Ossilla oli ongelma. Se oli hänen suunsa. Se aukesi ja sulkeutui aina väärässä kohdassa. Jätkien kanssa hengaillessa sen huomasi. Heillä oli kova kilpailuhenki, jatkuva tarve nokittaa toisensa asiassa kuin asiassa. Jätkät urheilivat ja pelasivat puulaakifutista. Ossi taas suosiolla jättäytyi joukkueen huoltajaksi, mehunkantajaksi ja osallistui lähinnä kentän laidalta. Ossi halusi olla osa jengiä, hengessä mukana, mutta hän tiesi, että jätkät sisimmässään kiittivät häntä siitä, että hän älysi pysyä poissa kentältä.
Silloin, kun jätkät eivät itse pelanneet, he istuivat brittihenkiseksi sisustetussa pubissa ja katsoivat tuoppien ääressä otteluita jättiruudulta. Tällöinkin heillä oli kova kilpailuhenki päällä. Pelaajatilastojen tuntemus ja kaikenlainen triviatieto siitä, mikä joukkue päihitti kenet ja milloin, niistä kamppailtiin. Näin Ossilla oli hieman paremmat mahdollisuudet päteä kuin itse pelikentällä, mutta tässäkin ylivoiman saavuttaminen oli katkeraa ja veristä kamppailua muiden kanssa.
Pubissa istuttiin iltaa hyvässä sovussa muiden puulaakijoukkueiden pelaajien kanssa, joskin näille muistettiin kevyesti naljailla aina tilaisuuden tullen. Edustettuina olivat ainakin sellaiset seurasuuruudet kuin FC Mastodontit, FC Pallolaajennus, FC Rankkari-Ankat ja FC Kognitiivinen Dissonanssi.
Ossia ihmetytti tämä jatkuva tarve kilpailla. Kun futis- ja urheilutrivia loppui, sen jälkeen jätkät nokittivat toisiaan millä tahansa muulla. Väiteltiin esimerkiksi bändeistä, niiden albumeista ja historiasta. Beatles vai Stones, Oasis vai Blur? Jos kävikin niin onnettomasti, että jätkät huomasivat pitävänsä samoista artisteista, niin ainakin levyjulkaisuiden keskinäisestä paremmuudesta saatettiin vääntää loputtomasti kättä. Levytyssessiot ja kiertuehistoria tarjosivat loputtomasti aiheita väitteilyihin ja besserwisserinä pätemiseen.
Kaikki oli loputonta leikillistä kinastelua ja huulenheittoa, joka välillä uhkasi riistäytyä käsistä ja päätyä oikeaksi nahisteluksi ja tappeluksi. Nokkeluuksien villiintyessä Ossi jäi yleensä tuppisuuksi. Hän tunsi itsensä hitaaksi, kömpelöksi eikä kovinkaan fiksuksi, huomasi usein joutuvansa muiden hyväntahtoisen naljailun kohteeksi. Ainakin hän toivoi, että se oli hyväntahtoista.
Puna nousi Ossin kasvoille. Vaivautuneella hymyllä hän yritti salata, kuinka paljon häntä todella nolotti, kunnes joku ystävällinen sielu armahti häntä ja siirsi leikinlaskun kohteen muualle. Vasta kävellessään yksin kotiin pubista valomerkin jälkeen hän keksi, mitä olisi pitänyt sanoa sen sijaan, että päätyi taas kerran muiden heittämien sukkeluuksien maalitauluksi.
Entäpä sitten, kun muut kertoivat vitsejä? Ossi oli yrittänyt, mutta huomasi, ettei osannut iskeä tarinaa, rakentaa sitä taitavasti kaikkia yksityiskohtia oikealla tavalla värittäen niin että muut olisivat huippukohdassa räjähtäneet nauruun, ja vielä haltioissaan toistelleet samaa juttua lopun iltaa. Toisin kuin porukan taitavimmat vitsiniekat.
Ossi ihmetteli aina supliikkimiehiä ja taitavia läpänheittäjiä, kuinka nämä silkalla karismallaan vetivät omaa showtaan ja saivat muut suorastaan lakoamaan edessään. Hän itse kun ei sellaiseen ollut koskaan kyennyt.
Yritykset itsensä ilmaisuun puheen kautta tuntuivat muutenkin tuhoontuomituilta. Useammin kuin kerran Ossi oli yrittänyt selittää jotain tärkeäksi katsomaansa asiaa keskustelukumppanilleen ja saanut kommentiksi ainoastaan vihaisia ja tympääntyneitä ilmeitä. Se oli selvä vihje hänelle pysyä vain hiljaa. Sanat, joiden ilmaisu kaikkiaan oli tuottanut hänelle tuskaa ja vaivaa, juuttuivat lopulta kurkkuun. Ehkä hänen puheintonaationsa oli rasittavan monotoninen, hän mietti, sellainen joka kyllästyttää kuulijaa.
Kun Ossi jännitti suun avaamista muutenkin, hänen puheensa vinkui pehmeänä ja kimeänä kuin murrosikäisellä, joka ei ollut vielä saanut äänenmurrosta. Miehet, joita kuunneltiin ja jotka vakuuttivat kuulijansa, puhuivat vakaalla baritoniäänellä. Ossi oli yrittänyt joskus madaltaa omaa ääntään, jolloin hänelle oli naureskeltu.
Kerran Ossi oli saanut kyökkipsykologiaa harrastelevalta tutun tutulta diagnoosin itsestään: ”Asperger-tapaus ja mutisti”. Hän ei olisi muuten kuullut asiasta, mutta parin tuopin jälkeen tuttava oli innostunut lörpöttelemään ja kertoi, mitä tämä teräväkielinen, kolmatta vuotta yleistä kirjallisuustiedettä opiskeleva nuori nainen oli sanonut hänestä. Ossin oli pitänyt tarkistaa netistä, mitä ”mutisti” tarkoitti. Asian selvittyä Ossi oli loukkaantunut ja päättänyt tiukasti pysyä kaukana kyseisestä henkilöstä, jos tämä vain jossakin vastaan tulisi.
Kerran kotiin päästyään Ossi oli alkanut miettiä jotain pubissa illan aikana kuulemaansa tarinaa. Jostain oikusta hän oli tarttunut kynään ja alkanut kirjoittaa juttua ylös vanhaan kouluvihkoon. Eikä vain yhtä juttua, vaan kaikkia aikaisempia, jotka olivat jääneet hänen mieleensä. Tuntui kuin kynä olisi liikkunut paperilla itsekseen, suorastaan tanssinut siinä ja täyttänyt sivun toisensa jälkeen.
Kynä ei änkyttänyt, se ei punastellut aina kun piti avata suunsa, se ei vaiennut toisten ivallisten tai vihaisten katseiden edessä, se ei tuntenut noloutta tai häpeää. Kynä kertoi sujuvasti minkä tahansa vitsin, kaskun ja tarinan. Toisin kuin hänen suunsa, joka tuntui mykkyydellään suorastaan liittoutuneen muiden kanssa häntä itseään vastaan.
Jätkät ihmettelivät, mitä Ossille oikein oli tapahtunut, kun miehestä ei ollut aikoihin kuulunut. Oikeastaan Ossin poissaolo oli näkyvämpää kuin tämän läsnäolo oli koskaan ollut. Ossi oli ollut aina enimmäkseen ääneti, korkeintaan hymyillyt ujosti jos joku oli tähän huomionsa kiinnittänyt. Vähitellen koko Ossi unohdettiin. Jätkät jatkoivat toistensa nokittelua jalkapallotuloksilla ja urheilusaavutuksilla.
Jonain iltapäivänä sitten tuoppien välissä yksi jätkistä poimi baaritiskiltä iltapäivälehden vilkaistaakseen urheilusivuilta Valioliigan tuloksia. Kun elintärkeät numeroparit olivat selvillä, jantteri selaili vielä hajamielisesti lehden muita osastoja. Taas sivukaupalla politiikkaa ja muuta roskaa.
Jantteri oli jo heittämässä läpyskän takaisin baaritiskille ja tilaamassa uuden oluen, kun aivan vahingossa hänen silmänsä sattuivat valokuvaan, jossa oli jotain tuttua. Sehän oli Ossi! Mutta mitä hän teki lehdessä? Sitten jantteri huomasi, että Ossista oli kokonainen juttu ja haastattelu. Näin jantteri tuli lukeneeksi varmaan elämänsä ensimmäisen kulttuurijutun sanomalehdestä.
Jutussa haastateltiin muuatta lupaavaa tulokaskirjailijaa, jonka esikoisteos oli ehtinyt herättää mielenkiintoa sillä pikku hiekkalaatikolla, jota kutsuttiin maan kulttuuripiireiksi. Kirja oli proosaa ja kuulemma kertoi varsin tutun oloista tarinaa nuorista ja varhaiskeski-ikäisistä kaupunkilaisista, joiden elämän pääasiallinen sisältö näytti olevan baareissa istuskelu, jalkapallo ja äänilevyt.
”Katkeransuloiseen sävyyn kirjailija kuvaa näiden suuria ja pieniä toilailuja, kipeitäkään kokemuksia unohtamatta. Lupaavimpia uusia prosaistejamme, vahvoilla esikoiskirjapalkinnon voittajaksi”, ja sitä rataa.
Jantteri kiikutti lehden pikapikaa jätkille. Tavanomainen kina urheilutuloksista keskeytyi hetkeksi, kun baariseurakunta syventyi hiljaa päivän epistolaan, jotkut toisten olkapäiden takaa kurkkien. Painomuste ei ollut vielä irronnut sormista, kun innokkaimmat jo kiirehtivät ehtiäkseen kirjakauppaan ennen sulkemisaikaa.
Nähtiin nyt sellainen ihme, että futishullujen kantabaarissa kokoontui lukupiiri. Nopeimmat olivat jo saaneet opuksen kahlattua läpi, se oli kirjoitettu sujuvaan ja helppolukuiseen tyyliin. Mistään Sodasta ja rauhasta ei ollut kyse. Ossin nokkelille sanankäänteille hekoteltiin. ”On sillä jätkällä sana hallussa, ei ois ikinä uskonut”, todettiin.
Jätkät saattoivat nyt kehaista työkavereilleen, että ”Mä tunnen ton tyypin”, kun kahvitauolla kädestä käteen kulkivat yhä uudet päivä- ja iltapäivälehdet, joiden sivuja koristivat Ossin kasvot.
Oli kuin osa glooriasta olisi valunut niidenkin ylle, joiden joukossa kirjailijalahjakkuus oli vielä hetkeä aikaisemmin viettänyt aikaansa. Olkoonkin että tämä oli ollut porukassa niitä maan hiljaisia, joiden läsnäolo huomattiin vasta sitten, kun piti löytää joku kevyen naljailun kohde oman ikävystyneisyyden lievittämiseksi tai muuten vain omaa egoa hieman kiillottamaan. Leikkiähän se oli ainoastaan ollut.
Ilmeisesti leikin kohde oli ollut hereillä, sillä vähitellen jätkistä alkoi tuntua, että kirjan hauskoissa tarinoissa oli hieman liiaksikin tutulta vaikuttavia aineksia. Hahmot esimerkiksi vehtasivat parhaan kaverin tyttöystävän kanssa tai baari-ilta oli katastrofaalisten vaiheiden kautta päätynyt putkaan ja lopulta tuomarin eteen. Puhumattakaan vähäisemmistä turpaanvetämisistä, oksenteluista ja housuihin tekemisistä. Jätkistä alkoi tuntua, että Ossilla oli ollut korvat turhankin tarkasti höröllään baarissa pyörineitä juoruja kuunnellessaan.
Kirja luettiin nyt uudestaan läpi, vähitellen yhä enemmän punoittavin korvin. Sinä iltana yhdestä kaupungin vuokrakasarmien avoimista ikkunoista kuultiin karkea kirous, minkä jälkeen nähtiin kirjan syöksyvän pitkässä kaaressa ulos samaisesta ikkunasta.
Ossia nolotti. Hän naputteli jo uutta teosta Italian kirjailijaresidenssissä, kun kotimaasta kantautui uutisia, että kirja oli aiheuttanut pienoisen skandaalin synnyinsijoillaan. Kirjan hahmojen esikuvat eivät olleet kovin ilahtuneita päätymisestään ikuistetuiksi kovien kansien väliin. Jotenkin asia oli päätynyt myös iltapäivälehtien toimittajien korviin.
Ossi kiitti onneaan, että oli nyt Roomassa. Muuten olisi saattanut olla edessä päätyminen turpakäräjien eteen. Puhumattakaan varsinaista käräjistä. No, ehkä jätkät tulisivat siihen lopputulokseen, että oli vain parempi antaa ajan kulua, jolloin asia unohtuisi. Ja eiköhän joku perussuomalaisten kansanedustaja taas pian möläyttäisi jotakin, josta kansakunta jälleen kerran älähtäisi. Vähäpätöiset kirjalliset hiekkalaatikkosodat unohtuisivat seuraavan kohun alle.
Ossi muisteli John Lennonin ’Työväenluokan sankarin’ sanoitusta: ”Ne vihaavat sinua, jos olet fiksu, ja halveksuvat hölmöä”. Olisi kai täytynyt vain pitää mölyt mahassa, mutta miksi ylipäätään kirjoittaa, jos ei saanut olla täysin rehellinen itseään ja lukijoitaan kohtaan? Toisaalta ei saisi loukata ketään. Olivatko jätkät sitten todella olleet hänen ystäviään? Eivätkö he muka olleet tekemässä pientä jäynää ja naureskelleet hänelle aina tilaisuuden tullen?
Katkeraa riisiä, Ossi pohti. Vanhat kunnon kyräily, epäluulo ja selän takana kuiskuttelu kuuluivat ihmisyhteisön dynamiikkaan, minne tahansa menikin. Kateudesta ja katkeruudesta puhumattakaan. Hänen tehtävänsä kirjailijana oli ennen kaikkea ymmärtää, vaikka totuus ei olisi ollut kaunis.
Tulisiko ujosta ja arasta pojasta vanha ja katkera, kyyninen paskiainen? Ossi ei tiennyt. Sormet naputtelivat uutta tekstiä, se pulppusi esiin kuin itsestään.
Avoimien ikkunaluukkujen takaa jostain alhaalta piazzalta kantautui kaihoisa laulu, joka vähitellen alkoi voimistua. Ei kaukana sieltä, missä hän istui nyt kirjoittamassa, valonheittäjien paahteessa ja väkijoukon huudon yltyessä Lazio kohtaisi tänä iltana AC Milanin.
pHinnWeb 