Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2015

Huumekoira Lex

Morjens karvakuonot, mä olen Lex. Täällä mä vaan bunkkaan palvelutalossa ja vietän vanhuudenpäiviäni. Ruoka on hyvää, joskin niukkoja annoksia tarjoavat, ja hoiturit nättejä. Vaan mikäs täällä on ollessa. Rapsutusta piisaa. Iltaisin makoilen omassa lämpimässä koiranpetissäni, järsin luuta ja muistelen palvelusvuosiani. Niin, uskokaa tai älkää, virkavallan palveluksessa mä silloin tallustelin paikkoja nuuskimassa, ja kuononi tungin sinnekin, minne ei olisi pitänyt.

Kaikki alkoi eräänä kauniina kesäaamuna Vaalimaan raja-asemalla. Uusi työpäivä oli alkamassa. Vanhempi konstaapeli Jokinen talutti mua hihnassa portille jumittuneen autoletkan luokse. Dieselin katku ärsytti taas mun kuonoa.

Mieli olisi totta puhuen tehnyt vain ottaa hatkat siltä päivältä ja mennä koisimaan omaan koppiin. Mutta duuni on duuni ja jos tänään onnistaisi, makupalaa olisi luvassa, ja ihana naiskonstaapeli Virtanen vielä paijaisi mua kiitoksena hyvin hoidetusta työstä. Joten mä koetin skarpata ja aloin vanhalla rutiinilla nuuskia autojen takakontteja ja lokasuojia.

Mentiin Jokisen kanssa biili kerrallaan ja mä näin, että sekin alkoi olla yhtä ryytynyt kuin mä, mutta onneks pian päästäisiin ruokatunnille. Safka mulla pyöri jo voimakkaasti mielessä, kun vihdoinkin tärppäsi.

Se oli Venäjän laatoilla varustettu, suunnilleen valtameriristeilijän kokoluokkaa oleva katumaasturi, ei mikään teinien vessanpöntön kokoinen ja näköinen mopoauto. No okei, mä liioittelen, mutta se oli hulppea kärry, kromi kiilsi, eikä sitä ollut hankittu millään pietarilaisen konttorirotan kuukausipalkalla.

No, mä sitten työntämään turpani sinne alle, ja bingo, mitä sieltä löytyikään. En tiedä, millä ne olivat venäläisiä tullimiehiä tottuneet lahjomaan ja varomattomiksi tulleet, mutta härmäläistä kollegaa ne eivät onnistuisi sumuttamaan. Eikä varsinkaan meikähurttaa.

Saman tien mulla oli hampaissani huumepussukka täynnä priimaluokan ganjaa, oisko ollut peräti aitoa afgaa. No, Jokinen pisti ne igorit siinä samassa makaamaan asfaltille ja käsiraudat tassuihin.

Mä ehkä vähän liian innokkaasti roudasin sitä pussukkaa hampaissani, sillä mä onnistuin jotenkin puraisemaan muoviin reiän, seurauksena että siitä levyn muotoon puserretusta ganjabiitistä irtos mun suuhuni, ja mä pöhkö menin nielaisemaan siitä aika palan. Nälkä kun siihen kellonaikaan jo kurni vatsassa.

Jokinen huomas heti, mitä oli tapahtunut ja syöksy mun luokse samalla, kun jätti muut kytät huolehtimaan niistä gangstereista. Mä aloin olla siinä samassa tosi kipee, mun vatsa kääntyi ympäri, mä ulvahdin ja heitin kunnon laatat siihen asfaltille. Ei saakeli, mä olin ihan töttöröö. Mä olin ilmeisesti pyörähtänyt siihen tantereeseen ketarat kohti taivasta, mutta varsinaisia muistikuvia mulla ei asiasta ole.

Mut oli kai saman tien viety eläinlääkärin pakeille, mutta siinä vaiheessa mä olin niin kanttuvei, ettei mitään jakoa. Mä muistan vain sen, että mä leijuin keskellä jotain kauniita värejä ja kuulin ihaninta musiikkia, mitä korviini oli koskaan kantautunut enkä koskaan olisi halunnut palata takaisin maan päälle ja omaan koiran elämääni.

Vähitellen kuitenkin mun tassut palasi kiinni tantereeseen ja mä toivuin eläinsuojassa, missä konstaapeli Virtanen kävi mua päivittäin tsiigaamassa huolestunut ilme sievillä kasvoillaan.

Päällystö katsoi eläinlääkärin lausunnon saatuaan, että mä olin sairasloman jälkeen taas tarpeeksi terve palaamaan takaisin palvelukseen, mutta ne ei tajunnu, että jotain oli oleellisesti muuttunut. Kun kerran on saanut maistaa palan taivasta, niin siitä herkusta ei hevin luovu. Mä hoidin duunini niin kuin pitikin, mutta vaivihkaa mä söin aina tilaisuuden tullen kuormasta.

Joka kerta, kun maahan tuli jotain salakuljetettua kannabista, opiaatteja, psykedeelejä, mitä vaan, mä pidin huolen, että mä pääsin ottamaan omat maistiaiset. Opin omin lupineni hiippailemaan takavarikoitujen aineiden varastolle haistelemaan ja maistelemaan. Ennen pitkää mä olin ihan tillin tallin työaikanani, mutta hoidin duunini niin hyvin, ettei kukaan huomannut mitään. Tai niinhän alkkikset ja nistit aina kuvittelee. Toleranssi kasvaa pikku hiljaa ja lopulta ei pysty olemaan hetkeäkään ilman fiksejä.

No, tietysti mä lopulta kärähdin, kun mulla vaan seiso silmät päässä eikä huumemuulien narauttamisesta enää tullut yhtään mitään. Mä olin varmaan kaikille hirvee pettymys. Virtanenkin katto mua vaan surullisesti näteillä silmillään, joille mä sain jättää haikeat jäähyväiset, kun yks kaunis päivä mut tylysti vaan irtisanottiin.

Ei mua kuitenkaan heitteille jätetty, vaan mä pääsin vieroitukseen. Eläinlääkärit vaan oli aika ihmeissään, kun mun kaltaista tapausta ei ollut ennen tullut vastaan. Korvaushoitojen, AA-kerhon ja 12 askeleen ohjelman kautta mä lopulta pääsin kuiville, mistä mä kiitän korkeinta Canis Lupusta tuolla yläkerrassa. No, lyhyestä virsi kaunis, työelämään mä en enää palannu. Vaan mikäs tässä on ollessa, täällä palvelutalossa loikoillessa. Että ottakaa pennut opiksenne, älkääkä työntäkö niitä pikku kuonojanne aivan joka paikkaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen