Avainsana-arkisto: alkoholismi

Särkynyt

Mielessäni palaan aina tähän hetkeen. Ovikello soi. Menen avaamaan. Siellä seisoo kaksi vakavailmeistä poliisia sinisissä haalareissaan, mies ja nainen. ”Eero Seppä?” poliisimies kysyy. ”Minä olen”, vastaan. ”Meillä on teille ikäviä uutisia”, poliisimies sanoo. Tiedän jo, mistä on kyse.

On ihmisiä, jotka menestyvät elämässä ja joilla kaikki vaikuttaa olevan päällisin puolin hyvin, mutta jotka silti ovat vain kahden askeleen päässä hulluudesta. Älkää minulta kysykö, miksi. Näin se vain on.

Kun sanojen ja tekojen välillä on ristiriita, pitkälle lukeneetkin voivat paljastua täysiksi mielipuoliksi. Menestyvät miehet saattavat töiden jälkeen mennä kotiin ja tappaa koko perheensä, sitten itsensä. Sen jälkeen ihmetellään, miksi näin kävi, mutta hulluuden siemen oli ollut jo kauan olemassa.

Hän oli hukkuva mies. Minun piti tehdä valinta, antaisinko hänen vetää itseni hänen mukanaan syvyyksiin vai pyristelisinkö itseni irti hänen otteestaan. Asiassa oli vain pieni mutta: hän oli minun isäni. Jos leikkaisin itseni irti, leikkaisin myös samalla jotain pois itsestäni.

”Me yritettiin sun äitis kanssa antaa sulle ja sun siskolles hyvä koti, mutta ei aina käy niin kuin haaveillaan.”

”Annoittehan te hyvän kodin”, sanoin. Ainakin päällisin puolin, mietin. Ehkä pinnan alla kaikki ei sitten ollut niin hyvin, mutta oli kestänyt vuosia ennen kuin kaikki se kätketty pimeys oli alkanut hiipiä esiin.

Isälläni Ilmarilla oli harvinainen itsetutkiskelun hetki. En halunnut pilata sitä omilla vastaväitteilläni. Päätin pysyä hiljaa.

”Sun äitis vaati aina niin paljon. Firman olis pitäny heti paikalla alkaa tuottaa voittoa,  käytännössä katsoen toimia meidän omana setelipainona. Aina vaan hienompia vaatteita, isompi asunto, rantalomia… Ei se tajunnu, että homma ei menny niin. Kai mä olin lopulta pettymys hänelle, minkä takia se mut sitten jättikin.”

Ajattelin, että asia oli kyllä hieman monimutkaisempi. Isän liikelounaat olivat alkaneet venyä yhä pidemmiksi samaan aikaan, kun yleiset suhdanteet olivat alkaneet painaa käyrää alaspäin. Lama oli seurannut miltei välittömästi vanhempieni avioeron jälkeen. Isän kirjanpitofirma oli mennyt konkurssiin. Sitä ennen hän oli saattanut kehuskella olevansa yksi parhaita alallaan. Koko hänen identiteettinsä oli rakentunut työn varaan. Sitten – ei mitään. ”Ja se siitä sitten” voisi olla koko tapahtumaketjun kiteytys pähkinänkuoressa.

Jos olisin fatalisti, sanoisin että sen kaiken täytyi tapahtua. Kuin olisi ollut jokin sisäänrakennettu itsetuhomekanismi, joka virittyi hitaasti, mutta alkoi vähitellen tikittää kohti vääjäämätöntä.

Olin elänyt kuin pumpulissa. Sitten kaikki oli romahtanut. On jonkinlainen luonnonlaki, että vastoinkäymiset eivät koskaan tule yksin, jolloin niitä voisi edes kuvitella jotenkin hallitsevansa, vaan kaikki kaatuu päälle yhdellä kertaa. Romahdus ei ollut mikään siisti ja hallittavissa oleva, vaan kaikki oli tosiaan mennyt kerralla. Romahdukseen asti vanhempani olivat käyttäytyneet ylisuojelevasti minua ja sisartani kohtaan, joten minulla ei ollut mitään edellytyksiä kohdata tällaisia asioita. Elämä oli siihen asti sujunut kuin unessa. Herätys oli ollut äkkinäinen ja ruma.

Olin siinä iässä, että minun piti aloitella omaa elämääni, ryhtyä pärjäämään omillani. Ainakin periaatteessa. Asuin vielä isän luona. Eron yhteydessä siskoni oli muuttanut asumaan yhdessä äidin kanssa.

Elämääni oli nyt kutsumatta astunut kokonainen tragikoominen galleria mitä epätoivoisimpia hahmoja. Enimmäkseen ne olivat isän baarituttavuuksia tai tämän epämääräisiä naisystäviä, joita isä oli alkanut tapailla eron jälkeen.

Sekalainen seurakunta koostui entisistä ammattimiehistä joita viina oli alkanut viedä, yliopistoihmisistä jotka tehtyään aikansa empiiristä tutkimusta soittoruokaloissa olivat erikoistuneet puistokemiaan, sihteereistä jotka vapaalle päästyään asuivat baareissa, kaupunginorkesterin muusikoista jotka olivat alkaneet roudata pulloja mukanaan viulukoteloissaan, ja niin edelleen.

Lama oli lyönyt heidän elämäänsä kiilaa. Toisella puolella oli aikaisempi kunniallinen, porvarillinen maailma, vastakkaisella taas baarien ja Alkon ovet. Kannettiin kiliseviä keskikaljapusseja. Ahkerimmin ulkoilutettu lemmikki oli olutmäyräkoira. Rakennemuutos rankaisi. Jokin näiden ihmisten elämässä oli perustavalla tavalla särkynyt, kun ajat olivat muuttuneet huonommiksi ja yritykset työntäneet kilvan väkeä kilometritehtaalle. Ihminen, joka oli rakentanut elämänsä ja identiteettinsä kokonaan työelämän ja ammattinsa varaan, oli siinä leikissä heikoilla.

Surullisimpia olivat naisalkoholistit, joita katsottiin kaikkein karsaimmin. He saattoivat käydä tunnollisesti töissä ja pitää vuodesta toiseen yllä kunniallista julkisivua, helliä riippuvuuttaan kuin huolella kätkettyä salarakasta.

Yksi isän ystävättäristä, Virve, oli tyylikkäästi pukeutuva, aina huoliteltu noin viisikymppinen nainen ja armoton juoppo, joka oli juonut sisäelimensä hajalle.
Tavatessani Virven ensimmäistä kertaa isän luona nainen oli tapittanut minua lemmekkäästi likinäköisillä silmillään, tarrannut minuun kiinni ja kallistanut päätään huuliaan törröttäen kuin suutelemista varten. Olin silloin vielä hoikka parikymppinen ja Virven ikäisen naisen mielestä varmaankin komea nuorimies, varsinkin isän keski-ikäisten rapajuoppojen seurueeseen verrattuna. Tunsin itseni noloksi ja tein parhaani päästäkseni äkkiä pois koko tilanteesta. Isä oli onneksi jo aivan muissa maailmoissa, että olisi päässyt todistamaan tapahtunutta.

Varsin pian tämän jälkeen Virve oli miesystävänsä luona oksentanut verta ja kuollut sairaalassa. Viimeinen muistikuva Virvestä minulla on, kun tämä istui tupakoimassa oudon hiljaisena isän parvekkeella omiaan miettien. Jonkinlainen alakulon, surun ja lopullisen luovuttamisen ilmapiiri tuntui leijuvan tämän ympärillä.

Lukemattomia kertoja olin saanut taluttaa isän pois baarista, laittaa taksiin ja maksaa matkan etukäteen kuskille. Kertaakaan en ollut saanut isältä tästä kiitosta jälkikäteen, saati että hän olisi maksanut taksirahat minulle takaisin.

Alkoholistin lähipiiri teki parhaansa osallistuakseen salailuun ja julkisivun ylläpitämiseen. Kuin olisi tehty kollektiivinen päätös ummistaa silmät ja kieltää tosiasiat. Häpeä ympäröi meitä kaikkia. Oltiin kuin sokeita ja kuuroja. Kaikki epämiellyttävä tapahtui jonkinlaisessa kuolleessa kulmassa, josta katseet oli käännetty pois. Kerta toisensa jälkeen minua hämmästytti lähimmäisten ilmiömäinen taito teeskennellä kaikki nämä kiusalliset asiat olemattomiin.

Pahinta oli, että minäkin olisin mieluusti liittynyt tähän autuaasti itsensä tietämättömiksi tehneiden joukkoon. Ikävä kyllä vain niin kauan kuin minulla ei ollut rahallisia mahdollisuuksia tai edes omaa rohkeutta päästä pois tästä kaupungista, en päässyt karkuun isän juomista ja sen väistämättömiä seurauksia. Silkka pelkuruuteni teki minut voimattomaksi kamppailemaan vastaan tai tekemään minkäänlaisia ratkaisevia siirtoja asiassa.

Vallitsi voimakas omillaan pärjäämisen kulttuuri. Kaikki juhlapuheet ”yhteisöllisyydestä” kumisivat tyhjyyttään. Selvin päin ei valitettu, purtiin hammasta. Pullo oli paras terapeutti, yksin ryyppääminen suosituin terapiasessio.

Alkoholi oli epämukavien sosiaalisten tilanteiden voiteluaine, sosiaalisen kömpelyyden takuuvarma poistaja, nujerrettujen ja raskautettujen pettämätön yleislääke.

Mitä enemmän viinaa kallossa, sitä irvokkaampaa pelehtiminen. Selvin päin oltiin kuin tyhjä säkki. Mitä näille ihmisille oli oikein tapahtunut? Alkoholismi on sairaus, joka sairastuttaa kaikki ympärillä olevatkin, ei jätä oljenkorteakaan pystyyn. Minä olin omaishoitaja, pullokuriiri, psykiatri, sielunhoitaja, henkivartija, rippi-isä, sylkykuppi.

Ei isä hölmö ollut, pikemminkin jopa liian älykäs. Älykkyyden mukana tuli jonkinlainen hermoherkkyys. Aivot, jotka tutkivat, pohtivat, mittasivat ja vertasivat asioita loppumattomana prosessina, ylikuumenivat ja menivät oikosulkuun. Alkoholi kuori hänestä esiin jonkin infantiilin version, sai hänet vajoamaan levottoman lapsen tasolle. Ehkä se oli käänteistä evoluutiota.

Isäntä joi pellejuomaa. Hän tanssi kalsareisillaan rock’n’rollia, joka jymisi liian lujaa halvasta CD-soittimesta. Hän oli kuin sähköjänis, Duracell-pupu  jossa vaikutti olevan loputtomasti virtaa temppuiluun ja pelehtimiseen. Isä oli urheillut nuoruudessaan. Keski-ikäiseksi mieheksi hämmästyttävällä notkeudella hän käveli käsillään ja teki kärrynpyöriä. Suoritus olisi ollut hieno, ellei tilanne olisi ollut niin nolo. Hän olisi varmaan kiivennyt kattokruunuun, jos asunnossa olisi ollut sellainen. Hän keskeytti muiden keskustelut ja lausui mielipiteensä, vaikka sitä ei olisi kysytty. Hän oli mainio seuramies, notkea kuin akrobaatti ja sukkela kuin lavakoomikko, huomion eittämätön keskipiste. Ainakin omasta mielestään.

Myötähäpeän tunne oli voimakas. Olisin vain halunnut juosta karkuun koko tilannetta, mutta minne olisin mennyt keskellä yötä omasta kodistani? Vasta kun onnistuin saamaan ensimmäisen oman vuokrakämppäni, asiat helpottivat ellei ottanut huomioon, että känniset puhelinsoitot keskellä yötä, rahan vippauspyynnöt ja pullokuskina toimiminen krapulassa tärisevälle ja hikoilevalle isäukolle pitivät minut edelleenkin tässä kiinni epäterveellä tavalla.

”Ymmärrätsä, kaikki nää yritykset ilmentää sisäistä maailmaa on turhia, turhauttavia. Ihmisten elämä pyörii oman navan ympärillä tai ne ymmärtää vaan sitä, mikä on konkreettista: autoja, kiinteistöjä, osakkeita, purjeveneitä, rahaa, lihaa, paskaa. Ei sitä, mikä on henkistä tai vähänkin enemmän abstraktia tai esteettistä. Se, mitä mä näen tai koen tai ajattelen, siitä mä pystyn ilmasemaan muille ehkä vaan korkeintaan kymmenen prosenttia. Mä voin yrittää, mutta kaikki yritykset on surkeasti tuomittu epäonnistumaan, koska mun oma tapa käyttää kieltä ja ilmaista itteäni on rajallisia, ja toisekseen, ihmiset ei vaan tajuu. Tai halua tajuta. Mä olisin voinut olla taiteilija tai runoilija, en kirjanpitäjä. Jumalauta, mä olisin voinut olla profeetta! Mutta tässä mä vaan istun tuijottamassa kuohua mun oluttuopissa.”

”Mushta shä oot tossha väärässhä, Ile, koshka…”

Ja niin edelleen. Loputtomia henkeviä, rikkiviisaita baarikeskusteluja, lakkaamattomia yrityksiä keksiä pyörä uudelleen. Kierrettiin kehää, joka ei koskaan päättynyt.

Isä olisi halunnut minutkin seuralaisekseen kapakoihin. Esittelemään minua kuin näyttelyesinettä. ”Hei, kattokaa, tässä on mun esikoiseni. Fiksu kaveri. Tulee isäänsä.” Isän känniset naistuttavat olisivat nipistelleet minua poskesta: ”Onpa sulla komee poika, blaa blaa”. Ja sitten yleistä örinää ja möykkää. Johonkin minun piti vetää raja, joten kieltäydyin. Isä tietysti otti nokkiinsa ja murjotti aikansa, sitten unohti.

Minä pelkäsin, että minussakin olisi juoppousgeeni. Että olisin alkanut pitää juomisesta liikaa. Olinhan minäkin kaverien kanssa ravintolailtoja viettänyt ja ehtinyt kokea muutaman väkivaltaisen krapulan, mutta vähitellen alkoi tuntua ettei sellainen ollut minua varten. Isän esimerkki oli tietysti omiaan vieroittamaan alkoholista.

Muistan kerran, kun olin kävelemässä isän kanssa. Yhtäkkiä isä kumartui kadunkulmassa ja oksensi aimo ryöpyn. Näytti, että se oli pelkkää sappinestettä. Sitten hän vain hän jatkoi matkaa muina miehinä kuin mitään ei olisi tapahtunut, minä ihmeissäni perässä seuraten.

Isä saattoi saada äkillisiä kiukunpuuskia ja esittää käsittämättömiä syytöksiä jopa kaikkein lähimpiään kohtaan, joita olisi tällöin voinut luulla tämän pahimmiksi vihollisiksi. Rikoksemme ja syntimme olivat moninaiset, hän meidän arvaamaton tuomarimme.

Näennäinen itsevarmuus, jonka hän imi pullosta vaikutti loputtomalta niin kauan kuin nousuhumalaa kesti. Laskuhumalassa tulivat katkerat kyyneleet. Selvin päin hän oli hiljainen ja vaisu. Hän oli kuin haurasta paperia. Hänet olisi voinut helposti puhaltaa kumoon tai lyödä sirpaleiksi pelkällä sormen näpäytyksellä. Häntä oli tuskallista katsella, sillä hän oli kuin jonkinlainen zombi, elävä kuollut.

Vasta kun hän sai viinaa, oli kuin kuivuuteen nuupahtaneen kukan terälehdet olisivat saaneet raikasta vettä. Hän tuntui heräävän uudestaan eloon, väri nousi poskille, itsevarmuus palasi. Pian hän puhui jo liian kovalla äänellä, tunki toisen iholle, ei jättänyt rauhaan. Pelleshow oli jälleen vauhdissa. Sukkeluudet seurasivat toisiaan nopeana sarjana. Mielialat vaihtuivat hetkessä sydämellisestä aggressiiviseen. Isän kuuntelijasta, joka oli vain hetkeä aikaisemmin ollut ”hyvä jätkä” tuli saman tien ”saatanan kusipää”.

Isän yritykset salailla juomistaan minulta ja muilta lähimmäisiltä saivat välillä surkuhupaisia ja lapsellisiakin piirteitä. Kylässä ollessaan hän otti vaivihkaa nopeita huikkia olkalaukussa olleesta pullosta pälyiltyään sitä ennen hätäisesti ympärilleen, ettei kukaan vain huomaa.

Kun vierailin puolestani isällä sisareni kanssa, hänellä oli tapana yskäistä samalla, kun sihautti viereisessä huoneessa oluttölkin auki. Kuin yskäisy muka olisi peittänyt sihahduksen äänen alleen.

Kerran kesähelteellä auringon porottaessa taivaalta isä meni parvekkeelle salaa juomaan. Pahaksi onneksi vain satuin näkemään sisältä ikkunan alasvedetystä kaihtimesta isän varjokuvan, kun tämä kallisti pulloa huulilleen. Varsinaista varjoteatteria.

Olimme joskus isän kanssa kotimaan matkalla onnistuneet saamaan muuten täyteen buukatusta hotellista yhteisen huoneen. Muu selonteko illan aikaisemmista tapahtuneista jääköön sikseen. Riittänee, kun kerron vain, että onnistuimme täpärästi välttämään rikosoikeudelliseen vastuuseen joutumisen siltä illalta.

Sängyt oli vedetty vierekkäin eikä niitä saanut erilleen. Nukkuminen oli epämiellyttävää, kun isä unissaan tunki jatkuvasti minun puolelleni. Kädet haparoivat levottomasti ympäriinsä ties missä juopon painajaishoureessa. Sain lopulta tarpeekseni, joten pomppasin ylös sängystä ja päätin viettää loppuyön huoneen kapealla sohvalla, jossa varsinaisesta nukkumisesta ei kylläkään tulisi paljon mitään. Siitä ennen kuitenkin kaadoin yöpöydällä olleesta Tapio-viinapullosta suurimman osan vessanpönttöön. Aamulla isä tuskin muistaisi, kuinka paljon oli tullut illalla otettua. Olisi vain tyytyväinen, kun saisi pullon pohjalta krapularyypyn verran.

Se oli ensimmäinen ja viimeinen yhteinen lomamatka, jonka isäukon kanssa tein aikuisiällä. Tällainen isä-poika -laatuaika saisi minun osaltani olla siinä.

Sain tottua puhelinsoittoihin keskellä yötä ja tuntikausia kestävään humalaisen jaarituksen kuuntelemiseen. Yhtenä hetkenä isä oli maailman lahjakkain ja älykkäin tietäjä ja taitaja, jonka rinnalla muut eivät osanneet eivätkä tajunneet mitään. Seuraavana hän oli jo kaikkein pienin ja säälittävin olento, joka piipitti omaa surkeuttaan. Pahinta oli todistaa tämän alkavan juoppohulluuden oireita. Asunnossa ”vilahteli”, ihmisille saattoi äkkiä vaihtua demonin kasvot, hän itse ei enää uskaltanut nukkua jättämättä valoja päälle.

Oli kuin olisi katsellut moottoritiellä tuhatta ja sataa kiihdyttävää autoa, jonka jarrut eivät enää toimineet, ja samalla tiennyt että moottoritien päässä olisi kiviseinä.

Olin toistuvasti vipannut vähistäni isälle rahaa ja aina hän oli tunnollisesti maksanut takaisin. Lopulta hän oli alkanut suhtautua asiaan yhä leväperäisemmin ja hiljaa mielessäni olin jo hyväksynyt sen tosiasian, etten koskaan saisi rahojani takaisin.

Hänen olemustaan alkoi ympäröidä jonkinlainen alituinen, spriitä muistuttava tuoksu. Eli vanhan viinan lemu, joka paljasti sivullisellekin missä mentiin.

Jotain hämmentävää oli siinä, miten eläimet tuntuivat luottavan isään silloinkin, kun ihmiset kavahtivat viinanhajuista juoppolallia. Kun hän oli heikoimmillaan ja surullisimmillaan, koirat painoivat kylkeään isää vasten ja heiluttivat häntäänsä, kissat pomppasivat hänen syliinsä ja käpertyivät siihen. Jopa yleensä ihmisarat rusakot tai vikkelästi pakoon kiitävät oravat uskaltautuivat hänen lähelleen puistossa. Kuin ne olisivat vaistonneet hänen surunsa ja tarjoutuneet lohduttajiksi. Tätä minä en koskaan tullut ymmärtämään.

Äiti oli uusissa naimisissa yhden Jarin kanssa. Jari oli ihan kunnon kaveri, äitiä kymmenen vuotta nuorempi, tappavan tasainen ja luotettava, eli isän täysi vastakohta. Parissa vuosikymmenessä Jari oli edennyt firmassa kohtuulliseen hyvään asemaan esimiestasolla ja toi kotiin paksun palkkapussin, joten äidilläkään ei olisi pitänyt olla mitään valittamista.

Yleensä koetin välttää isästä puhumista, kun kyläilin äidillä ja Jarilla. Tiesin, millaisia katkeria purkauksia siitä yleensä vain oli seurauksena. ”Isäsi sitä, isäsi tätä.”

Jari pysyi fiksuna miehenä hiljaa omassa nurkassaan ja näpräsi jotain samaan aikaan, kun äiti tilitti. Alkuaikoina olin yrittänyt puolustella isää, sitten lopulta luovuttanut. Pysyin Jarin tavoin enimmäkseen hiljaa, kun äiti märehti taas kerran niitä samoja vanhoja asioita.

Sisareni Emilia luultavasti otti vanhempiemme eron kaikkein raskaiten. Nyt hän kulki eräässä lahkolaisseurakunnassa ja kantoi ahkerasti erilaisia traktaatteja meidän muidenkin luettavaksi. Käännytysyritykset vain eivät oikein uponneet otolliseen maaperään.

Kerran Emilia oli saanut isänkin mukaansa erääseen seurakuntansa tilaisuuteen, kun isällä oli yksi katumuksen täyteisistä kuivista kausistaan. Isän into hengenelämään oli lopahtanut suunnilleen samalla, kun korkki oli kiertynyt taas auki.

Miksi minä huolehdin aina? Miksi aina odotin sydän kurkussa ja perhosia vatsassa jotain pahaa tapahtuvaksi? Miksi aina pelkäsin pahinta, odotin jotain vääjäämätöntä katastrofia? Miksi mielikuvitukseni maalaili kauhunäkymiä? Miksi en voinut vain rentoutua ja nauttia elämästä?

Ja mitä hyötyä minun oli olla huolissaan, koska toistaiseksi isä oli aina ponnahtanut pintaan kuin korkki, oli sitten vajonnut miten syvälle tahansa. Mikä sai kaiken huolehtimiseni tuntumaan jälkeenpäin turhalta ja naurettavaltakin.

Minun oma elämäni ei mennyt oikein mihinkään noina vuosina. Yritin opiskella, mutta en pystynyt keskittymään juuri mihinkään. Isän ja koko perheeni asiat painoivat ylläni liikaa. Samaan aikaan kaikki yritykseni naissuhteisiin olivat lähinnä repiviä, mitä ei helpottanut, että olin kypsymätön ja lapsellisen itsekeskeinen. Minusta kasvoi ajan myötä yksinäinen susi. Elämänkumppanin löytäminen oli ilmeisesti vain ylivoimainen asia minulle.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että ei minulla ollut koskaan kunnollista mallia mieheksi kasvamisessa. Ruuhkavuosinaan isä oli ollut aina töissä. Ei hänellä ollut aikaa sisarelleni tai minulle. Vaan kukapa olisi voinut isää syyttää, hän sentään oli tuonut leivän pöytään perheellemme, ja sitä rataa.

Jälleen tämä omillaan pärjäämisen ihanne, johon sisältyi myös alituinen kasvojen menettämisen pelko. Me emme olleet perhe tai yhteisö tai kansakunta, ainoastaan yksinäisten joukko, joista jokainen tavoitteli onneaan ja omaa kallisarvoista itsenäisyyttään – ja samalla tarrautui tahtomattaan muihin.

Minä halusin olla aikuinen ihminen, joka tekee aikuisen ihmisen asioita, elää ja tuntee kuin aikuinen. Sen sijaan minut oli tuomittu ikuiseksi keskenkasvuiseksi, jonka oli jaettava häpeä ja kannettava loputonta huolta.

Yliopistossa minua seurasi noidankehä, jossa motivaation puute johti huonoihin arvosanoihin, jota seurasi itsetunnon vähittäinen romahtaminen ja lopulta täydellinen luovuttaminen. Ei loppututkintoa – ei työpaikkaa.

Vuosien työttömyyden katkaisi välillä työvoimatoimiston armopaloina heittämät toinen toistaan nöyryyttävämmät työllistämistyöt. Itseäni minun olisi tietysti pitänyt vain tilanteestani syyttää. Ei minua kukaan muu ollut noidankehään työntänyt. Oliko järkeä edes yrittää mitään?

Tuntui, että isä suhtautui asiaan periaatteella ”Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen”. Aina hän oli täynnä neuvoja ja ohjeita. Aina hänellä oli varma mielipide siitä, miten minun olisi pitänyt elää elämäni.

Kaikki saarnat minun opinnoistani kuulostivat hänen suustaan lähinnä irvokkailta samaan aikaan, kun hän itse kestitti kuukaudesta ja vuodesta toiseen epämääräisten tuttavuuksiensa juopporemmiä perheemme entisessä kodissa.

Kerta toisensa jälkeen sain myös tuntea olevani tiukkapipo ja niuhottaja, kun tarkkailin sivusta tämän iloisen seurueen edesottamuksia. Ne seurasivat aina samaa kaavaa: riehakas irtiotto, tappelu, porttikielto tai öinen reissu ensiapuklinikalle ja juhlallinen vala, ettei ”koskaan enää”. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Moralisoinnista ei ollut mitään hyötyä. Opin sen nopeasti, sillä tekosyitä ja puolusteluja löytyi aina. Isä julisti ottavansa ”vain muutaman lasillisen” ruoan kanssa ”hyvässä seurassa”. Juotiin arjen vastapainoksi. Juotiin, kun oli syytä juhlia. Juotiin suruun. Juotiin ikävystymiseen. Juotiin vitutukseen. Juotiin siis lähes aina.

Suuret ikäluokat, joihin vanhempani kuuluivat, ja heidän kosteat vuosikymmenensä. Pula-ajan ja sodan traumatisoimat vanhemmat myrkyttivät jälkikasvunsa sielut. Asioista ei puhuttu ja pullo sai toimia terapeuttina. Opeta siinä sitten vanhalle koiralle uusia temppuja: rilluvuosien meno ei rauhoittunut eläkkeelläkään, vaikka pää ja keho kestivät yhä vähemmän alkoholia.

Astrid Lindgren sanoi kerran, että vanheneminen on paskamaista. Lapsenlapset seurasivat kauhuissaan tissuttelevia ja baareissa pämppääviä isovanhempiaan. Paljon oli muuttunut, mutta salailun ja häpeän kulttuuri oli pysynyt samana.

Syrjäytyminen oli lyönyt leimansa meidän sukupolveemme. Me olimme rupusakkia eikä poispääsytietä ollut muualla kuin pullossa tai kuolemassa. Täydellinen näköalattomuus vallitsi. Katkeruus oli myrkkyä ja sen nieleminen tuntui olevan ainoa vaihtoehto. Unelmilla oli pyyhitty lattiaa.

Vuodet valuivat eteenpäin kuin taskulämmin, hylätyn muovituopin pohjalla väljähtynyt olut, jonka joku juoppo oli huomaamattaan huitaissut kyynärpäällään pubin lattialle. Taivaanrannan reuna oli vielä maalaamatta ja muutaman pilvilinnan peruskivi muuraamatta.

Vähitellen maailma oli alkanut näyttäytyä minulle yhä epätodellisempana. Ihmisten parissa ollessani tuntui kuin olisin ollut katsojana jossakin näytelmässä, jossa vaihdettiin ennalta opeteltuja vuorosanoja. Oli kuin lavasteet olisivat koko ajan paistaneet läpi.

Elämäni oli hiljaisen epätoivon hyväksymistä ikään kuin annettuna. Kuten isällä, minullakaan ei ollut kieltä, jolla ilmaista tuntemuksiani edes jotenkin ymmärrettävästi. Kaikki yritykset johtaisivat ainoastaan väärinkäsityksiin. Se, mihin kykenisin, olisi vain halveksuttavaa ruikuttamista ja kitisemistä.

Ihmisten olisi helppo asettua yläpuolelleni ja tuntea hiljaista helpotusta siitä, etteivät olleet minun asemassani. Saisin joukon hyviä, hyödyttömiä neuvoja. Kuten, että tilanteeni helpottuisi jos vain söisin terveellisemmin ja liikkuisin enemmän. Joidenkin sääli olisi pelkästään kätkettyä halveksuntaa. Oli parempi siis olla hiljaa.

Lopulta jäljelle jäivät kallonkutistajat, jotka mielellään tyrkyttäisivät minulle kukkuroittain erilaisia mömmöjä. En tiedä, kummanko osa oli pahempi, ”hullun” itsensä vaiko tätä hoitavan terapeutin, joka hyvässä lykyssä oli vielä hoidettavaansakin sekopäisempi.

Tästä noitatohtorien porukasta olin päättänyt pysyä visusti erossa, kun huomasin, että osalla parantajista heitti itselläkin päästä, ja mikä pahinta, he yrittivät pakottaa oman hulluutensa myös potilaidensa todellisuudeksi.

Olin aikaisemmin juossut vuosia Ylioppilasterveydenhoitosäätiön terapiassa, kun minua yritettiin saada opiskelukuntoon. En tiedä, oliko siitä apua. Opintojen suhteen ei ainakaan.

Paljon olin joka tapauksessa jutellut näille tädeille siinä vastaanottohuoneen nojatuolissa, jonka viereen pöydälle oli aina asetettu pakkaus paperinenäliinoja. Niille minulla ei ollut koskaan tarvetta. En ollut itkenyt sen jälkeen, kun täytin 19. Tätien kunniaksi on kuitenkin sanottava, että ehkä ilman terapiaa olisin ollut paljon huonommassa jamassa. Olin nyt ainakin jollakin tavoin tolkuissani, jos ei muuta.

Näin noihin aikoihin toistuvasti saman unen. Oli olemassa jonkinlainen vaihtoehtotodellisuus ja siellä toinen Maapallo, jolla eli kaksoisolentoni, toinen versio minusta. Tällä versiolla, toisin kuin minulla, oli jo oma perhe lapsineen, hän kävi töissä ja ilmeisesti pärjäsi aivan mukavasti elämässä. Aina herätessäni tuntui kuin minulta olisi riistetty jotain.

Joskus tietyt tapahtumat tuntuvat toimivan kuin enteinä, antavat esimakua tulevasta. Minulla oli aavistukseni, mutta jotenkin sitä aina vain toivoi, että asiat lopulta menisivät parhain päin.

Minulla oli tapana käydä isän luona keskiviikkoisin. Tiskaisin ja siivoaisin hieman, katsoisin että isällä oli jääkaapissa edes jotain syötävää. Soitin aina ensin, etten tekisi turhaa reissua. Annoin puhelimen soida pitkään, mutta isä ei vastannut.

Aloin miettiä, oliko isä lähtenyt baariin iltapäiväoluelle, tarkoituksenaan ottaa ”pari”. Koetin laittaa tekstiviestiä, mutta vastausta ei kuulunut. Aloin jo huolestua, toisaalta harmistua. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun isä oli tehnyt minulle oharit. Hyppäsin bussiin. Puolen tunnin päästä soitin isän ovikelloa. Oven takaa ei kuulunut liikettä. Tunsin hermostuneisuuden leviävän vähitellen koko kehooni.

Tartuin uudestaan kännykkään ja valitsin jälleen isän numeron. Tällä kertaa siihen vastattiin. Kuului epämääräistä kolinaa ja vaimeaa puheensorinaa jostain taustalta. ”Haloo! Haloo!” huusin kännykkääni. Sitten erotin isäni äänen: ”Apua, mut on kidnapattu”. Hän kuulosti sekavalta. Vähitellen alkoi selvitä, mistä oli kyse. Isä oli ensiapuasemalla. Arvelin, että minun oli paras lähteä paikan päälle selvittämään tilannetta. Sanoin tulevani heti, kun mahdollista ja hyppäsin taas bussiin.

Aurinko porotti linja-autoon täydeltä terältä ja olin kunnon hiessä siinä vaiheessa, kun ehdin päivystyspoliklinikan luokse. Tunsin kauttaaltaan valkoisen rakennuksen edustalla vastaleikatun ruohon tuoksun ja astuin helteestä sisään viileään aulaan, missä pahaenteinen desinfiontiaineen haju iski sieraimiini. Sanoin päivystävälle sairaanhoitajalle etsiskeleväni isääni ja mainitsin tämän nimen. Nainen katsoi minua jonkin aikaa epäluuloisesti, sitten ilmoitti tutkimushuoneen numeron, josta löytäisin isän. Huikkasin hymyttömälle naiselle kiitoksen ja häivyin mahdollisimman nopeasti pois vastaanottotiskiltä.

Vilkaisin aulassa odottavaa väkeä. Enimmäkseen erilaisista vaivoista kärsiviä vanhuksia, joukossa muutama nuorempikin, käsi kantositeessä tai muuten siipeensä saaneena. Ei huvittanut jäädä tarkastelemaan kauemmaksi aikaa, joten painelin suorinta tietä tutkimushuoneiden luokse.

Hoitajat olivat kumartuneet jonkun paarikärryillä makaavan mummon puoleen. Toisessa huoneessa taas kipsattiin rullalaudalla koheltaneen teini-ikäisen pojan koipea. Näkyi asfaltti-ihottumaa, kantositeitä, tiputuspulloja.

Katselin vaivaisten ja kipuilevien seurakuntaa tuntien helpotusta siitä, etten ollut näiden joukossa. Kun vuosia kuluisi, minunkin aikani tulisi. Toivoin, että silloin olisi olemassa vielä jäljellä jonkinlainen yhteiskunnan turvaverkko. Tai jonkin ihmeen kautta olisin päässyt siihen paremmin toimeentulevan väen luokkaan, joka voisi hoidattaa vaivansa yksityisklinikalla, mutta sitten taas tajusin eläväni päiväunissa, joiden toteutuminen koskaan olisi lievästi sanottuna epätodennäköistä. Rupusakista kun harvemmin noustiin niin sanotun vahvemman aineksen joukkoon.

En varsinaisesti ollut valmistautunut näkyyn, joka minua odotti. Ensiksi huomasin, että kaksi hoitajatarta paikkaili isää. Isä kuulosti olevan tilanteesta huolimatta oudon hilpeä. Vanhan viinan lemahduksesta syykin selvisi. Lievällä shokkitilalla saattoi olla myös osansa asiaan. Hoitajattaret puolestaan eivät olleet niin riemuissaan. Itse asiassa he tuntuivat olevan vihaisia isälle kuin pienelle lapselle, jonka edesottamuksia joutui taas ikävästi selvittelemään, ja ärähtivät tälle, kun isä ei tahtonut pysyä paikoillaan tikkejä ommeltaessa.

Nyt katsoin isää tarkemmin ja järkytyin. Kasvojen sijaan minua katsoi takaisin verinen naamio, joka näytti hirvittävältä, kuin jostain kauhuelokuvasta repäistyltä. Hoitajattaret ompelivat siihen vielä viimeisiä tikkejä.

Sekavasta tarinasta alkoi vähitellen selvitä tapahtumien kulku. Isällä oli tapana toimia hakumiehenä yläkerran vanhemmalle naapurille. Vaivanpalkaksi isä sai itsekin juotavaa, ehkä joskus jotain pientä taskurahaa. Isä oli sitten lähtenyt pyörällään sohlaamaan kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevan automarketin Alkoa. Aamupäiväisestä ajankohdasta huolimatta hänellä oli jo veressä promilleja enemmän kuin laki salli.

Kuinka ollakaan, matkan varrella olevalla metsätiellä isän naistenpyörä oli ottanut kontaktia vastaantulevan henkilöauton kanssa. Sillä kertaa kuitenkin jokin varjeleva voima, joka suojelee hulluja ja humalaisia, oli ollut pelissä mukana. Isä oli tehnyt ilmalennon pöpelikköön ja lentänyt alas turvalleen, ja pyörän tanko oli vääntynyt luokille, mutta ihme kyllä veriruhjeista naamataulua lukuun ottamatta muita ruumiinvammoja ei ollut tullut.

Koetin selvitellä hieman tilannetta. Hoitajattaret eivät olisi päästäneet isää menemään ainakaan ennen iltakahdeksaa, mutta kun tarjouduin saattajaksi ja ottamaan isästä vastuun, nämä myöntyivät pitkin hampain. Asiaa lienee auttanut myös, kun nämä huomasivat, etten ollut isän juoppokavereita ja vaikutin olevani selvin päin ja tolkuissani. Isä joutui allekirjoittamaan paperin, jossa hän vapautti terveyskeskuksen vahinkovastuusta ja pääsimme lähtemään.

Päätin, ettei isästä veriruhjeisine naamavärkkeineen olisi matkustamaan bussissa kanssamatkustajia järkyttämättä, joten nousin tämän kanssa yhteen terveyskeskuksen edessä odottavista tilatakseista ja ilmoitin kuskille isän kotitalon osoitteen. Aurinko paistoi heleästi ja puut vihersivät yhä myöhäiskesän lämmössä, mutta minun omat tunnelmani eivät olleet kovinkaan kesäisiä. Juttelin kuitenkin isän kanssa niitä näitä, osittain huojentaakseni omaa hermostuneisuuttani.

Isän luona joimme kahvit ja vaihdoimme muutaman sanan tapahtuneesta. Tuntui oikeastaan aika oudolta, ettei hän tuntunut olevan juuri moksiskaan, kuin tällaista olisi tapahtunut hänelle joka ikinen päivä. Illansuussa kävimme vielä hakemassa isän polkupyörän pois pöpeliköstä, jonne se oli jäänyt, kun ambulanssi oli käynyt hakemassa isän.

Tarkastelin pyörää ja vaikka runko näytti vääntyneeltä, minusta tuntui, että huollossa se saataisiin vielä kuntoon, vaikka nyt sillä ei voisi ajaa. Kannoimme paluumatkan pyörää vuorotellen auringonlaskun kullanhohtoisen valon värjätessä lähiömaiseman ja valuen armeliaasti meidänkin yllemme.

Tässä kohdassa minulla olisi vielä ollut mahdollisuus muuttaa tarinan kulkua. Tarttua päättäväisin ottein asioihin, viedä isä vaikka väkipakolla katkaisuhoitoon, repiä pullo häneltä kädestä väkisin jos muu ei auttaisi. Näin ainakin periaatteessa. Todellisuudessa tällaista ei koskaan tapahtunut. Minulta puuttui rohkeutta. Minä en ollut sankari. Jäljelle jäänyt vaihtoehto oli sitten vain odotella konepellin ja kiviseinän lopullista kohtaamista autobaanan päässä.

Kasvoillani ei ilmekään värähdä, kun poliisit kertovat, mitä on tapahtunut. Isä oli ollut tapansa mukaan juhlimassa korttelikapakassa vanhan jengin kanssa ja palaamassa aamuyöstä kotiin. Humalatila, liukkaan jäinen asfaltti ja painovoima olivat koituneet kohtalokkaaksi yhdistelmäksi. Elämänsä viimeisten sekuntien aikana hän oli ollut ensin ilmassa kuin levitoiva fakiiri, sitten kaatunut selälleen asfalttiin. Takaraivo oli samalla iskeytynyt jäähän. Pääkoppa oli murtunut kuin munankuori.

Oli harmaa talvipäivä kuin kaikki muut harmaat talvipäivät saapuessani sairaalan kappelille. Olin kysynyt Emiliaa mukaani, mutta ei hän kyennyt lähtemään, itki vain ja itki. Hoitaja oli hakenut isän obduktio-osaston kylmiöstä. Tämä makasi nyt alastomana valkoisen peiton alla huoneessa, jonne omaiset saattoivat tulla katsomaan vainajaa ennen kuin hautaustoimisto otti tämän haltuunsa. Kaksi kynttilää loi kappeliin harrasta tunnelmaa. Hoitaja jätti minut kahden isän kanssa.

En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta. En silti tuntenut pelkoa tai sen kaltaisia tunteita sillä hetkellä. Jos puistatukset tulivat, ne tulivat vasta paljon myöhemmin, kun muistelin tätä käyntiäni. Isä näytti jotenkin kuivuneelta ja kutistuneelta, kuin kellertävältä vahanukelta. Vasta nyt huomasin, kuinka paljon tämän kasvonpiirteet muistuttivat omiani. Sillä hetkellä näin, kuinka levolliselta hän näytti.

Noilla kasvoilla oli syvä rauha, jota hän oli onnistunut tuntemaan eläessään vain hyvin harvoin. Sen nähdessäni en pelännyt kuolemaa. Katsoin häntä viimeisen kerran ja koetin tallettaa tämän näyn mieleeni, kun kävelin pois kappelilta. Sateli hiljakseen lunta.

En tiedä, mikä isää pohjimmiltaan riivasi. Minua viisaammatkaan tuskin olisivat osanneet antaa vastausta, joten en yrittänyt sitä minäkään.

Vasta, kun isä oli kuollut, kuulin isotädiltäni, että isän äiti – tuo minun aina niin herttainen isoäitini – oli hakannut isää lapsena. Isä oli ollut vain neljävuotias, kun hän oli saanut äidiltään sellaisen löylytyksen, että oli ollut aivan pökerryksissä.

Tiesin, että isotäti ei ollut pitänyt mummista, joten osasin suhtautua kaikkiin tarinoihin tietyllä varauksella, mutta tämä tuntui jollakin tavoin järkeenkäyvältä. Kun isä oli teini-ikäisenä erehtynyt tansseihin, uskovaisena mielellään esiintynyt äiti oli pitänyt mykkäkoulua viikon, ehkä parikin.

Muistelin, kuinka isoäidille olivat aina olleet tärkeitä ulkoinen status ja akateemisten oppiarvojen kaltaiset asiat. Kunnianhimo oli ollut kaikki. Isän elämän palapeli alkoi hieman enemmän selventyä, vaikka sen kokonaisuus ei koskaan hahmottuisi minulle.

Isän kuolema oli minulle lopulta helpotus, sillä se oli myös ainaisen huolehtimisen loppu. Oliko olemassa jokin laki, joka velvoitti rakastamaan omia vanhempiaan? Minä en sellaista rakkautta kyennyt tuntemaan. Kun isä oli poissa, en pystynyt suremaan. Oli ainoastaan outo tyhjyyden tunne kuin olisi viety pois huonekalu, jota oli vuosikausia asunnossaan katsellut.

Entä syyllisyys? Oli kuin isä olisi jollakin järkähtämättömällä päättäväisyydellä estänyt kaikki yritykset auttaa itseään. Ajatus täysraittiudesta oli hänelle lopultakin pelottavampi vaihtoehto kuin vääjäämätön tuhoutuminen. Voisin loppuikäni syytellä itseäni, mutta luultavasti kukaan muukaan ei olisi pystynyt muuttamaan asioita.

Päättelin, että kaiken sen ahkeruuden, yritteliäisyyden ja säädyllisyyden ulkokuoren alla meidän perheemme, koko sukumme, oli sairas. Tai ei, ei kaikki. Oli siellä muutakin, sellaisia asioita kuin aitoa lahjakkuutta, uhrautuvuutta ja rakkautta, mutta jokin syvällä oleva mätä oli vähitellen päässyt leviämään ja mitätöinyt sen, mikä oli ollut hyvää.

Minä olin vain yksi ihminen. En pystynyt muuttamaan menneisyyttä. En tiennyt, oliko minulla voimia tekemään tulevaisuudesta yhtään sen parempaa. Yrittäisin kuitenkin.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Smaragdisilmät

Pysäköin autoni valurautaportille ja painoin portin vieressä olevaa summeria. Rätisevä naisen ääni vastasi. Ilmoitin nimeni ja portti alkoi hitaasti avautua. Ohjasin auton kapealle soratielle, jonka päässä Noelstadtin kartano häämötti. Tie oli aurattu lumesta puhtaaksi jokseenkin huolimattomasti. Annoin auton madella hitaasti eteenpäin ja kaarsin sen kartanon eteen. 

Vääntäydyin vaivalloisesti autosta ulos ja painoin taas kädellä jomottavaa pääparkaani. Mietin välimatkaa itseni ja rakkaan toimistopulloni välillä. Sitä oli varmasti yli viisikymmentä kilometriä, mikä oli matka kaupungin keskustasta tänne kauppalaan. Piinaa olisi kestettävä ainakin iltaan asti. Toivottavasti kartanossa olisi aspiriinia.

Mittailin katseellani Noelstadtin kartanon ränsistynyttä julkisivua. Maali hilseili ja joitakin sivuikkunoita oli paikkailtu pahvilevyillä. Jos Noelstadtin suku oli aikoinaan ollut mahtava ja varakas, sitä ei ainakaan voinut päätellä kartanon kunnosta. Toivoin, että rouva ei alkaisi tingata alennusta jollakin nyyhkytarinalla. Rikkaiden toimeksiantajieni kanssa minua oli pistänyt aina silmään näiden ainutlaatuinen taito kitsastella rahoistaan ja suoranainen pihiys, joka lähenteli jo pakkomielteisyyttä. 

Muistan eräänkin miljonäärin, joka seurasi talousasioita pääasiassa noukkimalla alan julkaisut varakkaiden naapureidensa roskapöntöistä. Nämä ihmiset pihistelivät kahvikupposen hinnasta ja ottivat aina auliisti vastaan ystävällisten sielujen lounastarjouksia, vaikka heillä olisi ollut varaa ostaa koko ravintolaketju. Jälkikasvunsa he pitivät vuodesta toiseen paikatuissa vaatteissa. Tämä harvalukuinen joukko selvästi tajusi omaisuuden kartuttamisesta jotakin sellaista, joka minun kaltaisiltani kuolevaisilta jäisi ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon.

Mietteeni keskeytyivät, kun kartanon pölyiset lasiovet avautuivat. Portaita harppoi alas laiha nainen, jolla oli lyhyet oljenvaaleat hiukset, joissa oli jo hieman harmaata. Kasvoilla oli huolestunut, väsynytkin ilme. Tunnistin hänet rouva Noelstadtiksi. 

Takavuosina hänen kuvansa oli monesti koristanut lehtien sivuja, kun oli uutisoitu seurapiiritapahtumista tai taloussivut olivat kertoneet rahakkaista yhtiökaupoista, joita hänen aviomiehensä oli kunniansa päivinä tehnyt. Nyt rouva oli leski ja vetäytynyt julkisuudesta. Muita perijöitä ei ollut, sillä pariskunta oli jäänyt lapsettomaksi. 

Rouva Noelstadt ojensi minulle kätensä ja puristin sitä varovasti, etten olisi musertanut hauraalta tuntuvia luita. Kasvoilla kävi heikko hymynhäivähdys. Murahdin vastaukseksi tavanomaiset kohteliaisuudet ja rouva ohjasi minut sisään.

Kartano kylpi edelleen menneessä loistossaan, vaikka pienistä yksityiskohdista ymmärsin, että se oli vähitellen rapistumassa kuin entisaikojen kaunotar, joka ei enää nähnyt vaivaa ehostautua ajan vääjäämättömän kulumisen tiellä. Seinäpaperit repsottivat siellä täällä, muhkeiden lepotuolien ja sohvien samettiverhousta peitti paikoitellen kankaaseen jo pinttynyt pölykerros. 

Seiniltä esi-isät tuijottivat paheksuvasti kartanon nykytilaa kullatuista, jo hieman harmaantuneista kehyksistään. Seurasin pölyhiukkasten tanssia valossa, joka siilautui sisään salin suurista ikkunoista, joita reunustivat nuhjaantuneet musliiniverhot.

Rouva Noelstadt ohjasi minut yllätyksekseni kartanon pieneen sivusiipeen, josta löytyi pieni mutta kodikas keittiö. Kodikas ainakin päätellen siitä ilmassa leijuvasta hienoisesta makeasta homeen tuoksusta, joka kieli kosteusvaurioista. Vanhanaikaisella kaasuhellalla porisi kahvipannu, josta rouva kaatoi meille kupilliset. 

Istuimme talonpoikaiselta näyttävän tuvanpöydän ääreen ja rouva tarjosi minulle piparkakkuja viehättävältä mutta jo ajan syömältä posliiniasetilta. Tajusin, että huone oli ilmeisesti ollut aikoinaan palvelusväen keittiö, jossa nämä olivat myös nauttineet ateriansa. Nyt palvelijoita ei näkynyt ja koko valtava rakennus näytti typötyhjältä lukuun ottamatta sen emäntää. 

Siemailin kahvia, joka ei ollut sen huonompaa tai parempaa kuin mitä tarjottiin ruoan päälle alakerran kuppilassa, jossa minulla oli tapana käydä lounastamassa keskikaupungilla sijaitsevasta pienestä toimistostani. Kofeiini kuitenkin virkisti kohmeloisia aivojani ja rouva ilmeisesti huomasi uteliaan katseeni, joka vanhalla rutiinilla yritti lukea ympäristöä ja mitä näiden seinien sisään oikein kätkeytyi. 

”Niin, palvelusväkeni, tai mitä siitä on jäljellä, lähti jo varhaiselle joululomalle. Vähän kaikesta pitää säästää nykyään. Olen itse asiassa ajatellut myydä tämän kartanon. Ei tällaisen ylläpitämisessä ole nykyaikana oikein mitään järkeä. Eikä viime aikojen tapahtumien jälkeen minua enää huvitakaan jäädä tänne.” 

Taas tuo väsynyt, surullinen katse. Olin silti helpottunut, kun minun ei tarvinnut alkaa ristikuulustella rouvaa, vaan hän kertoi halukkaasti koko tarinan itse ja minun tarvitsi tehdä vain muutamia täsmentäviä kysymyksiä. Olin sanomalehdistä jo pääpiirteittäin lukenut tapauksesta ennen kuin rouva Noelstadt oli ottanut minuun yhteyttä.

Kaarlo Lietteistö oli kuollut eriskummallisessa onnettomuudessa. Poliisit olivat löytäneet pahoin palaneen ruumiin puutarhavajan jäännöksistä. Kaikki viittasi kaasuräjähdykseen. Vajassa oli säilytetty kaasupulloja ja oletettiin, että räjähdys oli johtunut varomattomasta tulenkäsittelystä. Ehkä Lietteistö oli puuhannut jotain vajassa, sytyttänyt ajattelemattomasti savukkeen, ja pum.

Olin koettanut matkalla silmäillä autostani, näkyisikö vajan raunioita, mutta kartanon tilukset olivat laajat ja puut peittivät sen, mitä linnoitusmainen muuri kartanon ympärillä ei verhonnut.

Kaarlo Lietteistö oli ollut rouva Noelstadtin miesystävä jo yli kymmenkunta vuotta, likipitäen siitä lähtien kun nainen oli jäänyt leskeksi. Muistelin, mitä olin lukenut Lietteistöstä selaillessani hajamielisesti juorulehtiä parturintuolissa istuessani tai erilaisissa toimistojen odotushuoneissa, joissa jouduin työni puolesta viettämään aikaa. 

Tämä oli ollut lähinnä kuuluisuuksien ympärillä liehunut playboy, joka kutsui itseään liikemieheksi. Joskaan kukaan ei oikein tiennyt, mitä nämä liiketoimet tarkalleen ottaen olivat olleet. Jonkinlaista urheilijataustaa tällä myös oli, mutta sekin yhtä epämääräistä kuin tämän menestys finanssimaailmassa. 

Kaarlo Lietteistö oli yksi niitä hahmoja, jotka olivat kuuluisia vain kuuluisuuden itsensä vuoksi, ainoastaan alaviitteenä kauneuskuningattarien, kuningasperheiden villikkotyttärien tai perijättärien elämässä jonkin ”romanssiksi” kutsutun lyhytaikaisen kanssakäymisen kautta.

Minulle oli väriliitteiden valokuvista jäänyt mieleen tämän ruskettunut nahka, auringon vaalentamat hiukset ja leveästi hymyilevä hammasrivi, tapahtumapaikkana usein Rivieran tai Caprin hiekkarannat ja kainalossa jokin uimapukuinen kaunotar. Kunnes Elsa Noelstadt, tuore leski, oli tullut kuvaan mukaan, jolloin Lietteistölle oli viimeinkin tullut aika vakiintua, kuten ilmaus kuului. 

Ja miksipä ei? Kaarlo Lietteistö oli ollut komea, sanavalmis ja hauska, suoranainen vastakohta hillitylle, ujolle leskirouva Noelstadtille, joka oli vielä suhteellisen nuori ja hämmentynyt uudesta elämästään rikkaana perijättärenä.

Sureva leski kaipasi lohduttajaa ja sai sen Lietteistöstä. Keltaisen lehdistön juorutädit olivat turhaan kuitenkin saaneet odottaa hääkellojen soimista. Ehkä rouva Noelstadtilla oli omat epäilyksensä. Ehkä Lietteistö oli saanut elää jatkuvassa lupauksessa, jonka lunastaminen sai jäädä johonkin hamaan, epämääräiseen tulevaisuuteen. Vaan miksi hän olisi valittanut? 

Saihan hän kuitenkin elellä mukavaa elämää Konrad Noelstadtin leskelleen jättämän omaisuuden murusilla, joita runsaasti notkuvasta pöydästä hänellekin putoili. Tällä kertaa näytti, että alaviite jäisi kansien väliin tuleviinkin painoksiin.

Päänsärky alkoi jomottaa uudelleen. Rouva Noelstadt kertoi, kuinka Kaarlo oli jo monena vuonna käynyt hauskuuttamassa lapsia joulupukin asussa, kiertänyt orpokoteja ja sairaaloita tuomisinaan pieniä lahjoja. 

Kuuntelin kertomusta lapsiparkojen kirkkaista silmistä ja joulun sanomasta. Olisin voinut liikuttuakin, ellei senhetkinen kohmeloni olisi vienyt minua kuulemaani tarinaakin enemmän kyyneliin puhkeamisen partaalle. Huomasin käteni tärisevän kahvikuppia pidellessäni ja laskin kupin nopeasti pöydälle ennen kuin leski ehti huomata mitään. 

Teeskentelin äkillistä yskänpuuskaa, valittelin alkavaa flunssaa ja kysyin, löytyisikö talosta mitään särkylääkettä. Edelleen huolekkaan näköinen rouva Noelstadt kiikutti minulle pian pienen paperipussin ja lasin vettä. Kiitin, revin pussin auki ja huuhtelin pulverin nopeasti alas kurkustani. Jäin odottamaan sen vaikutusta yrittäen edelleenkin pitää vatsahapot alhaalla mahalaukussa.

Siinä istuessani tajusin, että syliini oli ryöminyt jotakin, joka tuntui lämpimältä ja painavalta. Katsoin alas ja huomasin vihreiden silmien tuijottavan minua kuin kaksi hohtavaa smaragdia. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Nyt rouva Noelstadtkin todella hymyili ensimmäistä kertaa tavattuamme. 

”Regina taitaa pitää teistä. Erikoista, sillä yleensä se kavahtaa vieraita. Pikku raukalla taisi hieman turkki kärähtää siinä räjähdyksessä. Se oli pitkään omilla teillään niin, että pelkäsin senkin jo menehtyneen samassa onnettomuudessa. Taisi poloinen järkyttyä niin, että uskalsi ryömiä piilostaan vasta hiljattain.” 

Sylissäni retkottava musta kissa alkoi hitaasti kehrätä. Oli kuin se olisi päättänyt jäädä siihen asumaan. Olen yleensä pitänyt itseäni pikemminkin koiraihmisenä. Tämä kissa kuitenkin oli jotain toista. Ei yhdelläkään Hollywoodin kulta-ajan tähdellä ollut tuollaista viekoittelevaa silmäparia, joka olisi samaan aikaan niin täynnä salaisuuksia ja mysteeriä.

Rouva Noelstadtin äänensävy oli muuttunut ja hän leperteli kissalle kuin pienelle lapselle unohtaen, että liki ventovieras ihminen oli paikalla. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka suorastaan palvovat lemmikeitään. Meidän Mopsi sitä, meidän Mopsi tätä. Voi sitä äidin pikku kullanmurua. Usein tuntuu, että nämä ovat heille tärkeämpiä kuin muut ihmiset. Saati sitten heidän omat lapsensa. 

Olen tavannut työssäni lukemattoman määrän suoranaisia ihmisvihaajia, jotka silmääkään räpäyttämättä antaisivat ruman, likaisen kerjäläisen kadulla kuolla nälkään tai hävittäisivät maailmasta kaikki tietyn kansallisuuden tai ihmisrodun edustajat tai olisivat ylipäätään valmiita osoittamaan äärimmäistä julmuutta lähimmäistään kohtaan, mutta joiden sydän särkyy näiden suurisilmäisten pikku karvapalleroiden kärsimysten vuoksi. Toisaalta ymmärrän hieman heitäkin. Eläimen osoittama kiintymys on vilpitöntä, ihmisille kiintymys on kaupankäynnin väline.

”Päästä jo etsiväsetä menemään, päästä”, rouva Noelstadt lepersi kissalle, kun jo kiemurtelin vaivautuneena kissan painon alla, mutta en hennonut tyrkätä sitä pois sylistäni. Ihme ja kumma, oli kuin kissa olisi ymmärtänyt, sillä samassa se loikkasi ketterästi lattialle luoden rouvaan salaperäisen katseen ja kipitti tutkimaan ruokakuppinsa sisältöä keittiön nurkassa.

Rouva Noelstadtin kasvot synkkenivät uudelleen. 

”Syy, miksi kutsuin teidät tänne, herra Teräs, on se että minusta tuntuu ettei Kaarlon kuolema ollut onnettomuus. Sain tällaisen kirjeen hieman ennen kuin se tapahtui. Ymmärrätte, että en halunnut kertoa tästä poliisille.” Rouva huokaisi.

”Ensimmäisen viikon tapahtuneen jälkeen olin vain shokissa ja itkin. Lääkärini antoi minulle joitakin pillereitä, joiden avulla saisin nukuttua. Nyt siitä on kaksi viikkoa ja minun pitäisi alkaa hoitaa hautajaisiin liittyviä asioita ja muita järjestelyitä. Olisi helpompaa, jos Alfred ja Lily olisivat täällä, mutta heidän mökilleen ei ole puhelinta eivätkä he edes ehkä vielä tiedä tapauksesta. Radiota heillä ei ole ja seudun paikallislehdessä tuskin asiasta on kirjoitettu. Kaivoin viranomaisia varten joitakin papereita ja vasta sitten muistin kirjeen.”

Minusta tuntui oudolta, ettei rouva Noelstadt ollut edes sähköttänyt palvelijapariskunnalleen asiasta, mutta olin nähnyt monesti, kuinka suru saa vahvankin ihmisen käyttäytymään vähemmän johdonmukaisesti. Hauraalle rouva Noelstadtille yhteyden ottaminen minuun tällaisessa tilanteessa lienee ollut suoranainen ponnistus. 

Rouva laski käteeni kirjekuoren. Sieltä löytyi paperilappunen, johon oli kirjoitettu koneella:

”Parahin rouva Noelstadt,

meillä on hallussamme teistä muuan mielenkiintoinen kuvasarja nuoruutenne vallattomilta päiviltä. Arvatenkin kunnianarvoisa edesmennyt aviomiehenne ei ollut tietoinen asiasta, sillä hänhän oppi tuntemaan teidät vasta sitten, kun teistä oli tullut viaton. 

Vakuudeksi ohessa yksi kuva tästä mainiosta kokoelmasta. Meillä on alkuperäiset negatiivit. Ellette halua nähdä kuvia julkaistuina eräissä aikakauslehdissä, joita epämääräisten kirjakauppojen pitäjät kieltäytyvät myymästä alaikäisille, maksatte meille toistaiseksi kuukausittain alla mainitun summan ja toimitatte sen tähän paikkaan…”

Kirjeessä mainittiin rahasumma ja poste restante -osoite, jonne se piti toimittaa. Vilkaisin kirjeen mukana tullutta valokuvaa. Rouva Noelstadt teki parhaansa, ettei olisi nähnyt ilmettäni ja yritti katsoa minusta poispäin. Muuten niin kalpeille kasvoille oli tullut nyt väriä. Työnsin paperilappusen ja kuvan takaisin kirjekuoreen, jonka ojensin sitten rouva Noelstadtille. En sanonut mitään. Vaivautunutta hiljaisuutta kesti hetken. Sitten rouva ehätti rikkomaan sen, jotta mahdollisimman nopeasti voisi palata puhumaan kaikesta muusta paitsi tästä aiheesta.

”Ymmärrättehän, herra Teräs, että olin nuori ja noihin aikoihin myös kipeässä rahapulassa ja valmis tekemään lähes mitä tahansa hengenpitimiksi. Olin jo ehtinyt toivoa, että nuo kuvat olisivat kadonneet ikuisiksi ajoiksi.” 

”Olette siis sitä mieltä, että sillä, joka lähetti kirjeen, on myös jotakin tekemistä miesystävänne kuoleman kanssa?” 

”En pysty todistamaan mitään, herra Teräs, mutta minusta nämä eivät ole yhteensattumia. Minulla on mielessäni yksi henkilö, josta minulla on varsin vahva epäilys. Haluatteko kuulla?”

”Kertokaa toki.”

Rouva Noelstadt kertoi. Kuuntelin ja kirjoitin ylös, mitä ehdin. Kun tarina oli ohi, laitoin muistikirjan takaisin takkini povitaskuun. Rouva huokaisi jälleen.

”Jos otatte jutun vastaan, olen todella kiitollinen, vaikka en pystykään maksamaan paljon. Annoimme juuri vuotuisen joulurahan yhdistykselle, joka ohjaa sen rajaseudun lapsille.”

Tätä rouva muisti korostaa erityisesti, vaikkei asia minulle kuulunutkaan. Rikkaat rakastavat hyväntekeväisyyttä. Se tuo heille hyvän omantunnon.

Ilmoitin taksani, jonka lisäksi tulivat myös mahdolliset kulut. Leski empi hieman aikaa, mutta sitten suostui. Raapustin vielä kirjeessä mainitun poste restante -osoitteen itselleni muistiin ja lupasin raportoida rouvalle jutun edistymisestä päivittäin. Kiitin kahvista, poimin hattuni ja puristin taas tuota haurasta kättä jäähyväisiksi. Kun nousin autooni ja ajoin jäistä soratietä takaisin pois kartanolta, rouva Noelstadt jäi katselemaan. Samoin kissa.

Olin helpottunut, kun olin päässyt ulos kartanon raskaasta ilmapiiristä. Kirpeä pakkasilma oli piristänyt minua hieman ja katolla takoneet kuparisepät alkaneet jo rauhoittua. Alkoi pyryttää. Matkallani takaisin kaupunkiin ehdin todistaa pariakin peltikolaria lumen ja pakkasen liukastamalla asfaltilla. 

Matkallani ehdin pohtia, mistä päästä alkaisin purkaa juttua. Ensimmäinen nimi työlistassa oli ilmiselvä. Rouva Noelstadt oli kertonut minulle, että Lietteistö oli tavannut useasti erästä Sture Morgenstjernaa. Rouva ei tiennyt, mistä he olivat puhuneet, mutta epäili vahvasti että Morgenstjerna saattaisi jotenkin liittyä Kaarlon kuolemaan. 

Viidakkorummun kautta Morgenstjernan nimi oli minulle jo ennestään tuttu. Tässä maassa on pienet piirit. Morgenstjerna oli katupoikana aloittanut lestinheitolla, sitten kieltolain aikana trokannut pirtua. Nyt huhuttiin hänen sekaantuneen pillerikauppaan. Pimeät pullot olivat Punavuoren, Sörkan ja Malmin lättähattujen heiniä. Narkomaanit olivat hätää kärsimässä, kun apteekeista olivat vuosi pari takaperin kadonneet heroiinipohjaiset lääkkeet. Morgenstjerna oli vastannut tähän tarpeeseen. Lisäksi hän toi maahan salakuljetettuja rannekelloja, nailonsukkia, ties mitä. Laittomasta uhkapelistä puhumattakaan. 

Oli julkinen salaisuus, että Morgenstjernan yksityinen ”kasino” oli pyörinyt kaupungissa vuosia. Sanottiin, että siellä liikkui silmäätekeviä ja pelivelat olivat oiva tapa pitää nämä tiukassa otteessa. Pohattojen ja pelihimoisten virkamiesten kiristyksen ohella Morgenstjerna myös jakoi oikeille tahoille ”maasua” eli lahjusrahaa, liikutteli aaseja mielensä mukaan kepillä ja porkkanalla.

Morgenstjernalla oli hyvät suhteet poliisijohtoon, jota hänellä oli tapana kestitä säännöllisin väliajoin. Morgenstjerna istui yhdessä iltaa Fjalar Jarvan kanssa hotelli Tornissa. Vastapalveluksena virkavalta katsoi poispäin oikeaan aikaan tai antoi vinkkejä tulossa olevista takavarikoista ja pidätyksistä.

Morgenstjerna ei pyörinyt kaduilla. Rengit hoitivat työt. Ketju oli järjestetty niin, että jos joku jäi kiinni, hän tiesi vain sen nimen, jolta oli saanut toimeksiannon. Suurin pomo, Morgenstjerna, pysyi aina näkymättömissä. Näin kuiskaili siis viidakkopuhelin minulle.

Morgenstjerna oli kuulemani mukaan hankkinut liiketoimillaan itselleen kokonaisen kivitalon eräästä paremman väen kaupunginosasta. Kulissina hänellä oli maahantuontiliike, joka välitti kaikenlaista siirtomaatavaraa.

Joulun alla tapaamista Morgenstjernan kanssa oli vaikea järjestää, mutta vetelin joitakin oikeita naruja, ja jo seuraavana päivänä seisoin tämän toimistohuoneiston ovella. Olin aamulla ehtinyt käydä poste restantessa, mutta kuten olin odottanutkin, se tiedustelu oli vetänyt vesiperän. Kukaan ei ollut nähnyt, kukaan ei tiennyt, kukaan ei puhunut. 

Sihteeri viilasi keskittyneesti kynsiään, kun istuin nyt odottamassa pääsyä Morgenstjernan puheille. Summeri pärähti ja sihteeri viittasi minua astumaan sisään ottamatta hetkeksikään pois katsettaan hyvin hoidetuista hyppysistään.

Marsalkka Mannerheimin muotokuva tuijotti minua tuimasti seinältä, kun astuin sisään. Morgenstjerna viittasi minua peremmälle. Hän istui massiivisen toimistopöytänsä takana, poltteli sikaria ja pani samalla pasianssia. 

Huoneessa oli myös Morgenstjernan juoksupoika, ehkä yksitoista- tai kaksitoistavuotias. Poika vilkaisi minua epäluuloisesti älykkäillä silmillään. Minusta hän näytti yhdeltä niistä alaikäisistä, jotka olivat karanneet maalta kaupunkiin ja päätyneet täällä kadulle. Hänen olisi pitänyt olla koulussa omassa kotipitäjässään. Sen sijaan hän oli päätynyt Morgenstjernan oppiin, hoiti tämän juoksevia asioita, kenties heitti lestiäkin. Jos poika onnistuisi säilyttämään henkensä alamaailman välienselvittelyissä, ehkä eräänä päivänä tämä olisi pomo itsekin. 

Morgenstjerna työnsi pojalle ruskeaan paperiin käärityn paketin ja osoitelapun kouraan. Poika painui ääneti tiehensä ja sulki oven perässään.

Sture Morgenstjerna oli vaikuttavan kokoinen mies, jolla oli hyvin leikattu puku, harmaata ohimoilla ja lyijykynänohuet Hollywood-viikset. Hän tarkasteli käyntikorttiani ilmein, johon sekoittui sekä ylenkatseellista huvittuneisuutta että saaliin kimppuun käymäisillään olevan tiikerin valppautta.

”Kas kas, yksityisetsivä Arvo Teräs. Saako kysyä, mikä suo minulle tämän odottamattoman kunnian? Onko sihteerini tuolla oven takana kenties sekaantunut ukkomiehiin ja mustasukkainen vaimo laittanut teidät varjostamaan työntekijääni?”

Olin astunut sisään johonkin halpaan jännityslukemistoon. Mietin, jatkuisiko vuoropuhelumme muilla kliseillä.

”Ei suinkaan. Haluaisin jutella Kaarlo Lietteistöstä, nykyisin vainaasta, kuten olette varmastikin lukenut lehdestä. Kuulin, että teillä oli ollut muutama mukava rupattelutuokio.”

”Tunsin Kaarlo Lietteistön. Hupaisa tyyppi. Niin, tietenkin kuolema oli surullinen tapaus. Minun täytyy kertoa, että tapaamisemme liittyivät yhteiseen korttipeliharrastukseemme. Hänellä oli aina hyvä luotto minun kasinollani.” 

Morgenstjerna ilmeisesti uskoi, että saattoi puhua minun kanssani vapaasti tästä vähemmän päivänvaloa kestävästä liiketoiminnastaan. Hänen selustansa oli joka tapauksessa turvattu.

”Arvatenkin Noelstadtin suvun omaisuus toimi oivallisena takaajana”, ajattelin ääneen.

”Arvatenkin.”

”Oliko Lietteistöllä mainittavia pelivelkoja, joita hän ei olisi pystynyt maksamaan?”

”Herra etsivä utelee nyt liikesalaisuuksia. Voin omana oletuksenani vain kertoa, että tämä kävi rouva Noelstadtin kukkarolla kerran jos toisenkin, kun kortti vei eikä tuonut. Rakkaus on ihmeellistä.”

Kaarlo Lietteistön oma pankki. Konrad Noelstadt -vainaa kieriskeli haudassaan.

Yhtäkkiä vastaanottohuoneesta kuului meteliä. Huoneen ovi avattiin voimalla. Mies oli syöksynyt sisään Morgenstjernan toimistoon. Sihteeristä ei ollut estämään tätä. Nainen katsoi Morgenstjernaa avuttomana kuin anteeksipyydellen. 

Mies oli arviolta keski-ikäinen, laiha, suoraryhtinen kuin sotilas ja pukeutunut moitteettomaan harmaaseen pukuun, joka hänellä oli talvitakin alla. Miehellä oli musta pystytukka, joka oli alkanut jo hieman harmaantua. Kalpeiden kasvojen iho vaikutti oudosti kiristyneen kallon ympärille kuin pergamentti. Erikoisinta miehessä kuitenkin olivat pistävät silmät. Tuntui kuin hän olisi katsonut suoraan lävitseni.

”Va’ fan, Pohjanmetsä? Ettekö näe, että minulla on kesken tärkeä tapaaminen?”

”Missä on se fenyyliasetonilähetys, jonka lupasitte jo syksyllä, Morgenstjerna? Ettekö te puupää ymmärrä, että valmistus ilman sitä on täysin mahdotonta?” Pohjanmetsä tiukkasi. Miehen silmät säkenöivät, hän suorastaan tärisi raivosta ja puristi käsiään nyrkkeihin rystyset valkoisina.

Harva olisi uskaltanut puhua Morgenstjernalle tällä tavoin. Luulin jo, että mies aikoi käydä itseään päätä pidemmän Morgenstjernan kimppuun. Morgenstjerna katsoi miestä tiukasti silmiin kuin vihaista koiraa.

”Te saatte sen. Sveitsiläiset vitkastelivat, koska asiakirjoja puuttui, mutta asia on nyt hoidossa. Olen teihin yhteydessä. Och nu, dra åt helvete!”

Pohjanmetsä lähti paiskaten oven kiinni. Sihteeri palasi helpottuneena töihinsä eli kynsiviilansa pariin.

”Suokaa anteeksi tämä välikohtaus.”

”Kaikin mokomin”, vastasin. ”Palataksemme Kaarle Lietteistöön…”

Morgenstjerna keskeytti, pyyhkäisi hermostuneesti otsaansa ja viittoi kysyvin ilmein sivupöytää kohti, jolla oli karahvi täynnä kullankeltaista nestettä sekä sifonkipullo. Nyökkäsin. Hän kaatoi minulle juomaa, lisäsi siihen vielä soodaa ja ojensi lasin minulle. Tartuin siihen kuin lapsi, joka saa lopultakin käsiinsä himoamansa karamellipurkin itselleen liian korkean hyllyn päältä. Morgenstjerna ei voinut olla huomaamatta tätä. Sitten hän kaatoi itselleen.

Morgenstjerna siemaisi juomaansa mietteissään, sitten puhui:

”Oletteko koskaan käynyt Las Vegasissa, etsivä Teräs? Siellä suuressa maailmassa sitä vasta osataankin. Sen sijaan tämä omamme on vain pikkusielujen ja keskinkertaisuuksien maa, jossa tuijotetaan omia kengänkärkiä ja vahditaan tarkkaan, ettei naapuri saa enemmän kuin itse. ’On maamme köyhä ja siksi jää.’ Kukaan ei surrut kieltolain päättymistä enemmän kuin minä itse. Kiitos viinakortin, liiketoimintani kukoistaa. Ja kun tästä tulee viidentoista vuoden sisään Suomen Sosialistinen Neuvostotasavalta, kiitos tiettyjen piirien poliittisten pyrkimysten, silloin se vasta kukoistaakin. Mitä enemmän sääntöjä ja kuria, sitä enemmän minun tuotteilleni on kysyntää. ’Vankilat on lain kivistä, porttolat uskonnon tiilistä rakennettu’, kirjoitti William Blake 165 vuotta sitten.”

Kuuntelin Morgenstjernan vuodatusta pää pyörällä.

”Minä haluan vain saada selville, kuka otti hengiltä Kaarle Lietteistön. Te joko tiedätte asiasta jotakin tai ette tiedä. Muutoin liiketoimenne eivät minua kiinnosta.”

”Te alatte vähitellen kyllästyttää minua, Teräs. Billy, ohjaa kunnon etsivämme ulos.”

Huonetta reunustavalla seinällä oli toinenkin ovi, jota en ollut aikaisemmin huomannut. Se aukeni hiljaa ja sieltä astui ulos harteikas nuorukainen, joka lähestyi minua sanomatta sanaakaan. Vanhemmat ihmiset kutsuivat hänen kaltaisiaan lättähatuiksi. Ampaisin ylös tuolistani.

Morgenstjernan kovanaama oli pukeutunut moottoripyöräilijän nahkatakkiin, sinisiin lahkeista käärittyihin farmarihousuihin ja teräväkärkisiin kenkiin. Tämän kasvoilla oli ilkeä virnistys, häijyt silmät siristelivät minua ja niskasta ankanpyrstöllä olevat hiukset kiilsivät Brylcreemistä. Oikea suora syöksähti kohti leukaani. 

Väistin nyrkin viime hetkessä ja vastasin vasemmalla koukulla, joka osui maaliinsa kovanaaman leukaperiin. Kovanaama putosi lattiaan. Katselin ällistyneenä aikaansaannostani. Ravistelin kättäni. Rystysiäni kirveli. Minusta tuntui, että audienssi oli ohitse. En hyvästellyt Morgenstjernaa, joka jäi katselemaan minua ääneti. Nyökkäsin sihteerille kasvoillani kaikkein säteilevin hymypoikailme, johon pystyin, ja poistuin toimistosta.

Loppupäivä oli mennyt päämäärättömään haahuiluun. Keskustan teiden yllä roikkuvat jouluvalojen helminauhat loivat valoa iltaan, kun sain viimeinkin parkkeerattua autoni lumiseen kadunvarteen. 

Pikkupojat katselivat kärryä uteliaana. Se oli vuosimallia -55 oleva Chevrolet. ”Sedällä on eri kiva kosla!” yksi karvalakkipäinen koltiainen hihkaisi. Pojat juoksivat tiehensä ennen kuin joku rähinäremmillä varustettu tuimailmeinen poliisi tulisi tiukkaamaan, mitä he oikein tekivät tähän aikaan ulkona. 

Jenkkirautoja ei paljon näkynyt tässä kaupungissa niiden tavanomaisten Moskvitshien ja Pobedoiden seassa. Omani olin hankkinut käytettynä tai oikeastaan se oli päätynyt minulle erään aikaisemman jutun yhteydessä.

Sihteerini Vilma oli lähtenyt jo kotiin siltä päivältä, kun palasin toimistolleni. Mikä oli hyväkin, koska vähiten kaipasin nyt hänen moralisointiaan. Minulla oli vielä yksi varmassa paikassa oleva pullokätkö, jota Vilma ei ollut löytänyt ja kaatanut pullon kallisarvoista sisältöä viemäriin. Saatoin kaikessa rauhassa kaataa kullankeltaista juomaani lasiin ja siemailla sitä hitaasti syntyjä syviä samalla miettien. 

Katselin hitaasti matelevaa liikennettä alhaalla himmeästi valaistulla kadulla. Autot olivat kuin uneliaita mustia koppakuoriaisia, joiden seassa muutama maalaisten hevoskärry eteni verkkaisesti. Vilkaisin hajamielisesti sanomalehteä, joka oli taas täynnä ydinkokeita, amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten loputonta nokittelua, Kekkosen ja maalaisliittolaisten juonia. Hallituskin näkyi kaatuneen. Idästä painostettiin. Presidentti osoitti syyttävän sormensa kokoomuslaisten ja demarien suuntaan. Juoma lämmitti sisuksissa ja aloin tuntea oloni uneliaaksi. Laitoin pötkölleni taitettavalle kenttävuoteelle. 

Nukkumattia ei tarvinnut kauan odottaa. Unessa olin vuoristoradan tavoin jyrkästi nousevalla ja laskevalla kadulla seuraten hevoskärryjä, joiden perään oli ripustettu suuri Suomen lippu. Sitten olin kaatuneiden armeijatovereideni kanssa korsussa, jossa istuimme odottelemassa tykistökeskityksen päättymistä ja seurasimme, kuinka jonkinlaisella nopeasti kyhätyllä esiintymiskorokkeella nuori rouva Noelstadt lauloi alusvaatteisillaan meille Rivieran aurinkoisista rannoista. Jostain korsun nurkasta erotin kaksi vihreänä kiiluvaa silmää. 

Oli säkkipimeää, kun havahduin hereille. Huoneessa oli hyytävän kylmä. Talonmies nuukaili pattereiden lämmittämisessä. Vaivalla sain viritettyä valkean kakluuniin, joka alkoi äärimmäisen hitaasti huokua lämpöä. Olin päässyt juuri istuutumaan työpöytäni ääreen ja tutkin pöytälampun ääressä papereitani. Hätkähdin, kun jokin rapsahti ikkunassa. Sitten toistamiseen. Joku heitteli ikkunalasiin pikkukiviä. Menin katsomaan. Alhaalla kadulla viittilöi tumma hahmo. Heilautin kättäni takaisin. Laitoin kengät jalkaan, kiiruhdin rappukäytävään ja ryntäsin portaat alas. 

Ruotuväkikaverini Eikka työskenteli sairaalavahtimestarina. Jatkosodan aikana hän oli ollut kaukopartiomies. Jotta nämä pysyisivät päiväkausia valveilla linjojen taakse ulottuvien pitkien hiihtoretkien aikana, hänen joukkueelleen oli jaettu pervitiiniä, jota kutsuttiin myös höökipillereiksi. 

Eikka oli haavoituttuaan saanut morfiinia. Hän oli toipunut pian ja palannut tehtäviinsä, mutta oppinut vaivihkaa tekemään omia tiedusteluretkiään lääkintämiehen salkulle. Sieltä löytyi myös Luminal-nimisiä tabletteja, joista sotatoimiin oli tullut uutta puhtia. Rauhan tullessa Eikalle oli ehtinyt kehittyä vakava riippuvuus. Aineen jatkuva saatavuus piti varmistaa. Silloin hän sai neronleimauksen. Hän alkoi kysellä töitä paikallisista sairaaloista, kunnes lopulta tärppäsi. 

Aina siististi pukeutuvasta ja fiksusti käyttäytyvästä Eikasta ei saattanut aavistaa, että hän oli narkomaani. Taitavana supliikkimiehenä hän osasi puhua itsensä selville vesille tilanteesta kuin tilanteesta. Työnsaantia helpotti vielä sotasaavutuksista saatu joukko mitaleita. Sairaalan johto oli isänmaallista väkeä ja osasi arvostaa tällaisia meriittejä. Paikka oli Eikan. 

Eikka hoiti vahtimestarin työt tunnollisesti. Avainnipun haltijana hänellä oli myös pääsy kaikkiin sairaalan lääkekaappeihin, joita hän säännöllisesti verotti. Hävikki piilotettiin varastokirjanpidossa, johon myös Eikka sattumoisin pääsi piirtämään puumerkkinsä. 

Erästä sairaalamaailmaan liittyvää tapausta tutkiessani olin sattumalta törmännyt Eikkaan monen vuoden jälkeen ja päässyt selville tämän puuhista. En tietenkään voinut käräyttää vanhaa kaveria, mutta teimme sopimuksen, että hän kertoisi minulle aina tarpeen tullessa, mitä sairaalan seinien sisällä tapahtui, sikäli kuin asia liittyi omiin työn alla oleviin juttuihini. Vastapalvelukseksi minä pysyisin hiljaa Eikan yksityisestä apteekista. 

Nyt tarvitsin taas Eikan apua. Hänen piti salakuljettaa minulle ruumiinavauspöytäkirja Kaarlo Lietteistöstä. Tai siitä, mitä tästä oli jäljellä.

Eikka hieroi kohmeisia käsiään yhteen kakluunin ääressä yhä päällään kamelinkarvainen talvitakki, jossa kimalteli sulavia lumihiutaleita. Hän kieltäytyi lasillisesta, jonka olisin kaatanut hänelle. Otin sitten vain itse.

”Eikö köyhän antimet herralle kelpaa?”

”Tuohon aineeseen minä en koske. Se on jämpti niin. Tässä olisi se paperi, jonka pyysit. Oli työn ja tuskan takana kaivaa se sieltä oikeuslääketieteellisen puolelta sen jälkeen, kun soitit iltapäivällä.”

”Onneksi siellä oli juuri silloin hiljaista ja vuorossa yksi hoitsu, jonka kanssa on ollut vähän vispilänkauppaa. ’Ai kun sulla on joka paikkaan ehtivät kädet. Kuules nyt, millainen friidu sä luulet että mä oon’, hän hihitti, mutta ei yrittänyt työntää minua liian kiireellä pois. Poimin samalla tytön rintataskusta arkistohuoneen avaimet. Tuli ennen sotia annettua hieman taikuriesityksiä. Vanha taito on yhä tallella.” 

”Kysyin, olisiko mahdollista saada kuppi kahvia lämmikkeeksi, kun on koko päivän palellut tuolla aulassa, minne ramppaa jatkuvasti sakkia ulkoa. Hän sanoi, että heidän taukohuoneessaan on hellalla pannu, mutta hänen itsensä on parasta käydä hakemassa. Ylihoitaja, jota hän kutsui vanhaksi huuhkajaksi, kun ei kuulemma oikein tykkää jos siellä lappaa väkeä osaston ulkopuolelta. Tyttö sitten lähti, jolloin livahdin rekisterihuoneen ovelle, avasin lukon ja kaivoin arkistolaatikoista esiin sen sinun kirotun paperisi. Tyttö tuli pian takaisin kahvikupillisia meille kiikuttaen.” 

”Juttelimme hetken niitä näitä, kunnes hän kikatti taas: ’Voi sun kanssas. Oot sä ihan mahdoton. Eihän tällästä sovi työaikana puuhata’. ’No, koskas sitten jos ei työaikana? Vai lähtisitkö joku ilta jortsuihin?’ Tämän kuolemattoman vuoropuhelun aikana käteni kävivät pudottamassa avaimet takaisin tytön hoitajan univormun rintataskuun. Muun muassa.”

”Olet sinä Eikka aika epeli. Saitko sitten treffejä sovittua?”

”Lupasin laittaa neidin jonotuslistalle. Täytyy nyt lähteä lätkimään. Käyn hakemassa paperin takaisin huomenna. Ennen kuin kukaan alkaa kysellä perään.”

Eikka alkoi tehdä jo lähtöä, kun jotain kävi tämän mielessä.

”Asia ei tietenkään minulle kuulu, heh heh, mutta saako vanha jermu kysyä näin toiselta, mihin tarvitset sitä raadonavauspaperia, oi sinä suuri Sherlock Holmes?” Eikka virnisti.

”No, kaipa voin paljastaa vanhalle kaverille sen verran, että yksi aika eriskummallinen juttu on työn alla. Siihen liittyy rikkaita perijättäriä, ja tänään kävin jututtamassa erästä Morgenstjernaa.”

Virne oli hetkessä kadonnut Eikan kasvoilta.

”Sture Morgenstjernaa?” 

Nyökkäsin.

”Pysy, hyvä mies, kaukana siitä kundista. Hän ei ole terveellistä seuraa kenellekään. Törmäsin joskus tähän ja voisin kertoa yhtä ja toista. Nyt alkaa olla turhan myöhä ja pitää vielä tänä iltana ehtiä toiselle puolen kaupunkia.”

Eikka sanoi, että ennen lähtöä hänen oli käytävä mukavuuslaitoksen puolella. Huomasin, että hän oli muuttunut silminnähden hermostuneeksi. 

Kirjoituspöydälläni lepäsi Eikan Lapin-jätkän reppu, jota hän oli kantanut mukanaan. Hetken mielijohteesta käytin tilaisuutta kurkatakseni sen sisältöä, löysäsin kiinnitysnyörejä ja vilkaisin sisään. Reppu oli täynnä erilaisia lääkepakkauksia, joissa oli sellaisia kryptisiä tekstejä kuten Algidon, Codinon ja Dolorex. Määrästä päätellen ne eivät voineet kaikki olla henkilökohtaiseen käyttöön. Eikalla oli siis omia afäärejä. 

Kohta käymälästä kuului jo äänekäs vesiputouksen kohina, joka jylisi talon putkistoissa. Suljin nopeasti repun ja laitoin sen takaisin pöydälle ennen kuin Eikka ehti avata oven.

Vasta, kun Eikka oli poistumassa, huomasin muina miehinä vilkaista tämän silmiä. Pupillit olivat lautasen kokoiset.

Talviyö oli niellyt Eikan pimeyteensä. Aloin tutkia Kaarlo Lietteistön ruumiinavauspöytäkirjaa. Se oli täynnä lääkärien munkkilatinaa, mutta ymmärsin tarpeeksi paljon. Räjähdys oli ollut niin voimakas, että ruumis oli palanut hetkessä korpuksi. Sen pituinen se. Yksi kiinnostava yksityiskohta tekstissä kuitenkin oli. Vatsalaukusta oli löydetty kirurginsakset. Mitä peijakasta?

Aloin miettiä asiaa. Soittaisin heti aamusta leskelle. Sen jälkeen minulla oli pari pientä visiittiä hoidettavana.

Se oli siniseksi maalattu talviasuttava mökki. Minun oli kysyttävä kyläläisiltä neuvoa pari kertaa ennen kuin tulin perille mutkittelevaa maantietä pitkin. Mökin savupiipusta nousi höyry. Pysäköin autoni mökin eteen. 

Koputin oveen. Pian avaamaan tuli vanhempi nainen, joka oli yllättynyt nähdessään minut.

”Anteeksi, luulin että siellä on Alfred. Minun aviomieheni, tarkoitan.”

Esittelin itseni ja näytin naiselle henkilötodistuksen, joka kertoi, että minulla oli lääninhallituksen antama lupa harjoittaa yksityisetsivän ammattia.

”Rouva Noelstadt antoi minulle tämän osoitteen. Hän sanoi, että te voisitte ehkä auttaa minua tässä asiassa.”

”Missä asiassa? Mitä ihmettä tämä oikein on?”

Kerroin hänelle, että Kaarlo Lietteistö oli kuollut. Tämän kuullessaan nainen valahti kalpeaksi.

”Olen ollut täällä joulukuun alusta. Aviomieheni pitäisi saapua tänne hetkenä minä hyvänsä. Hän sanoi, että kävisi maakunnassa sukunsa synnyinsijoilla, olisi matkalla parisen viikkoa, tulisi sitten tänne minun seurakseni. En oikein ymmärrä, missä hän oikein viipyy. Alan olla hieman huolissani. Ehkä parasta, että tulette sisään.”

Kuljimme sisään tupaan. Se oli kuin mikä tahansa maalaistalo. Istuimme alas pöydän ääreen. Laskin pöydälle sanomalehden, jossa oli uutinen Lietteistön kuolemasta. Nainen laittoi lukulasit silmilleen ja tavasi uutista huuliaan äänettömästi liikutellen. Sitten hän laski lehden pöydälle, huokaisi hiljaa järkytyksestä ja laittoi kätensä samalla suunsa eteen.

Naisen nimi oli Lily. Hän aviomiehineen oli töissä rouva Noelstadtin kartanossa, Alfred hovimestarina ja talonmiehenä, Lily sisäkkönä ja keittäjänä. He olivat viimeiset talon palveluskunnasta. Muut olivat vähitellen joutuneet lähtemään rouvan aviomiehen kuoleman jälkeen. Rouva oli valitellut asiaa, mutta sanonut, että hänelle jäänyt perintö oli nopeasti huvennut niin, ettei hänellä olisi varaa pitää enempää palvelusväkeä. 

Alfred ja Lily olivat kumpikin tulleet kartanoon pian kansalaissodan päättymisen jälkeen. Taloa oli tuolloin vielä isännöinyt vanha Noelstadt, rouvan aviomiehen isä. Ei mennyt kauaakaan, kun renki ja piika jo pitelivät toisiaan kädestä töiden jälkeen ja katselivat yhdessä kesäillan verkkaista hämärtymistä kartanoa ympäröivien lehmusten katveessa.

Lily oli harmaahiuksinen nainen, jolla oli työn kovettamat kädet. Minusta näytti, että tämä oli ollut nuorena sievä tyttö. Ei ihmekään, että Alfred oli kauan sitten niin ihastunut tähän. Lily oli ollut herrasväen palvelijana jo Suomen suuriruhtinaskunnan aikoina, jolloin hän oli tottunut pokkuroimaan ja niiaamaan. Ilman ainaista esiliinaa yllään hän varmaankin tunsi olevansa naamiaisasussa.

Lily kertoi, että heidän oli ollut tarkoitus viettää mökillä uudenvuodenaattoon, sitten palata kartanoon rouvan luokse. Ja Kaarlo Lietteistön. Huomasin, että Lily epäröi puhumasta mistään, mikä liittyi Lietteistöön. 

Alfred oli omalla työllään ansainnut rahat, jolla tämä mökki oli hankittu heidän eläkepäiviään varten, kun aika Noelstadtin kartanossa joskus päättyisi. Alfred oli Lilyn kertoman mukaan aina ylpeillyt siitä, että hän oli koko ikänsä ollut terve kuin pukki ja vahva kuin härkä. Aina viime vuosiin asti, jolloin hän oli yllättäen joutunut sairaalaan umpisuolentulehduksen vuoksi. 

Rouva oli lupautunut maksamaan leikkauksen, joka oli onnistunut hyvin, paitsi että operaation jälkeen Alfred oli alkanut kärsiä selittämättömistä vatsakivuista. Alfred oli kironnut lääkäreitä ja kieltäytynyt tutkituttamasta itseään. Hän oli sanonut, että kivut tulivat ja menivät ja niin kauan kuin ne eivät haittaisi työntekoa, hän purisi vain hammasta.

Minun piti kerätä voimani ennen kuin pystyin puhumaan.

”Minulla on teille ikäviä uutisia, Lily. Se, joka kuoli räjähdyksessä, oli Alfred, ei Lietteistö. En tiedä vielä, mitä oikein tapahtui, mutta aion ottaa selvää.”

Selitin, kuinka olin nähnyt ruumiinavausraportin. Kirurgit olivat leikanneet Alfredin umpisuolen, mutta leikkauksen yhteydessä joku porukan korkeasti koulutettu tumpelo oli unohtanut kirurginsakset tämän vatsaan. Oli kohtalon ivaa, että ilman tätä typerää erehdystä Alfred olisi laskettu hautaan, jossa luki tämän halveksuman nuoren nousukkaan Kaarlo Lietteistön nimi.

Lily istui tuvan seinän vieressä olevalle sängylle ja tuijotti alas lattiaan. Kosketin kädelläni tämän olkapäätä. Muuta en voinut tehdä. Lily sanoi alistuneesti: 

”Kaipa tämän päivän piti vielä tulla. Jokin aavistus minulla tästä oli. Kun saavuttaa tämän iän, tietää että lähtö voi tulla milloin tahansa. Olihan meillä kuitenkin monta hyvää vuotta yhdessä.”

Lily sanoi, että hän halusi palata Noelstadtin kartanoon. Hän otti talvitakkinsa ja matkalaukkunsa ja istuimme yhdessä autooni hänen kanssaan. Oli suojasää ja taivas oli harmaa. Se matka tuntui yhdellä raskaimmista, jonka olin elämässäni tehnyt, ja minä olin sentään ollut sotareissulla, joka ei varsinaisesti ollut mikään huviretki sekään.

Tuntui kuin Alfredin kuolema olisi avannut jonkin pitkään suljettuna olleen padon. Jollekulle hänen oli kevennettävä sydäntään ja minä olin ainoa paikalla oleva kuuntelija. Siinä ajaessamme Lily puhui pitkään miesvainajastaan ja Noelstadteista. Lilyn kertomusta kuunnellessani moni puuttuva palanen alkoi hahmottua minulle.

Alfred ja Konrad Noelstadt olivat samaa ikäluokkaa, mutta kuitenkaan he eivät olisi voineet olla yhtään loitompana toisistaan. Nuori upseeri Konrad Noelstadt oli valkokaartissa antamassa teloitusmääräyksiä punaisista vangeista. Alfred muiden muassa olisi joutunut teloituskomppanian eteen, ellei vanhempi Noelstadt, joka toimi seudulla lääkärinä, olisi puuttunut asiaan. 

Se oli myös sama isä-Noelstadt, joka ansiosta Alfred ei päätynyt vankileirille, jossa hän olisi todennäköisesti menehtynyt. Lilyn mielestä tapaus liittyi jotenkin Alfredin äitiin. Kulki huhu, että vanhempi Noelstadt olisi nuoruudessaan tapaillut Alfredin äitiä, mutta epäsäätyinen suhde oli ollut pienellä paikkakunnalla ennenkuulumaton. Nuoret oli lopulta pakotettu erilleen. Kuiskailtiin jopa, että vanhempi Noelstadt olisi ollut Alfredin isä, mutta kukaan ei voinut todistaa mitään. 

Pian Noelstadt oli tavannut paikkakunnan eräästä aatelissuvusta olevan tytön ja päätynyt lopulta naimisiin tämän kanssa. Heille oli syntynyt poika, Konrad. Kysyin Lilyltä, mitä Alfredin äidille oli sitten tapahtunut. Lily sanoi, ettei tiennyt paljoakaan muuta kuin, että tämä oli kuollut keuhkotautiin Alfredin vielä ollessa pikkulapsi, minkä jälkeen Alfred oli päätynyt huutolaiseksi paikalliseen maataloon. Kylällä puhuttiin, että Alfredin äiti olisi kuollut suruun, ettei hän koskaan toipunut Noelstadtin menettämisestä. Tosin Lily kuittasi tämän sanomalla, että pienellä paikkakunnalla liikkui aina kaikenlaisia huhupuheita.

Joka tapauksessa isä-Noelstadt oli ottanut kansalaissodan aikoihin siipiensä suojaan salskeaksi nuorukaiseksi kasvaneen Alfredin, ja tämä oli päätynyt töihin Noelstadtin kartanoon, ristiriitaisin tuntein. Työn tekeminen lahtareille ei olisi ollenkaan huvittanut. Vanhempaa Noelstadtia Alfred kuitenkin kunnioitti loppuun asti. Piti hän siitä tai ei, vuosien mittaan kartanosta tuli jo lapsena orvoksi jääneelle Alfredille koti. Myös Konrad Noelstadtin oli hyväksyttävä isänsä päätös, tunsi hän siitä millaista katkeruutta hyvänsä. 

Puhe kääntyi jossain vaiheessa myös rouva Noelstadtin lemmikkiin. Lily sanoi:

”Alfred vihasi sitä kissaa. Hän sanoi aina, että häntä inhotti, kuinka rouva hemmottelee sitä herkuilla samaan aikaan, kun kaikesta on pula ja työläislapset näkevät nälkää. Hän ei kuitenkaan voinut näyttää tätä rouvalle. Aina kun rouvan silmät katsoivat muualle, hän sysi kissaa jaloillaan pois tieltä tai hätisteli tätä luudalla. Jos hän olisi voinut, hän olisi luultavasti surmannut kissan, mutta hän tiesi, että rouvan epäilykset olisivat ennen pitkään kääntyneet kohti häntä. Minä en koskaan ymmärtänyt tätä Alfredin vihaa. Niin kaunis ja suloinen eläin.” 

Olimme perillä kartanon luona iltapäivällä. Minulla olisi paljon puhuttavaa rouva Noelstadtin kanssa. Tiesin myös, kuka kirjeen oli lähettänyt.

Rouva Noelstadt oli ihmeissään, kun saavuin yhdessä Lilyn kanssa.
Hän huomasi ilmeistämme, että jotakin oli tapahtunut. Lily pyysi rouvalta luvan mennä lepäämään ja jätti kertomisen minulle. Rouva Noelstadt kuunteli epäuskon ja järkytyksen vallassa. Kun olin puhunut, kartano oli hiljainen lukuun ottamatta salin perintökellon vaimeaa tikitystä. Aika oli pysähtynyt kuin vanhassa valokuvassa.

En ehtinyt kertoa, että uusi visiitti poste restanteen ennen automatkaani Alfredin ja Lilyn mökille oli tuottanut tällä kertaa tulosta. Minulla oli silminnäkijä. Hän oli nähnyt, kuka postilokerolla oli liikkunut. Asia ei ollut sataprosenttisen varma, mutta kuitenkin aivan tarpeeksi. Minun olisi alettava valmistella rouva Noelstadtia uuteen järkytykseen. En kuitenkaan ehtinyt.

Ulkoa kuului auton ääntä. Tajusin, että kartanon portti oli jäänyt epähuomiossa auki tullessamme Lilyn kanssa autollani. Ehkä sen sähkömekanismi oli rikki, kuten moni muukin asia tässä retuperällä olevassa kartanossa. Höristimme korviamme, myös Lily joka oli lyhyen levon jälkeen palannut saliin. Kuulimme auton pysäköivän pihalle, sitten askeleita ja ääniä, jotka kuulostivat kuin jotain olisi raahattu perässä. Ovi aukesi ja kuulimme, kuinka joku kopisti kenkiään puhtaaksi lumesta. Samassa rouva valahti kalpeaksi.

Rouva Noelstadt huudahti: ”Kaarlo! Sinä elät!”

Kaarlo Lietteistö siinä tosiaan seisoi kalliissa talvitakissaan hymyillen leveästi kuin Naantalin aurinko ja suorastaan säteillen omahyväistä charmiaan. Hän kantoi mukanaan vastakaadettua joulukuusta, jonka oksilta varissut lumi suli hiljakseen kynnysmatolle.

”Elsa, rakkaani. En voinut jäädä tänne. Minun oli pakko miettiä asioita jonkin aikaa omassa rauhassani. Olen ollut koko tämän ajan Italiassa ja Ranskassa. Vasta hotellissa Nizzassa luin viikon vanhoista suomalaisista sanomalehdistä siitä hirvittävästä tapauksesta ja että minua luultiin kuolleeksi. Lähdin silloin heti kotimatkalle.”

Saatoin nähdä sieluni silmillä, kuinka Lietteistö istui hienon hotellin aulan ylellisen muhkealla sohvalla nauramassa yhdessä jonkun kainalossaan kiehnäävän tumman kaunottaren kanssa, silmäillen samalla hajamielisesti lehteä, kun hänen silmänsä yhtäkkiä osui uutiseen ja kuinka hän oli samassa sysännyt kaunottaren pois viereltään ja lähtenyt siltä istumalta pakkaamaan matkalaukkuaan.

Kaarlo sanoi: ”Minä sen kirjeen lähetin juuri ennen kuin matkustin. Se oli typerä humalainen päähänpisto. En kestänyt, kuinka pienensit koko ajan kuukausirahaani. Voitko ikinä antaa minulle anteeksi? Katso, mitä minulla on täällä.” 

Se oli sormus, jonka Kaarlo pujotti rouvan Noelstadtin vasempaan nimettömään. Ainakin näytti siltä, että sormuksessa oli jokin kallis, vihreä jalokivi, joka välähti valossa. Smaragdi.

Kaarlo Lietteistö oli nyt polvillaan, kosketti molemmilla käsillään rouva Noelstadtin käsivartta ja katsoi tätä ylöspäin anovilla koiranpennun silmillä.

”Elsa, tuletko vaimokseni?”

Rouva Noelstadtin silmät kostuivat ja hän kuiskasi: ”Rakas…”

Kaarlo oli noussut taas seisomaan. Rouva Noelstadt kiersi käsivartensa tämän ympärille ja hautasi päänsä tämän olkapäätä vasten. Kaarlo vastasi syleilyyn ja suuteli hellästi rouvaa otsalle. Samalla hän katsoi vaivihkaa minuun ja iski viekkaasti silmää.

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii. Minun oli aika poistua kartanosta. Juttu oli selvitetty eikä minua enää tarvittu. En enää puhunut rouva Noelstadtin tai Kaarlo Lietteistön kanssa. Heillä oli nyt muuta tekemistä. 

Lily saattoi minut autolle, toivotti minulle hyvää joulua ja vilkutti hyvästiksi, kun painoin kytkintä ja suuntasin pitkin huonosti aurattua soratietä kohti valurautaporttia. Lily pyyhki silmäkulmaansa nenäliinalla. Viimeisenä kuvanani kartanosta näin, että kissa oli seurannut Lilyä pihamaalle ja katseli minua tämän jalkojen juuressa.

Kotimatka sujui kommelluksitta. Ilma oli kylmenemässä. Taivas alkoi kirkastua. Kaupunki oli hiljentynyt, kun lopulta sain pysäköityä autoni lumiseen kadunreunaan. Oli jouluaattoilta. Olin uupunut reissusta, olin uupunut koko tapauksen selvittämisestä, olin uupunut kaikesta.

Kaupunki oli hiljentynyt, mutta ei se koskaan ollut kokonaan unessa. ”Onks tietoo?” jostain pimeydestä kuiskaava möreä ääni kysyi minulta melkein heti, kun olin päässyt ulos autosta. Pudistin päätäni. Mitäpä minä sellaisista tietäisin.

Kadulla minua tuli vastaan tuttu hahmo, joka heilautti kättään minulle jostain pimeän keskeltä, jonne lumi loi hieman hämyisää valoa. Hahmolla oli yllään työmiehen asu: nahkapusakka, pussihousut, kumiteräsaappaat ja päässä karvareuhka. Hän oli varmaankin tehnyt pitkää päivää ja kiiruhti nyt kotiin joulunviettoon. Näin, että se oli Vilho, komppaniamme miehiä Kannakselta: 

”Terve mieheen, Arvo.”

”Terve, terve.”

”Kuulitko jo uutisen? Se on Eikkakin sitten lähtenyt. Makasi sinisenä kylpyhuoneensa lattialla. Injektioruisku törrötti yhä käsivarresta. En olisi ikäpäivänä uskonut siitä kaverista.”

Toivotimme toisillemme hyvät joulut ja erosimme. Olin liian väsynyt tunteakseni mitään. Oli myöhä ja monet jo nukkuivat lämpimässä perheidensä luona syötyään jouluaterian ja avattuaan lahjat, jotka joka vuosi olivat sitä runsaampia, mitä kauemmas sääntelyn ajoista alettiin päästä. Vain yksinäiset ja pullon etsijät vaelsivat vielä näitä jäisiä katuja.

Olin näemmä suosittu sinä aattoiltana. Ennen kuin pääsin sisään, vastaan tuli Morgenstjernan juoksupoika. Hän kantoi lahjapakkausta, jonka ojensi minulle. Paketti ei tikittänyt, vaan sen sisällä oli jotain hölskyvää. 

”Herra Mork… Morkken… äh… no, kyllähän te tierätte, lähetti tuomahan tämän teille, herra etsivä. Hän käski toivottaa oikeen hyvää joulua ja sanomahan, että ei kanneta kaunaa.” 

Poika hymyili. Otin pakkauksen ja kiitin poikaa, joka oli jo tiessään. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Avasin paketin kivuttuani ylös toimistoon. Siellä oli kolmen vartin viskipullo, oikein hyvää merkkiä. Mukana seurasi kortti. Siinä luki: 

”Loisti joulun tähti,
enkelkuoroon moni lähti,
tykkimies jo silmäns’ sulki,
uteliaan kissan tietä kulki.

– M.”

Laskin kortin pöydälle. Niinpä tietysti. Tämä oli loppujen lopuksi pieni kaupunki, jossa sana kulki nopeasti. Eikan pikku liiketoimia ei katsottu hyvällä. Morgenstjerna pyrki monopoliin. Siispä Eikka sai lähteä laulamaan enkelikuoroon. Morgenstjerna oli kätyriensä suosiollisella myötävaikutuksella järjestänyt asian niin, että Eikan tykki oli ampunut viimeisen kunnialaukauksensa. Poliisi ei tutkisi asiaa: yksi kuollut narkomaani lisää, mitä sitten? 

Entä Alfredin tapaus? Asia valkeni minulle siinä myöhemmin viskiä siemaillessani. Näin sen oli pakko olla. Alfred oli puuhaillut jotain vajassa, kun hän oli huomannut kissan tarkkailevan hänen touhujaan siellä. 

Valtavasti kiroillen hän oli yrittänyt heittää kissaa jollain esineellä. Siinä rytäkässä hän oli joko osunut vahingossa vajassa säilytettyjen kaasupullojen riviin tai kissa oli säikähdyksissään kaatanut ne. 

Mitä olikin tapahtunut, räjähdys oli seurannut. Olin lukenut vastaavanlaisista onnettomuuksista sen verran, että tiesin tämän olevan mahdollista. Periaatteessa ei tarvittu kuin pieni tärähdys tai kipinä. 

Kissa oli jollain ilveellä päässyt singahtamaan pakoon yhdeksän henkensä turvin. Alfred, joka ei ollut yhtä onnekas, oli menettänyt ainoansa. En voinut todistaa teoriaani todeksi eikä minun kannattaisi soittaa asiasta rouva Noelstadtille. En tiennyt, miten se olisi auttanut Lilyäkään. Minusta se vain tuntui ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. 

Todennäköisesti kissa olisi saanut ankaran rangaistuksen rouva Noelstadtilta: se olisi lähetetty nukkumaan ilman sen iltaista sisäfile- ja kerma-ateriaansa. Lisäksi sille olisi heristetty vihaisesti sormea ja nuhdeltu: ”Tuhma kissa. Hyi. Hyi. Hyi.”

Ennen kuin olin ehtinyt juoda jouluillalliseni loppuun, sain vielä yhden vieraan. Kuulin, kun avain kiertyi toimiston lukossa. Minusta alkoi jo siinä vaiheessa olla suloisen yhdentekevää, halusiko joku murtautua tänne jouluyönä. Olkoon vaikka kokonainen legioona Morgenstjernan gangstereita, presidentti Kekkonen tai joulupukki, minua ei liikuttanut.

Olin kuitenkin hieman ihmeissäni nähdessäni vieraan. Tai ei se vieras ollut, sillä hän oli tullut sisään omilla työavaimilla. Hänellä oli yllään kalanruotokuvioinen vaalean ruskeanharmaa talvitakki, jossa oli tummasävyinen lammasturkkikaulus. Päässään hänellä oli toispuoleinen harmaa lierihattu, joka oli villatweediä. 

Päähineen alla kihartuivat punaruskeat hiukset. Hämärässä toimistossa niihin heijastui ikkunasta alhaalta kadulta tulevaa valoa niin, että ne näyttivät hehkuvan. Leveä suu ja punatut huulet, jotka olin tottunut näkemään aina hieman mutrullaan.

Hansikoiduissa käsissään hän piteli matkalaukkua.

Vilman vihreissä silmissä oli kyyneleitä. Silmät katsoivat minua syyttävästi.

”Etkö sinä tajua, että minä rakastan sinua? Olen rakastanut koko tämän ajan, mutta en usko, että tämä mahdollisuus on milloinkaan edes juolahtanut mieleesi.”

”Sinä esität jotain ritari pelotonta ja nuhteetonta, joka suojelee avuttomia leskiä ja joka jakaa oikeutta, mutta todellisuudessa sinä olet sisältä tyhjä ja kylmä. Sinua ei kiinnosta muu kuin älylliset palapelisi ja pullosi. Sinä olet vain juoppolalli, jolla on keskinkertaista paremmat hoksottimet, ei muuta.”

”Otin palkkani rouva Noelstadtin lähettämästä rahasta. Olemme siis sujut. Hyvästi. Niin, ja hyvää joulua”, hän vielä ehätti lisäämään sarkastisesti. Vilma heitti avaimet pöydälle, otti laukkunsa ja sulki oven perässään. Korkokenkien kaiku rappukäytävässä vaimeni hiljalleen, kunnes tuli aivan äänetöntä.

Katselin toimistoni ikkunasta jouluyötä ja lumisen kaupungin yllä levittäytyviä tähtitarhoja. Liikenne oli vaiennut. Katujen meluisat juhlijat olivat tänä yönä kodeissaan tai kaukana maaseudun rauhassa. Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulankin putoavan. Jossain tuolla avaruudessa tuikkivien tähtien keskellä oli ikuinen joulu. Otin pullosta siivun toisensa jälkeen, kunnes suloinen, lämmin unohdus lopulta saavutti minut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen