Vuoden viimeisenä iltana

Vuoden viimeisenä iltana mies istui yksin kotonaan. Hänen juhlimisensa oli juhlittu, ainakin tässä elämässä. Oli aika aloittaa uusi elämä, jos hän suinkin vain voisi. Vanha elämä oli polttanut itsensä loppuun. Tuhkat lakaistiin pois. 

Tämä ei ole uudenvuodenpuhe, hän mietti aloittavansa, kun kohtaisi kuvitteellisen valtakuntansa alamaiset. Muuten hän päätyisi toistelemaan sellaisia kliseitä kuin ”näinä vaikeina aikoina” tai että ”uudet haasteet odottavat”. 

Kyseessä oli kuitenkin vain keinotekoisesti määrätty luku kalenterissa, hän pohti. Elämä ei oleellisesti muutu vuosiluvun vaihtuessa. Muutokset tulevat vähitellen. Kuin varkain. Ne eivät tee numeroa itsestään.

Hän mietti kuluneen vuoden saavutuksiaan. Hänen voittonsa olivat pieniä ja niistä tiesi vain kourallinen ihmisiä. Ei mitään syytä röyhistellä rintaa tai tulla ylpeäksi. Ei ollut mitään laakereita, joilla levätä. Suurin työ oli vielä edessä.

Hän ajatteli kaikkia elämässään matkan varrelle jääneitä ihmisiä. Poltettuja siltoja. Heitä, joita hän ei enää välittänytkään nähdä. Heitä, jotka hän oli menettänyt omaa typeryyttään. Heitä, jotka jo kätki nurmi. Samoin uusia ihmisiä, jotka olivat tulleet tilalle. Kuka jäisi hänen elämäänsä, kuka katoaisi aikaisempien tavoin? 

Hän uneksi usein faustisesta sopimuksesta, joka tekisi hänet ruumiillisesti jälleen noin 18-vuotiaaksi, mutta antaisi hänen pitää nykyisen elämänkokemuksensa, monista virheistä jo jotain oppineen. 18-vuotiaaksi asti varsin pumpulissa kasvaneena hän oli ollut naiivi ja typeräkin, puhumattakaan tuskallisesta ujoudesta, joka oli ollut hänen elämänsä taakka. Se oli hieman hellittänyt vasta keski-iässä, ei silloinkaan kokonaan. Nyt hän olisi itsevarmempi ja kokeneempi samalla, kun jaksaisi enemmän eivätkä kehon elämän aikana saamat kolhut ja väistämätön ikääntyminen hidastaisi hänen liikkeitään.

Hän tajusi tämän unelman infantiiliksi. Silti päiväuneen oli miellyttävä palata aina uudestaan.

Seitsemän aikoihin ensimmäiset raketit paukkuivat pimeässä talvi-illassa. Muualla ihmiset sonnustautuivat jo parhaimpiinsa ja ottivat pohjia kotona, odottivat juhliin lähtemistä. Hän pysyisi kotisohvallaan, lukisi ja katsoisi jonkun elokuvan, söisi jäätelöä. Se riittäisi hänelle juhlinnaksi.

Hän palasi kuvitteelliseen uudenvuodenpuheeseensa. Sanoisiko hän jotain poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta? Sodista ja ilmastonmuutoksesta? Ääh, se tuntui niin turhalta. Muut ihmiset sanoisivat hänenkin edestään. Hän pystyisi vain toistelemaan muiden puheita, matkimaan. 

Jos ei ollut mitään omaa sanottavaa, oli parempi olla hiljaa. Jos faktoja ei ollut hallussa, oli parempi olla tekemättä itseään naurettavaksi paljastamalla julkisesti tietämättömyytensä. Tämä ei tosin tiettyjä poliitikkoja vaivannut. Tai tiettyä osaa kansasta. Huuto ja älämölö jatkuivat. Itsekritiikillä ei juurikaan ollut käyttöä.

Oli heitä, jotka ikään kuin kätkeytyivät jatkuvan puhetulvan, jatkuvan itsekorostuksen alle. Taukoamattoman höpötyksen loppuminen merkitsi kuolemaa. Mitä tein tänään. Katsokaa saavutuksiani. Katsokaa kaunista kuvaani. Minä olen pelkkä pokaali ylpeiden vanhempieni takan päällä. Pelkkä muistoesine. Vain palkintoni merkitsevät. Ilman niitä minulla itselläni ei ole arvoa.

Oli parempi olla ruikuttamatta. Sitä vihattiin erityisesti. Mukavien juttujen korvaan kuiskuttelijat olivat niitä, jotka menivät eteenpäin elämässä. Mielistelijöitä tarvittiin aina. Ei nillittäjiä tai valittajia. Tämänkin läksyn hän oli jo oppinut.

Hänessä oli aina ollut kaksi ihmistä, kaksi vastakkaista luonnetta. Tämä oli tietysti jo populaarikulttuurista tuttu klisee. Klisee tai ei, toinen puolisko halusi hyvää ihmisille. Toinen taas vihasi. Se viha oli pyhää. Se oli aitoa ja teeskentelemätöntä. Se oli ehkä ainoa autenttinen tunne, jonka toinen puolisko pystyi tuntemaan. 

Hän ei tiennyt, oliko hänellä koskaan ollut edes omaa identiteettiä vai oliko kyse vain jonkinlaisesta valeminästä, joka ainoastaan toisteli muilta varastettuja ajatuksia, jäljitteli muiden maneereja. Jos hän puhui rakkaudesta, hän tiesi valehtelevansa tai yrittävänsä epätoivoisesti miellyttää kuuntelijaa, kuten ihmisillä on tapana. 

Hänen vihaansa oli ruokittu hyvin lapsuudesta saakka. Hänen vihansa ei antanut unohtaa itseään. Hänen elämänsä näyttämölle nousevat ihmiset muistivat pitää sen hengissä. Hänen vihansa piti hänet hengissä. 

Objektiivisesti katsoen hän oli tietysti väärässä. Ja tietysti hänessä oli vihalle vastakkainen puoli. Tasapainoinen, täyspainoinen, täyspäinen reflektointi oli mahdollista ainoastaan niille, jotka tuon balanssin olivat elämässään onnistuneet saavuttamaan. Hänestä tuntui joskus, että se oli vain pelkkä abstraktio. 

Hän ei toisaalta halunnut lähteä helisyttämään marttyyrikruunuaan kovin kauas. Tulla arvioiduksi vain jonain psykopatologian tapaushistoriana, se ei sopinut hänen pirtaansa. Määriteltävyys tällä tavoin olisi ollut kuin olisi vapaaehtoisesti antanut rakentaa ympärilleen vankilan, jonka avain olisi sitten heitetty pois.

Hyväksi ihmiseksi hän ei voinut itseään määritellä. Sellaisessa oli aina omahyväisyyden vaara. Hyvillä teoillaan kerskailevissa ihmisissä oli jotain epäilyttävää. Hän kiemurteli päivittäin häpeästä muistellessaan monia sanomisiaan ja tekemisiään. 

Hän oli kaikin puolin keskeneräinen ihminen. Teki jatkuvasti tyhmiä kysymyksiä, puhui ja teki typeryyksiä. Hänen tiensä oli yrityksen ja erehdyksen tie. Hän oli pikemminkin ikuisessa etsimisessä, joksikin-tulemisessa kuin varmassa tiedossa ja perille saapumisessa. 

Epävarmuus oli ainoa asia, mistä hän saattoi olla varma. Hän mietti, että on olemassa täydellisen ihmisen hahmo, joka ei tee enää kysymyksiä ja on saavuttanut täyden varmuuden kaikesta. Sitä kutsutaan patsaaksi.

Nyt tämä narsistinen omaan napaan tuijottaminen saa riittää, hän lopulta päätti. Kello tuli kaksitoista. Ilotulitusraketit räjähtelivät. Oli tultu uuteen aamuun, uuteen vuoteen.