Arvo kieriskeli levottomana sängyssään. Hän ei saanut enää nukuttua. Hän veti ylleen luonnonsilkkisen aamutakkinsa ja tohvelit jalkaan, sitten hoiperteli kankeasti askeltaen monitorihuoneeseen. Seinällä oli rivi kuvaruutuja, joista näki ympäri vuorokauden, mitä rakennusta ympäröivässä puutarhassa tapahtui, samoin tonttia reunustavan korkean muurin takana. Liikkeentunnistimet reagoivat heti, jos joku vain lähestyikin muuria. Joskus linnut, oravat tai rusakot laukaisivat hälytyksen.
Monitorihuonetta oli aikaisemmin valvonut palkattu vartija, mutta Arvo oli kyllästynyt maksamaan kiskurihintoja, joita nykyajan työntekijät vaativat ja oli antanut vähitellen kenkää kaikille alaisilleen. Arvo kirosi jälleen kerran ammattiliittoja, sitten liikutteli ohjaimella yönäkökameraa, joka näytti kuvaa ympäröivästä maastosta kalmanvihreissä väreissä.
Ei siellä taaskaan mitään näkynyt olevan, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Jonakin päivänä kaikenkarvaiset anarkistit, idunsyöjät sun muu rupusakki kävisivät kapinaan ja rynnistäisivät juuri hänen tontilleen, puhdistaisivat talon pöytähopeista ja polttaisivat hänen havannasikarinsa röyhkeästi tuprutellen kuin Fidel ja Che Guevara konsanaan. Jos se olisi hänestä kiinni, sitä päivää ei koskaan tulisi. Kuokkavieraat eivät tuon muurin yli kiipeäisi, siitä pitäisivät huolen piikkilanka ja lasinsirpaleet.
Arvo oli kysellyt huippupalkatulta konsultilta, kuinka muuriin olisi vielä saanut vedettyä sähkövirran, mutta konsultin tekemien laskelmien arviosumma urakasta vaikutti sen verran tyyriiltä, että Arvo vielä miettisi asiaa. Jo pelkän selvityksen tekemiseen oli palanut aivan tarpeeksi hänen rahojaan tuhkana tuuleen!
Arvo asui nyt yksin kartanossaan. Hänen vaimonsa oli lähtenyt jo vuosia sitten, ei tietenkään ennen kuin oli onnistunut nyhtämään itselleen sievoisen summan avioerossa. Hänen aikuiset lapsensa viilettivät jossain maailmalla kaukana Suomesta eivätkä koskaan pitäneet yhteyttä; kiittämättömät kakarat jotka hän oli sentään kustantanut kalliisiin kouluihin.
Arvo kaatoi itselleen lasillisen brändyä, sitten siemaili sitä hajamielisesti samalla kun tutkaili kuvaruutujen riviä, jolla ei mitään tuntunut tapahtuvan. Vielä pari vuotta ja hän jäisi eläkkeelle, karistaisi tämän kaunaisen ja kateellisen maan pölyt jaloistaan, ja suuntaisi aurinkoiseen Portugaliin. Stalinistit ja viherpiipertäjät, jotka tätä maata pyörittivät, eivät hänen kovalla työllä ansaitsemiaan eläkerahoja veisi. Ei penniäkään laiskoille yhteiskunnan eläteille.
Arvo näki sielunsa silmin, kuinka pohjasakka jo ahnehti hänen omaisuuttaan, vallankumouksesta haaveilevat ja muut haihattelijat. Sille porukalle kyllä laitettaisiin kova kovaa vastaan, Arvo mietti kun brändy alkoi mukavasti humahtaa päänuppiin. Arvoa alkoi laulattaa, reserviupseerikoulun marssit tulivat taas mieleen. Niitä hän aina hoilaili parin lasillisen jälkeen ammuvainaan äänellä.
Arvo otti mukavan asennon konttorituolissaan ja nosti vaivalloisesti pyjamahousujen verhoamat kihtiset koipensa seinää reunustavan monitoripöydän päälle, sitten otti taas kulauksen. Piru, kun ei uni taaskaan tullut. Tässä hän tissuttelisi lopun yötä, sitten varmaan aamunkoitteessa ryömisi lämpimään sänkyynsä, samaan aikaan kun duunarit valmistautuisivat uuteen työpäivään seuraavia yt-neuvotteluja peläten. Hei, mikäs tuolla monitorissa vilahti? Hetkessä Arvo terästäytyi ja brändyn tuoma raukeus katosi silmistä. Oliko hän vain kuvitellut?
Kankeasti Arvo yritti väännellä valvontalaitteiden nuppeja ja kääntää kameroiden asentoa, koetti saada zoomattua ja tarkennettua. Arvo kirosi nuoria propellipäitä, jotka olivat tehneet näistä niin vaikeasti käytettäviä. Arvo väänteli hanikoita, naksautteli näppäimiä. Vaivalloisesti kamerat kääntyivät toiseen suuntaan, yksityiskohdat suurentuivat. Nyt Arvo erotti hämärästä jonkin epämääräisen hahmon yhden monitorin reunassa. Jokin tai joku siellä väijyi, liikkui varovaisesti eteenpäin.
Arvo kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että joku oli jollakin tavoin onnistunut pääsemään suojamuurin yli ja tunkeutumaan hänen tontilleen. Mutta kuka? Oliko se jonkin sissijoukon tiedustelija? Arvo oli lukenut paljon pienistä vihreistä miehistä, jotka ilman sotilastunnuksia ylittivät röyhkeästi vieraan valtakunnan rajat. Hän oli myös kuullut naamioiduista mielenosoittajista, jotka kulkivat hajottamassa muiden kallista omaisuutta. Uhkakuvat vyöryivät Arvon mielessä kuin Rooman valtakunnan hävittäneiden barbaarien tuhatpäinen lauma. Tätä hetkeä hän oli pelännyt ja odottanut. Nyt se oli tullut. He ryöväisivät hänet putipuhtaaksi ja kaupanpäällisiksi veisivät hänen henkensä. Ei ollut enää aikaa odottaa.
Arvo poimi seinällä olevan kaksipiippuisen metsästyshaulikkonsa, jolla hän oli tähtäillyt villikarjuja, latasi sen tottuneesti ja lähti köpöttelevin askelein portilla odottavia barbaareja vastaan. Kylmä ulkoilma iski vasten hänen kasvojaan terassilla. Nyt hän erotti pihalla jotain epämääräistä liikettä. Kohta olisi mahorkanpolttajalta henki pois.
”Kto tam?” Arvo karjaisi Tuntemattomasta oppimillaan sanoilla. Samassa hahmo törmäsi hänen jalkoihinsa. Arvo pelästyi ja pudotti haulikkonsa, joka laukesi ja ampui hänen päälakensa irti. Rusakko säikähti ja säntäsi karkuun, kohti samaa aukkoa muurissa, josta se oli onnistunut puutarhaan hiipimään.
pHinnWeb 