Avainsana-arkisto: huumerikollisuus

Huumekoira Lex

Morjens karvakuonot, mä olen Lex. Täällä mä vaan bunkkaan palvelutalossa ja vietän vanhuudenpäiviäni. Ruoka on hyvää, joskin niukkoja annoksia tarjoavat, ja hoiturit nättejä. Vaan mikäs täällä on ollessa. Rapsutusta piisaa. Iltaisin makoilen omassa lämpimässä koiranpetissäni, järsin luuta ja muistelen palvelusvuosiani. Niin, uskokaa tai älkää, virkavallan palveluksessa mä silloin tallustelin paikkoja nuuskimassa, ja kuononi tungin sinnekin, minne ei olisi pitänyt.

Kaikki alkoi eräänä kauniina kesäaamuna Vaalimaan raja-asemalla. Uusi työpäivä oli alkamassa. Vanhempi konstaapeli Jokinen talutti mua hihnassa portille jumittuneen autoletkan luokse. Dieselin katku ärsytti taas mun kuonoa.

Mieli olisi totta puhuen tehnyt vain ottaa hatkat siltä päivältä ja mennä koisimaan omaan koppiin. Mutta duuni on duuni ja jos tänään onnistaisi, makupalaa olisi luvassa, ja ihana naiskonstaapeli Virtanen vielä paijaisi mua kiitoksena hyvin hoidetusta työstä. Joten mä koetin skarpata ja aloin vanhalla rutiinilla nuuskia autojen takakontteja ja lokasuojia.

Mentiin Jokisen kanssa biili kerrallaan ja mä näin, että sekin alkoi olla yhtä ryytynyt kuin mä, mutta onneks pian päästäisiin ruokatunnille. Safka mulla pyöri jo voimakkaasti mielessä, kun vihdoinkin tärppäsi.

Se oli Venäjän laatoilla varustettu, suunnilleen valtameriristeilijän kokoluokkaa oleva katumaasturi, ei mikään teinien vessanpöntön kokoinen ja näköinen mopoauto. No okei, mä liioittelen, mutta se oli hulppea kärry, kromi kiilsi, eikä sitä ollut hankittu millään pietarilaisen konttorirotan kuukausipalkalla.

No, mä sitten työntämään turpani sinne alle, ja bingo, mitä sieltä löytyikään. En tiedä, millä ne olivat venäläisiä tullimiehiä tottuneet lahjomaan ja varomattomiksi tulleet, mutta härmäläistä kollegaa ne eivät onnistuisi sumuttamaan. Eikä varsinkaan meikähurttaa.

Saman tien mulla oli hampaissani huumepussukka täynnä priimaluokan ganjaa, oisko ollut peräti aitoa afgaa. No, Jokinen pisti ne igorit siinä samassa makaamaan asfaltille ja käsiraudat tassuihin.

Mä ehkä vähän liian innokkaasti roudasin sitä pussukkaa hampaissani, sillä mä onnistuin jotenkin puraisemaan muoviin reiän, seurauksena että siitä levyn muotoon puserretusta ganjabiitistä irtos mun suuhuni, ja mä pöhkö menin nielaisemaan siitä aika palan. Nälkä kun siihen kellonaikaan jo kurni vatsassa.

Jokinen huomas heti, mitä oli tapahtunut ja syöksy mun luokse samalla, kun jätti muut kytät huolehtimaan niistä gangstereista. Mä aloin olla siinä samassa tosi kipee, mun vatsa kääntyi ympäri, mä ulvahdin ja heitin kunnon laatat siihen asfaltille. Ei saakeli, mä olin ihan töttöröö. Mä olin ilmeisesti pyörähtänyt siihen tantereeseen ketarat kohti taivasta, mutta varsinaisia muistikuvia mulla ei asiasta ole.

Mut oli kai saman tien viety eläinlääkärin pakeille, mutta siinä vaiheessa mä olin niin kanttuvei, ettei mitään jakoa. Mä muistan vain sen, että mä leijuin keskellä jotain kauniita värejä ja kuulin ihaninta musiikkia, mitä korviini oli koskaan kantautunut enkä koskaan olisi halunnut palata takaisin maan päälle ja omaan koiran elämääni.

Vähitellen kuitenkin mun tassut palasi kiinni tantereeseen ja mä toivuin eläinsuojassa, missä konstaapeli Virtanen kävi mua päivittäin tsiigaamassa huolestunut ilme sievillä kasvoillaan.

Päällystö katsoi eläinlääkärin lausunnon saatuaan, että mä olin sairasloman jälkeen taas tarpeeksi terve palaamaan takaisin palvelukseen, mutta ne ei tajunnu, että jotain oli oleellisesti muuttunut. Kun kerran on saanut maistaa palan taivasta, niin siitä herkusta ei hevin luovu. Mä hoidin duunini niin kuin pitikin, mutta vaivihkaa mä söin aina tilaisuuden tullen kuormasta.

Joka kerta, kun maahan tuli jotain salakuljetettua kannabista, opiaatteja, psykedeelejä, mitä vaan, mä pidin huolen, että mä pääsin ottamaan omat maistiaiset. Opin omin lupineni hiippailemaan takavarikoitujen aineiden varastolle haistelemaan ja maistelemaan. Ennen pitkää mä olin ihan tillin tallin työaikanani, mutta hoidin duunini niin hyvin, ettei kukaan huomannut mitään. Tai niinhän alkkikset ja nistit aina kuvittelee. Toleranssi kasvaa pikku hiljaa ja lopulta ei pysty olemaan hetkeäkään ilman fiksejä.

No, tietysti mä lopulta kärähdin, kun mulla vaan seiso silmät päässä eikä huumemuulien narauttamisesta enää tullut yhtään mitään. Mä olin varmaan kaikille hirvee pettymys. Virtanenkin katto mua vaan surullisesti näteillä silmillään, joille mä sain jättää haikeat jäähyväiset, kun yks kaunis päivä mut tylysti vaan irtisanottiin.

Ei mua kuitenkaan heitteille jätetty, vaan mä pääsin vieroitukseen. Eläinlääkärit vaan oli aika ihmeissään, kun mun kaltaista tapausta ei ollut ennen tullut vastaan. Korvaushoitojen, AA-kerhon ja 12 askeleen ohjelman kautta mä lopulta pääsin kuiville, mistä mä kiitän korkeinta Canis Lupusta tuolla yläkerrassa. No, lyhyestä virsi kaunis, työelämään mä en enää palannu. Vaan mikäs tässä on ollessa, täällä palvelutalossa loikoillessa. Että ottakaa pennut opiksenne, älkääkä työntäkö niitä pikku kuonojanne aivan joka paikkaan.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Kirje

Prologi

Vanhan miehen ääni luetteli numerosarjoja puhelimessa. Vastaanottaja kuunteli korva tarkkana ja kirjoitti muistiin. 

”Kahdeksan. Seitsemän. Kolme. Yhdeksän. Yhdeksän. Pilkku. Viisi. Kaksi.”

Aurinko värjötteli taivaalla, hehkui himmeästi pilvimaton takana kuin väärä raha.

Askeleet lähestyivät toisiaan. Kengät mittasivat asfalttia. Palo tiesi, että Kuriiri oli Kuznetsovin miehiä. Miehellä oli virttynyt nahkapoplari ja aurinkolasit, Palo taas villakankaisessa irtotakissaan ja huopahatussaan. Kuriiri tapasi Palon syrjäisellä kujalla. He tuijottivat hetken toisiaan tai oikeastaan Palo tuijotti itseään Kuriirin peililaseista. Kuriiri työnsi sitten kätensä povitaskuunsa ja Palo oli varma, että hän kiskoisi sieltä aseen. Palo ei kuitenkaan nähnyt elämäänsä silmissä filminauhana, koska sensuuri oli poistanut sieltä jaksoja, joita ei sopinut pyörittää uudestaan. 

Aseen sijaan Kuriiri ojensi Palolle kirjeen. Liike oli kummallisen mekaaninen. Sitten Kuriiri kääntyi kannoillaan kuin sotilas ja käveli pois. Outo tyyppi.

Mies poistui paikalta, Palo jäi. Puhelin soi. Palo vastasi.

Soittaja oli Pomo.

”Saitko kirjeen?”

”Sain. Keneltä se on?” Palo kuuli itsensä vastaavan konemaisesti.

”Se ei kuulu sinulle. Tuo kirje heti tänne”, Pomo tiuskaisi ja löi vanhan lankapuhelimen luurin vihaisesti kiinni.

Palo katsoi äimistyneenä kännykkäänsä kuin Pomo olisi voinut syöksyä suoraan hänen kurkkuunsa kiinni sen kautta. Palo sujautti kirjeen povitaskuunsa.

 
Lapio-Blues

 
Palo käveli läheiseen lounaskahvilaan, tilasi siellä kahvin. Hän istui yhteen pöydistä kahvinsa kanssa. Jukeboksissa soi jokin kalmaa uhkuva rautalankaiskelmä. Palo oli asettanut kirjeen pöydälle kahvikupin viereen. Hän katseli pitkään kirjettä. Lopulta hän päätti avata sen. Siinä luki:

”Tämän kirjeen tuonut henkilö täytyy tappaa välittömästi.” 

Palo laski kirjeen hitaasti takaisin pöydälle ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Kahvi jäähtyi koskemattomana pöydällä.

Pomo oli käskenyt Palon tuomaan kirjeen viivyttelemättä. Tällä kertaa Palo ei totellut. Oli mietittävä asioita. Rauhassa. Hänellä oli erinäinen joukko tiettyjä paikkoja ympäri kaupunkia, jonne hän menisi, kun oli pohdittava juttuja itsekseen ajan kanssa tai kun hän ei haluaisi kenenkään löytävän itseään. Tällä kertaa oli kyse molemmista. Hänen oli myös soitettava yksi puhelu.

Palo lähti ulos vasta illan alkaessa kääntyä vähitellen yöksi. 

 
Labyrintti

 
Katulamppujen hämärässä valossa Palo marssi eteenpäin. Metsän reunassa rusakko seurasi tarkkaan hänen liikkeitään. Jossain huuhkaja huhuili kuunvalossa.

Palo sytytti savukkeen. Hän kävi mielessään yhä uudestaan läpi tarinaa, jonka hän kertoisi Pomolle. Se oli vain varasuunnitelma. Varsinaisen käsikirjoituksen eteneminen riippuisi muista. Ei se silti ollut sitä, mitä hän itse halusi. Paloa kylmäsi.

Lokkien kirkuna repi yöilmaa. Tehdaskompleksi oli noussut järven rannalle. Koneet eivät nukkuneet koskaan. Eräänä päivänä koneet olisivat ottaneet kokonaan vallan ihmisiltä eikä työntekijöitä enää tarvittaisi. Koneet pitäisivät itsensä käynnissä, koneet korjaisivat itsensä, koneet suunnittelisivat ja rakentaisivat uusia koneita. 

Tehtaan sisäpihalla autojen hyönteissilmien valokiilat ottivat Palon hetkeksi äänettömään ristituleensa. Palo jatkoi matkaansa hyvin harjoitellulla välinpitämättömyydellä. 

Palo suunnisti kohti Pomon toimistoa tehdasrakennuksen labyrinttikäytävien keskellä. Askeleet kaikuivat kolkolla betonilattialla.

Palo avasi oven. Lukko tuntui ensin jäykältä, mutta antoi lopulta periksi. Palo yritti sytyttää valon valokatkaisijasta. Mitään ei tapahtunut. Palo sytytti taskulampun. Se oli hänellä aina mukana.
 

Palo ja Laura
 

Palo ajatteli Lauran kanssa edellisellä viikolla viettämäänsä iltaa. He olivat olleet Palon asunnossa. Palo oli tupakoinut pöydän ääressä istuen, lasillinen viskiä edessään. Ilmaa heidän välillään olisi voinut leikata veitsellä. Laura ei istunut ja katseli Paloa mietteliäänä.

”Pomo sanoi, että jää pian eläkkeelle ja lähtee sitten etelään. Hän haluaisi minut mukaan.”

”Sitten sinun pitää varmaan lähteä.”

”Eikö se liikuta sinua yhtään, jos lähden?”

”Ei”, Palo valehteli.

Lauran suuret silmät katsoivat Paloa syyttävästi. 

”Paskiainen. Sinä joudut vielä vuosikausiksi istumaan.”

”En joudu.”

Laura katsoi Paloa hetken ihmeissään. Sitten tajusi, missä mennään.

Laura sanoi: ”Varo Komisariota. Se on vaarallinen tyyppi. Jostain syystä Kuznetsov pitää Pomosta. Komisario haluaa molemmat pois tieltä.”

 
Komisario

 
Komisario oli aloittanut oman operaationsa. Huhuttiin, että takavarikoissa saadut aineet olivat päätyneet takaisin katukauppaan. Komisario oli salassa tavannut liivijengien johtajia. Jotain oli tekeillä.

Edellisenä iltana Palo oli saanut puhelun Komisariolta. Hän oli kuullut poliisiaseman äänet taustalta, kaukokirjoittimen monotonisen nakutuksen, hälytykseen lähtevien ajoneuvojen sireenit. Komisario tiesi, että oli ajanut Palon nurkkaan. Ääni uhkui omahyväisyyttä.

”Kuznetsov, hän se on aika poika. Venäläinen kun on, niin kovin on sentimentaalista tyyppiä. En tiedä, mikä ihmeen heikko kohta tämän kivisydämessä on juuri Pomolle. Haluaisi nimittäin lyödä hynttyyt yhteen Pomon kanssa. Toistaiseksi Pomo on antanut rukkaset. On jäätelö hyvää, kun yksin syö. Minäkin olen melkoinen herkkusuu.”

Komisario oli kunnianhimoista sorttia. On aina ihmisiä, jotka eivät katso sellaista hyvällä. Hän oli jämähtänyt ylennyslistalla paikoilleen. Jollakin hänen oli sitä kompensoitava.

”Päivämäärät, kellonajat, reitit, maastokätköjen GPS-koordinaatit… Pomo tietää, että me kuuntelemme häntä. Joten hän käyttää jonkinlaista koodia. Aika hyvin niin vanhalta ukkelilta. Meillä on ekspertit koodin kimpussa yötä päivää. Minä olen kuitenkin liian kärsimätön mies. Tässä kohdassa sinä tulet kuvaan mukaan.”

Palo oli yrittänyt sanoa jotain tähän väliin. 

”Mitä…? Turpa kiinni…!” Palo oli kuullut puhelimeensa asti nyrkin iskeytyvän pöytään. Samassa kuitenkin Komisarion ivallinen äänensävy palasi.

”Ehkä sinua huvittaa tietää, että siellä linnassa on tavanomaisten psykopaattien, perverssien ja pedofiilien ohella pari vanhaa tuttavaasi. He varmasti ilahtuvat nähdessään sinut. Teillä tulee taatusti olemaan ratkiriemukasta yhdessä.”

Palo tiesi pelin säännöt. ”Jos ei kestä kakkua, ei pidä tehdä jekkua”, hänelle oli hoettu loputtomia kertoja. Siltikin. Oli kasvoja, joita hän ei voisi kohdata enää milloinkaan. Hän ei menisi kiven sisään. Ei enää ikinä.
 

Palo ja Laura II
 

Laura oli lopettanut monologinsa huomattuaan, ettei Palo kuunnellut. Palo siemaisi viskiään, ei sanonut mitään.

Se oli Laura, joka lopulta rikkoi hiljaisuuden. Hän tarttui Paloa ympäriltä, painoi kasvonsa tämän rintakehää vasten. Jokainen syleily tuntui viimeiseltä. Kenties tämä olikin viimeinen.

”Sinulta ei koskaan saa selvää vastausta. Ehkä lähdenkin. Minulle riitti räntäsateet.”

Palo ajatteli Lauraa Pomon kanssa. Ajatus kuvotti häntä.

 
Pomo

 
Pomo oli vanha mies. Hän istui pienessä toimistossaan tehdasalueen uumenissa. Toimistossa pyöritettiin peitetoimintana ”eksoottisiin” julkaisuihin erikoistunutta maahantuontifirmaa. Pomo mietti tilannettaan ja miten oli päätynyt siihen. Häntä väsytti.

Pomo oli ollut hädin tuskin toisella kymmenellä paettuaan maalta kaupunkiin nahkaremmiä ja alituista nälkää. Kadut olisivat nielaisseet pojan syvyyksiinsä, ellei hänen tielleen olisi osunut mies, joka sattumoisin pyöritti paikallista alamaailmaa. Morgenstjerna oli ollut tämän nimi. Tältä poika oli oppinut kaiken, minkä tiesi. Morgenstjernan juoksupoikana pääkaupungin kadut olivat tulleet hänelle vähitellen enemmän kuin tutuiksi. 

Alussa se oli ollut mustan pörssin kauppaa, salakuljetusta, lestinheittoa. Pirtua, kahvia, naisten sukkahousuja. Jotenkin vain panokset olivat vähitellen koventuneet, nyrkkiraudat vaihtuneet järeämpiin aseisiin, pirtu kovempiin aineisiin. Kaikki oli ollut ennen vanhaan jollakin tavoin yksinkertaisempaa, selkeämpää. Poliisit ja rosvot olivat kumpikin tienneet oman paikkansa eivätkä astuneet toistensa reviirille. 

Morgenstjerna oli ollut poissa jo kauan. Pomon oli vaikea muistella, mitä lopulta oli tapahtunut. Morgenstjernaa ei enää ollut. Poikaa ei enää ollut. Oli Pomo. Ja Palo. Pomon juoksupoika. Sukupolvien katkeamaton ketju. Isännät ja rengit. Rengit hikoilivat. Isännät eivät milloinkaan nukkuneet rauhassa. Heidän paikalleen oli aina tunkua.

Pomo mietti Kuznetsovia. Tästä oli pitänyt tulla pappi. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Lopulta Kuznetsov oli joutunut lähtemään Venäjältä. FSB:n osasto URPO, joka oli perustettu järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan, oli laittanut Kuznetsovin perheen lujille. Kuznetsov oli joutunut järjestämään operaationsa uusiksi maahan tultuaan. Pomo oli aina hämmentynyt Kuznetsovin kohdatessaan. Kuznetsov oli, pikemminkin kuin liikeasioista, halunnut puhua Isoista Jutuista. Kuten elämän tarkoituksesta, iäisyydestä, armosta. Kuznetsov oli sytyttänyt kynttilöitä ikonin edessä isänsä muistoksi.

Jokin aika sitten Marko-niminen pikkurikollinen oli saanut selville Kuznetsovin maastokätkön sijainnin syvällä maakunnassa korven keskellä. Tapaus oli outo, sillä Marko oli löydetty hukkuneena läheisestä lammesta. Lähistöllä oli ollut tämän BMW pysäköitynä tienvarteen. Poliisi oli takavarikoinut ruumiin läheltä vedestä löytyneen matkalaukun, jossa rahat olivat olleet. Osan oli vesi liottanut, osa oli ollut edelleen käyttökelpoisia. Kuznetsov uskoi, että rahat olivat päätyneet Komisariolle.

Pomo laittoi videokameran päälle, istui nojatuoliinsa. Ja puhui. Pitkään.

Kaikki ne tapetut miehet. Kaikki se, mitä oli tapahtunut. Kaikki oli ollut turhaa. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä. Pomo katseli pöydällään olevaa kirjekuorta. Sen sisällä oli kaksi lentolippua. Käytävästä kuului ääniä.
 

Kohtaaminen
 

Viisi minuuttia myöhemmin Palo lähestyi Pomon toimistoa valaisten reittiään taskulampulla. Käytävän nurkan takaa kuului ääni, joka kuulosti tippuvalta vesihanalta. Vai oliko se sittenkään vesihana? Toimiston ovella Paloa oli vastassa kuolleen henkivartijan ruho istuvaan asentoon lysähtäneenä. Punainen roiske peitti seinää tämän pään yläpuolella. Palo muisti jätin. Tämän äänettömän läsnäolon. Jätti oli ollut aina siellä, missä Pomokin.

Palo kuuli raskaan hengityksen voimistuvan, kun hän lähestyi Pomon toimiston ovea. Palo astui sisään ovesta. Sitten hän hätkähti näkyä.

Pöydällä oli matkaesitteitä, tuhkakupissa puoliksi poltettu sikari. Kahvimuki, viskipullo ja lasi. Talousvaaka, jonka päällä oli pussi jotain valkeata jauhetta. Nuhjuinen vanha tyttökalenteri. Jo antiikkinen lankapuhelin, jonka johto oli katkaistu. Jalkalamppu oli potkaistu nurin lattialle. Varjojen neuvosto piti äänettömänä kokoustaan huoneen seinillä.

Pomo istui lysähtäneessä asennossa toimistotuolissaan. Palo katsoi isokokoista vanhaa miestä, jonka oli oppinut tuntemaan niin hyvin. Muhkea valkoinen parta, suurikokoiset vanhanaikaiset silmälasit kuin televisioruudut, kallis puku kuin suoraan purjehduskerholta repäistynä, silkkisolmio jossa oli pelikorttien kuvia. 

Pomo oli ollut peluri, mutta hänen pelinsä oli nyt lopussa. Viimeinen käsi oli jaettu eivätkä kortit näyttäneet hyviltä. Pomo oli tuskaisen näköinen, painoi oikealla kädellä rintakehänsä vasenta puolta. Luoti oli raapaissut otsaa. Kämmenselkä oli veressä.

Pomo hengitti raskaasti. Palo tiesi, että hän oli menettänyt paljon verta.

Pomo huomasi Palon. Pomo sai vaivoin sanat suustaan.

”Joku on vasikoinut. Lupasivat kertoa vasikan nimen kirjeessä, joka tuodaan minulle.”

”Avasin kirjeen.”

Pomo katsoi häntä silmät suurina, mutta ei sanonut mitään.

”Ne yrittävät tehdä minusta syyllistä”, Palo selitti.

”Kuznetsovin porukka, vai?”

Pomo mietti hetken. Niin se oli pakko olla. Kaikki se taivashöpinä, pelkkää hämäystä.

”Niin. Kuka sinua ampui?”

”Ei sillä väliä. Se luoti lähti liikkeelle jo kauan sitten.”

Pomo päästi korahtavan äänen. Hänen päänsä nytkähti eteen ja jäi roikkuvaan asentoon, oikean käden valahtaessa velttona sivulle. Palo kokeili pulssia Pomon ranteesta ja päästi elottoman käden retkahtamaan alas.

Palo odotti hetken aikaa. Sitten hän otti kännykän taskustaan ja valitsi numeron, painoi puhelimen korvalleen ja odotti. Toisessa päässä vastattiin.

”Miehenne osasi hommansa. Voitte lähettää auton, Komisario.”

Komisario ei sanonut mitään. Hän sulki puhelimen. Hän katseli hetken liikennettä alhaalla kadulla ja sytytti sikarin. Se oli ollut Pomon lempimerkkiä.

 
Epilogi 

 
Sateli hiljaa räntää. Palo käveli tupakoiden poispäin rakennuksesta, jossa Pomon ja henkivartijan ruumiit yhä olivat. Yö oli alkanut kääntyä aamun puolelle, mutta sarastus ei koittaisi vielä tuntikausiin. Poliisiauto ajoi hänen ohitseen pillit huutaen kohti rakennusta. Vilkkuvalot valaisivat hetkellisesti Paloa auton ajaessa ohi.

Yöllä on tuhat silmää, jotka aina tarkkailevat hämärässä kulkijaa, jonka harhakuvitelma on, että on aivan yksin keskellä pimeyttä ja siksi liikkeissään kaikkivoipa, peräti näkymätön. 

Näin ollen Palo ei nähnyt iltalenkkeilijää, joka rekisteröi hänen liikkeensä tehtaalta johtavalla kävelytiellä joskus kello 1:05 aikoihin. Hän ei myöskään huomannut kahta teinipoikaa, jotka olivat nähneet hänen poistuvan tehtaalta. Tehtaan sisäpihalle pysäköineet autoilijat olivat varmasti havainneet hänet. Kätköön asetetut valvontakamerat olivat tehtaalla nauhoittaneet Palon liikkeet. Nauhalla näkyi myös eräs asemies, joka oli vieraillut samassa paikassa hieman ennen Palon saapumista. 

Aikanaan poliisi oli jututtanut lenkkeilijää ja poikia, jotka kumpikin vuorollaan olivat antaneet Palon tuntomerkit. Autoilijat olivat ehkä nähneet jotain, ehkä ei. Joka tapauksessa kaikki oli asianmukaisesti merkitty kirjoihin ja kansiin. Kuinka ollakaan, mainitut lausunnot olivat salaperäisesti pian kadonneet poliisin rekistereistä. Samoin jostain syystä sen yön valvontakameroiden tiedostot olivat pyyhkiytyneet tyhjiksi.

Komisario pitäisi oman osansa sopimuksesta. Palo pysyisi vapaalla jalalla. Toistaiseksi. 

Palo näki edessään Lauran, joka käveli matkalaukun kanssa kohti tehdasrakennusta. He huomasivat toisensa. Palo pysähtyi Lauran eteen, mutta ei sanonut mitään.

Laura oli mielessään jo jossain etelän auringossa. Hänelle ei merkinnyt mitään pillit huutaen kiitävä mustamaija, jota seurasi ääneti rikostutkinnan valkoinen pakettiauto ilman tunnuksia. Pian tehdas olisi täynnä ympäriinsä hyöriviä univormupukuisia ja suojapukuisia poliiseja ottamassa talteen verijälkiä ja etsimässä DNA-näytteitä. Koko paikka olisi sinetöity ulkopuolisilta. 

Palo tiesi jo tutkinnan tulokset. Kohta iltapäivälehdet repisivät otsikoita ”alamaailman sisäisestä välienselvittelystä”. Jossain ikonein koristellussa toimistossaan Kuznetsov laskisi sanomalehden pöydälle ja miettisi asioita pitkään hiljaisuudessa. Kuznetsov oli tehnyt parhaansa varoittaakseen Pomoa, kun oli saanut tietää, että Palo oli Komisarion otteessa. Kaikki oli kuitenkin ollut hyödytöntä. Pian ikonin alla syttyisi taas uusi kynttilä. Pomolle.

Oli miten oli, parin päivän päästä asia olisi lehdissä unohdettu, kun sivut täyttyivät taas julkkisten edesottamuksista. Tämä sopi Komisariolle. Haaveissaan Laura kuitenkin kulki jo aurinkoisilla rantabulevardeilla ostoskasseineen. Hän mietti vaatteita, joita hänellä olisi yllään.

Laura sanoi: ”Minä en kestä enää. Pomo soitti ja sanoi, että hänellä on liput aamukoneeseen. Puhuitko hänen kanssaan? Mitä hän sanoi?”

Palo ei vastannut mitään. Laura jäi matkalaukun kanssa katselemaan Palon selkää, kun tämä käveli pois.

Räntäsade yltyi.

Kirjoitettu yhdessä Janne Perttulan kanssa. Perustuu samannimisen lyhytelokuvan (2015) käsikirjoitukseen.
 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen