Pakolainen

Uskaltauduimme liikkeelle vasta pimeän tullen. Olimme piileskelleet sen päivän metsässä, pusikoissa lymyten. Poluilla oli ollut hiljaista, mutta olimme välttäneet niille astumista. Koskaan ei voisi tietää, milloin partio tulisi vastaan. Olimme kuulleet kylässä huhun, että valvontaa oli lisätty viimeaikaisen tilanteen vuoksi.

Tiesimme nyt lähestyvämme rajajokea. Joukossamme oli mies, jota kutsuimme Linnustajaksi. Hän oli kokenut eränkävijä, joka osasi lukea paitsi karttoja, myös maamerkkejä ja tähtiä. Kuunpaiste helpotti kulkuamme. Se myös helpottaisi paljastumistamme, jos niikseen tulisi. Koetimme mahdollisimman paljon pysyä puiden varjossa, syöksyä nopeasti puskaan jos kuulisimme pienintäkin liikettä.

Mietin viikkoja kestänyttä taivallustamme. Se oli ollut pitkä ja vaivalloinen. Olimme tulleet salakuljettajien matkassa suuren meren yli kiikkerällä paatilla. Monet olivat myyneet kaiken omaisuutensa päästäkseen mukaan. Purtilo oli hädin tuskin merikelpoinen. Aallokossa se oli kallistunut niin jyrkästi puolelta toiselle, että monta kertaa olimme pelänneet sen kaatuvan. Täyteen ahdetussa ruumassa pikkulapset olivat itkeneet hysteerisesti ja naiset kirkuneet, samalla kun yksi salakuljettajista oli karjunut heitä pitämään turpansa kiinni. Oksennuksen haju levisi kaikkialla. Olin kyykistynyt omaan nurkkaani, sulkenut silmäni ja kuvitellut kaiken olevan vain pahaa untaa.

Lopulta rantauduimme erääseen syrjäiseen lahdenpoukamaan ja meidät tönittiin paatista ulos kuin karjalauma. Kauan en ehtinyt hekumoida vakaalle maalle pääsystä, kun tunsin jo kipeän potkun takamuksessani ja lensin turvalleni rantahiekkaan. Olin laivassa ajatellut suutelevani maankamaraa, kun pääsisin vain hengissä pois, mutta en ollut odottanut sen tapahtuvan näin kirjaimellisesti.

Kuulin röhönaurun yläpuoleltani ja kohottauduin ketterästi ylös ennen kuin nauraja saisi päähänsä potkia minut kuoliaaksi siinä hiekalla lojuessani. Näin likaiset ja häijyimmät kasvot, jotka vastaani olivat milloinkaan tulleet ja ivanauruun auenneen leveän suun, josta puuttui etuhampaita. Hetken aikaa mieleni teki käydä naurajan kimppuun ja lyödä tämän loputkin hampaat kurkkuun, mutta tiesin että siitä päähänpistosta tuskin olisin selvinnyt hengissä. Käännyin siis pois ja liityin muiden rannalla laahustavien mierolaisten joukkoon.

Matkasimme usean maan halki milloin minkäkinlaisessa kyydissä. Meitä oli vaatteidemme ja kasvojemmekin puolesta kirjava joukko useita eri kansallisuuksia, jotka yrittivät paremmalla tai huonommalla menestyksellä solkata toistensa kieliä; jotka aina sopivan tauon tullen matkanteosta vetäytyivät kukin pyytämään apua omilta jumaliltaan. Kun ihminen vedetään tarpeeksi alas, lopulta hänelle jää vain usko korkeampaan voimaan, oli uskomisesta sitten mitään hyötyä tai ei.

Uskoa tarvittiinkin, kun matkamme varrella meitä lyötiin ja päällemme syljettiin. Kaikkialla sotilaat erivärisissä univormuissaan tönivät ja osoittelivat meitä aseillaan vaatien matkustusasiakirjoja ja mitä tahansa todistuksia henkilöllisyydestämme. Meitä syytettiin varkaiksi, vieraan vallan vakoojiksi ja tihutyön tekijöiksi. Oliko joukossamme sellaisia, sitä en tiennyt. Vaikean ja vaivalloisen matkan nämä ainakin taittaisivat päästäkseen sitten lopulta tekemään pahojaan. Viruimme päiväkausia erilaisissa toinen toistaan rähjäisemmissä ja siivottomammissa tyrmissä ja vankiloissa ennen kuin meidät päästettiin jatkamaan matkaamme. Paikallisten asukkaiden silmissä leiskui viha, kun he huusivat meille solvauksia kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta jonka sanoman kuitenkin tajusimme tarpeeksi selvästi.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että eivät kaikki ottaneet meitä vastaan tällä tavoin. Oli niitäkin, jotka antoivat meille ruokaa ja juomaa tai lääkitsivät haavojamme, mutta pian he joutuivat tästä vaikeuksiin muiden maanmiestensä kanssa. He saivat kuulla, kuinka sinisilmäisiä olivatkaan, kun ruokkivat likaista rosvojoukkoa, jotka olivat tulleet levittämään tautejaan rottalauman tavoin. Olin joka kerran helpottunut, kun pääsimme poistumaan tällaisesta kaupungista ja palaamaan maantielle.

Terveet nuoret miehet, miksette jääneet kotejanne puolustamaan? Tämän kysymyksen sain kuulla monta kertaa enkä kertaakaan osannut oikein vastata. Ehkä siksi, että kotia ei enää ollut. Oli vain joukko hirmuvaltiaita ja erilaisia sotajoukkoja, jotka olivat polttaneet kodit maan tasalle. Nämä sotajoukot eivät olleet mitään uljaita armeijoita. Ne olivat joukko harhaisia fanaatikkoja, jotka leikkasivat kurkkuja ja katkoivat kauloja oman jumalansa tai jumalaa leikkivän hirmuvaltiaan nimissä. Tapetuksi tulisi joka tapauksessa.

Olimme jossakin vaiheessa matkaamme saaneet kuulla, että jossakin kaukana pohjoisessa olisi maa, jossa olisi turvallista ja rauhallista, ja jossa meidän mierolaisjoukkomme otettaisiin avosylin vastaan. Tässä ihmeellisessä maassa aurinko paistaisi kesäisin läpi koko yön ja ihanat neidot laulaisivat viileissä metsissä lukemattomien järvien rannoilla. Se oli kuin mannaa meidän korvillemme, meidän jotka tulimme kuivien ja kuumien aavikoiden keskeltä sieltä, missä aurinko porotti maan sietämättömäksi pätsiksi.

Päätimme siis suunnata matkamme kohti tätä tarumaista maata. En halua toistaa itseäni, joten en vaivaudu kertomaan muista koettelemuksista, joita saimme matkallamme vielä kohdata. Ikuiselta tuntuneen matkamme päätteeksi lähestyimme nyt rajajokea, jonka ylittämällä tiesimme olevamme lopultakin perillä. Kukaan meistä ei sanonut mitään, mutta tunsin jokaisessa meissä jännityksen vähitellen kohoavan: jokaisella omat odotuksensa ja unelmansa siitä, mitä uudessa kotimaassaan tekisi, kuinka asettuisi aloilleen, ehkä jopa perustaisi perheen ja viljelisi maata tulevilla kotikonnuillaan.

Linnustaja viittoi meitä eteenpäin. Emme voineet uskoa onneamme, kun huomasimme joen rannalla puisen lautan, jota arvelimme paikallisten matkaajien käyttävän vesitien ylitykseen. Tähdet heijastuivat mustasta vedestä, kun kipusimme lautalle ja aloimme sauvoa kohti vastarantaa, joka ei näyttänyt enää olevan kaukana.

Olimme jo onnemme kukkuloilla, kun lauttamme saavutti vastarannan. Raahasimme lautan joenpenkereelle ja lähdimme kipuamaan ylös ruohoa kasvavaa rinnettä yössä, joka ei enää tuntunut niin pimeältä.

Tuskin olimme päässeet rinteen päälle, kun jo kuulimme kavioiden kopinaa ja hevosten kirskuntaa. Tätä näkyä emme olleet odottaneet. Edessämme seisoi kilpineen kypäriin ja rengaspaitoihin sonnustautunut satapäinen kalpeiden miesten ratsujoukko, jotka osoittelivat meitä miekoin ja peitsin. Kauempana näin jousimiesten tähdänneen nuolensa suoraan kohti meitä.

Joukosta ratsasti nyt esiin lihava upseeri, jonka tajusin olevan näiden johtaja. Tämä karjui meille raivoissaan. Yksi joukostamme, joka joskus entisinä aikoina oli liikkunut näillä seuduilla kauppamiehenä, tulkitsi meille: ”Senkin houkat! Olette tunkeutuneet luvatta maallemme. Nyt joudutte vastaamaan teostanne.” Samassa sotilaat laskeutuivat ratsailta, tönäisivät meidät raa’asti maahan ja laittoivat meidät kahleisiin.

Meidät kuljetettiin kahlittuina hevosten perässä läheiseen kaupunkiin, jonka kaduilla meitä odotti vihainen väkijoukko tätä outoa kalpeaa kansaa, monet soihtuja pidellen. Kummallisella kielellään he huusivat meille herjauksia. Näin joidenkin elehtivän kuin he olisivat oudoksuneet meidän ihonväriämme, joka oli niin erilainen kuin tällä aaveilta näyttävällä väellä.

Saavuimme keskelle aukiota. Seisoimme siinä karjuvan kansan keskellä syljettävinä ja pilkattavina, kunnes esiin astui vanha ja arvokkaan näköinen mies, joka alkoi puhua väkijoukolle juhlallisella äänellä. Tällöin kaikki hiljentyivät kuulemaan ja silkkaa kunnioitusta täynnä katseet kääntyivät kohti vanhaa miestä. Ymmärsin tällöin vanhuksen vaatetuksesta, arvomerkeistä ja tämän pitelemästä suuresta kirjasta, josta hän luki lauseita, että hän oli jokin korkea-arvoinen tuomari tai vastaava.

”Mitä hän sanoo?” kuiskasin toverilleni, joka oli toiminut tulkkina. Hän oli liian järkyttynyt pystyäkseen sanomaan minulle sanaakaan. Pian kuitenkin asia selvisi. Meille oli langetettu tuomio luvattomasta maahantunkeutumisesta.

Aamu alkaa sarastaa. Meidät on kuljetettu metsänrajaan. Väkijoukko katselee meitä etäämpää. Meiltä on otettu kahleet pois. He eivät ilmeisesti usko meidän enää karkaavan. Sotilaat seisovat meistä turvallisen matkan päässä, toki meitä keihäillään ja jousipyssyillään edelleenkin osoitellen. Ilma tuntuu olevan täynnä odotusta. Pian alkaa metsänrajasta kuulua raskasta töminää. Se lähestyy meitä vähitellen. Pian näen puiden latvojen yläpuolelle ilmaantuvan hahmon, joka alkaa kasvaa yhä suuremmaksi.

Henkeni salpautuu. En ole koskaan nähnyt noin hirvittävää näkyä. Olen kuullut näistä hirviöistä, muulla nimellä niitä ei kai voi kutsua, mutta olen aina pitänyt niitä taruolentoina. Se näyttää suomuiselta liskolta, mutta on jättiläiskokoinen ja sillä on päässä valtavat sarvet. Sen hengitys löyhkää rikille ja on pyörryttää kaikki väkijoukossa seisovat. Sen silmät säkenöivät kuin tuliset kekäleet. Sitten kuulen sen vetävän henkeä. Linnustaja seisoo aivan sen alapuolella. Samassa sen sieraimista syöksyvät suuret tulenlieskat kohti Linnustajaa.

Näkyy välähdys, ilmassa tuntuu palavan lihan käry, sen jälkeen maassa on vain kasa tuhkaa ja kärventyneitä luita. Nyt tiedän, mikä rangaistuksemme on. Väkijoukko hurraa. Yksi toisensa jälkeen muutkin toverini kokevat saman kohtalon. Soperran vielä viimeisen rukouksen jumalalleni, joka kuulee minut tai sitten ei. Minä olen viimeisenä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s