Siemen

Katupöly kirveli silmissäni ja tuntui tukkivan sieraimet. Auringonvalo särki silmiäni. Pitkän talven jälkeen pölyisille kaduille oli jostain koloistaan noussut joukko epämääräistä ja levotonta väkeä. Pullo kiersi kädestä käteen. Nainen, joka oli töhrinyt kasvonsa huulipunalla, puhui itsekseen jotain sekavaa.

Kiirehdin kotiin, sillä hengittäminen tuntui tukalalta. Jokin kiinnitti samassa huomioni. Se lojui asfaltilla ja ikään kuin vaati poimimaan itsensä ylös siitä. Se näytti hieman appelsiininsiemeneltä ja tuntui yhtä kovalta, mutta oli selvästi jotakin muuta. Olen jonkin sortin viherpeukalo ja eksoottiset kasvit ovat aina kiinnostaneet minua. Hetken mielijohteesta korjasin siemenen lompakkoni suojaan ja jatkoin matkaani.

Kotona tutkin siementä suurennuslasin kanssa ja yritin saada siitä jotain tolkkua. Lähdekirjallisuudesta ja netistä ei ollut mitään hyötyä. Ei auttanut muuta kuin istuttaa siemen kukkaruukun multaan ja katsoa, mitä kehkeytyy. Jos mitään ei tapahtuisi huoneenlämmössä, yrittäisin viedä ruukun tuttavani kasvihuoneelle, jossa olimme aikaisemminkin tehneet tällaisia kokeiluja.

Kului useita päiviä, mutta mitään eloa kukkaruukussa ei tuntunut syntyvän. Olin jo aikeissa soittaa tuttavalleni, kun viimein eräänä aamuna mullan keskellä häämötti pikkuruinen itu, hädin tuskin silmin nähtävä.

Kastelin multaa varovasti. En halunnut hukuttaa haurasta itua veteen. Versolla oli kuitenkin voimakas elämänhalu. Seuraavina päivinä ja viikkoina sain seurata, kuinka ylös alkoi työntyä hämmentävällä kasvuvauhdilla vihreä taimi, täysin toisenlainen kuin kaikki muut. Ei mennyt kauan, kun minun oli siirrettävä kasvi suurempaan ruukkuun.

Vihreä kasvi muistutti hieman fiikusta suurine liukaspintaisine lehtineen, mutta oli kuitenkin jotakin muuta. En tunnistanut sen sukua. Yhtä hyvin se olisi voinut olla jostain ulkoavaruudesta, säteilyn hirviömäiseksi vääristämä mutanttikasvi jostain vanhasta kauhufilmistä.

Kevät eteni hiljalleen ja kasvi alkoi täyttää yhä suurempaa tilaa pienestä asunnostani, melkeinpä muistuttaa pientä puuta. Mietin omahyväisesti, että minun olisi pitänyt ilmoittaa asiasta jollekin tiedotusvälineelle ja pyytää tekemään aiheesta juttu. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään tällaista ja tuskin oli kukaan muukaan.

Päätin kuitenkin ilmoittaa asiasta ensimmäiseksi tuttavalleni. Paloin halusta nähdä, kuinka tämä muuttuisi kateudesta vihreäksi kasvini nähdessään. Hän suhtautui asiaan varsin epäillen, kun yritin kertoa, millaisen aarteen olin löytänyt. Tuttavani suostui kuitenkin saapumaan paikalle eräänä iltana. Tosin kuulin tämän äänestä pilkkaa ja ehkä jo vahingoniloa siitä, että saisi hyvät naurut minun kustannuksellani.

Ovikello soi. Menin avaamaan. Tuttavani seisoi siinä ivallinen virne kasvoillaan. Ilme kuitenkin muuttui nopeasti, kun hän näki kasvin. Suu aukesi ammolleen ja hänen oli pakko istua alas. Olin odottanut tätä. Tunsin riemua, kun kerrankin sain kunnolla näpäyttää tätä itsetyytyväisyyteen taipuvaista miekkosta, joka aina kehuskeli ylivertaisella tietämyksellään. Etenkin minuun verrattuna.

Toin hänelle lasillisen konjakkia sydämen vahvistukseksi. Otin itsekin. Siinä katsellessamme kasvia näin, kuinka alimmissa terälehdissä alkoi hiljalleen tuntua pientä värinää. Huomasimme, että jotain liikkui niiden alla. Vähitellen näimme, kuinka esiin alkoi pikku hiljaa työntyä jotakin joka muistutti ohutta putkea, sitten toinen samanlainen. Ne olivat nivelikkäitä raajoja, joita peittivät ohuet karvat.

Seuraavaksi esiin nousi jotakin valoa heijastavaa, joiden tajusimme olevan silmiä. Ne tuijottivat suoraan meitä ja niitä oli kahdeksan kappaletta. Samassa näkyviin nousi vähitellen otuksen valossa kiiltelevä ruho. Se jakautui kahteen osaan, joista taaimmainen oli paksumpi. Olennon väri oli kirkkaanpunainen, kontrastina vihreille lehdille joiden alta se hiljalleen työntyi esiin. Leukaraajat liikkuivat edes taas uhkaavasti. Se oli suurin hämähäkki, jonka olimme koskaan nähneet ja se katseli meitä ääneti.

”Olen lähtenyt enkä koskaan palaa”

Miehen katoaminen huomattiin vasta viiveellä. Hän ei ollut saapunut työpaikalleen ja esimies oli turhaan soitellut perään. Tämä oli erityisen outoa, koska miehellä ei muuten ollut poissaoloja. Asia oli varmuuden vuoksi tarkistettu työajanseurannasta firman tietokoneelta. Kukaan ei muutoin ollut kiinnittänyt huomiota koko juttuun. Vasta nyt tajuttiin, kuinka vähän elonmerkkejä ylipäätään mies oli koskaan osoittanut.

Kun työtovereita pyydettiin kuvaamaan miehen ulkonäköä, yksikään ei antanut samanlaista vastausta kuin muut. Yhden mielestä hän oli ollut keskimittainen, toisesta taas pitkä. Hiukset olivat kuulemma olleet vaaleat – tai sitten ruskeat. Laiha vai tukeva? Kukaan ei osannut tarkkaan sanoa.

Miehen iästäkin oltiin erimielisiä. Varsinaisesti se selvisi vasta työnantajan papereista. Valokuvaa hänestä ei tietenkään ollut. Pienessä firmassa kun ei sellaisten perään huudeltu, toisin kuin niissä joissa työntekijöiltä vaadittiin kulkukortit. Ja kun työtekijöitä oli vain kourallinen, oli erityisen outoa, ettei kukaan muistanut sanoneensa miehelle edes huomenta.

Naapureilta oli turha kysellä. Kerrostalossa jokainen piti huolen omista asioistaan, ja naapureiden tekemiset kiinnostivat ainoastaan silloin, jos joku juhli liian äänekkäästi seinän takana tai käytti pesutupaa muiden vuorolla. Yksin elänyttä miestä ei tunnettu tämän kotirapussakaan.

Elossa olevia sukulaisia miehellä ei väestörekisterin mukaan ollut. Valokuvan etsintä tosin tuotti vihdoin tulosta, kun sellainen löytyi laitakaupungilla sijaitsevan lukion arkistosta, ylioppilaskuvien joukosta. Kuvan ottamisesta oli aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Miehen ikä oli siis noin viidenkymmenen hujakoilla, eikä hän suinkaan ollut kolme- tai kuusikymppinen, kuten muut työntekijät olivat arvelleet.

Koulun arkistossa oli muitakin kuvia, mutta tämä oli kaikkein tuorein. Ilmeettömät keskivertokasvot, jotka saattoivat yhtä hyvin kuulua keski-ikäiselle miehelle kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle. Ei erityisiä tuntomerkkejä tai mieleen jääviä piirteitä.

Rikospoliisin tutkija Ossi Jokinen kadonneiden henkilöiden osastolta haroi harvenevia hiuksiaan. Koskaan ennen ei vastaan ollut tullut tällaista tapausta. Miten joku saattoi olla lähes täydellisesti näkymätön? Ei perhettä, ystäviä, naapuria tai ruokakaupan kassaa, joille mies olisi jättänyt edes satunnaisen jäljen olemassaolostaan.

Jokinen selaili iltapäivälehteä samalla, kun nautti poliisiaseman vieressä olevan huoltoaseman baarissa päivittäistä viinerikahviaan. Miehen lukioaikainen valokuva oli tänään julkaistu katoamisuutisen yhteydessä tavanomaisin tekstein: ”Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä lähimpään poliisiin”. Olisi ihme, jos näin koskaan tapahtuisi.

Oli katoamistapauksia, jotka herättivät tunteita, jotka saivat ihmisten mielikuvituksen laukkaamaan villisti. Juuri ne olivat niitä, jotka synnyttivät keskustelupalstoilla toinen toistaan hurjempia teorioita siitä, mitä oli oikein tapahtunut. Jokinen tiesi, että näin tuskin olisi tällä kertaa.

Juttuun ei mitä ilmeisimmin liittynyt päihdeongelmaa tai syrjäytymistä. Miehen ei tiedetty liikkuneen rikollisessa tai epämääräisessä seurassa. Mies oli yksineläjä, mutta todennäköisemmin huonon tai olemattoman naisonnen kuin homouden vuoksi. Ehkäpä seurusteluasiat eivät edes kiinnostaneet häntä. Mies ei herättäisi kenenkään intohimoja, ei valtoimenaan vellovia spekulaatioita, kuten niissä tapauksissa, joissa kadonnut oli kaunis nuori tyttö.

Tietysti miehen asunto oli tutkittu. Sieltä ei löydetty mitään johtolankoja, ei mitään mikä olisi antanut pienintäkään vihjettä katoamisen syistä. Mies vaikutti olleen järjestyksen ystävä. Nurkissa ei ollut pölykoiria.

Sisustus oli askeettinen: 70-luvun lastulevykirjahylly, jossa ei ollut kirjoja ja vain jokunen perhevalokuva, jotka näyttivät esittävän joitakin yhtä värittömiä ihmisiä kuin mies itsekin oli – tai oli ollut. Lisäksi sohva, pari nojatuolia, vanha mutta yhä toimiva kuvaputkitelevisio sekä 80-luvulta peräisin oleva stereolaitteisto, mutta ei levyjä tai kasetteja.

Seinällä oli nimetöntä suurkaupunkia esittävä painokuva. Jokinen oli nähnyt loputtoman määrän samanlaisia asuntoja. Niissä asui ihmisiä, joita ei ollut siunattu liialla mielikuvituksella ja jotka tekivät parhaansa ollakseen kuten kaikki muutkin, ettei heitä vain olisi syytetty erikoisuudentavoittelusta, mikä johti tietysti siihen, että nämä ”kuvittelivat olevansa parempia kuin muut”.

Keittiön kaapeissa oli niukasti perusruokatarpeita, joten ainakaan mikään gourmet-harrastaja mies ei ollut. Pienessä makuuhuoneessa oli yöpöytä lamppuineen ja huolellisesti sijattu yhden hengen sänky.

Huoneisto oli haravoitu tiheällä kammalla, kaikki pöytälaatikot ja kaapit käyty huolellisesti läpi, mutta mitään erikoista ei löytynyt. Ei mitään, mikä olisi vähääkään vihjannut miehen persoonallisuudesta. Pikemminkin sen täydellisestä puutteesta. Mies vaikutti olleen täysin hajuton, mauton ja väritön. Kuin mies vailla ominaisuuksia Robert Musilin klassikkoteoksessa.

Miehen nimikin sopi tälle kuin nyrkki silmään: Matti Virtanen. Ne kun olivat kaikkein yleisimmät väestörekisteristä löytyvät tuon ikäluokan etu- ja sukunimet. Edes toista nimeä tälle ei ollut kasteessa suotu, Jokinen oli kirkonkirjoista tarkistanut.

Sosiaalisista medioista tätä Matti Virtasta oli turha etsiä eikä nettiin tai sanomalehtiin tämä näyttänyt koskaan kirjoitelleen, ainakaan omalla nimellään. Urheiluseuroihin tai harrastuspiireihin hän ei ollut kuulunut, puhumattakaan poliittisista puolueista.

Pääesikunnan kantakirjan mukaan yhdeksän kuukauden asepalvelus oli aikoinaan suoritettu normaalisti, ilman kunniamerkkejä, ylennyksiä tai mainintoja palvelusrikkomuksista. Kertausharjoituksiin mies oli kutsuttu pari kertaa. Ei merkintöjä terveyden tai mielenterveyden ongelmista.

Miehen työhistoria näytti olleen keskiasteen ammattikorkeakoulututkinnon jälkeen konttorirotan hommia erinäisissä yrityksissä. Työttömyysjaksot olivat kaikkiaan jääneet varsin lyhyiksi.

Ei mainittavia ylennyksiä tai varsinaista etenemistä uralla; työnkuva näytti pysyneen vuosikymmeniä tappavan tasaisena ilman muutoksia. Ja tylsänä, mutta eikö tavallinen ihminen haluakin tallata polkunsa ilman suurempia töyssyjä ja vastoinkäymisiä matkallaan? Ja sellaisia ei Matti Virtasen elämässä näyttänyt koskaan olleen. Joskaan ei suurta menestystäkään.

Ei suurta glooriaa, mutta ei myöskään kompasteluja. Ei draamaa eikä traumoja. Ei tähtihetkiä eikä törkyä. Ei luurankoja kaapissa eikä virtahepoa olohuoneessa. Saattoiko näin keskivertoa kansalaista ollakaan? Jos anomalia tarkoitti poikkeamaa normaalikäyrästä, niin tarkoittiko poikkeamien täydellinen puute myös omanlaistaan anomaliaa? Ja vielä suurta sellaista, Jokinen pohti. Palaneen käry tuntui nyt rankasti jossakin.

Neuronien välisissä synapseissa sähköiset impulssit etenivät ylikierroksilla. Jo vanhalla rutiinilla tutkija alkoi eritellä, analysoida, vertailla, etsiä analogioita ja ennakkotapauksia, käydä läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. ”Sillä on taas se vaihe päällä”, rouva Jokinen päätteli, kun illalla kotona hänen aviomiehensä vain tyytyi ajatuksissaan haarukalla tyrkkimään lautasella jäähtyvää lempiruokaansa Janssonin kiusausta tuskin suupalaakaan maistaen.

Varmuuden vuoksi rouva Jokinen otti illalla unipillerin ennen nukkumaanmenoa. Se olikin tarpeen, sillä puolen yötä Ossi Jokinen pyöriskeli sängyssä, kääntyili levottomasti kyljeltä toiselle, kun aivot edelleenkin raksuttivat Matti Virtasen arvoituksen parissa.

”Näytätpä sinä väsyneeltä”, Jokisen esimies sanoi aamulla huomattuaan mustat renkaat tämän punoittavien silmien alla. ”On yksi kinkkinen keissi työn alla”, Jokinen vastasi ja oli kaataa kahvinsa paperimukin sijasta pöydälle.

Sen päivän Jokinen vietti tietokoneen ääressä tutkien välillä erinäisiä arkistokansioita. Loputtomat mahdottoman tuntuiset teoriat pyörivät päässä. Yksi esimerkiksi oli, että Matti Virtanen ei ollut todellinen ihminen, vaan jonkun suurvallan maahan sijoittama valehenkilöllisyyden alla toimiva ”illegaali”-agentti, kuten ”Reino Gikman” oli aikoinaan ollut.

KGB oli 50-luvulla varastanut Kuopiosta rajan takaiseen Karjalaan jääneiden ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja. Niistä oli poimittu Gikmanin nimi, jonka avulla luotiin valehenkilöllisyys agentille, joka oli saapunut Suomeen vuonna 1966. ”Gikman” oli sittemmin työskennellyt Pariisissa YK:n alaisuudessa ja lopulta kadonnut Wienistä vuonna 1989. Koskaan ei saatu selville, kuka tämä oli oikeasti ollut.

Voisiko ”Matti Virtanen” olla vain paperilla olemassaoleva valehenkilöllisyys, jonka takana toimi joku vieraan vallan agentti tehtävänään ties mikä hämärähomma Suomessa? Oliko ”Virtanen” kadonnut, kun maa oli alkanut polttaa jalkojen alla? Päätä alkoi särkeä, kun Jokinen pohti tätä mahdollisuutta. Hänen oli vain pakko saada tietää totuus.

Aika kului. Kadonneesta Matti Virtasesta ei enää kuultu, ja kävi niin kuin Jokinen oli aavistellutkin. Media menetti kokonaan mielenkiintonsa, kun sen aika meni erilaisten poliittisten kohujen ja julkkisten humalaisten tempausten seuraamiseen. Vain yksi ihminen ei unohtanut.

Ossi Jokinen kaivoi esille loputtoman määrän erilaisia asiakirjoja ja dokumentteja todisteeksi teorialleen Matti Virtasen valehenkilöllisyydestä. Jokisen vaimo ja työtoverit seurasivat hänen missiotaan aluksi huvittuneina, lopulta yhä kasvavan huolen vallassa. Pakkomielle tuntui saaneen vallan kerran taitavana, ahkerana ja muutenkin täyspäisenä miehenä pidetystä tutkijasta.

Viimeinen pisara oli, kun Jokinen paljasti tietonsa ja kertoi koko tarinan toiselle suurista iltapäivälehdistä. Sensaatioita rakastava ja niillä elävä keltainen lehdistö tietysti tarttui kiinni aiheeseen, josta sai muovattua mehukkaan lööpin. Tarinan mahdollisesta todenperäisyydestä ja lähdekritiikistä viis.

Kohu kesti muutaman päivän vain laantuakseen, kun joku poliitikko puhui taas kerran läpiä päähänsä ja tv:ssä alkoi myös suositun realitysarjan uusi tuotantokausi, josta repiä lähiaikojen lööpit.

Tutkijamme tosin sai etsimäänsä julkisuutta hänkin, ei tosin aivan halutulla tavalla. Häntä näet alettiin kutsua mediassa ”Illegaali-Jokiseksi”, jonka edesottamuksista kirjoitettiin nyt lähinnä surkuhupaisaan ja vähintäänkin vahingoniloiseen sävyyn. Tässä vaiheessa Jokisen esimies päätti puhaltaa pelin poikki ja määräsi alaisensa toistaiseksi sairaslomalle.

Jokinen oli lyöty mies pakatessaan laukkujaan, tarkoituksena lähteä  vaimon kanssa kesämökille pilkkajuttuja karkuun. Silloin puhelin soi. Puhelu tuli tuntemattomasta numerosta. Jokinen vastasi ja jähmettyi paikoilleen kuullessaan, kuka langan päässä oikein oli. ”Matti Virtanen tässä, terve.”

”Ei naurata!” Jokinen tiuskaisi puhelimeen ja oli paiskata sen seinään, kun ääni jatkoi. ”Asuntoni seinällä on kaupunkia esittävä juliste. Sen reunassa lukee pienellä teksti ’Taured’. Tätä seikkaa ei ole mainittu missään tiedotusvälineessä. Tarkista asia ja soita minulle uudestaan.” Mies sulki puhelimen.

Jokinen oli raivoissaan. Kaikenlaisia häiriköitä. Mistä soittaja oikein oli saanut numeron? Sehän oli salainen. Jokinen hieroi ohimoitaan. Hän istui siinä samassa paikassa kauan. Lopulta hän otti autonsa avaimet ja käveli ulos. Vaimo huuteli turhaan perään.

Vahtimestari Kangas päivysti todistusaineistohuoneen luona, kun Jokinen käveli sisään. Kello oli viittä vaille sulkemisaika. Ja vielä perjantaina. Kangas oli ihmeissään nähdessään Jokisen. Hänenhän piti olla sairaslomalla ja…

”Niin niin, ei ole aikaa selittää. Voitko päästää minut Virtasen tapauksen todistusaineistojen luokse?” Kangas katsoi häntä ihmeissään. ”Äkkiä nyt, että ehditään kaikki viikonlopun viettoon”, Jokinen sanoi. Se oli vastaansanomaton argumentti. Kangas päätti, että oli parempi laskea Jokinen sisään kuin alkaa kinata ja joutua sen takia ylitöihin juuri, kun vapaa oli alkamassa.

Kangas painoi summeria ja todistusaineistohuoneeseen johtava portti alkoi avautua. Ensi töikseen Jokinen etsi käsiinsä Matti Virtasen jälkeen jääneet tavarat. Juliste löytyi niiden joukosta suhteellisen helposti. Jokinen rullasi sen auki. Kuten hän muistikin, kuva esitti jotain tuntematonta suurkaupunkia iltavalaistuksessa. Se oli ollut lasikehyksissä Virtasen vaatimattoman asunnon seinällä. Nyt hän huomasi, että julisteen reunassa tosiaan luki teksti ”¡Benvinguts a Taured!” Mitä ikinä se tarkoittikin.

Jokinen kiitti vahtimestari Kangasta, joka näytti helpottuneelta siitä, että pääsi lähtemään kotiin sittenkin ajallaan. Ulkona Jokinen kaivoi esiin kännykkänsä ja valitsi numeron, josta Matti Virtaseksi itseään väittänyt mies oli soittanut.

Puhelimeen vastattiin. Jokinen ei ehtinyt saada suunvuoroa, kun Matti Virtasen ääni jo sanoi: ”Mene autoosi ja lähde ajamaan. Odotan sinua täällä motellissa, joka sijaitsee…” Matti Virtanen mainitsi pienen kaupungin, joka oli noin tunnin ajomatkan päässä, sitten motellin nimen ja tarkan sijainnin. Jokinen ei ehtinyt sanoa taaskaan mitään, kun puhelin jo suljettiin.

Ehdittyään kaupungin rajan ulkopuolelle Jokisen lommoinen Saab 99 sai madella tovin perjantain alkuillan ruuhkassa. Navigaattorin koneääni luki ajo-ohjeita. Lopulta auto kaarsi epämääräisen rakennuksen eteen, jonka valokirjaimet julistivat ”Motel Akapulko” ja nimen omaan tällä kirjoitusasulla. Jenkkityyliä oli haettu ja siihen jotenkuten päästy. Jokinen jätti auton parkkiin ja hieman epävarmoin askelin käveli rakennuksen ulko-ovesta sisään.

Tiskin taakse tuli hetken päästä kyllästyneen näköinen teinityttö, joka näytti siltä kuin olisi tuurannut vanhempiaan. Tyttö loi häneen halveksuvan katseen taidolla, johon vain hänen ikäryhmänsä naispuoliset edustajat kykenevät.

”Matti Virtanen?” Jokinen sai lopulta kysyttyä välinpitämättömän jäätävästä katseesta selvittyään. Tyttö vilkaisi nopeasti varauskirjaa tiskillä ja sanoi: ”Viisvitonen”, sitten käänsi katseensa johonkin merkityksellisempään asiaan kuten motellin vastaanoton makeishyllyn yllä toiveikkaana pörräävään kärpäseen.

Jokinen sai kurkustaan heikon ynähdyksen, joka tarkoitti kiitosta, sitten kääntyi takaisin kohti ulko-ovea. Tyttö oli jo unohtanut hänen olemassaolonsa ja keskittyi nyt älypuhelimensa näyttöön.

Ulkona Jokinen haki bungalowien ovista numeroa 55, etsi löytämänsä ja koputti. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, sitten sisältä alkoi kuulua askelia ja ovi avautui hiljalleen. Ketään ei näkynyt ja Jokinen mietti hetken ennen kuin astui sisään. Huoneessa oli hämärää. Vähitellen hänen silmänsä alkoivat tottua. Sitten hänen käteensä tartuttiin.

Kädenpuristus tuntui kuivalta ja jotenkin innottomalta. Hän huomasi nyt miehen, jolle käsi kuului. Kasvoista ei voinut erehtyä. Ne olivat selvästi vanhemmat ja jo ajan kuluttamat, mutta aivan samat kuin ne, jotka hän oli nähnyt Matti Virtasen ylioppilaskuvassa. Vain valkolakki puuttui. Silmät olivat oudot haaleat kuin olisivat olleet täynnä tiskivettä.

”Virtanen”, sanoi sama ääni, jonka hän oli kuullut puhelimessa.

”Jokinen”, hän vastasi samalla kurkkuaan rykäisten.

”Ajattelin vain ilmoittaa, että voit lopettaa etsintäsi. Ja saman tien unohtaa koko jutun. Sillä tässä seison enkä muuta voi. Ja lehtiä olen lukenut.” Mies katsoi Jokiseen väsyneesti.

Nyt hän tajusi, että Matti Virtasen olemusta tosiaan oli vaikea hahmottaa. Ei ihmekään, että tämän työtoverit olivat antaneet niin erilaisia lausuntoja. Näytti kuin ikä miehen kasvoilla, koko ruumiinrakenne ja hiusten värikin olivat jatkuvassa muutoksessa. Kuin kameleontti tai naurutalon peilissä vääristyvä hahmo. Joka silmäyksellä aivan toinen kuin hetkeä aikaisemmin.

Lopulta Jokisen oli pakko suunnata katseensa sivuun miehestä, sillä hän pelkäsi tulevansa merisairaaksi miehen loppumattomasti muuttuvaa hahmoa seuratessa.

”Kutsuin sinut tänne, koska lienen selityksen velkaa sen valtavan urakan jälkeen, jonka olet tehnyt minun löytämisekseni. Tämän jälkeen minun on kuitenkin pyydettävä, että jätät minut rauhaan etkä yritä enää toiste jäljittää minua”, Matti Virtanen sanoi.

”Eiköhän tuo onnistu”, Jokinen sanoi hiljaa lattiaa tuijottaen ja tunsi itsensä hetkessä valtavan väsyneeksi kuin miehestä säteilevästä voimattomuuden tunteesta oli tarttunut jotain häneenkin.

”En voi enää pitkäksi aikaa jäädä maailmaanne. Kvanttitasoni heittelevät arvaamattomasti täällä, mikä syö valtavasti energiaa. Se vie minulta lopulta hengen”, Matti Virtanen jatkoi.

”Tarkoitatko, että olet… avaruusolento? Vai mitä nimitystä teikäläiset itsestään käyttävätkään”, Jokinen kysyi.

”En siinä mielessä kuin sinäkään et ole avaruusolento. Sirius-B:n asukkaan näkökulmasta asia voisi toki olla toisin, mutta tämähän on tietysti joutavaa saivartelua”, Matti Virtanen sanoi, ja nyt tämän kasvoilla saattoi erottaa jopa hymyn tapaisen.

”Kerron pienen tarinan. Olet sattumalta ehkä kuullut tämän ennenkin, mutta se toivottavasti auttaa ymmärtämään”, Matti Virtanen sanoi ja istuutui samalla toiseen motellihuoneen nojatuoleista. Jokinen seurasi hänen esimerkkiään ja istui omaansa.

”Eräänä helteisenä päivänä heinäkuussa 1954 muuan matkustaja saapui tulliselvitykseen Tokion lentokentällä. Japanilaiset tullivirkailijat huomasivat, että tämä oli aivan tavallinen valkoinen mies, eurooppalaisen näköinen. Pian kuitenkin heidän epäilyksensä heräsivät, kun mies esitti passinsa virkailijoille. Passi näytti aidolta, mutta miehen alkuperämaaksi oli merkitty Taured. Eihän sellaista ole olemassakaan!

Virkailijat alkoivat jo epäillä joutuneensa jonkin käytännön pilan kohteiksi, mutta alkoivat kuitenkin kuulustella miestä. He pyysivät miestä näyttämään maailmankartalta, missä tämä Taured oikein sijaitsee. Hänen sormensa tökkäsi osoittamaan kohti Andorraa, tiedäthän, tuota pikkuruista ruhtinaskuntaa Ranskan ja Espanjan rajalla.

Nyt oli miehen vuoro puolestaan näyttää hämmentyneeltä ja vihaiselta, sillä hän ei ollut koskaan kuullutkaan mistään Andorrasta. Hän väitti kivenkovaan, että hänen kotimaansa Taured oli sijainnut juuri tuolla kohdalla jo yli tuhat vuotta.

Virkailijat löysivät miehen hallusta monien Euroopan maiden valuuttaa ja hänen passissaan oli leimoja ympäri maailmaa, myös aikaisemmilta Tokion-reissuilta. Virkailijat eivät tienneet, mitä tehdä miehen kanssa, joten hänet päätettiin asettaa arestiin hotellihuoneeseen ja kaksi miestä laitettiin vartioon huoneen ovelle. Sillä aikaa tapausta koetettaisiin selvitellä.

Yhtiö, jolle mies väitti tekevänsä töitä, ei ollut koskaan kuullutkaan hänestä, vaikka hänellä oli todisteena asiasta monia dokumentteja. Hotelli, johon hän väitti varanneensa huoneen, ei myöskään tiennyt asiasta. Eivätkä paikallisen yhtiön edustajat, joiden kanssa hän oli tullut neuvottelemaan.

Myöhemmin, kun hotellihuoneen ovi avattiin, jossa miestä pidettiin arestissa, tämä oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tapaus oli täydellinen mysteeri, sillä huone sijaitsi niin korkealla rakennuksessa, että ikkunasta oli mahdoton paeta, saati sitten parvekkeelta.”

Matti Virtanen piti nyt pienen tauon ja siemaisi vettä pullosta.

”Eriskummallinen tarina, vai mitä? No, outoudet eivät lopu tähän. Nimi Taured oli minulle tuttu, sillä luin siitä jo lapsena koulun maantiedon kirjasta kotimaassani, jonka nimi ei ollut Suomi.” Jokinen katsoi hetken noihin tiskiveden värisiin silmiin kunnes hänen oli taas pakko kääntää katseensa.

”Täytyy myöntää, että olen pudonnut täysin kärryiltä. Siis millä planeetalla tämä Taured sijaitsee? Sinun omassa maailmassasiko? Ja sinä puhut suomea, mutta et silti ole Suomesta?”

Jokisesta alkoi tuntua, että hän oli menettämässä järkensä. Ehkä toiset olivat sittenkin oikeassa: hän tosiaan oli hullu ja kuunteli nyt omia houreitaan. Tässä kohtaa Matti Virtanen huokaisi ja jatkoi.

”Lukeneena miehenä tiedät varmaankin jotain kvanttifysiikasta. Että se periaatteessa mahdollistaa muiden ulottuvuuksien, jopa toisten maailmankaikkeuksien olemassaolon. Samoin rinnakkaismaailmojen, jotka muistuttavat hieman toisiaan, mutta joissa kehitys on lähtenyt kulkemaan aivan eri suuntaan.”

”Niin niin, olen minäkin sen verran science fictionia lukenut, että tiedän noista jotain, mutta…” Jokinen ei saanut puhuttua loppuun, kun Matti Virtanen jo ehätti takaisin omaan kertomukseensa.

”Tämä ei ole science fictionia, vaan totista totta. Minä synnyin ja elin lapsuuteni tässä rinnakkaismaailmassa. Sitten sairastuin jonkinlaiseen aivokuumeeseen. Menetin tajuntani ja heräsin teidän maailmassanne.

Pitkään luulin menneeni järjiltäni ja sen johtuvan sairaudesta. Isä ja äiti olivat samoja kuin ennenkin, mutta eivät sittenkään samoja. Koko maailma ympärillä oli myös muuttunut, vaikka perustaltaan sama kuin omani. Lapsi onneksi sopeutuu nopeasti. Opin pian hyväksymään outouden ympärilläni.

Jossain vaiheessa unohdin täysin, että entistä maailmaani oli koskaan ollutkaan. Minun piti elää keski-ikäiseksi, että se kaikki alkoi palata minulle. Kun luin internetistä tarinan Tauredista, se laukaisi kokonaisen joukon jonnekin hämärään tukahdutettuja muistoja.”

Jokisen silmiä särki. Hänen päätään särki. Koko hänen mieltään särki. Kaikki selitykset, joita hän oli mielessään Matti Virtasen katoamiselle sepittänyt, mielettömätkin, kaikki ne vaikuttivat järjellisiltä tähän tarinaan verrattuna. Hänen oli silti kuultava koko juttu loppuun. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi ja ponnisti voimansa kuulostaakseen rauhalliselta.

”Tämä kaikki oli minulle tietysti suuri shokki. Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään asian täysin. Hyväksynnän mukana tuli ymmärrys siitä, että myös oma tajuntani ja havaitsemani todellisuus olivat jotakin aivan muuta kuin olin siihen asti ymmärtänyt niiden olevan.

Aloin vähitellen saada välähdyksiä toisesta maailmasta. Aluksi ne tulivat unissa. Aina, kun olin uneksinut entisestä kotimaailmastani, tunsin herättyäni olevani täynnä aivan uutta energiaa. Kuin minuun olisi ladattu nukkuessani voimaa tuolta jostain.”

Jokinen alkoi tuntea sääliä Matti Virtasta kohtaan. Mies oli selvästi mielipuoli, jonkinlaisessa psykoosissa. Hän kuitenkin selitti tarinaansa aivan rauhallisesti, omaa sisäistä logiikkaansa seuraten. Tutkijana Jokinen tunsi, että hänen velvollisuutensa oli kuunnella, oppia ymmärtämään häiriintyneen mielen toimintaa.

Ja niin Matti Virtanen jatkoi:

”Vähitellen aloin ymmärtää, että minua valmisteltiin kotimaailmaani paluuta varten. Kaikki elämän aikana kokemani ulkopuolisuus ja vierauden tunne vaikuttivat nyt järkeenkäyviltä. Ne olivat pelkkää koti-ikävää.

Minusta tuntui, että voisin tietoisesti ponnistella päästäkseni takaisin.

Nyt tulee tarinan erikoisin osuus. Huomasin, että kaikki ympärilläni alkoi muuttua. Paitsi fyysinen olemukseni ja ympäristöni, myös oma historiani tässä maailmassa.

Ymmärrätkö, minä alan vähitellen pyyhkiytyä pois täältä. Koko persoonallisuuteni, kaikki mitä olen elämäni aikana saavuttanut. Pian minua ei ole eikä minua ole koskaan ollutkaan täällä.

Olet kai kuullut aikaparadokseista, aikamatkustuksen vaaroista, menneisyyden ja siten kaiken tulevan muuttamisesta vahingossa… Portti kahden ulottuvuuden välillä on auennut, ja syntyäkseni uudelleen toisessa maailmassa minun on kuoltava ja kokonaan kadottava täältä.

Ehkä tähän maailmaan tulee minun tilalleni toinen Matti Virtanen, en tiedä. Ehkä meillä kaikilla on vastinparimme toisessa maailmassa, ehkä jokin kosminen, interdimensionaalinen tasapaino vaatii sitä.

Ehkä, ehkä, ehkä…”

Matti Virtasen hahmo alkoi värähdellä yhä nopeammin Jokisen silmissä. Hän näki, kuinka kasvojen tilalle tuli yhä useampia erilaisia kasvoja, nuoria ja vanhoja.

Ilmaantui loputtomasti erilaisia mattivirtasia, erilaisia versioita, kaiken ikäisinä, kaiken kokoisina, vastasyntyneinä ja ikuisina.

Värähtelytahti kiihtyi kiihtymistään. Lopulta näkyi vain kirkas valonvälähdys ja motellihuoneeseen tuli taas hämärää.

Jokinen odotti hetken aikaa ja käveli ulos. Ilta-auringossa oli jotain lohdullista. Auto käynnistyi yskien, kun hän käänsi avainta virtalukossa. Jokinen teki u-käännöksen takaisin suuntaan, josta oli tullut. Kotia kohti.

Huumekoira Lex

Morjens karvakuonot, mä olen Lex. Täällä mä vaan bunkkaan palvelutalossa ja vietän vanhuudenpäiviäni. Ruoka on hyvää, joskin niukkoja annoksia tarjoavat, ja hoiturit nättejä. Vaan mikäs täällä on ollessa. Rapsutusta piisaa. Iltaisin makoilen omassa lämpimässä koiranpetissäni, järsin luuta ja muistelen palvelusvuosiani. Niin, uskokaa tai älkää, virkavallan palveluksessa mä silloin tallustelin paikkoja nuuskimassa, ja kuononi tungin sinnekin, minne ei olisi pitänyt.

Kaikki alkoi eräänä kauniina kesäaamuna Vaalimaan raja-asemalla. Uusi työpäivä oli alkamassa. Vanhempi konstaapeli Jokinen talutti mua hihnassa portille jumittuneen autoletkan luokse. Dieselin katku ärsytti taas mun kuonoa.

Mieli olisi totta puhuen tehnyt vain ottaa hatkat siltä päivältä ja mennä koisimaan omaan koppiin. Mutta duuni on duuni ja jos tänään onnistaisi, makupalaa olisi luvassa, ja ihana naiskonstaapeli Virtanen vielä paijaisi mua kiitoksena hyvin hoidetusta työstä. Joten mä koetin skarpata ja aloin vanhalla rutiinilla nuuskia autojen takakontteja ja lokasuojia.

Mentiin Jokisen kanssa biili kerrallaan ja mä näin, että sekin alkoi olla yhtä ryytynyt kuin mä, mutta onneks pian päästäisiin ruokatunnille. Safka mulla pyöri jo voimakkaasti mielessä, kun vihdoinkin tärppäsi.

Se oli Venäjän laatoilla varustettu, suunnilleen valtameriristeilijän kokoluokkaa oleva katumaasturi, ei mikään teinien vessanpöntön kokoinen ja näköinen mopoauto. No okei, mä liioittelen, mutta se oli hulppea kärry, kromi kiilsi, eikä sitä ollut hankittu millään pietarilaisen konttorirotan kuukausipalkalla.

No, mä sitten työntämään turpani sinne alle, ja bingo, mitä sieltä löytyikään. En tiedä, millä ne olivat venäläisiä tullimiehiä tottuneet lahjomaan ja varomattomiksi tulleet, mutta härmäläistä kollegaa ne eivät onnistuisi sumuttamaan. Eikä varsinkaan meikähurttaa.

Saman tien mulla oli hampaissani huumepussukka täynnä priimaluokan ganjaa, oisko ollut peräti aitoa afgaa. No, Jokinen pisti ne igorit siinä samassa makaamaan asfaltille ja käsiraudat tassuihin.

Mä ehkä vähän liian innokkaasti roudasin sitä pussukkaa hampaissani, sillä mä onnistuin jotenkin puraisemaan muoviin reiän, seurauksena että siitä levyn muotoon puserretusta ganjabiitistä irtos mun suuhuni, ja mä pöhkö menin nielaisemaan siitä aika palan. Nälkä kun siihen kellonaikaan jo kurni vatsassa.

Jokinen huomas heti, mitä oli tapahtunut ja syöksy mun luokse samalla, kun jätti muut kytät huolehtimaan niistä gangstereista. Mä aloin olla siinä samassa tosi kipee, mun vatsa kääntyi ympäri, mä ulvahdin ja heitin kunnon laatat siihen asfaltille. Ei saakeli, mä olin ihan töttöröö. Mä olin ilmeisesti pyörähtänyt siihen tantereeseen ketarat kohti taivasta, mutta varsinaisia muistikuvia mulla ei asiasta ole.

Mut oli kai saman tien viety eläinlääkärin pakeille, mutta siinä vaiheessa mä olin niin kanttuvei, ettei mitään jakoa. Mä muistan vain sen, että mä leijuin keskellä jotain kauniita värejä ja kuulin ihaninta musiikkia, mitä korviini oli koskaan kantautunut enkä koskaan olisi halunnut palata takaisin maan päälle ja omaan koiran elämääni.

Vähitellen kuitenkin mun tassut palasi kiinni tantereeseen ja mä toivuin eläinsuojassa, missä konstaapeli Virtanen kävi mua päivittäin tsiigaamassa huolestunut ilme sievillä kasvoillaan.

Päällystö katsoi eläinlääkärin lausunnon saatuaan, että mä olin sairasloman jälkeen taas tarpeeksi terve palaamaan takaisin palvelukseen, mutta ne ei tajunnu, että jotain oli oleellisesti muuttunut. Kun kerran on saanut maistaa palan taivasta, niin siitä herkusta ei hevin luovu. Mä hoidin duunini niin kuin pitikin, mutta vaivihkaa mä söin aina tilaisuuden tullen kuormasta.

Joka kerta, kun maahan tuli jotain salakuljetettua kannabista, opiaatteja, psykedeelejä, mitä vaan, mä pidin huolen, että mä pääsin ottamaan omat maistiaiset. Opin omin lupineni hiippailemaan takavarikoitujen aineiden varastolle haistelemaan ja maistelemaan. Ennen pitkää mä olin ihan tillin tallin työaikanani, mutta hoidin duunini niin hyvin, ettei kukaan huomannut mitään. Tai niinhän alkkikset ja nistit aina kuvittelee. Toleranssi kasvaa pikku hiljaa ja lopulta ei pysty olemaan hetkeäkään ilman fiksejä.

No, tietysti mä lopulta kärähdin, kun mulla vaan seiso silmät päässä eikä huumemuulien narauttamisesta enää tullut yhtään mitään. Mä olin varmaan kaikille hirvee pettymys. Virtanenkin katto mua vaan surullisesti näteillä silmillään, joille mä sain jättää haikeat jäähyväiset, kun yks kaunis päivä mut tylysti vaan irtisanottiin.

Ei mua kuitenkaan heitteille jätetty, vaan mä pääsin vieroitukseen. Eläinlääkärit vaan oli aika ihmeissään, kun mun kaltaista tapausta ei ollut ennen tullut vastaan. Korvaushoitojen, AA-kerhon ja 12 askeleen ohjelman kautta mä lopulta pääsin kuiville, mistä mä kiitän korkeinta Canis Lupusta tuolla yläkerrassa. No, lyhyestä virsi kaunis, työelämään mä en enää palannu. Vaan mikäs tässä on ollessa, täällä palvelutalossa loikoillessa. Että ottakaa pennut opiksenne, älkääkä työntäkö niitä pikku kuonojanne aivan joka paikkaan.

Pakolainen

Uskaltauduimme liikkeelle vasta pimeän tullen. Olimme piileskelleet sen päivän metsässä, pusikoissa lymyten. Poluilla oli ollut hiljaista, mutta olimme välttäneet niille astumista. Koskaan ei voisi tietää, milloin partio tulisi vastaan. Olimme kuulleet kylässä huhun, että valvontaa oli lisätty viimeaikaisen tilanteen vuoksi.

Tiesimme nyt lähestyvämme rajajokea. Joukossamme oli mies, jota kutsuimme Linnustajaksi. Hän oli kokenut eränkävijä, joka osasi lukea paitsi karttoja, myös maamerkkejä ja tähtiä. Kuunpaiste helpotti kulkuamme. Se myös helpottaisi paljastumistamme, jos niikseen tulisi. Koetimme mahdollisimman paljon pysyä puiden varjossa, syöksyä nopeasti puskaan jos kuulisimme pienintäkin liikettä.

Mietin viikkoja kestänyttä taivallustamme. Se oli ollut pitkä ja vaivalloinen. Olimme tulleet salakuljettajien matkassa suuren meren yli kiikkerällä paatilla. Monet olivat myyneet kaiken omaisuutensa päästäkseen mukaan. Purtilo oli hädin tuskin merikelpoinen. Aallokossa se oli kallistunut niin jyrkästi puolelta toiselle, että monta kertaa olimme pelänneet sen kaatuvan. Täyteen ahdetussa ruumassa pikkulapset olivat itkeneet hysteerisesti ja naiset kirkuneet, samalla kun yksi salakuljettajista oli karjunut heitä pitämään turpansa kiinni. Oksennuksen haju levisi kaikkialla. Olin kyykistynyt omaan nurkkaani, sulkenut silmäni ja kuvitellut kaiken olevan vain pahaa untaa.

Lopulta rantauduimme erääseen syrjäiseen lahdenpoukamaan ja meidät tönittiin paatista ulos kuin karjalauma. Kauan en ehtinyt hekumoida vakaalle maalle pääsystä, kun tunsin jo kipeän potkun takamuksessani ja lensin turvalleni rantahiekkaan. Olin laivassa ajatellut suutelevani maankamaraa, kun pääsisin vain hengissä pois, mutta en ollut odottanut sen tapahtuvan näin kirjaimellisesti.

Kuulin röhönaurun yläpuoleltani ja kohottauduin ketterästi ylös ennen kuin nauraja saisi päähänsä potkia minut kuoliaaksi siinä hiekalla lojuessani. Näin likaiset ja häijyimmät kasvot, jotka vastaani olivat milloinkaan tulleet ja ivanauruun auenneen leveän suun, josta puuttui etuhampaita. Hetken aikaa mieleni teki käydä naurajan kimppuun ja lyödä tämän loputkin hampaat kurkkuun, mutta tiesin että siitä päähänpistosta tuskin olisin selvinnyt hengissä. Käännyin siis pois ja liityin muiden rannalla laahustavien mierolaisten joukkoon.

Matkasimme usean maan halki milloin minkäkinlaisessa kyydissä. Meitä oli vaatteidemme ja kasvojemmekin puolesta kirjava joukko useita eri kansallisuuksia, jotka yrittivät paremmalla tai huonommalla menestyksellä solkata toistensa kieliä; jotka aina sopivan tauon tullen matkanteosta vetäytyivät kukin pyytämään apua omilta jumaliltaan. Kun ihminen vedetään tarpeeksi alas, lopulta hänelle jää vain usko korkeampaan voimaan, oli uskomisesta sitten mitään hyötyä tai ei.

Uskoa tarvittiinkin, kun matkamme varrella meitä lyötiin ja päällemme syljettiin. Kaikkialla sotilaat erivärisissä univormuissaan tönivät ja osoittelivat meitä aseillaan vaatien matkustusasiakirjoja ja mitä tahansa todistuksia henkilöllisyydestämme. Meitä syytettiin varkaiksi, vieraan vallan vakoojiksi ja tihutyön tekijöiksi. Oliko joukossamme sellaisia, sitä en tiennyt. Vaikean ja vaivalloisen matkan nämä ainakin taittaisivat päästäkseen sitten lopulta tekemään pahojaan. Viruimme päiväkausia erilaisissa toinen toistaan rähjäisemmissä ja siivottomammissa tyrmissä ja vankiloissa ennen kuin meidät päästettiin jatkamaan matkaamme. Paikallisten asukkaiden silmissä leiskui viha, kun he huusivat meille solvauksia kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta jonka sanoman kuitenkin tajusimme tarpeeksi selvästi.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että eivät kaikki ottaneet meitä vastaan tällä tavoin. Oli niitäkin, jotka antoivat meille ruokaa ja juomaa tai lääkitsivät haavojamme, mutta pian he joutuivat tästä vaikeuksiin muiden maanmiestensä kanssa. He saivat kuulla, kuinka sinisilmäisiä olivatkaan, kun ruokkivat likaista rosvojoukkoa, jotka olivat tulleet levittämään tautejaan rottalauman tavoin. Olin joka kerran helpottunut, kun pääsimme poistumaan tällaisesta kaupungista ja palaamaan maantielle.

Terveet nuoret miehet, miksette jääneet kotejanne puolustamaan? Tämän kysymyksen sain kuulla monta kertaa enkä kertaakaan osannut oikein vastata. Ehkä siksi, että kotia ei enää ollut. Oli vain joukko hirmuvaltiaita ja erilaisia sotajoukkoja, jotka olivat polttaneet kodit maan tasalle. Nämä sotajoukot eivät olleet mitään uljaita armeijoita. Ne olivat joukko harhaisia fanaatikkoja, jotka leikkasivat kurkkuja ja katkoivat kauloja oman jumalansa tai jumalaa leikkivän hirmuvaltiaan nimissä. Tapetuksi tulisi joka tapauksessa.

Olimme jossakin vaiheessa matkaamme saaneet kuulla, että jossakin kaukana pohjoisessa olisi maa, jossa olisi turvallista ja rauhallista, ja jossa meidän mierolaisjoukkomme otettaisiin avosylin vastaan. Tässä ihmeellisessä maassa aurinko paistaisi kesäisin läpi koko yön ja ihanat neidot laulaisivat viileissä metsissä lukemattomien järvien rannoilla. Se oli kuin mannaa meidän korvillemme, meidän jotka tulimme kuivien ja kuumien aavikoiden keskeltä sieltä, missä aurinko porotti maan sietämättömäksi pätsiksi.

Päätimme siis suunnata matkamme kohti tätä tarumaista maata. En halua toistaa itseäni, joten en vaivaudu kertomaan muista koettelemuksista, joita saimme matkallamme vielä kohdata. Ikuiselta tuntuneen matkamme päätteeksi lähestyimme nyt rajajokea, jonka ylittämällä tiesimme olevamme lopultakin perillä. Kukaan meistä ei sanonut mitään, mutta tunsin jokaisessa meissä jännityksen vähitellen kohoavan: jokaisella omat odotuksensa ja unelmansa siitä, mitä uudessa kotimaassaan tekisi, kuinka asettuisi aloilleen, ehkä jopa perustaisi perheen ja viljelisi maata tulevilla kotikonnuillaan.

Linnustaja viittoi meitä eteenpäin. Emme voineet uskoa onneamme, kun huomasimme joen rannalla puisen lautan, jota arvelimme paikallisten matkaajien käyttävän vesitien ylitykseen. Tähdet heijastuivat mustasta vedestä, kun kipusimme lautalle ja aloimme sauvoa kohti vastarantaa, joka ei näyttänyt enää olevan kaukana.

Olimme jo onnemme kukkuloilla, kun lauttamme saavutti vastarannan. Raahasimme lautan joenpenkereelle ja lähdimme kipuamaan ylös ruohoa kasvavaa rinnettä yössä, joka ei enää tuntunut niin pimeältä.

Tuskin olimme päässeet rinteen päälle, kun jo kuulimme kavioiden kopinaa ja hevosten kirskuntaa. Tätä näkyä emme olleet odottaneet. Edessämme seisoi kilpineen kypäriin ja rengaspaitoihin sonnustautunut satapäinen kalpeiden miesten ratsujoukko, jotka osoittelivat meitä miekoin ja peitsin. Kauempana näin jousimiesten tähdänneen nuolensa suoraan kohti meitä.

Joukosta ratsasti nyt esiin lihava upseeri, jonka tajusin olevan näiden johtaja. Tämä karjui meille raivoissaan. Yksi joukostamme, joka joskus entisinä aikoina oli liikkunut näillä seuduilla kauppamiehenä, tulkitsi meille: ”Senkin houkat! Olette tunkeutuneet luvatta maallemme. Nyt joudutte vastaamaan teostanne.” Samassa sotilaat laskeutuivat ratsailta, tönäisivät meidät raa’asti maahan ja laittoivat meidät kahleisiin.

Meidät kuljetettiin kahlittuina hevosten perässä läheiseen kaupunkiin, jonka kaduilla meitä odotti vihainen väkijoukko tätä outoa kalpeaa kansaa, monet soihtuja pidellen. Kummallisella kielellään he huusivat meille herjauksia. Näin joidenkin elehtivän kuin he olisivat oudoksuneet meidän ihonväriämme, joka oli niin erilainen kuin tällä aaveilta näyttävällä väellä.

Saavuimme keskelle aukiota. Seisoimme siinä karjuvan kansan keskellä syljettävinä ja pilkattavina, kunnes esiin astui vanha ja arvokkaan näköinen mies, joka alkoi puhua väkijoukolle juhlallisella äänellä. Tällöin kaikki hiljentyivät kuulemaan ja silkkaa kunnioitusta täynnä katseet kääntyivät kohti vanhaa miestä. Ymmärsin tällöin vanhuksen vaatetuksesta, arvomerkeistä ja tämän pitelemästä suuresta kirjasta, josta hän luki lauseita, että hän oli jokin korkea-arvoinen tuomari tai vastaava.

”Mitä hän sanoo?” kuiskasin toverilleni, joka oli toiminut tulkkina. Hän oli liian järkyttynyt pystyäkseen sanomaan minulle sanaakaan. Pian kuitenkin asia selvisi. Meille oli langetettu tuomio luvattomasta maahantunkeutumisesta.

Aamu alkaa sarastaa. Meidät on kuljetettu metsänrajaan. Väkijoukko katselee meitä etäämpää. Meiltä on otettu kahleet pois. He eivät ilmeisesti usko meidän enää karkaavan. Sotilaat seisovat meistä turvallisen matkan päässä, toki meitä keihäillään ja jousipyssyillään edelleenkin osoitellen. Ilma tuntuu olevan täynnä odotusta. Pian alkaa metsänrajasta kuulua raskasta töminää. Se lähestyy meitä vähitellen. Pian näen puiden latvojen yläpuolelle ilmaantuvan hahmon, joka alkaa kasvaa yhä suuremmaksi.

Henkeni salpautuu. En ole koskaan nähnyt noin hirvittävää näkyä. Olen kuullut näistä hirviöistä, muulla nimellä niitä ei kai voi kutsua, mutta olen aina pitänyt niitä taruolentoina. Se näyttää suomuiselta liskolta, mutta on jättiläiskokoinen ja sillä on päässä valtavat sarvet. Sen hengitys löyhkää rikille ja on pyörryttää kaikki väkijoukossa seisovat. Sen silmät säkenöivät kuin tuliset kekäleet. Sitten kuulen sen vetävän henkeä. Linnustaja seisoo aivan sen alapuolella. Samassa sen sieraimista syöksyvät suuret tulenlieskat kohti Linnustajaa.

Näkyy välähdys, ilmassa tuntuu palavan lihan käry, sen jälkeen maassa on vain kasa tuhkaa ja kärventyneitä luita. Nyt tiedän, mikä rangaistuksemme on. Väkijoukko hurraa. Yksi toisensa jälkeen muutkin toverini kokevat saman kohtalon. Soperran vielä viimeisen rukouksen jumalalleni, joka kuulee minut tai sitten ei. Minä olen viimeisenä.

Tulikuningatar

Se oli vappu kuin ei yksikään sitä ennen eikä sen jälkeen. Jääkylmä vesisade vihmoi Keskustoria. Tämä ei suinkaan latistanut juhlatunnelmaa. Illan hämärtyessä väkeä pikemminkin alkoi kertyä sankoin joukoin paikalle. Oli haalarikansaa mustatupsullisissa ylioppilaslakeissaan ja muuta väkeä, joka oli värjöttelyyn osannut varautua tukevalla kokovartalopuudutuksella. Sitä oli siemailtu iltapäivästä lähtien. Yleinen mekkala oli sen mukainen. Vappupillien kimeät töräykset repivät hyistä ilmaa.

Olin liikkeellä jokseenkin vastoin tahtoani. Mieluimmin olisin siksi illaksi linnoittautunut kotiini, vaikka naapureiden läpi yön jatkuva mekastus tuskin olisi antanut minulle rauhaa. Ossi ja Ville olivat kuitenkin vaatimalla vaatineet, että tehtäisiin baarikierros ja myös minun oli oltava mukana. Olin vastahakoisesti suostunut. Enhän halunnut olla mikään jengipetturi ja tunnelman pilaaja.

Paria iltaa aikaisemmin olin käynyt kylässä sedälläni. Suvussamme häntä hieman vieroksuttiin kummajaisena. Toisaalta häntä pidettiin harmittomana. Minusta oli kuitenkin aina hauska kuunnella sedän tarinoita, samalla kun silmäilin tämän merkillistä kotikirjastoa.

Setä asui toista sataa vuotta vanhassa kivitalossa, yhdelle ihmiselle liian suuressa keskustahuoneistossa, joka oli sisustettu antiikkisilla perintöhuonekaluilla, tauluilla ja kaikenlaisella vanhalla esineistöllä. Niiden keskellä aika tuntui pysähtyneen jonnekin menneisyyteen.

Sedän maailmankuva oli eklektinen yhdistelmä muinaista kansanperinnettä ja kaikenlaisia vuosikymmenien ajan opiskeltuja esoteerisia salatieteitä. Sitä höysti perimätieto, joka sedän mukaan oli kulkenut suvussa. Perheeni piti setää höyrähtäneenä. En minäkään tämän juttuihin uskonut, mutta minusta niillä oli jonkinlaista korkeaa viihdearvoa, varsinkin kun setä osasi kieltämättä kertoa niitä varsin mukaansa tempaavalla tavalla.

”Oletko kuullut, että vanha kansa uskoi noitien ja kaikenlaisten demonisten voimien olevan liikkeellä juuri vappupäivää edeltävänä Valpurinyönä?” setä aloitti sillä kertaa. ”Enpä voi väittää kuulleeni”, sanoin ja hörppäsin vihreää teetä. Tiesin, että taas seuraisi kokonainen esitelmä muinaisesta taikauskosta. Sedän viehtymys demonioppiin oli yksi piirre, joka minua aina jaksoi kummastuttaa. Tämän mukaan joka vuosi oli tiettyjä ajanjaksoja, joita täytyi varoa, koska nämä paljon puhutut pahat voimat olivat juuri silloin valloillaan. Seurasi pitkä selonteko keskiaikaisista noitasapateista, jotka kuulemma olivat olleet suosittua ajanvietettä nykyisen vapunaaton yön tienoilla. Vielä lähtöä tehdessäni setä muisti painottaa: ”Varo Valpurinyötä, Esko, varo Valpurinyötä.” Kotimatkalla minua hymyilytti.

Ossi ja Ville olivat jo juhlatunnelmissa. Serpentiiniä roikkui kummankin vaatteista ja he kierrättivät keskenään teräksistä taskumattia, jota työnnettiin puoliväkisin minullekin. Kostutin sillä näön vuoksi hieman huuliani. 

Keskustorille oli pystytetty markkinatelttojen sokkelo, josta nousi grillatun makkaran ja paistettujen perunoiden käry. Vapputori oli tuotu täyteen kaikenlaisia kojuja ja myyntipöytiä. Rasvassa käristetty pikaruoka ja metrilaku tekivät kauppansa. Knallihattuinen helppoheikki kalapuikkoviiksissään mesosi yhden kojun luona. Ilmassa oli karnevaalin tuntua. Katajainen kansa oli noussut talviuniltaan ja lähtenyt koloistaan tuulettumaan. 

Painovoima osoittautui jo joidenkin juhlijoiden pahimmaksi viholliseksi. Nähtiin erilaisia siksak-kävelyn tyylinäytteitä. Puoliksi sulaneet makkaraperunat huuhtoutuivat kitkerien sappinesteiden seassa katukiveykselle. ”Känni päälle!” kajahti teekkareiden sotahuuto. Minä katsoin kelloani. Kauanko vielä pitäisi juhlia ennen kuin saisi lähteä kotiin?

Vanhan kirkon kohdalla huomasin hänet. Valkoinen kangassadetakki, vaaleat hiukset jotka kehystivät kasvoja ylioppilaslakin alla. En koskaan ollut käyttänyt omaani lakkiaispäivän jälkeen. Se tuntui liian kornilta. Olin ensin vain vilkaissut naista. Vain yhdet kasvot torin satojen juhlijoiden joukossa. Sitten oli pakko vilkaista uudestaan. Minusta tuntui, että olin nähnyt jotain merkillistä. 

Minulla oli paha tapa jäädä tuijottamaan kauniita kasvoja kuin jokin maalaismoukka. Tunsin käden tarttuvan takinhihaani. Käsi kuului Villelle. ”Hei Esko, nyt mennään. Baariin on varmaan jo hirveä jono.” ”Joo joo, mennään mennään”, kuulin ääneni sanovan. Nainen oli ehtinyt kadota.

Tuoppini lojui koskemattomana tiskin päässä, mihin nojailimme puheensorinan täyttämässä baarissa. Ossi ja Ville olivat keskittyneet omaan tarinointiinsa, josta kuulin ehkä vain noin kolmasosan. Jotain, mitä kullekin oli sattunut töissä viikon aikana. Autojen ja polttonesteiden nykyhinnoista. Jääkiekosta. ”Hei Esko, ethän sä juo mitään”, Ossi sanoi. 

Viereisessä pöydässä juoppolalli paasasi omaa tarinaansa: ”Mä voisin heittää tähän väliin pienet profetiat. Pian nimittäin alkaa tapahtua. Ei jengi katsele enää kauempaa leikkauslistoja ja kuinka köyhää kansaa lyödään kyykkyyn kerta toisensa jälkeen. Se lähtee kaduille. Mutta mitä sitten tapahtuu on, että porvarilehdistö leimaa tämän porukan anarkisteiksi, punikeiksi ja muuksi roskaväeksi. Tämän maan kohtalosta päättävät möhömahaiset, maastopukuihin sonnustautuneet katkerat viiksiniekat, jotka ovat päristäneet pappamopolla kirkonkylän Essolle juomaan pullon pilsneriä ja jotka pelkäävät yli kaiken minareettien nousemista sinne korven keskelle. Niin kuin kukaan järkevä ihminen sinne ryteikköön haluaisi muuttaa! Siitä päättävät espoolaiset hienostorouvat, jotka istuvat Westendin luksushuvilassa miesvainajiensa osakkeiden päällä ja pelkäävät, että prekariaatti ja muu rupusakki rynnistää ovesta nyysimään pöytähopeat! Tuulipukukansan tyytymättömyys kanavoidaan edelleenkin siihen, että levitetään tarinaa parista somalista, jotka saa fattasta luksuslastenvaunuja ja ajelee sossurahoilla hankituilla mersuilla. Ja tämä taas tuohduttaa pubikansaa enemmän kuin mitkään veroparatiisit tai rikkaiden perintöveron poistamiset ikinä. Silkkaa 30-lukua, jumalauta!” 

Siinä samassa oli juoppolallin olkapäässä kiinni portsarin kaivurinkauhan kokoinen koura. ”Jospa lähtisit siitä kadulle paasaamaan. Ja seuraavat puoli vuotta kannattaa käydä jossakin muussa pubissa.” 

Juoppolalli lähti alistuneena kuin kissapennun rääpäle, jota emo roikottaa hampaissaan pois pahanteosta. Juoppolalli ehti vielä huikata meille: ”Hei pojat, muistakaa että kapina elää!” Ossi ja Ville kohauttivat olkapäitään kuin äänettömästi todeten, että kaikenlaisia tyyppejä sitä onkin.

”Aina sama juttu, kun lähdetään pitämään hauskaa. Äijä ei juo, ei käy naisissa. Mitä varten sä ylipäätään oot elossa?” Ville jatkoi välikohtauksesta piittaamatta ja minulle sanansa suunnaten, närkästyneenä ja 21-vuotiaan kaikkitietävyydellä. Nyt otin siemauksen oluesta. Se maistui kitkerältä. ”Älkää ny viittikö”, sanoin. Mietin, mitä yhteistä minulla oikeastaan oli Ossin ja Villen kanssa muuta kuin, että olimme sattumalta käyneet kolme vuotta samaa lukioluokkaa. Ehkä minäkin olin kuin setäni, outo kummajainen, jota tavalliset asiat eivät kiinnostaneet.

”Tehkää, mitä tykkäätte. Mä ainakin lähden tsekkaamaan skenen”, Ville sanoi ja lähti kiertämään baaria ja katsomaan, näkyisikö tuttuja tai mahdollista vappuheilaa. ”Mä käyn tarkastamassa saniteettitilojen kunnon”, Ossi sanoi ja suuntasi vessaa kohden. Jäin siihen tiskin ääreen yksinäni enkä voi väittää, että asia olisi haitannut minua. Harkitsin jo, häipyisinkö sillä aikaa, kun Ossi ja Ville olisivat poissa, mutta sitten päätin, että se olisi lapsellista käytöstä. Tällöin näin hänet uudestaan.

Siinä hän seisoi narikan luona ja oli lähdössä pois. Silmäni erottivat hänet juuri ja juuri juhlijoiden vellovan ihmismuurin takaa. Lapsellista tai ei, nyt tekisin uuden päätöksen, sillä en ollut naimisissa Ossin ja Villen kanssa eikä läsnäoloani oikeastaan edes kaivattaisi. Selitellä voisi sitten jälkeenpäin, jos sellaiselle tarvetta olisi. 

Ponkaisin baarin ulko-oven vieressä olevalle vaatenaulakolle muovinen narikkaläpyskä kourassani. Ajattelin, että ehtisin tavoittaa hänet vielä. Onneksi baariin oli enemmän sisääntulijoita kuin sieltä lähtijöitä, joten sain takkini nopeasti. Joskin sekin aika tuntui ikuisuudelta. Harpoin ulos kadulle ohi kaapin kokoisen kaljupäisen portsarin, joka tuijotti tuimana baarin oven takana kiemurtelevaa iloisen äänekästä ihmiskäärmettä.

Kurotin kaulaani ja tiirailin ympärilleni, onnistuisinko näkemään hänestä enää vilaustakaan. Hyisestä ilmasta huolimatta katu oli täynnä elämää. Kevään juhlaa juhlittaisiin hampaat irvessä vaikka kolmenkymmenen asteen pakkasessa.

Alkuillasta anarkistit olivat pitäneet oman marssinsa ja herättäneet pahennusta ikuista talvisotaa elävässä väestönosassa. Nyt kadulla näkyi muutama yksittäinen syndikalisti niittien ja bändilogojen kirjomissa mustissa nahkatakeissaan ja värikkäinä piikkeinä taivasta kohti törröttävissä hiuksissaan. Anarkisteille aukoi päätään joku vahvasti humaltunut keski-ikäinen mies trenssitakissaan ja ylioppilaslakissaan, josta sojotti musta tupsu. 

Kuului särkyvän lasin ääntä, kun lähistöllä räjähti pullo sirpaleiksi katuun. Harpoin eteenpäin sirpaleiden keskellä. Kadusta nousi mäskin ja happamanmakean viinin lemu. Kadun varrella päivysti ambulanssi. Ensihoitajat paikkailivat siipeensä saaneita. Tienkaarteeseen, jossa Hatanpään valtatie vaihtui Hämeensillaksi, oli pystytetty rumpusetti, jonka takana istui hattupäinen mies takomassa ohikulkijoille intensiivistä rytmiä. Reppuselkäisiä hupparinuoria seisoi ringissä rumpujen ympärillä.

Monenkirjavien foliopallojen ryhmät uhmasivat hetkellisesti painovoimaa kuin värikkäät päiväperhoset, joille tuli illansuussa noutaja. Shamppanjapullon näköinen yksinäinen vappupallo leijui juhlijoiden yllä. Lähiöiden äänekkäät nuoret sällit velloivat laumoissaan eteenpäin. Toppatakkien seassa näin joitakin minihameissaan jääkylmää sadetta uhmaavia nuoria leidejä, jotka olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa. Stilettikorot vain kopisivat lasinsirpaleiden keskellä. 

Lisää kirjavanväristä haalarikansaa rynnäköi eteenpäin kadulla serpentiineihin kietoutuneina. Joitakin vanhempien ihmisten seurueita siisteissä poplareissaan ja ylioppilaslakit päässään erottui nuorison keskeltä. Sujahdin keskelle vellovaa, huojuvaa väkijoukkoa, jonka piirteet sumenivat yhteen kuin jossakin abstraktissa maalauksessa. 

Fat Ladyn valokirjainten alla jonotettiin sisäänpääsyä. Mustan nuoren lenkkareissa välkkyivät led-valot. Suomalaiskansalliseen möykkään ja örinään sekoittuivat ”salaam aleikum – aleikum salaam” -tervehdykset ja nasaali amerikanenglanti. Täyttymystä etsittiin kaikilla kielillä.

Aloin jo menettää toivoni, että löytäisin häntä enää. Olin kävellyt hyvän matkaa pois ydinkeskustasta ja kadut olivat jo tyhjenneet juhlijoiden laumoista muutamaa satunnaista seuruetta lukuun ottamatta. Tampereen kokoisessa kaupungissa ei tarvitse mennä iltaisin kovinkaan kauaksi Hämeenkadusta, kun päätyy jo keskelle lohdutonta autiutta betonisten pihojen ja asfaltin keskellä.

Silmäilin kivistä autiomaata ja pimeinä ilkkuvia ikkunoita. Kuin valonkajastus keskellä pimeyttä, siellä hän oli. Hän käveli päättäväisesti eteenpäin noin korttelin päässä edelläni. Ylioppilaslakki heilui vaaleilla kutreilla. Kiihdytin vauhtia ja pian melkein jo saavutin hänet. Hän ei huomannut minua. Ajattelin kauniita kasvoja, jotka olivat olleet mielessäni koko illan. Olimme niukasti valaistulla kävelytiellä, jossa kolkot tiiliseinät hautasivat kadun hämärään. Tunsin oloni syylliseksi ja inhottavaksi. Toivoin, ettei hän ymmärtäisi minua väärin. En ollut mikään elämän vonkamies enkä tekisi pahaa. Minun oli vain saatava puhua hänen kanssaan.

Äkkiä hän kääntyi ja katsoi minua. Kaunottaren sijaan näin lakin alta vanhan naisen hirvittävään irvistykseen vääntyneet kasvot. Pupilleja ei näkynyt ja kasvojen silmäaukot olivat tyhjät, mutta ikään kuin hehkuivat kelmeää valoa. Ennen kuin tajusinkaan, nainen oli muuttunut liki kolmimetriseksi ja tämän käsi puristi minua kurkusta kuin rautapihdit niin että hengitykseni oli salpautua. Tämä sähisi minulle kammottavalla äänellä: ”Kuka olet ja miksi seuraat minua?” ”Esko… Esko mä vain olen. En mä ta-tarkoittanut mitään pahaa”, sain soperrettua, kun hahmon ote kurkustani heltisi hieman. Nyt hahmo muistutti taas ihmistä ja kasvot olivat pikemminkin surulliset kuin raivon vallassa, kuten vielä hetki sitten. Silmät olivat edelleen tyhjät ja hehkuivat tuota kammottavaa valoa.

”Minä olen Tulikuningatar”, kuulin äänen puhuvan kuin haudasta. ”Valkoiset polttivat minut kotitalooni vappuaattona 1918. Olin piileskellyt siellä taistelujen päättymisestä asti. Ne kutsuivat minua punikkihuoraksi ja noidaksi, koska tunsin lääkekasvit ja osasin parantaa ihmisiä. Ovi teljettiin ja talo sytytettiin palamaan. Luulin kuoleman vapauttavan minut, mutta jäinkin varjona vaeltamaan näitä tienoita. Joka vappuaatto minun on annettu palata ihmismuodossa tähän kaupunkiin, mutta vain yhdeksi illaksi.” 

Olin edelleen kauhun vallassa ja yritin vain saada hengitykseni tasaantumaan. Tulikuningattaren silmät olivat palautuneet ihmismäisiksi. Ne olivat syvänvihreät ja kauneimmat, jotka olin koskaan nähnyt. Se tuntui unelta. 

”Esko… Esko… Se oli myös minun sulhaseni nimi. Ne pitivät häntä Hennalan vankileirillä juuri silloin, kun taloni poltettiin. Kun hän pääsi vapaaksi, hän suri aikansa, löysi lopulta jonkun toisen, perusti perheen ja eli vanhaksi. Näin hänet viimeisenä vappuaattoiltana vanhainkodin pihassa. Hän oli jo kumara vanha mies ja kulki kepin kanssa. Minusta tuntui, että hän huomasi minut ja jäi katsomaan minua, kun hoitaja talutti hänet sisään iltateetä juomaan. En tiedä, kertoiko hän kenellekään asiasta, ja jos kertoikin, luultavasti häntä pidettiin vain vanhana höppänänä. Pian sen jälkeen hän olikin poissa.” 

En osannut sanoa yhtään mitään. Muistin sedän tarinat ja kuinka olin naureskellut niille. Toinen puoli minusta oli edelleenkin peloissaan, toinen taas yritti löytää järjellistä selitystä koko asialle. Oliko tämä jonkinlainen käytännön pila, jonka Ossi ja Ville olivat minulle järjestäneet? Oliko minuun käytetty jonkinlaista hypnoosia, suggestiota tai annettu vaivihkaa jotakin psykedeelistä huumetta, joka sai minut näkemään hallusinaatioita? Vai olinko lopultakin sitten seonnut ja nyt jonkinlaisessa psykoosissa?

”Esko”, hän sanoi minulle. ”Voisitko kävellä vähän matkaa kanssani? Tämä yö ei kestä loputtomiin ja siitä on niin kauan, kun olen puhunut kenenkään kanssa.” Tulikuningatar ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen. Se tuntui sirolta ja lämpimältä, toisin kuin se jäinen teräspihti joka oli kuristanut kurkkuani hetkeä aikaisemmin.

Sade oli tauonnut. Likaisen ruskeanharmaa taivas häämötti tornitalojen mustien varjojen takaa. Kaupungin valosaaste sai sen hohtamaan himmeästi. Kuljimme yhdessä sanaakaan sanomatta. ”Sinä taisit hieman pelätä minua äsken”, Tulikuningatar rikkoi hiljaisuuden. ”Joo, kyllä se vähän jänskätti. Hemmetin hyvä vappunaamari kyllä sulla”, sanoin hieman nolona. Hän hymyili ujosti.

Kävelimme vain. Lopulta uskaltauduin kysymään: ”Oletko sinä oikeasti noita? Aave? Demoni?” Tiesin, että ne olivat typeriä kysymyksiä, mutta jonkinlainen selkeys minun oli asioihin saatava. 

Tulikuningatar huokaisi ja sanoi: ”En enää itsekään tiedä. Jos jokin uhkaa minua tai jos olen vaarassa, tuo hetki sitten näkemäsi… demoninen puoli minussa vain nousee esiin. Se suojelee minua. Normaalisti olen vailla hahmoa. Jotkut kyllä saattavat vaistota läsnäoloni, mutta yleensä he ovat liian peloissaan vaivatakseen minua. On sitten niitä, jotka häiritsevät minua: liian uteliaita ja nenäkkäitä parapsykologian tutkijoita mittareineen, tai sitten astraalimaailmasta tulevia pahantahtoisia tai pelkästään ilkikurisia henkiä. Niille täytyy pitää vähän jöötä”, Tulikuningatar virnisti ja jatkoi:

”Aika ei jätä teitä ihmisiä rauhaan. Vuonna 1918 minä liu’uin ajan ulkopuolelle. Se ei pitänyt minua enää vankinaan. Aaveet ovat yleensä kuin meripihkaan säilöttyjä hyönteisiä. Ne ei muutu, eivät opi, eivät kehity. Sen sijaan minä muutuin aikakausien mukana, pidin siitä huolen. Minä uin radiokanavilla, imin sisääni radioaaltoja. Kun televisio tuli, tv-kuvasta tuli minun ravintoani. Bittivirta oli luonnollinen kotini, olin aave koneessa. Siksi älä kysy, miksi en puhu vanhan ajan kieltä, miksi en elä museossa. Ikuinen nuoruus ja jatkuva muutos; minä näen, kuulen ja tiedän kaiken, siinä minun kiroukseni.”

Puhuin Tulikuningattaren kanssa pitkään elämästä, kuolemasta, historiasta, Suomesta ja koko maailmasta. Hän kysyi minulta mielipidettäni maailman nykyisestä menosta. Sanoin, että en oikein tiennyt, mitä sanoa. Minusta yleisellä tasolla mentiin kohti yhä synkempiä aikoja, mutta tällaista oli kestänyt jo niin kauan kuin mihin nykyisen sukupolven muisti ylti. Oli ollut terrori-iskut, sodat ja talouskriisit. Yhteiskunnassa oli paljon ihmisiä, jotka voivat todella pahoin. Muuten taas jokainen eli omassa autistisessa kuplassaan. Kukaan ei kuunnellut toista. Maailmaa hallitsivat omaan ääneensä rakastuneet ja omaa kuvaansa ihailevat. Jokainen saattoi rakentaa oman mielikuvitusmaailmansa ja elää sen hallitsijana. Herätys siitä todellisuuteen oli aina rujo. Oli jonkinlaisen kollektiivisen aivokuumeen aikakausi. Hysteria hallitsi, näköalattomuus vallitsi. Rakennettiin vihollis- ja uhkakuvia. Epävarmuus sai ihmiset käpertymään itseensä. Joskus oli ollut ajanjakso, joka oli ollut täynnä tulevaisuudenuskoa. Ihmiset olivat aidosti uskoneet, että maailmasta tulisi vielä parempi paikka. Se oli ollut utopioiden aikaa. Näytti siltä, että niiden sijaan mentiin kohti dystopioita. Totalitarismista oli saatu vain lyhyt hengähdystauko. Nyt se teki taas tuloaan. 

Tiesin, että vuodatukseni oli lapsellinen. Se oli sellaisen ihmisen vuodatus, joka vietti liikaa aikaa yksikseen miettien asioita, mutta jolta toisaalta puuttui kyky syvempään analyysiin ns. asiantuntijoiden, kovien faktojen ja tilastojen hallitsemassa maailmassa. Minun oli puhuttava tai vaiettava kokonaan. 

Tulikuningatar kuunteli paatoksellista jeremiaadiani mietteliäänä. Vähitellen hänen silmänsä alkoivat hehkua ja kasvot jälleen vääristyä hirviömäisiksi. Olennon ääni muuttui kammottavaksi kihinäksi, kuin rätiseväksi tuleksi.

”Minun kostoni on hirvittävä. Ei tiiltä tiilen päälle jää tähän kaupunkiin. Viattomien veri huutaa hyvitystä”, se kihisi. Sitten minä näin.

Se oli vappu kuin ei yksikään sitä ennen eikä sen jälkeen. Näsinneula paloi soihtuna. Liekkien tanssi heijastui Näsijärven mustaan veteen, johon putoili näkötornin särjetyistä ikkunoista palavia ihmisiä. Koko Tammerkoski oli muuttunut tulimereksi. Ihmiset kirkuivat kauhuissaan ja ryntäilivät ympäriinsä paniikin vallassa. Pukumiehiä hyppeli alas liekehtivän Tornihotellin terassilta. Joku yritti paeta base-hyppäämällä. Finnairin vuorokone syöksyi Naistenlahden voimalaan. Junaradan varrella kököttävät VR:n öljysäiliöt räjähtelivät korviahuumaavaa ääntä pitäen. Punakaartilaisten haamut miehittivät kadut. Tulimyrsky räjähti ulos Rantatunnelista. Paineaallon voimasta ajoneuvot lentelivät ympäriinsä tehden syöksykaarteita ilmassa kuin pikkupoikien leikkiautot hurjassa hiekkalaatikkoleikissä. Keskustorin vastakkaisilla puolilla punaisten ja valkoisten soittokunnat kajauttivat soimaan samanaikaisesti Internationaalin ja Jääkärimarssin. Hakametsän jäähallissa käynnissä oli paikallispeli Tappara – Ilves. Kentän reunassa käyty kiivas nyrkkitappelu keskeytyi äkkiä, kun jää muuttui pelaajien luistimien alla tuli-infernoksi. 

Pian näky katosi ja maailma palautui ennalleen. Oli jälleen vain koleasti yksinäinen öinen katu, Tulikuningatarkin jälleen ihmismuodossaan.

”Näit juuri, mihin olisin pystynyt halutessani, mutta päätin antaa armoa tälle kaupungille. Toisin kuin minulle annettiin.”

Tulikuningattaren äänessä oli jotain surullista. Aamu alkoi sarastaa. Oli jäähyväisten aika. En halunnut sitä.

”Mikä sinun oikea nimesi on? En oikein usko, että sinut kastettiin Tulikuningattareksi.”

Olin varma, että heräisin tästä unesta hetkenä minä hyvänsä, mutta se vain jatkui jatkumistaan. Enkä edes halunnutkaan herätä.

”Se on Valpuri. Hyvästi, Esko.”

Erosimme. Hän oli kadonnut ilmaan. 

Kertoisin sedälleni kaiken. Vain tämä voisi auttaa minua, jos kuka. En palaisi Ossin ja Villen väljähtyneen oluen makuiseen maailmaan, josta baaritoilailujen värittämien levottomien sinkkuvuosien jälkeen hautauduttaisiin kolmikymppisenä perhe-elämään ja rivitalonpätkään jossakin nukkumalähiössä. Se ei enää riittäisi minulle.

Minä odottaisin, kunnes tapaisin hänet uudelleen. Minä odottaisin häntä kokonaisen vuoden päivät. Ja sitä seuraavan. Ja sitä seuraavan. Vaikka elämäni loppuun asti.

Pullojen keräilijät, ja muita lyhyitä

Puolikas

Se tapahtui aivan äkkiä. Luulin jo menettäneeni järkeni. Väkijoukon vilinässä kadulla näin nimittäin itseni. Olin palaamassa ruokatunnilta ja kiiruhtamassa takaisin toimistoon tavanomaista reittiäni kävelykadun kautta. Kansaa liikkui kaupungilla normaalia vilkkaammin alennusmyyntisesongin houkuttelemina. Näyteikkunoita peittivät räikeät kampanjamainokset. Väkeä lappasi ympäriinsä tavaraa täyteen tungettuja maksikokoisia kauppakasseja kanniskellen, ostoksiinsa tyytyväisinä kuin parhaaseenkin ryöstösaaliiseen.

Silloin huomasin hänet. Hän oli täsmälleen minun näköiseni paitsi, että jakaus oli eri puolella päätä ja… hetkinen! Tajusin, että ajattelin peilikuvaani, josta olin tavallisesti tottunut itseni näkemään. Hahmo oli siis täydellinen kaksoisolentoni lukuun ottamatta jonkin verran ruokkoamatonta olemusta ja nuhjuisia vaatteita, jotka oli ilmeisesti hankittu jostain halpaketjusta. En ehtinyt jäädä ihmettelemään asiaa, kun mies oli jo kadonnut. Uskoin jo nähneeni väärin tai jopa kuvitelleeni koko jutun. Muutenkin minun oli ehdittävä takaisin näyttöpäätteen ääreen ennen kuin niuhottamista rakastavalta esimieheltäni tulisi taas noottia työaikojen noudattamisesta.

Olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun, kun paria viikkoa myöhemmin se tapahtui uudelleen. Tällä kertaa olin varma, että hahmo nyt puolestaan huomasi minut. Tunsin pistävien silmien tuijottavan minua eräänä lauantai-iltana palatessani elokuvista ja seisoskellessani pikkupakkasessa bussipysäkillä. Katseemme kohtasivat, mutta mies katosi jälleen saman tien. Bussimatkan kotiin istuin pää pyörällä. Pohdin, pitäisikö minun varata maanantaina aika työterveyslääkärille, sillä eivät nämä voineet olla muuta kuin stressioireita. En halunnut myöntää itselleni mahdollisuutta, että olin kenties sekoamassa.

Sairaslomaa en saanut, mutta tohtori kirjoitti minulle reseptin ja käski huolehtimaan ruokavaliosta, liikunnasta ja säännöllisestä yöunesta. Palasin takaisin koneen ääreen siemailemaan colajuomaa ja suunnittelemaan grillimakkaroiden tv-mainoskampanjaa.

Aina mielialastaan riippuen esimieheni muisti hehkuttaa, kuinka lahjakas ja lupaava nuori AD olin, toisina päivinä antoi kuitenkin taas ymmärtää että minulta puuttui kunnianhimoa ja olin liian laiska, että minusta voisi koskaan tulla alan huippunimeä. Olin jo päättänyt, että heti ensimmäisen tilaisuuden tullen vaihtaisin toimistoa enkä jäisi katselemaan tätä typerää paksukaista ja koko huonosti johdettua sirkusta, jossa meriittejä jaettiin pelkästään pärstäkertoimen ja mielistelytaitojen mukaan.

Käytävältä kuului meteliä, särkyvän lasin ääntä ja kauhun kiljaisuja. Ja muutakin. Olin katsonut tarpeeksi paljon huonoja amerikkalaisia toimintaelokuvia, että tajusin heti, mistä oli kyse. Ne olivat käsiaseen laukauksia. Työtoverini Anssi syöksyi varoittamatta sisään huoneeni ovesta. Hän katsoi minua hetken kuin olisi aaveen nähnyt ja kiskaisi minut ylös toimistotuolistani. ”Äkkiä lattialle. Joku hullu ampuu tuolla käytävällä. Hetken aikaa minä luulin, että se olet sinä. Aivan sekopäistä.”

Kyyristelimme maton päällä ja kuulostelimme oven takaa kuuluvia ääniä. Käytävässä juostiin, ammuskelija kuulosti räiskivän aseellaan ympärilleen aivan satunnaisesti. Sitten kuulin oman ääneni huutavan: ”Missä sinä olet? Tule esiin. Minä tapan sinut!” Anssi ja minä katsoimme toisiamme ihmeissämme. Kuului tuskanhuuto, sitten jokin painava mätkähti lattiaan. Naisen ääni kirkaisi.

Ulkoa kuului hälytysajoneuvojen sireenien lähestyvää ääntä. Ei mennyt kauaakaan, kun rapussa kaikuivat raskaiden saappaiden juoksuaskeleet. Joku huusi megafoniin: ”Tämä on poliisi. Laske aseesi heti tai avaamme tulen.” Ääneni huusi nyt vastaukseksi käytävässä: ”Antaa tulla vain. En minä teitä naamaripellejä pelkää. Voin jopa viedä pari teikäläistä mukanani.” Yksinäinen laukaus kajahti. Siihen vastattiin kokonaisella sarjalla. Kuului vain tömähdys ja tuli aivan hiljaista.

Nyt uskaltauduimme Anssin kanssa raottamaan huoneeni ovea ja kurkistamaan, mitä käytävällä tapahtui. Näytti, että tilanne oli ohi. Poliisin Karhukoplan miehet mustissa haalareissaan ja kommandopipoihin naamioituneina varmistivat paraikaa aluetta konepistooleillaan tökkien ja toimistojen ovia varovaisesti availlen. Kollegani uskaltautuivat vähitellen ulos piiloistaan trendiparrat vielä pelokkaasti tutisten ja säikähtynyt katse kalliissa suurikehyksisissä design-laseissa pälyillen.

Huomasin, että esimieheni makasi kuolleena käytävällä Fred Perryn kauluspaidan pömpöttävä miehusta verisen luodinreiän lävistämänä. Ei kaukana tästä lojuin minä niin ikään verta vuotaen. Minulla oli ylläni likaiset Niket, nappiverkkarit ja musta pilottitakki. Tai siltä se ainakin näytti. Ase oli pudonnut lattialle. Kumarruin kaksoisolentoni ylle.

Kaikki katsoivat meitä ihmeissään. Hän tarttui minua kädestä ja puhui heikolla, voipuneella äänellä: ”Minä todella vihasin sinua. Sinulle oli annettu kaikki, mitä minulla ei koskaan ollut. Kunpa olisin oppinut tuntemaan sinut. Anteeksi.” Sitten hän oli poissa.

Illalla poliisikuulustelusta vapauduttuani saavuin vanhempieni asunnolle. Televisio oli auki ja uutiset näyttivät kuvia tapahtuneesta. Silminnäkijöitä haastateltiin. Minä en ollut päässyt uutisiin mukaan, sillä minua vietiin siinä vaiheessa vauhdilla kamarille sireenit soiden. Olin mitä ilmeisimmin avaintodistaja, jos en nyt muuten juttuun sekaantunut. Olin selittänyt poliiseille, että olin tapauksesta yhtä ällikällä lyöty kuin kaikki muutkin. Lopulta minua oli vastahakoisesti uskottu ja minut oli päästetty menemään.

Uutisten päätyttyä äiti puhui: ”Niin, en ole pystynyt kertomaan, että sinulla on, anteeksi, oli kaksoisveli. Jouduin antamaan hänet pois pian teidän kaksosten syntymän jälkeen, koska isälläsi ja minulla ei ollut silloin rahaa elättää teitä molempia. Toivoin, että veljesi olisi päässyt hyvään perheeseen. Vuosia myöhemmin sain kautta rantain kuulla, että näin oli käynytkin, mutta perhe oli menettänyt rahansa 80-luvun pörssipelissä ja päätynyt puille paljaille. Me taas isäsi kanssa sinnittelimme vuosia ja saimme lopulta järjestettyä sinulle hyvän koulutuksen. Olen niin pahoillani, että sait kuulla asiasta vasta tällä tavoin.”

Poika kavalsi

Perhe seisoi isoisän vuoteen ympärillä. He tiesivät, ettei tällä ollut paljon aikaa jäljellä. Sairaus ja ikä olivat raadelleet tämän kehon, mutta tämän ajatukset olivat yhä kirkkaat. Isoisä pyysi heitä lähemmäksi ja puhui:

”Tiedän, että jätän tämän maailman pian. On yksi asia, jota en ole koskaan kertonut kenellekään. En halua mennä hautaan se mukanani, joten kuunnelkaa.”

”Saksalaiset olivat ottaneet joukkiomme kiinni ja meitä kuljetettiin kuulusteltaviksi. Seudulla oli räjäytetty junaradan osuus, jonka kautta tärkeät huoltokuljetukset liikkuivat. Meitä oli kolme, minä, Jean ja François. Meitä epäiltiin tihutyöstä. Meidät suljettiin selliin ja meille kerrottiin, että saksalaisten varuskunnan komentaja Schneider tulisi henkilökohtaisesti kuulustelemaan meitä aamulla. Sinä yönä ei juuri uni tullut silmään, paitsi Jeanille joka pystyi nukkumaan vaikka tykistökeskityksen alla. Juttelimme François’n kanssa pitkään, miten asian hoitaisimme. Puhuimme vain kuiskaten, koska emme tienneet, kuunneltiinko meitä vai ei. Aamuun mennessä olin tehnyt päätökseni. Se oli nuoren elämäni raskain.”

”Meitä tultiin hakemaan sellistä. Sotilaiden vartioimina meidät vietiin Schneiderin toimistoon. Tämä oli preussilainen ammattiupseeri, ei mikään fanaattinen natsi. Hän katseli meitä uteliaana. Schneider puhui toiselle upseerille: ’Tässäkö ne meidän epäiltymme muka ovat? Hehän ovat vasta poikia, melkein lapsia vielä. Mutta käsky on käsky. Syökää nyt kuitenkin jotain ennen kuin aloitamme.’”

”Meille tuotiin kahvia ja niukka aamiainen, jonka ahmimme sudennälkäisinä, tosin epäluuloisina. Syötyämme kaksi meistä jäivät odottamaan käytävään, kun meitä haettiin kuulusteltavaksi yksi kerrallaan. Minun vuoroni oli viimeisenä. Minun ei annettu istua ja jouduin kuuntelemaan pitkään, kun minua vartioivat sotilaat vitsailivat jotain keskenään saksaksi ja nauroivat omille jutuilleen. Nämä vakavoituivat ja ottivat asennon, kun joku upseeri kulki ohi, sitten tämän mentyä jatkoivat hevosenleikkiään, toki niin ettei mitään kuulunut oven läpi.”

”Lopulta tuli minun vuoroni ja minut vietiin sisään. Minusta ei kauan tarvinnut kaivaa tietoja, sillä kerroin kaiken saman tien, mitään salaamatta. Schneider kuunteli ihmeissään. Kun kuulustelu oli ohi, Schneider kutsui meidät kaikki kolme huoneeseen, jossa seisoimme tiukkailmeisten vartijoiden keskellä.”

”Schneider puhui: ’Tapaus on selvinnyt. Toverinne tässä’, hän sanoi minua osoittaen, ’kertoi vapaaehtoisesti, että François yksinään oli varastanut räjähdysainetta kasarmilta ja käynyt yöllä räjäyttämässä radan.’ Jean huusi raivoissaan: ’Koira!’ ja yritti käydä kimppuuni. François sen sijaan kuunteli aivan rauhallisena, kun sotilaat tarttuivat Jeaniin ja pysäyttivät tämän niille sijoilleen.”

”’Ikävä juttu’, Schneider sanoi, ’mutta tiedätte, mitä tämä merkitsee. Viekää hänet’, hän sanoi François’ta osoittaen. Pian kuulimme pihamaalta laukausten ääniä. ’Petturi! Minä tapan sinut, vaikka se olisi viimeinen tekoni!’, Jean huusi, kun sotilaat veivät hänet takaisin selliin jäähtymään. Schneider päästi meidät molemmat vapaiksi. Tosin minulle hän antoi etumatkan, että voisin poistua paikkakunnalta, jonne en koskaan palannut.”

”En koskaan enää nähnyt Jeania, ystäviäni tai kotiväkeäni. He eivät koskaan saaneet tietää, että François oli yöllä kertonut minulle saaneensa pari kuukautta sitten tietää, että sairasti parantumatonta syöpää. Hän oli pyytänyt minua nimeämään hänet yksin syylliseksi tihutyöhön, vaikka kaikki me kolme olimme räjäytyksen takana.”

“Oletko se todella sinä?”

En pidä siitä, että minua tuijotetaan. En ole mikään sirkuspelle tai friikki. Siksi vaivaannun aina, kun joku alkaa tapittaa minua ulkona liikkuessani. Minusta tuijottaminen osoittaa hyvän kotikasvatuksen puutetta. Toisaalta olen syyllistynyt siihen itsekin. Täytyy vain kääntää katseensa poispäin, vaikka olisi kuinka utelias.

Oli uneliaan harmaa talvipäivä. Olin matkalla postiin hakemaan kalansilmälinssiä, jonka olin tilannut verkkokaupasta kameraani. Minusta alkoi tuntua, että minua seurattiin. Yritin katsella tuloksetta ympärilleni, näkyisikö tästä ihmisestä jälkeäkään. Oli vain tavanomaisia talvikansalaisia toppatakeissaan ja anorakeissaan, jotkut kiiruhtivat, jotkut laahustivat, mutta kaikki omiin ajatuksiinsa uppoutuneina.

Aloin tuntea itseni hölmöksi kurkottaessani kaulaani ja kääntyessäni kadulla ympäri 360 astetta mahdollisen varjostajan löytääkseni. Ehkä olin ainoastaan vainoharhainen, ehkä vain kuvittelin. Jatkoin matkaani. Seisoin juuri liikennevaloissa, kun tunne palasi. Kiiruhdin kadun yli massan mukana, sitten pysähdyin tarkastelemaan ympäristöä uudestaan. Näkyi vain tavanomaisia maleksijoita, ihmisiä odottamassa bussia, rakennusmiehiä haalareissaan ja teini-ikäisiä kännyköihinsä uppoutuneena. Oli miten oli, kiihdytin tahtiani. Posti oli kuitenkin vain korttelin päässä.

Matkan varrella oli vanerista ja laudoista kyhätty jalankulkutunneli pressuihin käärityn remontoitavan rakennuksen juurella. Astuin tunneliin ja kuulin, kuinka lankut natisivat kenkieni alla. Tunneli vaikutti huteralta, joten yritin selvitä siitä nopeasti läpi ennen kuin koko hoito romahtaisi niskaani. Mietin, että minulla oli ylivilkas mielikuvitus, kun samassa tunsin käsien tarttuvan takkiini ja riuhtovan minua.

Yritin kiskoa itseäni irti, mutta kädet puristivat lujaa kuin teräspihdit. Tunnelissa oli sen verran hämärää, että en erottanut hyökkääjästä muuta kuin tumman hahmon. Olin jo paniikissa, kun tunsin tämän käsien tavoittelevan kaulaani. Keräsin voimani, otin selälläni vauhtia lautaseinästä ja iskin polveni hyökkääjän arkaan paikkaan. Tämä ulvaisi tuskasta ja syöksyi karkuun. Tärisin koko loppupäivän.

Seuraavana päivänä näin netissä valokuvan miehestä, joka näytti hieman minulta. Oheinen juttu kertoi, että tämä oli murhattu eilen illalla. Murhaaja oli saatu välittömästi kiinni. Hän oli kertonut, että surmattu oli hänen koulukiusaajansa vuosien takaa, jota hän oli seurannut päiväkausia. Hän sanoi välillä erehtyneensä henkilöstä, sitten tavoittanut kiusaajansa uudestaan illansuussa.

Satu

Minun ei olisi pitänyt jättää kahvikuppiani vartioimatta. Olin tutkimassa kadonneen Buddha-patsaan tapausta ja jatkuva kofeiinitankkaus alkoi vaatia veronsa. Tultuani takaisin vessasta kaadoin mainitun sumpin alas kurkusta kohtalokkain seurauksin. 

Viidentoista minuutin päästä huomasin astuneeni kadulta suoraan labyrinttiin, jonne olin seurannut fosforinhohtoista kissaa. Sen timantein koristellussa kaulapannassa luki sanskriitinkielinen mantra. Katin peijakas oli kadonnut näkyvistä ja minä olin yhä syvemmällä sokkelon uumenissa. Paikka muistutti huvipuiston naurutaloa vääristyneine perspektiiveineen ja peileineen, josta näin itseni vuoroin Ohukaisena, vuoroin Paksukaisena. 

Välillä kuljin kaltevalla pinnalla kuin laivan kannella. Toisinaan vastaani tuli kaupustelijoita, jotka yrittivät myydä minullle kengännauhoja ja varastettjua rannekelloja. Joskus ohitseni ajoi tiikerinraidoilla koristettu taksi, jota kuljetti häijyn gangsterin näköinen mies. Tämä oli pukeutunut räikeään havaijipaitaan. Vaikka vastaani olisi tullut itse paavi, en olisi ihmetellyt asiaa. 

Tervehdin päiväkävelyllä olevia kirahveja. Ne nyökkäsivät minulle hyväntahtoisesti. Vähemmän kohteliaita olivat näiden vanavedessä seuranneet silinterihattuiset kaupunkilaisporvarit, jotka kiiruhtivat eteenpäin sivuilleen vilkaisematta. Ilmeisesti pörssikurssit olivat laskussa. 

Olin nyt jonkinlaisessa laaksossa, jota reunustivat oliivipuut ja jossa kentaurit kuopivat maata kavioillaan. Olin labyrintissä pelännyt Minotauruksen kohtaamista, mutta täällä se vain istuskeli muina miehinä ja katseli minua murheellisesti sarvet kallellaan.

 
Uni

Sairaanhoitajat kiinnittivät elektrodeja päänahkaani. Makasin tutkimushuoneen lavetilla. Ylläni oli ruma ruskeanharmaa sairaalapyjama. Tunsin itseni laboratoriorotaksi. Tohtori Klaus seuraili valkoisessa lääkärintakissaan monitoreissa tanssivia käyriä ja raapusti välillä jotain papereihinsa. 

Hän oli isokokoinen saksalainen, jonka tuima katse pälyili suurten teräksisten silmälasikehysten takaa, valkoisen, yhä tuuhean hiuspehkon alta. Preussilainen perinpohjaisuus tuntui kaikessa, mitä Klaus teki ja sanoi. Jos aksenttia ei otettu huomioon, kieltämme hän puhui moitteettomasti. 

Muistin, kuinka olin aikaisemmin istunut tämän vastaanotolla ja olimme käyneet läpi niitä vaivoja, joiden vuoksi olin tullut tämän puheille. ”Te tietysti haluatte tulla kuntoon, vai mitä?” hän oli tiukannut minulta, kun olin epäröinyt hoitoa. Samalla nuo silmät olivat katsoneet minua terävästi kuin olisivat halunneet porata minuun reiän. Itseäni päätä pidemmän, järkälemäisen saksalaisen nurkkaan ajamana en voinut kuin myönnellä, että näin asia tietysti oli.

Olin yrittänyt välillä ynähtää jonkun sanasen hoitajille vain jotain sanoakseni, mutta pian huomasin olevani ulkopuolinen minua koskevassa tutkimuksessa, keskustelukumppanina suunnilleen samanveroinen kuin petrimalja, jossa kasvatetaan homeviljelmää.

Aivosähkökäyrääni oli syynätty ennenkin, ja siitä oli löydetty pieni poikkeama. Mielestäni syynä oli, että syntyessäni olin tukehtua napanuoraan ja aivot olivat hetkeksi jääneet ilman happea, kuten minulle oli kerrottu. Lääkäreiden mielestä poikkeama oli niin vähäinen, ettei sillä olisi käytännön merkitystä, mutta minulla oli ollut omat epäilykseni jo pitkään. Miksi olin aina tuntenut itseni kuin unissakävelijäksi, oudoilla tavoin kömpelöksi ulkopuoliseksi, joka vaikutti herättävän monissa pilkkaa tai pelkoa? Ajattelin, että jos antautuisin perusteellisiin neurologisiin tutkimuksiin, voisin saada jonkinlaisen selvyyden asiaan ja ehkä vielä joskus löytämään ratkaisun ongelmiini. Olihan minua tutkimassa yksi parhaista, neurotieteen paavi tohtori Klaus.

Perusteellinen unitutkimus oli osa prosessia. Jo aikaisemmin minulle oli tehty aivojen magneettikuvaus, jossa pääkoppani mitattavissa oleva sisältö käytiin läpi perin pohjin. Tutkimustuloksia ei ollut vielä tullut. Nyt hoitaja toi minulle pahvimukillisen vettä ja pillerin, jonka sanottiin olevan mietoa nukahtamislääkettä. Huuhtelin sen alas kurkustani, valot himmennettiin ja sain torkkupeiton tapaisen ylleni. Suljin silmäni ja odotin unta. Se tulikin hetkessä kuin humahdus.

En tiedä, kuinka kauan olin nukkunut, mutta herätessäni tunsin itseni paremmin levänneeksi kuin aikoihin. Minulta kesti hetken orientoitua ympäristööni ja muistaa, missä olin. En tiennyt, olivatko kaikki lähteneet kahville, mutta olin yksin tutkimushuoneessa. Elektrodit oli irroitettu päästäni ja monitorit olivat pimeinä. Pälyilin siinä vuoteella istuen hetken hölmönä ympärilleni, sitten hiljaisuus alkoi jo tuntua epämiellyttävältä. 

Sujautin varpaani lattialla lojuviin sairaalasandaaleihin ja tallustelin huoneen ovelle. Uskaltauduin kurkistamaan ovenraosta käytävälle. Ristinsieluakaan ei näkynyt. Ei potilaita, ei henkilökuntaa, ei normaalia vilskettä. Tuntui vain voimakas desinfiontiaineen tuoksu, jota olen sairaaloissa aina kammonnut. Arvelin soveliaaksi heittää aamutakin pyjamani ylle ja lähdin tiedusteluretkelle.

Mitä kauemmaksi etenin, sitä oudommalta tilanne alkoi tuntua. Kävin vastaanottotiskeillä, kurkistin sisään tutkimushuoneisiin, lääkäreiden huoneisiin, makuusaleihin, jopa siivouskomeroihin. Huristelin hissillä kerroksesta toiseen, kolusin rakennuksen kaikki aulat, lukitsemattomat leikkaussalit ja kylmälokeroiden reunustaman ruumishuoneen. Joka paikassa sama juttu: minun lisäkseni koko rakennuksessa ei ollut ketään muuta, ei elävää eikä kuollutta. Kiiltäväksi vahatuilla lattioilla kaikuva sandaalieni läpsytys oli ainoa erottuva ääni.

Palasin tutkimushuoneeseen, josta olin lähtenytkin. Sen yhteydessä oli pukeutumistila, jossa olin kaikessa rauhassa saanut vaihtaa sairaalapyjaman päälleni. Omat vaatteeni oli siististi viikattu muovipussiin kenkien kanssa. Vaihdoin takaisin siviiliasuuni ja tunsin helpotusta saatuani sairaalavaatteet pois yltäni. 

Mikään määrä desinfiointiainetta ei voi peittää sairauden ja kalmanhajua, joka noiden rakennusten yllä leijuu. Mitä vähemmän päiviä noiden kolkkojen seinien sisällä joutuisin viettämään, sen parempi. Mikään antiseptisyys ja puhtaus, mikään sairaalarakennusten hienostunut arkkitehtuuri, mitkään huipputaiteilijoiden kaiketi rauhoittaviksi ja toivoa antaviksi tarkoitetut työt ala-aulan seinillä eivätkä tyylikkäät modernit veistokset sisäpihalla saa unohtamaan näiden rakennusten todellista tarkoitusta paikkoina, jonne tullaan kärsimään ja kuolemaan. Tuntui kuin olisin astunut vankilasta vapauteen kulkiessani ulos pääaulan lasiovista.

Jos olin kuvitellut outouden helpottavan, olin ollut täysin väärässä. Olin tullut sairaalaan alkusyksystä, mutta nyt oli kirpeän aurinkoinen talvipäivä. Vastasatanut puuterilumi peitti kaupunkia. Sairaalan vieressä oli puisto, jossa orangit kirmailivat lumessa. Katselin näkyä hetken aikaa. Yhteen puuhun oli kiinnitetty köyden varaan vanhasta autonrenkaasta tehty keinu. Keinussa istuvalle orangille antoi toinen vauhtia. 

Huomasin yhden näistä kädellisistä tarkkailevan minua. Se näytti muita vanhemmalta ja viisaammalta. Se poltteli havannasikaria kuin mikäkin orankien Winston Churchill ja katseli minua mietteliäänä. Sitten se osoitti minua karvaisella sormellaan ja kysyi iän käheyttämällä mutta silti kuuluvalla äänellä: ”Kansalainen, oletko jo maksanut kunnallisverosi?” 

Häkellyin tästä kysymyksestä enkä tiennyt, mitä sanoa. Samassa kuitenkin jo avasin silmäni ja huomasin nousseeni istuvaan asentoon lavetillani. Tohtori Klaus katsoi minua pistävästi arjalaisen sinisillä silmillään, jotka olivat lempeät kuin keskitysleirin komendantilla ja antoi kädellään merkin yhdelle hoitajista. Tunsin neulanpiston käsivarressani ja matka höyhensaarille sai taas alkaa.

Huomasin istuvani opiskelijayksiössäni, joka minulla oli ollut kauan sitten, ja katsovani vanhaa kuvaputkitelevisiota. Ruudussa seisoi huolestuneen näköinen mies valkoinen laboratoriotakki yllään. Kädessään hänellä oli pesujauhepaketti. Mies katsoi minua edelleen huolekkaana ja puhui: ”Onneksi saimme sinut pois sieltä. Tohtori Klaus ei ole se, joka väittää olevansa. Sodan jälkeen hän onnistui pakenemaan Etelä-Amerikkaan. Israelilaiset ovat olleet pitkään hänen jäljillään. Nyt ei ole aikaa selittää enempää.”

Aloin tuntea itseni hieman tuohtuneeksi ja sanoin tv-ruudussa näkyvälle hahmolle: ”Hetkinen, tämä on minun uneni eikä kenenkään muun, joten minultakin voisi kysyä jotain. Jospa minua ei huvitakaan herätä tästä. Sillä tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Matkaherätyskello pöydällä alkaa piipittää terävällä, kimeällä äänellä. Vääntäydyn kankein jaloin ylös lämpimästä sängystä kääntämään itsepintaisen piipityksen pois päältä. Huoneessa on kylmää ja pilkkopimeää. Edessä on taas yksi tappavan ikävystyttävä päivä toimistossa Exceliä tuijottaen ja pomon niuhottamista kuunnellen. Miksi siis kuvittelet, että haluan herätä tästä?”

Mies sanoi: ”Pelkäänpä, että sinulla ei ole valinnanvaraa. Kansakunnan kilpailukyky on koetuksella. Jokaisen kynnelle kykenevän työpanosta tarvitaan nyt. On aika kääriä hihat.” Tämä oli niin typerryttävää, että koetin vaihtaa kanavaa kaukosäätimestä. Ruudulle ilmaantui teksti ”Jatkuu…” Samoin kaikilla muilla kanavilla, joille yritin kääntää. Turhautuneena sammutin television. Kiskoin verhot pois ikkunan edestä ja katsoin ulos. Horisontissa iltataivasta vasten nousi kivitalojen rivistön takaa valtavan kokoisilla kirjaimilla teksti ”Jatkuu…” Täältä ei voinut paeta. Painajainen jatkui ja jatkui. 

Suljin silmäni, vaikka tiesin, että se oli hyödytöntä. En heräisi koskaan, vaan uni johtaisi aina uuteen uneen kuin sarjaan sisäkkäisiä labyrintteja. ”All that we see or seem / Is but a dream within a dream.” Muistin Edgar Allan Poen runon. Olin monesti pohtinut, tajuaako järkensä menettävä ihminen itse olevansa tulossa hulluksi, vai tuleeko mielettömyydestä uusi todellisuus, joka vaikuttaa täysin johdonmukaiselta. Niin kauan kuin tämä kaikki vaikuttaisi mielettömältä, minulla olisi toivoa. Ei enää sitten, kun alkaisin hyväksyä ympärilläni tapahtuvan. Avasin silmäni. Tohtori Klausin massiivinen hahmo oli jälleen kumartuneena ylläni. Pikkuruiset hoitajattaret pyörivät tämän ympärillä.

”Lienen teille selityksen velkaa”, tohtori puhui. ”Olette saanut uutta kokeellista lääkeainetta, jonka sivuvaikutuksia emme vielä tunne, mutta josta on saatu hyviä tuloksia neurologisista ongelmista kärsivillä potilailla. Olette paraikaa kontrolloidun unennäkemisen tilassa, jossa voitte toimia kuten valveillakin, havainnoida ja tarkkailla. Valitettavasti vain aine hämärtää rajoja unen ja valvetodellisuuden välillä. Toisin sanoen ette välttämättä tiedä, Zhuangzin sanoin, oletteko mies joka uneksii olevansa perhonen vaiko perhonen, joka uneksii olevansa mies”, tohtori Klaus sanoi hörähdellen hirnuvalla äänellä. ”Parhaiten luultavasti selviätte, kun ette vastustele, hyväksytte tilanteenne ja annatte vain sen tapahtua, mikä tapahtuu.”

Tästä on nyt vuosia, ja olen tehnyt kaikkeni noudattaakseni kelpo tohtorin ohjetta. Olen nähnyt asioita, joita en hurjimmissakaan unelmissani olisi voinut uskoa todeksi, ja ymmärrän myös edelliseen lauseeseen sisältyvän ironian. Olen nyt liian uupunut ja kynäni jaksaa piirtää enää vain tämän yhden lauseen, vaikka en tiedä, onko se totta vai valhetta: se olikin unta.

Pullojen keräilijät

Lauantai-iltaisin lähiöt sylkivät unisista sisuksistaan ulos juhlijoiden laumat kohti keskustaa, kun kansakunta purkautui viihteelle. Täyteen ahdetussa linja-autossa oli tunnelmaa ja desibelejä. Pohjat oli otettu jo kotona ja puheensorina kävi äänekkäänä. Ilmassa leijuvaa halvan partaveden ja budjettiluokan eau de colognen sakeaa tuoksua olisi voinut leikata veitsellä. Takapenkeillä sihahtelivat auki olut- ja siideritölkit. Eteläeurooppalaiset vaihto-oppilaat aloittivat äänekkään yhteislaulun omalla kielellään.

Tuntikausien jonotusta kadulla hytisten, jotta olisi päässyt räikeän teemasisustuksen keskellä siemailemaan ylihinnoiteltuja drinkkejä geelipäisten bodaajien ja pyntättyjen nyrpeiden prinsessojen kanssa, ja kuuntelemaan pauhaavalla volyymillä DJ Kaken niljakkaalla äänellään juontamia iänikuisia listahittejä.

Nousukkaat tilasivat skumppaa. Rehentelijät tarjosivat koko pöytäväelle. Visa vinkui ja edeskäypä kolikkovyössään kantoi selkä vääränä virvoketarjottimia. Plebeijit ja muu rahvas pubeissaan tyytyivät keskiolueen. Yleisin puheenaihe oli jääkiekkotulokset, välillä jalkapallonkin. Niitä vertailtiin, niistä väännettiin kättä, niistä kinattiin. 

Välillä tupakanhimoiset ajettiin pihalle nauttimaan pahettaan. Nikotinistien veljes- ja sisarkunta kokoontui ilta toisensa jälkeen ravintolan eteen vedettyyn karsinaansa, oli lauhkea kesäyö tai pureva pakkanen, ja keuhkot mustaava savu sulki nämä fatalistit jälleen salaisen yhteisymmärryksen piiriin.

Kaduilla soittoruokaloiden sisäänkäyntien ulkopuolella päivystivät myös pullojen keräilijät. Kun muut juhlivat ystäviensä kanssa lauantai-illan humussa ja sumussa, nämä yksinäiset metsästäjä-keräilijät sinnittelivät selvin päin ja taluttivat raskaita vanhoja polkupyöriä, joiden sarvissa roikkui täpötäyteen ahdettuja muovikasseja täynnä tyhjiä olut- ja siideripulloja ja juomatölkkejä. 

Kuin sieniä syksyllä, niitä oli helppo poimia katujen varsilta tällaisina viikonloppuiltoina etkoilijoiden ja juhlijoiden kaataessa eväsjuomia kitusiinsa matkalla baariin ja paiskatessa sitten tyhjät pullot ja tölkit kadunvarren lumihankiin. 

Monen työttömän kuukausituloista ne muodostivat leijonanosan, juuri nämä olivat niitä murusia joita heille pöydistä putoili, kuten uusliberalistien pyhät opinkappaleet julistivat. Näin alkoholipolitiikka kierrätti kansantuloa köyhimpienkin taskuihin. Piti vain olla valpas ja ahkera, osata olla oikeaan aikaan apajilla suosituimpien kuppiloiden ulkopuolella kuin silliparvia varhain aamulla odottelevat troolarit ulkomerellä.

Keitä nämä yksinäiset pullojen keräilijät oikein olivat? Pitkäaikaistyöttömiä, köyhyyden valinneita idealisteja — tai vain heitä jotka köyhyys oli valinnut — yksineläjiä, uskovaisia, monet ikääntyneitäkin. 

Heistä monia kuitenkin yhdisti se, että he kuuluivat yhteiskunnan näkymättömiin, heihin jotka pysyivät huomiotalouden katveessa, heihin jotka elivät elämänsä hiljaisuudessa. He olivat niitä, joille bulevardilehdistö ei omistanut paksuja väriliitteitä trendikkäimmistä baareista ja ravintoloista, joissa syödä ja bailata. 

Kuljin kadulla kamerani kanssa enkä tuntenut kuuluvani bailaajiin enkä pullonkeräilijöihin. Minä olin vain se neutraali silmä, joka tarkkaili tätä kaikkea — tai ainakin väitti näin tekevänsä. Olin jättänyt baarit ja bileet taakseni. Joskus ne olivat merkinneet minulle paljonkin, mutta sitten elämä itse oli puuttunut peliin tavoin, joita en ollut suinkaan valinnut, ja asioiden tärkeysjärjestys oli muuttunut. Ehkä kyse oli myös ajan vääjäämättömästä kulumisesta. Muutoksen oli ollut pakko tulla, vanhojen rutiinien kadottava. Prosessi oli kivulias enkä sen jälkeen ollut enää se sama ihminen kuin aikaisemmin. 

En tiennyt, minne olin menossa. En tiennyt, olisiko minunkin osani liittyä näiden näkymättömien joukkoon. Ehkä minäkin katoaisin, sulaisin näiden katujen mereen. Ei sillä väliä. Matka jatkui.