Työpaikkakiusaaja

Koetin vaivihkaa hiipiä kahvinkeittimeltä työpisteelleni ja siinä sivussa onnistuin lorauttamaan osan kahvista lattialle. Näkymättömäksi tekeytymiseni ei kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin olisin toivonut, sillä eikös siinä käytävällä maleksinut Turpeinen seurassaan henkilöstöpäällikkö ja joku pääkonttorilta saapunut pikkupomo. 

”Kato Jokke”, Henrik Turpeinen hihkaisi. ”Kävitkö naisissa viikonloppuna?” tämä tokaisi ja virnisti. Olisin voinut vajota maanrakoon, mutta tyydyin mutisemaan: ”Joo, ilman muuta” tai jotain muuta yhtä typerää ja jatkoin matkaani enkä jäänyt kuuntelemaan, esitettiinkö siellä persoonastani muita kommentteja. 

Olin helpottunut, kun pääsin avaamaan tietokoneeni, istumaan alas ja käymään hommiin. Riitta oli siinä viereisellä koneella. Riitta oli kiva ja työtovereistani suunnilleen ainoa, joka vaivautui juttelemaan kanssani enemmän kuin ne pakolliset huomenet ja päivän säätilaa koskevat havainnot. ”Kauheeta taas ton Henkan juttuja kahvihuoneessa”, Riitta nauroi. 

Saatoin kuvitella tilanteen. Naiset olivat pyöritelleet silmiään kuunnellessaan Turpeisen sen päivän sukkeluuksia; joku oli ehkä ääneen hieman kauhistellut tämän puheita, mutta kaikki oli jälleen kuitattu yleisellä naurulla. ”Niinpä niin”, sanoin, avasin Excelin ja kävin tilastojen kimppuun.

Ruokatunti alkoi häämöttää. Meidän firmassamme se tosin tarkoitti vain hieman pidempää kahvitaukoa, sillä yt-neuvottelujen jatkuvan uhkan heiluessa pään yllä, firman johto oli viisaudessaan päättänyt ottaa kaikki löysät pois, mikä tarkoitti että jokainen hotkaisi nopeasti eväänsä jääkaapista, ryysti hätäiset kahvit ja palasi sitten sorvin ääreen. 

Odotin jo vesi kielellä tikka masala -kana-ateriaani, joita olin kantanut puoli tusinaa mukaan lähimarketin tarjouksesta. Kahvihuoneen nurkassa oli vanha jääkaapin rotisko työntekijöiden eväille sekä hieman postimerkkiä suurempi ruokailupöytä näiden nauttimista varten. Yleensä sen ääressä istui jo joku, joten olin oppinut seisaaltaan haarukoimaan aterian pikaisesti suuhuni sen jälkeen, kun olin sitä nopeasti mikrossa käyttänyt. 

Tällä kertaa sain kuitenkin turhaan haeskella jääkaapin hyllyiltä einespakkausta, johon olin kotona raapustanut huopakynällä suurin kirjaimin ”Jouko”. Herkkuateriani oli kuin maa niellyt. Olisinko kiireessä sitten voinut unohtaa sen kotiin? Ei, se ei ollut mahdollista, olin tarkka tällaisista asioista. 

Pakotin itseni unohtamaan kiihtymykseni ja siemaisin samalla pannun pohjalla vielä olleen tervan makuisen kahvinlopun nopeasti tyhjään mahaan ja ajattelin samalla vatsasyöpään kuollutta isääni. Näin samassa silmänurkastani Turpeisen virnistelevän naaman hieman kauempana käytävällä ja päätin seuraavana päivänä pitää einesaterian tiukasti salkussani ruoan lämmittämiseen asti.

Iltapäivällä minut kutsuttiin lähiesimieheni Jarin luokse. Niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olin firmassa viettänyt, tämä ei yleensä merkinnyt kehuja, ja istuin vatsanpohja täynnä perhosia odottamassa vihreän valon syttymistä ovella. 

Jarilla oli sivistystä sen verran, että ei alkanut huutaa. Hän ilmaisi kuitenkin voimakkaan harmistuksensa siitä, että olin niin hutiloinut työssäni. Olin aivan ihmeissäni, kun Jari kaivoi esiin nipun tulosteita, joita aloimme yhdessä käydä läpi. Kokoamani tilastot vilisivät virheitä, osa niin alkeellisia että oli täysin mahdotonta, että ne voisivat olla minun kynästäni. Sopertelin anteeksipyyntöjä, kun en muutakaan voinut, ja lupasin korjata virheet ensi tilassa, ylitöinä tietenkin. 

Poistuin Jarin toimistosta kasvot punoittaen. Mitään ei ollut sanottu ääneen, mutta asia epäilemättä lisättiin syntilistaani, joka otettaisiin esiin tulevaisuudessa, kun ylennyksiä suunniteltiin — tai seuraavaan yt-rulettiin joutuvia työntekijöitä. En ollut yllättynyt, kun Turpeisen virne taas vilahti silmäkulmassa.

Jossain linja-auton takaosassa sihahti oluttölkki auki, kun ajoin kotiin viimeisellä bussilla. Edessäni istuva mies kuorsasi pää ikkunaan nojaten. Ilmassa leijui vanhan viinan lemu. Silmiäni särki ja ohimoissa jomotti. Olin istunut koko illan tyhjässä toimistorakennuksessa korjaamassa tilastoja kuntoon. Kun lopultakin pääsin kuittamaan itseni kulkukortilla ulos rakennuksesta, koiransa kanssa vastaan tullut teollisuusvartija kysyi, eikö täällä tehdä ollenkaan päivällä töitä, kun pitää yömyöhällä talon käytävillä kuikuilla. 

Astuessani kotirappuni ovesta sisään huomasin, että portaissa istui reitin tukkeena joukko teinityttöjä. En jäänyt kyselemään, miksi he eivät olleet kotona näin myöhään illasta. Katsoin paremmaksi mennä hissillä kuin harppoa nolona ylös rappusia tyttöjen keskeltä. Tytöt istuivat hiljaa ja tuijottivat minua, kun odotin hissin saapumista. Olin kuulevinani kuin tukahdutetun tirskahduksen. Livahdin hissiin äkkiä ja painoin oman kerrokseni nappia. Samassa, kun hissi lähti liikkeelle, kuulin kuinka tytöt räjähtivät yhteen ääneen nauruun. 

 
Seuraavana päivänä toimistolla ei sattunut mitään mainittavampaa. Huomasin työvuorolistasta, että Turpeinen oli koulutuksessa. Edellisen illan Excel-sulkeisten jälkeen en varsinaisesti ollut vedossa, joten tilanne vaati että kiusasin jo ennestään polttelevaa vatsanpohjaani ylimääräisillä kofeiiniannoksilla. Tänään onnistuin kaatamaan kahvimukini taukohuoneen pöydälle, ja hakiessani nolona ja arkana rättiä pyyhkiäkseni jäljet huomasin, kuinka touhujani seuratessaan punatukkainen Pipsa vaivihkaa hymyili enemmän ivallisesti kuin säälien. 

Outo hiljaisuus tuntui muutenkin ympäröivän minua missä tahansa kohtasin työtovereitani firman käytävillä, jopa Riittakin oli vaitonaisempi kuin tavallisesti. Hautauduin entistäkin syvemmälle tietokoneeni näytön taakse. Ruudulla vilisevät numeroiden rivit olivat kylmässä johdonmukaisuudessaan ainoa turvapaikkani, niiden loogisiin rakennelmiin oli helppo paeta yhä vieraammalta tuntuvaa ihmiskuntaa.

Jossain vaiheessa numerotkin alkoivat muuttua pelkiksi merkkiriveiksi. Keskittymiskykyni oli tipotiessään. Asiat pyörivät sekamelskana päässä.
Viimeksi olin käynyt jotain tällaista läpi teini-iässä tai ehkä vielä opiskeluaikoina. Koulukiusaajien ansiosta minulla luultavasti ei ollut kovin suurta luottamusta kanssaihmisiäni kohtaan, mutta olin aina onnistunut punomaan itselleni jonkinlaisen turvaverkon, johon pudota kiperissä tilanteissa. 

En ehkä osannut antaa poskisuudelmia tai puhua small talkia, mutta osasin kai sitten jotenkin ajatella, vaikka kömpelyyteni vuoksi oli ihmisiä jotka pitivät minua hölmönä. Mutta entä sitten? Joko antaisin murtaa itseni tai sitten tekisin jotain asialle. Sitä kutsutaan kai ”Pakene tai taistele” -reaktioksi; epätoivoisen kädellisen vastaus tilanteessa jossa se on ahdistajiensa saartamana.

Lapsikin saattoi nähdä, että tämänhetkisille ongelmilleni oli selvä syy. Sen nimi oli Henrik Kristian Turpeinen, ”Henkka vaan”, kuten hän itseään vaati kutsuttavan samalla, kun oli auliisti työntämässä ojennettua kouraansa silmäätekeville tai muille, joista vain arveli olevan itselleen hyötyä. 

Henkka-poika, joka levitti ympärilleen tyyriin aftershaven tuoksua, tämän merkkivaatteet, kalliit kellot ja ulkomaanmatkat. Henkka, jonka ohi kulkiessa olin aina kuullut innokkaasti puhuvan lempiaiheestaan. Eli hänestä itsestään. Kuinka muut olivat pilipalityyppejä, jotka eivät osanneet eivätkä ymmärtäneet juttuja kuten hän itse. Minulle oli kuitenkin jäänyt aina epäselväksi, mitä nämä hänen suuret saavutuksensa olivat.

Miksi hän oli valinnut minut silmätikukseen? Koska olin helppo kohde. Koska olemuksestani huokuva epävarmuus, arkuus ja ujous antoivat tämän maailman henrikturpeisille äänettömän viestin: ”Tule ja potki minua päähän”. Sanotaan, että koirat haistavat pelon. Niin mukavaa miestä kuin Turpeinen yritti esittääkin, minusta hänellä oli aina ollut nälkäisen suden kasvot, silmät jotka alituiseen etsivät toisen kaulavaltimoa pystyäkseen iskemään siihen kiinni milloin tahansa. Silmät, joihin ei kannattanut katsoa liian syvään, koska niissä ei ollut mitään elämää.

Voisin mennä puhumaan työsuojeluvaltuutetulle tai työpaikkalääkärille, mutta jotenkin minulla oli sellainen kutina, että minua ei otettaisi tosissaan. Kaikki yritykset puolustaa itseäni päätyisivät siihen, että minut leimattaisiin harhaiseksi, yhteistyökyvyttömäksi ja huonoksi tiimipelaajaksi. Tietysti nostettaisiin esiin, että sosiaaliset ja vuorovaikutustaitoni vain olivat kehnot. Lopulta minut savustettaisiin ulos työstäni, arvatenkin kiitos Henrik Turpeisen väsymättömän ja demonisen ”PR-työn” esimiesten ja työtovereideni parissa.

Mietin asiaa hetken ja tartuin puhelimeen.

Tuomas oli lukioaikainen koulutoverini, outo lintu ja oman tiensä kulkija jo silloin. Nerokas tyyppi, jonka lahjakkuus vain oli suuntautunut kapealle alueelle. Siinä, missä hän oli hyvä, hän suorastaan loisti, mutta kaikki muu aiheutti päänvaivaa. Harva se päivä olin antanut hänen kopioida koulutehtävät omasta kirjastani ennen tunnin alkua tai hänen jopa luntata paperistani kokeiden aikana. Luultavasti ilman minun apuani hän ei olisi koskaan selvinnyt ylioppilaaksi, mutta tämän tarinan yksityiskohdat eivät kuulu muille. Eivätkä varsinkaan yo-tutkintolautakunnalle. 

Lukiosta selvittyään Tuomas upposi yhä syvemmälle tietokoneiden maailmaan, jossa hän oli viihtynyt jo teini-ikäisenä nörttinä. Kautta rantain sain kuulla, että hän oli päätynyt tiedon valtatien varsin hämärille sivukujille. Vain hyvä onni sekä myös tietyiltä tahoilta vastapalveluksena saatu suojelu olivat estäneet Tuomasta päätymästä vuosikausiksi kiven sisään. Näihin Tuomaksen kummisetiin verrattuna minä en ollut paljon mitään, mutta silti olin myös yksi niitä, joille Tuomas oli palveluksen velkaa. Hän oli yllättynyt, kun kuuli ääneni monen vuoden jälkeen. Selitin, etten halunnut puhua asiasta puhelimessa ja että voisimmeko tavata jossain töiden jälkeen. 

Kulmakuppilassa velloi monenlaista väkeä, kun istuimme kahvikuppeinemme alas Tuomaksen kanssa rauhalliselta vaikuttavaan looshiin. Esitin asiani ja mitä haluaisin Tuomaksen tekevän. Hän vaikutti vastahakoiselta, mutta minun tarvitsi sanoa vain yksi sana: ylioppilastutkintolautakunta. Sen jälkeen asiat lähtivätkin rullaamaan nopeasti.

Seuraavana maanantaiaamuna Henrik Turpeinen kutsuttiin esimiehen toimistoon. Hän riemuitsi jo valmiiksi, sillä olihan nyt varmasti tulossa vihdoinkin se ylennys, jota hän oli firman silmäätekevien kanssa lobbaillut ja nuoleskellut jo pitkään. Samalla hän oli huolellisella myyräntyöllä ja suoranaisella mustamaalauksella raivannut tieltä pois jokaisen, joka vain jotenkin oli hänen esteenään. Turpeisen ilme synkkeni kuitenkin nopeasti, kun hänelle selvisi, mitä asiaa esimiehellä todellisuudessa oli ollut.

Työpöydällä oli suuri kasa papereita. Ulosottofirmojen tositteita maksamattomista pikavipeistä ja kulutusluotoista. Raastuvanoikeuden päätöksiä lapsenruokkojutuista ja maksamattomista elatusmaksuista. Poliisin kuulustelupöytäkirjoja, joiden koko kirjo vaihteli pienistä ravintolanujakoista luottokorttihuijauksiin.

Pahimpana nipussa kuitenkin oli joukko papereita, joista ilmeni että Henrik Kristian Turpeinen ei koskaan ollut työsuhteessa niihin firmoihin, joista hänellä oli erinomaiset työtodistukset, eikä ollut koskaan edes ollut kirjoilla niissä ulkomaisissa huippuyliopistoissa, joista hänellä oli vaikuttavat tutkintopaperit. 

Hännänhuippuna oli vielä otteet kirkonkirjoista ja sosiaaliviranomaisten ja poliisin rekistereistä. Niistä selvisi, että Turpeinen ei ollut mikään varakkaan westendiläisen liikemiesperheen vesa, millä hän oli aina kerskunut, vaan yksinhuoltajaäidin poika Jakomäestä. Tämä oli teinivuosinaan harrastanut koulukiusaamisen ohella kioskimurtoja ja ilkivaltaa paikallisten päiväkotien pihamailla, pyöräsuojissa ja missä liikkuikin.

Katselin taukohuoneesta kana-ateriaani haarukoidessa, kuinka vartijat taluttivat tiukassa käsikynkässä ulos Turpeista, joka kantoi tavaroitaan pahvilaatikossa naama raivosta punehtuneena. Alhaalla ulko-oven luona odotteli jo poliisiauto. Turpeinen ehti luoda minuun murhaavan katseen, mutta en usko hänen aavistaneen, että minun kaltaisellani nössöllä voisi olla mitään tekemistä hänen potkujensa kanssa. 

Tuomas oli tehnyt perusteellista työtä tietokoneensa ääressä. Vanhalla rutiinilla hän oli tunkeutunut joukkoon viranomaisten, yliopistojen ja yksityisten firmojen tietoverkkoja sekä kotimaassa että maailmalla, ja imuroinut koneelleen kaiken mahdollisen, mitä Turpeisesta tietokannoista löytyi. Eikä se sitten ollut kovin mairiteltavaa kerrottavaa.

”Kauhee toi Henkan juttu. Ei olis ikinä uskonut”, Riitta sanoi minulle kahvia juodessamme. ”Niinpä niin”, vastasin ja pohdin jo yhtä ulkomaan projektia, jonka Jari oli minulle uskonut. ”Moi Riitta ja Jokke”, Pipsa hihkaisi iloisesti kulkiessaan ohi parin muun naisen kanssa ja hymyili meille. Hymyilin takaisin.

Advertisement