Siemen

Katupöly kirveli silmissäni ja tuntui tukkivan sieraimet. Auringonvalo särki silmiäni. Pitkän talven jälkeen pölyisille kaduille oli jostain koloistaan noussut joukko epämääräistä ja levotonta väkeä. Pullo kiersi kädestä käteen. Nainen, joka oli töhrinyt kasvonsa huulipunalla, puhui itsekseen jotain sekavaa.

Kiirehdin kotiin, sillä hengittäminen tuntui tukalalta. Jokin kiinnitti samassa huomioni. Se lojui asfaltilla ja ikään kuin vaati poimimaan itsensä ylös siitä. Se näytti hieman appelsiininsiemeneltä ja tuntui yhtä kovalta, mutta oli selvästi jotakin muuta. Olen jonkin sortin viherpeukalo ja eksoottiset kasvit ovat aina kiinnostaneet minua. Hetken mielijohteesta korjasin siemenen lompakkoni suojaan ja jatkoin matkaani.

Kotona tutkin siementä suurennuslasin kanssa ja yritin saada siitä jotain tolkkua. Lähdekirjallisuudesta ja netistä ei ollut mitään hyötyä. Ei auttanut muuta kuin istuttaa siemen kukkaruukun multaan ja katsoa, mitä kehkeytyy. Jos mitään ei tapahtuisi huoneenlämmössä, yrittäisin viedä ruukun tuttavani kasvihuoneelle, jossa olimme aikaisemminkin tehneet tällaisia kokeiluja.

Kului useita päiviä, mutta mitään eloa kukkaruukussa ei tuntunut syntyvän. Olin jo aikeissa soittaa tuttavalleni, kun viimein eräänä aamuna mullan keskellä häämötti pikkuruinen itu, hädin tuskin silmin nähtävä.

Kastelin multaa varovasti. En halunnut hukuttaa haurasta itua veteen. Versolla oli kuitenkin voimakas elämänhalu. Seuraavina päivinä ja viikkoina sain seurata, kuinka ylös alkoi työntyä hämmentävällä kasvuvauhdilla vihreä taimi, täysin toisenlainen kuin kaikki muut. Ei mennyt kauan, kun minun oli siirrettävä kasvi suurempaan ruukkuun.

Vihreä kasvi muistutti hieman fiikusta suurine liukaspintaisine lehtineen, mutta oli kuitenkin jotakin muuta. En tunnistanut sen sukua. Yhtä hyvin se olisi voinut olla jostain ulkoavaruudesta, säteilyn hirviömäiseksi vääristämä mutanttikasvi jostain vanhasta kauhufilmistä.

Kevät eteni hiljalleen ja kasvi alkoi täyttää yhä suurempaa tilaa pienestä asunnostani, melkeinpä muistuttaa pientä puuta. Mietin omahyväisesti, että minun olisi pitänyt ilmoittaa asiasta jollekin tiedotusvälineelle ja pyytää tekemään aiheesta juttu. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään tällaista ja tuskin oli kukaan muukaan.

Päätin kuitenkin ilmoittaa asiasta ensimmäiseksi tuttavalleni. Paloin halusta nähdä, kuinka tämä muuttuisi kateudesta vihreäksi kasvini nähdessään. Hän suhtautui asiaan varsin epäillen, kun yritin kertoa, millaisen aarteen olin löytänyt. Tuttavani suostui kuitenkin saapumaan paikalle eräänä iltana. Tosin kuulin tämän äänestä pilkkaa ja ehkä jo vahingoniloa siitä, että saisi hyvät naurut minun kustannuksellani.

Ovikello soi. Menin avaamaan. Tuttavani seisoi siinä ivallinen virne kasvoillaan. Ilme kuitenkin muuttui nopeasti, kun hän näki kasvin. Suu aukesi ammolleen ja hänen oli pakko istua alas. Olin odottanut tätä. Tunsin riemua, kun kerrankin sain kunnolla näpäyttää tätä itsetyytyväisyyteen taipuvaista miekkosta, joka aina kehuskeli ylivertaisella tietämyksellään. Etenkin minuun verrattuna.

Toin hänelle lasillisen konjakkia sydämen vahvistukseksi. Otin itsekin. Siinä katsellessamme kasvia näin, kuinka alimmissa terälehdissä alkoi hiljalleen tuntua pientä värinää. Huomasimme, että jotain liikkui niiden alla. Vähitellen näimme, kuinka esiin alkoi pikku hiljaa työntyä jotakin joka muistutti ohutta putkea, sitten toinen samanlainen. Ne olivat nivelikkäitä raajoja, joita peittivät ohuet karvat.

Seuraavaksi esiin nousi jotakin valoa heijastavaa, joiden tajusimme olevan silmiä. Ne tuijottivat suoraan meitä ja niitä oli kahdeksan kappaletta. Samassa näkyviin nousi vähitellen otuksen valossa kiiltelevä ruho. Se jakautui kahteen osaan, joista taaimmainen oli paksumpi. Olennon väri oli kirkkaanpunainen, kontrastina vihreille lehdille joiden alta se hiljalleen työntyi esiin. Leukaraajat liikkuivat edes taas uhkaavasti. Se oli suurin hämähäkki, jonka olimme koskaan nähneet ja se katseli meitä ääneti.