustakaan. Hyisestä ilmasta huolimatta katu oli täynnä elämää. Kevään juhlaa juhlittaisiin hampaat irvessä vaikka kolmenkymmenen asteen pakkasessa.

Alkuillasta anarkistit olivat pitäneet oman marssinsa ja herättäneet pahennusta ikuista talvisotaa elävässä väestönosassa. Nyt kadulla näkyi muutama yksittäinen syndikalisti niittien ja bändilogojen kirjomissa mustissa nahkatakeissaan ja värikkäinä piikkeinä taivasta kohti törröttävissä hiuksissaan. Anarkisteille aukoi päätään joku vahvasti humaltunut keski-ikäinen mies trenssitakissaan ja ylioppilaslakissaan, josta sojotti musta tupsu. 

Kuului särkyvän lasin ääntä, kun lähistöllä räjähti pullo sirpaleiksi katuun. Harpoin eteenpäin sirpaleiden keskellä. Kadusta nousi mäskin ja happamanmakean viinin lemu. Kadun varrella päivysti ambulanssi. Ensihoitajat paikkailivat siipeensä saaneita. Tienkaarteeseen, jossa Hatanpään valtatie vaihtui Hämeensillaksi, oli pystytetty rumpusetti, jonka takana istui hattupäinen mies takomassa ohikulkijoille intensiivistä rytmiä. Reppuselkäisiä hupparinuoria seisoi ringissä rumpujen ympärillä.

Monenkirjavien foliopallojen ryhmät uhmasivat hetkellisesti painovoimaa kuin värikkäät päiväperhoset, joille tuli illansuussa noutaja. Shamppanjapullon näköinen yksinäinen vappupallo leijui juhlijoiden yllä. Lähiöiden äänekkäät nuoret sällit velloivat laumoissaan eteenpäin. Toppatakkien seassa näin joitakin minihameissaan jääkylmää sadetta uhmaavia nuoria leidejä, jotka olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa. Stilettikorot vain kopisivat lasinsirpaleiden keskellä. 

Lisää kirjavanväristä haalarikansaa rynnäköi eteenpäin kadulla serpentiineihin kietoutuneina. Joitakin vanhempien ihmisten seurueita siisteissä poplareissaan ja ylioppilaslakit päässään erottui nuorison keskeltä. Sujahdin keskelle vellovaa, huojuvaa väkijoukkoa, jonka piirteet sumenivat yhteen kuin jossakin abstraktissa maalauksessa. 

Fat Ladyn valokirjainten alla jonotettiin sisäänpääsyä. Mustan nuoren lenkkareissa välkkyivät led-valot. Suomalaiskansalliseen möykkään ja örinään sekoittuivat ”salaam aleikum – aleikum salaam” -tervehdykset ja nasaali amerikanenglanti. Täyttymystä etsittiin kaikilla kielillä.

Aloin jo menettää toivoni, että löytäisin häntä enää. Olin kävellyt hyvän matkaa pois ydinkeskustasta ja kadut olivat jo tyhjenneet juhlijoiden laumoista muutamaa satunnaista seuruetta lukuun ottamatta. Tampereen kokoisessa kaupungissa ei tarvitse mennä iltaisin kovinkaan kauaksi Hämeenkadusta, kun päätyy jo keskelle lohdutonta autiutta betonisten pihojen ja asfaltin keskellä.

Silmäilin kivistä autiomaata ja pimeinä ilkkuvia ikkunoita. Kuin valonkajastus keskellä pimeyttä, siellä hän oli. Hän käveli päättäväisesti eteenpäin noin korttelin päässä edelläni. Ylioppilaslakki heilui vaaleilla kutreilla. Kiihdytin vauhtia ja pian melkein jo saavutin hänet. Hän ei huomannut minua. Ajattelin kauniita kasvoja, jotka olivat olleet mielessäni koko illan. Olimme niukasti valaistulla kävelytiellä, jossa kolkot tiiliseinät hautasivat kadun hämärään. Tunsin oloni syylliseksi ja inhottavaksi. Toivoin, ettei hän ymmärtäisi minua väärin. En ollut mikään elämän vonkamies enkä tekisi pahaa. Minun oli vain saatava puhua hänen kanssaan.

Äkkiä hän kääntyi ja katsoi minua. Kaunottaren sijaan näin lakin alta vanhan naisen hirvittävään irvistykseen vääntyneet kasvot. Pupilleja ei näkynyt ja kasvojen silmäaukot olivat tyhjät, mutta ikään kuin hehkuivat kelmeää valoa. Ennen kuin tajusinkaan, nainen oli muuttunut liki kolmimetriseksi ja tämän käsi puristi minua kurkusta kuin rautapihdit niin että hengitykseni oli salpautua. Tämä sähisi minulle kammottavalla äänellä: ”Kuka olet ja miksi seuraat minua?” ”Esko… Esko mä vain olen. En mä ta-tarkoittanut mitään pahaa”, sain soperrettua, kun hahmon ote kurkustani heltisi hieman. Nyt hahmo muistutti taas ihmistä ja kasvot olivat pikemminkin surulliset kuin raivon vallassa, kuten vielä hetki sitten. Silmät olivat edelleen tyhjät ja hehkuivat tuota kammottavaa valoa.

”Minä olen Tulikuningatar”, kuulin äänen puhuvan kuin haudasta. ”Valkoiset polttivat minut kotitalooni vappuaattona 1918. Olin piileskellyt siellä taistelujen päättymisestä asti. Ne kutsuivat minua punikkihuoraksi ja noidaksi, koska tunsin lääkekasvit ja osasin parantaa ihmisiä. Ovi teljettiin ja talo sytytettiin palamaan. Luulin kuoleman vapauttavan minut, mutta jäinkin varjona vaeltamaan näitä tienoita. Joka vappuaatto minun on annettu palata ihmismuodossa tähän kaupunkiin, mutta vain yhdeksi illaksi.” 

Olin edelleen kauhun vallassa ja yritin vain saada hengitykseni tasaantumaan. Tulikuningattaren silmät olivat palautuneet ihmismäisiksi. Ne olivat syvänvihreät ja kauneimmat, jotka olin koskaan nähnyt. Se tuntui unelta. 

”Esko… Esko… Se oli myös minun sulhaseni nimi. Ne pitivät häntä Hennalan vankileirillä juuri silloin, kun taloni poltettiin. Kun hän pääsi vapaaksi, hän suri aikansa, löysi lopulta jonkun toisen, perusti perheen ja eli vanhaksi. Näin hänet viimeisenä vappuaattoiltana vanhainkodin pihassa. Hän oli jo kumara vanha mies ja kulki kepin kanssa. Minusta tuntui, että hän huomasi minut ja jäi katsomaan minua, kun hoitaja talutti hänet sisään iltateetä juomaan. En tiedä, kertoiko hän kenellekään asiasta, ja jos kertoikin, luultavasti häntä pidettiin vain vanhana höppänänä. Pian sen jälkeen hän olikin poissa.” 

En osannut sanoa yhtään mitään. Muistin sedän tarinat ja kuinka olin naureskellut niille. Toinen puoli minusta oli edelleenkin peloissaan, toinen taas yritti löytää järjellistä selitystä koko asialle. Oliko tämä jonkinlainen käytännön pila, jonka Ossi ja Ville olivat minulle järjestäneet? Oliko minuun käytetty jonkinlaista hypnoosia, suggestiota tai annettu vaivihkaa jotakin psykedeelistä huumetta, joka sai minut näkemään hallusinaatioita? Vai olinko lopultakin sitten seonnut ja nyt jonkinlaisessa psykoosissa?

”Esko”, hän sanoi minulle. ”Voisitko kävellä vähän matkaa kanssani? Tämä yö ei kestä loputtomiin ja siitä on niin kauan, kun olen puhunut kenenkään kanssa.” Tulikuningatar ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen. Se tuntui sirolta ja lämpimältä, toisin kuin se jäinen teräspihti joka oli kuristanut kurkkuani hetkeä aikaisemmin.

Sade oli tauonnut. Likaisen ruskeanharmaa taivas häämötti tornitalojen mustien varjojen takaa. Kaupungin valosaaste sai sen hohtamaan himmeästi. Kuljimme yhdessä sanaakaan sanomatta. ”Sinä taisit hieman pelätä minua äsken”, Tulikuningatar rikkoi hiljaisuuden. ”Joo, kyllä se vähän jänskätti. Hemmetin hyvä vappunaamari kyllä sulla”, sanoin hieman nolona. Hän hymyili ujosti.

Kävelimme vain. Lopulta uskaltauduin kysymään: ”Oletko sinä oikeasti noita? Aave? Demoni?” Tiesin, että ne olivat typeriä kysymyksiä, mutta jonkinlainen selkeys minun oli asioihin saatava. 

Tulikuningatar huokaisi ja sanoi: ”En enää itsekään tiedä. Jos jokin uhkaa minua tai jos olen vaarassa, tuo hetki sitten näkemäsi… demoninen puoli minussa vain nousee esiin. Se suojelee minua. Normaalisti olen vailla hahmoa. Jotkut kyllä saattavat vaistota läsnäoloni, mutta yleensä he ovat liian peloissaan vaivatakseen minua. On sitten niitä, jotka häiritsevät minua: liian uteliaita ja nenäkkäitä parapsykologian tutkijoita mittareineen, tai sitten astraalimaailmasta tulevia pahantahtoisia tai pelkästään ilkikurisia henkiä. Niille täytyy pitää vähän jöötä”, Tulikuningatar virnisti ja jatkoi:

”Aika ei jätä teitä ihmisiä rauhaan. Vuonna 1918 minä liu’uin ajan ulkopuolelle. Se ei pitänyt minua enää vankinaan. Aaveet ovat yleensä kuin meripihkaan säilöttyjä hyönteisiä. Ne ei muutu, eivät opi, eivät kehity. Sen sijaan minä muutuin aikakausien mukana, pidin siitä huolen. Minä uin radiokanavilla, imin sisääni radioaaltoja. Kun televisio tuli, tv-kuvasta tuli minun ravintoani. Bittivirta oli luonnollinen kotini, olin aave koneessa. Siksi älä kysy, miksi en puhu vanhan ajan kieltä, miksi en elä museossa. Ikuinen nuoruus ja jatkuva muutos; minä näen, kuulen ja tiedän kaiken, siinä minun kiroukseni.”

Puhuin Tulikuningattaren kanssa pitkään elämästä, kuolemasta, historiasta, Suomesta ja koko maailmasta. Hän kysyi minulta mielipidettäni maailman nykyisestä menosta. Sanoin, että en oikein tiennyt, mitä sanoa. Minusta yleisellä tasolla mentiin kohti yhä synkempiä aikoja, mutta tällaista oli kestänyt jo niin kauan kuin mihin nykyisen sukupolven muisti ylti. Oli ollut terrori-iskut, sodat ja talouskriisit. Yhteiskunnassa oli paljon ihmisiä, jotka voivat todella pahoin. Muuten taas jokainen eli omassa autistisessa kuplassaan. Kukaan ei kuunnellut toista. Maailmaa hallitsivat omaan ääneensä rakastuneet ja omaa kuvaansa ihailevat. Jokainen saattoi rakentaa oman mielikuvitusmaailmansa ja elää sen hallitsijana. Herätys siitä todellisuuteen oli aina rujo. Oli jonkinlaisen kollektiivisen aivokuumeen aikakausi. Hysteria hallitsi, näköalattomuus vallitsi. Rakennettiin vihollis- ja uhkakuvia. Epävarmuus sai ihmiset käpertymään itseensä. Joskus oli ollut ajanjakso, joka oli ollut täynnä tulevaisuudenuskoa. Ihmiset olivat aidosti uskoneet, että maailmasta tulisi vielä parempi paikka. Se oli ollut utopioiden aikaa. Näytti siltä, että niiden sijaan mentiin kohti dystopioita. Totalitarismista oli saatu vain lyhyt hengähdystauko. Nyt se teki taas tuloaan. 

Tiesin, että vuodatukseni oli lapsellinen. Se oli sellaisen ihmisen vuodatus, joka vietti liikaa aikaa yksikseen miettien asioita, mutta jolta toisaalta puuttui kyky syvempään analyysiin ns. asiantuntijoiden, kovien faktojen ja tilastojen hallitsemassa maailmassa. Minun oli puhuttava tai vaiettava kokonaan. 

Tulikuningatar kuunteli paatoksellista jeremiaadiani mietteliäänä. Vähitellen hänen silmänsä alkoivat hehkua ja kasvot jälleen vääristyä hirviömäisiksi. Olennon ääni muuttui kammottavaksi kihinäksi, kuin rätiseväksi tuleksi.

”Minun kostoni on hirvittävä. Ei tiiltä tiilen päälle jää tähän kaupunkiin. Viattomien veri huutaa hyvitystä”, se kihisi. Sitten minä näin.

Se oli vappu kuin ei yksikään sitä ennen eikä sen jälkeen. Näsinneula paloi soihtuna. Liekkien tanssi heijastui Näsijärven mustaan veteen, johon putoili näkötornin särjetyistä ikkunoista palavia ihmisiä. Koko Tammerkoski oli muuttunut tulimereksi. Ihmiset kirkuivat kauhuissaan ja ryntäilivät ympäriinsä paniikin vallassa. Pukumiehiä hyppeli alas liekehtivän Tornihotellin terassilta. Joku yritti paeta base-hyppäämällä. Finnairin vuorokone syöksyi Naistenlahden voimalaan. Junaradan varrella kököttävät VR:n öljysäiliöt räjähtelivät korviahuumaavaa ääntä pitäen. Punakaartilaisten haamut miehittivät kadut. Tulimyrsky räjähti ulos Rantatunnelista. Paineaallon voimasta ajoneuvot lentelivät ympäriinsä tehden syöksykaarteita ilmassa kuin pikkupoikien leikkiautot hurjassa hiekkalaatikkoleikissä. Keskustorin vastakkaisilla puolilla punaisten ja valkoisten soittokunnat kajauttivat soimaan samanaikaisesti Internationaalin ja Jääkärimarssin. Hakametsän jäähallissa käynnissä oli paikallispeli Tappara – Ilves. Kentän reunassa käyty kiivas nyrkkitappelu keskeytyi äkkiä, kun jää muuttui pelaajien luistimien alla tuli-infernoksi. 

Pian näky katosi ja maailma palautui ennalleen. Oli jälleen vain koleasti yksinäinen öinen katu, Tulikuningatarkin jälleen ihmismuodossaan.

”Näit juuri, mihin olisin pystynyt halutessani, mutta päätin antaa armoa tälle kaupungille. Toisin kuin minulle annettiin.”

Tulikuningattaren äänessä oli jotain surullista. Aamu alkoi sarastaa. Oli jäähyväisten aika. En halunnut sitä.

”Mikä sinun oikea nimesi on? En oikein usko, että sinut kastettiin Tulikuningattareksi.”

Olin varma, että heräisin tästä unesta hetkenä minä hyvänsä, mutta se vain jatkui jatkumistaan. Enkä edes halunnutkaan herätä.

”Se on Valpuri. Hyvästi, Esko.”

Erosimme. Hän oli kadonnut ilmaan. 

Kertoisin sedälleni kaiken. Vain tämä voisi auttaa minua, jos kuka. En palaisi Ossin ja Villen väljähtyneen oluen makuiseen maailmaan, josta baaritoilailujen värittämien levottomien sinkkuvuosien jälkeen hautauduttaisiin kolmikymppisenä perhe-elämään ja rivitalonpätkään jossakin nukkumalähiössä. Se ei enää riittäisi minulle.

Minä odottaisin, kunnes tapaisin hänet uudelleen. Minä odottaisin häntä kokonaisen vuoden päivät. Ja sitä seuraavan. Ja sitä seuraavan. Vaikka elämäni loppuun asti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen