Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2015

Pakolainen

Uskaltauduimme liikkeelle vasta pimeän tullen. Olimme piileskelleet sen päivän metsässä, pusikoissa lymyten. Poluilla oli ollut hiljaista, mutta olimme välttäneet niille astumista. Koskaan ei voisi tietää, milloin partio tulisi vastaan. Olimme kuulleet kylässä huhun, että valvontaa oli lisätty viimeaikaisen tilanteen vuoksi.

Tiesimme nyt lähestyvämme rajajokea. Joukossamme oli mies, jota kutsuimme Linnustajaksi. Hän oli kokenut eränkävijä, joka osasi lukea paitsi karttoja, myös maamerkkejä ja tähtiä. Kuunpaiste helpotti kulkuamme. Se myös helpottaisi paljastumistamme, jos niikseen tulisi. Koetimme mahdollisimman paljon pysyä puiden varjossa, syöksyä nopeasti puskaan jos kuulisimme pienintäkin liikettä.

Mietin viikkoja kestänyttä taivallustamme. Se oli ollut pitkä ja vaivalloinen. Olimme tulleet salakuljettajien matkassa suuren meren yli kiikkerällä paatilla. Monet olivat myyneet kaiken omaisuutensa päästäkseen mukaan. Purtilo oli hädin tuskin merikelpoinen. Aallokossa se oli kallistunut niin jyrkästi puolelta toiselle, että monta kertaa olimme pelänneet sen kaatuvan. Täyteen ahdetussa ruumassa pikkulapset olivat itkeneet hysteerisesti ja naiset kirkuneet, samalla kun yksi salakuljettajista oli karjunut heitä pitämään turpansa kiinni. Oksennuksen haju levisi kaikkialla. Olin kyykistynyt omaan nurkkaani, sulkenut silmäni ja kuvitellut kaiken olevan vain pahaa untaa.

Lopulta rantauduimme erääseen syrjäiseen lahdenpoukamaan ja meidät tönittiin paatista ulos kuin karjalauma. Kauan en ehtinyt hekumoida vakaalle maalle pääsystä, kun tunsin jo kipeän potkun takamuksessani ja lensin turvalleni rantahiekkaan. Olin laivassa ajatellut suutelevani maankamaraa, kun pääsisin vain hengissä pois, mutta en ollut odottanut sen tapahtuvan näin kirjaimellisesti.

Kuulin röhönaurun yläpuoleltani ja kohottauduin ketterästi ylös ennen kuin nauraja saisi päähänsä potkia minut kuoliaaksi siinä hiekalla lojuessani. Näin likaiset ja häijyimmät kasvot, jotka vastaani olivat milloinkaan tulleet ja ivanauruun auenneen leveän suun, josta puuttui etuhampaita. Hetken aikaa mieleni teki käydä naurajan kimppuun ja lyödä tämän loputkin hampaat kurkkuun, mutta tiesin että siitä päähänpistosta tuskin olisin selvinnyt hengissä. Käännyin siis pois ja liityin muiden rannalla laahustavien mierolaisten joukkoon.

Matkasimme usean maan halki milloin minkäkinlaisessa kyydissä. Meitä oli vaatteidemme ja kasvojemmekin puolesta kirjava joukko useita eri kansallisuuksia, jotka yrittivät paremmalla tai huonommalla menestyksellä solkata toistensa kieliä; jotka aina sopivan tauon tullen matkanteosta vetäytyivät kukin pyytämään apua omilta jumaliltaan. Kun ihminen vedetään tarpeeksi alas, lopulta hänelle jää vain usko korkeampaan voimaan, oli uskomisesta sitten mitään hyötyä tai ei.

Uskoa tarvittiinkin, kun matkamme varrella meitä lyötiin ja päällemme syljettiin. Kaikkialla sotilaat erivärisissä univormuissaan tönivät ja osoittelivat meitä aseillaan vaatien matkustusasiakirjoja ja mitä tahansa todistuksia henkilöllisyydestämme. Meitä syytettiin varkaiksi, vieraan vallan vakoojiksi ja tihutyön tekijöiksi. Oliko joukossamme sellaisia, sitä en tiennyt. Vaikean ja vaivalloisen matkan nämä ainakin taittaisivat päästäkseen sitten lopulta tekemään pahojaan. Viruimme päiväkausia erilaisissa toinen toistaan rähjäisemmissä ja siivottomammissa tyrmissä ja vankiloissa ennen kuin meidät päästettiin jatkamaan matkaamme. Paikallisten asukkaiden silmissä leiskui viha, kun he huusivat meille solvauksia kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta jonka sanoman kuitenkin tajusimme tarpeeksi selvästi.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että eivät kaikki ottaneet meitä vastaan tällä tavoin. Oli niitäkin, jotka antoivat meille ruokaa ja juomaa tai lääkitsivät haavojamme, mutta pian he joutuivat tästä vaikeuksiin muiden maanmiestensä kanssa. He saivat kuulla, kuinka sinisilmäisiä olivatkaan, kun ruokkivat likaista rosvojoukkoa, jotka olivat tulleet levittämään tautejaan rottalauman tavoin. Olin joka kerran helpottunut, kun pääsimme poistumaan tällaisesta kaupungista ja palaamaan maantielle.

Terveet nuoret miehet, miksette jääneet kotejanne puolustamaan? Tämän kysymyksen sain kuulla monta kertaa enkä kertaakaan osannut oikein vastata. Ehkä siksi, että kotia ei enää ollut. Oli vain joukko hirmuvaltiaita ja erilaisia sotajoukkoja, jotka olivat polttaneet kodit maan tasalle. Nämä sotajoukot eivät olleet mitään uljaita armeijoita. Ne olivat joukko harhaisia fanaatikkoja, jotka leikkasivat kurkkuja ja katkoivat kauloja oman jumalansa tai jumalaa leikkivän hirmuvaltiaan nimissä. Tapetuksi tulisi joka tapauksessa.

Olimme jossakin vaiheessa matkaamme saaneet kuulla, että jossakin kaukana pohjoisessa olisi maa, jossa olisi turvallista ja rauhallista, ja jossa meidän mierolaisjoukkomme otettaisiin avosylin vastaan. Tässä ihmeellisessä maassa aurinko paistaisi kesäisin läpi koko yön ja ihanat neidot laulaisivat viileissä metsissä lukemattomien järvien rannoilla. Se oli kuin mannaa meidän korvillemme, meidän jotka tulimme kuivien ja kuumien aavikoiden keskeltä sieltä, missä aurinko porotti maan sietämättömäksi pätsiksi.

Päätimme siis suunnata matkamme kohti tätä tarumaista maata. En halua toistaa itseäni, joten en vaivaudu kertomaan muista koettelemuksista, joita saimme matkallamme vielä kohdata. Ikuiselta tuntuneen matkamme päätteeksi lähestyimme nyt rajajokea, jonka ylittämällä tiesimme olevamme lopultakin perillä. Kukaan meistä ei sanonut mitään, mutta tunsin jokaisessa meissä jännityksen vähitellen kohoavan: jokaisella omat odotuksensa ja unelmansa siitä, mitä uudessa kotimaassaan tekisi, kuinka asettuisi aloilleen, ehkä jopa perustaisi perheen ja viljelisi maata tulevilla kotikonnuillaan.

Linnustaja viittoi meitä eteenpäin. Emme voineet uskoa onneamme, kun huomasimme joen rannalla puisen lautan, jota arvelimme paikallisten matkaajien käyttävän vesitien ylitykseen. Tähdet heijastuivat mustasta vedestä, kun kipusimme lautalle ja aloimme sauvoa kohti vastarantaa, joka ei näyttänyt enää olevan kaukana.

Olimme jo onnemme kukkuloilla, kun lauttamme saavutti vastarannan. Raahasimme lautan joenpenkereelle ja lähdimme kipuamaan ylös ruohoa kasvavaa rinnettä yössä, joka ei enää tuntunut niin pimeältä.

Tuskin olimme päässeet rinteen päälle, kun jo kuulimme kavioiden kopinaa ja hevosten kirskuntaa. Tätä näkyä emme olleet odottaneet. Edessämme seisoi kilpineen kypäriin ja rengaspaitoihin sonnustautunut satapäinen kalpeiden miesten ratsujoukko, jotka osoittelivat meitä miekoin ja peitsin. Kauempana näin jousimiesten tähdänneen nuolensa suoraan kohti meitä.

Joukosta ratsasti nyt esiin lihava upseeri, jonka tajusin olevan näiden johtaja. Tämä karjui meille raivoissaan. Yksi joukostamme, joka joskus entisinä aikoina oli liikkunut näillä seuduilla kauppamiehenä, tulkitsi meille: ”Senkin houkat! Olette tunkeutuneet luvatta maallemme. Nyt joudutte vastaamaan teostanne.” Samassa sotilaat laskeutuivat ratsailta, tönäisivät meidät raa’asti maahan ja laittoivat meidät kahleisiin.

Meidät kuljetettiin kahlittuina hevosten perässä läheiseen kaupunkiin, jonka kaduilla meitä odotti vihainen väkijoukko tätä outoa kalpeaa kansaa, monet soihtuja pidellen. Kummallisella kielellään he huusivat meille herjauksia. Näin joidenkin elehtivän kuin he olisivat oudoksuneet meidän ihonväriämme, joka oli niin erilainen kuin tällä aaveilta näyttävällä väellä.

Saavuimme keskelle aukiota. Seisoimme siinä karjuvan kansan keskellä syljettävinä ja pilkattavina, kunnes esiin astui vanha ja arvokkaan näköinen mies, joka alkoi puhua väkijoukolle juhlallisella äänellä. Tällöin kaikki hiljentyivät kuulemaan ja silkkaa kunnioitusta täynnä katseet kääntyivät kohti vanhaa miestä. Ymmärsin tällöin vanhuksen vaatetuksesta, arvomerkeistä ja tämän pitelemästä suuresta kirjasta, josta hän luki lauseita, että hän oli jokin korkea-arvoinen tuomari tai vastaava.

”Mitä hän sanoo?” kuiskasin toverilleni, joka oli toiminut tulkkina. Hän oli liian järkyttynyt pystyäkseen sanomaan minulle sanaakaan. Pian kuitenkin asia selvisi. Meille oli langetettu tuomio luvattomasta maahantunkeutumisesta.

Aamu alkaa sarastaa. Meidät on kuljetettu metsänrajaan. Väkijoukko katselee meitä etäämpää. Meiltä on otettu kahleet pois. He eivät ilmeisesti usko meidän enää karkaavan. Sotilaat seisovat meistä turvallisen matkan päässä, toki meitä keihäillään ja jousipyssyillään edelleenkin osoitellen. Ilma tuntuu olevan täynnä odotusta. Pian alkaa metsänrajasta kuulua raskasta töminää. Se lähestyy meitä vähitellen. Pian näen puiden latvojen yläpuolelle ilmaantuvan hahmon, joka alkaa kasvaa yhä suuremmaksi.

Henkeni salpautuu. En ole koskaan nähnyt noin hirvittävää näkyä. Olen kuullut näistä hirviöistä, muulla nimellä niitä ei kai voi kutsua, mutta olen aina pitänyt niitä taruolentoina. Se näyttää suomuiselta liskolta, mutta on jättiläiskokoinen ja sillä on päässä valtavat sarvet. Sen hengitys löyhkää rikille ja on pyörryttää kaikki väkijoukossa seisovat. Sen silmät säkenöivät kuin tuliset kekäleet. Sitten kuulen sen vetävän henkeä. Linnustaja seisoo aivan sen alapuolella. Samassa sen sieraimista syöksyvät suuret tulenlieskat kohti Linnustajaa.

Näkyy välähdys, ilmassa tuntuu palavan lihan käry, sen jälkeen maassa on vain kasa tuhkaa ja kärventyneitä luita. Nyt tiedän, mikä rangaistuksemme on. Väkijoukko hurraa. Yksi toisensa jälkeen muutkin toverini kokevat saman kohtalon. Soperran vielä viimeisen rukouksen jumalalleni, joka kuulee minut tai sitten ei. Minä olen viimeisenä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Puhumisen ja kirjoittamisen vaikeus

Ossilla oli ongelma. Se oli hänen suunsa. Se aukesi ja sulkeutui aina väärässä kohdassa. Jätkien kanssa hengaillessa sen huomasi. Heillä oli kova kilpailuhenki, jatkuva tarve nokittaa toisensa asiassa kuin asiassa. Jätkät urheilivat ja pelasivat puulaakifutista. Ossi taas suosiolla jättäytyi joukkueen huoltajaksi, mehunkantajaksi ja osallistui lähinnä kentän laidalta. Ossi halusi olla osa jengiä, hengessä mukana, mutta hän tiesi, että jätkät sisimmässään kiittivät häntä siitä, että hän älysi pysyä poissa kentältä.

Silloin, kun jätkät eivät itse pelanneet, he istuivat brittihenkiseksi sisustetussa pubissa ja katsoivat tuoppien ääressä otteluita jättiruudulta. Tällöinkin heillä oli kova kilpailuhenki päällä. Pelaajatilastojen tuntemus ja kaikenlainen triviatieto siitä, mikä joukkue päihitti kenet ja milloin, niistä kamppailtiin. Näin Ossilla oli hieman paremmat mahdollisuudet päteä kuin itse pelikentällä, mutta tässäkin ylivoiman saavuttaminen oli katkeraa ja veristä kamppailua muiden kanssa.

Pubissa istuttiin iltaa hyvässä sovussa muiden puulaakijoukkueiden pelaajien kanssa, joskin näille muistettiin kevyesti naljailla aina tilaisuuden tullen. Edustettuina olivat ainakin sellaiset seurasuuruudet kuin FC Mastodontit, FC Pallolaajennus, FC Rankkari-Ankat ja FC Kognitiivinen Dissonanssi.

Ossia ihmetytti tämä jatkuva tarve kilpailla. Kun futis- ja urheilutrivia loppui, sen jälkeen jätkät nokittivat toisiaan millä tahansa muulla. Väiteltiin esimerkiksi bändeistä, niiden albumeista ja historiasta. Beatles vai Stones, Oasis vai Blur? Jos kävikin niin onnettomasti, että jätkät huomasivat pitävänsä samoista artisteista, niin ainakin levyjulkaisuiden keskinäisestä paremmuudesta saatettiin vääntää loputtomasti kättä. Levytyssessiot ja kiertuehistoria tarjosivat loputtomasti aiheita väitteilyihin ja besserwisserinä pätemiseen.

Kaikki oli loputonta leikillistä kinastelua ja huulenheittoa, joka välillä uhkasi riistäytyä käsistä ja päätyä oikeaksi nahisteluksi ja tappeluksi. Nokkeluuksien villiintyessä Ossi jäi yleensä tuppisuuksi. Hän tunsi itsensä hitaaksi, kömpelöksi eikä kovinkaan fiksuksi, huomasi usein joutuvansa muiden hyväntahtoisen naljailun kohteeksi. Ainakin hän toivoi, että se oli hyväntahtoista.

Puna nousi Ossin kasvoille. Vaivautuneella hymyllä hän yritti salata, kuinka paljon häntä todella nolotti, kunnes joku ystävällinen sielu armahti häntä ja siirsi leikinlaskun kohteen muualle. Vasta kävellessään yksin kotiin pubista valomerkin jälkeen hän keksi, mitä olisi pitänyt sanoa sen sijaan, että päätyi taas kerran muiden heittämien sukkeluuksien maalitauluksi.

Entäpä sitten, kun muut kertoivat vitsejä? Ossi oli yrittänyt, mutta huomasi, ettei osannut iskeä tarinaa, rakentaa sitä taitavasti kaikkia yksityiskohtia oikealla tavalla värittäen niin että muut olisivat huippukohdassa räjähtäneet nauruun, ja vielä haltioissaan toistelleet samaa juttua lopun iltaa. Toisin kuin porukan taitavimmat vitsiniekat.

Ossi ihmetteli aina supliikkimiehiä ja taitavia läpänheittäjiä, kuinka nämä silkalla karismallaan vetivät omaa showtaan ja saivat muut suorastaan lakoamaan edessään. Hän itse kun ei sellaiseen ollut koskaan kyennyt.

Yritykset itsensä ilmaisuun puheen kautta tuntuivat muutenkin tuhoontuomituilta. Useammin kuin kerran Ossi oli yrittänyt selittää jotain tärkeäksi katsomaansa asiaa keskustelukumppanilleen ja saanut kommentiksi ainoastaan vihaisia ja tympääntyneitä ilmeitä. Se oli selvä vihje hänelle pysyä vain hiljaa. Sanat, joiden ilmaisu kaikkiaan oli tuottanut hänelle tuskaa ja vaivaa, juuttuivat lopulta kurkkuun. Ehkä hänen puheintonaationsa oli rasittavan monotoninen, hän mietti, sellainen joka kyllästyttää kuulijaa.

Kun Ossi jännitti suun avaamista muutenkin, hänen puheensa vinkui pehmeänä ja kimeänä kuin murrosikäisellä, joka ei ollut vielä saanut äänenmurrosta. Miehet, joita kuunneltiin ja jotka vakuuttivat kuulijansa, puhuivat vakaalla baritoniäänellä. Ossi oli yrittänyt joskus madaltaa omaa ääntään, jolloin hänelle oli naureskeltu.

Kerran Ossi oli saanut kyökkipsykologiaa harrastelevalta tutun tutulta diagnoosin itsestään: ”Asperger-tapaus ja mutisti”. Hän ei olisi muuten kuullut asiasta, mutta parin tuopin jälkeen tuttava oli innostunut lörpöttelemään ja kertoi, mitä tämä teräväkielinen, kolmatta vuotta yleistä kirjallisuustiedettä opiskeleva nuori nainen oli sanonut hänestä. Ossin oli pitänyt tarkistaa netistä, mitä ”mutisti” tarkoitti. Asian selvittyä Ossi oli loukkaantunut ja päättänyt tiukasti pysyä kaukana kyseisestä henkilöstä, jos tämä vain jossakin vastaan tulisi.

Kerran kotiin päästyään Ossi oli alkanut miettiä jotain pubissa illan aikana kuulemaansa tarinaa. Jostain oikusta hän oli tarttunut kynään ja alkanut kirjoittaa juttua ylös vanhaan kouluvihkoon. Eikä vain yhtä juttua, vaan kaikkia aikaisempia, jotka olivat jääneet hänen mieleensä. Tuntui kuin kynä olisi liikkunut paperilla itsekseen, suorastaan tanssinut siinä ja täyttänyt sivun toisensa jälkeen.

Kynä ei änkyttänyt, se ei punastellut aina kun piti avata suunsa, se ei vaiennut toisten ivallisten tai vihaisten katseiden edessä, se ei tuntenut noloutta tai häpeää. Kynä kertoi sujuvasti minkä tahansa vitsin, kaskun ja tarinan. Toisin kuin hänen suunsa, joka tuntui mykkyydellään suorastaan liittoutuneen muiden kanssa häntä itseään vastaan.

Jätkät ihmettelivät, mitä Ossille oikein oli tapahtunut, kun miehestä ei ollut aikoihin kuulunut. Oikeastaan Ossin poissaolo oli näkyvämpää kuin tämän läsnäolo oli koskaan ollut. Ossi oli ollut aina enimmäkseen ääneti, korkeintaan hymyillyt ujosti jos joku oli tähän huomionsa kiinnittänyt. Vähitellen koko Ossi unohdettiin. Jätkät jatkoivat toistensa nokittelua jalkapallotuloksilla ja urheilusaavutuksilla.

Jonain iltapäivänä sitten tuoppien välissä yksi jätkistä poimi baaritiskiltä iltapäivälehden vilkaistaakseen urheilusivuilta Valioliigan tuloksia. Kun elintärkeät numeroparit olivat selvillä, jantteri selaili vielä hajamielisesti lehden muita osastoja. Taas sivukaupalla politiikkaa ja muuta roskaa.

Jantteri oli jo heittämässä läpyskän takaisin baaritiskille ja tilaamassa uuden oluen, kun aivan vahingossa hänen silmänsä sattuivat valokuvaan, jossa oli jotain tuttua. Sehän oli Ossi! Mutta mitä hän teki lehdessä? Sitten jantteri huomasi, että Ossista oli kokonainen juttu ja haastattelu. Näin jantteri tuli lukeneeksi varmaan elämänsä ensimmäisen kulttuurijutun sanomalehdestä.

Jutussa haastateltiin muuatta lupaavaa tulokaskirjailijaa, jonka esikoisteos oli ehtinyt herättää mielenkiintoa sillä pikku hiekkalaatikolla, jota kutsuttiin maan kulttuuripiireiksi. Kirja oli proosaa ja kuulemma kertoi varsin tutun oloista tarinaa nuorista ja varhaiskeski-ikäisistä kaupunkilaisista, joiden elämän pääasiallinen sisältö näytti olevan baareissa istuskelu, jalkapallo ja äänilevyt.

”Katkeransuloiseen sävyyn kirjailija kuvaa näiden suuria ja pieniä toilailuja, kipeitäkään kokemuksia unohtamatta. Lupaavimpia uusia prosaistejamme, vahvoilla esikoiskirjapalkinnon voittajaksi”, ja sitä rataa.

Jantteri kiikutti lehden pikapikaa jätkille. Tavanomainen kina urheilutuloksista keskeytyi hetkeksi, kun baariseurakunta syventyi hiljaa päivän epistolaan, jotkut toisten olkapäiden takaa kurkkien. Painomuste ei ollut vielä irronnut sormista, kun innokkaimmat jo kiirehtivät ehtiäkseen kirjakauppaan ennen sulkemisaikaa.

Nähtiin nyt sellainen ihme, että futishullujen kantabaarissa kokoontui lukupiiri. Nopeimmat olivat jo saaneet opuksen kahlattua läpi, se oli kirjoitettu sujuvaan ja helppolukuiseen tyyliin. Mistään Sodasta ja rauhasta ei ollut kyse. Ossin nokkelille sanankäänteille hekoteltiin. ”On sillä jätkällä sana hallussa, ei ois ikinä uskonut”, todettiin.

Jätkät saattoivat nyt kehaista työkavereilleen, että ”Mä tunnen ton tyypin”, kun kahvitauolla kädestä käteen kulkivat yhä uudet päivä- ja iltapäivälehdet, joiden sivuja koristivat Ossin kasvot.

Oli kuin osa glooriasta olisi valunut niidenkin ylle, joiden joukossa kirjailijalahjakkuus oli vielä hetkeä aikaisemmin viettänyt aikaansa. Olkoonkin että tämä oli ollut porukassa niitä maan hiljaisia, joiden läsnäolo huomattiin vasta sitten, kun piti löytää joku kevyen naljailun kohde oman ikävystyneisyyden lievittämiseksi tai muuten vain omaa egoa hieman kiillottamaan. Leikkiähän se oli ainoastaan ollut.

Ilmeisesti leikin kohde oli ollut hereillä, sillä vähitellen jätkistä alkoi tuntua, että kirjan hauskoissa tarinoissa oli hieman liiaksikin tutulta vaikuttavia aineksia. Hahmot esimerkiksi vehtasivat parhaan kaverin tyttöystävän kanssa tai baari-ilta oli katastrofaalisten vaiheiden kautta päätynyt putkaan ja lopulta tuomarin eteen. Puhumattakaan vähäisemmistä turpaanvetämisistä, oksenteluista ja housuihin tekemisistä. Jätkistä alkoi tuntua, että Ossilla oli ollut korvat turhankin tarkasti höröllään baarissa pyörineitä juoruja kuunnellessaan.

Kirja luettiin nyt uudestaan läpi, vähitellen yhä enemmän punoittavin korvin. Sinä iltana yhdestä kaupungin vuokrakasarmien avoimista ikkunoista kuultiin karkea kirous, minkä jälkeen nähtiin kirjan syöksyvän pitkässä kaaressa ulos samaisesta ikkunasta.

Ossia nolotti. Hän naputteli jo uutta teosta Italian kirjailijaresidenssissä, kun kotimaasta kantautui uutisia, että kirja oli aiheuttanut pienoisen skandaalin synnyinsijoillaan. Kirjan hahmojen esikuvat eivät olleet kovin ilahtuneita päätymisestään ikuistetuiksi kovien kansien väliin. Jotenkin asia oli päätynyt myös iltapäivälehtien toimittajien korviin.

Ossi kiitti onneaan, että oli nyt Roomassa. Muuten olisi saattanut olla edessä päätyminen turpakäräjien eteen. Puhumattakaan varsinaista käräjistä. No, ehkä jätkät tulisivat siihen lopputulokseen, että oli vain parempi antaa ajan kulua, jolloin asia unohtuisi. Ja eiköhän joku perussuomalaisten kansanedustaja taas pian möläyttäisi jotakin, josta kansakunta jälleen kerran älähtäisi. Vähäpätöiset kirjalliset hiekkalaatikkosodat unohtuisivat seuraavan kohun alle.

Ossi muisteli John Lennonin ’Työväenluokan sankarin’ sanoitusta: ”Ne vihaavat sinua, jos olet fiksu, ja halveksuvat hölmöä”. Olisi kai täytynyt vain pitää mölyt mahassa, mutta miksi ylipäätään kirjoittaa, jos ei saanut olla täysin rehellinen itseään ja lukijoitaan kohtaan? Toisaalta ei saisi loukata ketään. Olivatko jätkät sitten todella olleet hänen ystäviään? Eivätkö he muka olleet tekemässä pientä jäynää ja naureskelleet hänelle aina tilaisuuden tullen?

Katkeraa riisiä, Ossi pohti. Vanhat kunnon kyräily, epäluulo ja selän takana kuiskuttelu kuuluivat ihmisyhteisön dynamiikkaan, minne tahansa menikin. Kateudesta ja katkeruudesta puhumattakaan. Hänen tehtävänsä kirjailijana oli ennen kaikkea ymmärtää, vaikka totuus ei olisi ollut kaunis.

Tulisiko ujosta ja arasta pojasta vanha ja katkera, kyyninen paskiainen? Ossi ei tiennyt. Sormet naputtelivat uutta tekstiä, se pulppusi esiin kuin itsestään.

Avoimien ikkunaluukkujen takaa jostain alhaalta piazzalta kantautui kaihoisa laulu, joka vähitellen alkoi voimistua. Ei kaukana sieltä, missä hän istui nyt kirjoittamassa, valonheittäjien paahteessa ja väkijoukon huudon yltyessä Lazio kohtaisi tänä iltana AC Milanin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Barbaarit portilla

Arvo kieriskeli levottomana sängyssään. Hän ei saanut enää nukuttua. Hän veti ylleen luonnonsilkkisen aamutakkinsa ja tohvelit jalkaan, sitten hoiperteli kankeasti askeltaen monitorihuoneeseen. Seinällä oli rivi kuvaruutuja, joista näki ympäri vuorokauden, mitä rakennusta ympäröivässä puutarhassa tapahtui, samoin tonttia reunustavan korkean muurin takana. Liikkeentunnistimet reagoivat heti, jos joku vain lähestyikin muuria. Joskus linnut, oravat tai rusakot laukaisivat hälytyksen.

Monitorihuonetta oli aikaisemmin valvonut palkattu vartija, mutta Arvo oli kyllästynyt maksamaan kiskurihintoja, joita nykyajan työntekijät vaativat ja oli antanut vähitellen kenkää kaikille alaisilleen. Arvo kirosi jälleen kerran ammattiliittoja, sitten liikutteli ohjaimella yönäkökameraa, joka näytti kuvaa ympäröivästä maastosta kalmanvihreissä väreissä.

Ei siellä taaskaan mitään näkynyt olevan, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Jonakin päivänä kaikenkarvaiset anarkistit, idunsyöjät sun muu rupusakki kävisivät kapinaan ja rynnistäisivät juuri hänen tontilleen, puhdistaisivat talon pöytähopeista ja polttaisivat hänen havannasikarinsa röyhkeästi tuprutellen kuin Fidel ja Che Guevara konsanaan. Jos se olisi hänestä kiinni, sitä päivää ei koskaan tulisi. Kuokkavieraat eivät tuon muurin yli kiipeäisi, siitä pitäisivät huolen piikkilanka ja lasinsirpaleet.

Arvo oli kysellyt huippupalkatulta konsultilta, kuinka muuriin olisi vielä saanut vedettyä sähkövirran, mutta konsultin tekemien laskelmien arviosumma urakasta vaikutti sen verran tyyriiltä, että Arvo vielä miettisi asiaa. Jo pelkän selvityksen tekemiseen oli palanut aivan tarpeeksi hänen rahojaan tuhkana tuuleen!

Arvo asui nyt yksin kartanossaan. Hänen vaimonsa oli lähtenyt jo vuosia sitten, ei tietenkään ennen kuin oli onnistunut nyhtämään itselleen sievoisen summan avioerossa. Hänen aikuiset lapsensa viilettivät jossain maailmalla kaukana Suomesta eivätkä koskaan pitäneet yhteyttä; kiittämättömät kakarat jotka hän oli sentään kustantanut kalliisiin kouluihin.

Arvo kaatoi itselleen lasillisen brändyä, sitten siemaili sitä hajamielisesti samalla kun tutkaili kuvaruutujen riviä, jolla ei mitään tuntunut tapahtuvan. Vielä pari vuotta ja hän jäisi eläkkeelle, karistaisi tämän kaunaisen ja kateellisen maan pölyt jaloistaan, ja suuntaisi aurinkoiseen Portugaliin. Stalinistit ja viherpiipertäjät, jotka tätä maata pyörittivät, eivät hänen kovalla työllä ansaitsemiaan eläkerahoja veisi. Ei penniäkään laiskoille yhteiskunnan eläteille.

Arvo näki sielunsa silmin, kuinka pohjasakka jo ahnehti hänen omaisuuttaan, vallankumouksesta haaveilevat ja muut haihattelijat. Sille porukalle kyllä laitettaisiin kova kovaa vastaan, Arvo mietti kun brändy alkoi mukavasti humahtaa päänuppiin. Arvoa alkoi laulattaa, reserviupseerikoulun marssit tulivat taas mieleen. Niitä hän aina hoilaili parin lasillisen jälkeen ammuvainaan äänellä.

Arvo otti mukavan asennon konttorituolissaan ja nosti vaivalloisesti pyjamahousujen verhoamat kihtiset koipensa seinää reunustavan monitoripöydän päälle, sitten otti taas kulauksen. Piru, kun ei uni taaskaan tullut. Tässä hän tissuttelisi lopun yötä, sitten varmaan aamunkoitteessa ryömisi lämpimään sänkyynsä, samaan aikaan kun duunarit valmistautuisivat uuteen työpäivään seuraavia yt-neuvotteluja peläten. Hei, mikäs tuolla monitorissa vilahti? Hetkessä Arvo terästäytyi ja brändyn tuoma raukeus katosi silmistä. Oliko hän vain kuvitellut?

Kankeasti Arvo yritti väännellä valvontalaitteiden nuppeja ja kääntää kameroiden asentoa, koetti saada zoomattua ja tarkennettua. Arvo kirosi nuoria propellipäitä, jotka olivat tehneet näistä niin vaikeasti käytettäviä. Arvo väänteli hanikoita, naksautteli näppäimiä. Vaivalloisesti kamerat kääntyivät toiseen suuntaan, yksityiskohdat suurentuivat. Nyt Arvo erotti hämärästä jonkin epämääräisen hahmon yhden monitorin reunassa. Jokin tai joku siellä väijyi, liikkui varovaisesti eteenpäin.

Arvo kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että joku oli jollakin tavoin onnistunut pääsemään suojamuurin yli ja tunkeutumaan hänen tontilleen. Mutta kuka? Oliko se jonkin sissijoukon tiedustelija? Arvo oli lukenut paljon pienistä vihreistä miehistä, jotka ilman sotilastunnuksia ylittivät röyhkeästi vieraan valtakunnan rajat. Hän oli myös kuullut naamioiduista mielenosoittajista, jotka kulkivat hajottamassa muiden kallista omaisuutta. Uhkakuvat vyöryivät Arvon mielessä kuin Rooman valtakunnan hävittäneiden barbaarien tuhatpäinen lauma. Tätä hetkeä hän oli pelännyt ja odottanut. Nyt se oli tullut. He ryöväisivät hänet putipuhtaaksi ja kaupanpäällisiksi veisivät hänen henkensä. Ei ollut enää aikaa odottaa.

Arvo poimi seinällä olevan kaksipiippuisen metsästyshaulikkonsa, jolla hän oli tähtäillyt villikarjuja, latasi sen tottuneesti ja lähti köpöttelevin askelein portilla odottavia barbaareja vastaan. Kylmä ulkoilma iski vasten hänen kasvojaan terassilla. Nyt hän erotti pihalla jotain epämääräistä liikettä. Kohta olisi mahorkanpolttajalta henki pois.

”Kto tam?” Arvo karjaisi Tuntemattomasta oppimillaan sanoilla. Samassa hahmo törmäsi hänen jalkoihinsa. Arvo pelästyi ja pudotti haulikkonsa, joka laukesi ja ampui hänen päälakensa irti. Rusakko säikähti ja säntäsi karkuun, kohti samaa aukkoa muurissa, josta se oli onnistunut puutarhaan hiipimään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen