Avainsana-arkisto: 2016

Kirjoituskramppi

Kolehmaisen kirjalliset yritykset olivat tyssätä alkuunsa. Oli yksi epämääräinen idea, kuin välähdys tai tuokiokuva, ja sen hän halusi tehdä kirjaksi. Kokonaiseksi kirjaksi, romaaniksi, ei siis novelliksi, lastuksi tai yksittäiseksi anekdootiksi. Kolehmaisen pienen yksiön lattia täyttyi rypistetyistä A-nelosista, orvoista ja surullisista paperitolloista joille oli raapustettu muutamia rivejä tekstiä kunnes kirjoittaja oli survonut taas yhden yritelmän turhautuneena ja vihaisena palloksi nyrkkinsä sisään ja viskannut kaarena huoneen nurkkaan häpeämään.

Tekstinkäsittelyohjelma hänelläkin oli tietokoneessaan, mutta paperille käsin kirjoittamisessa oli jotain nostalgista ja romanttista, jotakin joka yhdisti hänet vuosisataiseen kirjailijaperinteeseen, hevosenlannan tuoksuisiin aikoihin jolloin ATK oli vielä pilke helmitaulun helmissä ja suuret sananiekat loivat kuolemattomat mestariteoksensa kynttilänvalossa sulkakynällä.

Sen yhden välähdyksen vangitseminen ja laajentaminen kokonaiseksi tarinaksi tuotti sen verran tuskaa ja vaivaa, että mieluummin sitä pakeni vaikka tietoverkon virtuaalisiin labyrintteihin tarkistamaan tuttavien päivityksiä ja kauhistelemaan, kenen niskaan loputtomana venyvä ja vanuva inhorealistinen poliittinen keskustelu taas oksensi ihmisvihakuonansa tänään, tai kuluttamaan aikaa suosikkisarjojen viimeisten tuotantokausien parissa. Mitä tahansa, millä paeta kirjoituspöydällä tuimana ja ankarana tuijottavaa tyhjää paperiarkkia.

Työtä saattoi vain lykätä ja keksiä kaikenlaisia tekosyitä. Oli kaikenlaista muka tärkeämpää, joka vaati kaiken ajan ja huomion. Jopa siivoaminen alkoi tuntua kiinnostavalta tekemiseltä. Mitä tahansa, kunhan ei tarvinnut tarttua kynään.

Vuodet olivat vierineet ja ikää alkoi tulla. Koko elämänsä Kolehmainen oli haaveillut, että eräänä päivänä hän vielä loi jotain kuolematonta, josta jälkipolvet hänet muistaisivat. Koska hän oli ollut kouluaikoina hyvä ainekirjoittamisessa ja ylioppilaskirjoituksissa vielä saanut äidinkielestä laudaturin, Kolehmainen päätti että yhtenä päivänä hän kirjoittaisi työkseen, hänestä tulisi kirjailija. Elämä vain tuntui asettavan kaikenlaisia kapuloita rattaisiin.

Aina oli jotain, joka esti häntä kirjoittamasta, oli kyse sitten opiskelusta (oli järkevämpää lukea johonkin käytännön ammattiin, jolla tienata leipänä, olivat vanhemmat aina toitottaneet) tai työstä (sarja lyhyitä työsuhteita, jotka veivät aina kaiken energian, niin että vapaahetkinä ei enää jaksanut keskittyä mihinkään kahta aivosolua vaativampaan henkiseen toimintaan) tai ihmissuhteista (naisystäviä, joita täytyi yökaudet terapoida puhelimessa) tai muusta vapaa-ajan vietosta (baaritiskeillä ns. sosiaalisessa kanssakäymisessä kahden vuosikymmenen ajan kulutetut viikonloppuillat ja ns. elämän opiskelu, että kirjoittajana olisi sitten kokemustaustaa, josta ammentaa). Ja niin edelleen.

Kun puolen vuosisadan rajapyykki alkoi häämöttää Kolehmaisen elämässä, hän päätti että hitto soikoon, nyt alkaisi olla käsillä viimeiset ajat saada aikaiseksi jotakin elämässä. Se suuri romaani olisi hänen muistomerkkinsä ja valloitettu vuorensa. Vaan milloin hän oli kirjoittanut viimeksi jotakin muuta kuin työpaikan raportteja? Monia, monia vuosia sitten. Kirjojakaan ei enää oikein saanut luetuksi. Ja jos halusi kirjoittaa, piti lukea. Keskittymiskyky tuntui olevan tipotiessään.

Kaikesta huolimatta hän päätti yrittää. Vaivalloisesti hän sai paperille muutaman lauseen, joita hän inhosi saman tien. Teksti oli kulmikasta, sanojen peräkkäin laittaminen jollakin tavoin kömpelöä, tyyli ja jopa kieliopin osaaminen tuntuivat olevan täysin hukassa. Sanat olivat kuin raskaita kivenmurikoita, joita hän vain vaivoin sai kieritettyä niille kuuluviin kohtiin. Lauseet olivat työläs rakennussarja, joista ei tullutkaan komeaa suihkuhävittäjää; ainoastaan muotopuoli muoviromukasa, jonka liitoksista vielä pursusi rumasti kuivuneita ja sormenjälkien töhrimiä lennokkiliimajäänteitä.

Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Kolehmainen sai lopulta valmiiksi yhden kokonaisen luvun romaaniin. Asia oli vaatinut lukemattomia luonnoksia, muutenkin jo paljauttaan paistavalta päälaelta tuskaisesti harottuja hiustukkoja, kahvipannullisten voimalla valvottuja öitä ja lähikorttelin kirjakauppaa loputtomasti ilahduttavaa määrää paperitolloja, jotka kohosivat Kolehmaisen yksiön nurkassa kokonaiseksi vuoreksi.

Siihen se sitten näytti tyssäävänkin. Yksi kokonainen luku tekstiä, joka oli varmaan ”ihan okei”, mutta ei sen enempää. Ei aavistustakaan, miten hän romaaniaan jatkaisi. Pöydällä oli uusi koskematon riisi paperia. Se tuijotti häntä kuin kumollaan oleva hautakivi. Siinä kaikki, ja tämä oli loppu. Enää hän ei saisi itsestään puristetuksi sanaakaan. Hänen elämänsä olisi lopussa. Hän katoaisi olemattomuuteen, hajoaisi tuhkaksi. Hänet haudattaisiin ja unohdettaisiin.

Kolehmainen avasi ikkunan ja alkoi kylvää tuuleen paperiarkkeja. Ne muodostivat hetken aikaa armadan, joka levisi tuulessa kaikkiin ilmansuuntiin, kunnes painovoima huolehtisi niistä. Hittoon koko kirjailijanura. Seuraavana yönä hän näki unta, jossa kokonainen paperiveneiden laivasto pakeni hänen kotirannastaan.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Taistelulähetti

Hän oli toiminut kotipitäjässään postimiehenä, kuten jo hänen isänsä häntä ennen. Tämä kai oli ollut sotaherroilla mielessä, kun peruskoulutusjakson jälkeen miehiä määrättiin tehtäviinsä rintamalla.

Hän toimi yhdyshenkilönä komppanianpäällikön ja pataljoonankomentajan välillä, hiihti talvella, kesällä ajoi moottoripyörää. Aseeksi hänelle annettiin konepistooli. Välistä hän sai tyytyä tavalliseen käsiaseeseen. Sillä ei paljon ketään pysäytettäisi, jos tiukka paikka tulisi eteen.

Hän mietti monesti, olisiko hänestä tavallisiin taisteluhommiin, juoksemaan rynnäkössä muiden kanssa ja tulittamaan vihollista. Pelaamaan yhteispeliä muiden kanssa joukkueen yhtenä osana. Ei, kyllä hän oli tyytyväisempi nykyiseen pestiinsä. Hän oli liiaksi yksinäinen susi, viihtyi pikemminkin omissa oloissaan kuin miessakissa.

Hänet oli kutsuttu komppanianpäällikön, kapteeni Forssin puheille. Hän oli saanut käteensä sinetöidyn kirjekuoren ja tarkat ohjeet, kuinka kirje täytyisi toimittaa viipymättä esikuntaan everstiluutnantti Holmille. Hän teki kunniaa, laittoi kypärän päähän ja hyppäsi moottoripyöränsä, sivuvaunullisen Zündappin satulaan.

Pöly nousi maantiestä ja pikkukivet kimposivat ilmaan, kun hän teki matkaa. Suojalasien takaa näytti kuin korkeiden kuusien muodostaman kujan keskellä tie olisi imaissut hänet sisäänsä.

Tien soraan iskeytyi pian sarja laukauksia. Ei siinä paljon ehtinyt miettiä. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ajaa pyörä metsään kahden tienreunassa olevan puun välistä ja koettaa luikkia pakoon pöpelikköä pitkin. Ilmeisesti kuitenkin hän ajoi johonkin suureen kiveen, sillä Zündapp sivuvaunuineen kääntyi ympäri ilmassa. Jonkin onnekkaan sattuman kautta 400 kiloa rautaa ei kaatunut suoraan hänen päälleen. Siitä huolimatta hän sai pian huomata tuijottavansa kahteen konepistoolin piippuun.

Hän pääsi vankileiriltä viimeisten joukossa. Rauhan aikaa oli kestänyt jo tovin. Hän oli laihtunut miltei luurangoksi, mutta jotenkin henki pihisi yhä. Monien vaiheiden kautta hän pääsi palaamaan kotiseudulleen. Hän palasi postiljoonin toimeensa kuin mitään sotaa ei olisi välissä ollutkaan. Hänet tunnettiin hiljaisena miehenä, joka ei paljon puhellut, kaikkein vähiten rintamakokemuksistaan.

Hän ei koskaan saanut tietää, että kapteeni Forss oli laittanut matkaan kaksi lähettiä. Toinen eteni maantietä moottoripyörällään ja herätti vihollisen huomion. Tämän matkassa olleet väärät tulenjohtokoordinaatit olivat johdattaneet vihollisen ansaan.

Se toinen lähetti taas, joka eteni syvällä metsässä jalkaisin, kuljetti matkassaan oikeita koordinatteja. Ne auttoivat tulenjohtoa iskemään keskelle vihollisen joukkoja. Mainiona seuramiehenä tunnettu Forss ei ollut koskaan pitänyt vähäpuheisesta moottoripyörälähetistä ja oli laskenut, että tämän saattoi hyvin uhrata.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Siemen

Katupöly kirveli silmissäni ja tuntui tukkivan sieraimet. Auringonvalo särki silmiäni. Pitkän talven jälkeen pölyisille kaduille oli jostain koloistaan noussut joukko epämääräistä ja levotonta väkeä. Pullo kiersi kädestä käteen. Nainen, joka oli töhrinyt kasvonsa huulipunalla, puhui itsekseen jotain sekavaa.

Kiirehdin kotiin, sillä hengittäminen tuntui tukalalta. Jokin kiinnitti samassa huomioni. Se lojui asfaltilla ja ikään kuin vaati poimimaan itsensä ylös siitä. Se näytti hieman appelsiininsiemeneltä ja tuntui yhtä kovalta, mutta oli selvästi jotakin muuta. Olen jonkin sortin viherpeukalo ja eksoottiset kasvit ovat aina kiinnostaneet minua. Hetken mielijohteesta korjasin siemenen lompakkoni suojaan ja jatkoin matkaani.

Kotona tutkin siementä suurennuslasin kanssa ja yritin saada siitä jotain tolkkua. Lähdekirjallisuudesta ja netistä ei ollut mitään hyötyä. Ei auttanut muuta kuin istuttaa siemen kukkaruukun multaan ja katsoa, mitä kehkeytyy. Jos mitään ei tapahtuisi huoneenlämmössä, yrittäisin viedä ruukun tuttavani kasvihuoneelle, jossa olimme aikaisemminkin tehneet tällaisia kokeiluja.

Kului useita päiviä, mutta mitään eloa kukkaruukussa ei tuntunut syntyvän. Olin jo aikeissa soittaa tuttavalleni, kun viimein eräänä aamuna mullan keskellä häämötti pikkuruinen itu, hädin tuskin silmin nähtävä.

Kastelin multaa varovasti. En halunnut hukuttaa haurasta itua veteen. Versolla oli kuitenkin voimakas elämänhalu. Seuraavina päivinä ja viikkoina sain seurata, kuinka ylös alkoi työntyä hämmentävällä kasvuvauhdilla vihreä taimi, täysin toisenlainen kuin kaikki muut. Ei mennyt kauan, kun minun oli siirrettävä kasvi suurempaan ruukkuun.

Vihreä kasvi muistutti hieman fiikusta suurine liukaspintaisine lehtineen, mutta oli kuitenkin jotakin muuta. En tunnistanut sen sukua. Yhtä hyvin se olisi voinut olla jostain ulkoavaruudesta, säteilyn hirviömäiseksi vääristämä mutanttikasvi jostain vanhasta kauhufilmistä.

Kevät eteni hiljalleen ja kasvi alkoi täyttää yhä suurempaa tilaa pienestä asunnostani, melkeinpä muistuttaa pientä puuta. Mietin omahyväisesti, että minun olisi pitänyt ilmoittaa asiasta jollekin tiedotusvälineelle ja pyytää tekemään aiheesta juttu. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään tällaista ja tuskin oli kukaan muukaan.

Päätin kuitenkin ilmoittaa asiasta ensimmäiseksi tuttavalleni. Paloin halusta nähdä, kuinka tämä muuttuisi kateudesta vihreäksi kasvini nähdessään. Hän suhtautui asiaan varsin epäillen, kun yritin kertoa, millaisen aarteen olin löytänyt. Tuttavani suostui kuitenkin saapumaan paikalle eräänä iltana. Tosin kuulin tämän äänestä pilkkaa ja ehkä jo vahingoniloa siitä, että saisi hyvät naurut minun kustannuksellani.

Ovikello soi. Menin avaamaan. Tuttavani seisoi siinä ivallinen virne kasvoillaan. Ilme kuitenkin muuttui nopeasti, kun hän näki kasvin. Suu aukesi ammolleen ja hänen oli pakko istua alas. Olin odottanut tätä. Tunsin riemua, kun kerrankin sain kunnolla näpäyttää tätä itsetyytyväisyyteen taipuvaista miekkosta, joka aina kehuskeli ylivertaisella tietämyksellään. Etenkin minuun verrattuna.

Toin hänelle lasillisen konjakkia sydämen vahvistukseksi. Otin itsekin. Siinä katsellessamme kasvia näin, kuinka alimmissa terälehdissä alkoi hiljalleen tuntua pientä värinää. Huomasimme, että jotain liikkui niiden alla. Vähitellen näimme, kuinka esiin alkoi pikku hiljaa työntyä jotakin joka muistutti ohutta putkea, sitten toinen samanlainen. Ne olivat nivelikkäitä raajoja, joita peittivät ohuet karvat.

Seuraavaksi esiin nousi jotakin valoa heijastavaa, joiden tajusimme olevan silmiä. Ne tuijottivat suoraan meitä ja niitä oli kahdeksan kappaletta. Samassa näkyviin nousi vähitellen otuksen valossa kiiltelevä ruho. Se jakautui kahteen osaan, joista taaimmainen oli paksumpi. Olennon väri oli kirkkaanpunainen, kontrastina vihreille lehdille joiden alta se hiljalleen työntyi esiin. Leukaraajat liikkuivat edes taas uhkaavasti. Se oli suurin hämähäkki, jonka olimme koskaan nähneet ja se katseli meitä ääneti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Lauha, ja muita lyhyitä

Illan viimeinen hidas

Billy-Bob ja Lucy Jane nojailevat toisiinsa tennesseeläisessä baarissa. Jossain sivummalla paikan vakiojuoppo oksentaa kukkaruukkuun. Hetkeä myöhemmin parkkipaikalla baarin neonvalon heijastuessa konepellin kromista Lucy Jane seuraa pamppailevin sydämin, kun Billy-Bob kaivelee vaivalloisesti jotakin collegetakkinsa povitaskusta. ”Oh, se on sormus! Vihdoinkin hän kihlaa minut! Jumalalle kiitos tästä hetkestä!” Lucy Jane ajattelee ja tuntee pakahtuvansa nähdessään Billy-Bobin nostavan esiin jonkin pyöreän renkaan. Sitten Lucy Jane huomaa, että rengas on liian suuri sormukseksi. Se on kumia ja näyttää keskeltä läpikuultavalta. Billy-Bob virnistää irstaasti.

Sammakkokuningas

Elipä kerran eräällä pienellä lammella sammakkokuningas. Se oli suurin ja lihavin kaikista lammen sammakoista. Sillä oli vikkelä ja liukas kieli, jolla se pyydysti kärpäsiä.

Sammakkokuningas oli noussut valtaan levittämällä eripuraa muiden sammakoiden keskuuteen. Sammakkoja kuulemma sorrettiin, röyhkeät sorsat valtasivat lammikot jotka olivat kuuluneet iät ja ajat sammakoille. Kun sammakkokuningas oli toistamistaan toistanut tätä sanomaa puhuessaan muille sammakoille, häntä oli vähitellen alettu uskoa.

Näin sammakkokuningas keräsi lopulta valtavan äänisaaliin pelokkailta ja tyytymättömiltä sammakoilta, jotka tunsivat elämänsä jatkuvasti käyvän tukalammaksi. Sorsat olivat syypäitä kaikkiin sammakoiden ongelmiin, äänestäjät olivat lopulta uskoneet ja alkaneet sorsia sorsia aina tilaisuuden tullen. Lopullisena tavoitteena oli karkoittaa kaikki sorsat lammelta.

Sammakkokuningas oli kerännyt hoviinsa joukon hännystelijöitä, jotka tekivät mitä vain miellyttääkseen hallitsijaansa. Jos joukon kurnutus kävi turhan äänekkääksi ja penäsi sammakkokuninkaalta liian röyhkeästi tämän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, sammakkokuningas tukki nopeasti näiltä suut kuninkaallisella mahtikäskyllä eikä asiasta enää keskusteltu.

Päivä päivältä sammakkokuningas paisui paisumistaan. Se paisui ylpeydestä, koska se tiesi olevansa hyvin arvokas ja tärkeä sammakko. Vaan ah ja voi! Eräänä päivänä sammakkokuningas paisui niin suureksi, että se räjähti. Silloin oli pikku lammella suuri suru ja yleinen kauhistus.

Vaan eipä kauan ehditty surra, kun sammakkokuninkaan entiset hännystelijät jo kilvan julistivat itsensä uudeksi hallitsijaksi. Ja niin sammakkokuninkaan muisto katosi nopeasti yleisen korvia huumaavan kurnutuksen alle.

Kappeli

Sairaala-apulainen päästi meidät sisään. Kerroimme nimen. Mies poistui huoneesta ja jätti meidät kahdestaan paikalle. Katselin ympärilleni. Seinät oli maalattu valkoiseksi. Niitä vasten seisoi rivi tuoleja. Jostain kuului harras musiikki. Huoneessa paloi kaksi kynttilää. Tajusin, että tämä tila oli eräänlainen pieni kappeli. Ilmassa tuntui jokin epämääräinen tuoksu, kuin kenkälankin.

Pian mies palasi työntäen rullapaareja. Niiden päällä oli valkoisella lakanalla peitetty alaston mytty. Se mytty oli joskus ollut ihminen.

Tunsin jännitystä. En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta. Samassa täti alkoi nyyhkyttää. Laskin käteni hänen olkapäälleen. En ole erityisen hyvä tällaisissa tilanteissa, joten en sanonut mitään, annoin käden vain olla siinä hetken aikaa. Pian täti rauhoittui.

Pelkäsin joutuvani tunnekuohun valtaan itsekin. Päätin silloin, että suhtautuisin asiaan samalla kliinisellä etäisyydellä kuin sairaalan patologit ja muut henkilökunta. Tarkastelin paareilla makaavaa setäni kalmoa kuin kuka tahansa lääketieteen opiskelija. Tein vain havaintoja ja jätin tunteet sivuun.

Ensin kasvonpiirteet. Kuollut näytti joltakin vahanukelta. Elämän poissaolo oli täydellinen. Iho oli kellertävä, harmaat hiukset kuin ne olisi liimattu vahanuken päähän kiinni. Suljetut silmäluomet näyttivät kahdelta viillolta nenän kummallakin puolen. Setä oli käyttänyt silmälaseja, joten vasta nyt huomasin, kuinka tällä oli samanlainen terävä, varrestaan hieman kyömy nenä kuin itselläni ja muilla sukumme miehillä. Kun täti ei katsonut, kosketin vaivihkaa vainajan ihoa. Se tuntui jääkylmältä.

Olin pelännyt kuolleen näkemistä, mutta nyt näin, kuinka tämän kasvoilla oli syvä rauha, ei jälkeäkään tuskasta tai pelosta. Täti silitti hiljaa setäni olkapäätä. Ele oli minusta niin hätkähdyttävän intiimi, että teeskentelin katsovani muualle.

”Hei sitten, setä”, sanoin hiljaa itsekseni ja kävelin viereiseen odotushuoneen tapaiseen tilaan. Olin jo nähnyt kaiken eikä ollut syytä jäädä kauemmaksi. Täti sai jättää rauhassa omat jäähyväisensä, kesti niin kauan kuin kesti. Istuin tuolille odottamaan, avasin hieman talvitakin nappeja ja suljin silmäni.

Avasin ne hetkisen päästä. Katsoin seinällä olevaa sanaa. Obduktio. Se muistutti aivan abduktiota, mistä minulle tuli mieleen ufokaappaukset. Mietin edelleenkin tätä ilmassa leijuvaa kengänkiillotteen tuoksua. Oliko se jotain kemikaalia, jolla vainajia käsiteltiin? Vaiko ainoastaan jotain desinfiontiainetta? Tulisi jo se täti sieltä. Sormeilin tylsänä kännykkääni.

Lopulta ovi aukesi ja täti istui vieressäni olevalle tuolille sanomatta sanakaan. Hän piteli käsilaukkuaan ja antoi sormiensa liukua hajamielisesti sen kiiltävällä mustalla pinnalla. Katsoin tätiä. Täti katsoi jonnekin tyhjyyteen. Olisin jo halunnut lähteä, mutta tällä kertaa saisin unohtaa ainaisen kärsimättömyyteni. Lopulta täti puhui.

”Sinulle olisi pitänyt kertoa jo ajat sitten. Tunsin pitkään katkeruutta äitiäsi kohtaan, mutta eihän siinä ole enää järkeä, kun he kaikki ovat nyt poissa.”

Katsoin tätiä ihmeissäni. Tämä oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi.

”Kari oli hyvä mies, levätköön hänkin rauhassa. Hän suostui menemään äitisi kanssa naimisiin, kun tämä huomasi odottavansa lasta. Jonka isä oli Karin veli. Sama, joka makaa nyt tuossa viereisessä huoneessa.”

Kännykkä putosi lattialle.

Tappo

Avatessani aamulla silmäni minulla oli hetken aikaa hyvä olo. Olin nukkunut viattomana kuin lapsi ja leijunut jossain onnellisessa unimaailmassa. Sitten muistin, mitä oli tapahtunut. Ikkunaverhojen takaa siivilöityvä aamun harmaa valo ei ollut koskaan ennen tuntunut näin kolkolta, näin lohduttomalta. Rintakehässä alkoi tuntua hitaasti kasvava, yhä raskaammaksi käyvä jyskytys. Vatsa tuntui löysältä. Sisässä parveilevat perhoset kävivät yhä levottomammiksi.

Hengitys höyrysi ilmassa. Ulkoiluvaatteet pitivät kahisevaa ääntä, kun marssin ripeästi eteenpäin. Kävely piti lämpimänä. Jäisellä asfaltilla sai jatkuvasti olla tarkkana, ettei olisi lentänyt nokalleen tai pyrstölleen. Iltalenkilläkin työasiat velloivat ajatuksissa kuin takiaiset, joita ei saa irti. Iso pyörä oli lähtenyt käyntiin firmassa. Moni sai lähteä. Minä odottelin vuoroani.

”Onks tupakkaa?” kuulin äänen takaani. Se oli nuori mies, jonka silmät harittivat levottomasti. Vaatteet löyhkäsivät nikotiinille. ”Ei”, sanoin. ”Vitun homo. Haluatsä turpaan?” ”En erityisesti”, vastasin ja yritin tehdä lähtöä. Mies asettui nyt eteeni seisomaan ja tukki tieni. ”Homo. Homo”, hän toisteli. Yritin kiertää hänen ohitseen oikealta. Hän astui taas eteeni. Yritin samaa vasemmalta. Mies toisti liikkeeni kuin peilikuva. ”Hei, ihan oikeesti, mä en nyt jaksais leikkiä”, sanoin. ”Homo”, mies jatkoi kuin olisi ollut paikoilleen juuttunut äänilevy. ”Sitä sun täytyy kysyä mun tyttöystävältä”, yritin. Tästä mies kiihtyi vain entisestään. ”Alatsä vittuilla?” hän sanoi uhkaavasti. Tässä vaiheessa päätin, etten jäisi enää kuuntelemaan. Käännyin kannoillani ja valmistauduin juoksemaan takaisin tulosuuntaani.

”Annoinko mä luvan lähteä? Annoinko?” mies karjaisi ja oli samassa perässäni varjon tavoin. Tunsin kourien tarttuvan vaatteisiini kuin rautapihdit. ”Vittu, etkö sä ny usko”, kuulin äänen karjuvan yrittäessäni pyristellä irti. ”Saatana, nyt tulee turpaan!” Kehoni oli tässä vaiheessa muuttunut itsenäiseksi olioksi, joka ei enää ottanut vastaan käskyjä aivoilta. Olin joskus yrittänyt opiskella kamppailulajeja, mutta en lopulta jaksanut käydä tunneilla. Miehen kourat olivat tarttuneet käsivarsiini ja lukinneet ne kiinni. Jalkani sen sijaan olivat vapaat. Ilman omaa päätöstäni ne liikkuivat. Jostain oikeasta reisilihaksesta räjähti esiin voima, jollaista en tiennyt minulla olevan, ja levisi pohkeen kautta jalkaterään kuin sähkövirta.

Tunsin lenkkikengän kärjen potkaisevan miestä suoraan sääriluuhun. Kuulin tuskanhuudon ja rautakourat hellittivät hetkeksi. Mies muuttui samassa raivohullun koiran näköiseksi. ”Jumalauta, sä kuolet nyt!” Hän syöksyi minua kohti kuin jokin saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto. Edelleenkään ilman mielen antamaa tietoista käskyä molemmat käsivarteni ponnahtivat suoriksi pyrkien tönäämään miehen pois. Kämmenteni osuessa mieheen tämä horjahti ja menetti tasapainonsa. Hän lensi selälleen jäästä liukkaaseen asfalttiin. Viimeiseksi siihen osui miehen kallo. Sitä ääntä en varmaan unohda ikinä. Hän ei enää liikkunut. Lähdin juoksemaan.

Seitsemän tuntia myöhemmin nyöritin solmiota kaulaani. Se tuntui hirttoköydeltä. Kahvimukista nousi höyry. Matkaradio pöydällä paasasi aamu-uutisia. Sormeni liu’uttivat sanomalehtien sivuja auki kännykästä. Ei mainintaakaan. Jospa kukaan ei ollut nähnyt mitään. Voi olla, että ketään ei liikuttanut. Ehkä voisin elää loppuelämäni teeskennellen, että mitään ei ollut koskaan tapahtunutkaan. Yksi ihminen oli kuollut. Entä sitten? Maailma jatkoi kulkuaan. Jossain juhlijat sen kuin juhlivat, kävi miten kävi. Maailmankaikkeus oli sokea ja välinpitämätön.

Ovikello soi.

Banaani

Kolehmainen oli kuorinut banaanin ja haukannut ensimmäisen suupalan, kun se tapahtui. Kuin Marcel Proustin Madeleine-leivos, tropiikin keltainen herkku nosti esiin kokonaisen muistojen ja mielikuvien vyöryn.

Sielunsa silmin Kolehmainen näki, kuinka mykkäfilmin aikoina, vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä avustajat olivat levittäneet banaaninkuoria studiokadun asfaltille pääosanesittäjän bravuurinumeroa, elokuvan ehdotonta kohokohtaa varten. Tarkoin suunnitellussa koreografiassa koomikko oli ensin liukastunut mainittuun banaaninkuoreen, näyttävän ilmalennon jälkeen pudonnut alas avoimesta viemäriaukosta.

Olkihattuinen ja polkkatukkainen yleisö oli ulvonut naurusta samalla, kun elokuvaesitystä säestänyt pianisti oli pimputtanut parastaan. Kansa ei ollut kyllästynyt silloinkaan, kun sama liukastuminen esitettiin valkokankaalla uudestaan, mutta loputtomina erilaisina variaatioina, joiden jälkeen koomikko lähti kotiin keho mustelmilla ja sievoinen tilipussi taskussa.

Kuva vaihtui tämän jälkeen kultaiselle 60-luvulle, kun pitkätukkaisen väestönosan keskuudessa oli levinnyt huhu, että samaisista banaaninkuorista raavittua tärkkelystä saattoi kuivaamisen jälkeen polttaa ja näin päätyä halvalle tripille kuin konsanaan laittomien tajuntaa laajentavien substanssien kanssa. Valitettavasti vain mainittu huhu oli osoittautunut jonkun vinolla huumorintajulla varustetun yksilön liikkeelle laittamaksi käytännön pilaksi eikä odotettuja hallusinogeenisiä vaikutuksia esiintynyt. Banaanien myyntitilastoissa toki oli koettu hetkellinen piikki.

Näkymä Kolehmaisen mielen laajakankaalla vaihtui banaaniterttuja viidakkoveitsin irroittaviin tummaihoisiin päivätyöläisiin, jotka pienellä päiväpaikalla tekivät töitä monikansalliselle yhtiölle. Kolehmainen oli nyt yksi noista työläisistä, jotka hien virratessa tekivät pitkää päivää, jotta kotirouvat jossain pohjoisessa saisivat aineksia hedelmäsalaatteihinsa. Työnjohtaja poltteli pahanhajuista sikaria ja käski laiskurien pitää kiirettä. Meno muuttuisi tästä, kunhan kapinallisille saapuisi piakkoin lähetys Kalashnikoveja.

Kolehmainen havahtui. Oikeastaan banaanien ällömakeus välillä kuvotti häntä, mutta ne tulivat halvemmiksi kuin mielialalääkkeet.

27 astetta

Kireään pakkaseen ei auta muu kuin kerrospukeutuminen, jos kerran on pakko lähteä ulos. Mitä kylmempää, sitä enemmän vaatekerroksia ylle. Sen jälkeen, kun fyysinen habitus muistuttaa lumiukkoa tai Michelin-miestä, voikin kätevästi vain kieriä eteenpäin jäistä katua.

Näin miettien Kolehmainen sulki asuntonsa oven takanaan ja astui hissiin tasan kello 8:30. Aamu-uutisissa oli sanottu, että tänään paukkuisivat talven pakkasennätykset. Koko maa oli nyt ruotsalaisen ja norjalaisen tuontisähkön varassa, uutistenlukija oli juhlallisesti kertonut, ja pulassa oltaisiin jos yksikin ketjun osista katkeaisi. Keittiön ikkunassa lämpömittari oli näyttänyt 27 miinusastetta celsiusta. Kolehmainen oli nielaissut, mutta todennut samalla että oli näistä pakkasista ennenkin selvitty.

Ei täällä nyt niin kylmä ole, Kolehmainen totesi kadulle astuttuaan. Toppaukset siis auttoivat. Pakkanen nipisteli silti poskia. Jotkut nuoret tytöt olivat suojanneet kasvonsa ja näyttivät beduiineilta, joiden silmät vain pilkistivät kapeasta raosta kietaistujen kangaskerrosten välissä. Aamutaivas alkoi kirkastua vain hyvin vaivalloisesti. Bussipysäkki oli muutaman korttelin päässä. Kolehmainen mietti omahyväisesti, että onneksi hänellä ei ollut omaa autoa. Kylmäkäynnistyksen kanssa tappeleminen olisi ollut vihoviimeinen asia tällaisena aamuna.

Ilmassa oli oudon juhlallinen tunnelma. Liikenne kadulla eteni uneliaasti. Harvat vastaantulijat olivat samanlaisia jähmeästi liikkuvia topattuja vaatepalloja kuin hän itse ja levittivät hengittäessään ympärilleen runsaita vesihöyrypilviä. Joku ulkoilutti pientä terrieriä, jolle oli laitettu lämmikkeeksi punainen nutun tapainen ja tassuihin vielä töppöset. Koira näytti siltä kuin sitä olisi nolottanut. Hetkittäin kävi kireä tuulenvire. Se tuntui kuorivan ihon kasvoista.

Bussipysäkillä odotti äiti lastenvaunujensa kanssa. Yllättäen linja-auto oli tupaten täynnä työmatkalaisia. Sitkeitä sissejä. Tai sitten umpihulluja. Kolehmainen löysi itselleen paikan ja istutti vanhat luunsa siihen. Sormissa kävi kuumotuksen tunne, kun hän riisui hansikkaansa. Bussin moottori hyrräsi pehmeästi mutta jotenkin vaisusti. Yöunet oli julmasti keskeytetty myös tänä aamuna. Kolehmaisen silmät alkoivat hiljalleen painua kiinni.

Varjossakin oli täällä 27 astetta lämmintä. Kolehmainen istui palmupuun katveessa ja katseli laiskasti rantaan lyöviä maininkeja. Kylmä juoma viilensi mukavasti. Kalastajat eivät pitäneet turhaa kiirettä, kun laskivat balsapuisten kellukkeiden varassa tasapainoilevaa kanoottiaan vesille. He heiluttivat hänelle käsiään huomattuaan hänen seuraavan heidän puuhiaan. Hän heilutti takaisin. Miten erilaista väki täällä oli kireisiin, kyräileviin suomalaisiin verrattuna. Täällä häntä ei ahdisteltu kalvosulkeisilla ja työajanseurannalla, täällä ei ollut alituiseen rannekellon lasia naputtelevaa esimiestä. Täällä tuskin edes tunnettiin kelloa.

Hän huomasi, kuinka eräs paikallisista lähestyi häntä. Mies oli pukeutunut valkoiseen länsimaiseen kauluspaitaan ja värikkääseen sarongiin. Hän tunsi miehen. He olivat monta kertaa jutelleet hänen saavuttuaan saarelle, vaihtaneet tarinoita omien kotimaidensa oloista. Hän tiesi nyt paljon enemmän etelämereläisten elämästä. Vastineeksi hän oli kertonut lumesta, jäästä ja talven pimeydestä. Mies oli kuunnellut silmät pyöreinä.

”Huonoja uutisia”, mies sanoi. ”Mitä nyt?” hän vastasi. ”Tämä saari jää pian veden alle. Meidän on lähdettävä täältä pois.” Hän ihmetteli rauhallisuutta, jolla mies lausui sanat. Tähän kohtalouskoon hän oli törmännyt saarella ennenkin. Saarelaisille elämä ja kuolema olivat yhtä ja samaa jatkumoa. Kummastakaan ei nostettu erityistä meteliä eikä niillä vaivattu päätä. Se, mikä tapahtui, tapahtui. Alussa hän oli pitänyt saarelaisten asennetta laiskuutena ja välinpitämättömyytenä. Sitten hän oli tajunnut, että tässä ympäristössä asenne oli johdonmukainen. Täällä elettiin ikuista nyt-hetkeä, ei murehdittu eilistä eikä huomista. Ei syntiinlankeemusta eikä maailmanlopun pelkoa tunnettu.

”Mitä te aiotte nyt tehdä?” hän kysyi. ”Otamme tavaramme ja soudamme seuraavalle saarelle. Jos sekin jää veden alle, jatkamme sitä seuraavalle. Ja niin edelleen.” Hän kuunteli ällikällä lyötynä.

Moottori ulvahti kerran, sitten pysähtyi kokonaan. Hän havahtui tärähdykseen ja avasi silmänsä. Ympärillä työmatkalaiset nousivat penkeiltä ja kokosivat tavaroitaan. Bussikuski oli avannut auton etuoven, josta tunki sisään hyisen kylmää ilmaa, ja oli kävellyt ulos tutkimaan tilannetta. Työmatkalaiset seurasivat vähitellen kuljettajaa ja kipusivat pois autosta etuoven kautta. Nyt kaikille selvisi, että bussi oli jämähtänyt jyrkkään mäkeen, jäisen asfaltin peittämään. Kuski puhui jotain kännykkäänsä. Huoltoauto oli tulossa. Matkustajille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin odottaa seuraavaa bussia tai lähteä kävelemään. Useimmat valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon. Kolehmainen mietti hetken, sitten tarttui salkkuunsa ja alkoi taivalluksen.

Lauha

Kolehmainen kiroili itsekseen halpoja talvikenkiään, jotka päästivät veden sisään kadun varrelle yön aikana melkein kuin varkain ilmaantuneista lätäköistä. Tänä talvena luontoäiti ei tuntenut kohtuutta ja suvaitsi pilailla lastensa kustannuksella oikein kunnolla.

Oli helpotus, kun kolme viikkoa kestäneet paukkupakkaset olivat hellittäneet. Saman tien ne olivat miltei hetkessä vaihtuneet vesikeleihin.

Jossain siinä välissä Kolehmainen oli päivänä muutamana ottanut jäisellä kadulla oikein kunnon lipat ja laskeutunut suoraan oikean polvensa päälle, sen jälkeen räpiköinyt tovin verran itseään ylös lasinliukkaasta tantereesta avuttomana, mutta sen verran kunnon voimasanojen säestämänä, että vieressä pasteeranneet mummot koettivat kauhuissaan katsoa muualle.

Selvittyään ylös Kolehmainen ontui kotiin. Polvea jomotti ja siinä olevaa ruhjetta kirveli. Seuraavana päivänä sama tapahtui uudestaan toisella hiekoittamattomalla kävelytien osuudella. Sanomattakin oli selvää, että jäähän osunut polvi oli se sama kuin edellisenäkin päivänä.

Katua tallustavat kumaraselkäiset hahmot olivat avustajia jossain ankeassa ja verkkaisessa itäeurooppalaisessa taide-elokuvassa, joka oli kuvattu mustavalkoisena vuosikymmeniä sitten. Taivas oli näyttämön taakse viritetty loppumaton harmaa kangas, joka vaaleni aamun sarastaessa ja tummeni taas illalla likaisenruskeaksi.

Tällaisia Kolehmainen visioi mielessään samalla, kun paarusti tihkusateessa bussipysäkiltä työpaikalleen. Joku oli varastanut työkavereilta kasvot ja imaissut ne osaksi tietokoneen näyttöruutuja, sen verran intensiivisesti nämä näyttivät niitä tuijottavan. Nyt on pakko saada kahvia, Kolehmainen totesi edelleenkin unihorteessa.

Tihku töhersi Kolehmaisen työhuoneen ikkunassa maiseman impressionistiseksi maalaukseksi. Kello tuli yksitoista. Oli aika päätetyöläisten harmaan joukon marssia neukkariin, missä palaveri oli alkamassa näillä hetkillä. Paikalle saapui taas jonkun sortin yrityskonsultti. Kolehmaiselle nämä kaikki keski- ja johtoportaan vakinaiset ja vierailevat tähdet olivat periaatteessa yksi ja sama henkilö vain lievillä kasvojen ja hiusten variaatioilla.

Silmät auki nukkuminen oli taito, jonka Kolehmainen oli älynnyt hankkia jo varhain työurallaan, niinpä kalvosulkeiset ja fläppitaululla tanssivat kirjain- ja numerorivit lipuivat ohitse suhteellisen kivuttomasti. Mikälie-konsultin suusta nousevat visiot, strategiat ja analyysit hyrisivät pehmeästi Kolehmaisen korvissa.

Joskus häneltä jopa kysyttiin jotain näissä palavereissa. Silloin hän oli oppinut kuin automaattiohjauksella antamaan jonkinlaisia ympäripyöreitä vastauksia, jotka muutamalla valikoidulla avainsanalla kuten ”suhdanneherkkä”, ”tunnettuus” ja ”kausiluonteinen” hän sai kuulostamaan jokseenkin järkeviltä ja johdonmukaisilta.

Kolehmainen kulki elämänsä läpi automaattiohjauksella eikä tuntenut asiasta sen suurempaa häpeää. Hänen kaverinsa Anssi puhui aina läsnäolon tärkeydestä ja kuinka suurin osa ihmisistä ei todella ollut läsnä hetkessä. Siksi toisen ihmisen kohtaaminen oli liki mahdottomuus. Jokainen kiersi omaa napaansa, oli oman sammakkoperspektiivinsä vanki.

Matalapaine ilmaisee paitsi sää-, myös mielentilaa. Kaikki näyttivät tänään masentuneilta patsailta Kolehmaisen silmissä. Palaverin jälkeen Kolehmainen raahautui omalle työpisteelleen ja tietokoneen näyttöruutu imaisi hänet jälleen sisäänsä.

”Kolehmainen se taas uneksii”, sanoi Ursula, hänen esimiehensä joka ohikulkiessaan oli huomannut hänen nuokkuvan koneen ääressä. ”Kuules kaveri, ala tehdä töitä”, Ursula napautti vaihdevuosien tuomalla ärhäkkyydellä ja lyllersi tiehensä.

Kolehmainen kokosi ryhtinsä tuolissaan ja alkoi naputella numeroita Exceliin. Tai ainakin esitti niin kunnes Ursula oli jo varmasti kaukana. Että hän vihasi tuota ämmää. ”Ursula Mursula” oli hänen yksityisesti antamansa lempinimi naiselle. Turhaan hän oli yrittänyt saada siirtoa toiseen työpisteeseen. Toisaalta, miksi kantaa turhaa huolta asiasta. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kai sillä Ursulallakin oli vaikeaa.

”Tällaiset päivät ovat kuin haaleaa ruunankusta”, vanha mies sanoi hänelle. Ukko tapasi istuskella Kolehmaisen kotirapun edustalla puupenkillä, jonka maali hilseili surullisesti. Kolehmainen ei aivan ymmärtänyt, mutta jotenkin vanhuksen tokaisu tuntui osuneen oikeaan.

Kevät oli tulossa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

”Olen lähtenyt enkä koskaan palaa”

Miehen katoaminen huomattiin vasta viiveellä. Hän ei ollut saapunut työpaikalleen ja esimies oli turhaan soitellut perään. Tämä oli erityisen outoa, koska miehellä ei muuten ollut poissaoloja. Asia oli varmuuden vuoksi tarkistettu työajanseurannasta firman tietokoneelta. Kukaan ei muutoin ollut kiinnittänyt huomiota koko juttuun. Vasta nyt tajuttiin, kuinka vähän elonmerkkejä ylipäätään mies oli koskaan osoittanut.

Kun työtovereita pyydettiin kuvaamaan miehen ulkonäköä, yksikään ei antanut samanlaista vastausta kuin muut. Yhden mielestä hän oli ollut keskimittainen, toisesta taas pitkä. Hiukset olivat kuulemma olleet vaaleat – tai sitten ruskeat. Laiha vai tukeva? Kukaan ei osannut tarkkaan sanoa.

Miehen iästäkin oltiin erimielisiä. Varsinaisesti se selvisi vasta työnantajan papereista. Valokuvaa hänestä ei tietenkään ollut. Pienessä firmassa kun ei sellaisten perään huudeltu, toisin kuin niissä joissa työntekijöiltä vaadittiin kulkukortit. Ja kun työtekijöitä oli vain kourallinen, oli erityisen outoa, ettei kukaan muistanut sanoneensa miehelle edes huomenta.

Naapureilta oli turha kysellä. Kerrostalossa jokainen piti huolen omista asioistaan, ja naapureiden tekemiset kiinnostivat ainoastaan silloin, jos joku juhli liian äänekkäästi seinän takana tai käytti pesutupaa muiden vuorolla. Yksin elänyttä miestä ei tunnettu tämän kotirapussakaan.

Elossa olevia sukulaisia miehellä ei väestörekisterin mukaan ollut. Valokuvan etsintä tosin tuotti vihdoin tulosta, kun sellainen löytyi laitakaupungilla sijaitsevan lukion arkistosta, ylioppilaskuvien joukosta. Kuvan ottamisesta oli aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Miehen ikä oli siis noin viidenkymmenen hujakoilla, eikä hän suinkaan ollut kolme- tai kuusikymppinen, kuten muut työntekijät olivat arvelleet.

Koulun arkistossa oli muitakin kuvia, mutta tämä oli kaikkein tuorein. Ilmeettömät keskivertokasvot, jotka saattoivat yhtä hyvin kuulua keski-ikäiselle miehelle kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle. Ei erityisiä tuntomerkkejä tai mieleen jääviä piirteitä.

Rikospoliisin tutkija Ossi Jokinen kadonneiden henkilöiden osastolta haroi harvenevia hiuksiaan. Koskaan ennen ei vastaan ollut tullut tällaista tapausta. Miten joku saattoi olla lähes täydellisesti näkymätön? Ei perhettä, ystäviä, naapuria tai ruokakaupan kassaa, joille mies olisi jättänyt edes satunnaisen jäljen olemassaolostaan.

Jokinen selaili iltapäivälehteä samalla, kun nautti poliisiaseman vieressä olevan huoltoaseman baarissa päivittäistä viinerikahviaan. Miehen lukioaikainen valokuva oli tänään julkaistu katoamisuutisen yhteydessä tavanomaisin tekstein: ”Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä lähimpään poliisiin”. Olisi ihme, jos näin koskaan tapahtuisi.

Oli katoamistapauksia, jotka herättivät tunteita, jotka saivat ihmisten mielikuvituksen laukkaamaan villisti. Juuri ne olivat niitä, jotka synnyttivät keskustelupalstoilla toinen toistaan hurjempia teorioita siitä, mitä oli oikein tapahtunut. Jokinen tiesi, että näin tuskin olisi tällä kertaa.

Juttuun ei mitä ilmeisimmin liittynyt päihdeongelmaa tai syrjäytymistä. Miehen ei tiedetty liikkuneen rikollisessa tai epämääräisessä seurassa. Mies oli yksineläjä, mutta todennäköisemmin huonon tai olemattoman naisonnen kuin homouden vuoksi. Ehkäpä seurusteluasiat eivät edes kiinnostaneet häntä. Mies ei herättäisi kenenkään intohimoja, ei valtoimenaan vellovia spekulaatioita, kuten niissä tapauksissa, joissa kadonnut oli kaunis nuori tyttö.

Tietysti miehen asunto oli tutkittu. Sieltä ei löydetty mitään johtolankoja, ei mitään mikä olisi antanut pienintäkään vihjettä katoamisen syistä. Mies vaikutti olleen järjestyksen ystävä. Nurkissa ei ollut pölykoiria.

Sisustus oli askeettinen: 70-luvun lastulevykirjahylly, jossa ei ollut kirjoja ja vain jokunen perhevalokuva, jotka näyttivät esittävän joitakin yhtä värittömiä ihmisiä kuin mies itsekin oli – tai oli ollut. Lisäksi sohva, pari nojatuolia, vanha mutta yhä toimiva kuvaputkitelevisio sekä 80-luvulta peräisin oleva stereolaitteisto, mutta ei levyjä tai kasetteja.

Seinällä oli nimetöntä suurkaupunkia esittävä painokuva. Jokinen oli nähnyt loputtoman määrän samanlaisia asuntoja. Niissä asui ihmisiä, joita ei ollut siunattu liialla mielikuvituksella ja jotka tekivät parhaansa ollakseen kuten kaikki muutkin, ettei heitä vain olisi syytetty erikoisuudentavoittelusta, mikä johti tietysti siihen, että nämä ”kuvittelivat olevansa parempia kuin muut”.

Keittiön kaapeissa oli niukasti perusruokatarpeita, joten ainakaan mikään gourmet-harrastaja mies ei ollut. Pienessä makuuhuoneessa oli yöpöytä lamppuineen ja huolellisesti sijattu yhden hengen sänky.

Huoneisto oli haravoitu tiheällä kammalla, kaikki pöytälaatikot ja kaapit käyty huolellisesti läpi, mutta mitään erikoista ei löytynyt. Ei mitään, mikä olisi vähääkään vihjannut miehen persoonallisuudesta. Pikemminkin sen täydellisestä puutteesta. Mies vaikutti olleen täysin hajuton, mauton ja väritön. Kuin mies vailla ominaisuuksia Robert Musilin klassikkoteoksessa.

Miehen nimikin sopi tälle kuin nyrkki silmään: Matti Virtanen. Ne kun olivat kaikkein yleisimmät väestörekisteristä löytyvät tuon ikäluokan etu- ja sukunimet. Edes toista nimeä tälle ei ollut kasteessa suotu, Jokinen oli kirkonkirjoista tarkistanut.

Sosiaalisista medioista tätä Matti Virtasta oli turha etsiä eikä nettiin tai sanomalehtiin tämä näyttänyt koskaan kirjoitelleen, ainakaan omalla nimellään. Urheiluseuroihin tai harrastuspiireihin hän ei ollut kuulunut, puhumattakaan poliittisista puolueista.

Pääesikunnan kantakirjan mukaan yhdeksän kuukauden asepalvelus oli aikoinaan suoritettu normaalisti, ilman kunniamerkkejä, ylennyksiä tai mainintoja palvelusrikkomuksista. Kertausharjoituksiin mies oli kutsuttu pari kertaa. Ei merkintöjä terveyden tai mielenterveyden ongelmista.

Miehen työhistoria näytti olleen keskiasteen ammattikorkeakoulututkinnon jälkeen konttorirotan hommia erinäisissä yrityksissä. Työttömyysjaksot olivat kaikkiaan jääneet varsin lyhyiksi.

Ei mainittavia ylennyksiä tai varsinaista etenemistä uralla; työnkuva näytti pysyneen vuosikymmeniä tappavan tasaisena ilman muutoksia. Ja tylsänä, mutta eikö tavallinen ihminen haluakin tallata polkunsa ilman suurempia töyssyjä ja vastoinkäymisiä matkallaan? Ja sellaisia ei Matti Virtasen elämässä näyttänyt koskaan olleen. Joskaan ei suurta menestystäkään.

Ei suurta glooriaa, mutta ei myöskään kompasteluja. Ei draamaa eikä traumoja. Ei tähtihetkiä eikä törkyä. Ei luurankoja kaapissa eikä virtahepoa olohuoneessa. Saattoiko näin keskivertoa kansalaista ollakaan? Jos anomalia tarkoitti poikkeamaa normaalikäyrästä, niin tarkoittiko poikkeamien täydellinen puute myös omanlaistaan anomaliaa? Ja vielä suurta sellaista, Jokinen pohti. Palaneen käry tuntui nyt rankasti jossakin.

Neuronien välisissä synapseissa sähköiset impulssit etenivät ylikierroksilla. Jo vanhalla rutiinilla tutkija alkoi eritellä, analysoida, vertailla, etsiä analogioita ja ennakkotapauksia, käydä läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. ”Sillä on taas se vaihe päällä”, rouva Jokinen päätteli, kun illalla kotona hänen aviomiehensä vain tyytyi ajatuksissaan haarukalla tyrkkimään lautasella jäähtyvää lempiruokaansa Janssonin kiusausta tuskin suupalaakaan maistaen.

Varmuuden vuoksi rouva Jokinen otti illalla unipillerin ennen nukkumaanmenoa. Se olikin tarpeen, sillä puolen yötä Ossi Jokinen pyöriskeli sängyssä, kääntyili levottomasti kyljeltä toiselle, kun aivot edelleenkin raksuttivat Matti Virtasen arvoituksen parissa.

”Näytätpä sinä väsyneeltä”, Jokisen esimies sanoi aamulla huomattuaan mustat renkaat tämän punoittavien silmien alla. ”On yksi kinkkinen keissi työn alla”, Jokinen vastasi ja oli kaataa kahvinsa paperimukin sijasta pöydälle.

Sen päivän Jokinen vietti tietokoneen ääressä tutkien välillä erinäisiä arkistokansioita. Loputtomat mahdottoman tuntuiset teoriat pyörivät päässä. Yksi esimerkiksi oli, että Matti Virtanen ei ollut todellinen ihminen, vaan jonkun suurvallan maahan sijoittama valehenkilöllisyyden alla toimiva ”illegaali”-agentti, kuten ”Reino Gikman” oli aikoinaan ollut.

KGB oli 50-luvulla varastanut Kuopiosta rajan takaiseen Karjalaan jääneiden ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja. Niistä oli poimittu Gikmanin nimi, jonka avulla luotiin valehenkilöllisyys agentille, joka oli saapunut Suomeen vuonna 1966. ”Gikman” oli sittemmin työskennellyt Pariisissa YK:n alaisuudessa ja lopulta kadonnut Wienistä vuonna 1989. Koskaan ei saatu selville, kuka tämä oli oikeasti ollut.

Voisiko ”Matti Virtanen” olla vain paperilla olemassaoleva valehenkilöllisyys, jonka takana toimi joku vieraan vallan agentti tehtävänään ties mikä hämärähomma Suomessa? Oliko ”Virtanen” kadonnut, kun maa oli alkanut polttaa jalkojen alla? Päätä alkoi särkeä, kun Jokinen pohti tätä mahdollisuutta. Hänen oli vain pakko saada tietää totuus.

Aika kului. Kadonneesta Matti Virtasesta ei enää kuultu, ja kävi niin kuin Jokinen oli aavistellutkin. Media menetti kokonaan mielenkiintonsa, kun sen aika meni erilaisten poliittisten kohujen ja julkkisten humalaisten tempausten seuraamiseen. Vain yksi ihminen ei unohtanut.

Ossi Jokinen kaivoi esille loputtoman määrän erilaisia asiakirjoja ja dokumentteja todisteeksi teorialleen Matti Virtasen valehenkilöllisyydestä. Jokisen vaimo ja työtoverit seurasivat hänen missiotaan aluksi huvittuneina, lopulta yhä kasvavan huolen vallassa. Pakkomielle tuntui saaneen vallan kerran taitavana, ahkerana ja muutenkin täyspäisenä miehenä pidetystä tutkijasta.

Viimeinen pisara oli, kun Jokinen paljasti tietonsa ja kertoi koko tarinan toiselle suurista iltapäivälehdistä. Sensaatioita rakastava ja niillä elävä keltainen lehdistö tietysti tarttui kiinni aiheeseen, josta sai muovattua mehukkaan lööpin. Tarinan mahdollisesta todenperäisyydestä ja lähdekritiikistä viis.

Kohu kesti muutaman päivän vain laantuakseen, kun joku poliitikko puhui taas kerran läpiä päähänsä ja tv:ssä alkoi myös suositun realitysarjan uusi tuotantokausi, josta repiä lähiaikojen lööpit.

Tutkijamme tosin sai etsimäänsä julkisuutta hänkin, ei tosin aivan halutulla tavalla. Häntä näet alettiin kutsua mediassa ”Illegaali-Jokiseksi”, jonka edesottamuksista kirjoitettiin nyt lähinnä surkuhupaisaan ja vähintäänkin vahingoniloiseen sävyyn. Tässä vaiheessa Jokisen esimies päätti puhaltaa pelin poikki ja määräsi alaisensa toistaiseksi sairaslomalle.

Jokinen oli lyöty mies pakatessaan laukkujaan, tarkoituksena lähteä  vaimon kanssa kesämökille pilkkajuttuja karkuun. Silloin puhelin soi. Puhelu tuli tuntemattomasta numerosta. Jokinen vastasi ja jähmettyi paikoilleen kuullessaan, kuka langan päässä oikein oli. ”Matti Virtanen tässä, terve.”

”Ei naurata!” Jokinen tiuskaisi puhelimeen ja oli paiskata sen seinään, kun ääni jatkoi. ”Asuntoni seinällä on kaupunkia esittävä juliste. Sen reunassa lukee pienellä teksti ’Taured’. Tätä seikkaa ei ole mainittu missään tiedotusvälineessä. Tarkista asia ja soita minulle uudestaan.” Mies sulki puhelimen.

Jokinen oli raivoissaan. Kaikenlaisia häiriköitä. Mistä soittaja oikein oli saanut numeron? Sehän oli salainen. Jokinen hieroi ohimoitaan. Hän istui siinä samassa paikassa kauan. Lopulta hän otti autonsa avaimet ja käveli ulos. Vaimo huuteli turhaan perään.

Vahtimestari Kangas päivysti todistusaineistohuoneen luona, kun Jokinen käveli sisään. Kello oli viittä vaille sulkemisaika. Ja vielä perjantaina. Kangas oli ihmeissään nähdessään Jokisen. Hänenhän piti olla sairaslomalla ja…

”Niin niin, ei ole aikaa selittää. Voitko päästää minut Virtasen tapauksen todistusaineistojen luokse?” Kangas katsoi häntä ihmeissään. ”Äkkiä nyt, että ehditään kaikki viikonlopun viettoon”, Jokinen sanoi. Se oli vastaansanomaton argumentti. Kangas päätti, että oli parempi laskea Jokinen sisään kuin alkaa kinata ja joutua sen takia ylitöihin juuri, kun vapaa oli alkamassa.

Kangas painoi summeria ja todistusaineistohuoneeseen johtava portti alkoi avautua. Ensi töikseen Jokinen etsi käsiinsä Matti Virtasen jälkeen jääneet tavarat. Juliste löytyi niiden joukosta suhteellisen helposti. Jokinen rullasi sen auki. Kuten hän muistikin, kuva esitti jotain tuntematonta suurkaupunkia iltavalaistuksessa. Se oli ollut lasikehyksissä Virtasen vaatimattoman asunnon seinällä. Nyt hän huomasi, että julisteen reunassa tosiaan luki teksti ”¡Benvinguts a Taured!” Mitä ikinä se tarkoittikin.

Jokinen kiitti vahtimestari Kangasta, joka näytti helpottuneelta siitä, että pääsi lähtemään kotiin sittenkin ajallaan. Ulkona Jokinen kaivoi esiin kännykkänsä ja valitsi numeron, josta Matti Virtaseksi itseään väittänyt mies oli soittanut.

Puhelimeen vastattiin. Jokinen ei ehtinyt saada suunvuoroa, kun Matti Virtasen ääni jo sanoi: ”Mene autoosi ja lähde ajamaan. Odotan sinua täällä motellissa, joka sijaitsee…” Matti Virtanen mainitsi pienen kaupungin, joka oli noin tunnin ajomatkan päässä, sitten motellin nimen ja tarkan sijainnin. Jokinen ei ehtinyt sanoa taaskaan mitään, kun puhelin jo suljettiin.

Ehdittyään kaupungin rajan ulkopuolelle Jokisen lommoinen Saab 99 sai madella tovin perjantain alkuillan ruuhkassa. Navigaattorin koneääni luki ajo-ohjeita. Lopulta auto kaarsi epämääräisen rakennuksen eteen, jonka valokirjaimet julistivat ”Motel Akapulko” ja nimen omaan tällä kirjoitusasulla. Jenkkityyliä oli haettu ja siihen jotenkuten päästy. Jokinen jätti auton parkkiin ja hieman epävarmoin askelin käveli rakennuksen ulko-ovesta sisään.

Tiskin taakse tuli hetken päästä kyllästyneen näköinen teinityttö, joka näytti siltä kuin olisi tuurannut vanhempiaan. Tyttö loi häneen halveksuvan katseen taidolla, johon vain hänen ikäryhmänsä naispuoliset edustajat kykenevät.

”Matti Virtanen?” Jokinen sai lopulta kysyttyä välinpitämättömän jäätävästä katseesta selvittyään. Tyttö vilkaisi nopeasti varauskirjaa tiskillä ja sanoi: ”Viisvitonen”, sitten käänsi katseensa johonkin merkityksellisempään asiaan kuten motellin vastaanoton makeishyllyn yllä toiveikkaana pörräävään kärpäseen.

Jokinen sai kurkustaan heikon ynähdyksen, joka tarkoitti kiitosta, sitten kääntyi takaisin kohti ulko-ovea. Tyttö oli jo unohtanut hänen olemassaolonsa ja keskittyi nyt älypuhelimensa näyttöön.

Ulkona Jokinen haki bungalowien ovista numeroa 55, etsi löytämänsä ja koputti. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, sitten sisältä alkoi kuulua askelia ja ovi avautui hiljalleen. Ketään ei näkynyt ja Jokinen mietti hetken ennen kuin astui sisään. Huoneessa oli hämärää. Vähitellen hänen silmänsä alkoivat tottua. Sitten hänen käteensä tartuttiin.

Kädenpuristus tuntui kuivalta ja jotenkin innottomalta. Hän huomasi nyt miehen, jolle käsi kuului. Kasvoista ei voinut erehtyä. Ne olivat selvästi vanhemmat ja jo ajan kuluttamat, mutta aivan samat kuin ne, jotka hän oli nähnyt Matti Virtasen ylioppilaskuvassa. Vain valkolakki puuttui. Silmät olivat oudot haaleat kuin olisivat olleet täynnä tiskivettä.

”Virtanen”, sanoi sama ääni, jonka hän oli kuullut puhelimessa.

”Jokinen”, hän vastasi samalla kurkkuaan rykäisten.

”Ajattelin vain ilmoittaa, että voit lopettaa etsintäsi. Ja saman tien unohtaa koko jutun. Sillä tässä seison enkä muuta voi. Ja lehtiä olen lukenut.” Mies katsoi Jokiseen väsyneesti.

Nyt hän tajusi, että Matti Virtasen olemusta tosiaan oli vaikea hahmottaa. Ei ihmekään, että tämän työtoverit olivat antaneet niin erilaisia lausuntoja. Näytti kuin ikä miehen kasvoilla, koko ruumiinrakenne ja hiusten värikin olivat jatkuvassa muutoksessa. Kuin kameleontti tai naurutalon peilissä vääristyvä hahmo. Joka silmäyksellä aivan toinen kuin hetkeä aikaisemmin.

Lopulta Jokisen oli pakko suunnata katseensa sivuun miehestä, sillä hän pelkäsi tulevansa merisairaaksi miehen loppumattomasti muuttuvaa hahmoa seuratessa.

”Kutsuin sinut tänne, koska lienen selityksen velkaa sen valtavan urakan jälkeen, jonka olet tehnyt minun löytämisekseni. Tämän jälkeen minun on kuitenkin pyydettävä, että jätät minut rauhaan etkä yritä enää toiste jäljittää minua”, Matti Virtanen sanoi.

”Eiköhän tuo onnistu”, Jokinen sanoi hiljaa lattiaa tuijottaen ja tunsi itsensä hetkessä valtavan väsyneeksi kuin miehestä säteilevästä voimattomuuden tunteesta oli tarttunut jotain häneenkin.

”En voi enää pitkäksi aikaa jäädä maailmaanne. Kvanttitasoni heittelevät arvaamattomasti täällä, mikä syö valtavasti energiaa. Se vie minulta lopulta hengen”, Matti Virtanen jatkoi.

”Tarkoitatko, että olet… avaruusolento? Vai mitä nimitystä teikäläiset itsestään käyttävätkään”, Jokinen kysyi.

”En siinä mielessä kuin sinäkään et ole avaruusolento. Sirius-B:n asukkaan näkökulmasta asia voisi toki olla toisin, mutta tämähän on tietysti joutavaa saivartelua”, Matti Virtanen sanoi, ja nyt tämän kasvoilla saattoi erottaa jopa hymyn tapaisen.

”Kerron pienen tarinan. Olet sattumalta ehkä kuullut tämän ennenkin, mutta se toivottavasti auttaa ymmärtämään”, Matti Virtanen sanoi ja istuutui samalla toiseen motellihuoneen nojatuoleista. Jokinen seurasi hänen esimerkkiään ja istui omaansa.

”Eräänä helteisenä päivänä heinäkuussa 1954 muuan matkustaja saapui tulliselvitykseen Tokion lentokentällä. Japanilaiset tullivirkailijat huomasivat, että tämä oli aivan tavallinen valkoinen mies, eurooppalaisen näköinen. Pian kuitenkin heidän epäilyksensä heräsivät, kun mies esitti passinsa virkailijoille. Passi näytti aidolta, mutta miehen alkuperämaaksi oli merkitty Taured. Eihän sellaista ole olemassakaan!

Virkailijat alkoivat jo epäillä joutuneensa jonkin käytännön pilan kohteiksi, mutta alkoivat kuitenkin kuulustella miestä. He pyysivät miestä näyttämään maailmankartalta, missä tämä Taured oikein sijaitsee. Hänen sormensa tökkäsi osoittamaan kohti Andorraa, tiedäthän, tuota pikkuruista ruhtinaskuntaa Ranskan ja Espanjan rajalla.

Nyt oli miehen vuoro puolestaan näyttää hämmentyneeltä ja vihaiselta, sillä hän ei ollut koskaan kuullutkaan mistään Andorrasta. Hän väitti kivenkovaan, että hänen kotimaansa Taured oli sijainnut juuri tuolla kohdalla jo yli tuhat vuotta.

Virkailijat löysivät miehen hallusta monien Euroopan maiden valuuttaa ja hänen passissaan oli leimoja ympäri maailmaa, myös aikaisemmilta Tokion-reissuilta. Virkailijat eivät tienneet, mitä tehdä miehen kanssa, joten hänet päätettiin asettaa arestiin hotellihuoneeseen ja kaksi miestä laitettiin vartioon huoneen ovelle. Sillä aikaa tapausta koetettaisiin selvitellä.

Yhtiö, jolle mies väitti tekevänsä töitä, ei ollut koskaan kuullutkaan hänestä, vaikka hänellä oli todisteena asiasta monia dokumentteja. Hotelli, johon hän väitti varanneensa huoneen, ei myöskään tiennyt asiasta. Eivätkä paikallisen yhtiön edustajat, joiden kanssa hän oli tullut neuvottelemaan.

Myöhemmin, kun hotellihuoneen ovi avattiin, jossa miestä pidettiin arestissa, tämä oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tapaus oli täydellinen mysteeri, sillä huone sijaitsi niin korkealla rakennuksessa, että ikkunasta oli mahdoton paeta, saati sitten parvekkeelta.”

Matti Virtanen piti nyt pienen tauon ja siemaisi vettä pullosta.

”Eriskummallinen tarina, vai mitä? No, outoudet eivät lopu tähän. Nimi Taured oli minulle tuttu, sillä luin siitä jo lapsena koulun maantiedon kirjasta kotimaassani, jonka nimi ei ollut Suomi.” Jokinen katsoi hetken noihin tiskiveden värisiin silmiin kunnes hänen oli taas pakko kääntää katseensa.

”Täytyy myöntää, että olen pudonnut täysin kärryiltä. Siis millä planeetalla tämä Taured sijaitsee? Sinun omassa maailmassasiko? Ja sinä puhut suomea, mutta et silti ole Suomesta?”

Jokisesta alkoi tuntua, että hän oli menettämässä järkensä. Ehkä toiset olivat sittenkin oikeassa: hän tosiaan oli hullu ja kuunteli nyt omia houreitaan. Tässä kohtaa Matti Virtanen huokaisi ja jatkoi.

”Lukeneena miehenä tiedät varmaankin jotain kvanttifysiikasta. Että se periaatteessa mahdollistaa muiden ulottuvuuksien, jopa toisten maailmankaikkeuksien olemassaolon. Samoin rinnakkaismaailmojen, jotka muistuttavat hieman toisiaan, mutta joissa kehitys on lähtenyt kulkemaan aivan eri suuntaan.”

”Niin niin, olen minäkin sen verran science fictionia lukenut, että tiedän noista jotain, mutta…” Jokinen ei saanut puhuttua loppuun, kun Matti Virtanen jo ehätti takaisin omaan kertomukseensa.

”Tämä ei ole science fictionia, vaan totista totta. Minä synnyin ja elin lapsuuteni tässä rinnakkaismaailmassa. Sitten sairastuin jonkinlaiseen aivokuumeeseen. Menetin tajuntani ja heräsin teidän maailmassanne.

Pitkään luulin menneeni järjiltäni ja sen johtuvan sairaudesta. Isä ja äiti olivat samoja kuin ennenkin, mutta eivät sittenkään samoja. Koko maailma ympärillä oli myös muuttunut, vaikka perustaltaan sama kuin omani. Lapsi onneksi sopeutuu nopeasti. Opin pian hyväksymään outouden ympärilläni.

Jossain vaiheessa unohdin täysin, että entistä maailmaani oli koskaan ollutkaan. Minun piti elää keski-ikäiseksi, että se kaikki alkoi palata minulle. Kun luin internetistä tarinan Tauredista, se laukaisi kokonaisen joukon jonnekin hämärään tukahdutettuja muistoja.”

Jokisen silmiä särki. Hänen päätään särki. Koko hänen mieltään särki. Kaikki selitykset, joita hän oli mielessään Matti Virtasen katoamiselle sepittänyt, mielettömätkin, kaikki ne vaikuttivat järjellisiltä tähän tarinaan verrattuna. Hänen oli silti kuultava koko juttu loppuun. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi ja ponnisti voimansa kuulostaakseen rauhalliselta.

”Tämä kaikki oli minulle tietysti suuri shokki. Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään asian täysin. Hyväksynnän mukana tuli ymmärrys siitä, että myös oma tajuntani ja havaitsemani todellisuus olivat jotakin aivan muuta kuin olin siihen asti ymmärtänyt niiden olevan.

Aloin vähitellen saada välähdyksiä toisesta maailmasta. Aluksi ne tulivat unissa. Aina, kun olin uneksinut entisestä kotimaailmastani, tunsin herättyäni olevani täynnä aivan uutta energiaa. Kuin minuun olisi ladattu nukkuessani voimaa tuolta jostain.”

Jokinen alkoi tuntea sääliä Matti Virtasta kohtaan. Mies oli selvästi mielipuoli, jonkinlaisessa psykoosissa. Hän kuitenkin selitti tarinaansa aivan rauhallisesti, omaa sisäistä logiikkaansa seuraten. Tutkijana Jokinen tunsi, että hänen velvollisuutensa oli kuunnella, oppia ymmärtämään häiriintyneen mielen toimintaa.

Ja niin Matti Virtanen jatkoi:

”Vähitellen aloin ymmärtää, että minua valmisteltiin kotimaailmaani paluuta varten. Kaikki elämän aikana kokemani ulkopuolisuus ja vierauden tunne vaikuttivat nyt järkeenkäyviltä. Ne olivat pelkkää koti-ikävää.

Minusta tuntui, että voisin tietoisesti ponnistella päästäkseni takaisin.

Nyt tulee tarinan erikoisin osuus. Huomasin, että kaikki ympärilläni alkoi muuttua. Paitsi fyysinen olemukseni ja ympäristöni, myös oma historiani tässä maailmassa.

Ymmärrätkö, minä alan vähitellen pyyhkiytyä pois täältä. Koko persoonallisuuteni, kaikki mitä olen elämäni aikana saavuttanut. Pian minua ei ole eikä minua ole koskaan ollutkaan täällä.

Olet kai kuullut aikaparadokseista, aikamatkustuksen vaaroista, menneisyyden ja siten kaiken tulevan muuttamisesta vahingossa… Portti kahden ulottuvuuden välillä on auennut, ja syntyäkseni uudelleen toisessa maailmassa minun on kuoltava ja kokonaan kadottava täältä.

Ehkä tähän maailmaan tulee minun tilalleni toinen Matti Virtanen, en tiedä. Ehkä meillä kaikilla on vastinparimme toisessa maailmassa, ehkä jokin kosminen, interdimensionaalinen tasapaino vaatii sitä.

Ehkä, ehkä, ehkä…”

Matti Virtasen hahmo alkoi värähdellä yhä nopeammin Jokisen silmissä. Hän näki, kuinka kasvojen tilalle tuli yhä useampia erilaisia kasvoja, nuoria ja vanhoja.

Ilmaantui loputtomasti erilaisia mattivirtasia, erilaisia versioita, kaiken ikäisinä, kaiken kokoisina, vastasyntyneinä ja ikuisina.

Värähtelytahti kiihtyi kiihtymistään. Lopulta näkyi vain kirkas valonvälähdys ja motellihuoneeseen tuli taas hämärää.

Jokinen odotti hetken aikaa ja käveli ulos. Ilta-auringossa oli jotain lohdullista. Auto käynnistyi yskien, kun hän käänsi avainta virtalukossa. Jokinen teki u-käännöksen takaisin suuntaan, josta oli tullut. Kotia kohti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Vuoden viimeisenä iltana

Vuoden viimeisenä iltana mies istui yksin kotonaan. Hänen juhlimisensa oli juhlittu, ainakin tässä elämässä. Oli aika aloittaa uusi elämä, jos hän suinkin vain voisi. Vanha elämä oli polttanut itsensä loppuun. Tuhkat lakaistiin pois. 

Tämä ei ole uudenvuodenpuhe, hän mietti aloittavansa, kun kohtaisi kuvitteellisen valtakuntansa alamaiset. Muuten hän päätyisi toistelemaan sellaisia kliseitä kuin ”näinä vaikeina aikoina” tai että ”uudet haasteet odottavat”. 

Kyseessä oli kuitenkin vain keinotekoisesti määrätty luku kalenterissa, hän pohti. Elämä ei oleellisesti muutu vuosiluvun vaihtuessa. Muutokset tulevat vähitellen. Kuin varkain. Ne eivät tee numeroa itsestään.

Hän mietti kuluneen vuoden saavutuksiaan. Hänen voittonsa olivat pieniä ja niistä tiesi vain kourallinen ihmisiä. Ei mitään syytä röyhistellä rintaa tai tulla ylpeäksi. Ei ollut mitään laakereita, joilla levätä. Suurin työ oli vielä edessä.

Hän ajatteli kaikkia elämässään matkan varrelle jääneitä ihmisiä. Poltettuja siltoja. Heitä, joita hän ei enää välittänytkään nähdä. Heitä, jotka hän oli menettänyt omaa typeryyttään. Heitä, jotka jo kätki nurmi. Samoin uusia ihmisiä, jotka olivat tulleet tilalle. Kuka jäisi hänen elämäänsä, kuka katoaisi aikaisempien tavoin? 

Hän uneksi usein faustisesta sopimuksesta, joka tekisi hänet ruumiillisesti jälleen noin 18-vuotiaaksi, mutta antaisi hänen pitää nykyisen elämänkokemuksensa, monista virheistä jo jotain oppineen. 18-vuotiaaksi asti varsin pumpulissa kasvaneena hän oli ollut naiivi ja typeräkin, puhumattakaan tuskallisesta ujoudesta, joka oli ollut hänen elämänsä taakka. Se oli hieman hellittänyt vasta keski-iässä, ei silloinkaan kokonaan. Nyt hän olisi itsevarmempi ja kokeneempi samalla, kun jaksaisi enemmän eivätkä kehon elämän aikana saamat kolhut ja väistämätön ikääntyminen hidastaisi hänen liikkeitään.

Hän tajusi tämän unelman infantiiliksi. Silti päiväuneen oli miellyttävä palata aina uudestaan.

Seitsemän aikoihin ensimmäiset raketit paukkuivat pimeässä talvi-illassa. Muualla ihmiset sonnustautuivat jo parhaimpiinsa ja ottivat pohjia kotona, odottivat juhliin lähtemistä. Hän pysyisi kotisohvallaan, lukisi ja katsoisi jonkun elokuvan, söisi jäätelöä. Se riittäisi hänelle juhlinnaksi.

Hän palasi kuvitteelliseen uudenvuodenpuheeseensa. Sanoisiko hän jotain poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta? Sodista ja ilmastonmuutoksesta? Ääh, se tuntui niin turhalta. Muut ihmiset sanoisivat hänenkin edestään. Hän pystyisi vain toistelemaan muiden puheita, matkimaan. 

Jos ei ollut mitään omaa sanottavaa, oli parempi olla hiljaa. Jos faktoja ei ollut hallussa, oli parempi olla tekemättä itseään naurettavaksi paljastamalla julkisesti tietämättömyytensä. Tämä ei tosin tiettyjä poliitikkoja vaivannut. Tai tiettyä osaa kansasta. Huuto ja älämölö jatkuivat. Itsekritiikillä ei juurikaan ollut käyttöä.

Oli heitä, jotka ikään kuin kätkeytyivät jatkuvan puhetulvan, jatkuvan itsekorostuksen alle. Taukoamattoman höpötyksen loppuminen merkitsi kuolemaa. Mitä tein tänään. Katsokaa saavutuksiani. Katsokaa kaunista kuvaani. Minä olen pelkkä pokaali ylpeiden vanhempieni takan päällä. Pelkkä muistoesine. Vain palkintoni merkitsevät. Ilman niitä minulla itselläni ei ole arvoa.

Oli parempi olla ruikuttamatta. Sitä vihattiin erityisesti. Mukavien juttujen korvaan kuiskuttelijat olivat niitä, jotka menivät eteenpäin elämässä. Mielistelijöitä tarvittiin aina. Ei nillittäjiä tai valittajia. Tämänkin läksyn hän oli jo oppinut.

Hänessä oli aina ollut kaksi ihmistä, kaksi vastakkaista luonnetta. Tämä oli tietysti jo populaarikulttuurista tuttu klisee. Klisee tai ei, toinen puolisko halusi hyvää ihmisille. Toinen taas vihasi. Se viha oli pyhää. Se oli aitoa ja teeskentelemätöntä. Se oli ehkä ainoa autenttinen tunne, jonka toinen puolisko pystyi tuntemaan. 

Hän ei tiennyt, oliko hänellä koskaan ollut edes omaa identiteettiä vai oliko kyse vain jonkinlaisesta valeminästä, joka ainoastaan toisteli muilta varastettuja ajatuksia, jäljitteli muiden maneereja. Jos hän puhui rakkaudesta, hän tiesi valehtelevansa tai yrittävänsä epätoivoisesti miellyttää kuuntelijaa, kuten ihmisillä on tapana. 

Hänen vihaansa oli ruokittu hyvin lapsuudesta saakka. Hänen vihansa ei antanut unohtaa itseään. Hänen elämänsä näyttämölle nousevat ihmiset muistivat pitää sen hengissä. Hänen vihansa piti hänet hengissä. 

Objektiivisesti katsoen hän oli tietysti väärässä. Ja tietysti hänessä oli vihalle vastakkainen puoli. Tasapainoinen, täyspainoinen, täyspäinen reflektointi oli mahdollista ainoastaan niille, jotka tuon balanssin olivat elämässään onnistuneet saavuttamaan. Hänestä tuntui joskus, että se oli vain pelkkä abstraktio. 

Hän ei toisaalta halunnut lähteä helisyttämään marttyyrikruunuaan kovin kauas. Tulla arvioiduksi vain jonain psykopatologian tapaushistoriana, se ei sopinut hänen pirtaansa. Määriteltävyys tällä tavoin olisi ollut kuin olisi vapaaehtoisesti antanut rakentaa ympärilleen vankilan, jonka avain olisi sitten heitetty pois.

Hyväksi ihmiseksi hän ei voinut itseään määritellä. Sellaisessa oli aina omahyväisyyden vaara. Hyvillä teoillaan kerskailevissa ihmisissä oli jotain epäilyttävää. Hän kiemurteli päivittäin häpeästä muistellessaan monia sanomisiaan ja tekemisiään. 

Hän oli kaikin puolin keskeneräinen ihminen. Teki jatkuvasti tyhmiä kysymyksiä, puhui ja teki typeryyksiä. Hänen tiensä oli yrityksen ja erehdyksen tie. Hän oli pikemminkin ikuisessa etsimisessä, joksikin-tulemisessa kuin varmassa tiedossa ja perille saapumisessa. 

Epävarmuus oli ainoa asia, mistä hän saattoi olla varma. Hän mietti, että on olemassa täydellisen ihmisen hahmo, joka ei tee enää kysymyksiä ja on saavuttanut täyden varmuuden kaikesta. Sitä kutsutaan patsaaksi.

Nyt tämä narsistinen omaan napaan tuijottaminen saa riittää, hän lopulta päätti. Kello tuli kaksitoista. Ilotulitusraketit räjähtelivät. Oli tultu uuteen aamuun, uuteen vuoteen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen