Kuukausittainen arkisto:elokuu 2014

Paniikkihäiriö

Kari oli matkalla pankista kotiin, kun se tapahtui. Oli kirpeä syyspäivä ja puissa lehdet hehkuivat punaisina ja keltaisina. 

Kari tarkkaili tapansa mukaan vastaantulijoita ja ohikulkijoita, nuoria ja vanhoja, ilmeitä näiden kasvoilla, välinpitämättömiä ja vihaisia, teinien riehakkuutta. Äkkiä alkoi tuntua, että jokainen näistä tuijotti häntä. Pienet hikipisarat kihosivat Karin otsalle, sydän jyskytti rinnassa, hengittäminen kävi raskaaksi. Kadun asfaltti alkoi viettää jyrkästi alaspäin kuin hän olisi seissyt laivan keinuvalla kannella. Kari saattoi vaivoin työntää pois pahoinvoinnin tunteen, joka nousi kurkkuun, päässä vellovan pyörrytyksen kuin huvipuiston karusellissa. 

Koko kaupunki oli jähmettynyt paikoilleen, kellon sekuntiviisari oli pysähtynyt. Ihmisten kasvot olivat nyt muuttuneet jonkinlaisiksi irvokkaiksi naamioiksi tai kadonneet kokonaan. Autojen ja linja-autojen vääristyneet heijastukset näyteikkunoissa venyivät loputtomana monivärisenä, krominhohtoisena spagettina. Häntä tuijotti vihaa ja halveksuntaa uhkuva toteemipaalujen rykelmä, joka vain hetki sitten oli ollut joukko ihmisiä. Viha naulitsi Karin paikoilleen, hänen jalkansa olivat muuttuneet kiveksi. Lopulta hän seisoi keskellä kosmista tyhjyyttä. 

”Mikä klisee”, Kari mietti ja vähitellen liikenteen äänet alkoivat palailla. Naamiot sulivat pois ja väri nousi uudestaan ihmisten kasvoille eikä yksikään niistä enää tuijottanut häntä. Syke tasaantui, rannekellon verkkainen tikitys palasi hädin tuskin kuuluvana Karin korviin. Väkijoukko oli jälleen välinpitämättömänä eteenpäin vellovaa massaa, tuskin läsnäolevaa ja ajatukset jossakin muualla. Kari kohautti olkapäitään ja lähti kotiin keittämään kahvia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Pikkujoulut 2013

Galaktinen komissio oli ottanut hankkeekseen tutkia Maapallon asukkaiden pikkujoulutapoja. Erityisen tarkastelun kohteeksi oli asetettu planeetan pohjoisen pallonpuoliskon pieni valtio, koska sen asukkien tiedettiin olevan jopa takapajuisen ihmisrodun edustajiksi varsin eriskummallista väkeä.

Abduktointia eli tutkimuskohteiden kaappausta mukaan vasten tahtoaan pidettiin eettisesti arveluttavana, mutta tiedevaliokunnan mielestä juurikaan muita vaihtoehtoja ei ollut, varsinkin kun budjetti homo sapiens -tyyppisten kehittyneiden ihmisapinoiden tutkimiseen oli mitä oli.

Määrärahojen niukkuus koski myös antropologista työtä kenttäolosuhteissa, joten nähtiin paremmaksi luoda simuloitu koetilanne, jossa joukko tutkittavia harrastaisi keskinäistä vuorovaikutusta lavastetussa, joskin toki mahdollisimman autenttiseksi järjestetyssä tutkimusteatterissa.

Satunnaisesti valikoitu joukko ihmisapinoita metsästettiin partioalukseen tiedottomassa tilassa ja näille annettiin hypnoottinen joukkosuggestio, jonka mukaan he olisivat joukko työntekijöitä, esimiehiä ja ylempää johtoa keskisuuressa kommunikaatioalan yrityksessä.

Koejärjestelyt tuottivat Galaktisen komission tutkijoille jonkin verran päänvaivaa. Etanolipohjainen rituaalijuoma näytti olevan keskeisessä roolissa juhlamenoissa, ja joidenkin tutkijoiden mielestä tämä loi liian monia arvaamattomia tekijöitä koetilanteeseen. Toisten mielestä tästä kokeesta nimen omaan saatiin arvokasta tietoa ihmisapinoiden rituaalikäyttäytymisestä, joten riskin ottaminen oli kuitenkin kaiken arvoista.

Todistettiin, kuinka kädelliset sonnustautuivat ensin outoihin punaisiin myssyihin, jotka päässä he päästivät joukossa epäsointuista ulinaa – myöhemmin kävi ilmi, että tämä oli ihmisapinoiden rituaalimusiikkia, jota kutsuttiin joululauluiksi. Lauman jäsenet pitivät huolen, että juhlamenojen aikana etanolipohjainen rituaalijuoma ei loppunut omista eikä toisten astioista.

Kokeen edetessä havaittiin erilaisia primitiivireaktioita, joiden kohteeksi joutui erityisesti lauman johtaja-apina. Samoin saatiin hämmentäviä esimerkkejä kädellisten sukupuolikäyttäytymisestä, joka ei mitenkään noudattanut totutun parinmuodostuksen sääntöjä. Kokeen lopuksi todistettiin tutkimuskohteiden joukkopahoinvointia ja siirtymistä lepäämään koetilannetta varten lavastettujen huonekalujen alle.

Koe julistettiin päättyneeksi ja todettiin tutkijoiden keskuudessa varsin onnistuneeksi. Tutkimuskohteille annettiin kollektiivinen amnesia ja heidät palautettiin partioaluksella takaisin lähtökoordinaatteihinsa. Mystinen päänsärky jäi vain todisteeksi kokeesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Rujoja

Jonkinlaista blogintäytettä kai tämäkin. Eli Pispalan Kumppanuuden kirjoituskurssin runo- ja proosarunoharjoituksia loppusyksystä 2013 alkukesään 2014.

Miksi talviaamut haisevat aina hernerokalle?

Miksi talviaamut haisevat aina hernerokalle? Miksi ratapihoilla leijuu aina naftaliinin tuoksu? Ajatukset harhailevat pakkasessa, kiertävät hetken kehää höyryävässä hengityksessä, sitten pakenevat olemattomiin.

Hän on kuusivuotias, kieli jäätyneenä kaiteen metalliin. Hän on kuusikymmentävuotias, vaappuen kadun lasipintaa kuin tyrävaivainen pingviini. Kolmekymmentäkuusivuotiaana hän jyrää eteenpäin ruuhkavuosiaan ja palaverejaan, oli hiekoitusta tai ei.

Painovoima pettää huurteisella kadulla ja hetken hän levitoi ilmassa, maailma on ylösalaisin, ja fläppitaulujen kuninkaasta tulee Kuninkaankadun narri. Koulutyttöjen naurukuoro säestää hänen luidensa rysähtämistä katuun. Yhden tragedia on toisen komedia. Kukaan ei pysähdy, kukaan ei ojenna hänelle kättään, lakonisten spartalaisten marssi ei keskeydy hetkeksikään, pelin säännöt on aikoja sitten kirjoitettu jäiseen katuun. Vammaiset lapset heitettiin rotkoon, koska kilpailukyky. Kaupunkivaltio ei hiekoita katuja, koska Ateena täytyy lyödä.

Kolmekymmentäkuusivuotiaana hän nousee jaloilleen hetkessä ja asfalttiruhje paranee viikossa. Kuusikymmenvuotiaana jo terveyskeskuksen loputtomat vuoronumerot. Kahdeksankymmentäkuusivuotiaana hänet lasketaan routaiseen maahan ja kunnankamreeri huokaisee helpotuksesta. Pappi siemaisee kahvia ja puiden luuranko-oksat kurottavat kohti taivasta kuin tervehtien hautajaisväkeä keskisormea näyttäen. Pakokaasu jää leijailemaan hyiseen aamuun.

Pääsin maailman katolle, mutta kuka asuu sen alla?

Happinaamari kasvoilla
varpaat kohmeisina kiipeilykengissä
jokaista lihasta kivistäen
seisomme vihdoinkin täällä

Kuvalehdestä repäisty Veikka Gustafsson
kotona liiterin seinällä
nurkassa kasa pölyisiä taskukirjoja
Sir Edmund Hillarysta ja šerpa Tensingistä
lapsuuden sankarit vierellämme

Meitä ennen tulleiden jäätyneet ruumiit
roikkumassa pää alaspäin vuorenseinämästä
Ikaros osui juuri tähän 90 asteen kulmassa
Prometheuksen käden voi vielä erottaa kivikasan alta
Kyllä nyt on kotona kerrottavaa

Ollaan niin korkealla,
että kallo kolisee taivaaseen kiinni
Kaikki vuoret on kiivetty
kaikki valtameret on sukellettu
Kuusta tuotiin tuliaisina pari kivenmurikkaa

Depis ja epis iskevät odottamatta seikkailijan mieleen
Ei istu täällä gurua odottamassa
Lumimies pysyy edelleen piilossaan
Maitojuna kutsuu takaisin kotiin

Suuret kertomukset on jo kerrottu
Runonlaulajat vaihtuivat Pleikkariin
Koskenniemi kerää pölyä kansakunnan taulu-tv:n päällä
Koodaajat syövät pizzaa
ja madot Saarikoskea

Kesät betonin keskellä
ja asfaltin yllä väreilevä ilma
unohtuvat hetkessä

Tuuli on viedä paperin
kameran kanssa heiluminen
tuntuu julkealta tunkeilulta

Ehkä ei pitäisi yrittää
sanoa mitään
ehkä ei pitäisi yrittää
ymmärtää mitään

Kun on vain tuulenvire puissa
lehvistön keskelle kätketty auringonvalo
linnut, jotka laulavat
eivätkä välitä pätkääkään diskurssianalyysistä
viheltävä pikkutyttö,
jonka ei tarvitse miettiä pääsykokeita
rastaiden ja varisten ikuinen sota
ilman armeijan intendentintoimistoa
ja rättisulkeisia

Mietin, olenko syntynyt
väärän lajin edustajaksi

Mitä luulit tekeväsi
oletko aivan viisas
kävelit taas punaisia päin
sen aivan selvästi näin

On aina kiva sääntöjä rikkoa
näin ainakin luulet
mutta vielä kunniasi kuulet

Tuhat silmää sua aina tuijottaa
näkyvää tai näkymätöntä
valvontakameraa eivät koskaan sulje
kadulla et yksin koskaan kulje

Syytön tai syyllinen
ei sen väliä
vielä kerran napsahtaa
sulle sakko rapsahtaa

Rikollinen on meistä jokainen
Syyttäjiä myös olemme
itsemme ja toisten

Kuljen taas portaat ylös
Liikuntaahan tämä on, eikö vain?

Aamulla ampaisen samat portaat alaspäin
ja olen taas ulkona

Illalla avaan ikkunan
vaikka olisi pakkasta

Seiniä ei ole olemassa
hoen itselleni

Minusta ei tulisi luolasukeltajaa
tai kaivosmiestä

Tutkin tarkasti varauloskäytävät
palotikkaat, palokirveet

Minulla on aina mukana Sveitsin armeijan veitsi,
astmapiippu ja pelastussuunnitelma

Täyteen ladattu kännykkä, jossa
on valmiina yleinen hätänumero

Pitää muista hengittää rauhallisesti
Paniikkiin ei saa joutua
paniikkiin ei saa joutua

Riimukirjoitukset katonrajassa
ovat koodattu viesti menneisyydestä
Identtisinä toistuvat merkkisarjat
arkaaista kieltä

Muinaisten palvontapaikkojen päälle
rakennetut talot

Pohjanmiesten retkikunta,
joka tunkeutui sisämaahan ja
teki kauppaa pirkkalaisten kanssa

Nykyhetki on pelkkä raapaisu moreenissa,
haihtuva betonipöly ilmassa

Paloiko viikinkipäällikkö laivansa mukana
Pyhäjärvellä,
vaihtuivatko oravannahat roomalaisiin
hopearahoihin?

Asfaltti peitti kinttupolut
hevoskärryt lahosivat
ja katumaastureiden bensankatku peitti
lannanhajun

Riimujen hirvensarvet ja
mäntyjen kuivuneet oksat ja
kalanruodot

Varhainen kevät
ujo sininen taivas
tuulenvire käy

Pispalan rinne
talojen rykelmässä
savun leijailu

Palaavat kiurut
järven selällä verkas
jäiden ryske soi

Metsän huminaa
Ääneenkö nukahtanen
Kuu, linnut puissa

Öinen kaupunki ikkunoissa
kulkijan askeleissa
juoksun kiihtyvä pakonopeus

Marraskuun autioilla toreilla
Takaa-ajajiakaan ei vain näy
Kuu valaisee särkyneet kasvotkin

Puiston pimeässä keskiyöllä
lehtien värinässäkin
hän piiloutuu itseään varjoihin

 

Rujoja 2

1 kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Pankkikeikka

– Paina puuta. Kelpaako konjakki?

– Ainahan se kelpaa.

– Hei, ei sitä noin juoda. Sen annetaan ensin hitaasti lämmetä lasissa ja…

– Samantekevää. Tänään ei sattumoisin huvita etikettisäännöt. Olisipa nyt raakaa viinaa. Kaikkein mieluiten mä vetäisin tajun kankaalle saman tien.

– Niin rankkaa, vai? Juo nyt rauhassa. Sitten puhutaan.

– Ei siinä ole paljon puhumista. Me mentiin aamulla pankille suunnitelman mukaan. Mä ja se virolainen, jonka järjestit mukaan, se…

– Ei nimiä. Tiedät säännöt.

– No, sille Eestin pojalle kävi pieni vahinko. Meinaan, se lakkasi hengittämästä.

– Mitä, onko hän kuollut? Mitä tapahtui?

– Odota nyt, kun mä pääsen siihen asti. Vartijat ja pankkineidit oli siis paketoitu ja laitettu lattianrajaan lepäilemään. Yhdelle mummolle piti syöttää nitroja, kun se meinasi saada slaagin. Huono päivä nostaa eläkerahoja.

– Vähät mummoista. Sitten?

– Sitten me käskettiin yksi niistä virkailijoista avaamaan pankkiholvi. Täti tärisi kuin horkassa, mutta sai lopulta oven auki. Ja yllätys yllätys, ei siellä ollut mitään. Se oli typötyhjä. Että se sun nerokkaasta juonesta.

– Ei rahoja? Mitä sinä oikein puhut?

– Kuules, papparainen, ei rahoja enää pidetä pankkiholvissa, ne kulkevat bittivirtoina verkossa. Eli jos haluat päästä apajille, opettele hakkeroimaan.

– Voi jumalauta. Voi jumalauta.

– No, sitten me hypättiin autoon ja häivyttiin. Vähän matkaa, kun oli ajettu, niin huomattiin, että kytät on perässä. Viron poika siitä leikkimään rallikuskia. Ei aikaakaan, kun auto oli katollaan tien penkassa. Eestin mies oli laakista vainaa. Meitsi ryömii ulos ikkunasta ja juoksee puskaan kytät kannoilla. Onneksi ne eivät olleet kovin fiksuja kyttiä, joten tässä mä nyt olen.

– Ei helvetti. Ymmärräthän sinä, että en minä nyt voi sinulle maksaa tästä keikasta, kun ei rahojakaan tullut.

– En mä niin ajatellutkaan, mutta pienet kulukorvaukset voisit pistää. Sanotaanko vaikka milli. Mä tiedän, että sulla on pientä eläkerahastoa koossa. Mulla on parit valokuvat sun taannoiselta Thaimaan-matkalta, joita sä et varmaankaan halua Interpolin käsiin.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Epäonninen edustaja Virtanen

”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia.
Toiset vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”

Kokous julistetaan avatuksi. Edustaja Virtanen on pitkään miettinyt, miten työntekijöiden oloja voitaisiin konkreettisesti parantaa ja nyt hän on keksinyt mielestään hyvän idean tähän. Tänään hän aikoo esittää ajatuksensa muille, toivoo että idea herättäisi mielenkiintoa ja että siitä keskusteltaisiin.

Puheenjohtaja Jokinen alkaa käydä läpi esityslistaa normaalissa kokousjärjestyksessä. Käsitellään erilaisia käytännön asioita. Yrityksen johto haluaa kiinnittää huomiota siihen, kuinka paljon työntekijät käyttävät aikaa kahvi- ja tupakkataukoihin, puhuvat yksityispuheluja työajalla, ja niin edelleen. Lisäksi poissaolokäytäntöjä halutaan tiukentaa ja lääkärintodistus vaaditaan nyt jo yhden päivän poissaolon jälkeen.

Asia herättää odotettua napinaa työntekijöissä, kun johtoportaan mielestä tämä on vain oikeutettua. Varsinkin nykyisessä suhdannetilanteessa. YT-neuvottelujen keppiä vilautetaan taas työntekijöille, mikä nostattaa näissä hermostunutta jupinaa, mutta vaientaa myös aiempia vastalauseita. Pääluottamusmies Salminen pitää pitkän puheen yritysdemokratiasta ja työnantajan edustaja muistuttaa, kuinka tärkeää on, että nyt puhalletaan yhteen hiileen.

Edustaja Virtanen vääntelehtii jo hermostuneena. Ollaan tultu kokouksen vapaamuotoisen keskustelun osioon ja yleinen puheensorina käy vilkkaana. Virtanen yrittää epätoivoisena saada kättään ylös, mutta kukaan ei huomaa häntä, kun keskustelu sivuaa sellaisia tärkeitä asioita kuin missä kukin on käynyt lomallaan, kaupungin parhaita ruokapaikkoja, tulevaa lottoarvontaa sekä erinäisten julkkisten nykytilannetta.

Virtanen koettaa naama punaisena saada ääntään auki, mutta keskustelu on jo kadonnut täysin tavoittamattomiin sfääreihin ja muuttunut kahden omaan ääneensä erityisesti ihastuneen edustajan keskinäiseksi vuoropuheluksi, jota yes-miehet satunnaisesti kannustavat.

Kokous julistetaan päättyneeksi ja Virtanen ryömii häntä koipien välissä lähimpään pubiin ottamaan pari paukkua tai parikymmentä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Tekstiä ja kuvaa

Pari edellistä tekstiä oli novellin tapaisia kyhäelmiä, jotka kirjoittelin talvella ja keväällä kirjoituskurssille, jota vetää Pispalan Kumppanuuden mediapajalla Lehtimäen Jyri. Ilman kurssia en varmaan olisi saanut näitäkään itsestäni irti. Seuraavaksi vielä muutama teksti ja runontapainen sepustus.

Mediapajalla olen ollut marraskuusta 2013. Tarkoitus olisi jatkaa nyt ainakin tämän vuoden loppuun asti, ehkä kauemminkin jos rahahanoja valvovat jumalat vain ovat suosiollisia.

Mediapajalla tehdään töitä kuvan ja äänen parissa. Tarkoitus olisi vielä ehkä kehittää jotain projektia, jossa hyödyntäisin omia valokuviani (lähinnä Tampereen kantakaupungin alueelta) sekä Pispalassa ottamiani kuvia.

Kenties vain pidän kliseisestä urbaaniromantiikasta, mutta eniten tykkään kuvata kaupunkia myöhään illalla ja yöllä, jolloin valot ja varjot luovat jonkin aivan erilaisen maailman. Päivällä olen yrittänyt ottaa hieman kuvia, mutta ainakaan vielä en ole onnistunut saamaan niihin näppäyksiin yhtä voimakkaita tunnelmia kuin yökuvissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

L o m p a k k o

Pankkiautomaatti sylki kuitin Jaken kouraan. Tilillä oli kokonaiset 26 euroa loppukuuta varten. Joko hän söisi kynsiään tai sitten vippaisi taas kerran eläkkeellä olevalta äidiltään. Onneksi isä ei ollut enää elossa, muuten ukko olisi haukkunut hänet pataluhaksi. 

Lukemattomia kertoja Jakke oli saanut kuulla olevansa hyödytön renttu, jonka maailmaan saattamista äijä oli ääneen katunut useammin kuin Jakke edes halusi muistaa. ”Miten minun lahjakkaasta pojastani, joka on usean laudaturin ylioppilas ja kelvollinen vaikka Mensan jäseneksi, on tullut tuollainen kelvoton pummi”, ukko oli jaksanut teatraalisesti paasata. Haudalla itkeminen oli Jaken osalta jäänyt vähiin.

Jakke maleksi kotiin tavallista reittiään Linnanaukion kautta. Baari matkan varrella houkutteli ankarasti, mutta jokin tahdonvoimaa etäisesti muistuttava tunne sai hänet vaivoin kävelemään ravitsemusliikkeen ohi. Ehkä hän soittaisi äidille huomenna; kaipa sitä yhden illan pärjää kuivin suin, Jakke järkeili. 

Hän ajatteli taas Kaisaa, vaikka oli vannonut unohtavansa, ja potkiskeli samalla ajatuksissaan pikkukiviä kadunreunalla, kun kengänsyrjä osui johonkin, joka oli jotakin pehmeämpää ja raskaampaa. Jakke kirosi ääneen. Mikseivät ihmiset voineet korjata rakkiensa jätöksiä kadulta? Nyt hän joutuisi pesemään ainoita hyviä käyttökenkiään, kaapimaan pohjien uria puhtaaksi, uittamaan kenkiä mäntysuovassa kunnes haju lähtisi. 

Ruskea esine kadulla ei kuitenkaan ollut, mitä hän oli luullut sen olevan. Se oli siannahkajäljitelmää, Made in China ja jostakin halpahallista ostettu. Jakke noukki esineen ylös ja samalla hänen sydämensä alkoi takoa nopeammin. Se oli lompakko eikä aivan kevyt. 

Jaken käsi tärisi hieman, kun hän uskaltautui katsomaan sen sisältöä. Sen verran hänellä oli järkeä päässä, että hän livautti lompakon nopeasti takkinsa povitaskuun pois uteliaiden ohikulkijoiden silmistä. Hän sulkeutui läheisen tavaratalon miestenvessan koppiin ja vasta siellä uskaltautui katsomaan sisältöä tarkemmin. 

Taivas aukeni ja enkelit lauloivat hoosiannaa. Myöhemmin tutkintavankilan sellissä Jakke ajatteli, että se oli tainnut olla hänen elämänsä onnellisin päivä.

Kotiin kävellessään Jakke tunsi olevansa kuin unessa. Jostain pilakuvasta karanneet piru ja enkeli kävivät kiivasta väittelyä hänen olkapäillään. Hänen olisi pitänyt kiikuttaa lompakko saman tien löytötavaratoimistoon. Jos hän pitäisi rahat, se olisi sama kuin hän olisi varastanut ne, enkeli kimitti hänen korvaansa. Piru taas maalaili tavarataivasta, joka Jakelle nyt aukeaisi: ylös katuojasta kertaheitolla! Jakke ei sanonut juuta eikä jaata kummallekaan. 

Pian hän avasi kotioven ja näki likaisella kynnysmatollaan joukon laskuja, kirjeet perintätoimistosta ja työvoimatoimistosta. Jälkimmäisessä häntä pyydettiin taas yhteen hyödyttömään työhaastatteluun karenssin ja etuuksien menettämisen uhalla. Jakke teki päätöksensä ja piru voitti sen erän.

Jakke seisoi lentokentän lähtöselvityksessä ja odotti pääsyä Finnairin Bangkokin vuorokoneeseen. Kotiin olivat jääneet vielä uutuuttaan tehdastuoksuva ja puoli seinää peittävä taulu-tv sekä joukko muuta kallista viihde-elektroniikkaa, jota hän käytti lähinnä pelaamiseen. Eilen hän oli käynyt varaamassa Harley-Davidsonia edustavassa liikkeessä 1200-kuutioisen pyörän. Se olisi odottamassa häntä, kun hän palaisi reissusta, samoin myös vuosikerta-Stratocaster, jollaisen itse Hendrix oli omistanut! Wild thing, you make my heart sing!

Jaken pää oli täynnä tulikuumia pakoputkia, polttavaa asfalttia, rantakuningattaria ja rock’n’rollia, kun jokin raskas iskeytyi hänen olkapäälleen. Se oli lapion kokoinen käsi, joka puristi häntä kuin teräspihdit. Jakke kääntyi ja näki edessään reilun ladonoven kokoisen miehen, jolla oli yllään ainakin muutamaa numeroa liian pieni rippikoulupuku. Jättiläinen piti Jakkea otteessaan ja puhui yllättävän pehmeällä ja hiljaisella äänellä: ”Olis vähän asiaa, kundi. Mennääs bamlaamaan tohon vähän sivummalle.” 

Jakke yritti turhaan vääntäytyä irti, mutta oli liian peloissaan huutaakseen. Muut matkustajat ja lentokentän henkilökunta velloivat ympäriinsä oudon välinpitämättöminä. Jätti koppasi Jaken raskaan matkalaukun kainaloon kevyesti kuin tulitikkuaskin ja piti toisella kädellään Jakea tiukasti kiinni hihasta ohjaten tätä kohti läheistä huoltokäytävää. Sen varrella oli melkein huomaamaton ovi, joka olisi voinut kuulua siivouskomerolle. 

Kiireiset mekaanikot ja siivoajat eivät kiinnittäneet heihin huomiota, kun jätti avasi oven ja työnsi Jaken edellään huoneeseen, sitten kumartui itse, ettei olisi lyönyt päätään ovenkarmiin ja seurasi Jaken perässä. Oven sulkeuduttua Jakke huomasi, ettei huone ollut mikään siivouskomero, vaan pieni toimisto. Pöydän edessä seisoi odottamassa kolme miestä, kaksi siviilipukuista ja yksi univormuun sonnustautunut. 

Jakke tunnisti univormupukuisen heti jonkinlaiseksi tullivirkailijaksi, mutta pukumiehistä hän ei osannut sanoa mitään. Miehet näyttivät Jakesta lähinnä entisiltä nyrkkeilijöiltä tai sitten karskeilta ammattiupseereilta, jätin rinnalla eivät mitään höyhensarjalaisia hekään. 

Toisella miehistä oli raudanharmaat hiukset, nuorempi oli tummahiuksinen, ohimoilla jo hieman harmaata hänelläkin. Jake pani merkille, että molemmat olivat suunnilleen samanpituisia. Nuorempi oli laihempi ja kapeaharteisempi, mutta miesten kasvoissa ja koko olemuksessa oli niin paljon samaa, että Jaken mielestä he olisivat voineet olla isä ja poika.

Vanhempi graniittikasvoista puhui jätille: ”Kiitos, Simonen. Me jatketaan tästä. Voit pitää loppupäivän vapaata.” Jätti vastasi: ”Eipä mitään. Kyl mä mieluummin sprigi päällä keikkaa heitän täällä provinssissa kuin raahaan deekuja maijaan Piritorilla. Moi do!” Jätti heilautti lapiokouraansa hilpeästi ja liian lyhyt puvunhiha paljasti reilun matkaa karvaista käsivartta. 

Jätin suljettua oven takanaan vanhempi graniittikasvo puhui tullivirkailijalle. ”No niin, paperit on nyt allekirjoitettu eikä teidän osastoa tässä enää tarvita eli me hoidetaan loput”, kivinaama sanoi mekaanisella äänellä ja viittasi oven suuntaan. Tullivirkailija, maailman murjoman pikkubyrokraatin näköinen mies ei vaikuttanut järin ilahtuneelta siitä, että hänen omalle toimivalta-alueelleen oli näin tunkeuduttu. Hän kuitenkin tyytyi vain kuivasti heilauttamaan kämmentään ohimolleen kuin sotilastervehdyksen parodiana ja lähti niine hyvineen. 

Toimistokopperossa olivat nyt vain graniittikasvot ja Jakke. Vanhempi miehistä tarkasteli Jakkea sanomatta mitään ja niin pitkään, että Jakke jo kiemurteli hermostuneena. Ilmastoimattomassa ja tunkkaisessa kopissa pienet hikikarpalot alkoivat nousta hänen otsalleen. 

Lopulta mies heilautti jotain valokuvalla varustettua korttia Jaken silmien edessä: ”Rikosylikomisario Karlsson Keskusrikospoliisista. Jaakko Järvinen, teidät on pidätetty epäiltynä Jokikadulla kuudestoista päivä viime kuuta tapahtuneesta pankkiryöstöstä. Lähdette nyt mukaamme kuulusteluja varten.” Maailma muuttui epätodelliseksi. Jakesta tuntui kuin hän olisi katsellut jotain filmiä elokuvateatterissa.

He kulkivat käytävää pitkin lentokenttärakennuksen syrjäisessä kulmassa sijaitsevalle ovelle, jonka edessä odotti pysäköitynä siviiliauto ilman vilkkuvaloa tai muita poliisitunnuksia. Harmaatukka kulki edellä, Jakke tämän perässä ja nuorempi kivikasvoista taaimmaisena Jaken matkalaukkua kantaen. 

Jakke oli odottanut, että hänelle olisi laitettu käsiraudat ja lausuttu poliisisarjoista tuttu litania oikeudesta vaikenemiseen ja asianajajaan, mutta pidätys oli suoritettu äärimmäisen vähäeleisesti ja enempiä sanoja tuhlaamatta. He kulkivat ääneti autolle. 

Jakke huomasi, että nuorempi poliiseista seurasi tarkkaan vanhempaa, kuin rekisteröiden tämän pienimmänkin eleen ja liikkeen. Jakke muisti joskus näkemänsä tv-dokumentin Romanian diktaattorista Nicolae Ceaușescusta. Siinä oli mukana vanha filminpätkä diktaattorista yhden lakeijansa kanssa, joka tarkasti jäljitteli diktaattorin jokaista elettä niin, että se oli yhtaikaa koomista ja aavemaista.

Muuten Jaken pää oli tyhjä ajatuksista. Vanhempi poliisimies taas pälyili ympärilleen kuin peläten, että joku olisi huomannut pidätyksen. Ulkopuolisille silmille he olisivat silti voineet olla vain kolme liikemiestä tulossa ulkomaanlennolta ja nousemassa autoon, kaksi puvuissaan ja Jakke uudessa kalliissa nahkatakissa.

He seisoivat auton luona. Vanhempi poliisi kaiveli puvuntaskujaan. Tämän kasvoilla kävi vihainen ja turhautunut ilme kuin miehellä, joka on tottunut pitämään kaikki langat aina tiukasti omissa käsissään ja sitten huomaa yhtäkkiä, että joku langanpätkistä on karannut omille teilleen: ”Mitä ihmettä, olenkos mä pudottanut autonavaimeni…?” 

Nuorempi poliisi sanoi rauhallisesti: ”No, jos mä hoidan tämän”, ja kaivoi jotain omasta taskustaan, räpläsi hetken lukkoa, joka oli samassa auki. ”Takavarikoitua todistusaineistoa, vai?” vanhempi poliisi virnisti. ”Jotain sinne päin”, nuorempi tokaisi. 

Oliko se tiirikka vai kopio autonavaimesta, Jakke ehti miettiä ennen kuin hänet työnnettiin takapenkille. Sitten hänellä oli tärkeämpääkin pohdittavaa, kun auto suuntasi matkansa kohti poliisitaloa iltapäiväruuhkan halki.

Jakke ei ehtinyt istua kauan sellissä, kun hänet jo haettiin ensimmäiseen kuulusteluun. Vai löytyi lompakko kadulta? Ja sattumalta siinä oli vain viisikymmentätuhatta euroa rapeina uusina seteleinä? Herrahan taitaa olla oikea humoristi. No, kyllä tarina alkaa muuttua, kun tarpeeksi kauan kypsyttelet omissa liemissäsi. Takaisin selliin. Vähän unta palloon, hieman ankeaa vankilaruokaa ja tervan makuista kahvia päälle. Sitten jatketaan. Samat kysymykset uudelleen. Missä olit silloin ja silloin? Kenen kanssa? Miten selität, että…? 

Jaakko Järvisen vähittäinen pehmitys oli alkanut. Lopullisena päämääränä oli, että hän munisi poliisisedille nätin kultamunan: siististi printatun tunnustuksen Jaken omakätisellä allekirjoituksella ja asianmukaisilla leimoilla varustettuna. Sen jälkeen poika pakettiin ja tuomarin kautta lääninvankilaan ainakin seuraavaksi puoleksi vuosikymmeneksi. 

Jakelle itselleenkin alkoi vähitellen valjeta, mistä häntä syytettiin. Naamiomies oli vienyt aseella uhaten Jokikadun konttorista kuusikymmentätuhatta euroa riihikuivaa. Ryöstäjän epäonneksi setelit olivat olleet merkittyjä. Jaken jäljille ei ollut vaikea päästä sen jälkeen, kun hän oli aloittanut törsäyskierroksensa. 

Kuulustelijat tekivät Jakelle hyvin selväksi, ettei hän tainnut olla mikään ruudinkeksijä, kun alkoi levitellä rahoja niin pian ryöstön jälkeen. Että miten ryöstäjä, joka on toisaalta tarpeeksi fiksu löytääkseen konttorin, jossa vielä tähän maailmanaikaan säilytetään käteistä rahaa, voi tehdä niin alkeellisen virheen? 

Rikosylikomisario Karlsson oli itse läsnä Jaken kuulusteluissa ja oli vuorenvarma tämän syyllisyydestä, pommitti häntä samoilla kysymyksillä kerta toisensa jälkeen, yritti saada hänet murtumaan ja tunnustamaan. Käsittelyn seurauksena Jakke puhkesi kyyneliin, mistä innostuneena Karlsson haukkui häntä mammanpojaksi. Jakke ei kuitenkaan vieläkään tunnustanut. Tästä raivostuneena Karlsson käski heittää hänet takaisin selliin. 

Nuorempi hänet pidättäneistä poliiseista, Lindroos, seurasi kuulusteluja mietteliäänä, teki omia muistiinpanojaan ja kyseli välillä jotain Jakelta, ei kuitenkaan grillannut tätä Karlssonin tavoin. Lindroos ei tosin ottanut kuulusteluissa mitään ”hyvän poliisin” roolia, vaan pysytteli koko ajan enimmäkseen taka-alalla.

Jakke makasi yöllä valveilla sellissään. Sen jälkeen, kun oli käynyt ilmi, että hän ei pitänyt yliopistoympäristöstä eikä yliopisto hänestä ja oli ottanut loparit koko universtaalta, hän oli päättänyt lopettaa turhan ajattelemisen ja keskittyä vain elämiseen, ”oikeaan elämään” diskurssianalyysin ja poststrukturalististen teorioiden sijaan. Ja varsinaista elämää se oli ollutkin, baarista baariin jonkin epämääräisen kaveriporukan mukana. 

Hän oli tarttunut jokaiseen hetkelliseen oikkuunsa, elänyt haaveissaan unelmien ja pilvilinnojen tulevaisuudessa, joka ei koskaan toteutuisi. Hän oli hetken mielijohteesta hankkinut kotiin vaikkapa kalliita elektroniikkaleluja, jotka jäisivät ennen pitkää nurkkaan pölyttymään, kun hän kyllästyi niihin tai parempi malli tuli markkinoille. Ja sehän oli saatava!

Kaisa ei ollut enää jaksanut katsella hänen touhuaan, vaan oli muuttanut pois. ”Miten noin fiksu tyyppi voi toimia noin pirun typerästi?” Kaisa oli kysynyt Jakelta useammin kuin kerran. Kuin lisätäkseen vettä myllyyn Jakke oli alkanut sen jälkeen pyöriä strippibaareissa ja tilannut kalliita drinkkejä epämääräisille naisille, monesti pikavippirahoilla, kun käteinen oli iltahumussa loppunut. Hän oli höveli kaveri ja helppo lypsettävä siipeilijöille. 

Hän oli hetken oikusta lähtenyt ulkomaanmatkalle erään stripparin kanssa, jonka kanssa oli juuri silloin lyöttäytynyt yhteen. Laila oli omien sanojensa mukaan yksinhuoltaja Lappeenrannasta ja teki usein keikkaa Jaken kotikaupungissa. Matkalta palattuaan Jakke huomasi olevansa lomautusuhan alla rengastehtaalta, jonne oli mennyt ”oikeisiin töihin” viimeisten opintolainarahojen loputtua. Raskas työ oli vaatinut raskaat huvit.

Ulosottomies oli näihin aikoihin alkanut olla vakituinen vierailija Jaken luona, kun pikavippifirmat alkoivat voudin suosiollisella myötävaikutuksella kysellä omiensa perään: satojen prosenttien vuosikorko tietysti lisättynä kulutusluottoihin, joilla Jakke oli ostanut lelujaan ja matkojaan ja juhlinut monenkirjavan yö- ja ilolintuparvensa kanssa. 

Nyt kaverit ja Miss Lila olivat kummasti kaikonneet. Sen jälkeen kuluneet vuodet olivat yhtä sumua. Jotenkin hän oli kuitenkin rääpinyt eteenpäin, elänyt hiljaiseloa, vaihtanut pienempään asuntoon kaupungin laidalla. Sossun työntekijä oli auttanut häntä laatimaan jonkinlaisen maksusuunnitelman, mutta hän tulisi olemaan velkakierteessä lopun ikäänsä. 

Siinä vaiheessa, kun Jakke oli löytänyt lompakon, hän oli jo jokseenkin luovuttanut ja lakannut unelmoimasta ylipäätään mistään. Sitten koko härdelli oli alkanut uudestaan ja lopulta se oli tuonut hänet tähän putkaan. Yön hiljaisimpana hetkenä Jakke makasi laverilla ja nieli katkeria kyyneliä. Mammanpoika, mammanpoika!

Aamulla Jakke heräsi ja huomasi, että sellin ovi oli auki. Hän nousi ripeästi pahnaltaan ja meni katsomaan ovelle. Käytävässä ei näkynyt ristinsieluakaan. Jakke katseli ympärilleen neuvottomana. Hetken päästä käytävän päähän ilmestyi yksinäinen hahmo. Se oli Lindroos. Hän huikkasi Jakelle: ”Jaha, olet herännyt. Nyt varmaan maistuisi kahvi. Mennään tuohon mun huoneeseen, siellä on vastakeitettyä.” Jakke ei tiennyt, mitä sanoa, joten hän ei sanonut mitään. Seurasi vain Lindroosia käytävän halki rakennuksen toiseen siipeen, jossa tutkijoiden työhuoneet olivat. 

Lindroosin työhuoneessa oli mahonkisen toimistopöydän, parin narisevan tuolin ja näyttöpäätteen lisäksi kirjahylly vanhojen tapausten kansioille sekä ammattikirjallisuudelle. Huoneessa tuntui samanlainen tuoksu kuin näissä vanhoissa toimistoissa yleensäkin: yhdistelmä vanhaa kiveä ja puuta sekä vuosia ennen nykyisiä tiukkoja tupakkalakeja tupruteltuja savukkeita, piipullisia, sikareitakin.

Jakke katseli Lindroosin kirjahyllyn teosten selkämyksiä, joissa oli sellaisia nimiä kuin ”Crime Forensics”, ”Profiling” ja niin edelleen. Jakke oli huomaavinaan kirjojen joukossa myös pari vieraskielistä teosta antiikin ajan näytelmätaiteesta ja teatterimaskeerauksesta kautta aikojen, ja oli yllättynyt, että kivikasvo-Lindroos näytti olevan myös taiteista kiinnostunut, kulturelli mies. Ehkä se oli tervetullutta vastapainoa poliisityölle. Seinällä oli koristeena kehystettyjä värivalokuvia Pariisista ja Roomasta. Työhuoneessa oli myös kangaspäällysteinen sohva nokkaunia varten sekä pieni keittiötila ja kylpyhuone, jossa oli WC ja suihku. Jakke pyysi lupaa käyttää vessaa. 

Heti ovesta astuttuaan Jakke huomasi kylpyhuoneen kaapin kahvassa roikkuvan vaateripustimen, jossa oli Lindroosin harmaa puvuntakki. Kaikki siviilikytätkö tuollaisia suosivat, Jakke mietti; sellainen oli ollut Karlssonillakin. Hän hypisteli hajamielisesti takkia, italialaista villaa; hän huomasi takin vuoresta sen olevan Hugo Bossia. Jakke ei ollut koskaan ollut pukumies, puvut olivat hänen mielestään hautajaisia varten. Jotain pehmeää tuntui takin olkapäissä hänen sormiaan vasten. Olkatoppaukset, Jakke tajusi; eivätkös ne menneet muodista jo 80-luvulla? Toisaalta muodista ja sen nopeasti unohduksiin painuvista ja yllättäen sieltä taas palaavista trendeistä ei ottanut pirukaan selvää. Paljonkohan rikoskomisario mahtaa tienata, Jakke pohti; varmaan aivan kohtalaisesti, jos on varaa harrastaa kulttuuria ja matkailua.

Se Karlsson oli kyllä ollut oikea pirulainen: muistutti armeijan jäykkäniskaisia, rautakangen nielleitä kapiaisia, jotka olivat joka välissä ärjymässä naama punaisena. Lindroos taas vaikutti ihan asialliselta tyypiltä. Sinänsä kytät toivat hänelle mieleen sairaalan syöpäosaston: hyviä olla olemassa, mutta itse niistä halusi pysyä mahdollisimman kaukana.

Asiansa hoidettuaan Jakke pesi kätensä ja katsoi samalla itseään peilistä. Eipä hän hääppöiseltä näyttänyt. Laiha, riutuneen näköinen mies, jolla oli mustat reunat silmien alla ja leuassa monen päivän sänki, jonka seasta puski huolestuttava määrä harmaita karvoja. Väsytti, heikottikin. Jos jossakin oli linnunpelättimen paikka täytettävänä, hänellä oli hyvät mahdollisuudet vakanssiin. 

Jakke kuivasi kätensä paperiin, rutisti sen ja heitti lavuaarin alla olevaan, siististi valkoisella muovipussilla vuorattuun roskakoriin. Ennestään siellä näkyi olevan tyhjä partavesipullo ja suihkepullo, jonka kyljessä luki jollain trendikkäällä kirjasintyypillä sana ”KhameLeon”. Jakke ajatteli, että viime aikoina hänen elämässään oli tullut niin paljon järkytyksiä, että tukka sojotti päässä pystyssä ilman hiussprayn apuakin. Jakke sammutti valon, sulki kylpyhuoneen oven perässään ja istui kuuntelemaan, mitä Lindroosilla oli sanottavanaan.

Lindroos oli loihtinut jostain esiin mutteripannun ja kaatoi kahvia Jaken kuppiin: ”Tuossa olisi pari voileipää ja croissantiakin, jos kelpaa.” Jakke joi ja mutusteli voisarvea ihmeissään. Kun kumpikin oli nauttinut aamiaista hiljaisuuden vallassa, Lindroos vihdoinkin puhui. Ihme oli tapahtunut: graniittikasvot olivat puhjenneet hymyyn. Jakke aavisteli edelleenkin pahaa. Lindroos asettui pöytänsä taakse kuin luennoitsija, hypisteli papereitaan, rykäisi ja loihe lausumaan.

”Niin, pyysin sinut tänne ilmoittaakseni, että olet vapaa ja voit mennä. Syytettä ei nosteta. Tähän liittyy kuitenkin muutama ehto.” Lindroos kaivoi papereitaan, niiden seassa oli joitakin valokuvia. Suttuinen tuloste oli otettu pankin valvontakameran nauhoituksesta. Rakeisen kuvan alareunan aikakoodissa oli päivämäärä ja kellonaika. Kuva esitti harmaapukuista aseella osoittavaa miestä, joka oli peittänyt kasvonsa kommandopipolla. 

Lindroos antoi Jaken tarkastella kuvaa hetken aikaa, sitten jatkoi: ”Olemme seuranneet Karlssonia jo jonkin aikaa ja epäilleet tätä joistakin väärinkäytöksistä, lahjonnan vastaanottamisesta ja sen sellaisesta. Jokin aika sitten saimme selville, että tällä on huomattavat pelivelat, mutta miten hän on niitä maksanut, siitä meillä ei ole ollut tietoa. Vasta sen jälkeen, kun olimme pidättäneet sinut, tapaus alkoi vähitellen aueta. Jokikadun konttori oli yksi niistä, jotka Karlsson ryösti.” Jakke hätkähti, mutta Lindroos ei edes huomannut tätä, vaan jatkoi selostustaan uutistenlukijan selkeällä ja vakaalla äänellä puhuen.

”Hänellä oli poliisina kontaktit pankin turvaosastoon, tiesi rahojen kuljetuksesta ja missä milloinkin säilytettiin huomattavia summia käteistä. Havaitsimme, että sattumoisin Karlsson oli ollut autoineen lähistöllä niin Jokikadun kuin muutamassa muussa ryöstössäkin. Passipoliisit tarkistavat rutiinilla kaikki seudulla liikkuvat autoilijat, mutta tarkistavatko he korkea-arvoisen poliisimiehen autoa, joka sattumalta liikkuu lähistöllä? Tittelit ja auktoriteettiusko menevät velvollisuuden edelle.”

”Jokikadulla Karlsson kuitenkin hutiloi eikä vain yhden kerran. Ensinnäkin hän sai saaliikseen joukon merkittyjä seteleitä. Toisen ja ratkaisevan virheensä hän teki, kun oli kuljettamassa seteleitä eräälle, sanotaanko merkittävälle alamaailman hahmolle, joka järjestää laittomia uhkapelejä. Karlsson oli astunut autostaan Linnanaukion parkkihallissa tarkoituksena viedä rahat henkilökohtaisesti kyseisen aukion reunalla sijaitsevaan rakennukseen.”

”Koko summa oli halvassa lompakossa, joka jostain kohtalon oikusta kuitenkin putosi häneltä matkan varrella. Kuinka ihminen voi onnistua kadottamaan kerralla 50 000 euroa käteistä rahaa? Voimme vain arvailla. Ehkä hänellä oli todella kiire, ehkä hän oli hyvin hermostunut, ajatuksissaan ja muissa maailmoissa. Ehkä vuosia jatkunut kaksoiselämä alkoi lopultakin vaatia veronsa. Ehkä.” 

Tässä kohti Lindroos piti tauon ja katsoi Jakkea kasvoilla sama mietteliäs ilme, jonka Jakke oli nähnyt aikaisemminkin. ”Joka tapauksessa, kun Karlsson lopulta huomasi asian ja palasi etsiskelemään lompakkoa aukiolle, oli jo liian myöhäistä.” Jakkea heikotti taas. Lindroos huomasi tämän valahtaneen kalpeaksi, mutta jatkoi. 

”Tässä vaiheessa rahoja ei ollut vaikea jäljittää ja otimme sinut kiinni. Karlsson päätti tässä kohdassa tarttua tilaisuuteensa, kun sopiva syntipukki oli kerran löytynyt, peittääkseen omat jälkensä. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että olimme jo hänen jäljillään. Karlsson saatiin kiinni rakastajattarensa luota naapurikaupungista. Hänet on nyt pidätetty virantoimituksesta ja häntä pidetään kotiarestissa. Media ei tiedä asiasta eikä koskaan saa tietääkään. Poliisikuntaa on jo kohdannut tarpeeksi skandaaleja emmekä me tarvitse enää yhtäkään lisää.” 

Jakke kuunteli ääneti, sitten kysyi: ”Tuota, sä sanoit että mä pääsen vapaaksi, mutta siihen liittyy joku ehto. Mikä se on?” 

Lindroos katsoi Jakkea terävästi silmiin: ”Kuuntele nyt tarkkaan. Kävimme hakemassa kotoasi loput rahat, joita et ollut ehtinyt tuhlata. Saat pitää elektroniikkalelusi, vaatteesi ja muut romppeet, jotka ostit rahoilla. Samoin kaikki velkasi pysyvät kuitattuina. Olit fiksu, kun hoidit ne heti alta pois, vaikka vuosien varrella lahjakkaasti ryssimäsi talousasiat eivät muuten kuulukaan minulle. Thaimaaseen et tällä erää pääse, mutta voit myöhemmin tehdä matkan omilla rahoillasi.”

”Minulla on joitakin tuttuja kaupungin puolella, joiden kautta järjestin sinulle paikan postin lajittelukeskuksesta. Sillä et rikastu, mutta se on rehellinen ja säännöllinen työ. Ehkä saat nyt muutaman pennin sivuun joka palkastasi; luulen että olet joka tapauksessa saanut tarpeeksesi baarielämästä.”

”Ehto on tämä: et milloinkaan hiisku halaistua sanaa tästä jutusta lehdistölle tai millekään muulle medialle, et lähimmille ystävillesi, et äidillesi, et kenellekään. Pyyhimme myös rekisterisi puhtaaksi eikä tätä tapausta ole milloinkaan sattunut. Mutta jos petät meidät, tiedä tämä: järjestämme asian niin, että istut loppuikäsi kiven sisässä ja avain heitetään pois. Do I make myself clear?” ”Perfectly, sir”, Jakke sanoi ja suuntasi katseensa kohti lattiaa.

Kaksi viikkoa myöhemmin Jakke istui sunnuntaina äitinsä luona ja söi tämän laittamia ohukaisia mansikkahillon kera. Äiti oli autuaan tietämätön kaikesta: rahoista ja Jaken vankeusajasta. Jakella oli ollut tapana silloin tällöin hävitä muutamiksi viikoiksi omille reissuilleen, ja äiti oli jo alistunut siihen, että Jakesta ei tällöin kuulunut yhtään mitään. Äiti oli joka tapauksessa iloinen, että Jakke oli saanut vihdoinkin oikeita töitä. Myös Kaisa oli saanut tietää asiasta ja soittanut pitkästä aikaa. Eivät he olleet palaamassa yhteen, mutta ainakin he puhuivat taas toisilleen.

Äidin televisio oli auki. Jakke ajatteli vielä vilkaista iltauutiset ennen kuin lähtisi kotiinsa. Ennen päivän uutistapahtumia esitettiin se tavallinen kimara kaupallisia tiedotteita: cornflakesit syöksyivät lautaselle, viimeisimmät automallit kiitivät krominhohtoisina kaupungin yössä neonvalojen seassa, terveyssiteelle kaadettiin jotakin sinistä nestettä, ruskettuneet kenit ja barbiet pelasivat merenrannalla lentopalloa auringonpaisteessa ja hymyilivät leveää SuperFluor-hymyä.

”Oletko väsynyt tylsiin, aina samanlaisiin hiuksiisi? Haluatko lisää väriä elämääsi? Uudella KhameLeon-hiusvärillä muutut hetkessä uhkeaksi blondiksi, salaperäiseksi brunetiksi tai räiskyväksi punapääksi. Tai jos olet kyllästynyt kirkkaisiin väreihin, voit valita myös arvokkaan hopeanharmaan!” 

Kuvaruudussa näytettiin, kuinka viehättävä nuori nainen katseli itseään liioitellun tympääntynein ilmein kylpyhuoneen peilistä ja haroi hapsottavia maantien värisiä hiuksiaan. Kuin taikaiskusta tämän käteen ilmaantui yhtäkkiä KhameLeon-suihkupullo, kasvoille levisi yllättynyt hymy, ja pian neitonen jo viiletti bileistä toiseen säteilevänä Jean Harlow -tyyppisenä vaaleaverikkönä, sitten muuttui tyylikkääksi mystiseksi ruskeaveriköksi, jonka jälkeen tämän hiukset roihusivat punahehkuisina kuin tulipalo, miehet läähättivät ja lakosivat ympärillä, ja niin edelleen. 

Koomisena loppuhuipennuksena sama näyttelijätär istui lopulta harmaahiuksisena mutta edelleen viehättävänä kakkulapäisenä mummona keinutuolissa ja kutoi sukkaa. Loppukaneetti: ”Ja mikä parasta, toisin kuin muut hiusvärit, KhameLeon-värin voit pestä hetkessä pois ja vaihtaa saman tien uuden värin pyyhekuiviin hiuksiin! Kokeile jo tänään! KhameLeon-tyytyväisyystakuu!” 

”Voi hyvänen aika näitä mainoksia”, äiti huokaisi ja tavoitteli kaukosäädintä kääntääkseen televisiosta äänen pois. Samassa kuitenkin uutiset jo alkoivat. Päivän uutistarjonta oli sitä samaa: joku maa oli vallannut alueita joltakin toiselta, johtajien palkkoja oli nostettu ja työttömien etuuksia oli pienennetty, poliitikot haukkuivat toisiaan, mutta mansikkasadosta oli tulossa hyvä. 

Ennen säätiedotusta ja lähetyksen loppua kuultiin vielä pieni uutinen: pitkäaikainen rikosylikomisario Ensio Karlsson oli kuollut äkilliseen sairauskohtaukseen sairaslomallaan ja tämän tilalle oli nimitetty Markku Lindroos, joka oli pitkään toiminut Karlssonin alaisuudessa. 

Uutisten mukaan Karlsson oli tullut tunnetuksi monien omaisuusrikosjuttujen tutkinnanjohtajana ja herättänyt huomiota terävillä lausunnoillaan ns. Arpakuutio-jutun yhteydessä. Nyt ylikomisarioksi ylennetty Lindroos luonnehti edeltäjäänsä kokeneeksi ammattilaiseksi, jonka poismeno jätti poliisikuntaan suuren aukon.

Äiti sulki tv:n ja palasi ompelutyönsä pariin eikä huomannut, kuinka Jakke oli muuttunut perin mietteliääksi.

Kun hän istui siinä äitinsä nuhjaantuneella plyyshisohvalla, se kaikki tuli Jakelle yhdessä hetkessä nopeana välähdyksenä. 

Karlssonilla ei ollut mitään tekemistä pankkiryöstöjen kanssa. 

Jakke muisteli, kuinka Lindroos oli ilmeenkään värähtämättä kertonut hänelle Karlssonin syyllisyydestä. Jos he olivat vuosikausia olleet läheisiä työtovereita, Lindroosin reaktiota tapaukseen saattoi pitää vähintäänkin kylmänä, kun hän oli selostanut Karlssonin toimia hänelle viileästi ja asiallisesti kuin uutistenlukija. Kyse oli muustakin kuin ammattimaisen etäisyyden pitämisestä.

Karlsson, naimisissa oleva mies ja arvostettu yhteiskunnan tukipilari, vieraili rakastajattarensa luona toisessa kaupungissa eikä käyttänyt koskaan omaa autoaan näillä reissuillaan ja teki kaikkensa, ettei näistä visiiteistä jäisi minkäänlaista jälkeä. 

Tällä välin Lindroos käytti tilannetta hyväkseen ja ”lainasi” Karlssonin autoa tämän tallista, joko tiirikoi oven auki tai käytti avaimen kaksoiskappaletta. 

Poliisin työssään Lindroos pääsi käsiksi takavarikoituun todistusaineistoon, erilaiset tiirikat mukaan lukien. Hän oli jopa saattanut itse teettää avaimen. Kuka tiesi, millaisiin alamaailman lukkoasiantuntijoihin Lindroosilla oli kontaktit. Joka tapauksessa hän oli varmistanut, että Karlssonin auto oli nähty ryöstöpaikkojen lähellä. Tätä ennen Lindroos itse oli tehnyt pikku visiitin pankkiin.

Karlsson ja Lindroos olivat suunnilleen saman pituisia ja muutenkin muistuttivat toisiaan. Karlsson oli ollut Lindroosin mentori, joten jälkimmäisellä oli ollut vuosikausia tilaisuus tarkkailla esimiestään, omaksua ja jäljitellä tämän maneereja, oppia tuntemaan tämän tottumukset ja pienimmätkin oikut. 

Karlssonilla ei ollut vaimonsa kanssa lapsia. Jonkinlainen taloudellinen riippuvuus oli ehkä pitänyt pitkän avioliiton koossa, vaikka muuta yhteistä Karlssonilla ja tämän vaimolla ei enää vuosiin ollut. Ajan mittaan Karlsson oli todennäköisesti alkanut pitää Lindroosia kuin omana poikanaan. 

Oli mahdollista, että he käyttivät samaa parturia ja hankkivat pukunsa samasta liikkeestä, ehkä istuivat vielä vapaa-aikana samoissa baareissa. 
Jossain välissä Karlsson oli uskoutunut Lindroosille, joka näin ollen tiesi rakastajattaresta. 

Lindroos oli hiusvärillä muuttanut hiuksensa harmaiksi. Vaikutelman täydensi maskeeraus, jonka tekemisen hän oli kirjoista opetellut. Jakkea melkein nauratti kuvitella tätä. Kun Lindroos oli lisännyt kasvoihinsa ryppyjä ja riippuvat silmäluomet ja saanut vielä ihonsa näyttämään sopivan vanhalta ja roikkuvalta, olkatoppauksin varustetussa puvuntakissa hän kävi täydellisesti leveäharteisesta Karlssonista, graniittimiehestä. Jotain vaahtomuovitäytettä Lindroos oli kai vielä paitansa alle tunkenut näyttääkseen itseään vatsakkaammalta Karlssonilta. Ehkä Lindroos oli jopa opetellut imitoimaan Karlssonin puhetapaa. 

Jakkea kylmäsi Lindroosin pirullinen nerokkuus, kuinka tämä oli suunnitellut jokaisen yksityiskohdan etukäteen millintarkasti kuin kelloseppä. 

Lindroos oli tarkkaan miettinyt, kuinka Jakke löytäisi lompakon Linnanaukiolta, jonne Karlsson oli sen muka pudottanut. Olisiko lompakon ”löytäjä” voinut olla kuka tahansa? Jakke oli esittänyt tässä näytelmässä vuorollaan sekä syntipukkia että todistajaa että narria. 

Oliko Jaken rooli Lindroosin varta vasten hänelle räätälöimä? Lindroosilla olisi ollut rikospoliisina helppo pääsy myös erilaisiin viranomaisrekistereihin, joista löytää juuri hänen kaltaisensa rahansa hassannut ja elämänsä tyrinyt piruparka. 

Ja oliko Lindroos toiminut yksin vai oliko hänellä ollut apureita poliisikunnassa? Lindroos oli ehtinyt koota melkoisen potin lähiseudun pankeista. Jakoiko hän summan mahdollisten apureidensa kanssa, oliko hänellä ehkä omia velkoja vai keräsikö hän ainoastaan jonkinlaista pesämunaa omaa tulevaisuuttaan varten…? 

”Sairauskohtaus”, hah. Todennäköisesti Karlsson oli tappanut itsensä — tai Lindroos oli mennyt niin pitkälle, että oli järjestänyt tämän murhan. Taas yksi asia lisää, josta Jakke ei koskaan saisi tietää totuutta.

Ehkä Karlsson oli vuosia ollut Lindroosin pakomielle niin että lopulta hän oli halunnut tulla Karlssoniksi, varastanut tämän elämän, työpaikan, kaiken. Vanha diktaattori ja tämän lakeija, joka salaa tavoitteli isäntänsä paikkaa. Lindroos oli kehittänyt koko tarinan Karlssonin uhkapeliriippuvuudesta ja peliveloista. Kuka tietää, kuinka pitkälle hän oli mennyt esimiehensä maineen tuhoamisessa; mitä olivat nämä ”väärinkäytökset”, joista Lindroos oli Jakelle puhunut. 

Mitä enemmän Jakke koko juttua mietti, sitä enemmän hänen päätään alkoi pakottaa. Jakke ei saisi koskaan tietää kaikkea, saattoi vain arvailla, eikä hän koskaan puhuisi asiasta, ei voisi avautua kenellekään, ei voisi pohtia tapausta kenenkään toisen kanssa. Lindroos oli vaientanut Jaken täydellisesti.

Jakke sanoi äidilleen, että taitaa olla kotiinlähdön aika. Huomenna oli kuitenkin työpäivä.

Ei mennyt puolta vuottakaan, kun kaupungissa tapahtui jälleen yksi pankkiryöstö, ja jälleen tekijä livahti selittämättömästi poliisin verkosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

T a l o

Hän istui asunnossaan, haarukoi mikroateriaa suuhunsa ja kuunteli Talon ääniä. Hän ei muistanut, milloin oli imuroinut viimeksi. Hän kokoili silloin tällöin laiskasti vanhoja sanomalehtiä paperinkeräykseen menossa oleviin muovipusseihin, jotka olivat ennestään täynnä ilmaisjakelussa tulleita riemunkirjavia mainoslehtisiä tavaroista, joita hänellä ei olisi milloinkaan varaa ostaa. Täytteet pursusivat ulos sohvan revenneestä verhoilusta. Pölykoirat jahtasivat toisiaan nurkissa, tekivät seuraa hiekoitussoralle jota tuli talvisin sisään kenkien mukana. Joskus hän tunsi kutinaa niskassaan, kun sohvan uumenista kiipeili esiin jonkinlaisia pikkuruisia mustia koppakuoriaisia, joita hän sitten otti kiinni ja murskasi hankaamalla sormenpäissään, kunnes niistä oli tullut hienoksi jauhettua pulveria. Asunto piti hänet eräänlaisessa laiskassa välinpitämättömyyden tilassa, kuin hoki hänelle ettei ollut hyötyä pitää paikkoja kunnossa. Kukaan ei kuitenkaan kävisi koskaan kylässä, ei ollut ketään jolle pitää yllä julkisivua. 

Hän oli kuunnellut vuodesta toiseen, kuinka vesi solisi Talon lämpöpattereissa ja kohisi putkistoissa. Kuinka ilmastointi suhahti käyntiin kello kuudelta kesäaamuisin. Talolla oli oma hengityksensä ja verenkiertonsa. Hissin konehuoneen tasaista surinaa, kun väki nousi ja laski kerroksesta toiseen. Humalaisten puheensorinaa, joka kaikui rappukuilussa iltaisin. Hän kieriskeli tuskaisen hikisenä sängyssään kesäisin ja paleli talvisin.

Hän oli ollut liian kauan tässä talossa. Väkeä oli muuttanut sisään ja pois, monet olivat viivähtäneet täällä vain hetken kunnes uusi ja parempi koti jossain muualla oli odottanut. Vain hän oli jäänyt.

Lauantai-iltana jostain alakerrasta kuului yhden tytön kaakattava ääni, joka tuntui pitävän pitkän aikaa humalaista yksinpuhelua, vaihtuen välillä kiljahdukseksi, sitten käkättäväksi nauruksi. Ääni mankui kuin hemmotellulla pikkutytöllä, joka vaati vanhempiaan ostamaan taas uuden barbin, koska oli jo kyllästynyt vanhoihin. Äää! Oikeesti! Ihanaa! Muut äänet kommentoivat satunnaisesti, joku kolisteli lattiaa ja välillä vessaa vedettiin. Hänestä tuntui, että alakerran huoneisto oli täynnä levottomia tarhaikäisiä lapsia, jotka riehuivat aikansa, kunnes ilo vaihtui sydäntä särkeväksi surkeaksi itkuksi. Korkokenkien kopse kiihtyi, puheensorina siirtyi rappuun, hissiä tilattiin ja lähdettiin jonottamaan pakkaseen johonkin keskustan trendikuppiloista.

Hän saattoi kuulla seinien läpi riemun vapaudesta, jota hänen nuoret naapurinsa tunsivat muutettuaan ensimmäistä kertaa omaan asuntoonsa, pois vanhempien valvovien silmien ja sääntöjen alta. Se oli viikonloppuöiden humalaisen biletyksen loputonta puheensorinaa ja bassorummun jytkettä, joka resonoi lämpöpatterien välittämänä jostain alakerrasta kello viideltä sunnuntaiaamuisin. Sen haistoi tupakansavuna, joka nousi hänen sieraimiinsa ilmastointikanavia pitkin. 

Jossain alhaalla oli myös se tyttö, jolla oli tapana kiljahdella ties mistä syystä, mitä hän ei välittänyt tietää. Iskuporakoneen helvetillinen jyrinä tärisytti seinien kantavia rakenteita ja herätti hänet kesken unia aamuisin. Tai kun hän vielä nukkui, naapurihuoneistossa asuva katusoittaja aloitti äänekkään, kailottavan laulunsa sormien rämisyttäessä samalla kiivaasti akustisen kitaran kieliä.

Hän säpsähti silloin, kun ovisummeri pärähti soimaan, sitten taas uudestaan ja uudestaan. Hän tiesi, että siellä oli se sama asunnoton alkoholisti, joka aina soitteli rapun kaikkien asuntojen summereita. Kun ovi vihdoin aukeaisi, mies livahtaisi rappuun nukkumaan humalaansa pois, yleensä vinttiin vievälle ylätasanteelle jossa oli hissin konehuone. Hän oli lukemattomia kertoja kuullut kuorsausta rapusta. Joskus poliisipartio oli hakenut miehen pois. Vähän aikaa oli ollut rauhallista, sitten ovisummerin toistuva pärinä oli alkanut uudelleen.

Talo puhui hänelle. Se kuiskutti, se maanitteli, se uhkaili. Hän ei milloinkaan pääsisi pois talosta. Ainoastaan jalat edellä. Hän oli vankina betoniholvin sisällä. Talo oli nujertanut hänet, se oli vienyt hänen tahtonsa. Talo teki hänet sairaaksi. Se imi hänestä energiaa, vei hänen voimansa. Joskus hän tunsi, että asunnossa oli joku toinenkin paikalla. Joku katseli häntä, kun hän nukkui. Kulkiessaan iltaisin rappukäytävässä, kävellessään pyöräsuojan halki takaovesta ulos roskia viemään, aina oli tunne jonkun toisen läsnäolosta. Hän ei voinut puhua asiasta kenellekään, sillä he pitäisivät häntä hulluna, pumppaisivat hänet täyteen lääkkeitä, sulkisivat hänet johonkin laitokseen. Vaan jos se oli ainoa keino päästä karkuun Talosta?  

Hän teki parhaansa, ettei olisi joutunut koskaan viipymään rapussa kauempaa kuin oli tarpeen. Vastaan saattoi tulla vaikka ensimmäisessä kerroksessa juhliva juopporemmi. Muita naapureitaan hän vältti parhaansa mukaan, kun oli tarpeeksi monta kertaa saanut tervehdykseensä vastaukseksi jonkin lyhyen, ynseän tiuskahduksen. Mitä hyödytti yrittää olla kohtelias ihmisille, jotka tekivät selväksi, että heille hän oli lähinnä heidän näkökentässään pörräävä ärsyttävä hyönteinen?

Kerran hän oli selaillut jotain vanhaa Pohjolan poliisi kertoo -sarjan kirjaa, joka oli roskia viedessä löytynyt kierrätyspaperin seasta. Silmiin oli osunut luku hänen kotikaupungissaan vuonna 1974 tapahtuneesta erikoisesta murhasta. Josef Rosenblom -niminen eläkkeellä oleva insinööri oli löydetty asunnostaan kuolleena. Sanottiin, että tämän hallussa oli ollut joukko arvokkaita osakepapereita, mutta ei tiedetty tarkalleen ottaen mitä, ja joka tapauksessa jälkeäkään mistään arvopapereista ei asunnossa enää näkynyt. 

Sydänkohtaus näytti ilmeiseltä kuolinsyyltä, mutta ruumiinavauksessa oli saatu selville, että insinööri oli saanut harvinaista myrkkyä, joka oli ehtinyt haihtua tämän elimistöstä lähes kokonaan. Sattuman kaupalla vain hyvin pieniä jäämiä oli löytynyt maksasta, mikä oli herättänyt poliisin tutkijoiden mielenkiinnon. Pitkällisten tutkimusten jälkeen epäillyt oli voitu rajata erääseen Kaarle Pohjanmetsään — joka sattumoisin oli isännöitsijä siinä talossa, jossa Rosenblom oli asunut. 

Pohjanmetsä ei tunnustanut kuulusteluissa mitään. Hänellä kuitenkin tiedettiin olevan tutkinto kemiassa ja menneisyys, josta ei kukaan oikeastaan tiennyt mitään. Oli ainoastaan joukko mitä epämääräisimpiä huhuja Pohjanmetsän liikkumisista sodanaikaisessa Saksassa ja myös poliittisista yhteyksistä. Suurin osa tähän liittyvistä asiapapereista oli kadonnut, kuinka ollakaan. 

Valokuvassa seisoi hyvin istuvassa puvussa vanhempi mies, jolla oli sotilaallinen ryhti, raudanharmaa pystytukka, sileäksi ajeltu jykevä leuka ja teräksenluja katse pistävissä silmissä. Hän näytti eläkkeellä olevalta upseerilta, mutta jotain niin häiritsevää noissa kasvoissa ja kuvassa oli, että sitä ei pystynyt katsomaan kauan. Joka tapauksessa yhä oudommaksi paisunut juttu ja syyttäjän näyttö oli riittänyt viemään Pohjanmetsän vankimielisairaalaan — jossa tämä oli päättänyt päivänsä oman kätensä kautta. 

Varsinainen stoori; kuin jostakin halvasta entisajan jännityslukemistosta, hän mietti, ja oli jo laittamassa kirjaa pois, kun hänen katseensa osui valokuvaan tapausta käsittelevän tekstin yhteydessä. Kuvateksti kertoi sen esittävän tapahtumapaikkaa pian tapauksen jälkeen, kun poliisin tutkijat olivat poistumassa rakennuksesta. Hän hymyili hieman aikakauden ruudullisille teryleenipikkutakeille, tiukoille leveäkauluksisille paidoille ja paksuille pulisongeille, jotka reunustivat kasvoja tuuhean otsatukan ja kauluksen päälle ulottuvien hiusten kanssa. Sitten häntä ei enää naurattanut. Rakennus oli kuvassa melkein vasta valmistunut eikä ollenkaan ränsistynyt kuten nykyään. Se oli hänen kotitalonsa.

Hän sulki kirjan ja laittoi sen takaisin hyllyyn. Hänen mielessään pyörivät monenlaiset sekavat ajatukset. Miten hän oli vähä vähältä vaipunut elämässään jonkinlaiseen uneliaaseen apatian tilaan, jossa mitään ei hyödyttänyt yrittää, koska kaikesta sai lopulta vain nenilleen. Joskus hän oli ollut kunnianhimoinen, pää täynnä kaikenlaisia unelmia siitä, mitä hän vielä tekisi. Yksi kerrallaan pilvilinnat olivat haihtuneet, seinä oli tullut kaikkialla vastaan. Opinnot eivät menneet mihinkään ja ilman niitä hän ei myöskään saisi töitä. Hänen ylimielisyytensä oli lisäksi karkoittanut hänen ympäriltään monia ihmisiä. Lopulta hän oli huomannut olevansa yksin. Päiväunet olivat ainoa, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Hän uppoutui fantasiamaailmoihin, joita hän imi ja ahnehti sisäänsä televisiosta, elokuvista, kirjoista, sarjakuvista, netistä: mistä vain hän sai päivittäisen annoksensa todellisuuspakoa. 

Rosenblomin ja Pohjanmetsän tapaus pyöri hänen mielessään. Hän mietti kaikkia kuulemiaan kummitustarinoita, joissa joku oli poistunut tästä maailmasta traagisella tavalla ja jäänyt sitten levottomana henkenä harhailemaan rakennukseen. Oli puhetta psyykkisestä energiasta ja kaikesta muusta, jolle skeptikot lähinnä tuhahtelivat. Entä jos murhattu ja murhaaja olivat edelleen Talossa? Jos murhaajasta itsestään oli tullut Talo…? Talo, joka vartioi mustasukkaisesti salaisuuttaan, joka oli ottanut hänet vangikseen, imi energiaa hänestä. Talo, jonka kanssa hän yhtaikaa rappeutui. Naurettavaa, hän mietti asioita turhan paljon, niin kuin kuka tahansa joka viettää liikaa aikaa yksikseen.

Sinä yönä hän näki unta, jossa vanha parrakas mies katsoi häntä surullisilla silmillään. Vanhus oli pukeutunut hieman nuhjuisesti vakosamettihousuihin ja ruudulliseen kauluspaitaan, jossa oli pieniä kahvitahroja ja rintataskussa kosmoskynä. Mies ei sanonut mitään, viittoi vain seuraamaan perässään. He kulkivat ääneti Talon alakertaan. Vanhus johdatti häntä kohti pyöräsuojaa. Siellä he avasivat yhä uusia ovia ja kulkivat pitkin loputtomalta tuntuvia käytäviä. Oliko tämä Talon pommisuoja, josta hän ei ollut aikaisemmin kuullut mitään? Miten oli mahdollista, että täällä saattoi olla tällainen käytävien sokkelo? Tuntui, että tuli yhä kylmempi. Lopulta mies avasi hitaan vaivalloisesti raskaan oven, jossa oli eräänlainen mutkikas lukkomekanismi. Oven takana oli jonkinlainen maanalainen kirjavarasto, jota valaisivat vanhanaikaiset himmeät sähkölamput. Tämä oli ilmeisesti kirjasto, mutta kuka sitä käytti tai oli joskus käyttänyt? Yhä sanomatta sanaakaan mies kaivoi jostakin kirjarivien keskeltä esille metallisen, ruostetäplien peittämän kotelon ja ojensi sen hänelle. Kotelon sisällä oli toinen kotelo, jonka hän sai jonkinlaisen mekanismin avulla vedettyä hitaasti esiin. Sen sisällä oli kasa vanhoja asiakirjoja, joihin kaikkiin oli painettu hyvälle, tukevalle paperille jonkinlaiset koristeelliset reunukset, osa niistä taidokkaasti kullattuja. Vanhus hymyili haikeasti hänelle vielä kerran, kääntyi sitten poispäin, astui ovesta ja katosi jostain kajastavaan valoon.

Hän istui muuttoautossa ja katseli ikkunasta ohi kiitäviä maisemia. Huoltoasemia, rakennusten rykelmiä, uneksivia taajamia, pakettiin vedettyjä peltoja, lumen peittämiä metsätaipaleita. Nastarenkaat söivät jäistä asfalttia, kilometrit kasvoivat mittarissa ja jokainen niistä vei häntä kauemmaksi Talosta. Hän oli matkalla toiseen kaupunkiin ja uuteen kotiinsa: avaraan, valoisaan ja siistiin. Kotiin, joka olisi lämmin talvella ja miellyttävän viileä kesällä, ja joka soisi hänelle rauhaa ja hiljaisuutta ympäri vuoden. Aurinko paistoi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

pHinnWeb: tekstejä suomeksi

Avasin pHinnWeb-sivuston ensimmäisen version keväällä 1996. Matkan varrella on tapahtunut monenlaista ja varsinainen sivusto on ehtinyt laajentua eräänlaiseksi sateenvarjoksi, johon ei kuulu ainoastaan ”emosivu”, mutta sen lisäksi joukko blogeja erinäisistä mielenkiinnon kohteista, jotka eivät välttämättä sovi pHinnWebin perusteemaan eli suomalaiseen elektroniseen musiikkiin, sen historiaan ja nykyvaiheisiin.

Näiden lisäksi pHinnWebin Twitter jakaa päivittäisiä pikku-uutisia kotimaisen musiikin maailmasta. pHinnWebin Tumblr on kuvablogi, jonka avasin pHinnWebin ensimmäisen blogin (2004-2009) jälkeen, kun tunsin että minulla ei ole enää paljon mitään sanottavaa ja että ilmaisen itseäni tekstien sijasta mieluummin kuvin.

Nyt kuitenkin on alkanut tuntua siltä, että olisi syytä palata takaisin kirjoittamiseen. Ja nimen omaan suomeksi. Englanniksi olen paljon tehnyt aikaisemmin; joskin monesti tuntuu, että sekin kielitaito on edelleen hallussa varsin muotopuolisesti ja paljon virheitä jää teksteihin, vaikka kuinka yrittäisi skarpata ilmaisua. Ehkä vielä jossain välissä laitan tekstejä taas englanninkielelläkin (joko tähän blogiin tai sitten avaan jälleen aivan uuden), mutta tässä blogissa sanainen arkku aukenee ainakin toistaiseksi härmäläisittäin. Katsotaan nyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen