Kari oli matkalla pankista kotiin, kun se tapahtui. Oli kirpeä syyspäivä ja puissa lehdet hehkuivat punaisina ja keltaisina.
Kari tarkkaili tapansa mukaan vastaantulijoita ja ohikulkijoita, nuoria ja vanhoja, ilmeitä näiden kasvoilla, välinpitämättömiä ja vihaisia, teinien riehakkuutta. Äkkiä alkoi tuntua, että jokainen näistä tuijotti häntä. Pienet hikipisarat kihosivat Karin otsalle, sydän jyskytti rinnassa, hengittäminen kävi raskaaksi. Kadun asfaltti alkoi viettää jyrkästi alaspäin kuin hän olisi seissyt laivan keinuvalla kannella. Kari saattoi vaivoin työntää pois pahoinvoinnin tunteen, joka nousi kurkkuun, päässä vellovan pyörrytyksen kuin huvipuiston karusellissa.
Koko kaupunki oli jähmettynyt paikoilleen, kellon sekuntiviisari oli pysähtynyt. Ihmisten kasvot olivat nyt muuttuneet jonkinlaisiksi irvokkaiksi naamioiksi tai kadonneet kokonaan. Autojen ja linja-autojen vääristyneet heijastukset näyteikkunoissa venyivät loputtomana monivärisenä, krominhohtoisena spagettina. Häntä tuijotti vihaa ja halveksuntaa uhkuva toteemipaalujen rykelmä, joka vain hetki sitten oli ollut joukko ihmisiä. Viha naulitsi Karin paikoilleen, hänen jalkansa olivat muuttuneet kiveksi. Lopulta hän seisoi keskellä kosmista tyhjyyttä.
”Mikä klisee”, Kari mietti ja vähitellen liikenteen äänet alkoivat palailla. Naamiot sulivat pois ja väri nousi uudestaan ihmisten kasvoille eikä yksikään niistä enää tuijottanut häntä. Syke tasaantui, rannekellon verkkainen tikitys palasi hädin tuskin kuuluvana Karin korviin. Väkijoukko oli jälleen välinpitämättömänä eteenpäin vellovaa massaa, tuskin läsnäolevaa ja ajatukset jossakin muualla. Kari kohautti olkapäitään ja lähti kotiin keittämään kahvia.
pHinnWeb 