Kirje 2

[Lue ensin: Kirje 1]

Pensé un laberinto de laberintos, en un sinuoso laberinto creciente que abarcara el pasado y el porvenir y que implicara de algún modo los astros.
 – Jorge Luis Borges

(Kuvittelin mielessäni labyrinttien labyrintin, yhden mutkittelevan ja leviävän labyrintin, joka kattaisi menneisyyden ja tulevaisuuden ja johon jollakin tavoin kuuluisivat tähdetkin. – JLB)

Luminen metsä syöksyi päin hänen kasvojaan. Hän läähätti, haukkoi happea sisäänsä kuin kuoleva. Suussa tuntui veren maku. Laukausten sarjat rätisivät ilmassa, hajosivat puuteripilviksi hankeen osuessaan.
Hän liukastui lumessa. Hän pudotti hattunsa, mutta ei jäänyt sitä poimimaan. Hän nousi, lähti uuteen juoksuun. Juokse. Juokse. JUOKSE! Hän harppoi eteenpäin, yritti päästä jonnekin puiden suojaan. Ennen kuin luodit leikkaisivat hänet kahtia.

Vaala

Syyssade piiskasi kaupunkia. Vaala oli ollut alkuillasta matkalla kotiin, kun suoraan hänen eteensä jalkakäytävälle oli kiilannut musta umpiauto. Autosta oli astunut kaksi sadetakkista miestä, jotka olivat pakottaneet Vaalan mukaansa. Miehet haiskahtivat kytille kilometrien päähän. Miesten välissä autossa istuessaan Vaala oli yrittänyt kysyä jotain, mutta häntä oli käsketty pitämään suunsa kiinni. Vaala mietti, oliko hänen ehdonalaiseensa tullut yllättäen jokin kupru. Hän ei kyllä tiennyt, miksi näin olisi.

Vaalan työnhakuyritykset olivat yleensä tyssäneet siihen kohtaan, jossa hänen oli paljastettava työhaastattelijalle olleensa istumassa. Sen jälkeen kotiin oli tullut kirje, jossa kiitettiin mielenkiinnosta, mutta ”olemme päätyneet toiseen hakijaan”, ja niin edelleen.
Nyt Vaala oli tunnollisesti käynyt päivätyössä, joka hänelle olivat osoittaneet viranomaiset, jotka yrittivät saada hänen kaltaisiaan ex-linnakundeja sopeutumaan siviiliin. Se oli tylsä varastohomma, mutta sekin tyhjää parempi. Muuten hän ei ollut kävellyt edes punaisia päin, saati pitänyt yhteyttä vanhoihin “kavereihinsa”, joten hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi nämä yrmeät siviilijeparit olivat poimineet hänet mukaansa.

Tavaratalot tuntuivat aloittavan joulumyynnin vuosi vuodelta yhä aikaisemmin. Lumesta ei ollut tietoakaan. Auton ikkunasta Vaala näki, kuinka kadulla kuluttajat paarustivat suurine muovikasseineen ja värikkäisiin papereihin käärittyine paketteineen. Hän mietti, että hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän ostaisi Reginalle lahjaksi. Olettaen, että hän olisi tänä jouluna edes vapaalla jalalla. Nyt ei kyllä hyvältä näyttänyt.

Auto pysähtyi vanhan kivitalon eteen. Toinen siviilikytistä tyrkkäsi Vaalaa kylkeen. He astuivat ulos kadulle. Jääkylmät sadepisarat kastelivat Vaalan. Sadetakkimies avasi avaimellaan rautaportin ja he kulkivat sisään porttikongista. Rapussa he nousivat antiikkiseen hissiin, jossa oli suljettava rautaveräjä. Luurankohissin kori alkoi hitaasti kulkea ylös kuin keräten voimiaan sadan vuoden jälkeen. Talo tuoksui vanhalle.

Vaivalloisen matkansa jälkeen hissi pysähtyi ja rautaveräjä kiskottiin auki. He olivat porrastasanteella, jossa oli vain yksi huoneiston ovi. Siinä ei ollut nimikylttiä. Vaala tyrkättiin nyt sisälle ovesta. Hämärässä eteisessä toinen kytistä hamuili valokatkaisijaa. Yksinäinen hehkulamppu, jossa ei ollut varjostinta, loi räikeää valoaan eteiskäytävään. Nyt Vaala huomasi, että huoneisto oli ollut kauan sitten jonkinlainen toimisto. Ehkä viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta sitten, huonekalujen tyylistä päätellen. Seinillä repsotti vanhoja pölyttyneitä elokuvajulisteita. Pöydällä lojui antiikkinen Olivettin kirjoituskone, joka oli kerännyt pölyä ties kuinka kauan, lattialla taas 16-millinen filmikela. Sitten erinäisiä kellastuneita esitteitä ja koneella kirjoitettuja paperiarkkeja.

Kytät odottivat jotain, toinen puhui kännykkään. Vaala käytti tilaisuutta hyväkseen ja poimi yhden papereista. “Pohjolan Orfeus – filmituotantoa ja maahantuontia”, siinä luki. “Kuka antoi luvan koskea niihin?” toinen kytistä tiuskaisi Vaalalle. Vaala työnsi paperin äkkiä takaisin pöydälle kuin lapsi, joka oli tavattu pahanteosta. Vaalan onneksi kännykkään puhunut kyttä lopetti juuri silloin puhelunsa ja sanoi kollegalleen: “Teatteri on vapaa. Voidaan mennä sisään”.

Ennen vanhaan huone oli toiminut pienen elokuvayhtiön koeteatterina. Vuosikymmenien pinttynyt tupakansavu tuntui seinissä ja kalusteissa. Toinen kytistä osoitti Vaalan istumaan yhteen eturivin penkeistä. Kaksi muuta miestä määrättiin istumaan hänen viereensä, toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle. Hämärässä hän ei erottanut miesten piirteitä, mutta haistoi hienhajun, joka sekoittui kalliin partaveden makeaan ja pistävään tuoksuun. Miehet olivat vähintään yhtä hermostuneita kuin hänkin.

Käskynjako

Kaupungin toisella puolen kaiuttimesta särähti irvokas ääni: “Herra komisario. Miehet ovat saapuneet rakennukseen. Videolinkki on nyt valmis”. Komisario sanoi: “Hyvä. Voitte aloittaa lähetyksen”,

Häiriöiden keskeltä ilmaantui valkokankaalle Komisarion hahmo ja tämä alkoi puhua: “Te ette tunne toisianne, mutta minä tunnen teidät kaikki. Keppi vai porkkana, kuuluu kysymys. Aloitetaan vanhasta kaveristani Tugaista. Tugai, keppi vai porkkana?”

Tugai kuulosti närkästyneeltä vastatessaan: “Tietovisako tämä olikin? Porkkana tietysti.”

Komisario vähät välitti Tugain närkästyksestä: “Hyvä niin. Keppi olisikin ollut sinun kannaltasi jotakin varsin epämiellyttävää. Tugai, miehemme Ankarasta. Ei väkivaltataustaa, mutta harrastanut pienempiä ja vähän suurempiakin huijauksia ympäri Eurooppaa. Interpolilla on nytkin haku päällä.”

Valkokankaalle ilmaantui virallinen etsintäkuulutus, jonka reunassa komeili valokuva Tugaista. Komisario jatkoi: “Sain heiltä myös mielenkiintoista infoa taannoisista Thaimaan-reissuistasi. Paikalliset vankilat ovat ikäviä paikkoja. Kannattaisi pysyä vain pikkuhuijauksissa.”

Tugai kiemurteli tuolissaan. Kenenkään ulkopuolisen ei ollut pitänyt tietää Bangkokin-keikasta. Tugai pyyhkäisi otsaltaan hikikarpaloita, jotka olivat nousseet iholle aivan vaivihkaa. Komisario näytti nauttivan tästä: “Miksi tuollainen ilme? Tämähän on vain kevyttä jutustelua ystävien kesken.”

Nyt cowboy puuttui puheeseen: “Voisiko joku kertoa mullekin, missä nyt oikein mennään?”

Komisario sanoi omahyväisellä äänellä: “Hyvät herrat, saanko esitellä. Orko, legendaarinen alamaailman torpedo.”

Orko nyökkäsi muille, ilmeisen tyytyväisenä saamaansa huomioon. Komisario jatkoi esittelyään:

“Cowboy, jota liivijengitkin pelkäävät. Teki viimeksi rahakkaan keikan ja puhalsi aseella uhaten hieman Kuznetsovin liigan varoja. Venäläinen ystävämme ei oikein tykännyt. Sääli, että ne rahat tuli sitten hassattua. Nopeat hevoset ja vielä nopealiikkeisemmät naiset, vai mitä?”

Orko ei sanonut mitään, katsoi vain synkkänä lattiaa.

Komisario käänsi nyt huomionsa joukon nuorimpaan jäseneen:

“Entä tämä Vaala tässä sitten? Kuulin, että olet sitten viime tapaamisemme saanut perheenlisäystä. Eikä minulle edes annettu sikaria. Näinkö sitä vanhoja kavereita kohdellaan? Oikein reipas vesseli kuulemma. Olisi sääli, jos tämä näkisi isänsä seuraavan kerran vasta täysi-ikäisenä, vai mitä?”

Vaala hermostui tästä silminnähden.

“Jätä sinä mun poikani rauhaan, kuuletko?” Vaala osoitti sormellaan syyttävästi kohti valkokangasta ja esitti kysymyksen, joka oli ollut muidenkin huulilla, mutta jota kukaan ei ollut saanut ääneen sanottua: “Voisiko joku jo selittää, miksi meidät kaikki on tuotu tänne? Muussa tapauksessa päästäkää meidät menemään.”

Komisariolla oli kasvoilla ilme kuin kissalla, joka raahaa hiiren huoneeseen: “Kas kas. Kärsivällisyys on kuninkaiden hyve, mutta tässä pakassa taitaa olla pelkkiä jokereita. No, hyvä. Minulla on teille kaikille mielenkiintoinen ehdotus. Oikeastaan kyse on eräänlaisesta aarteenetsinnästä.”

Orko näytti epäuskoiselta: “Ettei sentään pääsiäismunajahdista? Komisario taitaa pitää meitä aivan pelleinä.”

Komisario tuskin saattoi olla hekumoimatta itsekseen tilanteen herkullisuudella, mutta sanoi kuitenkin päättäväisellä äänellä:

“Se, mitä haluan, on että te jäljitätte minulle jotakin. Kutsutaan sitä vaikka aarrekätköksi. Jokaisella teistä on minulle, sanotaanko, eräänlainen velka maksettavana. Kun tämä kätkö on löydetty, katson velan kuitatuksi. Ja tässä tulee se porkkana: tarjoan teille myös mahdollisuuden samalla tienata sievoisen summan rahaa. Jokaisella teillä lienee käyttöä sille. Toisilla enemmän kuin toisilla.”

Komisario kääntyi kohti työpöytäänsä ja nyökkäsi näkymättömälle alaiselleen: “Nyt voisin näyttää teille erään mielenkiintoisen videon. Videon päähenkilö lienee teille kaikille tuttu.”

Jossain painettiin play-nappia. Kuvaruudulla välkkyi ensin joukko häiriöitä. Sitten kuvaan ilmaantui vanha valkopartainen mies, jolla oli kasvoillaan suurikehyksiset 70-luvun silmälasit. Tämän puku näytti olevan mittatilaustyötä. Mies istui kalliin näköisessä nahkanojatuolissa sikaria poltellen ja puhui suoraan kameralle rauhallisella äänellä:

“Nimeni on Emil Kurkiainen. Minut tunnetaan myös nimellä Pomo. Nyt varmaan mietitte, että pirruuttaniko mä tässä vain itsekseni höpisen.

Kun katsotte tätä, mä olen sattumoisin vaihtanu hiippakuntaa, potkassu tyhjää, heittäny veivit, lakannu hengittämästä.

Tämä on minun testamenttini.

Mun oma isä oli pelkkä nolla. Sen remmiä ja ainaista nälkää mä kaupunkiin karkuun läksin. Mä olin alun toisella kymmenellä.”

Ruudulla näkyi vanhaa filmikuvaa Helsingistä. Vaalasta näytti, että se oli kuvattu ehkä joskus 1950- ja 60-lukujen taitteessa.

“Mä olin yks maalta tullut katupoika monien muiden joukossa. Sieltä kadulta Äijä mut mukaansa poimi.

Kysytte nyt, miksi. Millainen mies Äijä oikeen oli? No, omaa poikaa sillä ei ollu.”

Vaala mietti myöhemmin, mitä Pomo oli tarkoittanut, kun oli erityisesti korostanut tätä asiaa. Sitten hän tajusi, että Pomo oli pitänyt tärkeänä mainita, ettei Morgenstjerna ollut mikään pedofiili – tai “namusetä” kuten siihen aikaan sanottiin – joka väijyi yksinäisiä katupoikia. Tämä yksityiskohta jäi erityisesti vaivaamaan Vaalaa. Siinä tuntui olevan jotain muutakin takana.

“Äijän oikee nimi oli Sture Morgenstjerna. Äijä oli entinen pirtutrokari ja vanhan koulun herrasmiesgangsteri. Hän se mulle kaiken opetti.”

Morgenstjerna oli ottanut Emilin siipiensä suojaan, ilmeisesti jonkinlaiseksi epäviralliseksi ottopojakseen. Joka kuitenkin oli asemansa ansaitakseen saanut tehdä rankasti töitä kaduilla Morgenstjernan pimeän viinan myynnissä ja muissa hämäräbisneksissä avustavana juoksupoikana.

“Katu se oli mun lyseoni. Mustan pörssin kauppaa se sillon oli, kun mä nämä hommat alotin.

Salakuljetusta, kahvia, naisten nailonsukkia, pirtua.

Ja lestinheittoa. Onks tietoo, kyseltiin. Ja olihan mulla.

Se oli leveetä ja lesoa touhua, paljon rehdimpää kuin nyt.

Poliisit oli poliiseja, rosvot rosvoja. Molemmat tiesi oman paikkansa.”

Tässä kohdassa kukaan ei huomannut, että oli Komisarion vuoro kiemurrella hieman epämukavasti.

“Jukulauta, kun jossain vaiheessa panokset alko koventua.

Siirryttiin viinasta kovempaan kauppatavaraan.

Oli se tavallista urheilua.

Äijä oli jo puuhannu niissä kuvioissa, mutta sillon se jätti aineiden kaupan muille. Homma alko raaistua.

Äijä kuoli 70-luvulla. Hänet mä sitten perin.

Ei menty ihan lain kirjaimen mukaan, mutta se oli Äijän tahto.

No, mä tein parhaani kartuttaakseni pesämunaa. Pian kuitenkin mä opin, että se oli kirottua rahaa.

Verellä tuhrittua rahaa. Rahaa, jonka vuoks liian moni kuoli. Mun kädestä tai mun käskystä.

’Ne, joista ei piretä, tapetahan’, niin kuin meillä Pohjanmaalla sanottihin.

Turhaa kaikki.

Rupesin tässä puntaroimaan ittekseni, että musta olis voinu tulla vaikka pääjohtaja. Tai vuorineuvos. Tai presidentti.

Hymypoika-patsaita ei meikäläisille jaettu.

Kultapossukerhoon oli turha pyrkiä.

Musta tuli Murha OY:n toimitusjohtaja. Eläkkeiden perään oli turha huudella.

Rahaa on.”

Tässä kohdassa Pomo raapaisi tulitikkua ja laittoi uhmakkaasti setelin palamaan, sytytti sillä sikarinsa.

“Vaan eipä siitä mulle enää iloa ole, kun sattuneesta syystä multaa nyt haukkaan.

Kiitos arvatenkin erään Komisarion.”

Lisää kiemurtelua katsomon puolella. Nyt valkokankaalla Pomo virnuili leveästi ja tämän äänensävy vaihtui maireaksi, osoitti sormellaan suoraan kohti näkymättömiä katsojia.

“Siksipä mä haluan antaa sen juuri sinulle, rakas katsojani siellä ruudun toisella puolella.

Rahalla voit ostaa vaikka oman suihkukonelaivaston.

Tai maksaa jonkun pienemmän banaanitasavallan valtiovelat pois.

Ihan mitä vaan kylmä sielusi halajaa.”

Pomo nautti selvästi virnistellessään ja puhuessaan näkymättömille katsojilleen.

“Kuitenkin ennen kuin pääset iskemään ahneet pikku kätösesi kahiseviin, sinun on suoritettava pari tehtävää, jotka vanha Emil-setä sinulle kohta antaa.

Ne on yhdet miehet, joilla on suuret puheet ja pihviluukku vaan heiluu.

Toiset miehet sitten tekee ne hommat.

Kumpaanko porukkaan teikäläinen kuuluu?”

Video päättyi. Miehet istuivat hetken aikaa hämmentyneen hiljaisuuden vallitessa, Orko sitten loihe lausumaan: “No, olipas… olipas juttu.”

Komisario sanoi: “Tämä video löytyi Pomon jäämistöstä rikostutkinnan yhteydessä, kun mainittu… hmm… herrasmiehemme oli epäonnisesti siirtynyt pois elävien kirjoista. Tietojemme mukaan Pomolla oli kuollessaan valtava omaisuus koossa. Ongelma vain on, että kukaan ei tiedä, missä. Tutkijamme ovat selvitelleet asiaa Sveitsistä ja kaikista tunnetuista veroparatiiseista. Täydellinen vesiperä. Parin vinkin perusteella meillä on nyt aihetta olettaa, että jostain täältä kotimaan kamaralta ne edelleenkin löytyvät. Pomo oli eriskummallinen mies, jolla oli omalaatuisia uskomuksia myös raha-asioista ja sijoitustoiminnasta.”

Orkolla oli kasvoillaan ilme kuin hänelle olisi yritetty syöttää paksuinta pajunköyttä miesmuistiin:

“Käteisenäkö ne muka täällä jossain on? Jossain on muka joku salainen pankkiholvi, jonne on omaisuus kätkettynä?”

Komisario virnisti nyt tavalla, joka kylmäsi Vaalaa: “Huomaan, että sinua vaivaa uskonpuute. Näitte vain alun videosta. Me katsoimme loputkin. Pomo jätti jälkeensä joukon johtolankoja. Joukon erilaisia esineitä. Vihjeitä kätköpaikoista. Jonkun on tutkittava vihjeet, käytävä ne kaikki läpi. Minä en voi sitä tehdä eivätkä alaiseni. Sisäinen tutkinta kyttää minua kieli pitkällä yötä päivää.”

Orkon silmissä välähti ilkeästi ja oli nyt hänen vuoronsa ottaa virne kasvoille: “Kytät toistensa kimpussa, vai? Siihen matsiin mäkin kyllä hankkisin aitiopaikat, popcornien kanssa.”

Oli kuin kaksi miestä olisivat käyneet keskinäistä pingisottelua, jossa toisesta yritettiin saada henkinen yliote horjuttamalla tarkasti ohjatuilla pistolyönneillä toisen omahyväisyyttä.

Komisario huokaisi. Hän ei voinut hetkeksikään päästää muita unohtamaan, että hän oli se, jolla oli nyt yliote.

“Pilkka ja oma nilkka. Muistakaa, että myös minä seuraan teitä, minne menettekin. Tämä kaupunki on täynnä valvontakameroita ja muita kulunvalvontajärjestelmiä. Teidät nähdään silloinkin, kun ette sitä itse tiedä. Jos yritätte jotain pientäkin kuprua tai livistää pois pelistä, siitä seuraa ankaria sanktioita. Jos puhutte asiasta kenellekään ulkopuoliselle, niin… minulla on keinoni ja aion käyttää niitä.” Komisario veti etu- ja keskisormensa kuin veitsen kurkkunsa yli tehostakseen sanojaan.

Miehet vilkaisivat toisiaan.

”Muistakaa: keppi tai porkkana.”

Talvi

Ensilumi tuli sinä vuonna varhain. Se peitti sankkana pyrynä alleen kadut, kujat ja torit. Sinä iltana Komisario astui ulos hissistä ja vaelsi sokkeloisen palvelinkeskuksen halki lempipaikkaansa koko massiivisessa poliisiasemarakennuksessa. Se oli hänen yksityinen monitorihuoneensa, jonka yhtä seinää peittivät kuvaruudut. Niiden kautta hän saattoi katsella ja kuunnella koko kaupunkia, seurata liikennettä ja paikkoja joissa ihmiset kulkivat ja kokoontuivat.

Se, mitä Komisarion esimiehet eivät välttämättä tienneet, että monitorien kautta hän saattoi seurata joukkoa valikoituja yksityisasuntoja. Nykyinen miniatyyritekniikka oli ihmeellistä. Taloyhtiöissä täytyi tehdä jatkuvasti erilaisia huoltotöitä. Asukkaiden ollessa poissa kotoa huoltomiehet käyttivät yleisavainta. LVI-töiden yhteydessä sopivaan paikkaan saattoi kiinnittää stereomikrofoneilla varustetun laajakulmakameran, joka ei ollut koppakuoriaista suurempi ja mikä tärkeintä, kätkeytyi ympäristöönsä täydellisesti. Mikään, mitä huoneistossa tapahtui, ei sen jälkeen jäisi salaan hänen silmiltään ja korviltaan. Mikäli joku esimiehistä saisi vihiä asiasta, hänellä olisi valmiina asianmukaisesti täytetyt lupapaperit rikosseurantaan. Huumehörhöjä ja anarkisteja, joiden lailliset oikeudet tällä laitoksella eivät ketään kiinnostaisi. Sen jälkeen kukaan ei kaivelisi asiaa. Komisario otti mukavan asunnon tuolissaan ja sytytti sikarin. Koko rakennuksessa oli oikeastaan tupakointikielto, mutta ketään ei liikuttaisi.

Lumiaurat ja traktorit olivat täydessä työssä seuraavana aamuna. Vaala ja Orko olivat sopineet tapaamisesta omakotialueella, kaupunginosassa jossa ei juuri näkynyt valvontakameroita. He polttelivat hiljakseen samalla, kun talsivat kohti erään omakotitalon pihaa. Talossa ei asuttu tällä hetkellä. Muulloin se toimi piilopaikkana niille, joiden syystä tai toisesta täytyi piilotella virkavaltaa tai tiettyjä alamaailman kollegoita. Pyry oli rauhoittunut laiskaksi lumisateeksi.

He seisoskelivat pihalla, jonka toista reunaa kehysti kivimuurin tapainen. Se erotti pihan seuraavasta tontista. Orkolla oli taas päässään musta stetsonhattu ja yllään samanvärinen talvipalttoo, jaloissa buutsit. Vaala mietti, pukeutuiko tämä tosiaan aina cowboytyyliin. Orko siemaisi savut ja sanoi: “Kadulla puhutaan, että Komisario tapatti Pomon. Komisarion kätyri, Palo, auttoi siinä.”

Vaala vastasi epäröiden: “Tuttu mies. Oltiin samaan aikaan lusimassa.”

Orko sanoi merkitsevällä äänellä: “Piiri pieni pyörii.” Vaala mietti, olisiko hänen pitänyt pysyä hiljaa asiasta. No, se olisi tullut ennemmin tai myöhemmin ilmi. Hän oli ollut istumassa jostain typerästä murtokeikasta, josta oli huolimattomuuttaan jäänyt kiinni. Palon oma kakku oli kai tullut jostain vastaavasta. Hän oli nähnyt Paloa joskus ruokalassa ja sosiaalitiloissa. He olivat silloin tällöin vaihtaneet jonkun sanan, mutta Palo oli ollut jopa hiljaisempi tapaus kuin hän itse. Muilta hän oli saanut enemmän selville Palosta kuin mieheltä itseltään. Tämä oli myös ensimmäisiä kertoja, kun Vaala oli kuullut Palon legendaarisesta työnantajasta, josta liikkui kiven sisällä kaikenlaisia tarinoita.

Vaala sanoi: “Palo teki hommia Pomolle…”

Orko tuhahti: “Teki ja teki. Ja oli samalla Komisarion juoksupoika.”

Lumi narisi kenkien alla, kun he ottivat tupakoidessaan muutaman askeleen kohti muuria.

Vaala kysyi: “Uhkailiko se Paloakin?”

Hän oli kuullut jotain puskaradion kautta, mutta huhut olivat huhuja eivätkä niiden kertojat kaikkein luotettavimpia tyyppejä.

Orko sanoi: “Aivan sama. Pomo oli reilu kaveri. Jos mä saan sen Palon käsiini…”

Orko irvisti ja heristi nyrkkiään. Vaala katsoi paremmaksi olla kaivelematta asiaa sen enempää tällä erää.

Orko tunsi olonsa epäluuloiseksi, joten he päättivät siirtyä pois pihalta. Lumisade oli alkanut tihentyä ja muuttunut rännäksi, kun he yhtenä miehenä jatkoivat matkaa. Reilun kävelymatkan päässä oli mutkitteleva autotie. Jyrkkä kallio nousi tien vieressä, sen päällä ja vieressä kuusien muodostama metsikkö. Kallioon oli louhittu väestönsuoja. Paikka oli Orkolle tuttu, sillä hän keplotteli itsensä sisään raskaista metalliovista. Orkolla oli Vaalalle jotain asiaa, jota hän ei halunnut sanoa ulkona.

He kulkivat pitkän huoltokäytävän halki paikkaan, joka mittareineen näytti hellahuoneelta. Putket pitivät metallista kolinaa ja jossain venttiili päästi ulos höyryä. He jäivät seisomaan putkien varjoon.

Vain jotain sanoakseen Vaala päätti vielä jatkaa ulkona käytyä keskustelua: “Sana kulkee, että Palo karkasi jonnekin ulkomaille. Kukaan ei tiedä, minne.”

Vaikutti siltä, ettei Orko enää ollut kiinnostunut tästä puheenaiheesta, sillä hän kysyi yhtäkkiä: “Onks sulla mutka?”

Kesti hetken aikaa ennen kuin Vaalalla yhdisti päässä. Orko toisti kysymyksensä. “Mitä? Ei”, Vaala vastasi hämmentyneenä.

Orko sanoi vakavana: “Olis vähän syytä olla. Teksasissa ei ritsamiehet pärjää.”

Vaala sanoi: “En mä ole koskaan tarvinnut…” Mitäpä hän olisi sellaisella tehnyt murtohommissa. Sitä paitsi aseet pelottivat häntä. Armeijassa hän asiaa sen kummemmin ajattelematta oli ampunut harjoituksissa rynnäkkökiväärillä, mutta ei koskaan erityisen hyvin. Hän muisti, miten oli koonnut asetta säkki päässään. Palautinjousi, syöttöjousi, luisti… Hän muisti ampumaradan maalitauluineen, miltä ilmassa leijuva ruudinsavu tuoksui ja paineaallon, jonka aseet loivat ympärilleen lauetessaan. Oikeaa käsiasetta hän ei ollut milloinkaan pitänyt käsissään.

Orko kaivoi taskustaan pistoolin, joka näytti automaatti-Coltilta. Hän asetti sen likaiselle betonilattialle ja potkaisi sitä kevyesti. Kuului metallin kolahdus, ase pomppasi hetkeksi ilmaan lattialta kimmotessaan, sitten liukui Vaalan jalkoihin. Tämä vain tuijotti asetta epäröiden, mutta ei koskenut siihen.

Orko sanoi: “Ota se.”

Vaala epäröi edelleenkin, tuijotti vain asetta, ei vieläkään koskenut siihen.

Orko karjaisi: “Jumalauta, ota se!”

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Vaalan avuttomuus ja arkuus ärsyttivät Orkoa. Alistuneena ja empien Vaala poimi lopulta aseen. Se tuntui raskaalta ja kylmältä. Vaala laittoi sen taskuunsa.

Salakatselua

Toisella puolen kaupunkia vanhan kivitalon seinässä oli huomaamaton ulko-ovi. Harva kiinnitti huomiota, että oven yläpuolella oli valvontakamera, joka taltioi tarkasti kaikkien kadulla kulkevien, rakennukseen sisään ja sieltä ulos tulevien liikkeet. Vielä harvempi huomasi, että ovisummerin valaistussa nimikyltissä luki teksti “Poliisi – Sisäinen tarkastus”.

Jos ovi olisi auennut, tulija olisi huomannut päätyneensä rappukäytävään, jossa tuoksui samalla tavalla ummehtuneelta ja antiikkiselta kuin kaikissa vanhoissa kivitaloissa. Käytävästä johtivat portaat alas kellarikerrokseen. Sieltä löytyi taas uusi käytävä ja sen päässä lopulta ovi, jonka vieressä rapistunut nimikyltti, jossa luki numero ja teksti “Tutkijat Peronkoski ja Leminen”.

Se, joka olisi kulkenut tästä ovesta, olisi huomannut tulleensa nuhjuiseen kellarihuoneistoon, joka itse asiassa oli toimisto näyttöpäätteineen, tuoleineen, kirjahyllyineen ja jo antiikkisine kaukokirjoittimineen. Toimiston seinää hallitsi suuri juliste, joka esitti kaunista intialaista elokuvanäyttelijätärtä.

Julisteen vasemmalla puolella oli joukko valokuvia, joihin oli tussilla raapustettu tekstiä ja päivämääriä. Kuvat eivät julisteen tavoin olleet siinä koristeena. Kuvissa luki sellaisia sanoja kuin “Pomo” (mukaan oli vielä piirretty nimen viereen risti tarkoittamaan, että valokuvassa esiintyvä henkilö oli edesmennyt), “Palo”, “Vaala”, “Orko” ja “Tugai”.

Näyttöpäätteiden ääressä istui kaksi naista. Peronkoski lojui tuolissaan pitäen jalkoja pöydällä ja kirjoitti käsin muistiinpanoja lehtiöön. Häntä olisi joku vanhempi ihminen voinut kutsua “poikatytöksi”. Pitkät hiukset oli sivuilta kynitty uhmakkaasti sängelle punktyyliin. Peronkoskella oli yllään vaaleanruskea urheilupusakka ja jaloissa kireät mustat pillifarkut. Välillä hän hypisteli hajamielisesti käsirautoja, jotka hän oli joskus vitsin vuoksi ostanut jostain seksikaupasta. Jepari kun oli, tosin ei sellainen joka itse hoitaisi pidätyksiä.

Lyhyemmällä naisista oli tumma polkkatukka ja valppaat silmät. Leminen oli kotoisin Kainuusta eikä ollut vaihtanut murrettaan kaupunkilaiseen puheenparteen kuten tekivät monet muut junan tuomat pelätessään maalaisjunteiksi leimautumista. Leminen naputteli tekstiä näyttöpäätteen ääressä, sitten pysähtyi hetkeksi miettimään ja alkoi puhua:

“Ollaan jo muutaman vuoden ajan yritetty saaha juttua koottua Komisariota vastaan. Maholliset todistajat ovat kadonneet tai kuolleet ennen ku ollaan saatu edes puhutettua näitä. Viimesin löyty hirttäytyneenä pidätysputkasta. Valvontakamera oli tietysti menny pois päältä.”

Peronkoski onnistui kuulostamaan närkästyneeltä: “No, niinpä tietysti.”

Leminen sanoi: “Komisario valittiin aikkoinaan vuoden polliisiksi. Näytti siltä, että miehen uralla oli vain taivas rajana. Sitte tapahtu jotaki. Jostain syystä tie ylennysputkessa nousi pystyyn. Ehkä Komisario tallo jonku esimiehensä varpaille.”

Hymyile! Olet piilokamerassa! Näin kuului takavuosien suositun tv-sarjan tunnuslause. Vain muutaman kilometrin päässä Komisario istui omassa työhuoneessaan ja tuijotti intensiivisesti taulutietokonetta, jota piteli käsissään. Edellinen keskustelu oli toistunut kaiuttimesta, ei varsinaisesti hifi-tasoisena, mutta kuitenkin selvänä ja ymmärrettävänä.

Tabletin ruudulla oli kalansilmälinssin pallomaisen kuperaksi taittama mutta kirkas videokuva Peronkoskesta ja Lemisestä. Nämä eivät tienneet, että huoneen toisella puolella olevassa kirjahyllyssä oli rikostutkintaa käsittelevien teosten väliin piilotettu yksi Komisarion erikoiskameroista. Siihen liitetty pikkuruinen 4G-asema välitti suoraa lähetystä Komisarion tablettiin.

Komisario kuuli Lemisen äänen sanovan: “Tai ehkä hän sai sellasta tietoa, joka ei miellyttäny jotakuta korkealla pallilla istuvvaa. En ossaa sannoo.”

Komisario korjasi stereokuulokkeita korvillaan mukavampaan asentoon ja henkäisi sikaristaan.

Lemisen ääni jatkoi: “Jos yritteliään miehen kunnianhimolle laitetaan väkipakolla stoppi, hän alkaa toteuttammaan sitä muulla tavoin. Ja vähät välittää pelisäännöistä.”

Komisario näki omat kasvonsa heijastumassa tabletin lasipinnasta. Kasvot eivät hymyilleet. Sormet rummuttivat tabletin reunaa.

Leminen puhui: “Joka tappauksessa tässä vaiheessa alkoi Komisarion ahkera yhteydenpito alamaailman suuntaan.”

Peronkoski vastasi: “Niinpä. Komisarion onnistui tosiaan löytää uusia leikkikavereita. Me oletamme nyt, että Komisariolla on suojelija korkealla paikalla. Kenties sisäministeriössä, kenties jossain muualla. Ehkä joku, joka saa oman palansa kakusta. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Kaikki tutkintalinjat tuntuvat johtavan tyhjään. Selvityspyyntöihimme ei vastata. Olen joutunut useamman kerran esimiehen puhutteluun jutun kaivelemisesta.”

Leminen sanoi: “Sama homma.”

Komisario istui työhuoneessaan pitkään ja ääneti.

Sinä iltana Komisario puhui puhelimeen ja tunsi olonsa huomattavan paljon rennommaksi. Hän oli miettinyt asioita kauan ja perusteellisesti ja tullut siihen lopputulokseen, että ei hänellä oikeastaan ollut mitään huolehdittavaa. Hän oli varmistanut selustansa. Koko juttu hieman naurattikin jo.

Nauru tuntui kuitenkin väkinäiseltä. Sillä naiset olivat saaneet selville häkellyttävän paljon asioita hänestä. Sen, mitä eivät tienneet, olivat arvanneet. Ja arvanneet pelottavan lähelle.

Huumeorganisaatiossa oli tavallisesti ylimpänä sen johtaja ja heti tämän alaisuudessa kilpimiehet, jotka vastasivat johtajan suojaamisesta. Näiden alapuolella oli sitten suorittava porras, joka teki käytännön likaisen työn: maahantuonnin, jakelun, myynnin, velanperinnät, ja niin edelleen. Johtaja ja kilpimiehet eivät itse aineita koskaan nähneetkään. Paitsi poikkeustapauksissa. Oma viihdekäyttö mukaan lukien.

Komisario oli työnnetty sivuun. Erottaminen olisi ollut liian huonoa mainosta poliisikunnalle ja hänen esimiehilleen. Sen sijaan hänet yritettiin vain piilottaa, laitettiin toimistohommiin hoitamaan vähäpätöisiä pikkurikoksia. Kukaan ei arvannut, että poissa julkisuuden valokeilasta hän sai tilaisuuden rakentaa vähitellen omaa valtakuntaansa.

Mikään valtakunta ei voi pysyä täysin näkymättömänä. Joitakin tietoja oli alkanut tihkua sekä kadulle että Komisarion omien kollegoiden piiriin. Komisario kuitenkin oli rakentanut tässä vaiheessa omien kilpimiestensä verkoston, pyrki peittämään kaikki jäljet jotka olisivat mahdollisesti voineet johtaa häneen.

Nyt joku oli saanut tietoonsa enemmän asioita kuin hän olisi halunnut. Vielä hän yritti lyödä kaiken leikiksi, sillä hän ei välittänyt ajatella, että asiat saivat tästä vielä vakavamman suunnan.

“Ne pimut olivat sitten pistäneet oikein töpinäksi, hah hah. Tyttöset olivat näemmä keränneet mittavan kansion meikäläisestä. Tässähän ihan rinta röyhistyy. Mitä? Tietysti tämä on suojattu yhteys. Älä kuule opeta isääsi, vaikka virkaiältä vanhempi oletkin, häh häh. No, siinähän sitten tutkivat. Määrärahat niiltä on jo lopussa. Resurssipula meinaan, häh häh. Oletko nähnyt sen murjun, missä niillä on työhuone? Tytöt ei tiedäkään, että niistä on tullut filmitähtiä. Tosin yleisö on kovin pieni, nimittäin eräs tunnettu sankarikyttä ja yhteiskunnan tukipilari, häh häh.”

Komisario siemaisi juomaansa tyytyväisenä ja virnuili omalle nokkeluudelleen. Hänellä tosiaan välähti.

Haapakoski

Komisarion ääni kaikui edelleen Vaalan korvissa, kun he olivat astuneet sisään hämärään varastohuoneeseen ja jääneet varjoihin odottamaan.

“Ensimmäiseksi lähdette tapaamaan käytetyn tavaran kauppiasta Haapakoskea. Haapakoski on vanha luukuttaja, joka oli Pomon tuttavia. Herrojen yhteinen tarina ulottuu jo 70-luvulle asti, kun Pomolla oli jotain bisneksiä itärajan takana. Minulla on hieman tietoja Haapakosken silloisista touhuista. Tietoja, joita hän ei varmaankaan halua päivänvaloon.”

Siellä oli pimeän lisäksi kylmä. Hengitys nousi suusta höyrynä. Orko ja Vaala olivat tulleet varastomaiseen tilaan, jonka hyllyt ja lattiat olivat täynnä kaikenlaista epämääräistä tavaraa. Enimmäkseen vanhoja kirjoja mutta myös kalliin näköisiä antiikkiesineitä ja kaikenlaista viihde-elektroniikkaa, joka näytti epäilyttävän uudelta ja käyttämättömältä. He odottivat.

Lopulta oviaukkoa peittävän muovipressun takaa sisään astui vanhempi mies ja samassa kirosi hiljaa ollessaan kaataa nurin kasan päällekäin pinottuja pahvilaatikoita. Miehellä oli ohuet viikset kurttuisissa kasvoissa ja hän käytti silmälaseja. Hänellä oli tweedkankainen pikkutakki, jonka alla oli musta mainospaita. Mies hengitteli raskaasti sisään ja ulos, keuhkoahtauman oireita. Haapakoski oli antiikkiliikkeen omistaja, joka sivubisneksenään toimi varastetun tavaran välittäjänä. Vaalasta tämä näytti kovaksikeitetyltä, kaiken nähneeltä tyypiltä.

He tuijottelivat hetken toisiaan kuin lännenelokuvassa. Haapakoski mittaili heitä silmillään ja näytti saman tien tajuavan, mitä he olivat miehiään. Orko särki hiljaisuuden: “Haapakoski?”

Haapakoski puhui äänellä, joka oli tottunut Orkon ja Vaalan kaltaisiin miehiin eikä värähtänytkään näiden läsnäoloa siinä, missä muut kaupunkilaiset olisivat jo muuttuneet aroiksi ja pelokkaiksi: “Minä olen. Ja asia koski mitä?”

Orko sanoi:

“Ollaan yhteisen tuttavamme asialla. Käskettiin sanoa terveisiä Kostamuksen kortti-illoista.”

Haapakoski hätkähti ja katsoi tarkemmin Orkoa. Saman tien
Haapakoski kuitenkin rauhoittui ja oli jälleen oma pokerinaamainen itsensä: “Jassoo. Ollaanko sitä ostamassa vai myymässä?”

Orko sanoi: “Se riippuu. Eräs jäämistö kiinnostaa. Muuan edesmennyt liikemies, josta kirjoiteltiin joku aika sitten lehdissä. Ei kuitenkaan ihan seurapiirisivuilla.”

Haapakoski tajusi nyt, missä oikein mentiin: “Ja, kröhöm, yhteinen tuttavamme olisi kiinnostunut tästä jäämistöstä?”

“Niin voi sanoa.”

“Tiedoksi, että mainitun jäämistön tavaraa ei ole tuosta ovesta kulkenut. Olisin kyllä heti haistanut, jos näin olisi. Voin kyllä ilmoittaa, jos…”

Yritys hyvä kymmenen, mutta Orko ei heltynyt, vaan otti kauppiasta rinnuksista kiinni: “Väärä vastaus. Pikkulinnut lauloivat vähän muuta. Mitenkäs on tuon palovakuutuksen laita? Täällä on paljon helposti syttyvää tavaraa. Omistaja mukaan lukien.”

Vetääkseen häneltä odotetun roolin kunnialla läpi Vaala ravisteli tulitikkuaskia kädessään niin että Haapakoski näki tämän. Myöhemmin Vaalaa hävetti.

“Mitä että?” Haapakoski kysyi hieman liiankin viattomalla äänensävyllä.

“Huumorimiehiä, vai?”

Orko löi.

Myöhemmin he polttivat ulkona tupakat. Vaala odotti Orkon sanovan jotain. Tämä ei sanonut mitään. Niinpä Vaalakin päätti pysyä hiljaa.

Regina

He istuivat iltaa kämpällä, jonka Reginan isä oli ostanut tyttärelleen. Hyvältä paikalta keskustassa funkistyylisestä talosta. Reginan vanhemmat olivat eronneet aikapäiviä sitten.

Jonkinlaista syyllisyyttä isä kai tunsi. Hyvän omantunnon saattoi ostaa rahalla, ainakin yrittää. He näkivät isän kanssa kerran vuodessa, jos silloinkaan.

Regina ei enää muistanut, miten oli päätynyt yhteen Vaalan kanssa. Ehkä kaikkein eniten hän oli halunnut ärsyttää äitiään. Äiti ei edes ollut halunnut tavata sitä ”kauheaa linnakundia”, jonka kanssa tytär nyt kulki.

Yleensä Vaala oli hiljainen ja mietteliäs, puhui rauhallisella äänellä silloin kuin jotain sanoi. Toisinaan oli niin arka, että Reginasta Vaala oli pikemminkin ressukka kuin mikään vaarallinen pahantekijä. Äidille tätä kuitenkin oli turha selittää.

Regina kysyi: “Missä poika on?”

Vaala vastasi hajamielisesti: “Äitinsä luona.”

Niinpä niin, Vaalan exä, nuoruuden hairahdus jonka kanssa tällä ei ollut enää mitään yhteistä. Paitsi poika. Ei niin, etteikö Regina olisi tykännyt pojasta, mutta äitipuolen rooliin hän ei oikein osannut eläytyä. Ajatus tuntui liian hämmentävältä.

Regina jatkoi kyselyä, vaikka tiesi että Vaalasta se tuntuisi kuulustelulta: “Mitä aiot nyt?”

Vaala sanoi edelleenkin poissaolevana: “Aion teetättää itsestäni valokuvan. Poika saa sitten katsella sitä, kun olen kuollut.”

Reginaa ärsytti aina, kun Vaala sattui tälle tuulelle. Nyt siinä oli kuitenkin jotain pahaenteisempää.

Reginan kasvot vääntyivät tyytymättömälle mutrulle kuin hän olisi äkkiä maistanut jotain hapanta: “Älä viitsi.”

Vaala ei vastannut mitään, jatkoi vain synkkää pohdiskeluaan.

Regina sanoi: “Olet sinä oikea ilopilleri tänään. Tuonko käärinliinan unirievuksi?”

Vaala ei ollut kuulevinaan, oli yhä omissa ajatuksissaan. Hetken päästä hän puhui, edelleenkin kuin vain itsekseen, mutta jotain oivaltaneena.

“Palo. Niin on pakko olla. Minun täytyy löytää se Palo.”

Reginalla ei ollut aavistustakaan, mistä Vaala oikein puhui: “Kuka Palo?”

Vaala oli edelleen jossain muualla: “Ei kukaan.”

Regina kohautti olkapäitään: “No, ei sitten.”

Vaala jatkoi, mutta puhuen yhä enemmän itselleen kuin toiselle: “Palo ei tappanut Pomoa. Oli vain pelkkä Komisarion sätkynukke. Niin kuin me kaikki muutkin.”

Regina alkoi vähitellen kyllästyä Vaalan arvoitusleikkeihin: “No, sehän selittää kaiken. Pitäisi vielä tietää, keitä kaikki nämä ihmiset oikein ovat.”

Vaala sanoi: “Ei ketään.”

Regina hermostui nyt todella ja ponnahti äkkiä ylös tuolistaan: “Sepä helpotus. Minä voinkin tästä lähteä, kun kukaan ei uhkaa ketään eikä asia muutenkaan kuulu kenellekään.”

Vaikka kämppä oli hänen omansa, sen sijaan että heittäisi Vaalan ulos, kiihdyksissään Regina suunnitteli, että menisi yöksi nukkumaan jollekin ystävättärelleen. Sitten hän tajusi, kuinka nurinkurinen ajatus oli.

Reginan ei kuitenkaan tarvinnut potkaista Vaalaa yöhön. Tämä havahtui mietteistään ja tuntui vasta nyt myöntävän toisen läsnäolon. “Älä mene”, Vaala sanoi melkein hädissään.

Regina sanoi: “Voin ehkä harkita jäämistä, mutta keskustelun tason täytyy kyllä tästä kohentua.”

Hänelle ei koskaan ollut tuottanut vaikeuksia saada yliotetta Vaalasta parilla valikoidulla sanalla. Välillä Regina tunsi tästä syyllisyyttäkin. Avuton ilme, joka Vaalan silmiin aina tuli näistä sanallisista näpäytyksistä, sai Reginan itsensäkin joskus hämmentymään.

Vaala sanoi, koska ei muuta keksinyt: “Ei meidän tarvitse puhua mitään.”

Regina näpäytti vielä kerran, kaikesta huolimatta: “Älä yritä.”

Vaalan pää painui alas ja hän vajosi uudestaan ajatuksiinsa.

Regina yritti sovitella: “Jos pystyisit edes vähän luottamaan minuun. Onko kyse keikasta? Sinähän sanoit, että lopetat… ne hommat.”

Tästä Vaala hermostui ja ponnahti myös pystyyn, jäi jännittyneenä miettimään kädet puuskassa, katse lattiaan painettuna.

Regina alkoi nyt toden teolla suuttua. Mitä peliä Vaala oli oikein pitänyt hänen selkänsä takana? Regina kivahti: “Siis on? Mehän sovimme, että…”

Oli Vaalan vuoro hermostua. Vasta nyt tämän ääneen tuli päättäväisyyttä. Poissaoleva passiivisuus oli tipotiessään.

“Ei ole vaihtoehtoa! Et sinä tiedä, millaisia nämä tyypit ovat. Aion soittaa Komisariolle, että saavat tehdä minulle, mitä haluavat. Viekööt vaikka hornaan. Kunhan jättävät pojan rauhaan.”

Regina ei ollut koskaan ennen nähnyt Vaalaa tällaisena. Jotain todella pahaa oli nyt tapahtunut. Regina huokaisi:

“Voi, Vaala.”

He jäivät siihen seisomaan pitkäksi aikaa eikä kumpikaan sanonut mitään.

Seuraavana aamuna Vaala oli lähtenyt ostamaan tupakkaa – miehille aina kätevä tekosyy lähteä omille teilleen pois vaimoväen valvovien silmien alta. Päiväkausiksi venähtävä baarireissu ei kuitenkaan ollut tällä kertaa tarkoituksena kuten näissä tapauksissa yleensä.

Vaalan piti soittaa yksi puhelu eikä hän halunnut ylimääräisiä korvapareja kuuntelemaan vieressä. Hän seisoi siinä yksinään pikkupakkasessa suositun ulkoilualueen reunalla. Lenkkeilijöitä tai koiran ulkoiluttajia ei näkynyt mailla halmeilla. Hän valitsi numeron, jonka oli tallettanut puhelimeensa “Noutopizzan” nimellä.

Morgenstjerna

Jos Komisarion eduksi saattoi jotain sanoa, laiska hän ei ainakaan ollut. Nytkin hän oli viettänyt tuntikausia tutkien vanhoja asiakirjoja, jotka oli saanut itse käsiinsä tai jotka hänelle oli toimitettu arkistojen kansioista ja mikrofilmeiltä.

Komisariosta oli alkanut tuntua, että Pomon oppi-isä ja epävirallinen kasvatusisä Sture Morgenstjerna oli jutun avain, mutta mitä Morgenstjernasta tiedettiin? Ei paljon mitään. Komisario oli lähettänyt tutkijansa kaivelemaan arkistoja, mutta oli vaikeaa löytää vanhoja tutkintaraportteja, kuulustelupöytäkirjoja, yhtikäs mitään.

Mikä oudointa, jopa väestörekisteristä puuttui tieto, että Morgenstjerna olisi joskus syntynyt tai kuollut. Ei syntymätodistusta, ei ruumiinavausraporttia, ei tietoa hautapaikasta, ei mitään. Kuin joku olisi ottanut tehtäväkseen pyyhkiä kaikki tiedot Sture Morgenstjernasta virallisista rekistereistä, mutta miten se oli mahdollista?

 
Vuodelta 1968 oli löytynyt sattumalta yksi katkelma poliisin virallisesta pöytäkirjasta, joka osoitti että Morgenstjernan toimia oli tutkittu, mutta mitä sen jälkeen oli tapahtunut? Myös nuori Emil oli ollut jo kuvioissa mukana. Miten Morgenstjerna oli keplotellut itsensä pojan lailliseksi holhoojaksi, millä tavoin Emil oli sekaantunut tämän toimiiin, ja niin edelleen. Kysymyksiä, kysymyksiä.

Vanhojen sanomalehtien sivuilta sen sijaan oli löytynyt satunnaisia merkintöjä ”liikemies” Morgenstjernasta, ja tällöinkin hänen nimensä kirjoitettiin toisinaan ”Morgenstern”, toisinaan taas ”Morgenstierna” tai mitä variaatioita niitä nyt sattuikin olemaan. Tämä ”liikemies” oli mukana seurapiirielämässä, matkaili tai lahjoitti rahaa hyväntekeväisyyteen.

Vain jokunen uutinen löytyi, joissa viitattiin mahdolliseen rikolliseen toimintaan, mutta nämäkin jäivät yksittäisiksi merkinnöiksi ilman tarinan jatkokehittelyä. Morgenstjernasta oli jäljellä lähinnä toisen käden tietoa, viimeisimpänä Pomon jättämät kertomukset, mikä ei ollut lopulta paljon.

Sanottiin, että rikosylikomisariolla nimeltä Markku Karlsson oli ollut tietoa Pomon ja Morgenstjernan yhteyksistä, mutta Karlsson niin ikään oli kuollut epäselvissä olosuhteissa muutama vuosi sitten. Karlsson oli aloittanut poliisina 70-luvulla ja liikkunut suunnilleen samoissa sosiaalisissa kuvioissa kuin Pomo, tämän tekemisiä tutkien, mutta jos Karlsson oli jättänyt jälkeensä raportteja tai päiväkirjoja, suurin osa oli kadonnut.

Joitakin epämääräisiä merkintöjä Karlssonilta oli jäänyt koskien Morgenstjernan paritusrinkiä, joka oli tämän tietojen mukaan vielä 1975 toimittanut prostituoituja ETYK-diplomaateille. (Paritus oli Pomon videon mukaan tullut kuvioihin mukaan siinä vaiheessa, kun Morgenstjerna oli luopunut huumekaupasta joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa.) Siinä taisi kuitenkin olla likipitäen Karlssonin koko jäämistö Morgenstjernasta.

Sitten tuntui onnistavan. Komisarion tutkijat olivat onnistuneet löytämään yksityisetsivänä 50-luvun lopulla toimineen Arvo Teräksen jälkeenjääneistä papereista maininnan Morgenstjernasta. Teräs oli tutkinut niin sanottua Lietteistön-Noelstadtin juttua, johon huhuttiin Morgenstjernan sekaantuneen.

Papereissa oli lyhyt kuvaus Morgenstjernan väitetyistä toimista (pimeän viinan ja huumeiden kauppaa, salakuljetusta, uhkapeliä) sekä Teräksen omasta kohtaamisesta Morgenstjernan kanssa. Myös Pomo vilahti tekstissä — Morgenstjernan noin kymmenkesäisenä juoksupoikana!

Ulkonäöltään ja olemukseltaan kaksimetrinen Morgenstjerna oli kuulemma ollut kuin yhdistelmä ”näyttelijöitä Åke Lindman ja Ville Salminen”: kulmikas mutta sliipattu amerikkalainen elokuvagangsteri Suomen oloihin sijoitettuna. 

Viidakkorummun kautta Morgenstjernan nimi oli minulle jo ennestään tuttu. Tässä maassa on pienet piirit. Morgenstjerna oli katupoikana aloittanut lestinheitolla, sitten kieltolain aikana trokannut pirtua. Nyt huhuttiin hänen sekaantuneen pillerikauppaan. Pimeät pullot olivat Punavuoren, Sörkan ja Malmin lättähattujen heiniä. Narkomaanit olivat hätää kärsimässä, kun apteekeista olivat vuosi pari takaperin kadonneet heroiinipohjaiset lääkkeet. Morgenstjerna oli vastannut tähän tarpeeseen. Lisäksi hän toi maahan salakuljetettuja rannekelloja, nailonsukkia, ties mitä. Laittomasta uhkapelistä puhumattakaan.

Oli julkinen salaisuus, että Morgenstjernan yksityinen ”kasino” oli pyörinyt kaupungissa vuosia. Sanottiin, että siellä liikkui silmäätekeviä ja pelivelat olivat oiva tapa pitää nämä tiukassa otteessa. Pohattojen ja pelihimoisten virkamiesten kiristyksen ohella Morgenstjerna myös jakoi oikeille tahoille ”maasua” eli lahjusrahaa, liikutteli aaseja mielensä mukaan kepillä ja porkkanalla.

Morgenstjernalla oli hyvät suhteet poliisijohtoon, jota hänellä oli tapana kestitä säännöllisin väliajoin. Morgenstjerna istui yhdessä iltaa Fjalar Jarvan kanssa hotelli Tornissa. Vastapalveluksena virkavalta katsoi poispäin oikeaan aikaan tai antoi vinkkejä tulossa olevista takavarikoista ja pidätyksistä.

Morgenstjerna ei pyörinyt kaduilla. Rengit hoitivat työt. Ketju oli järjestetty niin, että jos joku jäi kiinni, hän tiesi vain sen nimen, jolta oli saanut toimeksiannon. Suurin pomo, Morgenstjerna, pysyi aina näkymättömissä. Näin kuiskaili siis viidakkopuhelin minulle.

Morgenstjerna oli kuulemani mukaan hankkinut liiketoimillaan itselleen kokonaisen kivitalon eräästä paremman väen kaupunginosasta. Kulissina hänellä oli maahantuontiliike, joka välitti kaikenlaista siirtomaatavaraa.

Näin siis Teräs. Valitettavasti etsivän raportista ei ollut sen kummempaa apua. Yksityisetsivä oli ilmeisesti alkoholisoitunut ja tämän toiminta loppunut 60-luvulle tultaessa. Myöhemmistä vaiheista ei ollut tietoa, mutta yhtä kaikki tämä iästään päätellen oli jo manan mailla. Morgenstjerna alkoi Komisariosta vaikuttaa myytiltä, hahmolta joka oli samaan aikaan todellisuuspohjainen mutta silti kuvitteellinen.

Morgenstjernan oppipoika, nyt eräänlaiseksi alamaailman torpedoksi ylennyt Emil näytti kylväneen täystuhoa, missä liikkuikin. Suuri osa tapahtuneesta oli kuitenkin viety virallisiin asiakirjoihin ”onnettomuuksina” tai kaivettu jostain sopivia syntipukkeja, jotka olivat saaneet syyt niskoilleen. Emil, myöhemmin Pomo, ei ollut juurikaan viettänyt aikaansa istumassa. Komisariolle alkoi valjeta, ettei tämä olisi ollut mitenkään mahdollista ilman oikeiden viranomaisten voitelua. Ainoastaan asioiden mittakaava oli ällistyttävä. Morgenstjernan alkuperäisen verkoston täytyi olla valtava. 

Emil Kurkiaisen historiassa oli muutama erityisen merkillinen tapaus. Joskus 70-luvun puolessavälissä tämän isä vaimoineen oli saanut surmansa tulipalossa omassa kotipitäjässään. Ruumiit olivat palaneet tunnistamattomiksi. Juuri mitään todistusaineistoa tulipaloon johtaneista syistä ei ollut jäänyt. 

Asian teki erikoiseksi, että jotkut silminnäkijät väittivät nähneensä Emilin autoineen liikuskelemassa paikkakunnalla juuri niihin aikoihin, vaikka oli ollut vieraantunut oikeasta isästään jo 50-luvun lopulta lähtien, jolloin oli karannut kaupunkiin. Emilin biologinen äiti muuten oli kuollut jo samalla vuosikymmenellä, hänkin ”epäilyttävissä olosuhteissa”. Komisariosta tuntui, että Emilin elämässä oli paljon asioita, joita ei ollut merkitty mihinkään kirjoihin ja kansiin. Ja tarkoituksella niin.

Lankapuhelin soi Komisarion työhuoneessa. Tämä tiesi jo, kuka soittaja oli. Komisario laski paperinsa sivuun, nosti puhelimen kuulokkeen eikä odottanut, että langan toisessa päässä oleva olisi esitellyt itsensä.

“Kas, Vaala. Onko sinulla minulle jotain uutta kerrottavaa?”

Komisario kuunteli kärsivällisenä, kun Vaala raportoi, sitten alkoi nauraa hohottaa: “Vai löylytti lehmipoika luukuttajan? Vanhan miehen hakkaaminen osoittaa mielenkiintoista käsitystä urheiluhengestä. Ehkäpä turkkilaisella ystävällämme on hieman enemmän suostuttelutaitoja.” Komisario oli tikahtua nauruun.

Tugai

Haapakoski oli keskittynyt Erotiikan historiaan eikä kuullut tulijaa. Hetken päästä hän kuitenkin nosti katseensa kirjasta, kun tunsi jonkun tuijottavan itseään. Se oli mustaa pukua ja valkoista solmiota käyttävä tumma mies, joka siististi rajattuine leukapartoineen näytti ulkomaalaiselta. Mies oli laskenut hattunsa yhdelle suurista pahvilaatikoista, jotka reunustivat huoneen seiniä. Se oli Haapakosken osto- ja myyntiliikkeen kirjavarasto, jonka romahtamaisillaan olevat hyllyt olivat täynnä antikvariaattien perusvalikoimaa; dekkareita, Päätaloja, takavuosien hittiromaaneja, Valittujen Palojen Kirjavalioita ja muuta riesaksi muodostunutta makulatuuritavaraa, joka ei liikkunut kaupasta ulos sitten millään. Haapakoski livahti hiljaisina aikoina usein tänne lukemaan nurkassa olevan antiikkisen näyttöpäätteen ääressä kyhjöttävään narisevaan toimistotuoliin.

Haapakoski näytti ärtyneeltä, vaikka oli jo tottunut siihen, että kaikenkarvaista porukkaa liikkui täällä mihin vuoronkaudenaikaan tahansa. Aina niillä oli kipeä rahantarve ja aina ne olivat tyrkyttämässä kaikkea kuviteltavissa olevaa romua, jonka olivat nyysineet ties mistä. Ja aina ne kuvittelivat roinaa suuriksikin aarteiksi, joiden edestä hän latoisi tarjoajille paksun rahatukon tiskiin.

“Täällähän nyt lappaa väkeä kuin pipoa. Kohta saa laittaa ovelle lapun”, Haapakoski ärähti muukalaiselle.

Tugai ei ollut huomaavinaankaan vanhan kauppiaan närkästynyttä äänensävyä, vaan vastasi muina miehinä, vaivautumatta tuhlaamaan aikaa sellaisiin turhanpäiväisyyksiin kuin tervehdyksiin ja itsensä esittelyyn.

“Kävikö täällä joku?”

Haapakosken aivot olivat korkeasta iästä huolimatta kuin hyvin rasvattu kellokoneisto. Hän tajusi heti, että muukalaisen vierailu liittyi taannoiseen salamyhkäiseen parivaljakkoon, joka oli kysellyt Pomon asioista. Eikä vain tyytynyt kyselemään.

“Juu, eräs miellyttävä herrasmies. Potki renkaita, ei ostanut mitään. Jätti sentään käyntikortin.”

Haapakoski osoitti sormella sideharsoon paketoitua päätään. Myös silmälaseja oli hätäisesti korjailtu maalarinteipillä.

Tugai kysyi: “Mitä hän halusi?”

Haapakoski sanoi: “Pyysi pyhäkouluun laulamaan virsiä. No, mitäs luulisit? Eikö teillä venkuloilla ole parempaa tekemistä kuin käydä haaskaamassa kiireisen yrittäjän aikaa?”

Tugai alkoi käydä kärsimättömäksi ja otti askeleen lähemmäksi kauppiasta: “Haapakoski…”

Vanha mies ei enää halunnut toista annosta samaa lääkettä, jota Orko oli tarjoillut. Hän nosti pelokkaana kädet eteensä ikään kuin siitä olisi ollut mitään apua uusien lyöntien torjumisessa.

“Hyvä on, hyvä on, älä nyt sinäkin ala mätkiä. Laulan, tanssin, kerron mitä vaan, jos jätätte minut jo rauhaan.”

Haapakoski käveli yhden hyllyn luo, kaiveli hetken sekalaista kirjojen ja tavaroiden läjää ja nosti esiin noin kolmekymmentä senttiä korkean muovinuken. Se esitti tummaa espanjatarta, perinteistä flamencotanssijaa viuhkoineen ja nilkkoihin asti ulottuvine kirkkaanpunaisine hameineen. Halpa matkamuisto, joka oli kaiketi aikoinaan tuotu Kanarian saarilta. Tunkkaisen kirjavaraston hämärässä valaistuksessa nukke näytti jokseenkin pahaenteiseltä.

Haapakoski sanoi: “Pomo keräili näitä. En tiedä, miksi iso mies halusi leikkiä nukeilla, mutta tällä alalla on kaikki nähty. Eräskin tyyppi…”

Tugai keskeytti Haapakosken hermostuneen lörpöttelyn ja riuhtaisi nuken pois tältä.

“Tätäkö hän etsi?”

Haapakoski sanoi: “Tätä, mutta en antanut. Ei pyytänyt kauniisti.”

Tugai tarkasteli nukkea lähemmin ja nosti sen kainaloonsa. Sitten hän jälleen lähestyi Haapakoskea uhkaavasti, osoitti tätä sormella.

“Suosittelen, ettet puhu mitään kellekään. En ole käynyt täällä. Et ole nähnyt minua. Et ole nähnyt yhtään mitään.”

”Enhän toki, enhän toki. En nähnyt mitään. Minä pidän suuni kiinni.”

Muukalainen otti hattunsa ja poistui nukkea yhä kainalossaan pitäen.

Haapakoski jäi puhelemaan itsekseen tyhjälle oviaukolle:

“Selvä se. Ainahan sitä mielellään liikelahjan noin hyvälle asiakkaalle antaa. Kiitos käynnistä ja… tervetuloa… uudelleen…”

Kirjasto

Se oli käynyt liiankin helposti. Tugain kasvoilla oli pieni hymy koko matkan ajan. Tosin ilman Orkon tekemää likaista pohjatyötä hän olisi ehkä saanut poistua paikalta tyhjin käsin.
Tugai hymyili ja heilutteli nukkea kädessään, kun astui sisään ja huikkasi samalla voitonriemuisesti: “Terveisiä Haapakoskelta.” Tugai hämmentyi, kun hän huomasi, ettei Vaala ollutkaan yksin.

“Ai, anteeksi, minä… Voidaan hoitaa tämä myöhemminkin.”

Tugai kääntyi ja oli jo lähtemässä.

Tugai oli erottavinaan hieman sarkasmia naisen äänessä, kun tämä sanoi:
“Eikä mitä. Aina mukava tavata Vaalan kavereita.”

Vaala nousi nyt nojatuolistaan, jossa oli ollut lukemassa kirjaa Orson Wellesin elokuvista ja elehti vaivautuneesti sekä Tugain että naisen suuntaan:
“Tugai. Regina. Regina. Tugai.”

Nuorella naisella oli suuret siniset silmät ja pitkät punertavat hiukset, ja hän hymyili Tugaille valloittavaa hymyä, jota oudompi olisi voinut kuvitella viattoman enkelimäiseksi, ellei olisi tajunnut ilmeen monimielisyyttä.
Kun pakollinen esittely oli nyt saatu hoidettua, Regina puhui Tugaille, äänessä edelleenkin sarkasmia:
“Hauska tutustua. Kollegoja ilmeisesti?”

Vaala kiemurteli hieman. Mikä ihmeen kollega? Sitten hän tajusi, että tämä oli taas yksi Reginan piikeistä, jotka oli osoitettu Vaalalle. Tietäen, että Regina näkisi kuitenkin hänen bluffinsa läpi, Vaala päästi suustaan puolitotuuden:
“Tugai on… liikemies Ankarasta.”
Sillä näin Tugai oli useasti tituleerannut itseään, olkoonkin että kiitos näiden “liiketoimien”, Tugai löysi nyt itsensä Interpolin etsittyjen listalta, samalta jota Komisario oli esitellyt heille.

Regina sanoi: “Arvatenkin. Ja nukkealalla ilmeisesti?”

Regina katsoi merkitsevästi Tugain kainalossa kyhjöttävää pikkuruista flamencotanssijatarta.
Tugai huomasi nyt takeltelevansa, mitä ei koskaan tapahtunut silloin, kun hän teki varsinaista työtään eli erotti ihmiset rahavaroistaan hankittuaan ensin näiden luottamuksen. Se edellytti pohjatonta itseluottamusta, jota hänellä oli yleensä riittänyt. Nyt Tugai kuitenkin sanoi nolona ja epävarmana:

“Ei kun… Niin, leluja… muistoesineitä, siis, kyllä…”

Regina hymyili edelleenkin kuin enkeli: “Herttaista, kun poikalapsienkin annetaan nykyään leikkiä nukeilla. Vaihtelua niihin ainaisiin rosvo ja poliisi -leikkeihin.”

Vaalasta alkoi tuntua, että näytelmää oli enää turha esittää. Se vain haaskaisi kaikkien aikaa:
“Tugai. Regina tietää.”

Tugai huokaisi: “Se ei ole turvallista. Ei ollenkaan.”

Tugai muisti Komisarion uhkaukset. Oli yksi asia, johon Komisariokaan ei ollut osannut varautua. Se oli naisen vaisto.

Lopulta Vaala oli taipunut kertomaan Reginalle kaiken, kun tämä oli aikansa käyttänyt kaikkia arsenaalistaan löytyviä naisellisia painostuskeinoja: sopivasti annosteltua murjottamista ja mykkäkoulua, Vaalan pohjimmaisen syyllisyydentunnon taitavaa manipuloimista ja lopulta suoraa jäkättämistä. Pohjimmiltaan rauhaa rakastavana miehenä Vaala oli vähitellen murtunut, kun ei enää kestänyt ja kertonut Reginalle kaiken: Pomosta, Komisariosta, Orkosta, Tugaista ja “aarrejahdista”. Komisariolla olisi ollut paljon oppimista Reginalta siitä, miten kuulusteltava saadaan avautumaan ja paljastamaan kaikki sisälleen kätkemänsä likaiset ja katkerat salaisuudet.

Torjuakseen Tugain synkät aavistukset Regina sanoi hilpeästi: “No, eivätpä ole turvallisia suojatietkään. Sitä paitsi jo koulun ammatinvalinnassa minulla oli rasti ruudussa ’Gangsterin heila’.”

Jälkeenpäin Regina mietti, miksi oli oikein sanonut näin. Eikö hän juuri ollut vihainen Vaalalle hämärähommiin sekaantumisesta, halunnut tämän pysyvän kaukana kaikesta, mikä liittyi rikollisuuteen?
Tugai ei enää kuunnellut Reginan nokkeluuksia, vaan asetti nuken pöydälle ja tutki sitä tarkkaan, käänteli ympäri ja naputteli sen muovipintaa. Lopulta hän työnsi kätensä nuken hameen alle. Regina sanoi: “Sinä et ole herrasmies.”

Tugai jatkoi kuitenkin sormilla tunnustelua nuken hameen alta. Lopulta hän veti sieltä esiin muistikortin. Hän laittoi kortin pöydälle.

Tugai oli sopinut tapaamisen Vaalan kanssa pieneen sivukirjastoon, ei kaukana siitä missä tämä asui. Vaala oli sanonut, että paikassa oli harvoin muita kävijöitä tiskinsä takana nuokkuvaa kirjastonhoitajaa lukuun ottamatta. He saisivat puhua rauhassa siellä. Tugai ei kuitenkaan tiennyt, että Regina oli estelyistä huolimatta väen väkisin tuppautunut Vaalan kirjastoreissulle mukaan.

Kirjastossa oli asiakkaita varten näyttöpääte. Tarkistettuaan, ettei paikalla ollut edelleenkään muita (toisesta huoneesta tiskin takaa taisi kuulua kirjastonhoitajan kuorsaus), Tugai sujautti muistikortin sille tarkoitettuun lokoseen kovalevyn kyljessä. Kesti hetken ja näyttöruudulle ilmaantui kuva vanhasta parrakkaasta miehestä suurine Kekkos-laseineen. Pomo puhui videolla:

“Onnittelut. Olette löytäneet Señorita Carmenitan, joka on raottanut teille hieman salaisuutensa verhoa. Seuraava etappi vaatiikin jo vähän enemmän työtä. Teistä itsestänne on nyt kiinni, mihin suuntaan kilpailu kehittyy. Eikä ole yhtä mahdollista ratkaisua. Niitä on lukemattomia.”

He olivat istuneet tuoleihin näyttöpäätteen ääreen kuin joukko harjoitustehtäväänsä pakertavia koululaisia.

Regina sanoi ennemminkin ääneen ajatellen kuin videota kommentoidakseen: “Tämä olikin joku tosi-tv -ohjelma?”

Vaala sanoi: “Shh!”

Pomo jatkoi kuvaruudulla:
“Pidemmittä puheitta, jätän teille oheisen kuvan tästä kauniista labyrintistä. Muistatteko Minotauruksen? Sokkelot ovat aina kiehtoneet minua. Etsikää lähdettä. Onko sen vesi mutaista vai kirkasta?”

Ruudussa oli piirroskuva mutkittelevasta labyrintistä. Video päättyi.

Regina sanoi: “Tuoko nyt sitten oli se teidän Pomonne? Hellyttävä vanha ukkeli. Muistutti joulupukkia.”

Tugai vastasi: “Baba, siis Pomo, oli kunnioitettu ja pelätty mies.”

“Melkoinen satusetä näyttää kyllä olleen”, Regina sanoi.

Samaan aikaan Vaala tulosti paperille kuvaa ruudulla näkyneestä labyrintistä. Sitten hän haki kirjahyllystä karttakirjan ja vertasi sitä paperissa näkyvään labyrintin kuvaan.
Tugai katsoi ääneti vieressä. Silloin Vaala osoitti heille labyrinttiä esittävää tulostetta ja karttakirjaa.

Vaala sanoi: “Labyrintin reitti näytti jotenkin tutulta. Se on piirretty kaupungin kartan päälle.”

Regina hymyili: “Vaala ja hänen kuuluisa valokuvamuistinsa. Toimii aina, paitsi silloin kun täytyy muistaa maitokaupan ostoslista tai tyttöystävän joululahjatoivomukset.”

Vaala sanoi nolona: “Älä nyt taas aloita siitä.”

Tugai hymyili nuorenparin sananvaihdolle. Vaala alkoi tuntea olonsa epämukavaksi. Regina vaikutti suorastaan sädehtivän. Ei hän tuollainen ollut heidän ollessaan kahden. Tai ehkä joskus silloin oli ollut, kun he olivat alkaneet kulkea yhdessä, mutta siitä oli jo aikaa.

Vaala yritti jättää ajatuksensa huomiotta:
“Pomo puhui lähteestä. Se tosiaan on lähde, pieni lampi. Labyrintin keskustassa.”

Regina sanoi, monimielisesti kuten aina: “Jännitys tiivistyy.”

Tugai virnisti: “Mennäänkö uimaan?”

Juuri silloin keski-ikäinen kirjastonhoitaja, peruskoulunopettajan oloinen pirteä punatukkainen nainen, tuli huoneeseen ja hihkaisi heille: “Jaaha, se alakaisi kuulkaa olla sulkemisaika tässä puljussa. Menkäähän lapset nyt kottiin, ja muistakaa lukea Dostojevskia!”

Komisarion henkilökohtaisia muistiinpanoja

Komisario seisoi poliisiaseman kattotasanteella ja katseli kaupunkia alapuolellaan. Oli pikkupakkanen ja kuutamonkirkas talvi-ilta. Kesä tai talvi, hän tuli usein tänne yksin miettimään asioita. Kylmä selkeytti ajatuksia. Hänellä oli kädessä pieni sanelunauhuri, johon hänellä oli tapana tehdä muistiinpanojaan. Lähinnä itselleen, vaikka ei edes tiennyt, miksi. Näitä ei milloinkaan julkaistaisi muistelmissa. Oli vain pakko kertoa jollekin, vaikka sitten vain elottomalle laitteelle. Komisario painoi nauhoitusnappia ja avasi äänensä. Hengitys höyrysi hänen puhuessaan.

”Opin jo alakoulussa, että on monia asioita, jotka kannattaa pitää vain omana tietonaan. En millään meinannut saada kertotaulua päähäni.”

Komisarion isä, joka oli kuulunut poliisin päällystöön, oli ollut ankara ja vaativa mies. Isä oli huutanut naama punaisena, jos hänelle oli kantanut huonon todistuksen. Tukkapöllyä. Luunappeja. Joskus pahempaakin.

Isän naama näkyi lehdissä harva se päivä, kun poliisin piti ”edustaa”. Isä oli julkkiskyttä, joka liikkui seurapiirikutsuilla, toimi arvontojen ”virallisena valvojana”, hymyili valokuvissa seurapiirirouvien kanssa leveästi kuin Naantalin aurinko. Kuvissa isällä oli aina sarvisankaiset silmälasit ja yllä paras paraatiunivormu, olkapäillä komeilevine natsoineen. Illalla kotiin tullessaan isä haisi votkalta. Äidin kanssa he saivat silloin pitää varansa.

”Keksin mielestäni nerokkaan lunttilappujärjestelmän ja käytin sitä kokeissa. Menin tietysti kehuskelemaan tästä kahdelle parhaalle ystävälleni. Ne rotat kävelivät saman tien opettajan luo ja kertoivat tälle kaiken. Seuraus oli, että minua rangaistiin. Silloin opin, että tässä maailmassa minulla ei ole ystäviä. On vain rikoskumppaneita, joiden luottamus on enemmän tai vähemmän rajallinen.”

Komisarion äänessä oli katkeruutta.

Isä oli ollut viisikymppinen, kun tällä oli pumppu pettänyt. Oli sattuman kauppaa, ettei maksa ollut mennyt ensin. Muistokirjoituksissa isää oli suitsutettu oikein olan takaa. Hautajaisissa paikalla oli ollut ainakin maaherra, taisi olla joku ministerikin. Hän muisti, ettei ollut itkenyt.

”On asioita, joita en koskaan tule kertomaan kenellekään. Menen hautaan niiden kanssa. Jos joku sattuisi saamaan jotain selville, hän menee myös.”

Komisario pysäytti nauhoituksen ja palasi sisälle.

Illanviettoa Vaalan kämpillä

Tarkkakorvainen kuulija, joka olisi seissyt sinä yönä tuolla talvisella kadulla ja kuulostellut ylös tornitalon ikkunoiden suuntaan, olisi ehkä voinut kuulla vaimeasti flamencon säveliä, jotka kaikuivat jostain korkeuksista. Liikenne kadulla oli vaiennut lukuun ottamatta jotakin satunnaista autoa, joka päästi pakokaasun tuoksua kirpeään talviyöhön häipyäkseen sitten olemattomiin ja jättäen jälkeensä pelkän hiljaisuuden.

Vaala rämpäytti viimeisen soinnun nailonkielistä, sitten laski akustisen kitaransa sivuun. He istuivat iltaa Reginan kanssa Vaalan kämpillä. Asunto oli sisustettu vanhanaikaiseen tyyliin. Nurkassa oli vanha putkiradio, jonka Vaala oli löytänyt joskus kirpputorilta. Sohvan ääressä oli pöytä, jonka päällä seisoi venäläinen samovaari, antiikkinen teenkeitin joka oli kulkenut Vaalan suvussa iät ja ajat. Muutama lasillinen oli jo nautittu.

Vaala sanoi: “Kätkettyjä aarteita, labyrinttejä, johtolankoja, salattuja merkkejä… Ei tässä koko jutussa ole mitään järkeä. Komisario on mielipuoli. Ja minusta alkaa tuntua, että Pomokin oli.”

Regina huokaisi: “Jos yrität löytää maailmasta jotain järkeä, poikaparka, saat etsiä sitä lopun ikääsi.”

Vaala sanoi: “Ehkä se on Komisario, joka vedättää meitä. Koko niin sanottu aarrejahti on sumutusta.”

Regina kysyi: “Miten niin?”

Vaala sanoi: “Koko operaatio on pelkkä savuverho. Meitä juoksutetaan turhaan paikasta toiseen. Samaan aikaan Komisario puuhaa ties mitä. Tuo maahan isoa huumelastia tai jotain. Ja sillä aikaa, kun me säntäillään paikasta toiseen, meidät lavastetaan syyllisiksi. Häkki heilahtaa ja avain viskataan pois. Tai sitten vaan kaikille kylmästi nappi otsaan ja adios, amigos.” Vaala nosti shottilasinsa ilmaan sanojaan korostaakseen.

Regina sanoi: “Tuo sinun ikuinen optimismisi taisi olla se syy, miksi sinuun aikoinaan rakastuin.”

Vaala jätti Reginan sarkasmin huomiotta ja sanoi: ”Ehkä minä sitten vain menen takaisin istumaan. Pysyy ainakin poika turvassa.”

”Oletko niin varma? Tämä sinun Komisariosi vaikuttaa sellaiselta tyypiltä, joka ei koskaan luovuta tai päästä irti. Jos menet linnaan, mikä estää häntä keksimästä sinulle jotain kataluuksia sielläkin?”

”Mutta miksi? Minä olen pikkutekijä, kioskimurtaja. Tyyppi, joka on väärään aikaan väärässä paikassa. Joka eksyy aina väärään seuraan.”

”No, kiitosta vain!” Regina yritti esittää tuohtunutta.

”Siellä linnassa oli sellaisia tyyppejä, joista tiesi, että ne palaa sinne aina uudestaan. Ei ne pysty elämään siviilissä. Ei ne tiedä, mitä on tavallinen elämä.”

”No, tiedätkö sinä sitten?”

Vaala ei vastannut.

”Olette te kuin jotain pikkupoikia”, Regina tokaisi.

Tämä sai Vaalan vaipumaan syvemmälle mietteisiinsä.

He molemmat tulivat vanhoista lähiöistä, olivat käyneet niissä koulunsa, kasvaneet niissä aikuisiksi. Niiden neukkukuutioiksikin haukutuissa kerrostaloissa kapitalistinen grynderivalta kohtasi reaalisosialistisen muotokielen. Näistä betonikoloisseista oli käyty koulussa ja töissä kunnes töitä ei enää ollut. Aikoinaan kaupunginisät olivat ylpeilleet, kuinka ne edustivat nykyaikaisinta rakennustekniikkaa kaikkine mukavuuksineen. Lasten kiljahdukset olivat kaikuneet kaikkialla, asukkailla oli ollut monenlaista kerho- ja yhdistystoimintaa. Nyt ränsistyneitä julkisivuja peittivät graffitit ja pihoilla oli hiljaista lukuun ottamatta satunnaisia hahmoja, jotka kanniskelivat ääneti olutmäyräkoiriaan. Vaala ja Regina olivat päässeet karkuun lähiöistä, mutta lähiöt elivät edelleen heissä molemmissa.

Vaala muisteli usein kouluaikojaan ja tiettyjä opettajia, joiden elämäntehtävänä tuntui olleen niitä kulmia asuttaneiden työnväenluokan kakaroiden laittaminen kuriin, etenkin vilkkaimmassa kasvuiässä olleiden poikien, sen osoittaminen missä näiden todellinen paikka oli elämässä. Oppikoot tekemään töitä ja tottelemaan parempiaan, äänetön sanoma tuntui olleen.

”Mä katselin poikaa, kun hän leikki siinä niin viattomana. Kun oli kuusivuotias, maailma oli täydellinen paikka. Täynnä vapautta ja loputtomia mahdollisuuksia. Sitten piti mennä kouluun ja maailma alkoi sulkeutua. Tuli joukko sääntöjä, joita oli pakko totella, aikatauluja joita noudattaa. Jos ei totellut, joutui silmätikuksi. ’Sinusta ei tule koskaan mitään’, opettajat hokivat. Koulutiellä sai aina varoa, ettei saanut turpaan isoilta pojilta. Opettajat ummistivat silmänsä. Jos oli fiksu, oppi pelaamaan systeemin ehdoilla. Oppi mielistelemään ja nuoleskelemaan. Jos ei, sai turpaan yhä uudelleen. Siinä sinulle pikkupoikien maailmaa.”

Vaala otti kulauksen juomastaan. Nyt Reginalla ei ollut enää mitään sanottavaa.

Ovikello soi.

Illanviettoa poliisilaitoksella

Komisariolla oli maine työnarkomaanina, miehenä joka jäi myöhään illalla paiskimaan töitä silloinkin, kun hänen työtoverinsa katselivat kotona puolisoineen myöhäisillan tv-ohjelmaa tai tekivät jo yöpuulle menoa.

Komisariolle tämä oli paras aika vuorokaudesta. Hän luki tai kirjoitti raportteja, tutki tilejään, oli yhteydessä ”verkostonsa” jäseniin ja jakoi tehtäviä, sanalla sanoen piti pyörät pyörimässä. Yhä useammin Komisariolla oli pullo seuranaan. Siitä hän otti säännöllisin väliajoin pieniä naukkuja.

Jossain alhaalla samassa rakennuksessa ne tavanomaiset juopot pitivät möykkää ja hakkasivat putkan ovea. Oli silti varsin rauhallista, sillä oli arki-ilta ja ”asiakkaina” vain raskaamman sarjan alkoholisteja. Mitään ei kuitenkaan kuulunut tänne yläkerrosten toimistohuoneisiin, jollainen Komisariollakin oli käytävän varrella, joka oli tällä hetkellä pilkkopimeä.

Komisario puhui puhelimeen.

”Mitä sinä oikein selität? Ettet enää pysty olemaan mukana? Että ministeriö on keskeyttänyt rahoituksen ja sinut siirretään sivuun? Älä nyt hulluja puhu. Kunhan yrittävät pompottaa sinua. Ei ne sinun asemassa olevalle mitään mahda”, Komisario vakuutteli huolestunutta keskustelukumppaniaan.

”Seuraava lähetys on tulossa viidestoista päivä. Huolehdit siitä, että tullin pojat katsoo taas muualle tai menee kahville. Se on sinun oma asiasi, miten homman hoidat”, Komisario sanoi vaativalla äänellä.

”Eikö olisi aika ikävää, jos ne alkaisivat selvittää, miten valtion virkamiehellä on varaa ylläpitää Sveitsin-huvilaa ja lomailla pari kertaa vuodessa Bahamalla…?” Komisarion äänensävyssä oli nyt enemmänkin kuin pelkkää vihjailua.

Linjan toisessa päässä tuli ensin tyrmistynyt hiljaisuus, sitten loukkaantuneella äänellä esitetty syytös Komisariota kohtaan, joka oli kuitenkin tähän jo varautunut.

”Ei, en minä mitään uhkaile. Pois se minusta”, Komisario nosti hurskaasti käden sydämelleen.

”Kunhan vain ystävällisesti muistutin. No niin, täytyy jatkaa hommia. Terve vaan ja suukkoja pikkuvaimolle”, Komisario hihkaisi ja heitti ilmaan lentosuukon, vaikka tiesi, että langan toisessa päässä oleva ei sitä näkisi.

Ei koskaan kannattanut jäädä jankkaamaan, vaan piti jättää toinen yksinään ja ajan kanssa pureksimaan sanottua. Komisario oli tottunut saamaan tahtonsa läpi.

Orko liittyy illanviettoon

Ovikellon rimputus jatkui vaativana.

Vaala ponnahti pystyyn sohvalta ja huokaisi: ”Kuka sieltä nyt tähän aikaan…?”

Myös Regina nousi ylös jääden kuulostelemaan ja odottamaan jännittyneenä.

Näissä vanhoissa asunnoissa eteisen ovessa oli lasi-ikkuna, josta oli näkymä rappukäytävään. Ikkunan takaa näkyi hämärä hahmo, jolla oli päässä stetsonhattu.

Vaala avasi oven. Orko astui sisään. Palttoo tuoksui pakkaselta, hengitys viskiltä. Cowboy oli pikkupöhnässä, puhui Vaalalle samalla käsillään elehtien.

”Mä olin tuossa kulmilla ja päätin pistäytyä, kun kuulin että sulla on täällä päin lukaali. Onks sulla mitään juotavaa?”

Vaala ei varsinaisesti ilahtunut tästä yllätysvisiitistä, mutta tyytyi vain nyökkäämään hiljaa vastaukseksi ja ohjasi Orkon olohuoneen puolelle.

Orko teki heti olonsa kotoisaksi, rojahti viistosti sohvaa vastapäätä olevaan laiskanlinnaan ja nosti buutseissa olevat koipensa sohvapöydälle. Palttootaan saati stetsoniaan hän ei ollut vaivautunut riisumaan. Vasta nyt Orko huomasi Reginan.

”Ei, mutta sullahan on seuraa. En mä tiennytkään, että sulla on morsmaikku. Ihan näpsäkkä lyyli.”

Regina sanoi happamalla äänellä: ”Olen otettu tästä suuresta kunniasta.”

”Älä suotta, en mäkään ole. Hä hää. Moro, mä oon Orko. Kavereille vaan Orko. Hä hää.”

Regina tarttui vastahakoisesti Orkon ojennettuun käteen ja sanoi varautuneella äänensävyllä: ”Regina”.

Orko viittoi kämmenellään naisen suuntaan ja hihkaisi kuin olisi oivaltanut suurenkin vitsin: ”’Regina Rento’!”, viitaten muinaisen iskelmän nimeen.

Regina laittoi kädet puuskaan ja pyöritti silmiään kattoa kohti, vilkaisten samalla Vaalaa kuin ääneti kysyen: ”Onko tämä tyyppi aivan todellinen?”

Vaala katsoi nyt paremmaksi puuttua puheeseen: ”Oliko sulla jotain tärkeätäkin asiaa?”

”Ei mulla mitään ihmeellistä. Sitä samaa vanhaa vaan. En olis uskonut, että hommat johtaa tähän. Mulla olis kyllä parempaakin tekemistä kuin jahdata virvatulta. Komisario etsiköön itse niin sanotut aarteensa, jumalauta.”

Vaala oli tällä välin kaatanut Orkolle juotavaa.

”Muista, että sullakin on linnatuomio päällä. Se voi napsahtaa voimaan koska tahansa.”

Orko vastasi uhoa äänessään: ”Mieluummin mä lämpimässä sellissä pötkötän kuin hytisen tuolla talvipakkasessa.”

Vaalalle nousi nyt juomien rohkaisemana hienoinen virne kasvoille: ”Siis pelkääjien osastolla odottamassa, että joku iskee teroitetun ruuvimeisselin niskaan koska tahansa?”

Orko hörähti vastauksena kuin olisi kuullut suurenkin vitsin: ”’Pelkääjien osastolla’! Hah, mitä mä siellä tekisin?”

Vaala sanoi ovelasti kuin kaiken aikaisemman arkuutensa Orkoa kohtaan nyt unohtaneena: ”Kadulla vähän puhuttiin, että olisit osallistunut Poliisikuoron kykyjenetsintäkilpailun karsintoihin…”

Orko oli tästä hyvästä hypätä kattoon: ”Kuka pirulainen sellaista huhua levittää? Ikäpäivänä en ole vasikoinut! Enkä vasikoi.”

Orko iski nyrkin pöytään ja jatkoi: ”Voi hengittäminen käydä vaikeaksi sille, joka tuollaisia juttelee.”

Vaala huomasi menneensä liian pitkälle ja koetti rauhoitella: ”Älä nyt hermostu. Ihmiset nyt vain puhuvat…”

”Ihmiset puhuvat aina paljon. Ihmiset puhuvat aina paljon paskaa”, Orko sanoi loukkaantuneella äänellä.

Vaala teki uuden rauhoitteluyrityksen: ”No, se on sillä selvä sitten. Ei kannata hikeentyä.”

Orko jatkoi kuin loukkauksen suuruusluokka olisi vasta vähitellen valkenemassa hänelle: ”Jos tuollaisia tykkää jauhaa, niin kannattaa sitten tulla sanomaan se päin naamaa. Eikä vain siellä selän takana supista.”

Sanojaan tehostaakseen Orko löi tyhjän shottilasinsa pöytään.

Oli sopiva hetki vaihtaa puheenaihetta. Regina sanoi tympääntynellä äänellä: ”Miten tänne taas laskeutui tällainen hautajaistunnelma? Minä ainakin haluaisin lähteä nyt vähän ulos tuulettumaan.”

Reginan siirto onnistui, sillä Orkon kasvoille vaihtui heti tyytyväinen ilme ja tämä viittoi hyväksyen kädellään Vaalan ”morsmaikun” suuntaan: ”Kas, kerrankin järkipuhetta naiselta.”

Regina sanoi sarkastisesti: ”Voin kyllä jäädä kotiinkin hellan ääreen. Pitäisi vielä ehtiä kutomaan muutama villasukka tänä iltana.”

Orko ei huomannut Reginan piikittelyä, vaan siirtyi vähitellen kohti sohvaa, jolla nainen istui ja siirsi kätensä selkänojalle Reginan niskan taakse samalla, kun istuutui tämän viereen. Regina värähti taaksepäin vaistomaisesti. Orko leperteli: ”Tässä on lähistöllä pari kuppilaa, joihin mulla ei ole vielä porttikieltoa, häh hää. Mallasviskiä ja jukeboksissa kunnon kantrimusiikkia.”

Silmiään kattoa kohti pyörittäen Regina tokaisi: ”Rivitanssia ja sahajauhoja lattialla. Tuskin maltan odottaa.”

Orko ei edelleenkään huomannut, millaisen reaktion hänen sanansa saivat aikaan, vaan jatkoi: ”Mennään, mennään. Mutta sitä ennen, anna pusu.”

Vaala oli tuskin uskoa silmiään. Orko otti äkkiä Reginaa lanteilta kiinni ja yritti suudella. Regina käänsi inhoten päänsä pois ja vääntäytyi irti Orkon otteesta. Orko yritti siitä huolimatta uudestaan.

”Nooo, anna pikku pusu.”

Kuului ilkeästi tömähtävä ääni, kun Regina heilautti polvensa salamannopeasti ylös ja survaisi sillä Orkoa nivuksiin. Orko ulvaisi kivusta ja ikään kuin taittui kaksin kerroin.

Orkon ääni urahti lattian suunnasta: ”Jumalauta, nyt kyllä…”

Ennen kuin Orko ehti tehdä mitään, hän huomasi, että Vaala osoitti suoraan häntä kohti aseella. Samalla pistoolilla, jonka hän oli pakottanut Vaalan ottamaan.

Vaala sanoi kylmän rauhallisella äänellä: ”Eiköhän kannattaisi, Orko, mennä kotiin nukkumaan.”

Orko katsoi Vaalaa hetken ällistyneenä, sitten puhkesi mielettömään nauruun käsien elehdinnän säestäessä naurua.

Orko sanoi pahaenteisesti samalla käsillään viittoen: ”Hyvä on. Herrasväki saa jatkaa pikku illanviettoaan keskenään. Mä menen sinne baariin yksin. Nähdään töissä. Ellei näkö lähde.”

Kuului sulkeutuvan oven ääni. Vaala laski vasta nyt aseensa. He tuijottivat toisiaan hetken hiljaa.

Vaala sanoi: ”Oliko sitä viskiä vielä jäljellä? Nyt voisi maistua lasillinen.”

Vieläkin äskeisestä väristyksiä tuntien Regina vastasi: ”Kaada mullekin”.

Lähde

Seuraavana aamuna oli kevyt pakkassää. Päätä jomotti edelleen hieman, mutta kylmä ilma helpotti vähitellen oloa. He olivat poimineet Tugain mukaansa. Tämä kuitenkin tuntui pysyttelevän kunnioittavan välimatkan päässä pariskunnan takana eikä puuttunut näiden sananvaihtoon.

Regina sanoi: ”Varsinainen vesseli se sinun kaverisi Orko.”

”Ei hän ole minun kaverini”, Vaala vastasi vaisusti.

Regina sanoi: ”Mä alan vähitellen tajuta, millaisessa maailmassa sinä oikein elät. Enkä mä tiedä, haluanko mä välttämättä olla siinä enää mukana.”

Vaala pysähtyi ja kääntyi katsomaan Reginaa, elehti käsillään vakuuttelunsa tueksi: ”Mä lupaan, että kun tämä koko juttu on ohi, ei sinun tarvikaan. Me häivytään kaupungista. Jonnekin maalle. Siellä…”

Vakuuttelu oli kuitenkin turhaa. Regina totesi ykskantaan: ”Ei kannata tehdä lupauksia, joita ei pysty pitämään”. Vaala ei keksinyt tähän enää mitään sanottavaa. He jatkoivat kävelyä vaivautuneen hiljaisuuden vallassa.

He lähestyivät nyt pientä lampea metsikön keskellä. Heidän saapuessaan sorsaparvi syöksyi lentoon voimakkaan siipien räpsynnän säestämänä. Lähde oli niiden talvehtimispaikka. Regina rakasti katsella lintuja, kun ne sukivat sulkiaan tai sukelsivat hakemaan saalista mutaisen veden alta niin että pyrstö jäi pinnan yläpuolelle ja räpylät kauhoivat hassun näköisesti ilmaa. Ilman kiirettä minnekään ne tyytyivät vain kiertelemään lampea kuin zeniläisen mielenrauhan vallassa. Vaala kadehti niitä.

Hän kaivoi nyt esiin kartan, jonka hän oli aikaisemmin tulostanut, ja sanoi:
”Pomo käski etsimään lähdettä ja kysyi, onko sen vesi mutaista vai kirkasta.”

He hajaantuivat etsimään. Talvi oli ollut leuto eikä lunta ollut paljon, sen verran kuitenkin että kinokset saattoivat hyvinkin peittää mahdolliset kätköpaikat näkyvistä. Tosin he eivät edes tienneet, mitä olivat etsimässä. Oliko kyseessä suuri vai pieni esine, vai oliko se esine ollenkaan? Lähteen rantaa ympäröi kävelypolku, samoin sinne johtavat polut idän ja lännen suunnassa. Pohjoisen puolella oli rinne, joka johti autotielle. Sieltä kuului välillä vaimeaa liikenteen ääntä.

Tugai oli kiertänyt lähteen toiselle puolelle. He harppoivat puiden juurien yli, etsivät maastosta mitä tahansa tavallisuudesta poikkeavia merkkejä, potkiskelivat ja kuopivat lunta kengillään. Savukettaan poltellen Vaala katseli, kuinka Regina kapusi rinnettä ja kuinka Tugai ojensi tälle kätensä ja auttoi harppomaan siinä olevan matalan aidan yli. Jokin tässä näyssä häiritsi Vaalaa, mutta hän ei osannut sanoa, mitä se oli.

On tämäkin järjetöntä touhua, Regina mietti. No, tulipa ainakin tehtyä ulkoilulenkki, hän pohti, jos ei muuta. Ehkä mekin olemme kuin nuo sorsat lammessa, kierrämme päämäärättä ympyrää.

Hän käveli ja tutki hetken lammen rantapenkerettä.

”Hei, vesi on kirkkaampaa tässä päässä”, hän hihkaisi muille.

Vaala tunnusteli jalallaan ja potki maata lähteen rannalla, siellä missä yhden puun juuret pureutuivat maahan. Jotain siellä juurissa oli.

”Tässä tuntuu jotain kovaa”, Vaala sanoi. Kengänkarjellä kopauttaessa äänestä sen kuuli. Siellä lumen alla, maa-aineksen keskellä oli jotain onttoa, jotain neliskanttista.

Vaala kaivoi maasta esiin pienen laatikon. Se oli kapea, suorakaiteen muotoinen ja korkeudeltaan ehkä noin kaksikymmentäviisi senttimetriä, kääritty mustaan suojamuoviin. Vaala koetti pyyhkiä laatikkoa puhtaaksi mullasta ja kurasta. He siirtyivät puun varjosta aukealle, missä oli parempi valo. Tugai harppoi kävelykengissään lumen keskellä heidän luokseen. Vaala sai väännettyä laatikon päässä olevan kannen auki ja kiskoi jotain hitaasti ulos laatikosta kuin taikuri hatustaan.

Regina voihkaisi: ”Eiii! Lisää nukkeja.”

Se oli tavallinen lasten Barbie-nukke. Platinanvaaleat hiukset, suuret siniset silmät, kasvoiltaan ja muoviseltaan vartaloltaan juuri se kauneuskuningattaren ihanne, jota myytiin naiskuvana pikkutytöille ympäri maailman. Se oli pukeutunut jonkinlaiseen kiiltävään vaaleansiniseen tunikaan ja olkapäällään sillä oli kantamansa pienen käsilaukun hihna.

Vaala kosketti nukkea, tutki sen vartaloa. Vatsan alla tuntui jonkinlainen painonappi. Vaala painoi sitä peukalollaan. He hätkähtivät, kun nukke alkoi puhua aikuisen naisen äänellä. Regina nosti aurinkolasinsa pois silmiltään. Sanat kuulostivat hieman mekaanisilta, kuin tulevan puhesyntetisaattorista:

”Onnittelut johtolangan löytämisestä. Minä en ole vain aivoton Barbi-nukke. Minä olen Muovijumalatar, täyttymättömien toiveiden äiti. Minua itkevät lapset jouluna ympäri maailman. Minä särjen sydämet ja hävitän luottotiedot. Minä teen miehet hulluiksi ja saan naiset repimään hiukset toistensa päistä. Minun vuokseni he iskevät alennusmyyntipäivinä hampaat toistensa kurkkuihin kiinni. Minun vuokseni kauneuskuningattaret upottavat rakennekyntensä kanssakilpailijattariensa kasvoihin. Minä kiskon auki piinkovien sydämien salaisuudet yksinäisten odotushalleissa.”

Reginalta pääsi suusta ällistystä ilmaiseva ääni. Jotain kammottavaa nukessa oli, sen kirkkaissa mutta elottomissa silmissä, sen jähmettyneessä hymyssä, sen povekkaassa mutta anorektisen virtaviivaisessa vartalossa, tavassa jolla se oli lausunut loitsunsa kuin se olisi ollut noiduttu.

Regina oli painanut aurinkolasit takaisin silmilleen ja sanoi: ”Tämä alkaa käydä yhä oudommaksi”.

Vaala jatkoi nuken tutkimista. Hän huomasi, että sen pienen käsilaukun saattoi vääntää auki. Siellä oli jotain sisällä. ”Tadaa”, sanoivat Tugai ja Regina miltei yhteen ääneen, kun Vaala poimi sieltä ulos jotain, joka kiilteli päivänvalossa.

”Nuken käsilaukussa oli tällainen avain.”

Vaala piteli tosiaan sormissaan pientä metallinhohtoista avainta, johon oli painettu numerosarja. Hän laittoi avaimen tarkasti talteen lompakkonsa kolikkotaskuun.

He polttelivat vielä savukkeet, minkä jälkeen he kävelivät pois Tugain kanssa. Sanaakaan ei sanottu. Sorsat jäivät nautiskelemaan olostaan lammelle, kellottelemaan kevättalvisen ilta-auringon lempeissä säteissä.

Moitteettomuusolettama

Sinä iltana Komisario katseli erästä tiettyä paperia pöydällään. Pöydällä oli myös Viru Valge -pullo ja juomalasi. Komisario luki ääneen paperista.

“Esitutkinnan perusteella Komisariota epäillään huumausainerikoksista, törkeästä lahjuksen ottamisesta, törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, törkeästä ampuma-aserikoksesta sekä virkavelvollisuuden rikkomisesta.”

Pelkkiä sanoja, hän hoki itselleen. Pelkkiä sanoja. Erästä toista kohtaa tekstissä hän oli tavaillut monta kertaa itsekseen. Nyt hän pakotti itsensä lausumaan sanat ääneen. Ääni kuulosti vieraalta.

”Poliisin käyttäytymiseen kohdistuu erittäin suuri moitteettomuusolettama paitsi virassa myös vapaa-aikana.”

Komisario heitti vihaisena paperin pöydälle, otti kulauksen pullosta, jonka löi sitten pöytään. Hän kiersi edessään pöydällä olevan pullon toisen kätensä puolelle, otti uuden kulauksen, löi taas pullon alas pöytään. Komisarion pää valahti alas, kun tämä sammui. Hän tuhisi hetken unissaan pää vaappuen, sen jälkeen pää osui alas pöytään ja hän alkoi kuorsata. Komisario ei kuullut enää lankapuhelinta, joka hälytti sinnikkäästi hänen nukkuessaan pää pöytää vasten.

Nuortendekkari

Taas Vaalan kämpillä. He olivat lähteeltä palattuaan eronneet Tugaista, sitten viettäneet kaupungilla muutaman tunnin ja levänneet alkuillan. Nyt kahvinkeitin porisi keittiössä. Alkoi olla myöhä, mutta he kumpikin olivat yöihmisiä.

Vaala tutki avainta kädessään. Nukke oli Reginalla, joka ajatuksissaan leikitteli sen kanssa. Se ei enää vaikuttanut pelottavalta. Lapsuusmuistoja palasi mieleen.

Vaala sanoi: ”Mä kyselin vähän tästä avaimesta. Se kuuluu johonkin talle- tai säilytyslokeroon. Vielä pitäisi keksiä, minne.”

Reginasta tuntui kuin he olisivat palanneet lapsuuden dekkarileikkeihin. Hän yritti suhtautua asiaan tietyllä huvittuneella etäisyydellä. Ja silti leikki veti hänetkin mukaansa.

Regina siteerasi: ”’Minä kiskon auki piinkovien sydämien salaisuudet yksinäisten odotushalleissa’, nukke sanoi.”

Se oli kuin jostain runosta. Ei ehkä kovin hyvästä runosta, mutta tekijä ainakin oli yrittänyt hakea jonkinlaista korkeakirjalliseen perinteeseen liittyvää vaikutelmaa. Eikä välttämättä.pohtinut, mitä kriitikot sanoisivat. Maailma oli täynnä innokkaita diletantteja, jotka uskoivat, että jossain heidänkin sisällään oli odottamassa se kuolematon romaani. Että muusat kuiskuttelivat heidänkin korviinsa runouden sulosäveliä. Ehkä Pomokin oli ollut yksi heistä. ”Minkä suuren taiteilijan maailma minussa on menettänytkään.” Luoja varjelkoon diletantteja, Regina huokaisi mielessään.

Vaalakin pohdiskeli niin että Regina miltei kuuli, kuinka pojan päässä raksutti.

”’Piinkova’… piikivi… pii… Matemaattinen vakio, jonka likiarvo on 3,14. Numero 314! Säilytyslokero, jonka numero on 314.”

Reginalta pääsi aivan tahaton naurahdus. Hieman nenäänsä jo koko tälle Viisikko-kirjojen tyyppiselle keskenkasvuisten arvoitusleikille nyrpistäen hän sanoi:

”Hohhoijaa. Onpa lapsellista. No, jatketaan nyt sitten tällä sinun nuortendekkari-linjallasi. ’Yksinäisten odotushalleissa’ — missä on odotushalli? Linja-auto- tai rautatieasemalla. ’Kiskon auki’ — kiskoa… kisko… rautatiekisko! Lokero 314 rautatieasemalla!”

Se oli helppoa kuin heinänteko. Reginaa nauratti.

Vaalan kasvoille nousi autuas hymy: ”Regina, sä olet nero!”

Reginakin hymyili: ”Senhän minä jo tiesinkin”.

He katsoivat hetken toisiaan ihmeissään kuin yrittäen sulattaa koko juttua.

Regina sanoi: ”Ollaankohan me aivan höynähtäneitä?”

Vastausta ei koskaan saatu, sillä äkkiä eteisestä kuului särkyvän lasin ääni. He hätkähtivät. Sisään syöksyi kaksi kommandonaamioihin sonnustaunutta, täysmustiin pukeutunutta miestä.

Vantterammalla miehistä oli yllään pilottitakki, toisella nahkapoplari. Ennen kuin nuoripari ehti tehdä mitään, miehet tarttuivat Vaalaan. Vaala yritti lyödä toista miestä, mutta hänet iskettiin pistoolinperällä tajuttomaksi.

Regina tönättiin niin voimalla lattiaan, että hän pyörtyi hetkeksi. Miehet tarttuivat lattialla makaavan Vaalan jalkoihin ja raahasivat hänet ulos asunnosta. Jossain alhaalla kadulla odotti musta pakettiauto.

Kun Vaala oli poissa ja oli tullut aivan hiljaista, kesti hetken aikaa ennen kuin Regina tokeni. Olen minäkin varsinainen sankaritar, Regina mietti, kun oli tullut tolkkuihinsa. Hän kokoili hetken hamettaan, tarttui lattialla lojuvaa kännykkäänsä ja näppäili numeron. Toisessa päässä vastattiin.

”Tugai? Voitko tulla tänne pian?” Regina sanoi, edelleen tokkuraisella äänellä.

Rebekka

Oli aurinkoinen talvipäivä. Sen saattoi hädin tuskin aavistaa työhuoneen katon tasalla olevien, tiukasti verhoilla peitettyjen kapeiden ikkunoiden läpipäästämistä yksittäisistä valonsäteistä. 

Leminen viimeisteli erän Hämähäkkipasianssi-nimistä peliä tietokoneensa näyttöruudulla. Peronkoski kääri sätkää. Nämä olivat niitä päiviä, jolloin ikävystyneisyys oli käsinkosketeltavaa. 

Palkka juoksi jos ei muuta. Leminen oli joskus kertonut toisella osastolla työskentelevälle tutulle kollegalle, mitä hän ja Peronkoski ansaitsivat kuussa; kollegasta se oli ollut järkyttävän vähän. Varsinainen työ koostui tällä hetkellä lähinnä papereiden siirtelystä paikasta toiseen ja seurantaraporttien tekemisestä papereiden siirtelyä koskien. 

Ilmassa tosin oli toivon rippeitä, että Komisarion keissi nyt hieman etenisi, mutta kaikki oli pysynyt jämähtäneenä paikoilleen niin pitkään, että Leminen ei odottanut, että mitään kovin pian tapahtuisi. Jotain kiinnostavaa oli kuitenkin nyt ilmassa kenttäväen raporteista päätellen.

Leminen nosti katseensa pois tietokoneen ruudusta ja sanoi: ”Joku pittää Komisarion aarrejahtia silmällä.”

Peronkoski kohotteli kulmakarvojaan ja sanoi: ”Voisiko se olla jokin kilpaileva rikosjengi? Joku, joka haluaa itse päästä apajille? Kuznetsovin pojat?”

Kirill Kuznetsov, Pomon ystävä ja uskottu, oli enimmäkseen pitänyt hiljaiseloa Pomon kuoleman jälkeen. Huhuttiin, että venäläinen oli uudelleenjärjestelemässä omaa organisaatiotaan. 

Se, mitä Leminen ja Peronkoski eivät tienneet, että Kuznetsov oli ottanut Pomon poismenon hyvin raskaasti. Kuznetsov oli turhaan yrittänyt varoittaa Pomoa Komisarion aikeista. Ehkä Pomo tiesi, että hänen aikansa oli tullut eikä turhaan yrittänyt vastustella kohtaloa. Kuznetsov kuitenkin harkitsi nyt vakavasti organisaationsa hajottamista.

Joskus muulloin hän olisi etsinyt Orkon käsiinsä hinnalla millä hyvänsä, sen jälkeen kun tämä viimeisellä keikallaan oli onnistunut viemään heidän rahojaan. Nyt Kuznetsovista asia oli suloisen yhdentekevä, ja pikkusumma se oli muutenkin ollut. 

Kenties hän jättäisi kaiken, palaisi Venäjälle ja yrittäisi päästä takaisin kirkon huomaan, täydentää jonkun ihmeen (tai oikealle taholle annetun lahjuksen) kautta pappiskoulutuksensa, joka monta vuotta sitten oli jäänyt kesken. Kenties. Kenties.

Leminen sanoi: ”Tiiä häntä, mutta palanneen käry alkaa vähitellen haiskahtammaan. Meillä voi pian olla uus jengisota käsillä. Jotkut huokasi helpotuksesta, ku Pomo kuoli, mutta se taisi olla vaan alkusoittoa. Tyhjät valtaistuimet, ne on vaarallisia. Niille kun on tunkua.”

Peronkoski pyöritteli tätä hetken mielessään, sitten vaihtoi hieman puheenaihetta, sillä oli jotakin, jonka hän halusi kertoa: ”Oletko sattumalta vilkaissut sisäisiä tiedotteita viime aikoina? Narkkareita on alkanut tipahdella kuin kärpäsiä. Joku tuo maahan liki puhdasta heroiinia. Piruparat eivät ole tottuneet, kun ovat vuosikausia vetäneet Subutexiä.”

Kootessaan aineistoa Komisariota vastaan he olivat jututtaneet lukemattomia todistajia ja ottaneet näiltä lausuntoja. Osa lausunnoista oli kuvattu videolle näissä samoissa työtiloissa. Yksi näistä todistajista oli narkomaani nimeltä Rebekka.

Myöhemmin tätä Lemisen ja Peronkosken kasaamaa aineistoa oli käyty tiheällä kammalla läpi. Videotiedosto alkoi tunnistetekstillä.

P O L I I S I

SISÄINEN TARKASTUS

ESITUTKINTAMATERIAALI

RIKOSTUTKIJAT:

LEMINEN & PERONKOSKI

TODISTAJA:

“R E B E K K A”

Tämän jälkeen ruudussa näkyivät asianmukaiset tunnus- ja luettelonumerot. Nyt videokuvassa oli nainen, jolla oli lyhyehköt mustat hiukset, voimakas tumma silmämeikki, lävistys vasemman suupielen yläpuolella. Lisäksi poskipään viereen vasemman silmän ja korvan väliselle alueelle oli tatuoitu pieniä viisisakaraisia tähtiä.

Nainen vaikutti puhuessaan vuoroin surulliselta, vuoroin järkyttyneeltä, vuoroin vihaiselta. 

”Komisario tappoi mun tyttöni. Se veti jotain kamaa, mitä kadulla alko liikkua.

Kukaan ei oikeen tienny, mitä se oli.”

Uudet muuntohuumeet olivat saapuneet kaupungin kaduille. Ne olivat muita aineita halvempia, mutta jokainen käyttökerta oli venäläisen ruletin peluuta.

”Mä löysin sen kylpyhuoneen lattialta makaamasta. Se oli ihan sininen. Vittu, mä olin hajalla.”

Näytti siltä, että Rebekka olisi itkuun purskahtamaisillaan. Hän piti pienen tauon, katsoi poispäin kamerasta, kokosi itsensä ja aloitti uudestaan.

”Kaikki puhuu, että Komisario on syönyt omasta kuormastaan jo pitkään.

Mä en tiedä, vetääkö se ränniin, mutta muuten ainakin se on pihalla kuin lumiukko.

Mä olen ollu näissä kuvioissa ihan liian pitkään. Mä haluan irti. Auttakaa mua. Mä en jaksa enää.”

Tähän video oli päättynyt.

Peronkoski sanoi: ”Muutama kuollut nisti sinne tänne. Ei poliitikkoja tai keltaista lehdistöä kiinnosta.”

Leminen vastasi: ”Niin, ei niillä oikeen pysty keräämään irtopisteitä. Jos aineet pystyisi jälijittämmään johonki tunnettuun terroristijärjestöön, se muuttais jo asiaa.”

Peronkoski pureskeli hieman Lemisen sanomaa, sitten sanoi melkein hihkaisten: ”Jos pystyisimme jotenkin näyttämään toteen, että pakolaiset toimivat huumekuriireina, niin meillä olisi pian mersut työsuhdeautoina. Sisäministeri taputtelisi olalle kaikki päivät ja olisi vapaat kädet tehdä, mitä huvittaa.”

Lemisen kasvoille nousi paheksuva ilme, hän melkein haukkoi henkeään ennen kuin sanoi: ”Jestas. Sinä oot kyllä yks kyyninen paskiainen”.

Peronkosken kasvoille nousi ilkikurinen hymy kuin pahanteosta kiinni saadulle lapsella. ”Kuuluu ammatin vaatimuksiin”, hän vastasi, samaan aikaan hieman nolona.

Ulkopuoliset olisivat kuunnelleet korvat punoittavina, jos olisivat tienneet, millaista ronskia huumoria he välillä keskenään viljelivät. Tämä työ teki ennen pitkää immuuniksi kaikelle hienostelulle, samalla kun tietty kyynisyys maailman menoa kohtaan kasvoi. Sysimusta hevosenleikki auttoi kestämään.

Leminen ei silti ollut huulenheittotuulella: ”Jos jätetään nyt poliitikot ja muut pellet, ja yritetään etsiä edes jotenki järkeviä vastauksia siihen, kuka ainetta oikein tuo maahan. Ehotuksia?”

”En tiedä, mutta jäljet taitavat johtaa erääseen mainittuun kollegaamme”, Peronkoski sanoi mietteliäänä.

Leminen ei kuitenkaan niellyt tätä selitystä: ”Oot siis sitä mieltä, että Komisario olisi ehtinyt järjestämmään jakeluorganisaation ja lyömään muut alan yrittäjät laudalta? Mitähä erinäiset liivijengit siihen mahtais sannoo? Luulis, ettei sillä suunnalla hirveästi innostuta, jos alalle tulee uusi iso tekijä, joka vielä söisi markkinat samalla muilta. Kyllä olis jo iso äläkkä kuulunu siltä suunnalta.”

”Homma lemahtaa, se on ainoa varma asia”, Peronkoski totesi.

Leminen sanoi: ”Eli maholliset johtopäätökset: A) Komisario on saanu Pomon markkinat halttuun ja täyttää ne nyt ylipuhtaalla heroiinilla? Ei käy oikein laattuun. Mistä seuraa johtopäätös B) Joku muu on seurannu Komisarion puuhia ja on tosissaan heittäny tälle taisteluhanskan. Haastanu oikein kunnon nokkapokkaan.”

Peronkoski oli kuunnellut epäuskoisena: ”Meinaatko? Ja tämä sama tekijä seuraisi myös silmä kovana Komisarion aarrejahtia? Taitaa olla aika vetää foliohatut päähän nyt.”

Leminen tunsi olevansa nyt puolustuskannalla: ”No, onhan tuolla ulkona tekijänimiä. On vaihtoehtoja, mistä valita. Täällä tunkkaisessa kopissa kun istuu kaikki päivät ja seuraa maailman menoa, niin alkaa nähdä yhteyksiä sellaistenkin asioiden välillä, missä niitä ei ookkaan.”

Peronkoski sanoi: ”Menee yli ymmärryksen. Taitaa olla sopiva aika lähteä kahville nyt”.

”No, nyt puhut asiaa”, Leminen myönsi.

Kuulustelija

Matkapuhelimen soittoäänenä oli modernisoitu kahdeksanbittinen versio Horst-Wessel-Liedistä. Puhelimen omistajasta tämä oli kai erityisen hauska yksityiskohta. Hän istui yksin Sevilla-nimisessä näköalaravintolassa, joka oli tällä hetkellä suljettu yleisöltä tornin korjaustöiden vuoksi. Tornin nimi oli Atakule. Se tarkoitti sananmukaisesti ”isän” tai ”esi-isän tornia”. ”Ata” oli tietysti Mustafa Kemal Atatürkin, ”kaikkien turkkilaisten isän” lempinimi.

Torni kohosi 125 metrin korkeuteen ja oli näkyvin maamerkki Çankayan kaupunginosassa keskellä Ankaraa. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun presidentti Turgut Özal oli juhlallisesti julistanut tornin avatuksi vuonna 1989. Vielä enemmän oli kulunut niistä ajoista, kun Atatürk oli perustanut Turkin tasavallan ottomaanien valtakunnan raunioille, ja julistanut maan nykyaikaiseksi, tiukan maallisesti hallituksi valtioksi.

”Alo?” puhelimeen vastattiin. Se oli ulkomaanpuhelu. Myös soittaja puhui turkkia.

”Minä täällä. Regina soitteli siis minulle hädissään, että Vaala on kaapattu. Saimme pian selville, että hänet oli viety erääseen hylättyyn tehtaaseen. Tajusin saman tien, että Järjestys oli asialla. Joku teidän päässänne on nyt tunaroinut ja pahasti. Joku olisi voinut kertoa näille teidän naamiopelleillenne, että minä olen mukana tässä. Teidän miehenne kuulusteli Vaalaa. Minä en voinut sanoa Komisariolle tai Orkolle mitään. Se olisi paljastanut minut.”

Sinä aamuna Vaala oli tullut tajuihinsa hylätyssä tehdassalissa, jonka betonilattia oli lian, irtoromun ja lasinsirpaleiden peitossa. Seinät olivat yltympäriinsä graffitien kirjomia. Ikkunalaseja ei ollut, sillä ne oli rikottu aikoja sitten. Oli kylmä kuin ulkona. Liikenteen humina kuului vaimeasti läheiseltä moottoritieltä.

Hän istui tuolissa. Kädet oli kiinnitetty käsiraudoilla selän taakse. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet veriseksi naamioksi. Olo oli kuin hänet olisi juuri äsken vedetty mankelin läpi. Päätä jomotti. Huulet olivat turvoksissa. Hampaat tuntuivat heiluvan suussa.

Hänen edessään seisoi kaljupäinen mies, jolla oli lyhyt harmaa pujoparta. Mies oli arviolta viisissäkymmenissä. Hän olisi ruumiinrakenteensa perusteella voinut olla entinen nyrkkeilijä. Hänellä oli yllään valkoinen kauluspaita ja siinä tumma solmio. Takkia ei ollut. Paita oli kauttaaltaan veritahrojen peitossa. Mies tarkasteli häntä pitkään sanomatta mitään, sitten puhui: ”Sinäpä vaitonainen kaveri olet. Taputtelin sinua, että hieman piristyisit. Ei ole kohteliasta keskustelukumppania kohtaan nukahtaa kesken kaiken.”

”Missä mä olen?” Vaala sai hädin tuskin sanat ulos turvonneilta huuliltaan.

Mies löi Vaalaa avokämmenellä. Vaalan koko ruumis tärähti. Hyvä, ettei hän tuoleineen kaatunut päistikkaa lattialle.

Vaalan kuulustelija sanoi: ”Sopiiko, että minä esitän kysymykset? Teidän poikakerhonne on kuulemma aarrejahdissa. Komisario haluaa kahmia kaiken itselleen. Siitä ajatuksesta me ei oikein tykätä.”

Vaala kysyi, arvatenkin typerästi: ”Te?”

Kuulustelija nosti kätensä uhkaavasti ylös kuin valmistautuen uudestaan lyömään. Vaala värähti vaistomaisesti tuolissaan.

”Ah-hah, minähän sanoin että minä kyselen, et sinä!”

Kuulustelija laski kuitenkin kätensä alas.

”Mutta koska olen pohjimmiltani kiva ihminen, voin kai vähän katsoa läpi sormien.” 

Kuulustelija piti tauon, mietti hetken aikaa sanojaan, sitten julisti:

”Me kutsumme itseämme nimellä JÄRJESTYS. Me olemme kaaoksen vastavoima. Me toimimme monessa maassa. Sanotaanko vaikka, että olemme joukko huolestuneita kansalaisia mantereen eri kolkilta, ja uskomme yhteiseen päämäärään. Komisario ja hänen kaltaisensa edustavat sitä mätää, jonka haluamme poistaa Euroopasta ja koko maailmasta.”

Vaalan oli vaikea uskoa, että koko tämä vuodatus oli edes todellista. Tämä tehdashalli, tämä tilanne. Tämä tapahtui jollekulle muulle. Jossain toisessa ajassa, jossain toisessa paikassa. Ei hänelle. Hän katseli Kuulustelijaa tyhjin silmin.

Tämä hihkaisi hänelle:

”Älä nyt noin innostuneelta näytä. Kuten olin kertomassa ennen kuin rupesit tutimaan, me olemme jo kauan seuranneet Komisarion touhuja. Tiedämme, että hän raivasi Pomon tieltään. Tiedämme, että hän jahtaa Pomon rahoja. Tai mitä siellä nyt onkaan. Pikku ongelma vain on, että me ei olla oikein innostuneita ajatuksesta, että Komisario saisi kaiken. Itse asiassa me ei haluta, että Komisario saa yhtään mitään.” 

Kuulustelija piti taidepaussin kuin näyttelijä, joka piti monologiaan teatterin lavalla. Kliimaksi oli kuitenkin vielä tulossa:

”Koko tämä maanosa on rappeutunut. On ajan kysymys, milloin se tuhoaa itse itsensä. Ketjureaktio on jo alkanut. Kun hallitukset ovat kaatuneet, me otamme vallan. Rappeutunut rotu ajetaan mereen, kaaos vaihtuu JÄRJESTYKSEEN. Sitä ennen veljeskuntamme tarvitsee hieman taskurahaa. Joukkorahoitukseen emme tosin ajatelleet turvautua.”

Tugai istui olohuoneessaan, tiputteli turkinkielisiä sanoja puhelimeensa.

”Pihalla oli kaksi vartijaa. Minun ei tarvinnut tehdä mitään. Orko huolehti heistä. Sen jälkeen rynnistimme tehtaaseen.”

Orko oli onnistunut vuorollaan yllättämään molemmat naamioidut vartijat takaapäin, sitten viiltänyt näiltä kurkut auki metsästysveitsellä. Tapahtuman todistajana ollutta Tugaita näky oli kylmännyt, mutta hän oli onnistunut pitämään tunteensa kurissa eikä sanonut mitään Orkolle.

Kuulustelija tiukkasi: ”Vielä kerran, mitä sen viimeisen nuken sisällä oli?”

Vaala sanoi: ”Hyppää sinä pikku-Hitler kaivoon”.

Kuulustelija raivostui. Hän kiskoi hohtimet esiin ja heilutteli niitä ilmassa Vaalan silmien edessä.

”Hammaskeiju tekee sinusta kohta rikkaan”, hän huusi.

Äkkiä sisään tehdassaliin syöksyivät Orko ja Tugai. Heillä oli aseet. He ampuivat. Laukaukset jyrisivät, kaikuivat salin betoniseinistä. Orko otti spurtin eteenpäin graffitigallerian seinän viertä. Tugai seurasi jossain hänen takanaan. Mitään kysymättä Orko ampui uudestaan. Luodit repivät Kuulustelijan rintakehää. Veri purskahti ulos. Kuului raskas tömäys, kun Kuulustelijan eloton ruumis kaatui lattiaan ja jäi makaamaan siihen.

Vaala oli katsellut tätä sumein silmin, yhä pökkerössä, pystymättä reagoimaan. Orko kumartui irrottamaan Vaalan käsirautoja. Hän mutisi samalla itsekseen: ”Piti olla vapaailta. Olis parempaakin tekemistä kuin juosta pelastamassa kaiken maailman partiopoikia.”

Tugai jatkoi puheluaan. Reginan soitettua hänelle keskellä yötä hän oli saman tien ottanut puhelun Orkolle. Tämä oli ollut paraikaa jossain hämyisessä country & western -tyyliin sisustetussa baarissa tyhjentämässä viskilasia ja kuuntelemassa, kuinka kaiuttimissa Merle Haggard lauloi preerioista ja hylätystä rakkaudesta.

Orko ei ollut järin ilahtunut, kun oli joutunut hätistelemään pois polveltaan juuri äsken siihen istahtaneen Teksasin villiruusun. Baarineito ehti kitistä jotain, mutta lähti suosiolla etsimään uutta Yksinäistä ratsastajaa. Kovin monta viskilasillista Orko ei ollut vielä ehtinyt tyhjentää sinä iltana, joten hän oli iskukunnossa.

Tugai oli kohta saapunut paikalle. Baarin punaniskat olivat vilkuilleet turkkilaista alta kulmien, mutta tämä oli tuijottanut juntteja takaisin sen verran julmasti, että kaikki suunsoitto oli viisasta jättää väliin, ja he olivat pitäneet lyhyen hätäkokouksen Orkon kanssa.

Oli soitettu muutamaan paikkaan, ensimmäiseksi kuitenkin tehtävän toimeksiantajalle joka ei tähänkään aikaan ollut nukkumassa. Komisarion kaiken näkevät videomonitorit, jotka pitivät kaupunkia silmällä 24 tuntia vuorokaudessa, olivat tulleet nyt tarpeeseen. Pian oli selvitetty mustan pakettiauton reitti, joka oli lähtenyt matkaan sen tornitalon luota, missä Vaala asui.

Komisario oli kysynyt, tarvitsevatko he taustajoukkoja, mutta etenkin Orko oli vakuuttanut hänelle, että se oli tarpeetonta. Orkolla oli ollut silmissä sellainen verenhimo, että Tugai uskoi Orkon vakuutteluihin. He olivat hypänneet autoon ja väijyneet sen yön tehtaan lähistöllä. Aamulla oli sitten alkanut tapahtua.

”Olen tehnyt kaiken kuten käskitte, mutta nyt alkaa riittää. Lähetitte minut vakoilemaan Komisariota. Hän uhkaili minua. Te uhkailette minua. Ymmärtäkää jo, että kaikki eivät ole pelinappuloitanne. Cowboy on psykopaatti. Tyttö ja poika – he ovat pelkkiä lapsia, joilla ei ole mitään todellista tekemistä tämän kanssa. Katson nyt maksaneeni velkani teille. Voitte jättää minut rauhaan. Ikävä, että miehenne kuoli, mutta tällaista tämä peli nyt on. Poliisi jäljittää minut aseeni perusteella? Tiedoksenne: pistoolissani oli pelkkiä paukkupatruunoita. Kuulustelijan ruumiista löytyy vain Orkon aseella ammuttuja luoteja. Älkää nyt hyvä mies noin hermostuko. Viis minä teidän ’historiallisesta tehtävästänne’.”

Tugai sulki puhelimen, ei jäänyt odottelemaan vastapuolen kommentteja. 

Pari vuotta sitten hän oli tehnyt virheen suorittaessaan yhtä huijauksistaan. Tällöin Järjestyksen paikallisosasto oli saanut otteen hänestä. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella, ryhtyä heidän vakoilijakseen, kaksoisagentiksi kuten joku olisi voinut sanoa.

He tiesivät, että Komisario ottaisi ennen pitkää yhteyttä häneen. Siinä vaiheessa suunnitelma oli jo pitkällä valmiina. Hän oli säännöllisesti raportoinut heille, kertonut kolmikon pienimmätkin liikkeet, kaiken mitä Komisario uskonut heille. Nyt se oli vihdoinkin ohi.

Turkissa, Ankarassa puhelun vastaanottaja jäi hiljaa miettimään aution ravintolan lounaspöytään katsellen samalla ikkunasta alapuolellaan avautuvaa kaupunkinäkymää. Hänen olisi raportoitava tästä esimiehelleen, sille upseerille jolta otti itse käskynsä vastaan. Sen jälkeen heidän olisi ryhdyttävä toimiin.

Tuhansia kilometrejä pohjoisempana Tugai istui kerrostaloasunnossaan ja pohti elämäänsä pitkään ja perusteellisesti. Hän katseli pöydällä olevaa pientä muovipulloa, joka oli täynnä tummanpunaista nestettä. 

Järjestys

Komisario oli pysynyt ajan tasalla tehtaan tapahtumista. Vanhalla rutiinilla ja suosiollisten kollegojen avustuksella Komisario oli laittanut pyörät pyörimään. Niille poliisikunnasta, joiden ei tarvinnutkaan tietää, kyse oli tavallisesta rutiinitutkinnasta: liivijengit jälleen asialla, velanperintäjuttuja, tehtaalla oli vähän ammuskeltu, ja sitä rataa. Uteliaalle medialle syötettiin taas kerran tarina ”alamaailman sisäisistä välienselvittelyistä”. Sitä ennen kuitenkin Komisarion omat ”siivojat” olivat hoitaneet oman osuutensa, kun Orko ja Vaala oli saatu paikalta pois ja Vaala viety paikattavaksi. Ruumiit oli kuljetettu oikeuslääketieteelliseen ja virallinen rikostutkinta sai alkaa. Läpihuutojuttu. Paitsi ettei ollut.

Komisario oli puhunut taas puhelimessa pitkään, kuulosti itsevarmemmalta kuin olikaan. Kouraisevan pelon saattoi hetkeksi hukuttaa juomalla, mutta siellä taustalla se kuitenkin pysyi. Hän ei olisi ollut Komisario, jos olisi näyttänyt pelkäävänsä. Mitä suurempi pelko, sitä suurempi uho, ja jälkimmäistä saattoi aina kaataa pullosta lisää.

”Minulla on siis kilpailijoita? No, antaa tulla vain. En minä paria univormupelleä pelkää. Mikä tämä Järjestys on? Joukko fanaatikkoja, isoja miehiä jotka tykkäävät pukeutua naamiaiskaupasta hankittuihin natsiromppeisiin ja leikkiä sotaa.”

Komisario nauroi ivallisesti, hieman liian äänekkäästi ja hieman liian itsevarmasti, ja otti uuden ryypyn. Sen jälkeen toisen ja kolmannen kunnes ei pysynyt enää laskuissa mukana.

Pissisprinsessa

Vaalalla oli yhä hatun alla sideharso pyöritettynä pään ympärille, kun he yhtenä päivänä ajoivat Orkon kanssa rautatieasemalle. Orko halusi koko jutun pois päiväjärjestyksestä niin pian kuin suinkin.

Pikkupoikana Vaala olisi voinut katsella junia rautatieasemalla vaikka tuntikausia. Tulevia ja lähteviä ihmisiä kasseineen ja reppuineen. Puheensorinaa, johon sekoittuivat kaikki kotimaan murteet ja vieraat kielet. Aina pareittain kulkevia poliiseja suikkalakeissaan hätistelemässä humalaisia pois asemahallin tiloista. Heidän kulkiessaan rautatieaseman kävelytunnelin ja aulan kautta säilytyslokeroille joku vanha mies tuijotti heitä epäluuloisena, mutta he eivät välittäneet. He puhelivat kulkiessaan.

Vaala sanoi: ”Mä käyn tänään lekurilla jälkitarkastuksessa. Saan pään pois paketista. Vähän vihloo vielä.”

Pysyviä vammoja ei kuulemma jäisi. Kuulustelija oli osannut hommansa, se täytyi myöntää. 

Tugai oli ollut sitä mieltä, että heidän olisi viisainta pitää jonkin aikaa matalaa profiilia. Vaalasta tämä oli hyvä idea, siinä kun Orko olisi halunnut vain painaa päälle. Kun Komisariosta ei kuulunut vähän aikaan, Vaala päätti lepäillä kotona.

Entä Regina? No, mitäs Regina. Oli hieman vastahakoisesti alistunut kotisairaanhoitajan rooliin, mutta oli kuitenkin keitellyt kanakeittoa, jota Vaala oli sitten pillin kautta ryystänyt. Heti kuitenkin, kun Vaala alkoi päästä tolpilleen, hän sai kuulla kunniansa siitä, millaiseen sotkuun oli itsensä hommannut. No, kiva että Regina välitti. Haavat arpeutuivat omaa hidasta tahtiaan.

”Juo viinaa. Se auttaa”, Orko neuvoi avuliaasti.

Vaala sanoi: ”Uutisissa oli taas juttua. Komisario joutuu pian oikeuden eteen.”

Lehdet olivat kirjoitelleet jo viikkoja. Komisario oli kategorisesti kiistänyt kaikki häntä kohtaan esitetyt syytökset.

Orko sanoi: ”Toivottavasti ne pistää sen jätkän vuosiks kaappiin. Voi olla, että siellä posessa moni haluaa vähän jutustella Komisarion kanssa. Ai jumalauta, kun sen pääsis näkemään”.

Vaala huomasi valvontakamerat asemahallin katonrajassa. Hänelle tuli hetkeksi lapsellinen mielihalu vilkuttaa Komisariolle, mutta hän ei sittenkään kehdannut.

He etsivät hetken aikaa. 312, 313… 314! Vaala sovitti avaimen lukkoon ja kiskaisi oven auki. Yllätys, yllätys: siellä oli jälleen yksi nukke. Se oli samanlainen barbinukke kuin Muovikuningatarkin, paitsi että tällä oli mustia raitoja vaaleissa hiuksissaan. Vaala kaivoi nuken ulos lokerosta. Nukke alkoi puhua.

Vaala oli ällikällä lyöty. Myöhemmin hän tajusi, että eivät he olleet Orkon kanssa tulleet hulluiksi, vaan nukke hyödynsi jonkinlaista edistynyttä tekoälyteknologiaa. Se reagoi ympäristöönsä, valoon, ääneen, puheeseen, liikkeisiin, lämpötilaan, jopa hajuun. Näiden perusteella nukke tuotti lauseita puhesyntetisaattorin kautta. Miten Pomon käsiin oli tällaista tekniikkaa päätynyt, se olikin varsinainen mysteeri.

Nukke sanoi: ”Heipä hei. Mitä kuuluu? Ihana nähdä teitä. Vitsit, tuolla lokerossa oli siis tosi pimeetä. Onks teillä mitään juotavaa?”

Orko kääntyi närkästyneenä pois: ”Mulle alkaa riittää. Mä lähden baariin.”

”Siiderii tai skumppaa?” nukke kysyi.

Orko näytti siltä kuin olisi kaikin voimin pidätellyt raivoaan, joten Vaala katsoi paremmaksi poimia nuken povitaskuunsa. Päätä alkoi taas jomottaa. He kulkivat rautatieaseman aulan kautta ulos samalla, kun nukke jatkoi lörpöttelyään Vaalan povitaskussa. Myöhemmin Regina risti nuken Pissisprinsessaksi.

”Hei, et viittis vähän kattoo, mihin mut työnnät. Mä tuun merikipeeks täällä. Tää rotsi haisee ihan röökille, yäk. Saadaanks me edes taksi täält? Mä en kyl mihinkään bussiin mee.”

”Turpa kiinni!” Orko ärähti.

Suojelija

Se ministeriön vanhempi virkamies, jota Komisario kutsui suojelijakseen, sai nyt ottaa vastaan puhelimessa Komisarion päivä päivältä yhä maanisemmiksi, ellei suorastaan suuruudenhulluiksi käyviä vuodatuksia. Mies pohti välillä, mahtoiko hän olla Komisarion ainoa ystävä, jolle tämä saattoi purkaa sydäntään. Mikäli Komisariolla ylipäätään oli ystäviä. (Tai sydäntä.)

Mitä todennäköisemmäksi oikeusjuttu Komisariota vastaan kävi, sitä enemmän tämä joi. ”Suojelija” ei edes uskaltanut ajatella mahdollisuutta, että Komisariolle ei riittäisi pelkkä alkoholi. Hän pelkäsi sitä päivää, kun Komisario menettäisi lopullisesti kontrollin. Ehkä lavertelisi kaikesta, myös ”Suojelijan” osuudesta. Hänen olisi silloin pakko suojata oma selustansa jotenkin. Kyllä, Komisario oli tehnyt hänelle paljon rahaa vuosien mittaan, mutta jossain vaiheessa riski kävisi liian suureksi. Hän ei ollut enää nuori mies. Ei hän enää jaksaisi istua vankilassa. Hän ei kestänyt ajatusta, että menettäisi kaiken, aivan kaiken. Omasta maineestaan hän kaikkein vähiten huolehti, mutta hänellä oli jo lapsenlapsiakin. Jotain piti tehdä. Mihin nurkkaan hän oikein oli ajanutkaan itsensä?

Komisarion viinanhöyryisen hengityksen saattoi liki haistaa jopa puhelinlinjoja pitkin. Tänään hän paasasi siitä tietystä kolmikosta, jonka oli lähettänyt Pomon ”aarteen” perään.

”Sinä ihmettelit, miksi uskoisin tämän tehtävän kolmelle pikkurikolliselle, kolmelle mitättömyydelle?”

Onko sitten olemassa yhtään ihmistä, jota sinä pystyisit oikeasti arvostamaan, Komisario? Niin kauan kuin me olemme sinulle käyttökelpoisia, ehkä voit hetken verran pitää meitä jonkinlaisessa arvossa. Sen jälkeen meistä kaikista tulee sinulle poisheitettäviä mitättömyyksiä, hän pohti. Tai vihollisia.

”Luulitko tosiaan, että nämä kolme olivat ainoita etsijöitä? Tiesin, että he olisivat erinomaisia syöttejä ja vetäisivät Järjestyksen huomion puoleensa.”

Muuten hyvä, mutta mistään Järjestyksestä ei oltu kuultukaan siinä vaiheessa, kun Komisario lähetti miehet matkaan. Ellei Komisariolla ollut jotain tietoa, mitä muilla ei. Tai ehkä hän oli vain tajunnut, että Pomon omaisuus vääjäämättä herättäisi muidenkin onneonkijoiden huomion.

”Samaan aikaan tein omia tutkimuksiani. Tiedän, että Pomon jättämissä johtolangoissa on jokin yhtenäinen koodi, mutta en saa sitä vain purettua. Se on järjetön, mutta siinä on oma logiikkansa. Ongelma on, että sitä ymmärtäkseen täytyy menettää järkensä, kuten Pomo menetti. Sisäänpääsy on ainoastaan hulluille.”

Kuinka hulluksi sinun täytyy sitten oikein lopulta tulla, Komisario, hän mietti?

Nukke vartioi avainta

Se oli alkanut vähitellen, uteliaisuudesta. Hän oli pitkään seurannut aineiden valikoimaa, joka heidän haaviinsa oli päätynyt takavarikoissa. Niitä oli paketteja ja pussukoita täynnä erilaisia jauheita. Niitä oli tiukasti ruskeiksi tiileiksi puristettuina. Niitä oli pillereiksi pyöritettyinä. Niitä oli viattoman näköisissä paperiarkeissa, joille oli painettu riveittäin sarjakuvahahmojen kuvia. 

Todistusaineiston joukossa oli myös aina paksuja setelinippuja, kuminauhoilla yhteen käärittyinä. Kokonainen musta talous pyöri täällä. Joku hyötyi, joku jäi näppejään nuolemaan. Hän oli ollut mukana kotietsinnöissä, takavarikoissa, pidätyksissä. Hän oli nähnyt loisteliaita asuntoja, luksushuviloita, kartanoita. Kalliita autoja, moottoripyöriä, huvijahteja.

Komisario oli jäänyt miettimään asiaa. Miettinyt ja miettinyt, kunnes siitä tuli hänelle vähitellen suoranainen pakkomielle.

Samalla hän oli itse jämähtänyt paikoilleen. Vuoden poliisi, hah! Mikä vitsi. Siitä tuntui olevan ikuisuus, mutta ei tittelistä vaikuttanut olleen hänelle muuta iloa kuin että se oli vetänyt vanavedessään joukon kateellisia, joiden suurin riemu näytti olevan työntää kapuloita hänen rattaisiinsa. 

Viimeinen piste oli, kun hän oli hölmöyksissään alkanut tutkia erästä juttua, jonka aikana paljastui vähitellen, että siihen oli sekaantunut eräs korkea-arvoinen poliisijohtaja. Tämä oli lopulta ampunut itsensä ja juttu oli vähin äänin haudattu. Hän oli kuitenkin tapausta kaivellessaan ehtinyt herättää pahaa verta tietyissä piireissä, sillä hän oli uppiniskaisesti jatkanut tutkimuksiaan siinäkin vaiheessa, kun järki sanoi, että oli korkea aika lopettaa. 

Mitään virallisia sanktioita ei koskaan tullut, mutta epävirallisesti hän sai huomata, että ylennyksistä oli tästedes turha haaveilla. Monet virkakunnan ihmisistä, joihin hän oli luottanut, käänsivät hänelle selkänsä. Kaikki tapahtui ilman suuria fanfaareja. Yhtenä päivänä hän oli vain huomannut olevansa yksin.

Komisario oli raivoissaan. Kaikki nämä vuodet raakaa työtä edes jonkinlaisen aseman saavuttamiseksi, vihreälle oksalle pääsemiseksi. Turhaan.

Komisario oli käynyt tarkkaan läpi listaa pidättämistään henkilöistä, samoin heistä jotka olivat edelleen vapaalla jalalla, mutta joita tutkittiin. Hän oli käynyt läpi jokaisen nimen ja pisteyttänyt nämä. Korkeimmat pisteet olivat tulleet niille, joita voisi tulevaisuudessa kuvitella mahdollisiksi yhteistyökumppaneiksi. Pienimmät pisteet olivat saaneet ne, jotka olivat selvästi eniten oman tiensä kulkijoita, ja joihin saattoi siten vähiten luottaa. 

Pistesijan ykköseksi Komisarion listalla oli noussut muuan legendaarinen hahmo, mies jonka tiedettiin pyörittäneen omaa organisaatiotaan jo vuosikymmeniä, ja joka jonkin ihmeellisen sallimuksen kautta oli enimmäkseen osannut väistää lain kouran. Tämän miehen nimi oli Emil Kurkiainen. Pomo.

Komisario oli tutkinut Pomoa aikaisemminkin, mutta vasta nyt tämä herätti hänen todellisen mielenkiintonsa. Mies, joka tuntui välttelevän virkavaltaa kuin aave, joka tuntui lähes koskemattomalta ja saavuttamattomalta. Mies, joka ei koskaan jäisi kiinni. Sellaista hän etsi.

Nyt jäi vain ongelmaksi järjestää tapaaminen Pomon kanssa. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pomo tuntui vaihtavan olinpaikkaa siinä missä useimmat muut sukkia. Se oli tapa minimoida kiinnijäämisen riski. Myöskin tapa välttyä joutumasta jonkun vihollisen tähtäimeen. Niitä oli Pomon kaltaisella miehellä loppumattomasti.

Pomo saattoi siis oleskella paraikaa jossain ulkomailla. Komisario ei kuitenkaan olisi ollut Komisario, jos olisi jäänyt neuvottomaksi asian suhteen. Hänellä oli käytössä paitsi viranomaiskanavat myös alamaailman vinkkimiehet.

Ennen pitkää Komisario istuikin mustassa Mercedes-Benzissä matkalla jossakin päin Suomea. Kauemmaksi ei tarvinnut matkustaa. Ennen matkaa Komisariolle oli tehty ruumiintarkastus ja häneltä oli otettu kännykkä pois. Hänelle oli laitettu silmille side, jonka alta oli mahdoton nähdä mitään. Ennen siteen laittamista Komisario huomasi, että autossa matkusti hänen itsensä ja kuljettajan lisäksi kaksi vaitonaista miestä. Komisario päätteli, ettei miehiä ollut ainakaan palkattu hänelle seuraneideiksi. 

Oli käynyt siis niin, että oli muuan kalvi, joka halusi neuvotella itselleen pienemmän tuomion ja tiedustellut, voisiko Komisario auttaa siinä. Sattumoisin kalvi tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, ja tämän jälkimmäisen kanssa voisi mahdollisesti keskustella, miten saada audienssi itsensä Pomon kanssa. Kalvi sai haluamansa, samoin Komisario. Pomo ei ollutkaan mikään aave, vaan oikea ihminen, jonka kanssa saattoi jopa puhua. Komisario mietti, oliko tässä tapaamisen yllättävässä helppoudessa jokin jekku taustalla.

Matka päättyi. Komisario talutettiin ulos autosta. Ilma tuoksui syksyiselle maaseudulle, palaville lehdille ja lehmänlannalle. Komisario tunsi kenkiensä tallovan paljasta maata, katkovan poikki kuivia oksia. Hän haistoi vastaleikatun nurmikon tuoksun sieraimissaan. Jossain hirnui hevonen. Varovaisesti ylös kiviportaita, sitten ilmeisesti sisään ovista. Askeleet kaikuivat kuin salissa. Vanhan puun ja kiillotusaineen tuoksua.

Komisariolta otettiin side pois silmiltä. Kesti hetken ennen kuin silmät tottuivat valoon. Komisario näki nyt, että oli tullut jonkinlaiseen vanhanaikaiseen herraskartanoon. Hän oli asianmukaiseen tyyliin sisustetussa salissa, jonka seiniä peittivät lasioviset kirjahyllyt ja tuolit oli verhottu brokadilla. Komisario ehti huomata, että hyllyissä seisoi riveissä eri maista tuotuja matkamuistonukkeja. Hänen edessään seisoi kalliissa puvussaan pitkä ja suoraryhtinen parrakas mies, jolla oli suurikehyksiset vanhanaikaiset silmälasit, kuin tv-ruudut. Miehen parta oli jo alkanut harmaantua ja hiukset harventuneet. Mies katsoi häntä tutkivasti.

Komisario kertoi, kuka oli, ja esitti lyhyesti asiansa. Pomo kuunteli, mietti hetken, sitten purskahti nauruun, jolle ei ollut tulla loppua. Nöyryytettynä Komisario sai kuulla, kuinka Pomo ei tulisi koskaan tekemään sopimuksia jepareiden kanssa, ja kuinka likainen jepari vielä oli kaikkein pahinta, mitä Pomo saattoi tietää. Pomo oli kuitenkin halunnut nähdä omin silmin, millainen oli tämä mies, joka halusi astua lainvartijan kunniallisesta asemasta alamaailman reviirille. Hänen reviirilleen. 

Audienssi oli ohi. Pomo silti halusi näyttää Komisariolle vielä jotain. Pomo veti pois verhon, joka oli peittänyt yhtä seinää. Verhon takana oli pieni huone. Huoneessa oli mies vieressään kolmijalalla seisova videokamera. Kaikki, mitä Komisario oli puhunut Pomon kanssa, oli tallentunut videonauhalle. 

Ennen kuin Komisario sai sanottua mitään, hänen käsiinsä tartuttiin ja ne sidottiin kovakouraisesti selän taakse. Silmille vedettiin taas side. Nyt hänelle laitettiin myös suukapula. Komisario raahattiin ulos kartanosta samaa reittiä kuin oli tullutkin, mutta tällä kertaa saattajat eivät olleet yhtä hellävaraisia. Hänet työnnettiin autoon, joka renkaat maata ruopien ajoi pois kartanolta.

Oli ajettu toista tuntia eikä kukaan ollut sanonut hänelle mitään. Sitten auton matkustajanpuoleinen ovi oli työnnetty äkkinäisesti auki ja hänet oli tönäisty ulos tienposkeen. Sora oli repinyt toisen puolen Komisarion kasvoista verille, mutta muuten hän oli kunnossa. Kesti vielä jonkin aikaa, kunnes joku autoilija oli poiminut paketoidun Komisarion moottoritien varrelta.

Kun Komisario oli lopulta päässyt takaisin virkapaikalleen, hän oli kihissyt raivosta. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä yhtään mitään. Vielä yhtenä päivänä hän vannoi kuitenkin kostavansa Pomolle. Vielä yhtenä päivänä.

Nyt kuitenkin Komisario pakotti itsensä rauhoittumaan ja jatkoi listassaan jäljellä olevien nimien tutkimista. Jatkossa hänellä oli parempi onni kuin Pomon kanssa oli ollut. Halukkaita yhteistyökumppaneita alkoi vähitellen ilmaantua.

Siitä oli kulunut jo monta vuotta. Hän oli saanut ylimääräisen bisneksensä pyörimään. Siinä missä varsinaisessa poliisityössään hänet oli vähitellen työnnetty syrjään, kääntelemään papereita ja hoitelemaan mitättömiä keissejä joista ei glooriaa kertynyt, sivubisneksessään hän sai loistaa. Hän tunsi nyt maahantuonti-, tukku- ja jakeluportaan perinpohjaisesti.

Yhtä periaatetta hän oli kuitenkin tiukasti noudattanut: ”Älä koske omaan kauppatavaraasi”. Komisario halveksui käyttäjiä. Hän inhosi likaisia hippejä ja rastahiuksisia retaleita. Ainoa, mitä hän suostuisi koskaan polttelemaan, olivat kalliit havannasikarit. Neuloilla piikittäjät olivat hänelle alinta pohjasakkaa. Näiden rahat kelpasivat kuitenkin hänelle. Joskus hän päätyi tutkimaan juttuja varkauksista, joilla oli rahoitettu aineiden käyttöä. Hän ei nähnyt asiassa mitään ristiriitaa.

Eräänä päivänä hän ei sitten enää tyytynyt vain katselemaan takavarikkohuoneen sisältöä, tekemään inventaariota aineista joiden vaikutuksesta hänellä ei ollut – herra paratkoon – omakohtaista tietoa. Kyse oli varmaankin jonkinlaisesta ikävystymisestä. Hän halusi elämältä jotakin enemmän. Bisnekset sujuivat hyvin, mutta rankka työ ja… Hän tunsi itsensä usein uupuneeksi. Hän ajatteli saavansa aikaan enemmän, jos jaksaisi fyysisesti enemmän, voisi paiskoa hommia pitempiä päiviä. Työ, se oli kaikki kaikessa. Kuten se oli ollut isällekin. 

Jos se antoi hänelle lisäenergiaa, jos se auttoi häntä tekemään yhä ankarammin töitä, se oli häntä varten. Näin hän järkeili nyt. Vastaavasti hän tarvitsi jotain, joka auttoi häntä rauhoittumaan, saamaan unen päästä kiinni pitkän työrupeaman jälkeen. 

Niinpä hän alkoi kokeilla. Oli sitten kyseessä jokin kitkerän makuinen jauhe tai pilleri. Mutta ei neuloja. Ei ikinä. Oli kuin sähköisku olisi käynyt läpi koko ruumiin. Hänestä oli tullut Teräsmies. Viis siitä, että hän oli työssään nähnyt aivan tarpeeksi surkeita piripäitä ja vauhtiveikkoja, eläviä kuolleita. Lennä nyt, maksa myöhemmin. Se oli sääntö, joka koski vain muita.

Ja kun oli kerran aloitettu, uteliaisuudelle ei ollut rajaa. Olihan hänelle kertynyt jo tuotevalikoimaa. Josta hän oli kerran vannonnut, ettei ikinä itse siihen koskisi. Seuraavaksi kolumbialainen ”marssipulveri” oli käynyt hänelle tutuksi. Juuri se, jossa oli varakkuuden ja ylellisyyden hohto. Kun valkoinen jauhe imeytyi sieraimien kautta vereen, hän tunsi olevansa maailman huipulla. Hän piti siitä tunteesta.

Viina oli silti edelleen kaikkein parasta. Kirottuja he, jotka eivät sitä ymmärtäisi. Työmies oli napsunsa ansainnut.

Pomon arvoitus säilyi edelleen. Komisariolle ongelma oli siinä, että hän tiesi ajattelevansa yhä liian kaavoihin kangistuneesti. Ratkaisua piti hakea laatikon ulkopuolelta. Hän oli tutkinut asioita. Hän oli toistaiseksi noudattanut periaatettaan, joka oli joskus ollut hänelle liki pyhä. No, ainakin melkein noudattanut. Tänä iltana hän päätti kokeilla jotakin uutta.

Lappuja piti käsitellä varovasti pinseteillä, ettei aine imeytyisi arvaamattoman kokoisena annoksena ihon kautta kehoon. Imupaperineliöt olivat nyt hänen kielellään. Kolme pientä imupaperin palaa, joille oli kullekin painettu kuvio, joka esitti silmää pyramidin keskellä. Hän söi ne ja odotti.

Ensin ei tapahtunut mitään. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että huoneen mittasuhteet olivat muuttuneet. Että se hengitti. Äkkiä valoshow räjähti silmissä. Erilaisia geometrisiä kuvioita välähteli ilmassa. Nopeasti vaihtuvia kuvia. Laineiden liplatus kesällä järvellä, auringonkilo vedessä. 

Alkoi naurattaa niin pirusti. Kolme pientä porsasta tanssi. Yksi Pomon nukeista katseli majesteettisena Maapalloa sen kiertoradalta. Nyt hän oli keskellä kosmista tähtisumua. Se syöksyi kohti galaksin keskusta kuin valtavaa viemäriä, joka imi sisäänsä tähtiä. Salattuja symboleja, jotka liittyivät vapaamuurareihin ja salaliittoihin. Numero 23. Silmä pyramidissa. Pomo!

Pomon haamu oli siinä. Se hohti kammottavaa valoa, katseli häntä silmillään jotka olivat täynnä tyhjyyttä. Hän kuuli jostakin kuiskauksia. 

”Komisario… Komisario… Komisario…” 

Kuiskaukset kutsuivat häntä monin äänin.

Hän oli jonkinlaisessa pimeässä eteiskäytävässä. Nyt hän näki sen päässä uudestaan äskeisen aavemaisen hahmon. Hän nosti kädet kasvoilleen ja huusi, mutta painajainen ei loppunut. Edelleen tuonpuoleista valoa hehkuen Pomon haamu nosti ilmaan flamencotanssijatarta esittävää nukkea ja lausui useaan kertaan sanat: 

”Atniava ioitrav ekkun. Atniava ioitrav ekkun. Atniava ioitrav ekkun.”

Komisario huusi: ”Älkää! Älkää! Minä lupaan olla kiltisti!”

Pomo ei kuullut häntä, vaan jatkoi:

”Atniava ioitrav ekkun. Nukke vartioi avainta. Nukke vartioi avainta.”

Komisario näki edessään Nuken. Sen silmistä hohti valoa. Nukkea ympäröivät valokuviot ja ilmassa kuului sähköinen rätinä. Se puhui hänelle rauhallisella äänellä:

”Komisario. Muistatko minut? Minä olen sinun matkaoppaasi. Sisäänpääsy on ainoastaan hulluille. Tervetuloa hulluuteen.”

Nukke vaihtui pukuun sonnustautuneen miehen hahmoon. Hahmolla oli yksisarvisen pää. Hahmo lähestyi häntä ja ojensi jonkinlaista raollaan olevan korulipasta. Kuului taas sähköinen rätinä. 

Komisario istui työhuoneensa tuolissa hämmentyneenä. Ei, ei enää! Hän näki kuolleen Pomon retkottavan, verisen käden. Pomon ääni sanoi: ”Se luoti lähti liikkeelle jo kauan sitten”.

Hän näki työhuoneessaan näyttöpäätteidensä ääressä istuvat rikostutkijat Peronkosken ja Lemisen. Nämä nauroivat yhdessä jollekin jutulle, mutta ääntä ei kuulunut. Hän näki juoksevan jäniksen. Oli se tavallista urheilua.

Hän nosti tärisevin käsin pistoolinsa ja vaivoin työnsi sen piipun suuhunsa, mutta ei saanut painettua liipaisinta, vaikka yritti kauan. Hän jäi tuoliin istumaan, edelleenkin täristen.

Miniprojektori

Sinä iltana he istuivat Vaalan olohuoneessa ja tutkivat säilytyslokerosta löytynyttä nukkea.

Jos ”Pissisprinsessa” oli vielä rautatieasemalla ollut suulas, nyt se oli vaiennut kokonaan. Regina mietti, mahtoiko se murjottaa. Nukke ei tuntunut avaavan salaisuuttaan yhtä helposti kuin aikaisemmat. He kääntelivät nukkea, puristivat sen muovivartaloa. Lopulta jotain tapahtui.

Kun Regina käänsi nuken seisomaan pystyasentoon, nuken vasen silmä alkoi hohtaa valoa. He säpsähtivät, kun silmästä sinkoutui laserilta näyttävä säde. Mitä ihmettä? Epämääräisiä valohahmoja alkoi täristen tanssia seinissä ja katossa siellä, minne nuken silmä katsoi. Vaala käänsi nukkea hieman niin, että valokiila osoitti suoraan kohti vastapäistä seinää.

Vaala sanoi: ”Hei, nuken silmässä on jonkinlainen miniprojektori”.

Regina näpäytti: ”No, terävä havainto”. Häntä väsytti ja koko nukketouhukin alkoi jo kyllästyttää.

Vaala huomasi, että hänen nukkea pitelevä kätensä tärisi hieman, joten hän koetti pitää sen niin vakaana kuin pystyi. Seinälle heijastui valokuva vanhasta ränsistyneestä puutalosta, jonka keskellä oli rakennukseen johtava eteissiipi portaineen. Porstuaksi sellaista oli ennen kutsuttu. Talo näytti siltä, ettei siellä ollut asuttu aikoihin. Seiniä oli töhritty graffitein.

Vaala sanoi: ”Mä tunnen tuon paikan. Vielä pitäisi muistaa, mistä”. Miksi talo näytti niin tutulta?

”Varsinainen luksuslukaali”, Regina virnuili.

Näkötorni

Oli harmaa talvipäivä, pakkasasteita ei kovinkaan monta. He olivat tarponeet lumista kävelytietä näkötornin luokse ja seisoivat hetken tupakoimassa tornin juurella ennen kuin menivät sisään neljän graniittipylvään kannatteleman terassin kautta. He kipusivat portaat ylös. 

Näkötornin tasanteella he katselivat alhaalla levittäytyvää kaupunkia, jonka talot näyttivät täältä tulitikkurasioilta, savuttavia tehtaanpiippuja sekä suuria järviä, joita peitti tällä hetkellä paksu jää. Kaupungin liikenne kuului vain vaimeana huminana. Kauempana laajat ikimetsät kantautuivat jonnekin syvälle maakuntaan, katosivat siniharmaaseen taivaanrantaan. 

Jääkausi oli muokannut näitä maisemia kuin jättiläisen kuokka. Sen jälkeen paikkaa oli peittänyt meri, ja vain hetki sitten muinaiset kauppiaat olivat kuljettaneet tuolla alhaalla metsien keskellä karhuntaljojaan, karkeita kupariastioitaan ja hopeakorujaan.

 
Paitsi historian aiheuttamaa huimausta, Vaala tunsi hetken verran myös korkean paikan kammoa. Tasanteen reunalla oli vain matalat kaiteet. Täältä olisi ollut helppo pudota alas vahingossa, vapaaehtoisesti tai jonkun työntämänä, ja muuttua osaksi ikuisuutta.

Näkötorni oli rakennettu 1920-luvun lopulla Ahvenanmaalta tuodusta punagraniitista ja se oli ollut omana aikanaan yksi tärkeimpiä paikallisia nähtävyyksiä. Muut kaupungin tornit olivat kuitenkin ajaneet korkeudessa sen ohi aikapäiviä sitten. Nyt se oli vain muisto yhdestä aikakaudesta, joka oli kunnianhimoisesti kurkottanut kohti taivaita, kunnes talouslama ja sodat olivat tukahduttaneet unelmat. Lumisten mäntyjen keskellä se kohosi antenneineen kuin kaukaiselle planeetalle rakennetun linnan torni jossain vanhassa Flash Gordon -sarjakuvassa.

Orko kysyi: ”Mikä sen paikan nimi oli? Joku ihan ihme…”

Vaala osoitti sormellaan jossain taivaanrannassa siintävää metsää: ”Tuolla horisontissa se on, metsän keskellä. Villa Cul-de-Sac. ’Umpikuja.’ Me leikittiin siellä pikkuskideinä. Puhuttiin, että siellä kummittelee.” 

Orko tuhahti: ”No, just joo.” 

Vielä illalla Vaala ei ollut saanut valokuvaa yhdistettyä omiin muistikuviinsa kaikesta tuskaisesta yrittämisestä huolimatta, kun he olivat menneet Reginan kanssa nukkumaan. Yön aikana muistot olivat vähitellen palanneet hänen mieleensä kuin vuosien usvasta noussen. Aamulla paikka oli sitten selkeänä hänen mielessään, kuin suoraan hänen silmiensä edessä.

Vaala sanoi: ”Pomon kartano on myös tuolla päin, ei kaukana röttelöstä. Se olis hyvin voinut kätkeä rötisköön jotain.”

Vaala tunsi äkkiä jonkin pusertavan rintaansa. ”Mä en ole varma, mutta musta tuntuu, että joku seuras meitä tuolla portaissa. Pitäisköhän tarkistaa asia?” Vaala kysyi Orkolta puoleksi kuiskaavalla äänellä. Hän muisti havainneensa jonkin mustan hahmon silmäkulmassaan, mutta ei voinut olla varma, oliko se ollut todellinen vai ainoastaan hänen oman pelokkaan mielensä heijastuma.

Askeleet kaikuivat kiviseinistä, kun tornin kierreportaissa he kiskoivat aseensa esille.

Vaala kysyi: ”Ei kai me täällä voida ruveta ammuskelemaan?”

Orko sanoi: ”Mitään väliä.”

Mitään ei kuitenkaan näkynyt, kun he varovaisin askelein etenivät hitaasti alas portaita, joten he jatkoivat matkaansa ulos. He polttivat alhaalla tupakat ja kävelivät pois tornilta. Vasta nyt Orko sai kivahdettua: ”Ei siellä mitään ollu. Hanki rillit!” Vaala tunsi itsensä noloksi eikä sanonut mitään. 

Jonkin matkan päässä heidän poispäin kävelevät hahmonsa tarkentuivat elektroniseen tähtäimeen, jonka kautta heitä tarkkailtiin.

Järjestys

Suojelijasta Komisario kuulosti puhelimessa jotenkin skarpimmalta tänä iltana, vaikka ottanut tämä tietysti oli. Saattoi miltei kuulla, kuinka rattaat tämän päässä raksuttivat, kävivät ylikierroksilla.

Trippinsä jälkeen Komisario tunsi koko maailmansa perustusten järkkyneen. Se oli ollut kuin painajainen ilman loppua. Hän oli kuitenkin päässyt vähitellen takaisin tolkkuihinsa. Nyt kokemus tuntui rajulta mutta tervetulleelta shokkihoidolta, jonka jälkeen hän näki asiat kirkkaammin. 

Komisario rapisteli paperia työpöydällään. Ja varsinaista dynamiittia se paperi olikin.

”Minulla on edessäni lista kansanedustajista, joilla on yhteyksiä Järjestyksen poliittiseen siipeen. Aika kylmäävää luettavaa. Ja paranee koko ajan. Tässä on myös eräs vuodettu asiakirja, jonka sain käsiini. Se listaa koko joukon valtioita, joissa Järjestys aikoo päästä ohjaksiin, kun tietyt puolueet nostetaan parlamenttiin ja ne saavat lainsäädäntövallan sekä tiedotusvälineet haltuunsa.

Meidän pikku pesujauhebisnekset ovat pelkkää nappikauppaa ja näpertelyä näiden poikien rinnalla. Älä sinä luennoi minulle salaliittoteorioista. Minusta alkaa tuntua, että hakeuduin aikoinani väärälle alalle. Kansankiihottajalla on nykyään paremmat uranäkymät kuin viheliäisellä rivijeparilla.”

Kaikkialla valtaa havittelivat nyt miehet, jotka julistivat: ”Minä olen kansa”. Miehet, jotka väittivät edustavansa uutta poliittista kulttuuria väsähtäneiden vanhojen toimijoiden sijaan. Rempseät miehet, jotka väittivät vain sanovansa asiat niin kuin ne ovat. Miehet, jotka ottivat joskus napanderin, kuten kannattajansakin. Eivät teeskennelleet olevansa yläpuolella. Eivätkä luottaneet ”asiantuntijoihin” ja ”eliittiin”. 

Järjestys pyrki kiillottamaan julkisivuaan. Kalliit PR-toimistot huolehtivat imagonrakennuskampanjasta. Univormut vaihtuivat mittatilauspukuihin, raivokkaat palopuheet ”rotupuhtaudesta”, ”verestä ja kunniasta” ja ”vastustajiemme murskaamisesta” hiotumpaan ja vähemmän sotaisaan retoriikkaan. Kuitenkin sellaiseen, jonka tavallinen kaduntallaajakin ymmärtäisi. 

Enää ei purrut se, että raivottiin puhujankorokkeella naama punaisena. Nyt piti puhua rauhallisin ja vakain äänenpainoin, piti vakuuttaa olevansa faktoja hallussaan pitävä järkimies, ei mikään fanaatikko. Faktoista saattoi kuitenkin aina muovata mieleisensä. Luvattiin turvallisuutta. Luvattiin työpaikkoja. Luvattiin leipää. Kampanja itsessään edusti sirkushuveja. Komisario tiesi, että hänellä on vielä paljon opittavaa.

Perjantai-ilta

Työviikko oli ohi. Oli perjantai-ilta ja kansa alkoi suunnata yöelämään. Väki tankkasi grillikioskeilla ja kebabpaikoissa. Diskoravintoloihin jonotettiin. Pystybaarit ja strippiluolat täyttyivät.

He istuivat Orkon kanssa täpötäydessä kahvilassa. Puheensorina täytti ilman. Orko oli tavoistaan poiketen mietteliäällä tuulella: ”Mitähän siellä on? Kultaharkkoja? Jalokiviä? Pankkiosakkeita?”

Vaala ei sanonut mitään. Orko jatkoi yksinpuheluaan: ”Kun mä saan ne rahat, mä kyllä karistan tämän maan pölyt jaloista. Kaikki kytät saa haistaa pitkät. Komisario etenkin.”

Orko aikoi tehdä oharit Komisariolle. Vaalan mielestä se ei ollut hyvä idea. Häntä kylmäsi. Vaala ei sanonut mitään, otti vain siemauksen kahvistaan.

Orko oli suunnannut yhteen vakiojuottoloistaan, Vaala kotiin nukkumaan.

He makailivat vielä hereillä parisängyssään, juttelivat kuten aina ennen nukkumaanmenoa. Vaala oli ujuttautunut siniraidalliseen pyjamaan. Hänestä tuntui kuin he olisivat olleet kuin jokin vanha aviopari, joka oli katsellut toisiaan vuosikymmenten ajan. Intohimo oli ollut jo kauan poissa, mutta elämää ilman toista ei voinut enää kuvitella. Vaala mietti, oliko tämä hyvä vai huono asia.

Vaala sanoi: ”Me lähdetään Orkon kanssa pian sinne huvilalle. Sitten nähdään, löytyykö sieltä mitään vai ei”. 

Regina sanoi: ”En mä voi väittää riemusta pomppivani, mutta naiseltahan ei taaskaan kysytä”.

Vaala kääntyi katsomaan Reginaa. Tällä oli yllään vaaleanpunainen yöpaita. Naisen ilmeestä ei voinut sanoa oikein mitään.

”Et kai sä vaan ole huolissas musta?”

”Mä ja Pomon barbinuket muistellaan sua sitten joskus teekupposten ääressä”, Regina sanoi äänessä pientä naljailua kuten aina.

”Äsh. Nukutaan nyt”, Vaala sanoi ja oli kääntämäisillään jo kylkeä, kun Regina vielä muisti jotain.

”Ai niin, mä menen huomenna moikkaamaan sitä Haapakoskea. Kun herra Vaala ei itse kehtaa naamaansa näyttää, että edes pyytäis anteeks touhujaan.” 

Vaala ei ollut varma, oliko tämä edelleen sitä tavallista naljailua vai jo vakavampi syytös. Hän oli kuitenkin liian väsynyt, että ottaisi kiinni Reginan tavanomaisesta härnäämisestä, jonka tarkoitus oli herättää hänessä syyllisiä tuntemuksia. Tai mitä tahansa reaktioita. Jos hän iskisi nyt naiselle vastapallon puolustelemalla itseään, sitä seuranneesta sanailusta ei tulisi loppua koko yönä.

”Antasit olla”, Vaala tyytyi siis vain huokaisemaan, käänsi kylkeä ja painoi päänsä syvemmälle tyynyyn, joka tuntui miellyttävän viileältä ja rauhoittavalta. Liikenteen vaimea humina alhaalla kadulla tuntui sekin mukavan unettavalta.

Liikenne ei varmaankaan ollut tauonnut koko yönä. Nyt aamuauringossa se eteni lauantaille sopivan leppoisasti pitkin kaupungin pääkatua ja siitä hieman syrjemmälle. Bussin kyydissä oli eräs määrätietoinen nuori nainen. Tämä jäi pois pysäkillä, josta jatkoi matkaansa kohti tiettyä osto- ja myyntiliikettä. Mainoskyltissä luki ”Antiikkia”.

Kostamuksen kortti-illat

Regina käveli sisään liikkeen ovesta. Hänellä oli yllään ruskea hupullinen anorakkinsa ja päässä suuret aurinkolasit, jotka suojasivat tänä aamuna silmiä myös lumikinoksien sokaisevalta hohteelta.

Oven yläpuolella oleva kello kilisti avaamisen merkiksi. Kauppiasta ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Oli aavemaisen hiljaista. Paikalla ei näyttänyt olevan ketään. Vanhan kassakoneen luona ei ollut ristin sieluakaan.

Regina huhuili ensin hetken. Hän päätti omin päin mennä katsomaan liikkeen takahuoneesta. Sinne päästäkseen täytyi kulkea kirjahyllyjen reunustaman käytävän läpi. Ilmassa tuntui kuin aavistus homeenhajua vanhojen kirjojen tuoksun seassa.

Reginaa tilanne jännitti sen verran, ettei hän tajunnut yhä pitävänsä aurinkolaseja päässään, kun oli astunut ulkoa sisään. Takahuoneeseen tullessaan hän huomasi heti, että ukon hämärä hahmo kyhjötti sen perällä, istui toimistotuolissaan. Ehkä asento oli jotenkin lyhistynyt, mihin Regina ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiota, kun hänen suustaan pääsi tervehdykseksi hieman hermostunut sanaryöppy: 

”Mä kuljin tästä ohitse. Mä olen siis Regina. Me ollaan yksissä Vaalan kanssa, sen toisen joka kävi täällä joku aika sitten… Vaala pyysi sanomaan, että on pahoillaan siitä viimeisestä. Että ei hän voinut tehdä mitään, kun Orko hakkasi sinut”.

Haapakoski sanoi matalalla äänellään, joka läheni mörinää: ”Mitäpä tuosta. Meikäläisen tavallista tuuria”.

Jotain outoa tilanteessa oli. Vasta nyt Regina tajusi ottaa aurinkolasit pois silmiltään. Pelokas ilme nousi hänen kasvoilleen. Haapakoski jatkoi puhettaan muina miehinä kuin kyse olisi ollut jostain aivan jokapäiväisestä tapahtumasta.

”Juuri tänään sain siteet pois, kun nämä naamiomiehet syöksyvät tänne ja sohivat pyssyjensä kanssa. Minulla on vanha reikärauta, jolla yritin sohia vähän takaisin, mutta eihän siitä mitään tullut. Ehtivät tehdä minuun pari reikää ja häipyivät.”

Lattialla lojui pistooli, joka näytti muinaiselta. Sen vieressä oli joukko punaisia tahroja, jotka olivat jo alkaneet muuttua ruskeiksi.

Regina sanoi: ”Sustahan vuotaa verta. Mä soitan nyt kyllä ambulanssin. Pysy ihan liikkumatta.” Pikkutakin alla olevan denimpuseron rinnusta oli veritahrojen peitossa. Vasemmasta ohimosta valuva veri reunusti kasvoja. Haapakoski oli yrittänyt jokseenkin hyödyttömästi tukkia verenvuotoa punaisella viirillä, joka oli ollut lähimpänä hyllyssä irtoroinan joukossa.

Regina tarttui kännykkäänsä ja oli näppäilemässä hätäkeskuksen numeroa, kun Haapakoski nosti kätensä ja esteli häntä.

”Älä turhia. Se taitaa olla lähtö edessä Haapakosken pojalla. Kyllähän tätä näytelmää tuli jo katsottua. Ja ihan liikaakin. Esirippu häämöttää. Sori, jos en tule kumartamaan.”

Haapakoski yski ja hengitteli raskaasti.

Regina sanoi: ”Älä puhu enää. Mä yritän tyrehdyttää verenvuodon.”

Mitä siellä ensiapukurssilla olikaan opetettu? Hän teki kaikkensa ollakseen joutumatta paniikkiin, painoi kädellään kauppiaan rintakehää, joskin ele tuntui enemmän muodolliselta kuin että siitä olisi ollut mitään todellista apua.

Haapakoski oli edelleenkin järkyttävän rauhallinen tilanteeseen nähden. Hän oli kuin halveksuen paiskannut viirin lattialle.

”Anna olla. Mutta ennen nukkumaanmenoa mä voisin kertoa vielä pienen iltasadun.

Se oli 70-luvun lopulla, kun mä olin töissä Kostamuksessa rajan takana. Uusi ja uljas kaivoskaupunki, jonka suomalaiset rakensivat venäläisille.”

Tässä kohdassa joukko kaatumaisillaan olleita kirjoja romahti kumoon Haapakosken hyllyssä. Regina hätkähti, mutta kauppias vain jatkoi tarinaansa:

”Mä olin siellä hitsarina.

Parakeissa sitten yhtenä iltana pelattiin korttia ja otettiin hieman hapanta. Paikalla pyöri aina jotain epämääräisiä naisia. Jotenkin olin päätynyt huoneeseeni yhden tällaisen kanssa. Sen jälkeen filmi oli katkennut totaalisesti. Kun mä herään, mä makaan siellä sängyssäni, nainen siinä vieressä. Kuolleena kuin kivi.

Mä tietenkin menen paniikkiin enkä tiedä, mitä tehdä. Onneksi siinä on sitten pari paikallista tyyppiä, jotka ovat aivan kuin sattumalta paikalla. Ne sanovat mulle, että ’Me hoidetaan tämä homma, sinun ei tarvitse enää huolehtia koko asiasta. Vastineeksi me halutaan sun palkkasi. Sen jälkeen irtisanoudut hommastasi, palaat Suomeen etkä enää näytä naamaasi täällä’.

No, mitäpä minä siinä muuta kuin tottelemaan. Jälkeenpäin tajusin, että koko homma oli ennalta järjestetty.

Kaikki nämä vuodet mä olen kantanut tätä sisälläni. Emil, siis Pomo oli ainoa, joka koko asiasta tiesi. Niin mä ainakin luulin viime aikoihin asti.”

Regina oli kuunnellut kuin hypnotisoituna, mutta sai lopulta sanottua:

”Älä sano enää mitään. Jos me saadaan sut pian sairaalaan…”

Haapakoski oli kuitenkin jo muissa maailmoissa. Hän tervehti näkymätöntä hahmoa oviaukossa. Regina kääntyi katsomaan, mutta siellä ei ollut ketään.

”Terve, Emppu, senkin vanha kelmi. Kuinkas bisnekset? Toitko mulle votkaa Leningradista? Mennään tonne toimiston puolelle. Mulla on sulle pari uutta taulua, joita voisit vilkaista. Edelfeltiä, Halosta, mitäs muutakaan. Jaa, että sulla on nyt pointillistinen kausi. Höh. Mitä sinäkin vanha pullotrokari taiteesta tiedät…?”

Haapakoski oli poissa. Regina yritti hetken aikaa ravistella tätä hereille, vaikka tiesi yrityksen turhaksi.

Punainen viiri lojui lattialla veriroiskeissa Haapakosken pistoolin vieressä. Keltaisten kyrillisten aakkosten keskeltä Lenin katsoi viiristä kuin historiallisen vääjäämättömyyden äänettömänä todistajana.

Poliisiasema

Toimivan kulkukortin hankkiminen oli vaatinut häneltä eniten aikaa ja vaivaa, mutta lopulta sekin oli järjestynyt. Eräs henkilöstöön kuuluva naistyöntekijä oli viikonloppua railakkaasti juhliessaan onnistunut hukkaamaan lompakkonsa ja mainitun kortin sen mukana. Miksi korttia ei ollut vielä kuoletettu, oli epäselvää, mutta joka tapauksessa se oli päätynyt myyntiin Tor-verkkoon alta aikayksikön.

Poliisiasemaa vartioitiin kuin linnoitusta, ja epämääräisillä asioilla liikkuva hiippailija saattoi olla varma siitä, että hänet havaittiin yhdestä jos toisestakin valvontakamerasta. Massiivisen rakennuksen muutoin tiukkaan valvontaan oli kuitenkin jäänyt yksi kuollut kulma, muuan huoltotunneli kadun puolella. (Tämäkin tiedonmurunen oli myynnissä netin ”pimeällä puolella”, mistä hän oli sen kortin ohella hankkinut.) Tunnelia pitkin taas pääsi lopulta poliisiaseman maanalaiseen parkkihalliin.

Johonkin kameraan hän reissun aikana varmasti tallettuisi, mutta eipä hän tunnistajien töitä ainakaan hirveästi helpottaisi. Hän oli sonnustautunut valkoisia lenkkareita lukuun ottamatta kokomustiin: löysään talvipalttooseen ja lippalakkiin, joka varjosti silmiä. Kulkukortti oli hänellä kaulassa. Kuvan nainen ei ollut yhtään hänen näköisensä, mutta riitti että kortissa oleva magneettinauha avaisi tarpeelliset ovet.

Oli pyryttänyt. Hän oli hetken paniikissa, kun huomasi lenkkareiden sulaneesta lumesta märkien kumipohjien päästävän pieniä vinkaisuja betonilattiaa vasten. Parkkihallin betoniseinät voimistivat äänet kuin kaikukammiossa.

Hän hiipi eteenpäin kuin kissa, yritti pysyä kumarana autojen varjossa. Rakennuksen pohjapiirroksen ja kerrosten reittikartat hän oli tietenkin saanut samasta paikasta kuin kortin. Hän oli painanut kaiken tarvittavan muistiinsa. Helpompaa tämä oli kuin tietyt asiat, joita hän oli joskus aikoinaan joutunut tekemään aineiden hankkimiseksi. Asiat, joita hän ei juuri välittänyt muistella.

Hissiä oli paras välttää. Hän kulki seinänviertä sähkökaappien ohi. Täältä pääsi portaisiin, jotka olivat tulipalon varalta ja joita harvemmin käytettiin. Hän nousi hitain ja varovaisin askelin.

Jossain ylemmissä kerroksissa omassa työhuoneessaan istui toimistopöytänsä ääressä valkopukuinen mies. Vain työpöydän lamppu loi niukkaa valoa muuten hämärään huoneeseen. Miehen oikean käden ulottuvilla oli Viru Valge -pullo ja lasi. Mies otti kulauksen lasista ja laski sen takaisin pöydälle. Sitten hän päätti, että mitäs pirua, antaa mennä kunnolla kun on kerran aloitettu.

Aikaisemmin illalla Komisario oli saanut uutta tietoa, pohtinut olisiko tämä jotenkin merkittävää. Pomo oli muutamaa vuotta ennen kuolemaansa ollut yhteydessä sekalaiseen joukkoon arkkitehteja ja rakennustoimistoja. Kaikesta päätellen työ alla oli ollut mittava hanke, joka varmasti toteutuessaan olisi niellyt valtavan määrän rahaa. Mikään Pomon jälkeensä jättämistä kiinteistöistä tai lomahuviloista se ei voinut olla. Kuinka ollakaan, suurin osa hanketta koskevista dokumenteista oli kadonnut tai hävitetty.

Jonkinlaisesta erikoisvahvistetusta betonirakennuksesta kuitenkin oli kyse, selvisi jäljelle jääneistä papereista. Bingo! Mutta oliko hanketta milloinkaan ehditty toteuttaa, ja ennen kaikkea, missä rakennus oli? Komisario oli liian väsynyt pohtiakseen asiaa enää sen enempää tänään. Hän päätti laittaa paperit talteen kansioon ja palata niihin myöhemmin.

Samaan aikaan kun Komisario nosti pullonsuun huulilleen ja hörppäsi, paria kerrosta alempana Rebekka otti mustan lippalakkinsa hetkeksi pois päästään ja pyyhki hikeä otsalta. Portaiden nouseminen oli hengästyttänyt hänet. Ei hän vieläkään missään huippukunnossa ollut, mutta Tytön kuoleman jälkeen hän oli päättänyt, että asioiden oli pakko muuttua. Tuskallisten kuukausien aikana hän oli hikoillut viimeiset aineet pois elimistöstään. Se oli alku. Uusi elämä oli tulossa. Sitä ennen hänen piti hoitaa kuitenkin yksi tärkeä asia. Hän oli sen velkaa Tytölle.

Hän oli soittanut uudestaan niille rikostutkijoille, Lemiselle ja Peronkoskelle. Heille hänen oli ollut helppo puhua, ehkä siksi että nämä olivat naisia. Miespoliiseja ei tuntunut kiinnostavan, etenkään kuulla mitään poikkipuolista suuresta Komisariostaan.
Varsinkaan narkkarilta ja lesbolta.

Naiset olivat tarkkaan kuunnellut hänen kertomuksensa ja kuvanneet hänestä sen videon. He olivat luvanneet olla yhteydessä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Kun hän oli monien turhien soittoyritysten jälkeen lopulta päässyt läpi ja puhumaan Peronkosken kanssa, tämä oli miltei valitellen sanonut, ettei oikeusprosessi Komisariota vastaan ollut tänä aikana edennyt juuri minnekään. Tapaus oli kuitenkin ollut edelleen työn alla, ja jos Rebekka olisi vielä myöhemmin yhteydessä, niin… Pettyneenä Rebekka oli katkaissut puhelun.

Nyt hän oli viimein kivunnut oikeaan kerrokseen. Hän odotti jonkin aikaa saadakseen hengityksensä tasaantumaan. Häntä ei ollut koskaan jännittänyt näin. Kerros oli yön ajaksi vain hämärästi valaistu. Tarpeeksi kuitenkin, että hän näki liikkua ilman taskulamppua. Käytävän varrella oli joukko työhuoneiden ovia.

Hän säpsähti, kun yhdestä huoneesta alkoi äkkiä kuulua kaukokirjoittimen rätisevä ääni. Hän tutki nimikylttejä ovien vieressä, eteni kunnes löysi oikean. Jokin heikko valo huoneesta näytti loistavan. Ovi oli jäänyt raolleen. Hän meni sisään. Hän tunnusteli jotain kylmää ja raskasta taskussaan ja otti sen nyt käteensä. Samalla hän heitti lippalakin ja kulkukortin lattialle. Hän ei enää tarvinnut niitä.

Komisario oli saanut tarpeeksi siltä illalta. Hän oli sammumispisteessä. Pää alkoi nuokkua. Kuorsaus alkoi vähitellen nousta jostain kurkun syvyyksistä.

Hän oli jossain toisessa huoneessa jossain muualla, jossain toisessa ajassa. Huoneessa oli myös apinaa esittävä käsinukke, joka hänellä oli ollut lapsena. Se oli hänellä vielä tallessa jossain pöytälaatikossa.

Hän jutteli apinalle, kuten oli jutellut aina lapsena. Se oli ollut hänen ainoa kaverinsa. Kyyneleet kihosivat Komisarion silmiin. Hän ajatteli paitsi lapsuuttaan, myös tulevaa oikeudenkäyntiä, ja kuinka kaikki olisi hänen kohdaltaan ohi sen jälkeen. Koko hänen elämänsä.

Komisario nyyhkytti ja sanoi itkuisella äänellä: ”Vieläkö piti nähdä tämäkin päivä, että minun on käytävä läpi Getsemanen tuskat? Pian minua ei enää ole, mutta maailma vain jatkaa kulkuaan.”

Hän hätkähti, kun apina alkoi puhua takaisin hänelle kimeällä äänellään:

”Haista sä jätkä pitkä paska! Kuka käski leikkiä suurta gangsteripomoa? Kuka käski ottaa nirrin pois kaikilta niiltä tyypeiltä?

Jos jätkä ei olis sössiny hommiaan, sulla vois olla ny leppoisa eläkevirka konsulttina jossain firmassa, joka vartioi rikkaiden ökyhuviloita.

Muistatko, kuinka sä hoit kuulusteluissa kaiken maailman pikkunilkeille, että: ’Ei pidä tehdä jekkua, jos ei perse kestä kakkua’.

Ota ny jätkä jumalauta lusikka kauniiseen käteen ja syö oma kakkus kuin mies!”

Komisario huusi ääneen. Joku toinenkin oli huoneessa. Hän oli kuullut Rebekkan hitaat askeleet, kuinka ne olivat kaikuneet seinistä hiljaa, mutta tarpeeksi äänekkäästi herättäkseen hänet. Tai ehkä se oli ollut uni.

Hän näki nyt, että Rebekka osoitti häntä aseella. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään silmissä sellaista leimuavaa vihaa.

Typertyneenä Komisario yritti ryhdistäytyä tuolissaan, jossa oli lojunut lysähtäneessä asennossa, ja sopersi humalaisella äänellä: ”Kukas sinä olet?”

Rebekka sanoi hampaat ilkeässä irvessä: ”Minä olen sinun kuolemasi.”

Komisario oli ennen sammumistaan löysännyt solmiotaan samalla, kun leikki naisen korkokengällä, joka hänellä oli pöydällä. Se oli siinä vanhan Batman-leikkiauton vieressä, joka oli myös Komisarion omasta lapsuudesta. Hän hypisteli usein näitä esineitä samalla, kun hoiti puhelimessa asioitaan. Hänen viimeinen ajatuksensa oli: Ne löytävät minut tällaisena tästä pöydän äärestä ja nauravat minulle.

Rebekka ampui Komisariota rintaan. Komisario lysähti laukauksen voimasta taaksepäin tuolissa ja jäi retkottamaan siihen paikoilleen.

Rebekka katsoi hetken Komisariota, sitten poistui nopeasti huoneesta ja heitti aseensa käytävän varrella olevaan roskakoriin.

Pian lumisella kadulla kiiti tuhatta ja sataa ambulanssi sireeni huutaen ja hälytysvalot välkkyen. Poliisiasemalta oli tullut hälytys.

Tulitaistelu

Tänään oli se suuri päivä. ”Huvila” oli harhaanjohtava nimitys ränsistyneelle tönölle, jota peittivät graffitit ja jossa lähinnä majailivat päihteiden väärinkäyttäjät. Vaala muisteli, että talossa oli vuosikymmeniä sitten sattunut joitakin raakoja veritekoja ja monet pitivät paikkaa kirottuna.

Lapsuudestaan Vaala muisti, kuinka vanhemmat olivat kieltäneet jälkikasvuaan leikkimästä siellä. Se ei kuitenkaan ollut lapsia estänyt, päinvastoin. Laitapuolen kulkijat käyttivät paikkaa satunnaisena tukikohtanaan. Muuten talo olisi ollut kuin mikä tahansa 1900-luvun alkupuolelta peräisin oleva kansakoulurakennus, jollaisena se kai oli aikoinaan toiminut.

He lähtivät matkaan varhain aamusta. Ainoa paikalle johtava autotie päättyi muutaman sadan metrin päähän metsänrajaan. Heidän olisi taivallettava lumisessa maastossa perille. Tugai oli puhelimessa sanonut liittyvänsä heidän seuraansa, kunhan olisi ensin hoitanut ”pari asiaa”.

Aamuliikenne ei ollut kovin vilkasta sillä suunnalla kaupunkia. Orko ajoi. Vaala istui pelkääjän paikalla. Sananmukaisesti, sillä Orko tykkäsi hurjastella ja ottaa jyrkkiä kaarteita jäisellä asfaltilla. Sikäli kuin tällaisella varastetulla romulla mitään hurjasteltaisiin. Vaala kuitenkin valmistautui koko ajan pahimpaan, syöksymään tuulilasista läpi seuraavassa mutkassa, vaikka turvavyö oli tiukasti kiinni.

Autoradio oli päällä. Orko kirosi listapoppia, jota siellä taas soitettiin, ja oli juuri sulkemaisillaan radion, kun tuli aikamerkki. Vaala pyysi, että Orko antaisi sen olla päällä vielä hetken aikaa.

”Ja tässä aamun ensimmäiset uutiset, hyvää huomenta. Komisario (tässä kohdassa kuuluvuudessa oli häiriöitä) …n oikeudenkäynti on saanut yllättävän käänteen, kun Komisariota ammuttiin myöhään eilen illalla tämän työhuoneessa. Poliisi etsii ampujaa, joka pääsi karkuun.

Komisario kuljetettiin sairaalaan, ja on siellä nyt hoidettavana kriittisessä tilassa. Komisariota syytetään muun muassa laajamittaisesta sekaantumisesta huumekauppaan sekä lahjuksen vastaanottamisesta. Seuraamme tilannetta myöhemmissä lähetyksissämme. Ulkomailta…”

Vaala ja Orko vilkaisivat toisiaan. Orkon suu venyi leveään virnistykseen.

”Tervemenoa! Potille yksi jakaja vähemmän.”

Vaala oli vähemmän innoissaan. Komisario ei ollut vielä kuollut. Orkolle kuitenkin oli turha puhua mitään.

He pysäköivät auton metsänrajaan ja lähtivät kävelemään. Koko aluetta kutsuttiin Umpikujaksi. Siellä kasvoi tiheä metsikkö. He näkivät opaskyltin, jossa luki teksti ”Villa Cul-de-Sac”. Kuka lie antanut kurillaan röttelölle hienon ranskankielisen nimen.

He seisoivat nyt lumisella aukiolla. Sieltä nousi metsän suuntaan aluskasvillisuuden, koivujen, mäntyjen ja muiden puiden peittämä kalliorinne. He olivat kaivaneet aseensa esiin, sillä koskaan ei tiennyt, kuka tulisi tänään vastaan.

Vaala kysyi: ”Mitäs nytten?”

Orko heilautti aseellaan metsän suuntaan: ”Tuonne päin.”

He lähtivät kapuamaan lumessa mutkittelevaa reittiä ylös rinnettä. Vaala ei varsinaisesti ollut tottunut kulkemaan maastossa ja harppasi vaivalloisesti suuren kivenlohkareen yli, jolloin Orko hoputti: ”Tule ny!”.

He eivät tienneet, että aivan lähistöllä kiikarin linssipari tähyili juuri heidän suuntaansa. Päivä oli alkanut valjeta pilvisen harmaana. Kevätlumesta huokui kosteutta ilmaan.

Rinnettä nouseminen oli hidasta lumen narskuessa kengissä. Jossain metsän siimeksessä korpit räkättivät heille, raakkuivat synkkää aariaansa.

He eivät ehtineet kauas. Joku kiirehti metsässä heidän suuntaansa juoksumarssia. Ensimmäiset rätisevät laukaukset kajahtivat. Heidän silmänsä erottivat kasvonsa kommandotyylisen naamiopipon alle peittäneen miehen. Miehellä oli käsissään yhdeksänmillinen Uzi, pieni mutta tappava konetuliase. (Israelilaista alkuperää, mikä Vaalasta tuntui myöhemmin nurinkuriselta juuri uusnatsien käyttämäksi aseeksi.) Luodit repivät puiden oksia.

Orko ja Vaala pistivät juoksuksi. He syöksyivät ylös lumista mäkeä. Mäen rinteessä seisoi graffitien peittämä siksakkina mutkitteleva betoniaita, josta näytti kasvavan teräskaide. Aita, oikeastaan pieni muuri, antoi hyvän suojan luoteja vastaan.

He puikkelehtivat aidan mutkien suojissa lumessa rämpien, samalla näkymätöntä hyökkääjää tulittaen.

Naamiomies marssi metsästä päättäväisesti kuin tappamaan ohjelmoitu robotti ja ampui samalla sarjoja heidän suuntaansa. Ase sylki ulos hylsyjä, höyrysi pakkasessa. Lumi pöllysi luotien osuessa siihen.

He kyyristelivät ja vastasivat laukauksiin. Orko loikkasi kuin ilves aidan luota korkeiden mäntyjen varjoon. Stetson putosi hankeen.

Orko ryömi lumessa, kunnes sai naamiomiehen tähtäimeensä ja laukaisi. Kuului tuskanhuuto, joka vaimeni nopeasti. Jotain punaista välähti ilmassa, kun naamiomiehen takaraivo räjähti. Orko päästi karmivan naurun.

Naamiomies jäi makaamaan lumeen, joka oli värjäytynyt tummanpunaiseksi, abstraktia taidetta muistuttavaksi roiskahdukseksi juuri siinä kohdassa, missä oli joskus ollut miehen pää.

Uusi laukaussarja rätisi soimaan metsän suunnasta, josta he olivat tulleet. Samaan orkesteriin kuuluva toinen naamiomies soitteli sieltä heille serenadiaan. He syöksyivät peräkanaa juosten betoniaidan sahalaitojen V-kirjainten suojiin ja sitä kautta takaisin tulosuuntaansa.

Orko puoleksi syöksähti, puoleksi horjahti hankeen, mistä ampui metsään päin. Orkon saalisonni oli tänään hyvä, sillä metsästä kajahti ”Huah!”, toisen naamiomiehen rintakehä räjähti auki ja tämä jäi makaamaan lumeen mitään näkemättömät silmät yhä avoinna

Orko kiemurteli edelleen eteenpäin lumessa kuin pikkulapsi, joka ei ollut oppinut kävelemään ja laukaisi vielä kerran aseensa samalla, kun päästi taas häijyn naurun. Vaala loikkasi hänen ylitseen ja säntäsi alas mäkeä. Palttoo lumen peitossa Orko seurasi perässä ja päästi horjahtaessaan huudon. Onneksi uusia naamiomiehiä ei kuulunut.

Metsässä tuntui tulleen nyt rauhallista. He jäivät lepäämään avoseinäisen katoksen alle, joka oli tarkoitettu talviurheilijoille, ja jota vasten nämä saattoivat laittaa suksensa nojaamaan. Orko jäi istumaan katoksen alla olevalle puupenkille ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan.

Vaala, joka oli nuorempi ja parempikuntoisempi, jäi seisoskelemaan katoksen viereen. Pian hän kysyi: ”Joko mennään?” Orko oli jättänyt stetsoninsa viereensä penkille ja jäähdytteli vielä hikistä päätään samalla, kun piteli aseensa piippua kohti hankea. Orko kivahti: ”Oota ny, jumalauta!” Lunta putoili alas männyistä.

Jos Orkolla ja Vaalalla olisi nyt ollut aikaa kuunnella radiota, he olisivat tienneet, että samaan aikaan toisella puolella kaupunkia oli käynnissä varsinainen mediatapahtuma, joka levisi sen päivän aikana uutistoimistojen kautta vähitellen muuallekin maailmaan.

”Tässä radion uutisraportti. Olen tässä keskussairaalan ulkopuolella, jossa odotetaan viimeisimpiä uutisia Komisarion tilasta. Komisario on nyt ollut leikkauksessa useita tunteja. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan tämän selviämismahdollisuudet ovat heikot.

Joka tapauksessa koko sairaalarakennus on ennennäkemättömän valvonnan kohteena. Tässä kiertelee ilmassa jatkuvasti helikoptereita ja myös raskaasti aseistettuja erikoisjoukkojen miehiä on nähty ympäristössä.

Miksi tällaiset varokeinot yhden miehen suojelemiseksi, se jää vain arvailujen varaan. Päätän raporttini täältä keskussairaalalta tähän.”

He eivät kuitenkaan tienneet tästä mitään eivätkä muutenkaan jaksaneet nyt omistaa yhtään ajatustakaan miehelle, jonka vuoksi he täällä metsässä olivat aseidensa kanssa juoksennelleet ja paenneet luoteja.

Orko oli vironnut hieman ja he olivat innostuneet pyörittelemään aseitaan sormissaan kuin mitkäkin karjapaimenet samalla, kun polttelivat savukkeitaan. Sitten piti taas lähteä. Orkolla oli povitaskussa pullo, josta hän otti siivuja lämmikkeeksi, tarjosi Vaalallekin.

Mäkiseen metsään oli ulkoilijoita varten rakennettu joukko puisia portaita. Ennen huvilalle pääsyään heidän piti kavuta niitä ylös ja alas. Muita reittejä maateitse ei ollut. Vaala mietti, oliko Umpikujan metsäkin yksi Pomon labyrinteista.

Yksissä jäisissä portaissa Orko liukastui ja päästi karjahduksen. Talvikunnossapitoa ei ollut. Tiukasti kaiteesta pitäen ja jokaista askelta varoen he onnistuivat pääsemään alas luitaan murtamatta.

”Ei se paikka enää kaukana oo”, Orko sanoi toiveikkaasti. Pullosta nautittu matkaeväs sai hieman laulattamaankin: ”Beibi, olen matkalla Alabamaan…” Vielä yhdet portaat ylös, ja Orko pyyhki hikeä otsaltaan. Sitten toiset alas. ”Mennään yhdessä leipomaan”, Orko jatkoi hoilaamistaan mahdollisia hyökkääjiä pelkäämättä.

Lopulta he tulivat yksinäiselle muuntajakopille. Se oli varmaan vuosikymmeniä vanha ja graffitien peitossa. Tässä metsässä saattoi syrjäisestä sijainnista huolimatta törmätä kaikenlaiseen outoon väkeen: lähinnä laitapuolen kulkijoihin ja nuorisoporukoihin spraypulloineen. Väitettiinpä, että seudulla partioi yhä kansalaissodan aikainen venäläinen sotilaspartio. Muiden outojen tarinoiden ohella, joita Umpikujan metsästä liikkui. Vaala ei kuitenkaan tänään jaksanut pelätä kummituksia.

Ei kestänyt kauan, kun ensimmäiset laukaukset alkoivat viuhua ilmassa. Metsänrajassa ehtii vilahtaa pari naamiomiestä. Nämä näyttivät kuin muuttuvan nopeasti näkymättömiksi; olivat ilmeisesti jakautuneet useammaksi pieneksi partioksi, jotka odottivat heitä metsässä.

Vaala yritti hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Järjestys oli seurannut heidän liikkeitään, mutta ei tiennyt Villa Cul-de-Sacista. Siispä naamiomiesten olisi seurattava, minne he johdattaisivat nämä. He johtaisivat Järjestyksen Pomon kätkön tai ”aarteen” luokse. Miksi kuitenkin heidät oli yritetty tappaa ennen kuin he pääsisivät perille?

Vaalalla ei ollut nyt tilaisuutta pohtia sen enempää. Siellä juoksi taas yksi metsässä samalla, kun sarjatuli rätisi jo tutuksi tullutta melodiaansa.

”Jumalauta”, Orko mutisi, kun he suojautuivat kopin taakse ja nojautuivat sen seinään. Orko uskaltui sitten kurkkaamaan sen nurkan takaa, jossa he seisoivat, ja ampumaan laukauksen kohtia hyökkääjiä.

Jossain metsässä välähti valo kiikarin linsseistä. He ampuivat nyt liki rinnakkain kohti metsää. Hyökkääjä, jolla oli aurinkolasit balaklavansa silmäaukon alla, tulitti heitä. He livahtivat uudestaan kopin nurkan taakse.

Orko näki ja kuuli, kuinka luodit iskeytyivät kopin kiviseiniin kipinöitä nostattaen. He molemmat sihtasivat sieltä nurkan takaa ja laukoivat aseitaan, sitten uskaltautuivat taas eteenpäin, välillä seinässä olevasta syvennyksestä suojaa etsien.

Silloin tällöin heidän oli latailtava aseitaan uudestaan. Panoksia oli otettu mukaan kuin pientä sotaa varten. Oli vaikeaa tietää, montako tyyppiä siellä oli metsän suojissa ampumassa heitä. He asettuivat taas rinnakkain. Taas tuskanhuuto ja rintakehästä purskahtava veripilvi.

”Hah, jätkä tippu laakista”, Orko hihkaisi riemukkaasti häijy hymy kasvoillaan.

Aurinkolasipäinen naamiomies kuitenkin odotti yhä. He rynnäköivät, ampuivat, sitten perääntyivät taas nurkan taakse.

”Tänne päin”, Orko huusi Vaalalle jokseenkin tarpeettomasti ja kauhoi kämmenellään suuntaa osoittaen. Vaalaa ei kuitenkaan tarvinnut käskeä suojautumaan, ja siellä he taas nojasivat nurkan takana seinään ja katselivat, kuinka heitä kohti juostiin metsästä.

Taas uusi syöksy nurkan takaa, Vaala edellä samaan aikaan kun Orko jäi vielä tarkkailemaan tilannetta.

Muuntajakopin sivustalla oli toinen pieni koppi, kuin rakennuksen tynkäsiipi. Siinä oli ovi parine portaineen ja ristikkoikkuna. Sen takana oli suojaa luodeilta. Vaala vilkaisi Orkoa epäröivä ilme kasvoillaan.

”Mistä helevetistä noita naamiopellejä oikein sikiää”, Orko huudahti.

Vaala tähysti nyt nurkan takaa metsän suuntaan, odotti että vastapuoli ampuisi pari sarjaa. Sitten hän tähtäsi ja laukaisi.

Veri syöksähti ulos aurinkolasipäisen rintakehästä, tämä päästi kiljaisun ja laukaisi samalla tahromattaan Uzinsa taivasta kohti, aseen vikuroidessa kuin sillä olisi ollut oma tahto.

Tuli aivan hiljaista lukuunottamatta Orkon häijyä hörähdystä.

Aurinkolasimies makasi jäisellä tantereella, ase siinä jonkin matkaa oikean olkapään yläpuolella. He tarkkailivat vielä hetken aikaa metsää, mutta mitään ei enää kuulunut tai näkynyt.

Hyökkääjät olivat poissa. He olivat ehkä osuneet kaikkiin, ehkä eivät.

He laskivat aseensa ja kätkivät ne vaatteidensa suojaan. Vaala huomasi vasta nyt, että ilmassa lojui paksu ruudinsavu ja tuntui kordiitin väkevä tuoksu. Orko otti pois stetsoninsa ja pyyhki otsaansa samalla, kun koetti saada huohottavaa hengitystään tasaantumaan.

Vaala yritti kaivaa taskuistaan savuketta, mutta huomasi että kädet tärisivät niin, että se oli miltei mahdotonta. Hän onnistui kuitenkin saamaan savukkeen suuhunsa, mutta nyt hän koetti vielä turhaan ottaa taskusta esiin sytytintä. Samalla käsien ja koko vartalon tärinä oli niin voimakas, että hän pudotti jo suupielessään olleen savukkeen ja poimi sen nolona ylös maasta.

Orko oli hetken hiljaa, sitten kaivoi taskumattinsa ja hörppäsi siitä. Parin kulauksen jälkeen hän ojensi taskumatin Vaalalle, joka yhä täristen laittoi pois savukkeensa ja kallisti juomaa huulilleen, sitten irvisti. Taskumatti palasi Orkolle, joka otti siitä uuden ryypyn. Siinä he seisovat hetken aikaa ääneti.

Jotain oli tapahtunut Orkolle. Vaala huomasi, että tämän silmiin oli tullut outo ilme, ensin epäröivä, sitten kummallinen tyhjä katse.

Tiet eroavat

Orko tarttui Vaalaa äkkiä rinnuksista ja sanoi: ”Sä yrität pimittää multa jotain”.

Vaala sanoi väsynyt katse silmissään: ”En varmasti”.

Orko sanoi: ”Te juonitte jotain Komisarion kanssa. Tai ehkä sä aiot pitää kaiken yksin itselläsi. Sä ja se sun hempukka. Luuletteks te, että mä olen aivan sokea ja kuuro? Näin sitä vanhaa Orkoa vaan viilataan linssiin. Pistetään ensin tekemään likaiset työt, sen jälkeen kylmästi nappi otsaan. Pirullisen ovelaa, täytyy myöntää. Pirullisen ovelaa.”

”Koko mun ikäni kaiken maailman pamput on yrittäny laittaa mua järjestykseen, koettanu tanssittaa mua pillinsä mukaan. Sitä touhua mä en enää kattele. Mä en jää enää Komisarion koirakouluun. Se loppuu ny!”

”Kaikki puhuu aina, että Orko, paha jätkä, pelottava jätkä, vaarallinen jätkä. Ei ne tajuu, että mä yritän vaan jäädä henkiin. Mua hakattiin koulukodissa. Ei hakattu enää, kun mä aloin lyödä takasin!”

”Siellä ne pamput ja pomot vaan istuu kartanoissaan polttelemassa paksua sikaria ja meikäläiset jää näppejään nuolemaan. Mutta ei enää! Kun mulla on ne fyffet hanskassa, katotaan kuka pompottaa ja ketä.”

Vaala katsoi Orkoa niin kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Yhtäkkiä Orkon kädessä oli ase. Hän tyrkkäsi sillä Vaalaa olkapäähän.

Orko sanoi: ”Sä jäät tänne. Mä menen yksin sinne huvilalle.”

Vaala yritti vielä: ”Älä ole hullu”. Mutta sanat tulivat ulos suusta jotenkin apaattisesti ja väsyneesti. Vaala tiesi jo, että mikään mitä hän sanoisi, ei saisi Orkoa pyörtämään päätöstään.

Orko osoitti häntä vielä kerran aseella. Vaala jähmettyi paikoilleen.

Orko ei enää kuunnellut. Hän lähti juoksemaan kukkulalle.

Villa Cul-de-Sac

Korpit raakkuivat talvimaisemassa. Villa Cul-de-Sac ei ollut mikään loistohuvila. Se oli entinen kansakoulu, joka oli päästetty ränsistymään sen jälkeen, kun väki oli muuttanut seudulta pois. Pian sen jälkeen alue oli saanut nimen Umpikuja.

Talo häämötti jonkin matkan päässä. Orko juoksi. Omaisuus olisi kohta hänen.

Talo oli kehnossa kunnossa. Piha oli kasvanut miltei umpeen. Risukkoa peitti nyt lumi. Graffitimaalarit olivat jättäneet omat puumerkkinsä seiniin, joissa maali hilseili. Ikkunoita oli rikottu.

Orko syöksyi pihaan. Hengitys pihisi. Hän läähätti raskaasti saapuessaan ovelle. Orko heitti raskaan revolverinsa hankeen puolilahojen portaiden eteen. Ovi oli lukossa! Tämä oli outoa, sillä talon piti olla pultsarien ja muun epämääräisen jengin satunnainen majailupaikka. Orko kuitenkin käytti tiirikkaansa vanhalla taidolla ja hetken raplaamisen jälkeen ovi aukesi saranoiden päästäessä narisevan valituksen.

Orko paiskasi oven kiinni perässään ja tuli eteiseen. Talo näytti siltä, että siinä oli asuttu vasta hiljattain, mikä oli outoa, kun otti huomioon rakennuksen kunnon ulkopuolelta. Eteisen naulassa roikkui jopa takkeja. Lämmitys oli kuitenkin pois päältä. Hengitys nousi ilmaan vesihöyrynä.

Oliko autiotalolta ulkoa näyttävä rakennus vain kulissi jollekin operaatiolle, jota Pomo oli pyörittänyt paikassa? Orkolla ei ollut aikaa pohtia vastauksia. Hän pälyili ympärilleen hetken, sitten huomasi pöydän jonka päällä oli vanha koristekuvioinen metallinen korulipas.

Buutsien korot kopisivat narisevalla puulattialla. Orko kumartui lippaan puoleen. Siinä ei ollut lukkoa, joten Orko avasi helposti sen salvan ja nosti lippaan kannen auki.

Lippaan sisällä oli pieni kosketusnäytöllä varustettu monitori, johon olivat jähmettyneet tutut kasvot: valkopartainen Pomo, jonka tuimat silmät katsoivat suurikehyksisten silmälasien takaa kuin tämä olisi ollut jokin ikivanha koston jumala.

Orko painoi monitorin play-nappia, jolloin kuului piippaus, kivettyneet vanhat kasvot alkoivat liikkua ja puhua hänelle jokaista vihaista sanaa erikseen korostaen:

”Luulitteko, että minä jättäisin omaisuuteni Komisariolle? Älkää nyt unta nähkö! Tiedätte, millainen loppu ahneella on.”

Huoneen nurkassa kirjakaapin päällä oli teddykarhu jonkinlaiseen röyhelöiseen pikkutytön mekkoon sonnustautuneena. Karhun oikea silmä alkoi välkkyä.

Kuului piippaava ääni. Kirjakaappin kattoon kaiverretusta kolosta nosti servomekanismi ääni suristen esiin dynamiittinipun, joka oli kytketty sähköjohdoilla ajastimeen. Mekanismissa oli kiinni LED-valotaulu punaisine numeroineen. Numerotaululla oli lähtölaskenta käynnissä. Sekuntit taululla vähenivät koko ajan.

00:05
00:04
00:03
00:02

Piippaus kiihtyi kiihtymistään.

”Hyvästi!” Pomon ääni sanoi.

00:01

”Mitä helv…”, Orko ehti aukaista suunsa.

00:00

Näkyi sokaiseva valo. Villa Cul-de-Sac räjähti oranssinkeltaiseksi tulipatsaaksi lennättäen irtolautoja ja huonekalujen pirstaleita matkojen päähän.

Jymäys oli lyödä korvat lukkoon. Vaala tunsi paineaallon ja näki muuntajakopille asti savupatsaan nousevan metsästä. Ilmassa leijaili hiukkasia, jotka liihoittelivat hetken aikana vapaina tuulenpuuskien mukana.

Orkon stetsonhattu lensi hetken pitkänä kaarena taivaalla ja laskeutui tömähtäen jonnekin pusikkoon.

Klassisten labyrinttien tapaan Pomon juonima sokkelo oli täynnä mutkittelevia käytäviä sekä reittejä, jotka eivät johtaneet mihinkään paitsi umpikujaan. Villa Cul-de-Sac oli ollut nimensä veroinen.

Jäähyväiset Tugaille

Vaala oli kuullut räjähdyksen. Hänelle oli selvää, että kaikki oli nyt ohi. Ei ollut muuta tehtävissä kuin palata takaisin. Hiukkasia sateli edelleen muuntajakopille, jossa Vaala poltteli hermostuneesti savukettaan. Vai olivatko ne vaihtuneet jo leijaileviksi lumihiutaleiksi?

Metsästä kajahtivat uudet laukaukset. Vaala lähti juoksuun.   

Luminen metsä syöksyi päin hänen kasvojaan. Hän läähätti, haukkoi happea sisäänsä kuin kuoleva. Suussa tuntui veren maku. Laukausten sarjat rätisivät ilmassa, hajosivat puuteripilviksi hankeen osuessaan. 
Hän liukastui lumessa. Hän pudotti hattunsa, mutta ei jäänyt sitä poimimaan. Hän nousi, lähti uuteen juoksuun. Juokse. Juokse. JUOKSE! Hän harppoi eteenpäin, yritti päästä jonnekin puiden suojaan. Ennen kuin luodit leikkaisivat hänet kahtia. 

Hän otti juostessaan tukea puunrungoista, katsoi aina välillä hätäisesti taakseen. Hän juoksi kunnes ei enää kuullut mitään.

Vaala jäi hengästyneenä seisomaan polulle hakien tukea yhdestä puista, johon nojasi käsivarrellaan vilkuillen yhä vähän väliä ympärilleen. Olisiko jo turvallista palata? Yllättäen tuttu hahmo alkoi erottua metsänreunasta kuin ilmestyksenä, käveli eteenpäin rauhallisin askelein. Hahmo lähestyi häntä ja seisoi nyt hänen vieressään. Se oli Regina.

”Mitä sä täällä teet? Mene kotiin. Ne tyypit voi vielä väijyä tuolla metsässä”, Vaala sanoi.

”En mä voinut päästää sua yksin tapattamaan itseäsi”, Regina sanoi hymyillen. Vaala pudisti päätään ja hänen silmiinsä tuli hetkeksi tuskaisa ilme. He ottivat toisiaan kädestä kuin lapset ja lähtivät etsimään kyytiä takaisin keskustaan. Ilmassa kieppui pieniä lumipyörteitä yksittäisten lumihiutaleiden kimallellessa niihin osuvissa auringonsäteissä kuin pienet jalokivet.

”Mikä se jumalaton jysäys tuolla metsässä äsken oli? Koko tanner tärisi. Ihan kuin täällä olis ollu maanjäristys”, Regina sanoi heidän kävellessään.

”Siellä… tehdään jotain tietöitä. Ne räjäyttelee siellä vähän kallioita”, Vaala koetti nopeasti improvisoida, vaikka tiesi että Reginalle asian todellinen laita selviäisi vääjäämättä ennen pitkää. Nyt vain ei olisi oikea aika selitellä mitään.

Regina ei ollut ainoa, joka oli räjähdyksen havainnoinut. Kaupungin hätäkeskuksessa päivystäjä poimi juuri saamansa paperin ja painoi edessään olevan mikrofonin napin alas, puhui sitten verkkaisella äänellä siihen, mitenkään turhaa kiirettä pitämättä.

Hälytys kaikille autoille. Umpikujan alueella kaupungin rajalla on kuultu voimakas räjähdys. Pelastuslaitoksen yksiköt ovat jo matkalla alueelle, josta nousee tällä hetkellä paksu savupilvi.

Paloautot lähtivät talleistaan matkaan sireenit ulvoen. Matka kestäisi kuitenkin vielä tovin.

”Täällä päin ei ole enää lunta”, Regina ajatteli ääneen, kun he jatkoivat pitkin polkua ja pysähtyivät eräälle metsäaukiolle, joka kylpi yllättäen esiin tullessa auringonpaisteessa. He pälyilivät ympärilleen, mutta ainoa, mitä he kuulivat oli talitintin viserrys. Pikkulinnut vastasivat sen lauluun.

He käveleskelivät alas metsärinnettä, kun he näkivät mustaan pikkutakkiin ja mustiin farkkuihin pukeutuneen tummahiuksisen miehen selän. Mies nojasi puunrunkoon, hengitti raskaasti ja näytti olevan tuskissaan. Tugai! Vaala oli ihmetellyt, mihin tämä oli jäänyt, mutta sitten unohtanut koko asian, kun tänä aamuna oli ollut hieman muuta ajateltavaa.

Regina säntäsi heti Tugain luokse, kun oli huomannut tämän. Tämän kasvojen vasen puoli ja kämmenselkä olivat kosteita verestä. Tugai piteli kylkeään.

Regina painoi kätensä Tugain selkää vasten, koetti tukea tätä. Tugai sai vaivoin sanottua kähisevällä äänellä: ”Ne saivat mut. Menkää”. Naamiomiehet! Hän otti tukea selkänsä takana olevasta puunrungosta. Näytti siltä, että hänellä ei ollut enää voimia seistä.

Regina tarttui kuin kouristuksenomaisesti Tugain mustiin hiuksiin ja häneltä pääsi huudahdus: ”Tugai!” Tugai lysähti maahan tuskainen ilme kasvoillaan ja jäi nojaamaan puuhun henki raskaasti koristen.

Regina henkäisi äänekkäästi kauhusta ja laskeutui kyykkyyn Tugain viereen edelleen tämän hiuksista kiinni pitäen. Regina koetti viittoa avuttomana jotain takanaan seisovalle Vaalalle.

Regina katsoi Tugaita ja huudahti: ”Ei me voida sua tähän jättää”. Tugai sanoi uudestaan: ”Menkää!” Hän veti ponnistaen ilmaa keuhkohinsa, sitten päästi tuskaisan huokauksen ja meni tajuttomaksi. Regina yritti turhaan herättää Tugaita läpsäisemällä kämmenellä tämän poskea.

Regina näytti hysteeriseltä. Hänen silmissään oli kyyneleitä. Tugai makasi liikkumattomana maassa puuhun nojaten, Reginan käsi yhä kiinni tämän hiuksissa.

Jostain alkoi kuulua hälytysajoneuvojen sireenejä. Palokunta oli tulossa räjähdyspaikalle, poliisiautot vanavedessä.

Vaala ravisti Reginaa olkapäästä: ”Ei me voida enää auttaa häntä. Meidän on pakko mennä nyt. Tule!” Regina heilutti päätään ympäriinsä, välillä Tugaihin, välillä Vaalaan katsoen.

Vastahakoisesti Regina nousi ylös, tarttui Vaalan käteen ja seurasi tätä. He lähtivät juoksuun ja katosivat metsän uumeniin, samalla kun sireenien ääni voimistui.

Oli hiljaista. Tuuli vain humisi puissa. Linnut ihmettelivät tovin Tugain maassa makaavaa ruumista. Sitten ruumis aukaisi toisen silmänsä ja katsoi tuimasti kaukaisuuteen. Tekoveripullo putosi samalla Tugain takintaskusta.

Komisario

Puhutaan, että kun ihminen kuolee, hän löytää itsensä paikasta, joka on täynnä valoa. Hän liikkuu tätä valoa kohti ja se on ihaninta, mitä hän on koskaan nähnyt eikä hän enää halua palata takaisin, pois valosta. Minä kävin tässä paikassa, mutta siellä ei ollut mitään minulle. Ei mitään muuta kuin pimeää ja tyhjää. Minä tiedän tämän, koska minä kuolin. Sydämeni pysähtyi.

Minulle kerrottiin myöhemmin, että siinä kului vain hetki, kun lääkärit saivat minut elvytettyä. Minulle se hetki oli ikuisuus. Se oli kokonainen maailmankaikkeus täynnä pimeyttä ja tyhjyyttä.

Aivan kaikkea Komisario ei ollut sanellut nauhurilleen. Miten hän olisi pystynytkään. Kokemus oli ollut jotain sellaista, jota ei voinut pukea sanoiksi. Paitsi ääretöntä tyhjyyttä, se oli myös jonkin äärettömän pahan läsnäoloa. Pahan, joka oli vaatinut häntä omakseen. Liekkimeri, rikinkatku, piinatut sielut: tuo kaikki, josta kerrottiin tarinoita, oli ollut siellä.

Jälkeenpäin hän koetti selittää asian itselleen, että kyse oli vain hallusinaatiosta, sellaisesta joita ihmiset kokevat leikkauspöydällä kuoleman rajalla ollessaan. Sitten toivuttuaan satuilevat tuonpuoleisesta jossa ovat muka käyneet, enkeleistä sun muista. Paitsi että enkeleitä hän ei ollut nähnyt, vaan jotain aivan muuta.

Heti, kun olin toipunut sen verran, että olin jotenkin tolkuissani, ärhäkkä syyttäjä halusi minut oikeuden eteen. Se oli virhearvio siltä mieheltä. Siinä pyörätuolissa kaiken kansan edessä avuttomana istuessani keräsin niin paljon sympatiapisteitä, että ihmiset alkoivat kysellä, että onko tämä oikein. Että suoraselkäinen virkavallan edustaja istuu syytettyjen penkillä samaan aikaan, kun todelliset rötöstelijät ovat vapaalla jalalla. Iltapäivälehdet revittelivät
tapauksella.

Keltainen lehdistö kunnostautui oikein urakalla seuratessaan Komisarion oikeudenkäyntiä. Päivä päivältä saatiin lukea sellaisia otsikoita kuten:

”KOHUKOMISARIO puhuu viimeinkin.”
”Huijasiko murhaaja itselleen Suomen sosiaalituet?”
”TOTUUS ”Pomo” Kurkiaisen kuolemasta – Tilattiinko murha ulkomailta?”
”KOMISARIO: Alamaailma vastuussa AJOJAHDISTANI.”
”POMON naiset paljastavissa kuvissa.”

”Tuekseni alkoi kerääntyä kokonainen kansanliike”, Komisario saneli nauhuriin.

Maakuntien miehet todellakin tulivat Komisarion avuksi. Huoltoasemilla, keskiolutbaareissa ja metsästysmajoilla tiedettiin vuorenvarmasti, että Komisario oli syytön. Politiikkakin vedettiin mukaan. Tiedettiin kyllä hyvin ne puolueet ja kansanedustajat, jotka halusivat saada Komisarion kiipeliin. Maakuntien perinteisten päivälehtien arvostetut kolumnistit kävivät vähitellen puolustamaan Komisariota. ”Onko Suomi enää oikeusvaltio?” otsikoissa kyseltiin.

Komisarion tukitapahtumia järjestettiin ympäri maata. Väkijoukossa päivysti tyyppejä neonkeltaisissa huomioliiveissä ja maastokuvioiduissa reisitaskuhousuissa. Soppatykeistä jaettiin hernekeittoa nälkäisille. Vanhan viinan lemu tuntui ilmassa silloin tällöin. ”ESTÄKÄÄ OIKEUS MURHA!!!!! KOMISARIO VAPAAKSI!!” oli lukenut mielenosoittajien kylteissä.

”Suojelijani myös aktivoitui ja alkoi vedellä naruista.”

Suojelija pisti koko poliittisen valtansa nyt peliin. Loppumattomia puheluita, tapaamisia oikeusoppineiden kanssa, päivällisiä, illallisia. Ja katso, pyörät alkoivat pyöriä, joskin hitaasti.

Oikeustalo oli ollut tupaten täynnä sinä päivänä, kun lopullinen tuomio luettiin. Osa mediaväestä joutui odottelemaan ulkona.

”Niinpä eräänä kauniina keväisenä päivänä kävelin ulos oikeussalista vapaana miehenä. Aivan omin jaloin.”

Oikeuden antama syyttämättäjättämispäätös ällistytti kaikki, mutta laki oli laki ja sitä oli noudatettava, ja pulinat pois.

Komisarion kasvojen eteen oli saman tien työnnetty koko joukko eri televisioyhtiöiden ja lehtitalojen logoilla varustettuja mikrofoneja. Mike Witikka, Komisarion asianajaja oli kehottanut tätä välttämään lausuntojen antamista medialle koko oikeudenkäynnin ajan.

Witikan harmistukseksi Komisario ei osannut olla hiljaa, vaan oli auliisti kertonut iltapäivälehdille olevansa alamaailman (ja tiettyjen poliittisten toimijoiden) masinoiman ajojahdin kohde. Nyt Witikka ei välittänyt, vaikka Komisario olisi kertonut koko elämäntarinansa lehdille. Tilille kilahtanut mukavan kokoinen palkkiosumma sai asianajajankin suun vehnäselle.

Kuten arvata saattoi, jälkipyykkiä pestiin vilkkaasti ja kauan.

Mediassa oli niitäkin tutkivia journalisteja, joiden mielestä oli erikoista, miten nopeasti tällainen ”spontaani” kansanliike oli saatu aikaiseksi. Heiteltiin kaikenlaisia väitteitä väärennetyistä nimilistoista tai lahjusrahoista ulkomaiseen, epämääräisiltä tahoilta tulleeseen rahoitukseen.

Väitettiin, että oli joitakin viranomaisia ja poliitikkoja, joiden eduksi oli, mitä vähemmän Komisarion juttua julkisuudessa retosteltiin ja mitä nopeammin se haudattiin.

Toki Julkisen sanan neuvosto antoi aikanaan asianmukaisen huomautuksen niille sanomalehdille, joiden sivuilla mainitut journalistit olivat juljenneet moisia väitteitä heittää. Eihän tässä maassa toki saanut lehtien sivuilla aivan mitä tahansa kirjoitella.

Komisario sammutti nauhurin. Taas yksi luku hänen muistelmiinsa, joita ei koskaan julkaistaisi. Ainakaan siinä muodossa kuin asiat olivat todellisuudessa tapahtuneet.

Oli aikaa ottaa puhelu Suojelijalle. Oli pitkä aika siitä, kun he olivat tavanneet kasvokkain, mutta oli pian aika tehdä kiitoskäynti tämän luokse. Ei tosin julkisesti, ja muutenkin mielellään mahdollisimman huomiotaherättämättömästi, kuten Suojelija itse toivoi. Kaikkein mieluiten kuitenkaan hän ei olisi nähnyt Komisarion naamaa enää ikinä, mutta Komisarion käsissä oli edelleen hänen oma vapautensa. Ja lastenlastensa tulevaisuus.

Komisarion ampumatapauksen jälkipuinti oli niin ikään kesken. Ampujan henkilöllisyys oli selvinnyt valvontanauhoilta. Tämä tunnettiin kadulla nimellä Rebekka. Tämä oli entinen prostituoitu ja narkomaani, myös poliisin tuttu. Rebekkan tyttöystävä oli kuollut kaduilla levinneisiin muuntohuumeisiin, ja jostain syystä nainen oli syyttänyt Komisariota tapauksesta ja päättänyt henkilökohtaisesti kostaa hänelle.

Komisario kertoi lehdistölle, että Rebekka oli alamaailman levittämien valheellisten huhujen uhri. Hän julisti myös juhlallisesti antavansa anteeksi ampujalleen kristillisen lähimmäisenrakkauden nimissä. Todellisuudessa Komisario oli määrännyt, että Rebekka oli surmattava tavattaessa, jos tämä vain hänen miestensä haaviin sattuisi vielä jäämään.

”Rebekka oli hieman kysellyt kaduilla, mistä saisi laittoman aseen. Kuinka ollakaan, tämä herra sattui kuulemaan asiasta ja oli enemmän kuin halukas auttamaan”, Komisario sanoi puhelimeen.

Komisarion edessä olevan tabletin näyttöruudulla näkyi Kuulustelijan kuva, jota Komisario naputti sormellaan. Suojelija ei nähnyt tätä, mutta oli saanut aikaisemmin saman valokuvan sähköpostissa muun tapaukseen liittyvän aineiston joukossa.

”Nyt innokas kotinatsi on pelkkä kasa tuhkaa ja myös koston jumalattaremme on kadonnut kuin tuhka tuuleen”, Komisario veisteli.

Rebekkan nykyistä olinpaikkaa ei tiedetty. Hän oli onnistunut tekemään samanlaisen katoamistempun kuin Palo aikaisemmin. Komisario mietti, olivatko nämä saaneet ulkopuolista apua. Todennäköisesti olivat, mutta hän ei nyt jaksanut huolehtia asiasta. Tulevaisuus tuokoon eteen, mitä tuo, hän ajatteli.

Komisario oli toipunut vammoihinsa nähden nopeasti. Lääkäritkin ihmettelivät hänen sisuaan ja elämänhaluaan. Kuntoutuksessa hänen toki piti edelleen käydä muutamia kertoja viikossa. Lisäksi lääkärit olivat pudistelleet päätään tutkiessaan hänen maksa-arvojaan.

Verinäytteistä oli löydetty jäämiä ainakin amfetamiinista, kokaiinista ja erilaisista rauhoittavista lääkkeistä. Hänelle oli pidetty ankara puhuttelu, ja hän oli juhlallisesti vannonut muuttavansa elintapansa tästä lähtien. Komisario myönsi auliisti lääkäreille: Kyllä, minä olen alkoholisti, minä olen addikti, mutta Korkeimman ja teidän avullanne minä vannon vielä nujertavani kaikki riippuvuuteni. Oli miten oli, hän sai kuitenkin parasta terapiaa ja myös vertaistukea.

Vielä oli pitänyt vedellä muutamia naruja, etteivät lääkärit olisi välittäneet kaikkia tietojaan hänen esimiehilleen. Toisaalta häneenkin suhtauduttiin nyt ylemmällä tasolla hieman myötämielisemmin, kun hänen tapauksensa oli — aivan päinvastoin kuin oikeusjutun alkaessa kuviteltiin — auttanut hellittämään lainvalvontaan liittyvien määrärahojen kukkaronnyörejä. Joten hänen käyntejään AA-ryhmissä katsottiin läpi sormien. Kyllähän sitä paremmissakin piireissä, ja niin edelleen.

”Sain ukaasin tohtorisediltä. Nyt ramppaan näissä kokouksissa. Teikäläinenhän tuntee kuviot: ’Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan’. En edes tiedä nyt, mikä oli totta ja mikä kuviteltua. Päätinpä siis antaa aarteiden olla. Nollasummapeli.”

Koko tapaus puhuvine nukkeineen tuntui nyt olleen kuin mieletön hallusinaatio. Hän päätti luovuttaa suosiolla. Pomo ei enää vetäisi häntä haudan takaa mukaan omaan hulluuteensa.

”Nyt on muuta ajateltavaa. Minua on pyydetty politiikkaan. Tähtäin on ensi eduskuntavaaleissa. Arvannet puolueen. Ei aivan teikäläisiä, mutta sinähän tiedät, miten tämä homma toimii. Ei mitään väliä, ovatko pelimerkit punaisia vai mustia. Kunhan on voittaja.”

”Ja vielä onnittelut siitä, että sait postisi takaisin. Täytyy nyt soittaa yksi toinen puhelu. On ollut kunnia tehdä töitä kanssanne, herra ministeri.”

Komisario virnisti. Ankaran poliittisen väännön jälkeen vastustajat, jotka olivat yrittäneet työntää Suojelijan sivuun, olivat hävinneet, ja tälle oli nyt myönnetty ministerin arvonimi tämän uran pitkäaikaisista ansioista.

Komisario sulki puhelimen.

Komisariolle jäi nyt vielä yksi ongelma. Mitä hän tekisi ”organisaatiolleen”, jonka oli työllä ja vaivalla vuosien aikana koonnut? Laittaisiko hän sen jäihin, odottamaan aikoja, jolloin hän ehkä tarvitsisi taas lisärahoitusta toiminnalleen? Hän tiesi, että hänen toimiaan seurattaisiin jatkossa suurennuslasin kanssa, joten organisaation jatkaminen tulisi olemaan vähintäänkin uhkapeliä. Hän päätti jättää päätöksen vielä pöydälle. Sitä ennen hän päätti hoitaa yhden asian pois päiväjärjestyksestä. Hän otti uuden puhelun.

Puhelin soi suuressa Kaakkois-Aasian suurkaupungissa, nimellä ei väliä. Mies, jota kutsuttiin Teknikoksi, tuijotti hetken kännykkää ja harkitsi tarkkaan, vastaisiko ollenkaan, sillä hän tiesi jo, millaista asiaa soittajalla oli. Sitten, ainoastaan hetken oikusta, hän päätti vastata, ei sanonut kuitenkaan mitään, antoi vain Komisarion puhua.

”Tiedän, että sanoit, etten ottaisi enää yhteyttä. Mutta sinä hoidit Pomon keikan silloin niin hyvin, että minulla olisi sinulle vielä yksi toimeksianto. Palkkio jälleen sveitsiläiselle pankkitilille eikä kysymyksiä”, Komisarion ääni langan toisessa päässä sanoi.

”Teknikko” oli palkkamurhaaja, joka oli surmannut Pomon. Tosin tämä ei ollut kuollut luoteihin heti. Palo, Komisarion vastentahtoinen kätyri, oli ehtinyt paikalle kuulemaan Pomon viimeiset sanat pian sen jälkeen, kun Teknikko oli jo poistunut vanhalta tehtaalta, jossa Pomon työhuone oli.

Puhelimen suljettuaan Komisario oli virnistänyt leveästi. Apinanukke, Komisarion todellinen omatunto tämän lapsuudesta, jonka Komisario oli pitkästä aikaa kaivanut esiin jostain pöytälaatikon pohjalta, lepäsi siinä pöydällä eikä sanonut yhtään mitään.

Leminen ja Peronkoski

Lento oli sujunut ilman ongelmia. Teknikko oli astumassa lentokenttäterminaalista kaupunkiin vievään bussiin, kun joku tönäisi häntä. Tönäisijä ehti kohteliaasti pyytää anteeksi, kun oli jo tiessään.

Vasta bussissa istuessaan hän kaiveli puvuntaskuaan ja tunsi siellä noin näkkileivän kokoisen metalliesineen. Hotellihuoneessa hän kytki aseman kannettavan tietokoneensa USB-porttiin. Kaikki tarvittavat valokuvat, kartat, pohjapiirrokset, ovikoodit ja muut tiedot olivat siellä, samoin tarkat toimintaohjeet, mitä hänen pitäisi tehdä ja mistä hakea tarvittavat työvälineet. Kaikki muu materiaali oli niin ikään tässä pikku metallilaatikossa.

Tehtävä kävi helposti vanhalla rutiinilla. Hän oli päässyt sisään huoltofirman haalareissa. Lippalakki peitti kasvot valvontakamerassa. Sitten oli vuorossa se kaikkein sotkuisin osuus. Sen hän pyrki hoitamaan aina nopeasti ja olemaan sekoittamatta asiaan minkäänlaisia henkilökohtaisia tunteita.

Tämän jälkeen hän ruuvasi äänenvaimentimen irti pistoolista ja laittoi molemmat takaisin omille paikoilleen nahkakoteloon. Hänen sopimukseensa kuului aina, että paikallinen toimeksiantaja huolehtisi käytettävistä aseista ja niiden toimittamisesta hänelle. Niitä ei ollut järkeäkään yrittää kuljettaa maiden rajojen yli nykyisten ääritarkkojen turvatarkastusten aikana.

Nyt hän alkoi skannata huoneessa olevien kovalevyjen sisältöä, kopioida niiltä ohjeissa määrätyt materiaalit, sen jälkeen pyyhkiä pois se, mitä pitikin, ja lopuksi vielä korvata tämä uudella materiaalilla, joka hänelle oli sujautettu lentokentällä. Viimeiseksi hän siivosi pois huoneen hyllyistä piilotetut valvontakamerat kuuntelulaitteineen, niiden ohjeiden mukaan jotka oli saanut Komisariolta. Hän poistui rakennuksesta kenenkään huomaamatta ja oli pian jo matkalla paluulennolle.

Murharyhmä valokuvasi tarkasti rikostutkijoiden Leminen ja Peronkoski ruumiit, jotka järkyttynyt siivooja oli löytänyt joskus työajan jälkeen. Peronkosken pää oli levännyt työpöydällä, kun tämä oli laukausten voimasta taittunut voimakkaasti taaksepäin yhä tuolissaan istuen. Lysähtäneessä asennossaan Peronkoski näytti siltä kuin tämän lantio ja jalat olisivat melkein olleet valumassa tuolista alas lattialle.

Peronkosken silmät olivat edelleen auki, jähmettyneet elottomaan katseeseen joka tuijotti suoraan kohti kattoa. Hyytynyt verivana kulki alas oikealta ohimolta. Pään oikealla puolella pöydällä oli käsiraudat, jotka Peronkoski oli joskus vitsinä hankkinut. Lattialla lojuivat tämän lukulasit, jotka murhaaja ilmeisesti oli polkaissut kengällään kahtia.

Leminen oli myös löydetty silmät auki irvokkaassa kuolintuijotuksessa, edelleen hänkin omassa työtuolissaan retkottaen. Veri oli valunut otsalta alas pitkin nenänvartta, huulia ja leukaa.

Tapahtuma järkytti koko poliisikuntaa. Muistokirjoituksissa Leminen ja Peronkoski mainittiin ahkeriksi ja väsymättömiksi rikostutkijoiksi, jotka olivat tehneet paljon arvokasta taustatyötä, josta suurella yleisöllä ei ollut aavistustakaan. Molemmat saivat näyttävät hautajaiset asiaankuuluvin kunnianosoituksin.

Tutkijat, jotka selvittelivät kollegoidensa kuolemaa, pääsivät pian todennäköisen tekijän jäljille. Lemisen ja Peronkosken tietokoneilta oli löydetty paljon raskauttavaa materiaalia venäläisestä Kirill Kuznetsovista, gangsteripomosta, jonka toimia he olivat viimeisinä aikoinaan näyttäneet tutkineen. Alkoi käydä ilmiselväksi, että Kuznetsov oli tilannut rikostutkijoiden murhat, kun nämä olivat saaneet liian paljon selville tästä ja tämän toimista.

Pian Kuznetsovista oli laadittu kansainvälinen etsintäkuulutus ja myös venäläiset viranomaiset olivat mielellään auttamassa tämän löytämisessä. Komisariosta oli tietty ollut myös aineistoa rikostutkijoiden koneiden kovalevyillä, mutta ei mitään sellaista, jota ei olisi jo oikeudenkäynnissä läpikäyty ja virheelliseksi todistettu.

Kirill Kuznetsov katseli lentokoneen ikkunasta alapuolella avautuvaa öistä, valtavaa Siperian mannerta. Kone oli matkalla jonnekin itään, kohti turvaa. Kuznetsov oli saanut viime hetkellä vinkin, että viranomaiset halusivat hänet käsiinsä. Hän oli täpärästi päässyt karkuun. Hänellä oli jo tiedossa piilopaikka, jonka hän oli sikäläisten kontaktiensa avulla itselleen järjestänyt. Ikävää vain oli, että hän joutuisi piileksimään siellä ehkä vuosiakin, uuden henkilöllisyyden turvin. Komisario oli voittanut tämän erän, mutta vain tämän erän. Vielä hän palaisi perimään velkansa.

Rikostutkijat olivat siis poissa, mutta näiden viimeinen sana oli vielä sanomatta. Jossain pankin tallelokerossa oli visusti turvassa eräs salkku. Salkussa oli sekä datana että paperille printattuna se aineisto Komisariosta, jota oikeudenkäynnissä ei ollut käytetty. Tuhansia sivuja materiaalia, jonka Leminen ja Peronkoski olivat ottaneet omaksi henkivakuutuksekseen. Siellä se odotti, päivää parempaa.

Nyt kuitenkin Komisario sai vihdoinkin huokaista helpotuksesta. Hän oli päässyt pälkähästä kuin ihmeen kautta ja vielä onnistunut raivamaan vihollisensa pois tieltään. Oli aika juhlia. Sitten miettiä hieman uusia kujeita. Tosin nyt hän kilistelisi vain Pommacilla.

Yhden paheen hän itselleen kuitenkin soisi. Hän sytytti havannasikarin ja katseli ulos yöhön työhuoneensa sälekaihtimien takaa. Sikari ei ollut kuitenkaan syttyä, ja myös tulitikkua hän sai pitkään ravistella sammuksiin ennen kuin se polttaisi hänen näppinsä.

Palo

Oli kulunut kuukausi. Kaikkialla oli nyt vehreää, kun he kulkivat alas polkua rantaan. Kevät oli kääntynyt taas yhdeksi sateiseksi kesäksi. Oli eräs harmaa päivä, kun he olivat tulleet takaisin lähteelle, josta olivat löytäneet talvella Tugain kanssa yhden nukeista. Vaala sytytti tupakan.

Regina katseli surullisena lähdettä, sen ruskeaa, mutaista vettä, joka aikoinaan oli ollut kirkasta. Sorsat olivat nyt poissa. Tihuutti pieniä sadepisaroita ja hyönteiset surisivat hiljaa. Kotona he huomaisivat olevansa hyttysenpuremien peitossa.

Hän mietti Tugaita, vaikka ei voinut kertoa sitä Vaalalle. Se sai hänet haikeaksi. Ei voinut olla miettimättä, vaikka tiesi, ettei hänen olisi pitänyt. Vain jatkaa omaa elämäänsä niin hyvin kuin pystyi.

Vaala oli kuitenkin aivan muissa mietteissä. Hän sanoi: ”Niin se tais olla. Mitään kätkettyä aarretta tai omaisuutta ei ollu. Pomo sai viimeset naurut”.

Regina havahtui ajatuksistaan. He seisoivat siinä vierekkäin, eivät katsoneet suoraan toisiaan.

”Mitä siellä metsässä oikeen tapahtu? Ennen kuin se talo räjähti? Mikset sä halua puhua siitä?”

Vaala mietti hetken ennen kuin vastasi: ”Ei puhuminen muuta mitään”.

”Mä en halua, että meidän välillä on mitään salaisuuksia”, Regina sanoi.

Vaala pohti tätä hetken.

”Jonain päivänä mä puhun. Ehkä.”

Vaala virnisti ja yritti kömpelösti muuttaa puheenaihetta: ”Ja mitä salaisuuksiin tulee, eiks sulle riitä vaan, että mulla ei oo toisia naisia?”

Regina sanoi muka vakavana: ”’Naisia?’ Nyt taisit poika puhua itsesi pussiin.”

Tunnelma alkoi nyt keventyä. Ainakin Vaalalle, joka sanoi toiveikkaasti: ”Me lähdetään ensi viikolla. Poika tulee sinne lomalla. Saa sitten telmiä vapaasti pihamaalla. Mä olen kattonut sieltä jo kalapaikatkin.”

Regina ei pystynyt pidättelemään sarkasmia äänessään: ”Vaala, jyväjemmari. Kuka olis uskonu. Sun navettapiiaks mä en kuitenkaan ryhdy.”

Vaala huomasi olevansa taas puolustuskannalla.

”No, ei meidän tarvi vielä päättää, otetaanko me se paikka. Tullaan takasin kaupunkiin, jos ei viihdytä.”

”Lupauksia, lupauksia”, Regina sanoi happamasti.

Reginaa ärsytti, kuinka Vaala saattoi olla kuin viilipytty kaiken tapahtuneen jälkeen. Puhui vain muina miehinä maallemuutosta ja jostain kalastuksesta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan ja ihmisiä kuollut.

Regina ei tajunnut, että juuri tätä Vaala tarvitsi, normaalin elämän jatkamista, arkipäiväisten asioiden tekemistä ja suunnittelua. Pomon ja Komisarion kaltaiset miehet hirttivät itsensä omaan kunnianhimoonsa ja tuhosivat myös muiden elämän. Mikään ei heille riittänyt, mikään tavallinen ei kelvannut. Kaiken piti olla suurta ja näyttävää. Parempaa kuin muilla. Ei ollut mitään, mitä he eivät olisi olleet valmiit tekemään päämääriensä saavuttamiseksi. Hinnasta viis.

Regina katsoi vakavana Vaalaa: ”Entä Komisario? Ne päästi sen vapaaksi.”

”Mitä se musta enää tahtoo?” Vaala kysyi retorisesti.

Enää aikoihin hänen pirisevän kännykkänsä näytölle ei ollut ilmaantunut noita kirjaimia, joita Vaala oli niin kammonnut: ”N-O-U-T-O-P-I-Z-Z-A”. Eli koodinimeä Komisarion puheluille. Vaala toivoi, ettei olisi koskaan enää nähnyt koko sanaa.

He olivat kumpikin nähneet uutiset, lukeneet lehtijutut, katsoneet haastattelut. Jokin suuri koneisto oli käynnissä, ja se muokkasi todellisuutta mieleisekseen. Kuin Komisarion ”siivojat”, jotka hävittivät ruumiit ja todistusaineiston rikospaikalta ja keksivät sopivan peitetarinan sille, mitä ei voinut täysin pyyhkiä olemattomiin.

Reginaa oli kuulusteltu Haapakosken kuoleman jälkeen. Hän oli ainoa silminnäkijä. Häntä oli ensin kovisteltu ja jopa yritetty saada tunnustamaan murha, mutta sitten kuulustelut olivat loppuneet kuin seinään. Poliisit olivat vain yhtäkkiä päättäneet, että hänellä ei ollut mitään tekemistä tapauksen kanssa, ja hänet oli päästetty menemään.

Viralliseksi johtopäätökseksi merkittiin, että Haapakoskea oli ammuttu ryöstöyrityksen yhteydessä. Tekijöinä todennäköisesti pari pikkurikollista, jotka havittelivat liikkeen kassaa. Ei sanaakaan Järjestyksestä tai sen osallisuudesta tapaukseen.

Regina oli ollut nyt lyhyen ajan sisällä todistamassa kahta kuolemaa. Tai sellaiseksi uskomaansa. Hän oli aikaisemmin ajatellut olevansa lujaa tekoa, mutta molemmat tapaukset olivat jääneet vaivaamaan häntä. Etenkin Tugai. Jota hän oli… Ei, se oli ollut jotain muuta. Ehkä hänen omaa haluaan päästä irti näistä pienistä kuvioista, joihin oli Vaalan kanssa jämähtänyt.

Tugai oli edustanut hänen lapsellista haavettaan poispääsystä; johonkin suurempaan, parempaan, vähemmän nurkkakuntaiseen maailmaan, joka jossain tuolla odotti. Elämään, joka oli kulkenut hänen ohitseen.

Kaikki nousi nyt esiin yhtenä hallitsemattomana pahan olon ryöppynä. Hänen oli vaikea keksiä sanoja näille tunteille, ilmaista kaikkea mitä hänen sisälleen oli kertynyt ulos näiden kuukausien aikana, mutta hänen oli saatava ne ulos jotenkin. Muuten hän tulisi hulluksi. Repeytyisi kappaleiksi. Hajoaisi.

Regina huusi Vaalalle: ”Mikä teitä miehiä oikein vaivaa? Toi ainanen kukkoilu ja tarve leikkiä kukkulan kuningasta.”

”Koska teillä on aina muka oikeutus, selitys ja syy. ’Mulla oli huono lapsuus.’ ’Yhteiskunta on kohdellu mua kaltoin.'”

Regina väänteli ja käänteli kasvojaan raivokkaaseen, ivalliseen virnistykseen; karrikoi ja matki ilmeillään miehiä ja heidän omahyväistä itsesääliään.

”Hiekkalaatikko on teille aina liian ahdas. ’Miehen täytyy tehdä, mitä miehen täytyy tehdä.’ … Ja naisen sitten siivota jäljet!” Reginan kasvot vääntyivät vielä kerran raivoon.

Vaala ei sanonut mitään, päätti vain ottaa ryöpytyksen vastaan, katsoi poispäin ja pohti, olisiko sieltä vielä paljonkin lisää tulossa.

Regina mietti hetken, tuntui muuttaneen mieltään, näytti surulliselta: ”Ajattele, mitä kaikkea me oltais voitu tehdä sillä omaisuudella. Lopettaa tää alituinen kituuttaminen ja alkaa oikeesti elää.”

Regina tajusi itsekin sanojensa ristiriitaisuuden, mutta ne tulivat suusta kuin itsestään.

Vaala kuunteli, sanoi sitten rauhallisesti: ”Muistat sä, mitä Pomo sano? Että se oli kirottua rahaa, verellä tuhrittua rahaa. Ihmisiä kuoli sen vuoksi. Ehkä oli hyväkin, ettei me saatu sitä. Ettei kukaan saanut.”

Regina näytti tyytymättömältä tähän selitykseen.

”Se on helppo puhua nyt. Tiedätkö, mikä sä olet, Vaala? Sä olet päiväuneksija, haaveilija, mies joka odottaa että vesi muuttuu viiniksi ja hedelmät putoo suuhun.”

Vaala ei kuitenkaan antanut näiden syytösten horjuttaa itseään: ”Ja muistat sä myös, mitä Orkolle tapahtu? Pää ei kestäny, kun joku heilutteli dollarinkuvaa silmien edessä. Ja sitten Tugai…”

”Ei puhuta hänestä”, Regina keskeytti synkkä ilme kasvoillaan.

Vaala katsoi nyt merkitsevästi Reginaa: ”Rivien väleistä voi lukee paljon asioita. Kuten, että koko kirjaa ei olis pitäny alun perinkään avata. Että sitä olis pitäny välttää kuin ruttoa. Mutta sittenhän ei olis koskaan saanu selville, mikä se juoni oikeen oli.”

Regina ei sanonut mitään, mutta Vaala näki, että kyynel valui alas tämän poskea. Reginan leuka väpätti aavistuksenomaisesti.

Äkkiä Regina huomasi jotain, ei saanut enää sanottua sanaakaan, mutta tarrasi Vaalaa hihasta ja osoitti lähteen vastakkaisen rannan suuntaan.

Joku ilmaantui esiin puiden takaa. Se oli mies, jolla oli yllään vanhanaikainen puku ja siihen sopiva lerppamallinen ajurinhattu. Kuin tämä olisi tullut aikakoneella jostain 1920- tai 30-luvulta. He odottivat valppaina, kun mies lähestyi heitä rauhallisin mutta määrätietoisin askelein. Mies näytti ontuvan hieman.

Mies oli nyt kasvokkain Vaalan kanssa.

”Palo…!” Vaala huudahti.

Hän oli ällikällä lyöty tunnistaessaan tulijan. Mitä, kuinka…?
Kysymyksiä oli liikaa.

”Vaala”, Palo vastasi rauhallisesti tervehdykseen. Hänen kasvonsa olivat tutkimattomat.

Palo kaivoi povitaskuaan ja ojensi jotain Vaalalle, samalla sanoen: ”Terveisiä Pomolta”.

Se oli nukke. Samaa sarjaa kuin Muovikuningatar ja Pissisprinsessa.

Palo kääntyi kannoillaan. Hän oli jo kaukana ennen kuin Vaala ehti kysyä mitään.

Vaala käänteli nukkea kädessään. Kuului pieni risahtava ääni, kun hän avasi tarranauhan nuken leningin selkäpuolella ja poimi sieltä pienen avaimen. Jostain nuken sisältä hänen kämmenelleen putosi rullalle kääritty paperilappu. Regina otti rullan ja kääri sen auki. Se oli suljettu kirjekuori.

Regina avasi sen, otti sisällä olevan kirjelapun esiin ja alkoi lukea ääneen.

”Tuo valtioviisas keksintö, tuo vanhusten kunnioittaminen tekee meille katkeraksi elämämme parhaat hetket; pidättää meiltä omaisuutemme, kunnes vanhuutemme tähden sitä emme enää voi nauttia. Minusta alkaa kurjalta, tyhmältä orjuudelta tuntua tuo vanhuuden hirmuvaltainen sorto, joka ei sen vuoksi hallitse, että sillä on voimaa, vaan sen tähden, että sitä kärsitään.” (*)

Regina laski kirjeen alas ihmeissään.

Lähde, tuo pieni lampi puiden reunustamine rantatöyräineen oli muinainen, kenties ikuinen. Se katseli heitä ja tiesi vastauksen, mutta ei jakanut sitä heidän kanssaan.

Vaala sytytti tupakan. Vaala ja Regina tarkastelivat pitkään avainta sanaakaan sanomatta.

(*) Suomennos: Paavo Cajander.

Perustuu samannimisen elokuvan (2017) käsikirjoitukseen.

Vuoden lopuksi

 

Kirje 2 -elokuvan ensimmäiset otokset kuvattiin likipitäen vuosi sitten Pispalan kirjastolla, joulukuun 2015 puolessavälissä. Siitä lähtien työ on jatkunut taukoamatta. Kesälomaa en tänä vuonna pitänyt, vaan heleimmän heinäkuun vietin Pispalan kirjaston kellarissa tietokoneen ääressä filmiä editoiden. Tätä en totea ollakseni marttyyri. Kesäsäät olivat tänäkin vuonna, mitä olivat. Toisekseen, — ja tätä olen pohtinut paljon — kun kerrankin on päässyt sellaisen työn äärelle, jota on teini-ikäisestä asti halunnut tehdä, mitään syytä ei ole valittaa. Olkoonkin, että mainittu työ koostuu lopulta paljolti paikallaan istumisesta ja näytön tuijottamisesta samalla, kun iho muuttuu vähitellen kelmeän väriseksi, niin sanotuksi studiorusketukseksi. Sosiaalisesta kanssakäymisestä ei tässä työvaiheessa ja näissä olosuhteissa voi juurikaan puhua. Kuvausvaihe ja näyttelijöiden harjoituttaminen ovat tietysti eri juttu. Yllättävän tuskattomasti nekin ovat toistaiseksi sujuneet.

Talvesta alkukesään siis kuvattiin näyttelijöiden kanssa. Joitakin pieniä kommelluksia tapahtui, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi uhannut elokuvan valmistumista. Sen jälkeen äänitin ja kuvasin yksin oman henkilöhahmoni monologityyppisiä osuuksia. Kirjastolla ei ollut ketään muita heinäkuussa, joten myös ylläolevassa videossa näkyvä käsikirjastoa ja neuvotteluhuonetta yhdistävä kellaritila oli kokonaan oma leikkikenttäni. Loput osuuteni kuvasin kotona.

Elokuvan käsikirjoitusprosessia voisin väittää osittain improvisatoriseksi. Jo valmiiseen perusrunkoon, jossa tarinan alku ja loppu olivat suunnilleen selvillä, oli helppo lisätä tekstiä sitä mukaa kuin sitä syntyi. Tässä tosin oli ongelmana tarinan paisuminen niin, ettei lopulta enää ollut kyse lyhyestä, vaan pitkästä elokuvasta, toisin kuin alun perin suunniteltiin. Kävi nimittäin jossain vaiheessa ilmi, etten pysty kertomaan haluamaani tarinaa lyhyessä formaatissa. Onneksi näyttelijäni ja pieni tekninen henkilökuntani (puhumattakaan Pispalan kumppanuudesta) ovat olleet kärsivällisiä kanssani.

Valmis elokuva meillä on toivottavasti helmikuuhun 2017 mennessä, jolloin Kirje ykkösen ”ensi-illasta” tulee tasan kaksi vuotta. Jäljellä on nyt varsinainen jälkituotantovaihe. Suurin mahdollinen ongelma lienee ATK-puolella käytettävissä oleva prosessointiteho sekä muistitila. Valmiiden kohtausten renderöiminen on osoittautunut äärimmäisen hitaaksi, välillä epävarmaksikin. Tähän voidaan vielä tarvita ulkopuolista apua, sekä teknistä konsultointia että hardwareakin.

Vuosi on siis kokonaan sujunut elokuvan merkeissä. Juuri muuta kerrottavaa ei ole. Pispalan kumppanuudessa olen ollut nyt kolme vuotta ja kuukauden, kuntouttavasta työtoiminnasta työkokeiluun ja lopulta palkkatukeen edeten. Pääsin tekemään sitä, mitä halusinkin, eli opettelemaan videoeditointia, kuvaamista, käsikirjoittamista ja muuta aiheeseen liittyvää. Tiukka keskittyminen työprojekteihin lienee ikäeron ohella suurin syy, miksi yhteistä puhetta on täällä varsinaisesti ollut vain kourallisen ihmisiä kanssa. Se tietysti välillä surettaakin, mutta en ole koskaan ollut small talk -ihminen, ja sosiaalisuus sujuu minulle helpoiten yhteisen tekemisen puitteissa; muissa tilanteissa hyväksyn oman roolini enimmäkseen ulkopuolisena tarkkailijana.

Keväällä yritin TAMKin medianomilinjalle käsikirjoittamista opiskelemaan. Ennakkotehtävät onnistuivat tällä kertaa niin hyvin, että sain kutsun pääsykokeisiin Tampereen Mediapolisiin, mutta lopulta jäin 18 pistettä alimmasta vaaditusta rajasta. Nyt kuitenkin on jonkinlainen käsitys, mitä paikan päällä on odotettavissa ja mihin osaan  paremmin varautua, sikäli kuin yritän ensi keväänä uudelleen. Katsoisin kuitenkin elokuvanteon kärpäsen purreen minua tässä vaiheessa niin pahasti, että joku muu reitti siihen löydetään, ellei varsinaisesti koulujen kautta. (Niin paljon kuin elinikäisestä oppimisesta kuin puhutaankin, nykyinen opiskelijavalintajärjestelmä tuntuu suosivan vasta lukionsa päättäneitä kirkassilmiä silkohapsia tällaisten, öhöm, elämää nähneiden kustannuksella — mikä toisaalta varmasti oikein onkin.)

Syyskuun lopulla mediapaja siirtyi Pispalan kirjastolta Lielahden kartanolle (ylimpänä oleva valokuva). Ympäristö on tunnelmallinen kuten ylläolevasta videosta käy ilmi, yhdistelmä vanhan ajan kartanoromantiikkaa ja naapurustossa 1900-luvun tehdasmiljöötä. Ehkä tässä voisi olla aineksia uuteen lyhytelokuvaankin, mutta aika näyttää.

Niin, alkuperäinen tarkoitus ei ollut omistaa tätä blogia päiväkirjamaisille merkinnöille. Niitä uusia novelleja ilmaantuu tänne toivottavasti sitten taas… joskus. Kun ehtisi kirjoittaa keskeneräisetkin jossain välissä valmiiksi.

En tiedä, lukeeko näitä edes kukaan, mutta joka tapauksessa parempaa uutta vuotta 2017 Sinulle, kuka oletkin.

Pispalalainen 1/2016

Kirje 2 -elokuvan vääntämisessä valmiiksi on palanut niin paljon työtunteja viime kevään, kesän ja tämän syksyn aikana, että uusien tekstien kirjoittamiseen ei yksinkertaisesti ole jäänyt aikaa. Sen sijaan voisin uudelleenjulkaista tälläkin foorumilla pienen ”raportin” ajastani Pispalan kumppanuudessa. Se julkaistiin keväällä Pispalalainen-nimisessä lehdessä, jota olen avustellut yhtenä työtehtävänäni edellämainitussa yhdistyksessä. Myönnän, että teksti on paikoitellen naiivi ja herättänee joitakin ”No shit, Sherlock” -tyyppisiä hörähdyksiä kriittisemmässä lukijakunnassa.

(Infoboksiin on livahtanut pari harmittavaa painovirhettä: ”sarjakaupan” piti olla ”sarjakuvakaupan”, ”vinyyli-P” tarkoittaa tietysti vinyyli-LP:tä.)

Kirjoituskramppi

Kolehmaisen kirjalliset yritykset olivat tyssätä alkuunsa. Oli yksi epämääräinen idea, kuin välähdys tai tuokiokuva, ja sen hän halusi tehdä kirjaksi. Kokonaiseksi kirjaksi, romaaniksi, ei siis novelliksi, lastuksi tai yksittäiseksi anekdootiksi. Kolehmaisen pienen yksiön lattia täyttyi rypistetyistä A-nelosista, orvoista ja surullisista paperitolloista joille oli raapustettu muutamia rivejä tekstiä kunnes kirjoittaja oli survonut taas yhden yritelmän turhautuneena ja vihaisena palloksi nyrkkinsä sisään ja viskannut kaarena huoneen nurkkaan häpeämään.

Tekstinkäsittelyohjelma hänelläkin oli tietokoneessaan, mutta paperille käsin kirjoittamisessa oli jotain nostalgista ja romanttista, jotakin joka yhdisti hänet vuosisataiseen kirjailijaperinteeseen, hevosenlannan tuoksuisiin aikoihin jolloin ATK oli vielä pilke helmitaulun helmissä ja suuret sananiekat loivat kuolemattomat mestariteoksensa kynttilänvalossa sulkakynällä.

Sen yhden välähdyksen vangitseminen ja laajentaminen kokonaiseksi tarinaksi tuotti sen verran tuskaa ja vaivaa, että mieluummin sitä pakeni vaikka tietoverkon virtuaalisiin labyrintteihin tarkistamaan tuttavien päivityksiä ja kauhistelemaan, kenen niskaan loputtomana venyvä ja vanuva inhorealistinen poliittinen keskustelu taas oksensi ihmisvihakuonansa tänään, tai kuluttamaan aikaa suosikkisarjojen viimeisten tuotantokausien parissa. Mitä tahansa, millä paeta kirjoituspöydällä tuimana ja ankarana tuijottavaa tyhjää paperiarkkia.

Työtä saattoi vain lykätä ja keksiä kaikenlaisia tekosyitä. Oli kaikenlaista muka tärkeämpää, joka vaati kaiken ajan ja huomion. Jopa siivoaminen alkoi tuntua kiinnostavalta tekemiseltä. Mitä tahansa, kunhan ei tarvinnut tarttua kynään.

Vuodet olivat vierineet ja ikää alkoi tulla. Koko elämänsä Kolehmainen oli haaveillut, että eräänä päivänä hän vielä loi jotain kuolematonta, josta jälkipolvet hänet muistaisivat. Koska hän oli ollut kouluaikoina hyvä ainekirjoittamisessa ja ylioppilaskirjoituksissa vielä saanut äidinkielestä laudaturin, Kolehmainen päätti että yhtenä päivänä hän kirjoittaisi työkseen, hänestä tulisi kirjailija. Elämä vain tuntui asettavan kaikenlaisia kapuloita rattaisiin.

Aina oli jotain, joka esti häntä kirjoittamasta, oli kyse sitten opiskelusta (oli järkevämpää lukea johonkin käytännön ammattiin, jolla tienata leipänä, olivat vanhemmat aina toitottaneet) tai työstä (sarja lyhyitä työsuhteita, jotka veivät aina kaiken energian, niin että vapaahetkinä ei enää jaksanut keskittyä mihinkään kahta aivosolua vaativampaan henkiseen toimintaan) tai ihmissuhteista (naisystäviä, joita täytyi yökaudet terapoida puhelimessa) tai muusta vapaa-ajan vietosta (baaritiskeillä ns. sosiaalisessa kanssakäymisessä kahden vuosikymmenen ajan kulutetut viikonloppuillat ja ns. elämän opiskelu, että kirjoittajana olisi sitten kokemustaustaa, josta ammentaa). Ja niin edelleen.

Kun puolen vuosisadan rajapyykki alkoi häämöttää Kolehmaisen elämässä, hän päätti että hitto soikoon, nyt alkaisi olla käsillä viimeiset ajat saada aikaiseksi jotakin elämässä. Se suuri romaani olisi hänen muistomerkkinsä ja valloitettu vuorensa. Vaan milloin hän oli kirjoittanut viimeksi jotakin muuta kuin työpaikan raportteja? Monia, monia vuosia sitten. Kirjojakaan ei enää oikein saanut luetuksi. Ja jos halusi kirjoittaa, piti lukea. Keskittymiskyky tuntui olevan tipotiessään.

Kaikesta huolimatta hän päätti yrittää. Vaivalloisesti hän sai paperille muutaman lauseen, joita hän inhosi saman tien. Teksti oli kulmikasta, sanojen peräkkäin laittaminen jollakin tavoin kömpelöä, tyyli ja jopa kieliopin osaaminen tuntuivat olevan täysin hukassa. Sanat olivat kuin raskaita kivenmurikoita, joita hän vain vaivoin sai kieritettyä niille kuuluviin kohtiin. Lauseet olivat työläs rakennussarja, joista ei tullutkaan komeaa suihkuhävittäjää; ainoastaan muotopuoli muoviromukasa, jonka liitoksista vielä pursusi rumasti kuivuneita ja sormenjälkien töhrimiä lennokkiliimajäänteitä.

Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Kolehmainen sai lopulta valmiiksi yhden kokonaisen luvun romaaniin. Asia oli vaatinut lukemattomia luonnoksia, muutenkin jo paljauttaan paistavalta päälaelta tuskaisesti harottuja hiustukkoja, kahvipannullisten voimalla valvottuja öitä ja lähikorttelin kirjakauppaa loputtomasti ilahduttavaa määrää paperitolloja, jotka kohosivat Kolehmaisen yksiön nurkassa kokonaiseksi vuoreksi.

Siihen se sitten näytti tyssäävänkin. Yksi kokonainen luku tekstiä, joka oli varmaan ”ihan okei”, mutta ei sen enempää. Ei aavistustakaan, miten hän romaaniaan jatkaisi. Pöydällä oli uusi koskematon riisi paperia. Se tuijotti häntä kuin kumollaan oleva hautakivi. Siinä kaikki, ja tämä oli loppu. Enää hän ei saisi itsestään puristetuksi sanaakaan. Hänen elämänsä olisi lopussa. Hän katoaisi olemattomuuteen, hajoaisi tuhkaksi. Hänet haudattaisiin ja unohdettaisiin.

Kolehmainen avasi ikkunan ja alkoi kylvää tuuleen paperiarkkeja. Ne muodostivat hetken aikaa armadan, joka levisi tuulessa kaikkiin ilmansuuntiin, kunnes painovoima huolehtisi niistä. Hittoon koko kirjailijanura. Seuraavana yönä hän näki unta, jossa kokonainen paperiveneiden laivasto pakeni hänen kotirannastaan.

Taistelulähetti

Hän oli toiminut kotipitäjässään postimiehenä, kuten jo hänen isänsä häntä ennen. Tämä kai oli ollut sotaherroilla mielessä, kun peruskoulutusjakson jälkeen miehiä määrättiin tehtäviinsä rintamalla.

Hän toimi yhdyshenkilönä komppanianpäällikön ja pataljoonankomentajan välillä, hiihti talvella, kesällä ajoi moottoripyörää. Aseeksi hänelle annettiin konepistooli. Välistä hän sai tyytyä tavalliseen käsiaseeseen. Sillä ei paljon ketään pysäytettäisi, jos tiukka paikka tulisi eteen.

Hän mietti monesti, olisiko hänestä tavallisiin taisteluhommiin, juoksemaan rynnäkössä muiden kanssa ja tulittamaan vihollista. Pelaamaan yhteispeliä muiden kanssa joukkueen yhtenä osana. Ei, kyllä hän oli tyytyväisempi nykyiseen pestiinsä. Hän oli liiaksi yksinäinen susi, viihtyi pikemminkin omissa oloissaan kuin miessakissa.

Hänet oli kutsuttu komppanianpäällikön, kapteeni Forssin puheille. Hän oli saanut käteensä sinetöidyn kirjekuoren ja tarkat ohjeet, kuinka kirje täytyisi toimittaa viipymättä esikuntaan everstiluutnantti Holmille. Hän teki kunniaa, laittoi kypärän päähän ja hyppäsi moottoripyöränsä, sivuvaunullisen Zündappin satulaan.

Pöly nousi maantiestä ja pikkukivet kimposivat ilmaan, kun hän teki matkaa. Suojalasien takaa näytti kuin korkeiden kuusien muodostaman kujan keskellä tie olisi imaissut hänet sisäänsä.

Tien soraan iskeytyi pian sarja laukauksia. Ei siinä paljon ehtinyt miettiä. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ajaa pyörä metsään kahden tienreunassa olevan puun välistä ja koettaa luikkia pakoon pöpelikköä pitkin. Ilmeisesti kuitenkin hän ajoi johonkin suureen kiveen, sillä Zündapp sivuvaunuineen kääntyi ympäri ilmassa. Jonkin onnekkaan sattuman kautta 400 kiloa rautaa ei kaatunut suoraan hänen päälleen. Siitä huolimatta hän sai pian huomata tuijottavansa kahteen konepistoolin piippuun.

Hän pääsi vankileiriltä viimeisten joukossa. Rauhan aikaa oli kestänyt jo tovin. Hän oli laihtunut miltei luurangoksi, mutta jotenkin henki pihisi yhä. Monien vaiheiden kautta hän pääsi palaamaan kotiseudulleen. Hän palasi postiljoonin toimeensa kuin mitään sotaa ei olisi välissä ollutkaan. Hänet tunnettiin hiljaisena miehenä, joka ei paljon puhellut, kaikkein vähiten rintamakokemuksistaan.

Hän ei koskaan saanut tietää, että kapteeni Forss oli laittanut matkaan kaksi lähettiä. Toinen eteni maantietä moottoripyörällään ja herätti vihollisen huomion. Tämän matkassa olleet väärät tulenjohtokoordinaatit olivat johdattaneet vihollisen ansaan.

Se toinen lähetti taas, joka eteni syvällä metsässä jalkaisin, kuljetti matkassaan oikeita koordinatteja. Ne auttoivat tulenjohtoa iskemään keskelle vihollisen joukkoja. Mainiona seuramiehenä tunnettu Forss ei ollut koskaan pitänyt vähäpuheisesta moottoripyörälähetistä ja oli laskenut, että tämän saattoi hyvin uhrata.

Siemen

Katupöly kirveli silmissäni ja tuntui tukkivan sieraimet. Auringonvalo särki silmiäni. Pitkän talven jälkeen pölyisille kaduille oli jostain koloistaan noussut joukko epämääräistä ja levotonta väkeä. Pullo kiersi kädestä käteen. Nainen, joka oli töhrinyt kasvonsa huulipunalla, puhui itsekseen jotain sekavaa.

Kiirehdin kotiin, sillä hengittäminen tuntui tukalalta. Jokin kiinnitti samassa huomioni. Se lojui asfaltilla ja ikään kuin vaati poimimaan itsensä ylös siitä. Se näytti hieman appelsiininsiemeneltä ja tuntui yhtä kovalta, mutta oli selvästi jotakin muuta. Olen jonkin sortin viherpeukalo ja eksoottiset kasvit ovat aina kiinnostaneet minua. Hetken mielijohteesta korjasin siemenen lompakkoni suojaan ja jatkoin matkaani.

Kotona tutkin siementä suurennuslasin kanssa ja yritin saada siitä jotain tolkkua. Lähdekirjallisuudesta ja netistä ei ollut mitään hyötyä. Ei auttanut muuta kuin istuttaa siemen kukkaruukun multaan ja katsoa, mitä kehkeytyy. Jos mitään ei tapahtuisi huoneenlämmössä, yrittäisin viedä ruukun tuttavani kasvihuoneelle, jossa olimme aikaisemminkin tehneet tällaisia kokeiluja.

Kului useita päiviä, mutta mitään eloa kukkaruukussa ei tuntunut syntyvän. Olin jo aikeissa soittaa tuttavalleni, kun viimein eräänä aamuna mullan keskellä häämötti pikkuruinen itu, hädin tuskin silmin nähtävä.

Kastelin multaa varovasti. En halunnut hukuttaa haurasta itua veteen. Versolla oli kuitenkin voimakas elämänhalu. Seuraavina päivinä ja viikkoina sain seurata, kuinka ylös alkoi työntyä hämmentävällä kasvuvauhdilla vihreä taimi, täysin toisenlainen kuin kaikki muut. Ei mennyt kauan, kun minun oli siirrettävä kasvi suurempaan ruukkuun.

Vihreä kasvi muistutti hieman fiikusta suurine liukaspintaisine lehtineen, mutta oli kuitenkin jotakin muuta. En tunnistanut sen sukua. Yhtä hyvin se olisi voinut olla jostain ulkoavaruudesta, säteilyn hirviömäiseksi vääristämä mutanttikasvi jostain vanhasta kauhufilmistä.

Kevät eteni hiljalleen ja kasvi alkoi täyttää yhä suurempaa tilaa pienestä asunnostani, melkeinpä muistuttaa pientä puuta. Mietin omahyväisesti, että minun olisi pitänyt ilmoittaa asiasta jollekin tiedotusvälineelle ja pyytää tekemään aiheesta juttu. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään tällaista ja tuskin oli kukaan muukaan.

Päätin kuitenkin ilmoittaa asiasta ensimmäiseksi tuttavalleni. Paloin halusta nähdä, kuinka tämä muuttuisi kateudesta vihreäksi kasvini nähdessään. Hän suhtautui asiaan varsin epäillen, kun yritin kertoa, millaisen aarteen olin löytänyt. Tuttavani suostui kuitenkin saapumaan paikalle eräänä iltana. Tosin kuulin tämän äänestä pilkkaa ja ehkä jo vahingoniloa siitä, että saisi hyvät naurut minun kustannuksellani.

Ovikello soi. Menin avaamaan. Tuttavani seisoi siinä ivallinen virne kasvoillaan. Ilme kuitenkin muuttui nopeasti, kun hän näki kasvin. Suu aukesi ammolleen ja hänen oli pakko istua alas. Olin odottanut tätä. Tunsin riemua, kun kerrankin sain kunnolla näpäyttää tätä itsetyytyväisyyteen taipuvaista miekkosta, joka aina kehuskeli ylivertaisella tietämyksellään. Etenkin minuun verrattuna.

Toin hänelle lasillisen konjakkia sydämen vahvistukseksi. Otin itsekin. Siinä katsellessamme kasvia näin, kuinka alimmissa terälehdissä alkoi hiljalleen tuntua pientä värinää. Huomasimme, että jotain liikkui niiden alla. Vähitellen näimme, kuinka esiin alkoi pikku hiljaa työntyä jotakin joka muistutti ohutta putkea, sitten toinen samanlainen. Ne olivat nivelikkäitä raajoja, joita peittivät ohuet karvat.

Seuraavaksi esiin nousi jotakin valoa heijastavaa, joiden tajusimme olevan silmiä. Ne tuijottivat suoraan meitä ja niitä oli kahdeksan kappaletta. Samassa näkyviin nousi vähitellen otuksen valossa kiiltelevä ruho. Se jakautui kahteen osaan, joista taaimmainen oli paksumpi. Olennon väri oli kirkkaanpunainen, kontrastina vihreille lehdille joiden alta se hiljalleen työntyi esiin. Leukaraajat liikkuivat edes taas uhkaavasti. Se oli suurin hämähäkki, jonka olimme koskaan nähneet ja se katseli meitä ääneti.

Lauha, ja muita lyhyitä

Illan viimeinen hidas

Billy-Bob ja Lucy Jane nojailevat toisiinsa tennesseeläisessä baarissa. Jossain sivummalla paikan vakiojuoppo oksentaa kukkaruukkuun. Hetkeä myöhemmin parkkipaikalla baarin neonvalon heijastuessa konepellin kromista Lucy Jane seuraa pamppailevin sydämin, kun Billy-Bob kaivelee vaivalloisesti jotakin collegetakkinsa povitaskusta. ”Oh, se on sormus! Vihdoinkin hän kihlaa minut! Jumalalle kiitos tästä hetkestä!” Lucy Jane ajattelee ja tuntee pakahtuvansa nähdessään Billy-Bobin nostavan esiin jonkin pyöreän renkaan. Sitten Lucy Jane huomaa, että rengas on liian suuri sormukseksi. Se on kumia ja näyttää keskeltä läpikuultavalta. Billy-Bob virnistää irstaasti.

Sammakkokuningas

Elipä kerran eräällä pienellä lammella sammakkokuningas. Se oli suurin ja lihavin kaikista lammen sammakoista. Sillä oli vikkelä ja liukas kieli, jolla se pyydysti kärpäsiä.

Sammakkokuningas oli noussut valtaan levittämällä eripuraa muiden sammakoiden keskuuteen. Sammakkoja kuulemma sorrettiin, röyhkeät sorsat valtasivat lammikot jotka olivat kuuluneet iät ja ajat sammakoille. Kun sammakkokuningas oli toistamistaan toistanut tätä sanomaa puhuessaan muille sammakoille, häntä oli vähitellen alettu uskoa.

Näin sammakkokuningas keräsi lopulta valtavan äänisaaliin pelokkailta ja tyytymättömiltä sammakoilta, jotka tunsivat elämänsä jatkuvasti käyvän tukalammaksi. Sorsat olivat syypäitä kaikkiin sammakoiden ongelmiin, äänestäjät olivat lopulta uskoneet ja alkaneet sorsia sorsia aina tilaisuuden tullen. Lopullisena tavoitteena oli karkoittaa kaikki sorsat lammelta.

Sammakkokuningas oli kerännyt hoviinsa joukon hännystelijöitä, jotka tekivät mitä vain miellyttääkseen hallitsijaansa. Jos joukon kurnutus kävi turhan äänekkääksi ja penäsi sammakkokuninkaalta liian röyhkeästi tämän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, sammakkokuningas tukki nopeasti näiltä suut kuninkaallisella mahtikäskyllä eikä asiasta enää keskusteltu.

Päivä päivältä sammakkokuningas paisui paisumistaan. Se paisui ylpeydestä, koska se tiesi olevansa hyvin arvokas ja tärkeä sammakko. Vaan ah ja voi! Eräänä päivänä sammakkokuningas paisui niin suureksi, että se räjähti. Silloin oli pikku lammella suuri suru ja yleinen kauhistus.

Vaan eipä kauan ehditty surra, kun sammakkokuninkaan entiset hännystelijät jo kilvan julistivat itsensä uudeksi hallitsijaksi. Ja niin sammakkokuninkaan muisto katosi nopeasti yleisen korvia huumaavan kurnutuksen alle.

Kappeli

Sairaala-apulainen päästi meidät sisään. Kerroimme nimen. Mies poistui huoneesta ja jätti meidät kahdestaan paikalle. Katselin ympärilleni. Seinät oli maalattu valkoiseksi. Niitä vasten seisoi rivi tuoleja. Jostain kuului harras musiikki. Huoneessa paloi kaksi kynttilää. Tajusin, että tämä tila oli eräänlainen pieni kappeli. Ilmassa tuntui jokin epämääräinen tuoksu, kuin kenkälankin.

Pian mies palasi työntäen rullapaareja. Niiden päällä oli valkoisella lakanalla peitetty alaston mytty. Se mytty oli joskus ollut ihminen.

Tunsin jännitystä. En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta. Samassa täti alkoi nyyhkyttää. Laskin käteni hänen olkapäälleen. En ole erityisen hyvä tällaisissa tilanteissa, joten en sanonut mitään, annoin käden vain olla siinä hetken aikaa. Pian täti rauhoittui.

Pelkäsin joutuvani tunnekuohun valtaan itsekin. Päätin silloin, että suhtautuisin asiaan samalla kliinisellä etäisyydellä kuin sairaalan patologit ja muut henkilökunta. Tarkastelin paareilla makaavaa setäni kalmoa kuin kuka tahansa lääketieteen opiskelija. Tein vain havaintoja ja jätin tunteet sivuun.

Ensin kasvonpiirteet. Kuollut näytti joltakin vahanukelta. Elämän poissaolo oli täydellinen. Iho oli kellertävä, harmaat hiukset kuin ne olisi liimattu vahanuken päähän kiinni. Suljetut silmäluomet näyttivät kahdelta viillolta nenän kummallakin puolen. Setä oli käyttänyt silmälaseja, joten vasta nyt huomasin, kuinka tällä oli samanlainen terävä, varrestaan hieman kyömy nenä kuin itselläni ja muilla sukumme miehillä. Kun täti ei katsonut, kosketin vaivihkaa vainajan ihoa. Se tuntui jääkylmältä.

Olin pelännyt kuolleen näkemistä, mutta nyt näin, kuinka tämän kasvoilla oli syvä rauha, ei jälkeäkään tuskasta tai pelosta. Täti silitti hiljaa setäni olkapäätä. Ele oli minusta niin hätkähdyttävän intiimi, että teeskentelin katsovani muualle.

”Hei sitten, setä”, sanoin hiljaa itsekseni ja kävelin viereiseen odotushuoneen tapaiseen tilaan. Olin jo nähnyt kaiken eikä ollut syytä jäädä kauemmaksi. Täti sai jättää rauhassa omat jäähyväisensä, kesti niin kauan kuin kesti. Istuin tuolille odottamaan, avasin hieman talvitakin nappeja ja suljin silmäni.

Avasin ne hetkisen päästä. Katsoin seinällä olevaa sanaa. Obduktio. Se muistutti aivan abduktiota, mistä minulle tuli mieleen ufokaappaukset. Mietin edelleenkin tätä ilmassa leijuvaa kengänkiillotteen tuoksua. Oliko se jotain kemikaalia, jolla vainajia käsiteltiin? Vaiko ainoastaan jotain desinfiontiainetta? Tulisi jo se täti sieltä. Sormeilin tylsänä kännykkääni.

Lopulta ovi aukesi ja täti istui vieressäni olevalle tuolille sanomatta sanakaan. Hän piteli käsilaukkuaan ja antoi sormiensa liukua hajamielisesti sen kiiltävällä mustalla pinnalla. Katsoin tätiä. Täti katsoi jonnekin tyhjyyteen. Olisin jo halunnut lähteä, mutta tällä kertaa saisin unohtaa ainaisen kärsimättömyyteni. Lopulta täti puhui.

”Sinulle olisi pitänyt kertoa jo ajat sitten. Tunsin pitkään katkeruutta äitiäsi kohtaan, mutta eihän siinä ole enää järkeä, kun he kaikki ovat nyt poissa.”

Katsoin tätiä ihmeissäni. Tämä oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi.

”Kari oli hyvä mies, levätköön hänkin rauhassa. Hän suostui menemään äitisi kanssa naimisiin, kun tämä huomasi odottavansa lasta. Jonka isä oli Karin veli. Sama, joka makaa nyt tuossa viereisessä huoneessa.”

Kännykkä putosi lattialle.

Tappo

Avatessani aamulla silmäni minulla oli hetken aikaa hyvä olo. Olin nukkunut viattomana kuin lapsi ja leijunut jossain onnellisessa unimaailmassa. Sitten muistin, mitä oli tapahtunut. Ikkunaverhojen takaa siivilöityvä aamun harmaa valo ei ollut koskaan ennen tuntunut näin kolkolta, näin lohduttomalta. Rintakehässä alkoi tuntua hitaasti kasvava, yhä raskaammaksi käyvä jyskytys. Vatsa tuntui löysältä. Sisässä parveilevat perhoset kävivät yhä levottomammiksi.

Hengitys höyrysi ilmassa. Ulkoiluvaatteet pitivät kahisevaa ääntä, kun marssin ripeästi eteenpäin. Kävely piti lämpimänä. Jäisellä asfaltilla sai jatkuvasti olla tarkkana, ettei olisi lentänyt nokalleen tai pyrstölleen. Iltalenkilläkin työasiat velloivat ajatuksissa kuin takiaiset, joita ei saa irti. Iso pyörä oli lähtenyt käyntiin firmassa. Moni sai lähteä. Minä odottelin vuoroani.

”Onks tupakkaa?” kuulin äänen takaani. Se oli nuori mies, jonka silmät harittivat levottomasti. Vaatteet löyhkäsivät nikotiinille. ”Ei”, sanoin. ”Vitun homo. Haluatsä turpaan?” ”En erityisesti”, vastasin ja yritin tehdä lähtöä. Mies asettui nyt eteeni seisomaan ja tukki tieni. ”Homo. Homo”, hän toisteli. Yritin kiertää hänen ohitseen oikealta. Hän astui taas eteeni. Yritin samaa vasemmalta. Mies toisti liikkeeni kuin peilikuva. ”Hei, ihan oikeesti, mä en nyt jaksais leikkiä”, sanoin. ”Homo”, mies jatkoi kuin olisi ollut paikoilleen juuttunut äänilevy. ”Sitä sun täytyy kysyä mun tyttöystävältä”, yritin. Tästä mies kiihtyi vain entisestään. ”Alatsä vittuilla?” hän sanoi uhkaavasti. Tässä vaiheessa päätin, etten jäisi enää kuuntelemaan. Käännyin kannoillani ja valmistauduin juoksemaan takaisin tulosuuntaani.

”Annoinko mä luvan lähteä? Annoinko?” mies karjaisi ja oli samassa perässäni varjon tavoin. Tunsin kourien tarttuvan vaatteisiini kuin rautapihdit. ”Vittu, etkö sä ny usko”, kuulin äänen karjuvan yrittäessäni pyristellä irti. ”Saatana, nyt tulee turpaan!” Kehoni oli tässä vaiheessa muuttunut itsenäiseksi olioksi, joka ei enää ottanut vastaan käskyjä aivoilta. Olin joskus yrittänyt opiskella kamppailulajeja, mutta en lopulta jaksanut käydä tunneilla. Miehen kourat olivat tarttuneet käsivarsiini ja lukinneet ne kiinni. Jalkani sen sijaan olivat vapaat. Ilman omaa päätöstäni ne liikkuivat. Jostain oikeasta reisilihaksesta räjähti esiin voima, jollaista en tiennyt minulla olevan, ja levisi pohkeen kautta jalkaterään kuin sähkövirta.

Tunsin lenkkikengän kärjen potkaisevan miestä suoraan sääriluuhun. Kuulin tuskanhuudon ja rautakourat hellittivät hetkeksi. Mies muuttui samassa raivohullun koiran näköiseksi. ”Jumalauta, sä kuolet nyt!” Hän syöksyi minua kohti kuin jokin saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto. Edelleenkään ilman mielen antamaa tietoista käskyä molemmat käsivarteni ponnahtivat suoriksi pyrkien tönäämään miehen pois. Kämmenteni osuessa mieheen tämä horjahti ja menetti tasapainonsa. Hän lensi selälleen jäästä liukkaaseen asfalttiin. Viimeiseksi siihen osui miehen kallo. Sitä ääntä en varmaan unohda ikinä. Hän ei enää liikkunut. Lähdin juoksemaan.

Seitsemän tuntia myöhemmin nyöritin solmiota kaulaani. Se tuntui hirttoköydeltä. Kahvimukista nousi höyry. Matkaradio pöydällä paasasi aamu-uutisia. Sormeni liu’uttivat sanomalehtien sivuja auki kännykästä. Ei mainintaakaan. Jospa kukaan ei ollut nähnyt mitään. Voi olla, että ketään ei liikuttanut. Ehkä voisin elää loppuelämäni teeskennellen, että mitään ei ollut koskaan tapahtunutkaan. Yksi ihminen oli kuollut. Entä sitten? Maailma jatkoi kulkuaan. Jossain juhlijat sen kuin juhlivat, kävi miten kävi. Maailmankaikkeus oli sokea ja välinpitämätön.

Ovikello soi.

Banaani

”Olen lähtenyt enkä koskaan palaa”

Miehen katoaminen huomattiin vasta viiveellä. Hän ei ollut saapunut työpaikalleen ja esimies oli turhaan soitellut perään. Tämä oli erityisen outoa, koska miehellä ei muuten ollut poissaoloja. Asia oli varmuuden vuoksi tarkistettu työajanseurannasta firman tietokoneelta. Kukaan ei muutoin ollut kiinnittänyt huomiota koko juttuun. Vasta nyt tajuttiin, kuinka vähän elonmerkkejä ylipäätään mies oli koskaan osoittanut.

Kun työtovereita pyydettiin kuvaamaan miehen ulkonäköä, yksikään ei antanut samanlaista vastausta kuin muut. Yhden mielestä hän oli ollut keskimittainen, toisesta taas pitkä. Hiukset olivat kuulemma olleet vaaleat – tai sitten ruskeat. Laiha vai tukeva? Kukaan ei osannut tarkkaan sanoa.

Miehen iästäkin oltiin erimielisiä. Varsinaisesti se selvisi vasta työnantajan papereista. Valokuvaa hänestä ei tietenkään ollut. Pienessä firmassa kun ei sellaisten perään huudeltu, toisin kuin niissä joissa työntekijöiltä vaadittiin kulkukortit. Ja kun työtekijöitä oli vain kourallinen, oli erityisen outoa, ettei kukaan muistanut sanoneensa miehelle edes huomenta.

Naapureilta oli turha kysellä. Kerrostalossa jokainen piti huolen omista asioistaan, ja naapureiden tekemiset kiinnostivat ainoastaan silloin, jos joku juhli liian äänekkäästi seinän takana tai käytti pesutupaa muiden vuorolla. Yksin elänyttä miestä ei tunnettu tämän kotirapussakaan.

Elossa olevia sukulaisia miehellä ei väestörekisterin mukaan ollut. Valokuvan etsintä tosin tuotti vihdoin tulosta, kun sellainen löytyi laitakaupungilla sijaitsevan lukion arkistosta, ylioppilaskuvien joukosta. Kuvan ottamisesta oli aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Miehen ikä oli siis noin viidenkymmenen hujakoilla, eikä hän suinkaan ollut kolme- tai kuusikymppinen, kuten muut työntekijät olivat arvelleet.

Koulun arkistossa oli muitakin kuvia, mutta tämä oli kaikkein tuorein. Ilmeettömät keskivertokasvot, jotka saattoivat yhtä hyvin kuulua keski-ikäiselle miehelle kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle. Ei erityisiä tuntomerkkejä tai mieleen jääviä piirteitä.

Rikospoliisin tutkija Ossi Jokinen kadonneiden henkilöiden osastolta haroi harvenevia hiuksiaan. Koskaan ennen ei vastaan ollut tullut tällaista tapausta. Miten joku saattoi olla lähes täydellisesti näkymätön? Ei perhettä, ystäviä, naapuria tai ruokakaupan kassaa, joille mies olisi jättänyt edes satunnaisen jäljen olemassaolostaan.

Jokinen selaili iltapäivälehteä samalla, kun nautti poliisiaseman vieressä olevan huoltoaseman baarissa päivittäistä viinerikahviaan. Miehen lukioaikainen valokuva oli tänään julkaistu katoamisuutisen yhteydessä tavanomaisin tekstein: ”Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä lähimpään poliisiin”. Olisi ihme, jos näin koskaan tapahtuisi.

Oli katoamistapauksia, jotka herättivät tunteita, jotka saivat ihmisten mielikuvituksen laukkaamaan villisti. Juuri ne olivat niitä, jotka synnyttivät keskustelupalstoilla toinen toistaan hurjempia teorioita siitä, mitä oli oikein tapahtunut. Jokinen tiesi, että näin tuskin olisi tällä kertaa.

Juttuun ei mitä ilmeisimmin liittynyt päihdeongelmaa tai syrjäytymistä. Miehen ei tiedetty liikkuneen rikollisessa tai epämääräisessä seurassa. Mies oli yksineläjä, mutta todennäköisemmin huonon tai olemattoman naisonnen kuin homouden vuoksi. Ehkäpä seurusteluasiat eivät edes kiinnostaneet häntä. Mies ei herättäisi kenenkään intohimoja, ei valtoimenaan vellovia spekulaatioita, kuten niissä tapauksissa, joissa kadonnut oli kaunis nuori tyttö.

Tietysti miehen asunto oli tutkittu. Sieltä ei löydetty mitään johtolankoja, ei mitään mikä olisi antanut pienintäkään vihjettä katoamisen syistä. Mies vaikutti olleen järjestyksen ystävä. Nurkissa ei ollut pölykoiria.

Sisustus oli askeettinen: 70-luvun lastulevykirjahylly, jossa ei ollut kirjoja ja vain jokunen perhevalokuva, jotka näyttivät esittävän joitakin yhtä värittömiä ihmisiä kuin mies itsekin oli – tai oli ollut. Lisäksi sohva, pari nojatuolia, vanha mutta yhä toimiva kuvaputkitelevisio sekä 80-luvulta peräisin oleva stereolaitteisto, mutta ei levyjä tai kasetteja.

Seinällä oli nimetöntä suurkaupunkia esittävä painokuva. Jokinen oli nähnyt loputtoman määrän samanlaisia asuntoja. Niissä asui ihmisiä, joita ei ollut siunattu liialla mielikuvituksella ja jotka tekivät parhaansa ollakseen kuten kaikki muutkin, ettei heitä vain olisi syytetty erikoisuudentavoittelusta, mikä johti tietysti siihen, että nämä ”kuvittelivat olevansa parempia kuin muut”.

Keittiön kaapeissa oli niukasti perusruokatarpeita, joten ainakaan mikään gourmet-harrastaja mies ei ollut. Pienessä makuuhuoneessa oli yöpöytä lamppuineen ja huolellisesti sijattu yhden hengen sänky.

Huoneisto oli haravoitu tiheällä kammalla, kaikki pöytälaatikot ja kaapit käyty huolellisesti läpi, mutta mitään erikoista ei löytynyt. Ei mitään, mikä olisi vähääkään vihjannut miehen persoonallisuudesta. Pikemminkin sen täydellisestä puutteesta. Mies vaikutti olleen täysin hajuton, mauton ja väritön. Kuin mies vailla ominaisuuksia Robert Musilin klassikkoteoksessa.

Miehen nimikin sopi tälle kuin nyrkki silmään: Matti Virtanen. Ne kun olivat kaikkein yleisimmät väestörekisteristä löytyvät tuon ikäluokan etu- ja sukunimet. Edes toista nimeä tälle ei ollut kasteessa suotu, Jokinen oli kirkonkirjoista tarkistanut.

Sosiaalisista medioista tätä Matti Virtasta oli turha etsiä eikä nettiin tai sanomalehtiin tämä näyttänyt koskaan kirjoitelleen, ainakaan omalla nimellään. Urheiluseuroihin tai harrastuspiireihin hän ei ollut kuulunut, puhumattakaan poliittisista puolueista.

Pääesikunnan kantakirjan mukaan yhdeksän kuukauden asepalvelus oli aikoinaan suoritettu normaalisti, ilman kunniamerkkejä, ylennyksiä tai mainintoja palvelusrikkomuksista. Kertausharjoituksiin mies oli kutsuttu pari kertaa. Ei merkintöjä terveyden tai mielenterveyden ongelmista.

Miehen työhistoria näytti olleen keskiasteen ammattikorkeakoulututkinnon jälkeen konttorirotan hommia erinäisissä yrityksissä. Työttömyysjaksot olivat kaikkiaan jääneet varsin lyhyiksi.

Ei mainittavia ylennyksiä tai varsinaista etenemistä uralla; työnkuva näytti pysyneen vuosikymmeniä tappavan tasaisena ilman muutoksia. Ja tylsänä, mutta eikö tavallinen ihminen haluakin tallata polkunsa ilman suurempia töyssyjä ja vastoinkäymisiä matkallaan? Ja sellaisia ei Matti Virtasen elämässä näyttänyt koskaan olleen. Joskaan ei suurta menestystäkään.

Ei suurta glooriaa, mutta ei myöskään kompasteluja. Ei draamaa eikä traumoja. Ei tähtihetkiä eikä törkyä. Ei luurankoja kaapissa eikä virtahepoa olohuoneessa. Saattoiko näin keskivertoa kansalaista ollakaan? Jos anomalia tarkoitti poikkeamaa normaalikäyrästä, niin tarkoittiko poikkeamien täydellinen puute myös omanlaistaan anomaliaa? Ja vielä suurta sellaista, Jokinen pohti. Palaneen käry tuntui nyt rankasti jossakin.

Neuronien välisissä synapseissa sähköiset impulssit etenivät ylikierroksilla. Jo vanhalla rutiinilla tutkija alkoi eritellä, analysoida, vertailla, etsiä analogioita ja ennakkotapauksia, käydä läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. ”Sillä on taas se vaihe päällä”, rouva Jokinen päätteli, kun illalla kotona hänen aviomiehensä vain tyytyi ajatuksissaan haarukalla tyrkkimään lautasella jäähtyvää lempiruokaansa Janssonin kiusausta tuskin suupalaakaan maistaen.

Varmuuden vuoksi rouva Jokinen otti illalla unipillerin ennen nukkumaanmenoa. Se olikin tarpeen, sillä puolen yötä Ossi Jokinen pyöriskeli sängyssä, kääntyili levottomasti kyljeltä toiselle, kun aivot edelleenkin raksuttivat Matti Virtasen arvoituksen parissa.

”Näytätpä sinä väsyneeltä”, Jokisen esimies sanoi aamulla huomattuaan mustat renkaat tämän punoittavien silmien alla. ”On yksi kinkkinen keissi työn alla”, Jokinen vastasi ja oli kaataa kahvinsa paperimukin sijasta pöydälle.

Sen päivän Jokinen vietti tietokoneen ääressä tutkien välillä erinäisiä arkistokansioita. Loputtomat mahdottoman tuntuiset teoriat pyörivät päässä. Yksi esimerkiksi oli, että Matti Virtanen ei ollut todellinen ihminen, vaan jonkun suurvallan maahan sijoittama valehenkilöllisyyden alla toimiva ”illegaali”-agentti, kuten ”Reino Gikman” oli aikoinaan ollut.

KGB oli 50-luvulla varastanut Kuopiosta rajan takaiseen Karjalaan jääneiden ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja. Niistä oli poimittu Gikmanin nimi, jonka avulla luotiin valehenkilöllisyys agentille, joka oli saapunut Suomeen vuonna 1966. ”Gikman” oli sittemmin työskennellyt Pariisissa YK:n alaisuudessa ja lopulta kadonnut Wienistä vuonna 1989. Koskaan ei saatu selville, kuka tämä oli oikeasti ollut.

Voisiko ”Matti Virtanen” olla vain paperilla olemassaoleva valehenkilöllisyys, jonka takana toimi joku vieraan vallan agentti tehtävänään ties mikä hämärähomma Suomessa? Oliko ”Virtanen” kadonnut, kun maa oli alkanut polttaa jalkojen alla? Päätä alkoi särkeä, kun Jokinen pohti tätä mahdollisuutta. Hänen oli vain pakko saada tietää totuus.

Aika kului. Kadonneesta Matti Virtasesta ei enää kuultu, ja kävi niin kuin Jokinen oli aavistellutkin. Media menetti kokonaan mielenkiintonsa, kun sen aika meni erilaisten poliittisten kohujen ja julkkisten humalaisten tempausten seuraamiseen. Vain yksi ihminen ei unohtanut.

Ossi Jokinen kaivoi esille loputtoman määrän erilaisia asiakirjoja ja dokumentteja todisteeksi teorialleen Matti Virtasen valehenkilöllisyydestä. Jokisen vaimo ja työtoverit seurasivat hänen missiotaan aluksi huvittuneina, lopulta yhä kasvavan huolen vallassa. Pakkomielle tuntui saaneen vallan kerran taitavana, ahkerana ja muutenkin täyspäisenä miehenä pidetystä tutkijasta.

Viimeinen pisara oli, kun Jokinen paljasti tietonsa ja kertoi koko tarinan toiselle suurista iltapäivälehdistä. Sensaatioita rakastava ja niillä elävä keltainen lehdistö tietysti tarttui kiinni aiheeseen, josta sai muovattua mehukkaan lööpin. Tarinan mahdollisesta todenperäisyydestä ja lähdekritiikistä viis.

Kohu kesti muutaman päivän vain laantuakseen, kun joku poliitikko puhui taas kerran läpiä päähänsä ja tv:ssä alkoi myös suositun realitysarjan uusi tuotantokausi, josta repiä lähiaikojen lööpit.

Tutkijamme tosin sai etsimäänsä julkisuutta hänkin, ei tosin aivan halutulla tavalla. Häntä näet alettiin kutsua mediassa ”Illegaali-Jokiseksi”, jonka edesottamuksista kirjoitettiin nyt lähinnä surkuhupaisaan ja vähintäänkin vahingoniloiseen sävyyn. Tässä vaiheessa Jokisen esimies päätti puhaltaa pelin poikki ja määräsi alaisensa toistaiseksi sairaslomalle.

Jokinen oli lyöty mies pakatessaan laukkujaan, tarkoituksena lähteä  vaimon kanssa kesämökille pilkkajuttuja karkuun. Silloin puhelin soi. Puhelu tuli tuntemattomasta numerosta. Jokinen vastasi ja jähmettyi paikoilleen kuullessaan, kuka langan päässä oikein oli. ”Matti Virtanen tässä, terve.”

”Ei naurata!” Jokinen tiuskaisi puhelimeen ja oli paiskata sen seinään, kun ääni jatkoi. ”Asuntoni seinällä on kaupunkia esittävä juliste. Sen reunassa lukee pienellä teksti ’Taured’. Tätä seikkaa ei ole mainittu missään tiedotusvälineessä. Tarkista asia ja soita minulle uudestaan.” Mies sulki puhelimen.

Jokinen oli raivoissaan. Kaikenlaisia häiriköitä. Mistä soittaja oikein oli saanut numeron? Sehän oli salainen. Jokinen hieroi ohimoitaan. Hän istui siinä samassa paikassa kauan. Lopulta hän otti autonsa avaimet ja käveli ulos. Vaimo huuteli turhaan perään.

Vahtimestari Kangas päivysti todistusaineistohuoneen luona, kun Jokinen käveli sisään. Kello oli viittä vaille sulkemisaika. Ja vielä perjantaina. Kangas oli ihmeissään nähdessään Jokisen. Hänenhän piti olla sairaslomalla ja…

”Niin niin, ei ole aikaa selittää. Voitko päästää minut Virtasen tapauksen todistusaineistojen luokse?” Kangas katsoi häntä ihmeissään. ”Äkkiä nyt, että ehditään kaikki viikonlopun viettoon”, Jokinen sanoi. Se oli vastaansanomaton argumentti. Kangas päätti, että oli parempi laskea Jokinen sisään kuin alkaa kinata ja joutua sen takia ylitöihin juuri, kun vapaa oli alkamassa.

Kangas painoi summeria ja todistusaineistohuoneeseen johtava portti alkoi avautua. Ensi töikseen Jokinen etsi käsiinsä Matti Virtasen jälkeen jääneet tavarat. Juliste löytyi niiden joukosta suhteellisen helposti. Jokinen rullasi sen auki. Kuten hän muistikin, kuva esitti jotain tuntematonta suurkaupunkia iltavalaistuksessa. Se oli ollut lasikehyksissä Virtasen vaatimattoman asunnon seinällä. Nyt hän huomasi, että julisteen reunassa tosiaan luki teksti ”¡Benvinguts a Taured!” Mitä ikinä se tarkoittikin.

Jokinen kiitti vahtimestari Kangasta, joka näytti helpottuneelta siitä, että pääsi lähtemään kotiin sittenkin ajallaan. Ulkona Jokinen kaivoi esiin kännykkänsä ja valitsi numeron, josta Matti Virtaseksi itseään väittänyt mies oli soittanut.

Puhelimeen vastattiin. Jokinen ei ehtinyt saada suunvuoroa, kun Matti Virtasen ääni jo sanoi: ”Mene autoosi ja lähde ajamaan. Odotan sinua täällä motellissa, joka sijaitsee…” Matti Virtanen mainitsi pienen kaupungin, joka oli noin tunnin ajomatkan päässä, sitten motellin nimen ja tarkan sijainnin. Jokinen ei ehtinyt sanoa taaskaan mitään, kun puhelin jo suljettiin.

Ehdittyään kaupungin rajan ulkopuolelle Jokisen lommoinen Saab 99 sai madella tovin perjantain alkuillan ruuhkassa. Navigaattorin koneääni luki ajo-ohjeita. Lopulta auto kaarsi epämääräisen rakennuksen eteen, jonka valokirjaimet julistivat ”Motel Akapulko” ja nimen omaan tällä kirjoitusasulla. Jenkkityyliä oli haettu ja siihen jotenkuten päästy. Jokinen jätti auton parkkiin ja hieman epävarmoin askelin käveli rakennuksen ulko-ovesta sisään.

Tiskin taakse tuli hetken päästä kyllästyneen näköinen teinityttö, joka näytti siltä kuin olisi tuurannut vanhempiaan. Tyttö loi häneen halveksuvan katseen taidolla, johon vain hänen ikäryhmänsä naispuoliset edustajat kykenevät.

”Matti Virtanen?” Jokinen sai lopulta kysyttyä välinpitämättömän jäätävästä katseesta selvittyään. Tyttö vilkaisi nopeasti varauskirjaa tiskillä ja sanoi: ”Viisvitonen”, sitten käänsi katseensa johonkin merkityksellisempään asiaan kuten motellin vastaanoton makeishyllyn yllä toiveikkaana pörräävään kärpäseen.

Jokinen sai kurkustaan heikon ynähdyksen, joka tarkoitti kiitosta, sitten kääntyi takaisin kohti ulko-ovea. Tyttö oli jo unohtanut hänen olemassaolonsa ja keskittyi nyt älypuhelimensa näyttöön.

Ulkona Jokinen haki bungalowien ovista numeroa 55, etsi löytämänsä ja koputti. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, sitten sisältä alkoi kuulua askelia ja ovi avautui hiljalleen. Ketään ei näkynyt ja Jokinen mietti hetken ennen kuin astui sisään. Huoneessa oli hämärää. Vähitellen hänen silmänsä alkoivat tottua. Sitten hänen käteensä tartuttiin.

Kädenpuristus tuntui kuivalta ja jotenkin innottomalta. Hän huomasi nyt miehen, jolle käsi kuului. Kasvoista ei voinut erehtyä. Ne olivat selvästi vanhemmat ja jo ajan kuluttamat, mutta aivan samat kuin ne, jotka hän oli nähnyt Matti Virtasen ylioppilaskuvassa. Vain valkolakki puuttui. Silmät olivat oudot haaleat kuin olisivat olleet täynnä tiskivettä.

”Virtanen”, sanoi sama ääni, jonka hän oli kuullut puhelimessa.

”Jokinen”, hän vastasi samalla kurkkuaan rykäisten.

”Ajattelin vain ilmoittaa, että voit lopettaa etsintäsi. Ja saman tien unohtaa koko jutun. Sillä tässä seison enkä muuta voi. Ja lehtiä olen lukenut.” Mies katsoi Jokiseen väsyneesti.

Nyt hän tajusi, että Matti Virtasen olemusta tosiaan oli vaikea hahmottaa. Ei ihmekään, että tämän työtoverit olivat antaneet niin erilaisia lausuntoja. Näytti kuin ikä miehen kasvoilla, koko ruumiinrakenne ja hiusten värikin olivat jatkuvassa muutoksessa. Kuin kameleontti tai naurutalon peilissä vääristyvä hahmo. Joka silmäyksellä aivan toinen kuin hetkeä aikaisemmin.

Lopulta Jokisen oli pakko suunnata katseensa sivuun miehestä, sillä hän pelkäsi tulevansa merisairaaksi miehen loppumattomasti muuttuvaa hahmoa seuratessa.

”Kutsuin sinut tänne, koska lienen selityksen velkaa sen valtavan urakan jälkeen, jonka olet tehnyt minun löytämisekseni. Tämän jälkeen minun on kuitenkin pyydettävä, että jätät minut rauhaan etkä yritä enää toiste jäljittää minua”, Matti Virtanen sanoi.

”Eiköhän tuo onnistu”, Jokinen sanoi hiljaa lattiaa tuijottaen ja tunsi itsensä hetkessä valtavan väsyneeksi kuin miehestä säteilevästä voimattomuuden tunteesta oli tarttunut jotain häneenkin.

”En voi enää pitkäksi aikaa jäädä maailmaanne. Kvanttitasoni heittelevät arvaamattomasti täällä, mikä syö valtavasti energiaa. Se vie minulta lopulta hengen”, Matti Virtanen jatkoi.

”Tarkoitatko, että olet… avaruusolento? Vai mitä nimitystä teikäläiset itsestään käyttävätkään”, Jokinen kysyi.

”En siinä mielessä kuin sinäkään et ole avaruusolento. Sirius-B:n asukkaan näkökulmasta asia voisi toki olla toisin, mutta tämähän on tietysti joutavaa saivartelua”, Matti Virtanen sanoi, ja nyt tämän kasvoilla saattoi erottaa jopa hymyn tapaisen.

”Kerron pienen tarinan. Olet sattumalta ehkä kuullut tämän ennenkin, mutta se toivottavasti auttaa ymmärtämään”, Matti Virtanen sanoi ja istuutui samalla toiseen motellihuoneen nojatuoleista. Jokinen seurasi hänen esimerkkiään ja istui omaansa.

”Eräänä helteisenä päivänä heinäkuussa 1954 muuan matkustaja saapui tulliselvitykseen Tokion lentokentällä. Japanilaiset tullivirkailijat huomasivat, että tämä oli aivan tavallinen valkoinen mies, eurooppalaisen näköinen. Pian kuitenkin heidän epäilyksensä heräsivät, kun mies esitti passinsa virkailijoille. Passi näytti aidolta, mutta miehen alkuperämaaksi oli merkitty Taured. Eihän sellaista ole olemassakaan!

Virkailijat alkoivat jo epäillä joutuneensa jonkin käytännön pilan kohteiksi, mutta alkoivat kuitenkin kuulustella miestä. He pyysivät miestä näyttämään maailmankartalta, missä tämä Taured oikein sijaitsee. Hänen sormensa tökkäsi osoittamaan kohti Andorraa, tiedäthän, tuota pikkuruista ruhtinaskuntaa Ranskan ja Espanjan rajalla.

Nyt oli miehen vuoro puolestaan näyttää hämmentyneeltä ja vihaiselta, sillä hän ei ollut koskaan kuullutkaan mistään Andorrasta. Hän väitti kivenkovaan, että hänen kotimaansa Taured oli sijainnut juuri tuolla kohdalla jo yli tuhat vuotta.

Virkailijat löysivät miehen hallusta monien Euroopan maiden valuuttaa ja hänen passissaan oli leimoja ympäri maailmaa, myös aikaisemmilta Tokion-reissuilta. Virkailijat eivät tienneet, mitä tehdä miehen kanssa, joten hänet päätettiin asettaa arestiin hotellihuoneeseen ja kaksi miestä laitettiin vartioon huoneen ovelle. Sillä aikaa tapausta koetettaisiin selvitellä.

Yhtiö, jolle mies väitti tekevänsä töitä, ei ollut koskaan kuullutkaan hänestä, vaikka hänellä oli todisteena asiasta monia dokumentteja. Hotelli, johon hän väitti varanneensa huoneen, ei myöskään tiennyt asiasta. Eivätkä paikallisen yhtiön edustajat, joiden kanssa hän oli tullut neuvottelemaan.

Myöhemmin, kun hotellihuoneen ovi avattiin, jossa miestä pidettiin arestissa, tämä oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tapaus oli täydellinen mysteeri, sillä huone sijaitsi niin korkealla rakennuksessa, että ikkunasta oli mahdoton paeta, saati sitten parvekkeelta.”

Matti Virtanen piti nyt pienen tauon ja siemaisi vettä pullosta.

”Eriskummallinen tarina, vai mitä? No, outoudet eivät lopu tähän. Nimi Taured oli minulle tuttu, sillä luin siitä jo lapsena koulun maantiedon kirjasta kotimaassani, jonka nimi ei ollut Suomi.” Jokinen katsoi hetken noihin tiskiveden värisiin silmiin kunnes hänen oli taas pakko kääntää katseensa.

”Täytyy myöntää, että olen pudonnut täysin kärryiltä. Siis millä planeetalla tämä Taured sijaitsee? Sinun omassa maailmassasiko? Ja sinä puhut suomea, mutta et silti ole Suomesta?”

Jokisesta alkoi tuntua, että hän oli menettämässä järkensä. Ehkä toiset olivat sittenkin oikeassa: hän tosiaan oli hullu ja kuunteli nyt omia houreitaan. Tässä kohtaa Matti Virtanen huokaisi ja jatkoi.

”Lukeneena miehenä tiedät varmaankin jotain kvanttifysiikasta. Että se periaatteessa mahdollistaa muiden ulottuvuuksien, jopa toisten maailmankaikkeuksien olemassaolon. Samoin rinnakkaismaailmojen, jotka muistuttavat hieman toisiaan, mutta joissa kehitys on lähtenyt kulkemaan aivan eri suuntaan.”

”Niin niin, olen minäkin sen verran science fictionia lukenut, että tiedän noista jotain, mutta…” Jokinen ei saanut puhuttua loppuun, kun Matti Virtanen jo ehätti takaisin omaan kertomukseensa.

”Tämä ei ole science fictionia, vaan totista totta. Minä synnyin ja elin lapsuuteni tässä rinnakkaismaailmassa. Sitten sairastuin jonkinlaiseen aivokuumeeseen. Menetin tajuntani ja heräsin teidän maailmassanne.

Pitkään luulin menneeni järjiltäni ja sen johtuvan sairaudesta. Isä ja äiti olivat samoja kuin ennenkin, mutta eivät sittenkään samoja. Koko maailma ympärillä oli myös muuttunut, vaikka perustaltaan sama kuin omani. Lapsi onneksi sopeutuu nopeasti. Opin pian hyväksymään outouden ympärilläni.

Jossain vaiheessa unohdin täysin, että entistä maailmaani oli koskaan ollutkaan. Minun piti elää keski-ikäiseksi, että se kaikki alkoi palata minulle. Kun luin internetistä tarinan Tauredista, se laukaisi kokonaisen joukon jonnekin hämärään tukahdutettuja muistoja.”

Jokisen silmiä särki. Hänen päätään särki. Koko hänen mieltään särki. Kaikki selitykset, joita hän oli mielessään Matti Virtasen katoamiselle sepittänyt, mielettömätkin, kaikki ne vaikuttivat järjellisiltä tähän tarinaan verrattuna. Hänen oli silti kuultava koko juttu loppuun. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi ja ponnisti voimansa kuulostaakseen rauhalliselta.

”Tämä kaikki oli minulle tietysti suuri shokki. Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään asian täysin. Hyväksynnän mukana tuli ymmärrys siitä, että myös oma tajuntani ja havaitsemani todellisuus olivat jotakin aivan muuta kuin olin siihen asti ymmärtänyt niiden olevan.

Aloin vähitellen saada välähdyksiä toisesta maailmasta. Aluksi ne tulivat unissa. Aina, kun olin uneksinut entisestä kotimaailmastani, tunsin herättyäni olevani täynnä aivan uutta energiaa. Kuin minuun olisi ladattu nukkuessani voimaa tuolta jostain.”

Jokinen alkoi tuntea sääliä Matti Virtasta kohtaan. Mies oli selvästi mielipuoli, jonkinlaisessa psykoosissa. Hän kuitenkin selitti tarinaansa aivan rauhallisesti, omaa sisäistä logiikkaansa seuraten. Tutkijana Jokinen tunsi, että hänen velvollisuutensa oli kuunnella, oppia ymmärtämään häiriintyneen mielen toimintaa.

Ja niin Matti Virtanen jatkoi:

”Vähitellen aloin ymmärtää, että minua valmisteltiin kotimaailmaani paluuta varten. Kaikki elämän aikana kokemani ulkopuolisuus ja vierauden tunne vaikuttivat nyt järkeenkäyviltä. Ne olivat pelkkää koti-ikävää.

Minusta tuntui, että voisin tietoisesti ponnistella päästäkseni takaisin.

Nyt tulee tarinan erikoisin osuus. Huomasin, että kaikki ympärilläni alkoi muuttua. Paitsi fyysinen olemukseni ja ympäristöni, myös oma historiani tässä maailmassa.

Ymmärrätkö, minä alan vähitellen pyyhkiytyä pois täältä. Koko persoonallisuuteni, kaikki mitä olen elämäni aikana saavuttanut. Pian minua ei ole eikä minua ole koskaan ollutkaan täällä.

Olet kai kuullut aikaparadokseista, aikamatkustuksen vaaroista, menneisyyden ja siten kaiken tulevan muuttamisesta vahingossa… Portti kahden ulottuvuuden välillä on auennut, ja syntyäkseni uudelleen toisessa maailmassa minun on kuoltava ja kokonaan kadottava täältä.

Ehkä tähän maailmaan tulee minun tilalleni toinen Matti Virtanen, en tiedä. Ehkä meillä kaikilla on vastinparimme toisessa maailmassa, ehkä jokin kosminen, interdimensionaalinen tasapaino vaatii sitä.

Ehkä, ehkä, ehkä…”

Matti Virtasen hahmo alkoi värähdellä yhä nopeammin Jokisen silmissä. Hän näki, kuinka kasvojen tilalle tuli yhä useampia erilaisia kasvoja, nuoria ja vanhoja.

Ilmaantui loputtomasti erilaisia mattivirtasia, erilaisia versioita, kaiken ikäisinä, kaiken kokoisina, vastasyntyneinä ja ikuisina.

Värähtelytahti kiihtyi kiihtymistään. Lopulta näkyi vain kirkas valonvälähdys ja motellihuoneeseen tuli taas hämärää.

Jokinen odotti hetken aikaa ja käveli ulos. Ilta-auringossa oli jotain lohdullista. Auto käynnistyi yskien, kun hän käänsi avainta virtalukossa. Jokinen teki u-käännöksen takaisin suuntaan, josta oli tullut. Kotia kohti.

Vuoden viimeisenä iltana

Vuoden viimeisenä iltana mies istui yksin kotonaan. Hänen juhlimisensa oli juhlittu, ainakin tässä elämässä. Oli aika aloittaa uusi elämä, jos hän suinkin vain voisi. Vanha elämä oli polttanut itsensä loppuun. Tuhkat lakaistiin pois. 

Tämä ei ole uudenvuodenpuhe, hän mietti aloittavansa, kun kohtaisi kuvitteellisen valtakuntansa alamaiset. Muuten hän päätyisi toistelemaan sellaisia kliseitä kuin ”näinä vaikeina aikoina” tai että ”uudet haasteet odottavat”. 

Kyseessä oli kuitenkin vain keinotekoisesti määrätty luku kalenterissa, hän pohti. Elämä ei oleellisesti muutu vuosiluvun vaihtuessa. Muutokset tulevat vähitellen. Kuin varkain. Ne eivät tee numeroa itsestään.

Hän mietti kuluneen vuoden saavutuksiaan. Hänen voittonsa olivat pieniä ja niistä tiesi vain kourallinen ihmisiä. Ei mitään syytä röyhistellä rintaa tai tulla ylpeäksi. Ei ollut mitään laakereita, joilla levätä. Suurin työ oli vielä edessä.

Hän ajatteli kaikkia elämässään matkan varrelle jääneitä ihmisiä. Poltettuja siltoja. Heitä, joita hän ei enää välittänytkään nähdä. Heitä, jotka hän oli menettänyt omaa typeryyttään. Heitä, jotka jo kätki nurmi. Samoin uusia ihmisiä, jotka olivat tulleet tilalle. Kuka jäisi hänen elämäänsä, kuka katoaisi aikaisempien tavoin? 

Hän uneksi usein faustisesta sopimuksesta, joka tekisi hänet ruumiillisesti jälleen noin 18-vuotiaaksi, mutta antaisi hänen pitää nykyisen elämänkokemuksensa, monista virheistä jo jotain oppineen. 18-vuotiaaksi asti varsin pumpulissa kasvaneena hän oli ollut naiivi ja typeräkin, puhumattakaan tuskallisesta ujoudesta, joka oli ollut hänen elämänsä taakka. Se oli hieman hellittänyt vasta keski-iässä, ei silloinkaan kokonaan. Nyt hän olisi itsevarmempi ja kokeneempi samalla, kun jaksaisi enemmän eivätkä kehon elämän aikana saamat kolhut ja väistämätön ikääntyminen hidastaisi hänen liikkeitään.

Hän tajusi tämän unelman infantiiliksi. Silti päiväuneen oli miellyttävä palata aina uudestaan.

Seitsemän aikoihin ensimmäiset raketit paukkuivat pimeässä talvi-illassa. Muualla ihmiset sonnustautuivat jo parhaimpiinsa ja ottivat pohjia kotona, odottivat juhliin lähtemistä. Hän pysyisi kotisohvallaan, lukisi ja katsoisi jonkun elokuvan, söisi jäätelöä. Se riittäisi hänelle juhlinnaksi.

Hän palasi kuvitteelliseen uudenvuodenpuheeseensa. Sanoisiko hän jotain poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta? Sodista ja ilmastonmuutoksesta? Ääh, se tuntui niin turhalta. Muut ihmiset sanoisivat hänenkin edestään. Hän pystyisi vain toistelemaan muiden puheita, matkimaan. 

Jos ei ollut mitään omaa sanottavaa, oli parempi olla hiljaa. Jos faktoja ei ollut hallussa, oli parempi olla tekemättä itseään naurettavaksi paljastamalla julkisesti tietämättömyytensä. Tämä ei tosin tiettyjä poliitikkoja vaivannut. Tai tiettyä osaa kansasta. Huuto ja älämölö jatkuivat. Itsekritiikillä ei juurikaan ollut käyttöä.

Oli heitä, jotka ikään kuin kätkeytyivät jatkuvan puhetulvan, jatkuvan itsekorostuksen alle. Taukoamattoman höpötyksen loppuminen merkitsi kuolemaa. Mitä tein tänään. Katsokaa saavutuksiani. Katsokaa kaunista kuvaani. Minä olen pelkkä pokaali ylpeiden vanhempieni takan päällä. Pelkkä muistoesine. Vain palkintoni merkitsevät. Ilman niitä minulla itselläni ei ole arvoa.

Oli parempi olla ruikuttamatta. Sitä vihattiin erityisesti. Mukavien juttujen korvaan kuiskuttelijat olivat niitä, jotka menivät eteenpäin elämässä. Mielistelijöitä tarvittiin aina. Ei nillittäjiä tai valittajia. Tämänkin läksyn hän oli jo oppinut.

Hänessä oli aina ollut kaksi ihmistä, kaksi vastakkaista luonnetta. Tämä oli tietysti jo populaarikulttuurista tuttu klisee. Klisee tai ei, toinen puolisko halusi hyvää ihmisille. Toinen taas vihasi. Se viha oli pyhää. Se oli aitoa ja teeskentelemätöntä. Se oli ehkä ainoa autenttinen tunne, jonka toinen puolisko pystyi tuntemaan. 

Hän ei tiennyt, oliko hänellä koskaan ollut edes omaa identiteettiä vai oliko kyse vain jonkinlaisesta valeminästä, joka ainoastaan toisteli muilta varastettuja ajatuksia, jäljitteli muiden maneereja. Jos hän puhui rakkaudesta, hän tiesi valehtelevansa tai yrittävänsä epätoivoisesti miellyttää kuuntelijaa, kuten ihmisillä on tapana. 

Hänen vihaansa oli ruokittu hyvin lapsuudesta saakka. Hänen vihansa ei antanut unohtaa itseään. Hänen elämänsä näyttämölle nousevat ihmiset muistivat pitää sen hengissä. Hänen vihansa piti hänet hengissä. 

Objektiivisesti katsoen hän oli tietysti väärässä. Ja tietysti hänessä oli vihalle vastakkainen puoli. Tasapainoinen, täyspainoinen, täyspäinen reflektointi oli mahdollista ainoastaan niille, jotka tuon balanssin olivat elämässään onnistuneet saavuttamaan. Hänestä tuntui joskus, että se oli vain pelkkä abstraktio. 

Hän ei toisaalta halunnut lähteä helisyttämään marttyyrikruunuaan kovin kauas. Tulla arvioiduksi vain jonain psykopatologian tapaushistoriana, se ei sopinut hänen pirtaansa. Määriteltävyys tällä tavoin olisi ollut kuin olisi vapaaehtoisesti antanut rakentaa ympärilleen vankilan, jonka avain olisi sitten heitetty pois.

Hyväksi ihmiseksi hän ei voinut itseään määritellä. Sellaisessa oli aina omahyväisyyden vaara. Hyvillä teoillaan kerskailevissa ihmisissä oli jotain epäilyttävää. Hän kiemurteli päivittäin häpeästä muistellessaan monia sanomisiaan ja tekemisiään. 

Hän oli kaikin puolin keskeneräinen ihminen. Teki jatkuvasti tyhmiä kysymyksiä, puhui ja teki typeryyksiä. Hänen tiensä oli yrityksen ja erehdyksen tie. Hän oli pikemminkin ikuisessa etsimisessä, joksikin-tulemisessa kuin varmassa tiedossa ja perille saapumisessa. 

Epävarmuus oli ainoa asia, mistä hän saattoi olla varma. Hän mietti, että on olemassa täydellisen ihmisen hahmo, joka ei tee enää kysymyksiä ja on saavuttanut täyden varmuuden kaikesta. Sitä kutsutaan patsaaksi.

Nyt tämä narsistinen omaan napaan tuijottaminen saa riittää, hän lopulta päätti. Kello tuli kaksitoista. Ilotulitusraketit räjähtelivät. Oli tultu uuteen aamuun, uuteen vuoteen.

Rujoja 2

”Syksy” (9/2014)

 

Intiaanikesä kaivoi maasta sotakirveen
sadekuuron yllätyshyökkäys
märän koiran ja kanssamatkustajien happamien ilmeiden
lemu bussissa

Syksy täytti kalenterit palavereilla ja poppanankudontakursseilla
syksy käänsi termostaatin aina väärään suuntaan
syksy jakoi räkää, hikoilua ja vilunväristyksiä
syksy katsoi ylös kaivon syvyydestä

Syksy räjähti perhosten parvena vatsassa
syksy soitti keskellä yötä ja kertoi suruviestin
syksy maistui vereltä suussa
syksy puki lätäköt jääriitteeseen

Syksy hehkui laskevan auringon väreissä
syksy piti bussissa paikkaa talvelle
syksy pyöritti vanhaa savikiekkoa
siivettömistä ja maan kylmän kahleista
Syksy jätti perinnöksi vanhan taskunauriin,
jonka viisarit tikittivät hitaasti kohti
seuraavaa kesää

”Sanojen triviaalit merkkirivit” (16.12. 2014)

 

Sanojen triviaalit merkkirivit
eivät läpäise hiljaisuuden muuria.
Kivettynyt metsä
ei hyökännyt aamunkoitteessa.
Aurinko kuitenkin
pääsi hetkeksi vapaaksi vankilastaan.

”Juhannus” (11.6. 2015)

 

Rivin telttoja näki
kun lähti maalle väki
Vei sinne kolina kiskojen
koitti heille yö liskojen.

Pirinisti veti ränniin
tultiin hiljaa känniin
Paloi roihuna saunat
nousi mieleen vanhat kaunat.

Et saanut unta palloon
iski kirves suoraan kalloon
oli väki kaikki naamat niin
aamulla sitten naarattiin.

Suviyö on nyt Suomen
vaan koittaako huomen
Jo juhlijan vei Näkki
taas tuokaa ruumissäkki.

Hiljaisuus on kultaa
haukkaa naapuri nyt multaa
Eipä enää mies pämppää
vaihtui jo lukot kämppään.

Koitti kaupunkiin rauha
ei häirikkö nyt pauhaa
Pitäkää tunkkinne
festarit, punkkinne.

”Maaseutu, taajama, kaupunki” (20.8. 2015)

 

Rautatiekiskoilla ampiainen
metalli alkaa hiljaa vavahdella
pikkukivet ottavat kimmokkeita teräkseen.

Kykloopin silmä jossakin horisontissa
kasvaa ja nielaisee maiseman.

Kerran tunnissa kolisten
teräskäärme sujahtaa ohi ja katoaa
niitty ottaa taas
hiljaisuuden muodon
sarvipäät laitumella
jatkavat flegmaattista märehtimistään.

Vähitellen radanvarsi täyttyy graffiteista
Ruuhka-Suomen sähköisestä allekirjoituksesta
taajamien uneliaisuudesta
melkein-kaupunkilaisista itsetyytyväisessä horroksessaan
(tai oman onnensa löytäneistä, miten vain).

Kaikki elämäni nummi-pusulat, keravat ja järvenpäät
juoksumarssissa ikkunoiden ohi.

Mustissa liiveissään ja koppalakissaan
konduktööri vilkaisee lukulasiensa reunan yli matkalaisia,
pukumiehiä ja reppuhippejä,
oman elämänsä sankareita ja rääsyläisiä
(tai kenties ei-niin-rääsyläisiä, näillä VeeÄrrän taksoilla).
Ehkäpä valtakuntaa valepuvussa katsastavia kuninkaallisia,
miettii konnari ja vajoaa taas ajatuksiinsa.

Levottomuus alkaa kuin varkain väreillä
ilmamolekyyleissä ja matkustavaisten
puutuneissa jäsenissä,
kun saavutaan Pasilan betonidystopian kohdalle.

Seireeninlaulu kaiuttimessa:
”Vi använder om en stund till Helsingfors”.

Matkaajat alkavat kokoilla laukkujaan
Töölönlahdella ei näy vieläkään valaita
eduskuntatalo ei ole liekeissä
Finlandia-talo ei ole varistanut kaikkea marmori-ihoaan
stadi alkaa kajahdella korvissa
nasaalina, takakireänä, itsetietoisena.

”Jääriitettä aamukahvissa” (1.10. 2015)

 

Sadeviittaritarit syöksyvät sisään
raahaten märkien lehtien vanaa perässään
Aamiaiseksi jääriitteinen kahvi ja asfalttivoileipä,
jossa tuoksuu vielä tuore piki.

Muuttolinnut tulevat lämmittelemään olohuoneeseemme,
takokaa kurjenmiekkanne kurkiauroiksi, ne huutelevat siivettömille.

Maan kylmän kahleet erikoistarjouksessa!

Kamikazeorava puikkelehtii autojen renkaiden välistä.
Jännitämme, tuleeko kurresta katupizza.
Pian se on vartiotornissaan,
vetelee hirsiä sammalvuoteessaan.

Onko pähkinöitä talveksi?
Onko veneet vedetty talviteloille?
Onko talvirenkaat vaihdettu?

Happamia, sanoi kettu ohikulkijoiden katseista lokakuussa.
Matalapaine viipyilee katutasolla.
Kolottavat luut vislaavat öisin
märän koiran pullotettua tuoksua.

Syksyllä syntyneet lapset kastetaan sukkamehulla ja maailmantuskalla,
nuo hylättyjen rantalaitureiden melankolistelijat
tihkuisine silmineen ja kohmeisine sormineen.

”Harmaa on karmaa”, he laulavat konsertissa sadekuuroille
ja lumisokeille kuvailevat puiden väriloistoa.
Kaikki on pelkkää toistoa,
luonnon kiertokulku ja työsulku.

Luonto kääntää ruskan kirjoman takkinsa
ja vaihtaa sen talviturkkiin.
Hyvää yötä,
menen purkkiin.

”Narsissi” (22.10. 2015)

 

Narsissi, kreikan sanasta nárkissos, joka mahdollisesti on johdettu sanasta nárke, turruttava, raukaiseva. Kasvilla on rauhoittava, unettava vaikutus, kun sitä syö tai polttaa. Sanasta on kehittynyt suomen sana narkoottinen. Kasvin nimestä syntyivät myös myytillisen henkilön nimi Nárkissos ja siitä johdettu laatusana narsistinen, itseään ihaileva. (Veijo Meri – Sanojen synty)

1. 

Narsissin tuoksu huumaa, vaivuttaa päiväuniin,
sitten myrkyttää.
Ilman ihailuamme narsissi kuihtuu.
Se häikäisee meidät valollaan, joka on kylmää.
Se näivettää muut kasvit pois tieltään.
Se ei rakasta, mutta vaatii loputonta rakkautta.
Se ruokkii itseään mainesanoilla, mutta näännyttää toiset nälkään.
Se hämää, harhauttaa, huikentelee, häipyy.

2.

Peilityyneen veteen se kerran tuijotteli
ja itseensä ihastui,
liian kauan itseään hekumoi,
sillä jumalat vihastui.

Hiljaisuuteen hukkui,
liian kauan nukkui.
Särkyivät peilit
kuin tyhjät leilit,
joista mesi loppui,
Nääntyneenä hoippui.

3.

Katsokaa minua!
Ihailkaa minua!
Huippuosaaja.
Maailman kärkeä.
Osaan verkostoitua.
Osaan sivistyssanat.
Tunnen kaikki.
Muut eivät osaa mitään.
Muut ovat pilipalityyppejä.
Muille nauran.
Muita pompotan.
Ylhäisessä yksinäisyydessäni.
Yksinäisyydessäni.
Yksinäisyydessäni.
Yksinäisyydessäni.

4.

Pääsiäissesongin aikana kukkakauppiaalla oli kädet täynnä töitä.
Piti myydä
palmunlehviä messiaille,
orjantappurakruunuja marttyyreille,
narsissiseppeleitä narsisteille.

”Koira, sinä olet tähti” (11.11. 2015)

 

Olen ruumiskoira,
labradorinnoutaja,
etsin, vainuan, löydän,
haistan putreskiinin,
eilen merkkasin lammen

Kalman haju syntyy proteiinien hydrolyysissä
kudosten hajoamisen tuloksena ‪
diamiiniputaanin haju vaivaa minua öisinkin

”Ollako vai eikö olla”
tuhat kysymystä

Mene tapaamaan ihmisiä!
Ole aktiivinen!
Se, joka ei etsi, ei löydä!
Mitä, missä, kuinka!
Ole vahva!

Kaksinkertaista tai kolminkertaista energiasi ja ponnistuksesi,
mitä teetkin

Etsi
jätä hakemus
kysy mahdollisuuksia
soita
kirjoita sähköposti
vieraile yrityksissä
jaa kokemuksesi ystäviesi kanssa
ja etsi uudelleen
jätä hakemus
kysy mahdollisuuksia
soita
kirjoita sähköposti
vieraile yrityksissä
jaa kokemuksesi ystäviesi kanssa
ja
uudelleen
uudelleen
uudelleen…

Erämaa ympärillä on hiljainen
Täällä on hyvä olla
Vain tuulen suhina korvissa
se laulaa uneen

Keskiviikkona aamupäivällä
joku ulkoilija sitten löysi
ei vastauksen, vaan tuhat kysymystä

Minun työni jatkuu
muissa erämaissa
muilla järvillä
diamiiniputaanin haju vaivaa minua öisinkin

Onni ei kulje vuorten, vaan ihmisten yli
(tšekkiläinen sanonta)

Onnea teille kaikille!

”Kurt Schwitters – Merzbild 1 A. Psykiatri, 1919” (26.11. 2015)

 

”Ylevin järki ja

täydellinen hölynpöly yhdistyvät sinussa

maagisella tavalla

harmonisesti”,

vai mitä, Kurt?

Makaat haudassasi ja naureskelet taidehistorioitsijoille.

Psykiatri,
sattumanvaraisista elementeistä rakennettu,
huolellisesti sommiteltu,
irtoroinasta ja maalista tehdyt kasvot.

Rationaalisuuden esitaistelija,
realiteettitestauksen ruhtinas.

Elämä on silkkaa dadaa,
mutta sinä onnistuit
tulemaan poispotkituksi jopa dadaisteista.
Saavutus sinänsä.

Eipä hätää,
psykiatri on aina halukas kirjoittamaan lausuntonsa sinusta.
Hänen tarvitsee vain katsoa töitäsi,
kiipeillä Merzbaussasi, jonka rakensit asuntoosi.

Lainausmerkit.

”Psyykkisen hajoamisen partaalla.”

”Epäluuloinen, harhainen persoona.”

”Grandiositeetti-illuusioita.”

Lainausmerkit kiinni.

Kirjoituskone ratisee tupakansavun täyttämässä huoneessa,
kun hän naputtaa kiivaasti näitä sanoja,
tuomioita joita hän päivä toisensa jälkeen langettaa
piruparoille, joita hän kutsuu potilaikseen.

On vuosi 1919.
Sota on juuri päättynyt,
ihmiskunnan suurin hulluus,
mutta näitä mielipuolia kunnon psykiatrimme ei toimittanut pöpilään.

Heille jaettiin mitaleita
ja heidät valittiin valtakunnankanslereiksi.

Kranaattikauhuunsa hajonneet parannettiin lyijyllä
ja koira kävi nostamassa koipeaan merkitsemättömällä haudalla.

Sinä harasit vastaan,
et kumarrellut herroille etkä narreille.

Galleriassasi sinä loit voodoo-kuvan psykiatrista
maagiseksi suojaksesi häntä ja hänen ammattikuntaansa vastaan.

Sinua ei viety hourulaan
ja pääsit vielä karkuun Hitleriä ja hänen lakeijojaan,
jotka halusivat julistaa työsi rappiotaiteeksi
ja kärrätä ne kaatopaikalle,
mutta päätyivät itse historian jätetunkioon,
kuten päätyvät heidän kaltaisensa
aina
ja ikuisesti.

Entäpä sitten kunnon psykiatrimme?

Hän jähmettyi tauluksi,
Dorian Grayn muotokuvaksi,
irtoroinasta ja maalista tehdyksi,

julisteeksi taideopiskelijoiden
vetoisiin yksiöihin,
tuopinaluseksi ja hiirimatoksi
galleriakävijöille.

Hiuspinni
kahden pennin kolikko
polttamaton savuke
käytetty matkalippu
pätkä rautalankaa (arpena kasvoissa)
pyöreä pahvinpala (poskena)

nappi
vetoketju
liimaa
maalia.

Tykit jauhoivat
palatsit ja katedraalit jätteeksi.
Ne, joiden piti olla
ikuisia.

Sinä loit
ikuisuuden
jätteestä,
Kurt.

 

Rujoja 1