Kirjoituskramppi

Kolehmaisen kirjalliset yritykset olivat tyssätä alkuunsa. Oli yksi epämääräinen idea, kuin välähdys tai tuokiokuva, ja sen hän halusi tehdä kirjaksi. Kokonaiseksi kirjaksi, romaaniksi, ei siis novelliksi, lastuksi tai yksittäiseksi anekdootiksi. Kolehmaisen pienen yksiön lattia täyttyi rypistetyistä A-nelosista, orvoista ja surullisista paperitolloista joille oli raapustettu muutamia rivejä tekstiä kunnes kirjoittaja oli survonut taas yhden yritelmän turhautuneena ja vihaisena palloksi nyrkkinsä sisään ja viskannut kaarena huoneen nurkkaan häpeämään.

Tekstinkäsittelyohjelma hänelläkin oli tietokoneessaan, mutta paperille käsin kirjoittamisessa oli jotain nostalgista ja romanttista, jotakin joka yhdisti hänet vuosisataiseen kirjailijaperinteeseen, hevosenlannan tuoksuisiin aikoihin jolloin ATK oli vielä pilke helmitaulun helmissä ja suuret sananiekat loivat kuolemattomat mestariteoksensa kynttilänvalossa sulkakynällä.

Sen yhden välähdyksen vangitseminen ja laajentaminen kokonaiseksi tarinaksi tuotti sen verran tuskaa ja vaivaa, että mieluummin sitä pakeni vaikka tietoverkon virtuaalisiin labyrintteihin tarkistamaan tuttavien päivityksiä ja kauhistelemaan, kenen niskaan loputtomana venyvä ja vanuva inhorealistinen poliittinen keskustelu taas oksensi ihmisvihakuonansa tänään, tai kuluttamaan aikaa suosikkisarjojen viimeisten tuotantokausien parissa. Mitä tahansa, millä paeta kirjoituspöydällä tuimana ja ankarana tuijottavaa tyhjää paperiarkkia.

Työtä saattoi vain lykätä ja keksiä kaikenlaisia tekosyitä. Oli kaikenlaista muka tärkeämpää, joka vaati kaiken ajan ja huomion. Jopa siivoaminen alkoi tuntua kiinnostavalta tekemiseltä. Mitä tahansa, kunhan ei tarvinnut tarttua kynään.

Vuodet olivat vierineet ja ikää alkoi tulla. Koko elämänsä Kolehmainen oli haaveillut, että eräänä päivänä hän vielä loi jotain kuolematonta, josta jälkipolvet hänet muistaisivat. Koska hän oli ollut kouluaikoina hyvä ainekirjoittamisessa ja ylioppilaskirjoituksissa vielä saanut äidinkielestä laudaturin, Kolehmainen päätti että yhtenä päivänä hän kirjoittaisi työkseen, hänestä tulisi kirjailija. Elämä vain tuntui asettavan kaikenlaisia kapuloita rattaisiin.

Aina oli jotain, joka esti häntä kirjoittamasta, oli kyse sitten opiskelusta (oli järkevämpää lukea johonkin käytännön ammattiin, jolla tienata leipänä, olivat vanhemmat aina toitottaneet) tai työstä (sarja lyhyitä työsuhteita, jotka veivät aina kaiken energian, niin että vapaahetkinä ei enää jaksanut keskittyä mihinkään kahta aivosolua vaativampaan henkiseen toimintaan) tai ihmissuhteista (naisystäviä, joita täytyi yökaudet terapoida puhelimessa) tai muusta vapaa-ajan vietosta (baaritiskeillä ns. sosiaalisessa kanssakäymisessä kahden vuosikymmenen ajan kulutetut viikonloppuillat ja ns. elämän opiskelu, että kirjoittajana olisi sitten kokemustaustaa, josta ammentaa). Ja niin edelleen.

Kun puolen vuosisadan rajapyykki alkoi häämöttää Kolehmaisen elämässä, hän päätti että hitto soikoon, nyt alkaisi olla käsillä viimeiset ajat saada aikaiseksi jotakin elämässä. Se suuri romaani olisi hänen muistomerkkinsä ja valloitettu vuorensa. Vaan milloin hän oli kirjoittanut viimeksi jotakin muuta kuin työpaikan raportteja? Monia, monia vuosia sitten. Kirjojakaan ei enää oikein saanut luetuksi. Ja jos halusi kirjoittaa, piti lukea. Keskittymiskyky tuntui olevan tipotiessään.

Kaikesta huolimatta hän päätti yrittää. Vaivalloisesti hän sai paperille muutaman lauseen, joita hän inhosi saman tien. Teksti oli kulmikasta, sanojen peräkkäin laittaminen jollakin tavoin kömpelöä, tyyli ja jopa kieliopin osaaminen tuntuivat olevan täysin hukassa. Sanat olivat kuin raskaita kivenmurikoita, joita hän vain vaivoin sai kieritettyä niille kuuluviin kohtiin. Lauseet olivat työläs rakennussarja, joista ei tullutkaan komeaa suihkuhävittäjää; ainoastaan muotopuoli muoviromukasa, jonka liitoksista vielä pursusi rumasti kuivuneita ja sormenjälkien töhrimiä lennokkiliimajäänteitä.

Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Kolehmainen sai lopulta valmiiksi yhden kokonaisen luvun romaaniin. Asia oli vaatinut lukemattomia luonnoksia, muutenkin jo paljauttaan paistavalta päälaelta tuskaisesti harottuja hiustukkoja, kahvipannullisten voimalla valvottuja öitä ja lähikorttelin kirjakauppaa loputtomasti ilahduttavaa määrää paperitolloja, jotka kohosivat Kolehmaisen yksiön nurkassa kokonaiseksi vuoreksi.

Siihen se sitten näytti tyssäävänkin. Yksi kokonainen luku tekstiä, joka oli varmaan ”ihan okei”, mutta ei sen enempää. Ei aavistustakaan, miten hän romaaniaan jatkaisi. Pöydällä oli uusi koskematon riisi paperia. Se tuijotti häntä kuin kumollaan oleva hautakivi. Siinä kaikki, ja tämä oli loppu. Enää hän ei saisi itsestään puristetuksi sanaakaan. Hänen elämänsä olisi lopussa. Hän katoaisi olemattomuuteen, hajoaisi tuhkaksi. Hänet haudattaisiin ja unohdettaisiin.

Kolehmainen avasi ikkunan ja alkoi kylvää tuuleen paperiarkkeja. Ne muodostivat hetken aikaa armadan, joka levisi tuulessa kaikkiin ilmansuuntiin, kunnes painovoima huolehtisi niistä. Hittoon koko kirjailijanura. Seuraavana yönä hän näki unta, jossa kokonainen paperiveneiden laivasto pakeni hänen kotirannastaan.

Advertisement

”Olen lähtenyt enkä koskaan palaa”

Miehen katoaminen huomattiin vasta viiveellä. Hän ei ollut saapunut työpaikalleen ja esimies oli turhaan soitellut perään. Tämä oli erityisen outoa, koska miehellä ei muuten ollut poissaoloja. Asia oli varmuuden vuoksi tarkistettu työajanseurannasta firman tietokoneelta. Kukaan ei muutoin ollut kiinnittänyt huomiota koko juttuun. Vasta nyt tajuttiin, kuinka vähän elonmerkkejä ylipäätään mies oli koskaan osoittanut.

Kun työtovereita pyydettiin kuvaamaan miehen ulkonäköä, yksikään ei antanut samanlaista vastausta kuin muut. Yhden mielestä hän oli ollut keskimittainen, toisesta taas pitkä. Hiukset olivat kuulemma olleet vaaleat – tai sitten ruskeat. Laiha vai tukeva? Kukaan ei osannut tarkkaan sanoa.

Miehen iästäkin oltiin erimielisiä. Varsinaisesti se selvisi vasta työnantajan papereista. Valokuvaa hänestä ei tietenkään ollut. Pienessä firmassa kun ei sellaisten perään huudeltu, toisin kuin niissä joissa työntekijöiltä vaadittiin kulkukortit. Ja kun työtekijöitä oli vain kourallinen, oli erityisen outoa, ettei kukaan muistanut sanoneensa miehelle edes huomenta.

Naapureilta oli turha kysellä. Kerrostalossa jokainen piti huolen omista asioistaan, ja naapureiden tekemiset kiinnostivat ainoastaan silloin, jos joku juhli liian äänekkäästi seinän takana tai käytti pesutupaa muiden vuorolla. Yksin elänyttä miestä ei tunnettu tämän kotirapussakaan.

Elossa olevia sukulaisia miehellä ei väestörekisterin mukaan ollut. Valokuvan etsintä tosin tuotti vihdoin tulosta, kun sellainen löytyi laitakaupungilla sijaitsevan lukion arkistosta, ylioppilaskuvien joukosta. Kuvan ottamisesta oli aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Miehen ikä oli siis noin viidenkymmenen hujakoilla, eikä hän suinkaan ollut kolme- tai kuusikymppinen, kuten muut työntekijät olivat arvelleet.

Koulun arkistossa oli muitakin kuvia, mutta tämä oli kaikkein tuorein. Ilmeettömät keskivertokasvot, jotka saattoivat yhtä hyvin kuulua keski-ikäiselle miehelle kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle. Ei erityisiä tuntomerkkejä tai mieleen jääviä piirteitä.

Rikospoliisin tutkija Ossi Jokinen kadonneiden henkilöiden osastolta haroi harvenevia hiuksiaan. Koskaan ennen ei vastaan ollut tullut tällaista tapausta. Miten joku saattoi olla lähes täydellisesti näkymätön? Ei perhettä, ystäviä, naapuria tai ruokakaupan kassaa, joille mies olisi jättänyt edes satunnaisen jäljen olemassaolostaan.

Jokinen selaili iltapäivälehteä samalla, kun nautti poliisiaseman vieressä olevan huoltoaseman baarissa päivittäistä viinerikahviaan. Miehen lukioaikainen valokuva oli tänään julkaistu katoamisuutisen yhteydessä tavanomaisin tekstein: ”Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä lähimpään poliisiin”. Olisi ihme, jos näin koskaan tapahtuisi.

Oli katoamistapauksia, jotka herättivät tunteita, jotka saivat ihmisten mielikuvituksen laukkaamaan villisti. Juuri ne olivat niitä, jotka synnyttivät keskustelupalstoilla toinen toistaan hurjempia teorioita siitä, mitä oli oikein tapahtunut. Jokinen tiesi, että näin tuskin olisi tällä kertaa.

Juttuun ei mitä ilmeisimmin liittynyt päihdeongelmaa tai syrjäytymistä. Miehen ei tiedetty liikkuneen rikollisessa tai epämääräisessä seurassa. Mies oli yksineläjä, mutta todennäköisemmin huonon tai olemattoman naisonnen kuin homouden vuoksi. Ehkäpä seurusteluasiat eivät edes kiinnostaneet häntä. Mies ei herättäisi kenenkään intohimoja, ei valtoimenaan vellovia spekulaatioita, kuten niissä tapauksissa, joissa kadonnut oli kaunis nuori tyttö.

Tietysti miehen asunto oli tutkittu. Sieltä ei löydetty mitään johtolankoja, ei mitään mikä olisi antanut pienintäkään vihjettä katoamisen syistä. Mies vaikutti olleen järjestyksen ystävä. Nurkissa ei ollut pölykoiria.

Sisustus oli askeettinen: 70-luvun lastulevykirjahylly, jossa ei ollut kirjoja ja vain jokunen perhevalokuva, jotka näyttivät esittävän joitakin yhtä värittömiä ihmisiä kuin mies itsekin oli – tai oli ollut. Lisäksi sohva, pari nojatuolia, vanha mutta yhä toimiva kuvaputkitelevisio sekä 80-luvulta peräisin oleva stereolaitteisto, mutta ei levyjä tai kasetteja.

Seinällä oli nimetöntä suurkaupunkia esittävä painokuva. Jokinen oli nähnyt loputtoman määrän samanlaisia asuntoja. Niissä asui ihmisiä, joita ei ollut siunattu liialla mielikuvituksella ja jotka tekivät parhaansa ollakseen kuten kaikki muutkin, ettei heitä vain olisi syytetty erikoisuudentavoittelusta, mikä johti tietysti siihen, että nämä ”kuvittelivat olevansa parempia kuin muut”.

Keittiön kaapeissa oli niukasti perusruokatarpeita, joten ainakaan mikään gourmet-harrastaja mies ei ollut. Pienessä makuuhuoneessa oli yöpöytä lamppuineen ja huolellisesti sijattu yhden hengen sänky.

Huoneisto oli haravoitu tiheällä kammalla, kaikki pöytälaatikot ja kaapit käyty huolellisesti läpi, mutta mitään erikoista ei löytynyt. Ei mitään, mikä olisi vähääkään vihjannut miehen persoonallisuudesta. Pikemminkin sen täydellisestä puutteesta. Mies vaikutti olleen täysin hajuton, mauton ja väritön. Kuin mies vailla ominaisuuksia Robert Musilin klassikkoteoksessa.

Miehen nimikin sopi tälle kuin nyrkki silmään: Matti Virtanen. Ne kun olivat kaikkein yleisimmät väestörekisteristä löytyvät tuon ikäluokan etu- ja sukunimet. Edes toista nimeä tälle ei ollut kasteessa suotu, Jokinen oli kirkonkirjoista tarkistanut.

Sosiaalisista medioista tätä Matti Virtasta oli turha etsiä eikä nettiin tai sanomalehtiin tämä näyttänyt koskaan kirjoitelleen, ainakaan omalla nimellään. Urheiluseuroihin tai harrastuspiireihin hän ei ollut kuulunut, puhumattakaan poliittisista puolueista.

Pääesikunnan kantakirjan mukaan yhdeksän kuukauden asepalvelus oli aikoinaan suoritettu normaalisti, ilman kunniamerkkejä, ylennyksiä tai mainintoja palvelusrikkomuksista. Kertausharjoituksiin mies oli kutsuttu pari kertaa. Ei merkintöjä terveyden tai mielenterveyden ongelmista.

Miehen työhistoria näytti olleen keskiasteen ammattikorkeakoulututkinnon jälkeen konttorirotan hommia erinäisissä yrityksissä. Työttömyysjaksot olivat kaikkiaan jääneet varsin lyhyiksi.

Ei mainittavia ylennyksiä tai varsinaista etenemistä uralla; työnkuva näytti pysyneen vuosikymmeniä tappavan tasaisena ilman muutoksia. Ja tylsänä, mutta eikö tavallinen ihminen haluakin tallata polkunsa ilman suurempia töyssyjä ja vastoinkäymisiä matkallaan? Ja sellaisia ei Matti Virtasen elämässä näyttänyt koskaan olleen. Joskaan ei suurta menestystäkään.

Ei suurta glooriaa, mutta ei myöskään kompasteluja. Ei draamaa eikä traumoja. Ei tähtihetkiä eikä törkyä. Ei luurankoja kaapissa eikä virtahepoa olohuoneessa. Saattoiko näin keskivertoa kansalaista ollakaan? Jos anomalia tarkoitti poikkeamaa normaalikäyrästä, niin tarkoittiko poikkeamien täydellinen puute myös omanlaistaan anomaliaa? Ja vielä suurta sellaista, Jokinen pohti. Palaneen käry tuntui nyt rankasti jossakin.

Neuronien välisissä synapseissa sähköiset impulssit etenivät ylikierroksilla. Jo vanhalla rutiinilla tutkija alkoi eritellä, analysoida, vertailla, etsiä analogioita ja ennakkotapauksia, käydä läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. ”Sillä on taas se vaihe päällä”, rouva Jokinen päätteli, kun illalla kotona hänen aviomiehensä vain tyytyi ajatuksissaan haarukalla tyrkkimään lautasella jäähtyvää lempiruokaansa Janssonin kiusausta tuskin suupalaakaan maistaen.

Varmuuden vuoksi rouva Jokinen otti illalla unipillerin ennen nukkumaanmenoa. Se olikin tarpeen, sillä puolen yötä Ossi Jokinen pyöriskeli sängyssä, kääntyili levottomasti kyljeltä toiselle, kun aivot edelleenkin raksuttivat Matti Virtasen arvoituksen parissa.

”Näytätpä sinä väsyneeltä”, Jokisen esimies sanoi aamulla huomattuaan mustat renkaat tämän punoittavien silmien alla. ”On yksi kinkkinen keissi työn alla”, Jokinen vastasi ja oli kaataa kahvinsa paperimukin sijasta pöydälle.

Sen päivän Jokinen vietti tietokoneen ääressä tutkien välillä erinäisiä arkistokansioita. Loputtomat mahdottoman tuntuiset teoriat pyörivät päässä. Yksi esimerkiksi oli, että Matti Virtanen ei ollut todellinen ihminen, vaan jonkun suurvallan maahan sijoittama valehenkilöllisyyden alla toimiva ”illegaali”-agentti, kuten ”Reino Gikman” oli aikoinaan ollut.

KGB oli 50-luvulla varastanut Kuopiosta rajan takaiseen Karjalaan jääneiden ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja. Niistä oli poimittu Gikmanin nimi, jonka avulla luotiin valehenkilöllisyys agentille, joka oli saapunut Suomeen vuonna 1966. ”Gikman” oli sittemmin työskennellyt Pariisissa YK:n alaisuudessa ja lopulta kadonnut Wienistä vuonna 1989. Koskaan ei saatu selville, kuka tämä oli oikeasti ollut.

Voisiko ”Matti Virtanen” olla vain paperilla olemassaoleva valehenkilöllisyys, jonka takana toimi joku vieraan vallan agentti tehtävänään ties mikä hämärähomma Suomessa? Oliko ”Virtanen” kadonnut, kun maa oli alkanut polttaa jalkojen alla? Päätä alkoi särkeä, kun Jokinen pohti tätä mahdollisuutta. Hänen oli vain pakko saada tietää totuus.

Aika kului. Kadonneesta Matti Virtasesta ei enää kuultu, ja kävi niin kuin Jokinen oli aavistellutkin. Media menetti kokonaan mielenkiintonsa, kun sen aika meni erilaisten poliittisten kohujen ja julkkisten humalaisten tempausten seuraamiseen. Vain yksi ihminen ei unohtanut.

Ossi Jokinen kaivoi esille loputtoman määrän erilaisia asiakirjoja ja dokumentteja todisteeksi teorialleen Matti Virtasen valehenkilöllisyydestä. Jokisen vaimo ja työtoverit seurasivat hänen missiotaan aluksi huvittuneina, lopulta yhä kasvavan huolen vallassa. Pakkomielle tuntui saaneen vallan kerran taitavana, ahkerana ja muutenkin täyspäisenä miehenä pidetystä tutkijasta.

Viimeinen pisara oli, kun Jokinen paljasti tietonsa ja kertoi koko tarinan toiselle suurista iltapäivälehdistä. Sensaatioita rakastava ja niillä elävä keltainen lehdistö tietysti tarttui kiinni aiheeseen, josta sai muovattua mehukkaan lööpin. Tarinan mahdollisesta todenperäisyydestä ja lähdekritiikistä viis.

Kohu kesti muutaman päivän vain laantuakseen, kun joku poliitikko puhui taas kerran läpiä päähänsä ja tv:ssä alkoi myös suositun realitysarjan uusi tuotantokausi, josta repiä lähiaikojen lööpit.

Tutkijamme tosin sai etsimäänsä julkisuutta hänkin, ei tosin aivan halutulla tavalla. Häntä näet alettiin kutsua mediassa ”Illegaali-Jokiseksi”, jonka edesottamuksista kirjoitettiin nyt lähinnä surkuhupaisaan ja vähintäänkin vahingoniloiseen sävyyn. Tässä vaiheessa Jokisen esimies päätti puhaltaa pelin poikki ja määräsi alaisensa toistaiseksi sairaslomalle.

Jokinen oli lyöty mies pakatessaan laukkujaan, tarkoituksena lähteä  vaimon kanssa kesämökille pilkkajuttuja karkuun. Silloin puhelin soi. Puhelu tuli tuntemattomasta numerosta. Jokinen vastasi ja jähmettyi paikoilleen kuullessaan, kuka langan päässä oikein oli. ”Matti Virtanen tässä, terve.”

”Ei naurata!” Jokinen tiuskaisi puhelimeen ja oli paiskata sen seinään, kun ääni jatkoi. ”Asuntoni seinällä on kaupunkia esittävä juliste. Sen reunassa lukee pienellä teksti ’Taured’. Tätä seikkaa ei ole mainittu missään tiedotusvälineessä. Tarkista asia ja soita minulle uudestaan.” Mies sulki puhelimen.

Jokinen oli raivoissaan. Kaikenlaisia häiriköitä. Mistä soittaja oikein oli saanut numeron? Sehän oli salainen. Jokinen hieroi ohimoitaan. Hän istui siinä samassa paikassa kauan. Lopulta hän otti autonsa avaimet ja käveli ulos. Vaimo huuteli turhaan perään.

Vahtimestari Kangas päivysti todistusaineistohuoneen luona, kun Jokinen käveli sisään. Kello oli viittä vaille sulkemisaika. Ja vielä perjantaina. Kangas oli ihmeissään nähdessään Jokisen. Hänenhän piti olla sairaslomalla ja…

”Niin niin, ei ole aikaa selittää. Voitko päästää minut Virtasen tapauksen todistusaineistojen luokse?” Kangas katsoi häntä ihmeissään. ”Äkkiä nyt, että ehditään kaikki viikonlopun viettoon”, Jokinen sanoi. Se oli vastaansanomaton argumentti. Kangas päätti, että oli parempi laskea Jokinen sisään kuin alkaa kinata ja joutua sen takia ylitöihin juuri, kun vapaa oli alkamassa.

Kangas painoi summeria ja todistusaineistohuoneeseen johtava portti alkoi avautua. Ensi töikseen Jokinen etsi käsiinsä Matti Virtasen jälkeen jääneet tavarat. Juliste löytyi niiden joukosta suhteellisen helposti. Jokinen rullasi sen auki. Kuten hän muistikin, kuva esitti jotain tuntematonta suurkaupunkia iltavalaistuksessa. Se oli ollut lasikehyksissä Virtasen vaatimattoman asunnon seinällä. Nyt hän huomasi, että julisteen reunassa tosiaan luki teksti ”¡Benvinguts a Taured!” Mitä ikinä se tarkoittikin.

Jokinen kiitti vahtimestari Kangasta, joka näytti helpottuneelta siitä, että pääsi lähtemään kotiin sittenkin ajallaan. Ulkona Jokinen kaivoi esiin kännykkänsä ja valitsi numeron, josta Matti Virtaseksi itseään väittänyt mies oli soittanut.

Puhelimeen vastattiin. Jokinen ei ehtinyt saada suunvuoroa, kun Matti Virtasen ääni jo sanoi: ”Mene autoosi ja lähde ajamaan. Odotan sinua täällä motellissa, joka sijaitsee…” Matti Virtanen mainitsi pienen kaupungin, joka oli noin tunnin ajomatkan päässä, sitten motellin nimen ja tarkan sijainnin. Jokinen ei ehtinyt sanoa taaskaan mitään, kun puhelin jo suljettiin.

Ehdittyään kaupungin rajan ulkopuolelle Jokisen lommoinen Saab 99 sai madella tovin perjantain alkuillan ruuhkassa. Navigaattorin koneääni luki ajo-ohjeita. Lopulta auto kaarsi epämääräisen rakennuksen eteen, jonka valokirjaimet julistivat ”Motel Akapulko” ja nimen omaan tällä kirjoitusasulla. Jenkkityyliä oli haettu ja siihen jotenkuten päästy. Jokinen jätti auton parkkiin ja hieman epävarmoin askelin käveli rakennuksen ulko-ovesta sisään.

Tiskin taakse tuli hetken päästä kyllästyneen näköinen teinityttö, joka näytti siltä kuin olisi tuurannut vanhempiaan. Tyttö loi häneen halveksuvan katseen taidolla, johon vain hänen ikäryhmänsä naispuoliset edustajat kykenevät.

”Matti Virtanen?” Jokinen sai lopulta kysyttyä välinpitämättömän jäätävästä katseesta selvittyään. Tyttö vilkaisi nopeasti varauskirjaa tiskillä ja sanoi: ”Viisvitonen”, sitten käänsi katseensa johonkin merkityksellisempään asiaan kuten motellin vastaanoton makeishyllyn yllä toiveikkaana pörräävään kärpäseen.

Jokinen sai kurkustaan heikon ynähdyksen, joka tarkoitti kiitosta, sitten kääntyi takaisin kohti ulko-ovea. Tyttö oli jo unohtanut hänen olemassaolonsa ja keskittyi nyt älypuhelimensa näyttöön.

Ulkona Jokinen haki bungalowien ovista numeroa 55, etsi löytämänsä ja koputti. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, sitten sisältä alkoi kuulua askelia ja ovi avautui hiljalleen. Ketään ei näkynyt ja Jokinen mietti hetken ennen kuin astui sisään. Huoneessa oli hämärää. Vähitellen hänen silmänsä alkoivat tottua. Sitten hänen käteensä tartuttiin.

Kädenpuristus tuntui kuivalta ja jotenkin innottomalta. Hän huomasi nyt miehen, jolle käsi kuului. Kasvoista ei voinut erehtyä. Ne olivat selvästi vanhemmat ja jo ajan kuluttamat, mutta aivan samat kuin ne, jotka hän oli nähnyt Matti Virtasen ylioppilaskuvassa. Vain valkolakki puuttui. Silmät olivat oudot haaleat kuin olisivat olleet täynnä tiskivettä.

”Virtanen”, sanoi sama ääni, jonka hän oli kuullut puhelimessa.

”Jokinen”, hän vastasi samalla kurkkuaan rykäisten.

”Ajattelin vain ilmoittaa, että voit lopettaa etsintäsi. Ja saman tien unohtaa koko jutun. Sillä tässä seison enkä muuta voi. Ja lehtiä olen lukenut.” Mies katsoi Jokiseen väsyneesti.

Nyt hän tajusi, että Matti Virtasen olemusta tosiaan oli vaikea hahmottaa. Ei ihmekään, että tämän työtoverit olivat antaneet niin erilaisia lausuntoja. Näytti kuin ikä miehen kasvoilla, koko ruumiinrakenne ja hiusten värikin olivat jatkuvassa muutoksessa. Kuin kameleontti tai naurutalon peilissä vääristyvä hahmo. Joka silmäyksellä aivan toinen kuin hetkeä aikaisemmin.

Lopulta Jokisen oli pakko suunnata katseensa sivuun miehestä, sillä hän pelkäsi tulevansa merisairaaksi miehen loppumattomasti muuttuvaa hahmoa seuratessa.

”Kutsuin sinut tänne, koska lienen selityksen velkaa sen valtavan urakan jälkeen, jonka olet tehnyt minun löytämisekseni. Tämän jälkeen minun on kuitenkin pyydettävä, että jätät minut rauhaan etkä yritä enää toiste jäljittää minua”, Matti Virtanen sanoi.

”Eiköhän tuo onnistu”, Jokinen sanoi hiljaa lattiaa tuijottaen ja tunsi itsensä hetkessä valtavan väsyneeksi kuin miehestä säteilevästä voimattomuuden tunteesta oli tarttunut jotain häneenkin.

”En voi enää pitkäksi aikaa jäädä maailmaanne. Kvanttitasoni heittelevät arvaamattomasti täällä, mikä syö valtavasti energiaa. Se vie minulta lopulta hengen”, Matti Virtanen jatkoi.

”Tarkoitatko, että olet… avaruusolento? Vai mitä nimitystä teikäläiset itsestään käyttävätkään”, Jokinen kysyi.

”En siinä mielessä kuin sinäkään et ole avaruusolento. Sirius-B:n asukkaan näkökulmasta asia voisi toki olla toisin, mutta tämähän on tietysti joutavaa saivartelua”, Matti Virtanen sanoi, ja nyt tämän kasvoilla saattoi erottaa jopa hymyn tapaisen.

”Kerron pienen tarinan. Olet sattumalta ehkä kuullut tämän ennenkin, mutta se toivottavasti auttaa ymmärtämään”, Matti Virtanen sanoi ja istuutui samalla toiseen motellihuoneen nojatuoleista. Jokinen seurasi hänen esimerkkiään ja istui omaansa.

”Eräänä helteisenä päivänä heinäkuussa 1954 muuan matkustaja saapui tulliselvitykseen Tokion lentokentällä. Japanilaiset tullivirkailijat huomasivat, että tämä oli aivan tavallinen valkoinen mies, eurooppalaisen näköinen. Pian kuitenkin heidän epäilyksensä heräsivät, kun mies esitti passinsa virkailijoille. Passi näytti aidolta, mutta miehen alkuperämaaksi oli merkitty Taured. Eihän sellaista ole olemassakaan!

Virkailijat alkoivat jo epäillä joutuneensa jonkin käytännön pilan kohteiksi, mutta alkoivat kuitenkin kuulustella miestä. He pyysivät miestä näyttämään maailmankartalta, missä tämä Taured oikein sijaitsee. Hänen sormensa tökkäsi osoittamaan kohti Andorraa, tiedäthän, tuota pikkuruista ruhtinaskuntaa Ranskan ja Espanjan rajalla.

Nyt oli miehen vuoro puolestaan näyttää hämmentyneeltä ja vihaiselta, sillä hän ei ollut koskaan kuullutkaan mistään Andorrasta. Hän väitti kivenkovaan, että hänen kotimaansa Taured oli sijainnut juuri tuolla kohdalla jo yli tuhat vuotta.

Virkailijat löysivät miehen hallusta monien Euroopan maiden valuuttaa ja hänen passissaan oli leimoja ympäri maailmaa, myös aikaisemmilta Tokion-reissuilta. Virkailijat eivät tienneet, mitä tehdä miehen kanssa, joten hänet päätettiin asettaa arestiin hotellihuoneeseen ja kaksi miestä laitettiin vartioon huoneen ovelle. Sillä aikaa tapausta koetettaisiin selvitellä.

Yhtiö, jolle mies väitti tekevänsä töitä, ei ollut koskaan kuullutkaan hänestä, vaikka hänellä oli todisteena asiasta monia dokumentteja. Hotelli, johon hän väitti varanneensa huoneen, ei myöskään tiennyt asiasta. Eivätkä paikallisen yhtiön edustajat, joiden kanssa hän oli tullut neuvottelemaan.

Myöhemmin, kun hotellihuoneen ovi avattiin, jossa miestä pidettiin arestissa, tämä oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tapaus oli täydellinen mysteeri, sillä huone sijaitsi niin korkealla rakennuksessa, että ikkunasta oli mahdoton paeta, saati sitten parvekkeelta.”

Matti Virtanen piti nyt pienen tauon ja siemaisi vettä pullosta.

”Eriskummallinen tarina, vai mitä? No, outoudet eivät lopu tähän. Nimi Taured oli minulle tuttu, sillä luin siitä jo lapsena koulun maantiedon kirjasta kotimaassani, jonka nimi ei ollut Suomi.” Jokinen katsoi hetken noihin tiskiveden värisiin silmiin kunnes hänen oli taas pakko kääntää katseensa.

”Täytyy myöntää, että olen pudonnut täysin kärryiltä. Siis millä planeetalla tämä Taured sijaitsee? Sinun omassa maailmassasiko? Ja sinä puhut suomea, mutta et silti ole Suomesta?”

Jokisesta alkoi tuntua, että hän oli menettämässä järkensä. Ehkä toiset olivat sittenkin oikeassa: hän tosiaan oli hullu ja kuunteli nyt omia houreitaan. Tässä kohtaa Matti Virtanen huokaisi ja jatkoi.

”Lukeneena miehenä tiedät varmaankin jotain kvanttifysiikasta. Että se periaatteessa mahdollistaa muiden ulottuvuuksien, jopa toisten maailmankaikkeuksien olemassaolon. Samoin rinnakkaismaailmojen, jotka muistuttavat hieman toisiaan, mutta joissa kehitys on lähtenyt kulkemaan aivan eri suuntaan.”

”Niin niin, olen minäkin sen verran science fictionia lukenut, että tiedän noista jotain, mutta…” Jokinen ei saanut puhuttua loppuun, kun Matti Virtanen jo ehätti takaisin omaan kertomukseensa.

”Tämä ei ole science fictionia, vaan totista totta. Minä synnyin ja elin lapsuuteni tässä rinnakkaismaailmassa. Sitten sairastuin jonkinlaiseen aivokuumeeseen. Menetin tajuntani ja heräsin teidän maailmassanne.

Pitkään luulin menneeni järjiltäni ja sen johtuvan sairaudesta. Isä ja äiti olivat samoja kuin ennenkin, mutta eivät sittenkään samoja. Koko maailma ympärillä oli myös muuttunut, vaikka perustaltaan sama kuin omani. Lapsi onneksi sopeutuu nopeasti. Opin pian hyväksymään outouden ympärilläni.

Jossain vaiheessa unohdin täysin, että entistä maailmaani oli koskaan ollutkaan. Minun piti elää keski-ikäiseksi, että se kaikki alkoi palata minulle. Kun luin internetistä tarinan Tauredista, se laukaisi kokonaisen joukon jonnekin hämärään tukahdutettuja muistoja.”

Jokisen silmiä särki. Hänen päätään särki. Koko hänen mieltään särki. Kaikki selitykset, joita hän oli mielessään Matti Virtasen katoamiselle sepittänyt, mielettömätkin, kaikki ne vaikuttivat järjellisiltä tähän tarinaan verrattuna. Hänen oli silti kuultava koko juttu loppuun. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi ja ponnisti voimansa kuulostaakseen rauhalliselta.

”Tämä kaikki oli minulle tietysti suuri shokki. Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään asian täysin. Hyväksynnän mukana tuli ymmärrys siitä, että myös oma tajuntani ja havaitsemani todellisuus olivat jotakin aivan muuta kuin olin siihen asti ymmärtänyt niiden olevan.

Aloin vähitellen saada välähdyksiä toisesta maailmasta. Aluksi ne tulivat unissa. Aina, kun olin uneksinut entisestä kotimaailmastani, tunsin herättyäni olevani täynnä aivan uutta energiaa. Kuin minuun olisi ladattu nukkuessani voimaa tuolta jostain.”

Jokinen alkoi tuntea sääliä Matti Virtasta kohtaan. Mies oli selvästi mielipuoli, jonkinlaisessa psykoosissa. Hän kuitenkin selitti tarinaansa aivan rauhallisesti, omaa sisäistä logiikkaansa seuraten. Tutkijana Jokinen tunsi, että hänen velvollisuutensa oli kuunnella, oppia ymmärtämään häiriintyneen mielen toimintaa.

Ja niin Matti Virtanen jatkoi:

”Vähitellen aloin ymmärtää, että minua valmisteltiin kotimaailmaani paluuta varten. Kaikki elämän aikana kokemani ulkopuolisuus ja vierauden tunne vaikuttivat nyt järkeenkäyviltä. Ne olivat pelkkää koti-ikävää.

Minusta tuntui, että voisin tietoisesti ponnistella päästäkseni takaisin.

Nyt tulee tarinan erikoisin osuus. Huomasin, että kaikki ympärilläni alkoi muuttua. Paitsi fyysinen olemukseni ja ympäristöni, myös oma historiani tässä maailmassa.

Ymmärrätkö, minä alan vähitellen pyyhkiytyä pois täältä. Koko persoonallisuuteni, kaikki mitä olen elämäni aikana saavuttanut. Pian minua ei ole eikä minua ole koskaan ollutkaan täällä.

Olet kai kuullut aikaparadokseista, aikamatkustuksen vaaroista, menneisyyden ja siten kaiken tulevan muuttamisesta vahingossa… Portti kahden ulottuvuuden välillä on auennut, ja syntyäkseni uudelleen toisessa maailmassa minun on kuoltava ja kokonaan kadottava täältä.

Ehkä tähän maailmaan tulee minun tilalleni toinen Matti Virtanen, en tiedä. Ehkä meillä kaikilla on vastinparimme toisessa maailmassa, ehkä jokin kosminen, interdimensionaalinen tasapaino vaatii sitä.

Ehkä, ehkä, ehkä…”

Matti Virtasen hahmo alkoi värähdellä yhä nopeammin Jokisen silmissä. Hän näki, kuinka kasvojen tilalle tuli yhä useampia erilaisia kasvoja, nuoria ja vanhoja.

Ilmaantui loputtomasti erilaisia mattivirtasia, erilaisia versioita, kaiken ikäisinä, kaiken kokoisina, vastasyntyneinä ja ikuisina.

Värähtelytahti kiihtyi kiihtymistään. Lopulta näkyi vain kirkas valonvälähdys ja motellihuoneeseen tuli taas hämärää.

Jokinen odotti hetken aikaa ja käveli ulos. Ilta-auringossa oli jotain lohdullista. Auto käynnistyi yskien, kun hän käänsi avainta virtalukossa. Jokinen teki u-käännöksen takaisin suuntaan, josta oli tullut. Kotia kohti.

Särkynyt

Mielessäni palaan aina tähän hetkeen. Ovikello soi. Menen avaamaan. Siellä seisoo kaksi vakavailmeistä poliisia sinisissä haalareissaan, mies ja nainen. ”Eero Seppä?” poliisimies kysyy. ”Minä olen”, vastaan. ”Meillä on teille ikäviä uutisia”, poliisimies sanoo. Tiedän jo, mistä on kyse.

On ihmisiä, jotka menestyvät elämässä ja joilla kaikki vaikuttaa olevan päällisin puolin hyvin, mutta jotka silti ovat vain kahden askeleen päässä hulluudesta. Älkää minulta kysykö, miksi. Näin se vain on.

Kun sanojen ja tekojen välillä on ristiriita, pitkälle lukeneetkin voivat paljastua täysiksi mielipuoliksi. Menestyvät miehet saattavat töiden jälkeen mennä kotiin ja tappaa koko perheensä, sitten itsensä. Sen jälkeen ihmetellään, miksi näin kävi, mutta hulluuden siemen oli ollut jo kauan olemassa.

Hän oli hukkuva mies. Minun piti tehdä valinta, antaisinko hänen vetää itseni hänen mukanaan syvyyksiin vai pyristelisinkö itseni irti hänen otteestaan. Asiassa oli vain pieni mutta: hän oli minun isäni. Jos leikkaisin itseni irti, leikkaisin myös samalla jotain pois itsestäni.

”Me yritettiin sun äitis kanssa antaa sulle ja sun siskolles hyvä koti, mutta ei aina käy niin kuin haaveillaan.”

”Annoittehan te hyvän kodin”, sanoin. Ainakin päällisin puolin, mietin. Ehkä pinnan alla kaikki ei sitten ollut niin hyvin, mutta oli kestänyt vuosia ennen kuin kaikki se kätketty pimeys oli alkanut hiipiä esiin.

Isälläni Ilmarilla oli harvinainen itsetutkiskelun hetki. En halunnut pilata sitä omilla vastaväitteilläni. Päätin pysyä hiljaa.

”Sun äitis vaati aina niin paljon. Firman olis pitäny heti paikalla alkaa tuottaa voittoa,  käytännössä katsoen toimia meidän omana setelipainona. Aina vaan hienompia vaatteita, isompi asunto, rantalomia… Ei se tajunnu, että homma ei menny niin. Kai mä olin lopulta pettymys hänelle, minkä takia se mut sitten jättikin.”

Ajattelin, että asia oli kyllä hieman monimutkaisempi. Isän liikelounaat olivat alkaneet venyä yhä pidemmiksi samaan aikaan, kun yleiset suhdanteet olivat alkaneet painaa käyrää alaspäin. Lama oli seurannut miltei välittömästi vanhempieni avioeron jälkeen. Isän kirjanpitofirma oli mennyt konkurssiin. Sitä ennen hän oli saattanut kehuskella olevansa yksi parhaita alallaan. Koko hänen identiteettinsä oli rakentunut työn varaan. Sitten – ei mitään. ”Ja se siitä sitten” voisi olla koko tapahtumaketjun kiteytys pähkinänkuoressa.

Jos olisin fatalisti, sanoisin että sen kaiken täytyi tapahtua. Kuin olisi ollut jokin sisäänrakennettu itsetuhomekanismi, joka virittyi hitaasti, mutta alkoi vähitellen tikittää kohti vääjäämätöntä.

Olin elänyt kuin pumpulissa. Sitten kaikki oli romahtanut. On jonkinlainen luonnonlaki, että vastoinkäymiset eivät koskaan tule yksin, jolloin niitä voisi edes kuvitella jotenkin hallitsevansa, vaan kaikki kaatuu päälle yhdellä kertaa. Romahdus ei ollut mikään siisti ja hallittavissa oleva, vaan kaikki oli tosiaan mennyt kerralla. Romahdukseen asti vanhempani olivat käyttäytyneet ylisuojelevasti minua ja sisartani kohtaan, joten minulla ei ollut mitään edellytyksiä kohdata tällaisia asioita. Elämä oli siihen asti sujunut kuin unessa. Herätys oli ollut äkkinäinen ja ruma.

Olin siinä iässä, että minun piti aloitella omaa elämääni, ryhtyä pärjäämään omillani. Ainakin periaatteessa. Asuin vielä isän luona. Eron yhteydessä siskoni oli muuttanut asumaan yhdessä äidin kanssa.

Elämääni oli nyt kutsumatta astunut kokonainen tragikoominen galleria mitä epätoivoisimpia hahmoja. Enimmäkseen ne olivat isän baarituttavuuksia tai tämän epämääräisiä naisystäviä, joita isä oli alkanut tapailla eron jälkeen.

Sekalainen seurakunta koostui entisistä ammattimiehistä joita viina oli alkanut viedä, yliopistoihmisistä jotka tehtyään aikansa empiiristä tutkimusta soittoruokaloissa olivat erikoistuneet puistokemiaan, sihteereistä jotka vapaalle päästyään asuivat baareissa, kaupunginorkesterin muusikoista jotka olivat alkaneet roudata pulloja mukanaan viulukoteloissaan, ja niin edelleen.

Lama oli lyönyt heidän elämäänsä kiilaa. Toisella puolella oli aikaisempi kunniallinen, porvarillinen maailma, vastakkaisella taas baarien ja Alkon ovet. Kannettiin kiliseviä keskikaljapusseja. Ahkerimmin ulkoilutettu lemmikki oli olutmäyräkoira. Rakennemuutos rankaisi. Jokin näiden ihmisten elämässä oli perustavalla tavalla särkynyt, kun ajat olivat muuttuneet huonommiksi ja yritykset työntäneet kilvan väkeä kilometritehtaalle. Ihminen, joka oli rakentanut elämänsä ja identiteettinsä kokonaan työelämän ja ammattinsa varaan, oli siinä leikissä heikoilla.

Surullisimpia olivat naisalkoholistit, joita katsottiin kaikkein karsaimmin. He saattoivat käydä tunnollisesti töissä ja pitää vuodesta toiseen yllä kunniallista julkisivua, helliä riippuvuuttaan kuin huolella kätkettyä salarakasta.

Yksi isän ystävättäristä, Virve, oli tyylikkäästi pukeutuva, aina huoliteltu noin viisikymppinen nainen ja armoton juoppo, joka oli juonut sisäelimensä hajalle.
Tavatessani Virven ensimmäistä kertaa isän luona nainen oli tapittanut minua lemmekkäästi likinäköisillä silmillään, tarrannut minuun kiinni ja kallistanut päätään huuliaan törröttäen kuin suutelemista varten. Olin silloin vielä hoikka parikymppinen ja Virven ikäisen naisen mielestä varmaankin komea nuorimies, varsinkin isän keski-ikäisten rapajuoppojen seurueeseen verrattuna. Tunsin itseni noloksi ja tein parhaani päästäkseni äkkiä pois koko tilanteesta. Isä oli onneksi jo aivan muissa maailmoissa, että olisi päässyt todistamaan tapahtunutta.

Varsin pian tämän jälkeen Virve oli miesystävänsä luona oksentanut verta ja kuollut sairaalassa. Viimeinen muistikuva Virvestä minulla on, kun tämä istui tupakoimassa oudon hiljaisena isän parvekkeella omiaan miettien. Jonkinlainen alakulon, surun ja lopullisen luovuttamisen ilmapiiri tuntui leijuvan tämän ympärillä.

Lukemattomia kertoja olin saanut taluttaa isän pois baarista, laittaa taksiin ja maksaa matkan etukäteen kuskille. Kertaakaan en ollut saanut isältä tästä kiitosta jälkikäteen, saati että hän olisi maksanut taksirahat minulle takaisin.

Alkoholistin lähipiiri teki parhaansa osallistuakseen salailuun ja julkisivun ylläpitämiseen. Kuin olisi tehty kollektiivinen päätös ummistaa silmät ja kieltää tosiasiat. Häpeä ympäröi meitä kaikkia. Oltiin kuin sokeita ja kuuroja. Kaikki epämiellyttävä tapahtui jonkinlaisessa kuolleessa kulmassa, josta katseet oli käännetty pois. Kerta toisensa jälkeen minua hämmästytti lähimmäisten ilmiömäinen taito teeskennellä kaikki nämä kiusalliset asiat olemattomiin.

Pahinta oli, että minäkin olisin mieluusti liittynyt tähän autuaasti itsensä tietämättömiksi tehneiden joukkoon. Ikävä kyllä vain niin kauan kuin minulla ei ollut rahallisia mahdollisuuksia tai edes omaa rohkeutta päästä pois tästä kaupungista, en päässyt karkuun isän juomista ja sen väistämättömiä seurauksia. Silkka pelkuruuteni teki minut voimattomaksi kamppailemaan vastaan tai tekemään minkäänlaisia ratkaisevia siirtoja asiassa.

Vallitsi voimakas omillaan pärjäämisen kulttuuri. Kaikki juhlapuheet ”yhteisöllisyydestä” kumisivat tyhjyyttään. Selvin päin ei valitettu, purtiin hammasta. Pullo oli paras terapeutti, yksin ryyppääminen suosituin terapiasessio.

Alkoholi oli epämukavien sosiaalisten tilanteiden voiteluaine, sosiaalisen kömpelyyden takuuvarma poistaja, nujerrettujen ja raskautettujen pettämätön yleislääke.

Mitä enemmän viinaa kallossa, sitä irvokkaampaa pelehtiminen. Selvin päin oltiin kuin tyhjä säkki. Mitä näille ihmisille oli oikein tapahtunut? Alkoholismi on sairaus, joka sairastuttaa kaikki ympärillä olevatkin, ei jätä oljenkorteakaan pystyyn. Minä olin omaishoitaja, pullokuriiri, psykiatri, sielunhoitaja, henkivartija, rippi-isä, sylkykuppi.

Ei isä hölmö ollut, pikemminkin jopa liian älykäs. Älykkyyden mukana tuli jonkinlainen hermoherkkyys. Aivot, jotka tutkivat, pohtivat, mittasivat ja vertasivat asioita loppumattomana prosessina, ylikuumenivat ja menivät oikosulkuun. Alkoholi kuori hänestä esiin jonkin infantiilin version, sai hänet vajoamaan levottoman lapsen tasolle. Ehkä se oli käänteistä evoluutiota.

Isäntä joi pellejuomaa. Hän tanssi kalsareisillaan rock’n’rollia, joka jymisi liian lujaa halvasta CD-soittimesta. Hän oli kuin sähköjänis, Duracell-pupu  jossa vaikutti olevan loputtomasti virtaa temppuiluun ja pelehtimiseen. Isä oli urheillut nuoruudessaan. Keski-ikäiseksi mieheksi hämmästyttävällä notkeudella hän käveli käsillään ja teki kärrynpyöriä. Suoritus olisi ollut hieno, ellei tilanne olisi ollut niin nolo. Hän olisi varmaan kiivennyt kattokruunuun, jos asunnossa olisi ollut sellainen. Hän keskeytti muiden keskustelut ja lausui mielipiteensä, vaikka sitä ei olisi kysytty. Hän oli mainio seuramies, notkea kuin akrobaatti ja sukkela kuin lavakoomikko, huomion eittämätön keskipiste. Ainakin omasta mielestään.

Myötähäpeän tunne oli voimakas. Olisin vain halunnut juosta karkuun koko tilannetta, mutta minne olisin mennyt keskellä yötä omasta kodistani? Vasta kun onnistuin saamaan ensimmäisen oman vuokrakämppäni, asiat helpottivat ellei ottanut huomioon, että känniset puhelinsoitot keskellä yötä, rahan vippauspyynnöt ja pullokuskina toimiminen krapulassa tärisevälle ja hikoilevalle isäukolle pitivät minut edelleenkin tässä kiinni epäterveellä tavalla.

”Ymmärrätsä, kaikki nää yritykset ilmentää sisäistä maailmaa on turhia, turhauttavia. Ihmisten elämä pyörii oman navan ympärillä tai ne ymmärtää vaan sitä, mikä on konkreettista: autoja, kiinteistöjä, osakkeita, purjeveneitä, rahaa, lihaa, paskaa. Ei sitä, mikä on henkistä tai vähänkin enemmän abstraktia tai esteettistä. Se, mitä mä näen tai koen tai ajattelen, siitä mä pystyn ilmasemaan muille ehkä vaan korkeintaan kymmenen prosenttia. Mä voin yrittää, mutta kaikki yritykset on surkeasti tuomittu epäonnistumaan, koska mun oma tapa käyttää kieltä ja ilmaista itteäni on rajallisia, ja toisekseen, ihmiset ei vaan tajuu. Tai halua tajuta. Mä olisin voinut olla taiteilija tai runoilija, en kirjanpitäjä. Jumalauta, mä olisin voinut olla profeetta! Mutta tässä mä vaan istun tuijottamassa kuohua mun oluttuopissa.”

”Mushta shä oot tossha väärässhä, Ile, koshka…”

Ja niin edelleen. Loputtomia henkeviä, rikkiviisaita baarikeskusteluja, lakkaamattomia yrityksiä keksiä pyörä uudelleen. Kierrettiin kehää, joka ei koskaan päättynyt.

Isä olisi halunnut minutkin seuralaisekseen kapakoihin. Esittelemään minua kuin näyttelyesinettä. ”Hei, kattokaa, tässä on mun esikoiseni. Fiksu kaveri. Tulee isäänsä.” Isän känniset naistuttavat olisivat nipistelleet minua poskesta: ”Onpa sulla komee poika, blaa blaa”. Ja sitten yleistä örinää ja möykkää. Johonkin minun piti vetää raja, joten kieltäydyin. Isä tietysti otti nokkiinsa ja murjotti aikansa, sitten unohti.

Minä pelkäsin, että minussakin olisi juoppousgeeni. Että olisin alkanut pitää juomisesta liikaa. Olinhan minäkin kaverien kanssa ravintolailtoja viettänyt ja ehtinyt kokea muutaman väkivaltaisen krapulan, mutta vähitellen alkoi tuntua ettei sellainen ollut minua varten. Isän esimerkki oli tietysti omiaan vieroittamaan alkoholista.

Muistan kerran, kun olin kävelemässä isän kanssa. Yhtäkkiä isä kumartui kadunkulmassa ja oksensi aimo ryöpyn. Näytti, että se oli pelkkää sappinestettä. Sitten hän vain hän jatkoi matkaa muina miehinä kuin mitään ei olisi tapahtunut, minä ihmeissäni perässä seuraten.

Isä saattoi saada äkillisiä kiukunpuuskia ja esittää käsittämättömiä syytöksiä jopa kaikkein lähimpiään kohtaan, joita olisi tällöin voinut luulla tämän pahimmiksi vihollisiksi. Rikoksemme ja syntimme olivat moninaiset, hän meidän arvaamaton tuomarimme.

Näennäinen itsevarmuus, jonka hän imi pullosta vaikutti loputtomalta niin kauan kuin nousuhumalaa kesti. Laskuhumalassa tulivat katkerat kyyneleet. Selvin päin hän oli hiljainen ja vaisu. Hän oli kuin haurasta paperia. Hänet olisi voinut helposti puhaltaa kumoon tai lyödä sirpaleiksi pelkällä sormen näpäytyksellä. Häntä oli tuskallista katsella, sillä hän oli kuin jonkinlainen zombi, elävä kuollut.

Vasta kun hän sai viinaa, oli kuin kuivuuteen nuupahtaneen kukan terälehdet olisivat saaneet raikasta vettä. Hän tuntui heräävän uudestaan eloon, väri nousi poskille, itsevarmuus palasi. Pian hän puhui jo liian kovalla äänellä, tunki toisen iholle, ei jättänyt rauhaan. Pelleshow oli jälleen vauhdissa. Sukkeluudet seurasivat toisiaan nopeana sarjana. Mielialat vaihtuivat hetkessä sydämellisestä aggressiiviseen. Isän kuuntelijasta, joka oli vain hetkeä aikaisemmin ollut ”hyvä jätkä” tuli saman tien ”saatanan kusipää”.

Isän yritykset salailla juomistaan minulta ja muilta lähimmäisiltä saivat välillä surkuhupaisia ja lapsellisiakin piirteitä. Kylässä ollessaan hän otti vaivihkaa nopeita huikkia olkalaukussa olleesta pullosta pälyiltyään sitä ennen hätäisesti ympärilleen, ettei kukaan vain huomaa.

Kun vierailin puolestani isällä sisareni kanssa, hänellä oli tapana yskäistä samalla, kun sihautti viereisessä huoneessa oluttölkin auki. Kuin yskäisy muka olisi peittänyt sihahduksen äänen alleen.

Kerran kesähelteellä auringon porottaessa taivaalta isä meni parvekkeelle salaa juomaan. Pahaksi onneksi vain satuin näkemään sisältä ikkunan alasvedetystä kaihtimesta isän varjokuvan, kun tämä kallisti pulloa huulilleen. Varsinaista varjoteatteria.

Olimme joskus isän kanssa kotimaan matkalla onnistuneet saamaan muuten täyteen buukatusta hotellista yhteisen huoneen. Muu selonteko illan aikaisemmista tapahtuneista jääköön sikseen. Riittänee, kun kerron vain, että onnistuimme täpärästi välttämään rikosoikeudelliseen vastuuseen joutumisen siltä illalta.

Sängyt oli vedetty vierekkäin eikä niitä saanut erilleen. Nukkuminen oli epämiellyttävää, kun isä unissaan tunki jatkuvasti minun puolelleni. Kädet haparoivat levottomasti ympäriinsä ties missä juopon painajaishoureessa. Sain lopulta tarpeekseni, joten pomppasin ylös sängystä ja päätin viettää loppuyön huoneen kapealla sohvalla, jossa varsinaisesta nukkumisesta ei kylläkään tulisi paljon mitään. Siitä ennen kuitenkin kaadoin yöpöydällä olleesta Tapio-viinapullosta suurimman osan vessanpönttöön. Aamulla isä tuskin muistaisi, kuinka paljon oli tullut illalla otettua. Olisi vain tyytyväinen, kun saisi pullon pohjalta krapularyypyn verran.

Se oli ensimmäinen ja viimeinen yhteinen lomamatka, jonka isäukon kanssa tein aikuisiällä. Tällainen isä-poika -laatuaika saisi minun osaltani olla siinä.

Sain tottua puhelinsoittoihin keskellä yötä ja tuntikausia kestävään humalaisen jaarituksen kuuntelemiseen. Yhtenä hetkenä isä oli maailman lahjakkain ja älykkäin tietäjä ja taitaja, jonka rinnalla muut eivät osanneet eivätkä tajunneet mitään. Seuraavana hän oli jo kaikkein pienin ja säälittävin olento, joka piipitti omaa surkeuttaan. Pahinta oli todistaa tämän alkavan juoppohulluuden oireita. Asunnossa ”vilahteli”, ihmisille saattoi äkkiä vaihtua demonin kasvot, hän itse ei enää uskaltanut nukkua jättämättä valoja päälle.

Oli kuin olisi katsellut moottoritiellä tuhatta ja sataa kiihdyttävää autoa, jonka jarrut eivät enää toimineet, ja samalla tiennyt että moottoritien päässä olisi kiviseinä.

Olin toistuvasti vipannut vähistäni isälle rahaa ja aina hän oli tunnollisesti maksanut takaisin. Lopulta hän oli alkanut suhtautua asiaan yhä leväperäisemmin ja hiljaa mielessäni olin jo hyväksynyt sen tosiasian, etten koskaan saisi rahojani takaisin.

Hänen olemustaan alkoi ympäröidä jonkinlainen alituinen, spriitä muistuttava tuoksu. Eli vanhan viinan lemu, joka paljasti sivullisellekin missä mentiin.

Jotain hämmentävää oli siinä, miten eläimet tuntuivat luottavan isään silloinkin, kun ihmiset kavahtivat viinanhajuista juoppolallia. Kun hän oli heikoimmillaan ja surullisimmillaan, koirat painoivat kylkeään isää vasten ja heiluttivat häntäänsä, kissat pomppasivat hänen syliinsä ja käpertyivät siihen. Jopa yleensä ihmisarat rusakot tai vikkelästi pakoon kiitävät oravat uskaltautuivat hänen lähelleen puistossa. Kuin ne olisivat vaistonneet hänen surunsa ja tarjoutuneet lohduttajiksi. Tätä minä en koskaan tullut ymmärtämään.

Äiti oli uusissa naimisissa yhden Jarin kanssa. Jari oli ihan kunnon kaveri, äitiä kymmenen vuotta nuorempi, tappavan tasainen ja luotettava, eli isän täysi vastakohta. Parissa vuosikymmenessä Jari oli edennyt firmassa kohtuulliseen hyvään asemaan esimiestasolla ja toi kotiin paksun palkkapussin, joten äidilläkään ei olisi pitänyt olla mitään valittamista.

Yleensä koetin välttää isästä puhumista, kun kyläilin äidillä ja Jarilla. Tiesin, millaisia katkeria purkauksia siitä yleensä vain oli seurauksena. ”Isäsi sitä, isäsi tätä.”

Jari pysyi fiksuna miehenä hiljaa omassa nurkassaan ja näpräsi jotain samaan aikaan, kun äiti tilitti. Alkuaikoina olin yrittänyt puolustella isää, sitten lopulta luovuttanut. Pysyin Jarin tavoin enimmäkseen hiljaa, kun äiti märehti taas kerran niitä samoja vanhoja asioita.

Sisareni Emilia luultavasti otti vanhempiemme eron kaikkein raskaiten. Nyt hän kulki eräässä lahkolaisseurakunnassa ja kantoi ahkerasti erilaisia traktaatteja meidän muidenkin luettavaksi. Käännytysyritykset vain eivät oikein uponneet otolliseen maaperään.

Kerran Emilia oli saanut isänkin mukaansa erääseen seurakuntansa tilaisuuteen, kun isällä oli yksi katumuksen täyteisistä kuivista kausistaan. Isän into hengenelämään oli lopahtanut suunnilleen samalla, kun korkki oli kiertynyt taas auki.

Miksi minä huolehdin aina? Miksi aina odotin sydän kurkussa ja perhosia vatsassa jotain pahaa tapahtuvaksi? Miksi aina pelkäsin pahinta, odotin jotain vääjäämätöntä katastrofia? Miksi mielikuvitukseni maalaili kauhunäkymiä? Miksi en voinut vain rentoutua ja nauttia elämästä?

Ja mitä hyötyä minun oli olla huolissaan, koska toistaiseksi isä oli aina ponnahtanut pintaan kuin korkki, oli sitten vajonnut miten syvälle tahansa. Mikä sai kaiken huolehtimiseni tuntumaan jälkeenpäin turhalta ja naurettavaltakin.

Minun oma elämäni ei mennyt oikein mihinkään noina vuosina. Yritin opiskella, mutta en pystynyt keskittymään juuri mihinkään. Isän ja koko perheeni asiat painoivat ylläni liikaa. Samaan aikaan kaikki yritykseni naissuhteisiin olivat lähinnä repiviä, mitä ei helpottanut, että olin kypsymätön ja lapsellisen itsekeskeinen. Minusta kasvoi ajan myötä yksinäinen susi. Elämänkumppanin löytäminen oli ilmeisesti vain ylivoimainen asia minulle.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että ei minulla ollut koskaan kunnollista mallia mieheksi kasvamisessa. Ruuhkavuosinaan isä oli ollut aina töissä. Ei hänellä ollut aikaa sisarelleni tai minulle. Vaan kukapa olisi voinut isää syyttää, hän sentään oli tuonut leivän pöytään perheellemme, ja sitä rataa.

Jälleen tämä omillaan pärjäämisen ihanne, johon sisältyi myös alituinen kasvojen menettämisen pelko. Me emme olleet perhe tai yhteisö tai kansakunta, ainoastaan yksinäisten joukko, joista jokainen tavoitteli onneaan ja omaa kallisarvoista itsenäisyyttään – ja samalla tarrautui tahtomattaan muihin.

Minä halusin olla aikuinen ihminen, joka tekee aikuisen ihmisen asioita, elää ja tuntee kuin aikuinen. Sen sijaan minut oli tuomittu ikuiseksi keskenkasvuiseksi, jonka oli jaettava häpeä ja kannettava loputonta huolta.

Yliopistossa minua seurasi noidankehä, jossa motivaation puute johti huonoihin arvosanoihin, jota seurasi itsetunnon vähittäinen romahtaminen ja lopulta täydellinen luovuttaminen. Ei loppututkintoa – ei työpaikkaa.

Vuosien työttömyyden katkaisi välillä työvoimatoimiston armopaloina heittämät toinen toistaan nöyryyttävämmät työllistämistyöt. Itseäni minun olisi tietysti pitänyt vain tilanteestani syyttää. Ei minua kukaan muu ollut noidankehään työntänyt. Oliko järkeä edes yrittää mitään?

Tuntui, että isä suhtautui asiaan periaatteella ”Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen”. Aina hän oli täynnä neuvoja ja ohjeita. Aina hänellä oli varma mielipide siitä, miten minun olisi pitänyt elää elämäni.

Kaikki saarnat minun opinnoistani kuulostivat hänen suustaan lähinnä irvokkailta samaan aikaan, kun hän itse kestitti kuukaudesta ja vuodesta toiseen epämääräisten tuttavuuksiensa juopporemmiä perheemme entisessä kodissa.

Kerta toisensa jälkeen sain myös tuntea olevani tiukkapipo ja niuhottaja, kun tarkkailin sivusta tämän iloisen seurueen edesottamuksia. Ne seurasivat aina samaa kaavaa: riehakas irtiotto, tappelu, porttikielto tai öinen reissu ensiapuklinikalle ja juhlallinen vala, ettei ”koskaan enää”. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Moralisoinnista ei ollut mitään hyötyä. Opin sen nopeasti, sillä tekosyitä ja puolusteluja löytyi aina. Isä julisti ottavansa ”vain muutaman lasillisen” ruoan kanssa ”hyvässä seurassa”. Juotiin arjen vastapainoksi. Juotiin, kun oli syytä juhlia. Juotiin suruun. Juotiin ikävystymiseen. Juotiin vitutukseen. Juotiin siis lähes aina.

Suuret ikäluokat, joihin vanhempani kuuluivat, ja heidän kosteat vuosikymmenensä. Pula-ajan ja sodan traumatisoimat vanhemmat myrkyttivät jälkikasvunsa sielut. Asioista ei puhuttu ja pullo sai toimia terapeuttina. Opeta siinä sitten vanhalle koiralle uusia temppuja: rilluvuosien meno ei rauhoittunut eläkkeelläkään, vaikka pää ja keho kestivät yhä vähemmän alkoholia.

Astrid Lindgren sanoi kerran, että vanheneminen on paskamaista. Lapsenlapset seurasivat kauhuissaan tissuttelevia ja baareissa pämppääviä isovanhempiaan. Paljon oli muuttunut, mutta salailun ja häpeän kulttuuri oli pysynyt samana.

Syrjäytyminen oli lyönyt leimansa meidän sukupolveemme. Me olimme rupusakkia eikä poispääsytietä ollut muualla kuin pullossa tai kuolemassa. Täydellinen näköalattomuus vallitsi. Katkeruus oli myrkkyä ja sen nieleminen tuntui olevan ainoa vaihtoehto. Unelmilla oli pyyhitty lattiaa.

Vuodet valuivat eteenpäin kuin taskulämmin, hylätyn muovituopin pohjalla väljähtynyt olut, jonka joku juoppo oli huomaamattaan huitaissut kyynärpäällään pubin lattialle. Taivaanrannan reuna oli vielä maalaamatta ja muutaman pilvilinnan peruskivi muuraamatta.

Vähitellen maailma oli alkanut näyttäytyä minulle yhä epätodellisempana. Ihmisten parissa ollessani tuntui kuin olisin ollut katsojana jossakin näytelmässä, jossa vaihdettiin ennalta opeteltuja vuorosanoja. Oli kuin lavasteet olisivat koko ajan paistaneet läpi.

Elämäni oli hiljaisen epätoivon hyväksymistä ikään kuin annettuna. Kuten isällä, minullakaan ei ollut kieltä, jolla ilmaista tuntemuksiani edes jotenkin ymmärrettävästi. Kaikki yritykset johtaisivat ainoastaan väärinkäsityksiin. Se, mihin kykenisin, olisi vain halveksuttavaa ruikuttamista ja kitisemistä.

Ihmisten olisi helppo asettua yläpuolelleni ja tuntea hiljaista helpotusta siitä, etteivät olleet minun asemassani. Saisin joukon hyviä, hyödyttömiä neuvoja. Kuten, että tilanteeni helpottuisi jos vain söisin terveellisemmin ja liikkuisin enemmän. Joidenkin sääli olisi pelkästään kätkettyä halveksuntaa. Oli parempi siis olla hiljaa.

Lopulta jäljelle jäivät kallonkutistajat, jotka mielellään tyrkyttäisivät minulle kukkuroittain erilaisia mömmöjä. En tiedä, kummanko osa oli pahempi, ”hullun” itsensä vaiko tätä hoitavan terapeutin, joka hyvässä lykyssä oli vielä hoidettavaansakin sekopäisempi.

Tästä noitatohtorien porukasta olin päättänyt pysyä visusti erossa, kun huomasin, että osalla parantajista heitti itselläkin päästä, ja mikä pahinta, he yrittivät pakottaa oman hulluutensa myös potilaidensa todellisuudeksi.

Olin aikaisemmin juossut vuosia Ylioppilasterveydenhoitosäätiön terapiassa, kun minua yritettiin saada opiskelukuntoon. En tiedä, oliko siitä apua. Opintojen suhteen ei ainakaan.

Paljon olin joka tapauksessa jutellut näille tädeille siinä vastaanottohuoneen nojatuolissa, jonka viereen pöydälle oli aina asetettu pakkaus paperinenäliinoja. Niille minulla ei ollut koskaan tarvetta. En ollut itkenyt sen jälkeen, kun täytin 19. Tätien kunniaksi on kuitenkin sanottava, että ehkä ilman terapiaa olisin ollut paljon huonommassa jamassa. Olin nyt ainakin jollakin tavoin tolkuissani, jos ei muuta.

Näin noihin aikoihin toistuvasti saman unen. Oli olemassa jonkinlainen vaihtoehtotodellisuus ja siellä toinen Maapallo, jolla eli kaksoisolentoni, toinen versio minusta. Tällä versiolla, toisin kuin minulla, oli jo oma perhe lapsineen, hän kävi töissä ja ilmeisesti pärjäsi aivan mukavasti elämässä. Aina herätessäni tuntui kuin minulta olisi riistetty jotain.

Joskus tietyt tapahtumat tuntuvat toimivan kuin enteinä, antavat esimakua tulevasta. Minulla oli aavistukseni, mutta jotenkin sitä aina vain toivoi, että asiat lopulta menisivät parhain päin.

Minulla oli tapana käydä isän luona keskiviikkoisin. Tiskaisin ja siivoaisin hieman, katsoisin että isällä oli jääkaapissa edes jotain syötävää. Soitin aina ensin, etten tekisi turhaa reissua. Annoin puhelimen soida pitkään, mutta isä ei vastannut.

Aloin miettiä, oliko isä lähtenyt baariin iltapäiväoluelle, tarkoituksenaan ottaa ”pari”. Koetin laittaa tekstiviestiä, mutta vastausta ei kuulunut. Aloin jo huolestua, toisaalta harmistua. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun isä oli tehnyt minulle oharit. Hyppäsin bussiin. Puolen tunnin päästä soitin isän ovikelloa. Oven takaa ei kuulunut liikettä. Tunsin hermostuneisuuden leviävän vähitellen koko kehooni.

Tartuin uudestaan kännykkään ja valitsin jälleen isän numeron. Tällä kertaa siihen vastattiin. Kuului epämääräistä kolinaa ja vaimeaa puheensorinaa jostain taustalta. ”Haloo! Haloo!” huusin kännykkääni. Sitten erotin isäni äänen: ”Apua, mut on kidnapattu”. Hän kuulosti sekavalta. Vähitellen alkoi selvitä, mistä oli kyse. Isä oli ensiapuasemalla. Arvelin, että minun oli paras lähteä paikan päälle selvittämään tilannetta. Sanoin tulevani heti, kun mahdollista ja hyppäsin taas bussiin.

Aurinko porotti linja-autoon täydeltä terältä ja olin kunnon hiessä siinä vaiheessa, kun ehdin päivystyspoliklinikan luokse. Tunsin kauttaaltaan valkoisen rakennuksen edustalla vastaleikatun ruohon tuoksun ja astuin helteestä sisään viileään aulaan, missä pahaenteinen desinfiontiaineen haju iski sieraimiini. Sanoin päivystävälle sairaanhoitajalle etsiskeleväni isääni ja mainitsin tämän nimen. Nainen katsoi minua jonkin aikaa epäluuloisesti, sitten ilmoitti tutkimushuoneen numeron, josta löytäisin isän. Huikkasin hymyttömälle naiselle kiitoksen ja häivyin mahdollisimman nopeasti pois vastaanottotiskiltä.

Vilkaisin aulassa odottavaa väkeä. Enimmäkseen erilaisista vaivoista kärsiviä vanhuksia, joukossa muutama nuorempikin, käsi kantositeessä tai muuten siipeensä saaneena. Ei huvittanut jäädä tarkastelemaan kauemmaksi aikaa, joten painelin suorinta tietä tutkimushuoneiden luokse.

Hoitajat olivat kumartuneet jonkun paarikärryillä makaavan mummon puoleen. Toisessa huoneessa taas kipsattiin rullalaudalla koheltaneen teini-ikäisen pojan koipea. Näkyi asfaltti-ihottumaa, kantositeitä, tiputuspulloja.

Katselin vaivaisten ja kipuilevien seurakuntaa tuntien helpotusta siitä, etten ollut näiden joukossa. Kun vuosia kuluisi, minunkin aikani tulisi. Toivoin, että silloin olisi olemassa vielä jäljellä jonkinlainen yhteiskunnan turvaverkko. Tai jonkin ihmeen kautta olisin päässyt siihen paremmin toimeentulevan väen luokkaan, joka voisi hoidattaa vaivansa yksityisklinikalla, mutta sitten taas tajusin eläväni päiväunissa, joiden toteutuminen koskaan olisi lievästi sanottuna epätodennäköistä. Rupusakista kun harvemmin noustiin niin sanotun vahvemman aineksen joukkoon.

En varsinaisesti ollut valmistautunut näkyyn, joka minua odotti. Ensiksi huomasin, että kaksi hoitajatarta paikkaili isää. Isä kuulosti olevan tilanteesta huolimatta oudon hilpeä. Vanhan viinan lemahduksesta syykin selvisi. Lievällä shokkitilalla saattoi olla myös osansa asiaan. Hoitajattaret puolestaan eivät olleet niin riemuissaan. Itse asiassa he tuntuivat olevan vihaisia isälle kuin pienelle lapselle, jonka edesottamuksia joutui taas ikävästi selvittelemään, ja ärähtivät tälle, kun isä ei tahtonut pysyä paikoillaan tikkejä ommeltaessa.

Nyt katsoin isää tarkemmin ja järkytyin. Kasvojen sijaan minua katsoi takaisin verinen naamio, joka näytti hirvittävältä, kuin jostain kauhuelokuvasta repäistyltä. Hoitajattaret ompelivat siihen vielä viimeisiä tikkejä.

Sekavasta tarinasta alkoi vähitellen selvitä tapahtumien kulku. Isällä oli tapana toimia hakumiehenä yläkerran vanhemmalle naapurille. Vaivanpalkaksi isä sai itsekin juotavaa, ehkä joskus jotain pientä taskurahaa. Isä oli sitten lähtenyt pyörällään sohlaamaan kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevan automarketin Alkoa. Aamupäiväisestä ajankohdasta huolimatta hänellä oli jo veressä promilleja enemmän kuin laki salli.

Kuinka ollakaan, matkan varrella olevalla metsätiellä isän naistenpyörä oli ottanut kontaktia vastaantulevan henkilöauton kanssa. Sillä kertaa kuitenkin jokin varjeleva voima, joka suojelee hulluja ja humalaisia, oli ollut pelissä mukana. Isä oli tehnyt ilmalennon pöpelikköön ja lentänyt alas turvalleen, ja pyörän tanko oli vääntynyt luokille, mutta ihme kyllä veriruhjeista naamataulua lukuun ottamatta muita ruumiinvammoja ei ollut tullut.

Koetin selvitellä hieman tilannetta. Hoitajattaret eivät olisi päästäneet isää menemään ainakaan ennen iltakahdeksaa, mutta kun tarjouduin saattajaksi ja ottamaan isästä vastuun, nämä myöntyivät pitkin hampain. Asiaa lienee auttanut myös, kun nämä huomasivat, etten ollut isän juoppokavereita ja vaikutin olevani selvin päin ja tolkuissani. Isä joutui allekirjoittamaan paperin, jossa hän vapautti terveyskeskuksen vahinkovastuusta ja pääsimme lähtemään.

Päätin, ettei isästä veriruhjeisine naamavärkkeineen olisi matkustamaan bussissa kanssamatkustajia järkyttämättä, joten nousin tämän kanssa yhteen terveyskeskuksen edessä odottavista tilatakseista ja ilmoitin kuskille isän kotitalon osoitteen. Aurinko paistoi heleästi ja puut vihersivät yhä myöhäiskesän lämmössä, mutta minun omat tunnelmani eivät olleet kovinkaan kesäisiä. Juttelin kuitenkin isän kanssa niitä näitä, osittain huojentaakseni omaa hermostuneisuuttani.

Isän luona joimme kahvit ja vaihdoimme muutaman sanan tapahtuneesta. Tuntui oikeastaan aika oudolta, ettei hän tuntunut olevan juuri moksiskaan, kuin tällaista olisi tapahtunut hänelle joka ikinen päivä. Illansuussa kävimme vielä hakemassa isän polkupyörän pois pöpeliköstä, jonne se oli jäänyt, kun ambulanssi oli käynyt hakemassa isän.

Tarkastelin pyörää ja vaikka runko näytti vääntyneeltä, minusta tuntui, että huollossa se saataisiin vielä kuntoon, vaikka nyt sillä ei voisi ajaa. Kannoimme paluumatkan pyörää vuorotellen auringonlaskun kullanhohtoisen valon värjätessä lähiömaiseman ja valuen armeliaasti meidänkin yllemme.

Tässä kohdassa minulla olisi vielä ollut mahdollisuus muuttaa tarinan kulkua. Tarttua päättäväisin ottein asioihin, viedä isä vaikka väkipakolla katkaisuhoitoon, repiä pullo häneltä kädestä väkisin jos muu ei auttaisi. Näin ainakin periaatteessa. Todellisuudessa tällaista ei koskaan tapahtunut. Minulta puuttui rohkeutta. Minä en ollut sankari. Jäljelle jäänyt vaihtoehto oli sitten vain odotella konepellin ja kiviseinän lopullista kohtaamista autobaanan päässä.

Kasvoillani ei ilmekään värähdä, kun poliisit kertovat, mitä on tapahtunut. Isä oli ollut tapansa mukaan juhlimassa korttelikapakassa vanhan jengin kanssa ja palaamassa aamuyöstä kotiin. Humalatila, liukkaan jäinen asfaltti ja painovoima olivat koituneet kohtalokkaaksi yhdistelmäksi. Elämänsä viimeisten sekuntien aikana hän oli ollut ensin ilmassa kuin levitoiva fakiiri, sitten kaatunut selälleen asfalttiin. Takaraivo oli samalla iskeytynyt jäähän. Pääkoppa oli murtunut kuin munankuori.

Oli harmaa talvipäivä kuin kaikki muut harmaat talvipäivät saapuessani sairaalan kappelille. Olin kysynyt Emiliaa mukaani, mutta ei hän kyennyt lähtemään, itki vain ja itki. Hoitaja oli hakenut isän obduktio-osaston kylmiöstä. Tämä makasi nyt alastomana valkoisen peiton alla huoneessa, jonne omaiset saattoivat tulla katsomaan vainajaa ennen kuin hautaustoimisto otti tämän haltuunsa. Kaksi kynttilää loi kappeliin harrasta tunnelmaa. Hoitaja jätti minut kahden isän kanssa.

En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta. En silti tuntenut pelkoa tai sen kaltaisia tunteita sillä hetkellä. Jos puistatukset tulivat, ne tulivat vasta paljon myöhemmin, kun muistelin tätä käyntiäni. Isä näytti jotenkin kuivuneelta ja kutistuneelta, kuin kellertävältä vahanukelta. Vasta nyt huomasin, kuinka paljon tämän kasvonpiirteet muistuttivat omiani. Sillä hetkellä näin, kuinka levolliselta hän näytti.

Noilla kasvoilla oli syvä rauha, jota hän oli onnistunut tuntemaan eläessään vain hyvin harvoin. Sen nähdessäni en pelännyt kuolemaa. Katsoin häntä viimeisen kerran ja koetin tallettaa tämän näyn mieleeni, kun kävelin pois kappelilta. Sateli hiljakseen lunta.

En tiedä, mikä isää pohjimmiltaan riivasi. Minua viisaammatkaan tuskin olisivat osanneet antaa vastausta, joten en yrittänyt sitä minäkään.

Vasta, kun isä oli kuollut, kuulin isotädiltäni, että isän äiti – tuo minun aina niin herttainen isoäitini – oli hakannut isää lapsena. Isä oli ollut vain neljävuotias, kun hän oli saanut äidiltään sellaisen löylytyksen, että oli ollut aivan pökerryksissä.

Tiesin, että isotäti ei ollut pitänyt mummista, joten osasin suhtautua kaikkiin tarinoihin tietyllä varauksella, mutta tämä tuntui jollakin tavoin järkeenkäyvältä. Kun isä oli teini-ikäisenä erehtynyt tansseihin, uskovaisena mielellään esiintynyt äiti oli pitänyt mykkäkoulua viikon, ehkä parikin.

Muistelin, kuinka isoäidille olivat aina olleet tärkeitä ulkoinen status ja akateemisten oppiarvojen kaltaiset asiat. Kunnianhimo oli ollut kaikki. Isän elämän palapeli alkoi hieman enemmän selventyä, vaikka sen kokonaisuus ei koskaan hahmottuisi minulle.

Isän kuolema oli minulle lopulta helpotus, sillä se oli myös ainaisen huolehtimisen loppu. Oliko olemassa jokin laki, joka velvoitti rakastamaan omia vanhempiaan? Minä en sellaista rakkautta kyennyt tuntemaan. Kun isä oli poissa, en pystynyt suremaan. Oli ainoastaan outo tyhjyyden tunne kuin olisi viety pois huonekalu, jota oli vuosikausia asunnossaan katsellut.

Entä syyllisyys? Oli kuin isä olisi jollakin järkähtämättömällä päättäväisyydellä estänyt kaikki yritykset auttaa itseään. Ajatus täysraittiudesta oli hänelle lopultakin pelottavampi vaihtoehto kuin vääjäämätön tuhoutuminen. Voisin loppuikäni syytellä itseäni, mutta luultavasti kukaan muukaan ei olisi pystynyt muuttamaan asioita.

Päättelin, että kaiken sen ahkeruuden, yritteliäisyyden ja säädyllisyyden ulkokuoren alla meidän perheemme, koko sukumme, oli sairas. Tai ei, ei kaikki. Oli siellä muutakin, sellaisia asioita kuin aitoa lahjakkuutta, uhrautuvuutta ja rakkautta, mutta jokin syvällä oleva mätä oli vähitellen päässyt leviämään ja mitätöinyt sen, mikä oli ollut hyvää.

Minä olin vain yksi ihminen. En pystynyt muuttamaan menneisyyttä. En tiennyt, oliko minulla voimia tekemään tulevaisuudesta yhtään sen parempaa. Yrittäisin kuitenkin.

Pullojen keräilijät, ja muita lyhyitä

Puolikas

Se tapahtui aivan äkkiä. Luulin jo menettäneeni järkeni. Väkijoukon vilinässä kadulla näin nimittäin itseni. Olin palaamassa ruokatunnilta ja kiiruhtamassa takaisin toimistoon tavanomaista reittiäni kävelykadun kautta. Kansaa liikkui kaupungilla normaalia vilkkaammin alennusmyyntisesongin houkuttelemina. Näyteikkunoita peittivät räikeät kampanjamainokset. Väkeä lappasi ympäriinsä tavaraa täyteen tungettuja maksikokoisia kauppakasseja kanniskellen, ostoksiinsa tyytyväisinä kuin parhaaseenkin ryöstösaaliiseen.

Silloin huomasin hänet. Hän oli täsmälleen minun näköiseni paitsi, että jakaus oli eri puolella päätä ja… hetkinen! Tajusin, että ajattelin peilikuvaani, josta olin tavallisesti tottunut itseni näkemään. Hahmo oli siis täydellinen kaksoisolentoni lukuun ottamatta jonkin verran ruokkoamatonta olemusta ja nuhjuisia vaatteita, jotka oli ilmeisesti hankittu jostain halpaketjusta. En ehtinyt jäädä ihmettelemään asiaa, kun mies oli jo kadonnut. Uskoin jo nähneeni väärin tai jopa kuvitelleeni koko jutun. Muutenkin minun oli ehdittävä takaisin näyttöpäätteen ääreen ennen kuin niuhottamista rakastavalta esimieheltäni tulisi taas noottia työaikojen noudattamisesta.

Olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun, kun paria viikkoa myöhemmin se tapahtui uudelleen. Tällä kertaa olin varma, että hahmo nyt puolestaan huomasi minut. Tunsin pistävien silmien tuijottavan minua eräänä lauantai-iltana palatessani elokuvista ja seisoskellessani pikkupakkasessa bussipysäkillä. Katseemme kohtasivat, mutta mies katosi jälleen saman tien. Bussimatkan kotiin istuin pää pyörällä. Pohdin, pitäisikö minun varata maanantaina aika työterveyslääkärille, sillä eivät nämä voineet olla muuta kuin stressioireita. En halunnut myöntää itselleni mahdollisuutta, että olin kenties sekoamassa.

Sairaslomaa en saanut, mutta tohtori kirjoitti minulle reseptin ja käski huolehtimaan ruokavaliosta, liikunnasta ja säännöllisestä yöunesta. Palasin takaisin koneen ääreen siemailemaan colajuomaa ja suunnittelemaan grillimakkaroiden tv-mainoskampanjaa.

Aina mielialastaan riippuen esimieheni muisti hehkuttaa, kuinka lahjakas ja lupaava nuori AD olin, toisina päivinä antoi kuitenkin taas ymmärtää että minulta puuttui kunnianhimoa ja olin liian laiska, että minusta voisi koskaan tulla alan huippunimeä. Olin jo päättänyt, että heti ensimmäisen tilaisuuden tullen vaihtaisin toimistoa enkä jäisi katselemaan tätä typerää paksukaista ja koko huonosti johdettua sirkusta, jossa meriittejä jaettiin pelkästään pärstäkertoimen ja mielistelytaitojen mukaan.

Käytävältä kuului meteliä, särkyvän lasin ääntä ja kauhun kiljaisuja. Ja muutakin. Olin katsonut tarpeeksi paljon huonoja amerikkalaisia toimintaelokuvia, että tajusin heti, mistä oli kyse. Ne olivat käsiaseen laukauksia. Työtoverini Anssi syöksyi varoittamatta sisään huoneeni ovesta. Hän katsoi minua hetken kuin olisi aaveen nähnyt ja kiskaisi minut ylös toimistotuolistani. ”Äkkiä lattialle. Joku hullu ampuu tuolla käytävällä. Hetken aikaa minä luulin, että se olet sinä. Aivan sekopäistä.”

Kyyristelimme maton päällä ja kuulostelimme oven takaa kuuluvia ääniä. Käytävässä juostiin, ammuskelija kuulosti räiskivän aseellaan ympärilleen aivan satunnaisesti. Sitten kuulin oman ääneni huutavan: ”Missä sinä olet? Tule esiin. Minä tapan sinut!” Anssi ja minä katsoimme toisiamme ihmeissämme. Kuului tuskanhuuto, sitten jokin painava mätkähti lattiaan. Naisen ääni kirkaisi.

Ulkoa kuului hälytysajoneuvojen sireenien lähestyvää ääntä. Ei mennyt kauaakaan, kun rapussa kaikuivat raskaiden saappaiden juoksuaskeleet. Joku huusi megafoniin: ”Tämä on poliisi. Laske aseesi heti tai avaamme tulen.” Ääneni huusi nyt vastaukseksi käytävässä: ”Antaa tulla vain. En minä teitä naamaripellejä pelkää. Voin jopa viedä pari teikäläistä mukanani.” Yksinäinen laukaus kajahti. Siihen vastattiin kokonaisella sarjalla. Kuului vain tömähdys ja tuli aivan hiljaista.

Nyt uskaltauduimme Anssin kanssa raottamaan huoneeni ovea ja kurkistamaan, mitä käytävällä tapahtui. Näytti, että tilanne oli ohi. Poliisin Karhukoplan miehet mustissa haalareissaan ja kommandopipoihin naamioituneina varmistivat paraikaa aluetta konepistooleillaan tökkien ja toimistojen ovia varovaisesti availlen. Kollegani uskaltautuivat vähitellen ulos piiloistaan trendiparrat vielä pelokkaasti tutisten ja säikähtynyt katse kalliissa suurikehyksisissä design-laseissa pälyillen.

Huomasin, että esimieheni makasi kuolleena käytävällä Fred Perryn kauluspaidan pömpöttävä miehusta verisen luodinreiän lävistämänä. Ei kaukana tästä lojuin minä niin ikään verta vuotaen. Minulla oli ylläni likaiset Niket, nappiverkkarit ja musta pilottitakki. Tai siltä se ainakin näytti. Ase oli pudonnut lattialle. Kumarruin kaksoisolentoni ylle.

Kaikki katsoivat meitä ihmeissään. Hän tarttui minua kädestä ja puhui heikolla, voipuneella äänellä: ”Minä todella vihasin sinua. Sinulle oli annettu kaikki, mitä minulla ei koskaan ollut. Kunpa olisin oppinut tuntemaan sinut. Anteeksi.” Sitten hän oli poissa.

Illalla poliisikuulustelusta vapauduttuani saavuin vanhempieni asunnolle. Televisio oli auki ja uutiset näyttivät kuvia tapahtuneesta. Silminnäkijöitä haastateltiin. Minä en ollut päässyt uutisiin mukaan, sillä minua vietiin siinä vaiheessa vauhdilla kamarille sireenit soiden. Olin mitä ilmeisimmin avaintodistaja, jos en nyt muuten juttuun sekaantunut. Olin selittänyt poliiseille, että olin tapauksesta yhtä ällikällä lyöty kuin kaikki muutkin. Lopulta minua oli vastahakoisesti uskottu ja minut oli päästetty menemään.

Uutisten päätyttyä äiti puhui: ”Niin, en ole pystynyt kertomaan, että sinulla on, anteeksi, oli kaksoisveli. Jouduin antamaan hänet pois pian teidän kaksosten syntymän jälkeen, koska isälläsi ja minulla ei ollut silloin rahaa elättää teitä molempia. Toivoin, että veljesi olisi päässyt hyvään perheeseen. Vuosia myöhemmin sain kautta rantain kuulla, että näin oli käynytkin, mutta perhe oli menettänyt rahansa 80-luvun pörssipelissä ja päätynyt puille paljaille. Me taas isäsi kanssa sinnittelimme vuosia ja saimme lopulta järjestettyä sinulle hyvän koulutuksen. Olen niin pahoillani, että sait kuulla asiasta vasta tällä tavoin.”

Poika kavalsi

Perhe seisoi isoisän vuoteen ympärillä. He tiesivät, ettei tällä ollut paljon aikaa jäljellä. Sairaus ja ikä olivat raadelleet tämän kehon, mutta tämän ajatukset olivat yhä kirkkaat. Isoisä pyysi heitä lähemmäksi ja puhui:

”Tiedän, että jätän tämän maailman pian. On yksi asia, jota en ole koskaan kertonut kenellekään. En halua mennä hautaan se mukanani, joten kuunnelkaa.”

”Saksalaiset olivat ottaneet joukkiomme kiinni ja meitä kuljetettiin kuulusteltaviksi. Seudulla oli räjäytetty junaradan osuus, jonka kautta tärkeät huoltokuljetukset liikkuivat. Meitä oli kolme, minä, Jean ja François. Meitä epäiltiin tihutyöstä. Meidät suljettiin selliin ja meille kerrottiin, että saksalaisten varuskunnan komentaja Schneider tulisi henkilökohtaisesti kuulustelemaan meitä aamulla. Sinä yönä ei juuri uni tullut silmään, paitsi Jeanille joka pystyi nukkumaan vaikka tykistökeskityksen alla. Juttelimme François’n kanssa pitkään, miten asian hoitaisimme. Puhuimme vain kuiskaten, koska emme tienneet, kuunneltiinko meitä vai ei. Aamuun mennessä olin tehnyt päätökseni. Se oli nuoren elämäni raskain.”

”Meitä tultiin hakemaan sellistä. Sotilaiden vartioimina meidät vietiin Schneiderin toimistoon. Tämä oli preussilainen ammattiupseeri, ei mikään fanaattinen natsi. Hän katseli meitä uteliaana. Schneider puhui toiselle upseerille: ’Tässäkö ne meidän epäiltymme muka ovat? Hehän ovat vasta poikia, melkein lapsia vielä. Mutta käsky on käsky. Syökää nyt kuitenkin jotain ennen kuin aloitamme.’”

”Meille tuotiin kahvia ja niukka aamiainen, jonka ahmimme sudennälkäisinä, tosin epäluuloisina. Syötyämme kaksi meistä jäivät odottamaan käytävään, kun meitä haettiin kuulusteltavaksi yksi kerrallaan. Minun vuoroni oli viimeisenä. Minun ei annettu istua ja jouduin kuuntelemaan pitkään, kun minua vartioivat sotilaat vitsailivat jotain keskenään saksaksi ja nauroivat omille jutuilleen. Nämä vakavoituivat ja ottivat asennon, kun joku upseeri kulki ohi, sitten tämän mentyä jatkoivat hevosenleikkiään, toki niin ettei mitään kuulunut oven läpi.”

”Lopulta tuli minun vuoroni ja minut vietiin sisään. Minusta ei kauan tarvinnut kaivaa tietoja, sillä kerroin kaiken saman tien, mitään salaamatta. Schneider kuunteli ihmeissään. Kun kuulustelu oli ohi, Schneider kutsui meidät kaikki kolme huoneeseen, jossa seisoimme tiukkailmeisten vartijoiden keskellä.”

”Schneider puhui: ’Tapaus on selvinnyt. Toverinne tässä’, hän sanoi minua osoittaen, ’kertoi vapaaehtoisesti, että François yksinään oli varastanut räjähdysainetta kasarmilta ja käynyt yöllä räjäyttämässä radan.’ Jean huusi raivoissaan: ’Koira!’ ja yritti käydä kimppuuni. François sen sijaan kuunteli aivan rauhallisena, kun sotilaat tarttuivat Jeaniin ja pysäyttivät tämän niille sijoilleen.”

”’Ikävä juttu’, Schneider sanoi, ’mutta tiedätte, mitä tämä merkitsee. Viekää hänet’, hän sanoi François’ta osoittaen. Pian kuulimme pihamaalta laukausten ääniä. ’Petturi! Minä tapan sinut, vaikka se olisi viimeinen tekoni!’, Jean huusi, kun sotilaat veivät hänet takaisin selliin jäähtymään. Schneider päästi meidät molemmat vapaiksi. Tosin minulle hän antoi etumatkan, että voisin poistua paikkakunnalta, jonne en koskaan palannut.”

”En koskaan enää nähnyt Jeania, ystäviäni tai kotiväkeäni. He eivät koskaan saaneet tietää, että François oli yöllä kertonut minulle saaneensa pari kuukautta sitten tietää, että sairasti parantumatonta syöpää. Hän oli pyytänyt minua nimeämään hänet yksin syylliseksi tihutyöhön, vaikka kaikki me kolme olimme räjäytyksen takana.”

“Oletko se todella sinä?”

En pidä siitä, että minua tuijotetaan. En ole mikään sirkuspelle tai friikki. Siksi vaivaannun aina, kun joku alkaa tapittaa minua ulkona liikkuessani. Minusta tuijottaminen osoittaa hyvän kotikasvatuksen puutetta. Toisaalta olen syyllistynyt siihen itsekin. Täytyy vain kääntää katseensa poispäin, vaikka olisi kuinka utelias.

Oli uneliaan harmaa talvipäivä. Olin matkalla postiin hakemaan kalansilmälinssiä, jonka olin tilannut verkkokaupasta kameraani. Minusta alkoi tuntua, että minua seurattiin. Yritin katsella tuloksetta ympärilleni, näkyisikö tästä ihmisestä jälkeäkään. Oli vain tavanomaisia talvikansalaisia toppatakeissaan ja anorakeissaan, jotkut kiiruhtivat, jotkut laahustivat, mutta kaikki omiin ajatuksiinsa uppoutuneina.

Aloin tuntea itseni hölmöksi kurkottaessani kaulaani ja kääntyessäni kadulla ympäri 360 astetta mahdollisen varjostajan löytääkseni. Ehkä olin ainoastaan vainoharhainen, ehkä vain kuvittelin. Jatkoin matkaani. Seisoin juuri liikennevaloissa, kun tunne palasi. Kiiruhdin kadun yli massan mukana, sitten pysähdyin tarkastelemaan ympäristöä uudestaan. Näkyi vain tavanomaisia maleksijoita, ihmisiä odottamassa bussia, rakennusmiehiä haalareissaan ja teini-ikäisiä kännyköihinsä uppoutuneena. Oli miten oli, kiihdytin tahtiani. Posti oli kuitenkin vain korttelin päässä.

Matkan varrella oli vanerista ja laudoista kyhätty jalankulkutunneli pressuihin käärityn remontoitavan rakennuksen juurella. Astuin tunneliin ja kuulin, kuinka lankut natisivat kenkieni alla. Tunneli vaikutti huteralta, joten yritin selvitä siitä nopeasti läpi ennen kuin koko hoito romahtaisi niskaani. Mietin, että minulla oli ylivilkas mielikuvitus, kun samassa tunsin käsien tarttuvan takkiini ja riuhtovan minua.

Yritin kiskoa itseäni irti, mutta kädet puristivat lujaa kuin teräspihdit. Tunnelissa oli sen verran hämärää, että en erottanut hyökkääjästä muuta kuin tumman hahmon. Olin jo paniikissa, kun tunsin tämän käsien tavoittelevan kaulaani. Keräsin voimani, otin selälläni vauhtia lautaseinästä ja iskin polveni hyökkääjän arkaan paikkaan. Tämä ulvaisi tuskasta ja syöksyi karkuun. Tärisin koko loppupäivän.

Seuraavana päivänä näin netissä valokuvan miehestä, joka näytti hieman minulta. Oheinen juttu kertoi, että tämä oli murhattu eilen illalla. Murhaaja oli saatu välittömästi kiinni. Hän oli kertonut, että surmattu oli hänen koulukiusaajansa vuosien takaa, jota hän oli seurannut päiväkausia. Hän sanoi välillä erehtyneensä henkilöstä, sitten tavoittanut kiusaajansa uudestaan illansuussa.

Satu

Minun ei olisi pitänyt jättää kahvikuppiani vartioimatta. Olin tutkimassa kadonneen Buddha-patsaan tapausta ja jatkuva kofeiinitankkaus alkoi vaatia veronsa. Tultuani takaisin vessasta kaadoin mainitun sumpin alas kurkusta kohtalokkain seurauksin. 

Viidentoista minuutin päästä huomasin astuneeni kadulta suoraan labyrinttiin, jonne olin seurannut fosforinhohtoista kissaa. Sen timantein koristellussa kaulapannassa luki sanskriitinkielinen mantra. Katin peijakas oli kadonnut näkyvistä ja minä olin yhä syvemmällä sokkelon uumenissa. Paikka muistutti huvipuiston naurutaloa vääristyneine perspektiiveineen ja peileineen, josta näin itseni vuoroin Ohukaisena, vuoroin Paksukaisena. 

Välillä kuljin kaltevalla pinnalla kuin laivan kannella. Toisinaan vastaani tuli kaupustelijoita, jotka yrittivät myydä minullle kengännauhoja ja varastettjua rannekelloja. Joskus ohitseni ajoi tiikerinraidoilla koristettu taksi, jota kuljetti häijyn gangsterin näköinen mies. Tämä oli pukeutunut räikeään havaijipaitaan. Vaikka vastaani olisi tullut itse paavi, en olisi ihmetellyt asiaa. 

Tervehdin päiväkävelyllä olevia kirahveja. Ne nyökkäsivät minulle hyväntahtoisesti. Vähemmän kohteliaita olivat näiden vanavedessä seuranneet silinterihattuiset kaupunkilaisporvarit, jotka kiiruhtivat eteenpäin sivuilleen vilkaisematta. Ilmeisesti pörssikurssit olivat laskussa. 

Olin nyt jonkinlaisessa laaksossa, jota reunustivat oliivipuut ja jossa kentaurit kuopivat maata kavioillaan. Olin labyrintissä pelännyt Minotauruksen kohtaamista, mutta täällä se vain istuskeli muina miehinä ja katseli minua murheellisesti sarvet kallellaan.

 
Uni

Sairaanhoitajat kiinnittivät elektrodeja päänahkaani. Makasin tutkimushuoneen lavetilla. Ylläni oli ruma ruskeanharmaa sairaalapyjama. Tunsin itseni laboratoriorotaksi. Tohtori Klaus seuraili valkoisessa lääkärintakissaan monitoreissa tanssivia käyriä ja raapusti välillä jotain papereihinsa. 

Hän oli isokokoinen saksalainen, jonka tuima katse pälyili suurten teräksisten silmälasikehysten takaa, valkoisen, yhä tuuhean hiuspehkon alta. Preussilainen perinpohjaisuus tuntui kaikessa, mitä Klaus teki ja sanoi. Jos aksenttia ei otettu huomioon, kieltämme hän puhui moitteettomasti. 

Muistin, kuinka olin aikaisemmin istunut tämän vastaanotolla ja olimme käyneet läpi niitä vaivoja, joiden vuoksi olin tullut tämän puheille. ”Te tietysti haluatte tulla kuntoon, vai mitä?” hän oli tiukannut minulta, kun olin epäröinyt hoitoa. Samalla nuo silmät olivat katsoneet minua terävästi kuin olisivat halunneet porata minuun reiän. Itseäni päätä pidemmän, järkälemäisen saksalaisen nurkkaan ajamana en voinut kuin myönnellä, että näin asia tietysti oli.

Olin yrittänyt välillä ynähtää jonkun sanasen hoitajille vain jotain sanoakseni, mutta pian huomasin olevani ulkopuolinen minua koskevassa tutkimuksessa, keskustelukumppanina suunnilleen samanveroinen kuin petrimalja, jossa kasvatetaan homeviljelmää.

Aivosähkökäyrääni oli syynätty ennenkin, ja siitä oli löydetty pieni poikkeama. Mielestäni syynä oli, että syntyessäni olin tukehtua napanuoraan ja aivot olivat hetkeksi jääneet ilman happea, kuten minulle oli kerrottu. Lääkäreiden mielestä poikkeama oli niin vähäinen, ettei sillä olisi käytännön merkitystä, mutta minulla oli ollut omat epäilykseni jo pitkään. Miksi olin aina tuntenut itseni kuin unissakävelijäksi, oudoilla tavoin kömpelöksi ulkopuoliseksi, joka vaikutti herättävän monissa pilkkaa tai pelkoa? Ajattelin, että jos antautuisin perusteellisiin neurologisiin tutkimuksiin, voisin saada jonkinlaisen selvyyden asiaan ja ehkä vielä joskus löytämään ratkaisun ongelmiini. Olihan minua tutkimassa yksi parhaista, neurotieteen paavi tohtori Klaus.

Perusteellinen unitutkimus oli osa prosessia. Jo aikaisemmin minulle oli tehty aivojen magneettikuvaus, jossa pääkoppani mitattavissa oleva sisältö käytiin läpi perin pohjin. Tutkimustuloksia ei ollut vielä tullut. Nyt hoitaja toi minulle pahvimukillisen vettä ja pillerin, jonka sanottiin olevan mietoa nukahtamislääkettä. Huuhtelin sen alas kurkustani, valot himmennettiin ja sain torkkupeiton tapaisen ylleni. Suljin silmäni ja odotin unta. Se tulikin hetkessä kuin humahdus.

En tiedä, kuinka kauan olin nukkunut, mutta herätessäni tunsin itseni paremmin levänneeksi kuin aikoihin. Minulta kesti hetken orientoitua ympäristööni ja muistaa, missä olin. En tiennyt, olivatko kaikki lähteneet kahville, mutta olin yksin tutkimushuoneessa. Elektrodit oli irroitettu päästäni ja monitorit olivat pimeinä. Pälyilin siinä vuoteella istuen hetken hölmönä ympärilleni, sitten hiljaisuus alkoi jo tuntua epämiellyttävältä. 

Sujautin varpaani lattialla lojuviin sairaalasandaaleihin ja tallustelin huoneen ovelle. Uskaltauduin kurkistamaan ovenraosta käytävälle. Ristinsieluakaan ei näkynyt. Ei potilaita, ei henkilökuntaa, ei normaalia vilskettä. Tuntui vain voimakas desinfiontiaineen tuoksu, jota olen sairaaloissa aina kammonnut. Arvelin soveliaaksi heittää aamutakin pyjamani ylle ja lähdin tiedusteluretkelle.

Mitä kauemmaksi etenin, sitä oudommalta tilanne alkoi tuntua. Kävin vastaanottotiskeillä, kurkistin sisään tutkimushuoneisiin, lääkäreiden huoneisiin, makuusaleihin, jopa siivouskomeroihin. Huristelin hissillä kerroksesta toiseen, kolusin rakennuksen kaikki aulat, lukitsemattomat leikkaussalit ja kylmälokeroiden reunustaman ruumishuoneen. Joka paikassa sama juttu: minun lisäkseni koko rakennuksessa ei ollut ketään muuta, ei elävää eikä kuollutta. Kiiltäväksi vahatuilla lattioilla kaikuva sandaalieni läpsytys oli ainoa erottuva ääni.

Palasin tutkimushuoneeseen, josta olin lähtenytkin. Sen yhteydessä oli pukeutumistila, jossa olin kaikessa rauhassa saanut vaihtaa sairaalapyjaman päälleni. Omat vaatteeni oli siististi viikattu muovipussiin kenkien kanssa. Vaihdoin takaisin siviiliasuuni ja tunsin helpotusta saatuani sairaalavaatteet pois yltäni. 

Mikään määrä desinfiointiainetta ei voi peittää sairauden ja kalmanhajua, joka noiden rakennusten yllä leijuu. Mitä vähemmän päiviä noiden kolkkojen seinien sisällä joutuisin viettämään, sen parempi. Mikään antiseptisyys ja puhtaus, mikään sairaalarakennusten hienostunut arkkitehtuuri, mitkään huipputaiteilijoiden kaiketi rauhoittaviksi ja toivoa antaviksi tarkoitetut työt ala-aulan seinillä eivätkä tyylikkäät modernit veistokset sisäpihalla saa unohtamaan näiden rakennusten todellista tarkoitusta paikkoina, jonne tullaan kärsimään ja kuolemaan. Tuntui kuin olisin astunut vankilasta vapauteen kulkiessani ulos pääaulan lasiovista.

Jos olin kuvitellut outouden helpottavan, olin ollut täysin väärässä. Olin tullut sairaalaan alkusyksystä, mutta nyt oli kirpeän aurinkoinen talvipäivä. Vastasatanut puuterilumi peitti kaupunkia. Sairaalan vieressä oli puisto, jossa orangit kirmailivat lumessa. Katselin näkyä hetken aikaa. Yhteen puuhun oli kiinnitetty köyden varaan vanhasta autonrenkaasta tehty keinu. Keinussa istuvalle orangille antoi toinen vauhtia. 

Huomasin yhden näistä kädellisistä tarkkailevan minua. Se näytti muita vanhemmalta ja viisaammalta. Se poltteli havannasikaria kuin mikäkin orankien Winston Churchill ja katseli minua mietteliäänä. Sitten se osoitti minua karvaisella sormellaan ja kysyi iän käheyttämällä mutta silti kuuluvalla äänellä: ”Kansalainen, oletko jo maksanut kunnallisverosi?” 

Häkellyin tästä kysymyksestä enkä tiennyt, mitä sanoa. Samassa kuitenkin jo avasin silmäni ja huomasin nousseeni istuvaan asentoon lavetillani. Tohtori Klaus katsoi minua pistävästi arjalaisen sinisillä silmillään, jotka olivat lempeät kuin keskitysleirin komendantilla ja antoi kädellään merkin yhdelle hoitajista. Tunsin neulanpiston käsivarressani ja matka höyhensaarille sai taas alkaa.

Huomasin istuvani opiskelijayksiössäni, joka minulla oli ollut kauan sitten, ja katsovani vanhaa kuvaputkitelevisiota. Ruudussa seisoi huolestuneen näköinen mies valkoinen laboratoriotakki yllään. Kädessään hänellä oli pesujauhepaketti. Mies katsoi minua edelleen huolekkaana ja puhui: ”Onneksi saimme sinut pois sieltä. Tohtori Klaus ei ole se, joka väittää olevansa. Sodan jälkeen hän onnistui pakenemaan Etelä-Amerikkaan. Israelilaiset ovat olleet pitkään hänen jäljillään. Nyt ei ole aikaa selittää enempää.”

Aloin tuntea itseni hieman tuohtuneeksi ja sanoin tv-ruudussa näkyvälle hahmolle: ”Hetkinen, tämä on minun uneni eikä kenenkään muun, joten minultakin voisi kysyä jotain. Jospa minua ei huvitakaan herätä tästä. Sillä tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Matkaherätyskello pöydällä alkaa piipittää terävällä, kimeällä äänellä. Vääntäydyn kankein jaloin ylös lämpimästä sängystä kääntämään itsepintaisen piipityksen pois päältä. Huoneessa on kylmää ja pilkkopimeää. Edessä on taas yksi tappavan ikävystyttävä päivä toimistossa Exceliä tuijottaen ja pomon niuhottamista kuunnellen. Miksi siis kuvittelet, että haluan herätä tästä?”

Mies sanoi: ”Pelkäänpä, että sinulla ei ole valinnanvaraa. Kansakunnan kilpailukyky on koetuksella. Jokaisen kynnelle kykenevän työpanosta tarvitaan nyt. On aika kääriä hihat.” Tämä oli niin typerryttävää, että koetin vaihtaa kanavaa kaukosäätimestä. Ruudulle ilmaantui teksti ”Jatkuu…” Samoin kaikilla muilla kanavilla, joille yritin kääntää. Turhautuneena sammutin television. Kiskoin verhot pois ikkunan edestä ja katsoin ulos. Horisontissa iltataivasta vasten nousi kivitalojen rivistön takaa valtavan kokoisilla kirjaimilla teksti ”Jatkuu…” Täältä ei voinut paeta. Painajainen jatkui ja jatkui. 

Suljin silmäni, vaikka tiesin, että se oli hyödytöntä. En heräisi koskaan, vaan uni johtaisi aina uuteen uneen kuin sarjaan sisäkkäisiä labyrintteja. ”All that we see or seem / Is but a dream within a dream.” Muistin Edgar Allan Poen runon. Olin monesti pohtinut, tajuaako järkensä menettävä ihminen itse olevansa tulossa hulluksi, vai tuleeko mielettömyydestä uusi todellisuus, joka vaikuttaa täysin johdonmukaiselta. Niin kauan kuin tämä kaikki vaikuttaisi mielettömältä, minulla olisi toivoa. Ei enää sitten, kun alkaisin hyväksyä ympärilläni tapahtuvan. Avasin silmäni. Tohtori Klausin massiivinen hahmo oli jälleen kumartuneena ylläni. Pikkuruiset hoitajattaret pyörivät tämän ympärillä.

”Lienen teille selityksen velkaa”, tohtori puhui. ”Olette saanut uutta kokeellista lääkeainetta, jonka sivuvaikutuksia emme vielä tunne, mutta josta on saatu hyviä tuloksia neurologisista ongelmista kärsivillä potilailla. Olette paraikaa kontrolloidun unennäkemisen tilassa, jossa voitte toimia kuten valveillakin, havainnoida ja tarkkailla. Valitettavasti vain aine hämärtää rajoja unen ja valvetodellisuuden välillä. Toisin sanoen ette välttämättä tiedä, Zhuangzin sanoin, oletteko mies joka uneksii olevansa perhonen vaiko perhonen, joka uneksii olevansa mies”, tohtori Klaus sanoi hörähdellen hirnuvalla äänellä. ”Parhaiten luultavasti selviätte, kun ette vastustele, hyväksytte tilanteenne ja annatte vain sen tapahtua, mikä tapahtuu.”

Tästä on nyt vuosia, ja olen tehnyt kaikkeni noudattaakseni kelpo tohtorin ohjetta. Olen nähnyt asioita, joita en hurjimmissakaan unelmissani olisi voinut uskoa todeksi, ja ymmärrän myös edelliseen lauseeseen sisältyvän ironian. Olen nyt liian uupunut ja kynäni jaksaa piirtää enää vain tämän yhden lauseen, vaikka en tiedä, onko se totta vai valhetta: se olikin unta.

Pullojen keräilijät

Lauantai-iltaisin lähiöt sylkivät unisista sisuksistaan ulos juhlijoiden laumat kohti keskustaa, kun kansakunta purkautui viihteelle. Täyteen ahdetussa linja-autossa oli tunnelmaa ja desibelejä. Pohjat oli otettu jo kotona ja puheensorina kävi äänekkäänä. Ilmassa leijuvaa halvan partaveden ja budjettiluokan eau de colognen sakeaa tuoksua olisi voinut leikata veitsellä. Takapenkeillä sihahtelivat auki olut- ja siideritölkit. Eteläeurooppalaiset vaihto-oppilaat aloittivat äänekkään yhteislaulun omalla kielellään.

Tuntikausien jonotusta kadulla hytisten, jotta olisi päässyt räikeän teemasisustuksen keskellä siemailemaan ylihinnoiteltuja drinkkejä geelipäisten bodaajien ja pyntättyjen nyrpeiden prinsessojen kanssa, ja kuuntelemaan pauhaavalla volyymillä DJ Kaken niljakkaalla äänellään juontamia iänikuisia listahittejä.

Nousukkaat tilasivat skumppaa. Rehentelijät tarjosivat koko pöytäväelle. Visa vinkui ja edeskäypä kolikkovyössään kantoi selkä vääränä virvoketarjottimia. Plebeijit ja muu rahvas pubeissaan tyytyivät keskiolueen. Yleisin puheenaihe oli jääkiekkotulokset, välillä jalkapallonkin. Niitä vertailtiin, niistä väännettiin kättä, niistä kinattiin. 

Välillä tupakanhimoiset ajettiin pihalle nauttimaan pahettaan. Nikotinistien veljes- ja sisarkunta kokoontui ilta toisensa jälkeen ravintolan eteen vedettyyn karsinaansa, oli lauhkea kesäyö tai pureva pakkanen, ja keuhkot mustaava savu sulki nämä fatalistit jälleen salaisen yhteisymmärryksen piiriin.

Kaduilla soittoruokaloiden sisäänkäyntien ulkopuolella päivystivät myös pullojen keräilijät. Kun muut juhlivat ystäviensä kanssa lauantai-illan humussa ja sumussa, nämä yksinäiset metsästäjä-keräilijät sinnittelivät selvin päin ja taluttivat raskaita vanhoja polkupyöriä, joiden sarvissa roikkui täpötäyteen ahdettuja muovikasseja täynnä tyhjiä olut- ja siideripulloja ja juomatölkkejä. 

Kuin sieniä syksyllä, niitä oli helppo poimia katujen varsilta tällaisina viikonloppuiltoina etkoilijoiden ja juhlijoiden kaataessa eväsjuomia kitusiinsa matkalla baariin ja paiskatessa sitten tyhjät pullot ja tölkit kadunvarren lumihankiin. 

Monen työttömän kuukausituloista ne muodostivat leijonanosan, juuri nämä olivat niitä murusia joita heille pöydistä putoili, kuten uusliberalistien pyhät opinkappaleet julistivat. Näin alkoholipolitiikka kierrätti kansantuloa köyhimpienkin taskuihin. Piti vain olla valpas ja ahkera, osata olla oikeaan aikaan apajilla suosituimpien kuppiloiden ulkopuolella kuin silliparvia varhain aamulla odottelevat troolarit ulkomerellä.

Keitä nämä yksinäiset pullojen keräilijät oikein olivat? Pitkäaikaistyöttömiä, köyhyyden valinneita idealisteja — tai vain heitä jotka köyhyys oli valinnut — yksineläjiä, uskovaisia, monet ikääntyneitäkin. 

Heistä monia kuitenkin yhdisti se, että he kuuluivat yhteiskunnan näkymättömiin, heihin jotka pysyivät huomiotalouden katveessa, heihin jotka elivät elämänsä hiljaisuudessa. He olivat niitä, joille bulevardilehdistö ei omistanut paksuja väriliitteitä trendikkäimmistä baareista ja ravintoloista, joissa syödä ja bailata. 

Kuljin kadulla kamerani kanssa enkä tuntenut kuuluvani bailaajiin enkä pullonkeräilijöihin. Minä olin vain se neutraali silmä, joka tarkkaili tätä kaikkea — tai ainakin väitti näin tekevänsä. Olin jättänyt baarit ja bileet taakseni. Joskus ne olivat merkinneet minulle paljonkin, mutta sitten elämä itse oli puuttunut peliin tavoin, joita en ollut suinkaan valinnut, ja asioiden tärkeysjärjestys oli muuttunut. Ehkä kyse oli myös ajan vääjäämättömästä kulumisesta. Muutoksen oli ollut pakko tulla, vanhojen rutiinien kadottava. Prosessi oli kivulias enkä sen jälkeen ollut enää se sama ihminen kuin aikaisemmin. 

En tiennyt, minne olin menossa. En tiennyt, olisiko minunkin osani liittyä näiden näkymättömien joukkoon. Ehkä minäkin katoaisin, sulaisin näiden katujen mereen. Ei sillä väliä. Matka jatkui.

Kirje

Prologi

Vanhan miehen ääni luetteli numerosarjoja puhelimessa. Vastaanottaja kuunteli korva tarkkana ja kirjoitti muistiin. 

”Kahdeksan. Seitsemän. Kolme. Yhdeksän. Yhdeksän. Pilkku. Viisi. Kaksi.”

Aurinko värjötteli taivaalla, hehkui himmeästi pilvimaton takana kuin väärä raha.

Askeleet lähestyivät toisiaan. Kengät mittasivat asfalttia. Palo tiesi, että Kuriiri oli Kuznetsovin miehiä. Miehellä oli virttynyt nahkapoplari ja aurinkolasit, Palo taas villakankaisessa irtotakissaan ja huopahatussaan. Kuriiri tapasi Palon syrjäisellä kujalla. He tuijottivat hetken toisiaan tai oikeastaan Palo tuijotti itseään Kuriirin peililaseista. Kuriiri työnsi sitten kätensä povitaskuunsa ja Palo oli varma, että hän kiskoisi sieltä aseen. Palo ei kuitenkaan nähnyt elämäänsä silmissä filminauhana, koska sensuuri oli poistanut sieltä jaksoja, joita ei sopinut pyörittää uudestaan. 

Aseen sijaan Kuriiri ojensi Palolle kirjeen. Liike oli kummallisen mekaaninen. Sitten Kuriiri kääntyi kannoillaan kuin sotilas ja käveli pois. Outo tyyppi.

Mies poistui paikalta, Palo jäi. Puhelin soi. Palo vastasi.

Soittaja oli Pomo.

”Saitko kirjeen?”

”Sain. Keneltä se on?” Palo kuuli itsensä vastaavan konemaisesti.

”Se ei kuulu sinulle. Tuo kirje heti tänne”, Pomo tiuskaisi ja löi vanhan lankapuhelimen luurin vihaisesti kiinni.

Palo katsoi äimistyneenä kännykkäänsä kuin Pomo olisi voinut syöksyä suoraan hänen kurkkuunsa kiinni sen kautta. Palo sujautti kirjeen povitaskuunsa.

 
Lapio-Blues

 
Palo käveli läheiseen lounaskahvilaan, tilasi siellä kahvin. Hän istui yhteen pöydistä kahvinsa kanssa. Jukeboksissa soi jokin kalmaa uhkuva rautalankaiskelmä. Palo oli asettanut kirjeen pöydälle kahvikupin viereen. Hän katseli pitkään kirjettä. Lopulta hän päätti avata sen. Siinä luki:

”Tämän kirjeen tuonut henkilö täytyy tappaa välittömästi.” 

Palo laski kirjeen hitaasti takaisin pöydälle ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Kahvi jäähtyi koskemattomana pöydällä.

Pomo oli käskenyt Palon tuomaan kirjeen viivyttelemättä. Tällä kertaa Palo ei totellut. Oli mietittävä asioita. Rauhassa. Hänellä oli erinäinen joukko tiettyjä paikkoja ympäri kaupunkia, jonne hän menisi, kun oli pohdittava juttuja itsekseen ajan kanssa tai kun hän ei haluaisi kenenkään löytävän itseään. Tällä kertaa oli kyse molemmista. Hänen oli myös soitettava yksi puhelu.

Palo lähti ulos vasta illan alkaessa kääntyä vähitellen yöksi. 

 
Labyrintti

 
Katulamppujen hämärässä valossa Palo marssi eteenpäin. Metsän reunassa rusakko seurasi tarkkaan hänen liikkeitään. Jossain huuhkaja huhuili kuunvalossa.

Palo sytytti savukkeen. Hän kävi mielessään yhä uudestaan läpi tarinaa, jonka hän kertoisi Pomolle. Se oli vain varasuunnitelma. Varsinaisen käsikirjoituksen eteneminen riippuisi muista. Ei se silti ollut sitä, mitä hän itse halusi. Paloa kylmäsi.

Lokkien kirkuna repi yöilmaa. Tehdaskompleksi oli noussut järven rannalle. Koneet eivät nukkuneet koskaan. Eräänä päivänä koneet olisivat ottaneet kokonaan vallan ihmisiltä eikä työntekijöitä enää tarvittaisi. Koneet pitäisivät itsensä käynnissä, koneet korjaisivat itsensä, koneet suunnittelisivat ja rakentaisivat uusia koneita. 

Tehtaan sisäpihalla autojen hyönteissilmien valokiilat ottivat Palon hetkeksi äänettömään ristituleensa. Palo jatkoi matkaansa hyvin harjoitellulla välinpitämättömyydellä. 

Palo suunnisti kohti Pomon toimistoa tehdasrakennuksen labyrinttikäytävien keskellä. Askeleet kaikuivat kolkolla betonilattialla.

Palo avasi oven. Lukko tuntui ensin jäykältä, mutta antoi lopulta periksi. Palo yritti sytyttää valon valokatkaisijasta. Mitään ei tapahtunut. Palo sytytti taskulampun. Se oli hänellä aina mukana.
 

Palo ja Laura
 

Palo ajatteli Lauran kanssa edellisellä viikolla viettämäänsä iltaa. He olivat olleet Palon asunnossa. Palo oli tupakoinut pöydän ääressä istuen, lasillinen viskiä edessään. Ilmaa heidän välillään olisi voinut leikata veitsellä. Laura ei istunut ja katseli Paloa mietteliäänä.

”Pomo sanoi, että jää pian eläkkeelle ja lähtee sitten etelään. Hän haluaisi minut mukaan.”

”Sitten sinun pitää varmaan lähteä.”

”Eikö se liikuta sinua yhtään, jos lähden?”

”Ei”, Palo valehteli.

Lauran suuret silmät katsoivat Paloa syyttävästi. 

”Paskiainen. Sinä joudut vielä vuosikausiksi istumaan.”

”En joudu.”

Laura katsoi Paloa hetken ihmeissään. Sitten tajusi, missä mennään.

Laura sanoi: ”Varo Komisariota. Se on vaarallinen tyyppi. Jostain syystä Kuznetsov pitää Pomosta. Komisario haluaa molemmat pois tieltä.”

 
Komisario

 
Komisario oli aloittanut oman operaationsa. Huhuttiin, että takavarikoissa saadut aineet olivat päätyneet takaisin katukauppaan. Komisario oli salassa tavannut liivijengien johtajia. Jotain oli tekeillä.

Edellisenä iltana Palo oli saanut puhelun Komisariolta. Hän oli kuullut poliisiaseman äänet taustalta, kaukokirjoittimen monotonisen nakutuksen, hälytykseen lähtevien ajoneuvojen sireenit. Komisario tiesi, että oli ajanut Palon nurkkaan. Ääni uhkui omahyväisyyttä.

”Kuznetsov, hän se on aika poika. Venäläinen kun on, niin kovin on sentimentaalista tyyppiä. En tiedä, mikä ihmeen heikko kohta tämän kivisydämessä on juuri Pomolle. Haluaisi nimittäin lyödä hynttyyt yhteen Pomon kanssa. Toistaiseksi Pomo on antanut rukkaset. On jäätelö hyvää, kun yksin syö. Minäkin olen melkoinen herkkusuu.”

Komisario oli kunnianhimoista sorttia. On aina ihmisiä, jotka eivät katso sellaista hyvällä. Hän oli jämähtänyt ylennyslistalla paikoilleen. Jollakin hänen oli sitä kompensoitava.

”Päivämäärät, kellonajat, reitit, maastokätköjen GPS-koordinaatit… Pomo tietää, että me kuuntelemme häntä. Joten hän käyttää jonkinlaista koodia. Aika hyvin niin vanhalta ukkelilta. Meillä on ekspertit koodin kimpussa yötä päivää. Minä olen kuitenkin liian kärsimätön mies. Tässä kohdassa sinä tulet kuvaan mukaan.”

Palo oli yrittänyt sanoa jotain tähän väliin. 

”Mitä…? Turpa kiinni…!” Palo oli kuullut puhelimeensa asti nyrkin iskeytyvän pöytään. Samassa kuitenkin Komisarion ivallinen äänensävy palasi.

”Ehkä sinua huvittaa tietää, että siellä linnassa on tavanomaisten psykopaattien, perverssien ja pedofiilien ohella pari vanhaa tuttavaasi. He varmasti ilahtuvat nähdessään sinut. Teillä tulee taatusti olemaan ratkiriemukasta yhdessä.”

Palo tiesi pelin säännöt. ”Jos ei kestä kakkua, ei pidä tehdä jekkua”, hänelle oli hoettu loputtomia kertoja. Siltikin. Oli kasvoja, joita hän ei voisi kohdata enää milloinkaan. Hän ei menisi kiven sisään. Ei enää ikinä.
 

Palo ja Laura II
 

Laura oli lopettanut monologinsa huomattuaan, ettei Palo kuunnellut. Palo siemaisi viskiään, ei sanonut mitään.

Se oli Laura, joka lopulta rikkoi hiljaisuuden. Hän tarttui Paloa ympäriltä, painoi kasvonsa tämän rintakehää vasten. Jokainen syleily tuntui viimeiseltä. Kenties tämä olikin viimeinen.

”Sinulta ei koskaan saa selvää vastausta. Ehkä lähdenkin. Minulle riitti räntäsateet.”

Palo ajatteli Lauraa Pomon kanssa. Ajatus kuvotti häntä.

 
Pomo

 
Pomo oli vanha mies. Hän istui pienessä toimistossaan tehdasalueen uumenissa. Toimistossa pyöritettiin peitetoimintana ”eksoottisiin” julkaisuihin erikoistunutta maahantuontifirmaa. Pomo mietti tilannettaan ja miten oli päätynyt siihen. Häntä väsytti.

Pomo oli ollut hädin tuskin toisella kymmenellä paettuaan maalta kaupunkiin nahkaremmiä ja alituista nälkää. Kadut olisivat nielaisseet pojan syvyyksiinsä, ellei hänen tielleen olisi osunut mies, joka sattumoisin pyöritti paikallista alamaailmaa. Morgenstjerna oli ollut tämän nimi. Tältä poika oli oppinut kaiken, minkä tiesi. Morgenstjernan juoksupoikana pääkaupungin kadut olivat tulleet hänelle vähitellen enemmän kuin tutuiksi. 

Alussa se oli ollut mustan pörssin kauppaa, salakuljetusta, lestinheittoa. Pirtua, kahvia, naisten sukkahousuja. Jotenkin vain panokset olivat vähitellen koventuneet, nyrkkiraudat vaihtuneet järeämpiin aseisiin, pirtu kovempiin aineisiin. Kaikki oli ollut ennen vanhaan jollakin tavoin yksinkertaisempaa, selkeämpää. Poliisit ja rosvot olivat kumpikin tienneet oman paikkansa eivätkä astuneet toistensa reviirille. 

Morgenstjerna oli ollut poissa jo kauan. Pomon oli vaikea muistella, mitä lopulta oli tapahtunut. Morgenstjernaa ei enää ollut. Poikaa ei enää ollut. Oli Pomo. Ja Palo. Pomon juoksupoika. Sukupolvien katkeamaton ketju. Isännät ja rengit. Rengit hikoilivat. Isännät eivät milloinkaan nukkuneet rauhassa. Heidän paikalleen oli aina tunkua.

Pomo mietti Kuznetsovia. Tästä oli pitänyt tulla pappi. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Lopulta Kuznetsov oli joutunut lähtemään Venäjältä. FSB:n osasto URPO, joka oli perustettu järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan, oli laittanut Kuznetsovin perheen lujille. Kuznetsov oli joutunut järjestämään operaationsa uusiksi maahan tultuaan. Pomo oli aina hämmentynyt Kuznetsovin kohdatessaan. Kuznetsov oli, pikemminkin kuin liikeasioista, halunnut puhua Isoista Jutuista. Kuten elämän tarkoituksesta, iäisyydestä, armosta. Kuznetsov oli sytyttänyt kynttilöitä ikonin edessä isänsä muistoksi.

Jokin aika sitten Marko-niminen pikkurikollinen oli saanut selville Kuznetsovin maastokätkön sijainnin syvällä maakunnassa korven keskellä. Tapaus oli outo, sillä Marko oli löydetty hukkuneena läheisestä lammesta. Lähistöllä oli ollut tämän BMW pysäköitynä tienvarteen. Poliisi oli takavarikoinut ruumiin läheltä vedestä löytyneen matkalaukun, jossa rahat olivat olleet. Osan oli vesi liottanut, osa oli ollut edelleen käyttökelpoisia. Kuznetsov uskoi, että rahat olivat päätyneet Komisariolle.

Pomo laittoi videokameran päälle, istui nojatuoliinsa. Ja puhui. Pitkään.

Kaikki ne tapetut miehet. Kaikki se, mitä oli tapahtunut. Kaikki oli ollut turhaa. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä. Pomo katseli pöydällään olevaa kirjekuorta. Sen sisällä oli kaksi lentolippua. Käytävästä kuului ääniä.
 

Kohtaaminen
 

Viisi minuuttia myöhemmin Palo lähestyi Pomon toimistoa valaisten reittiään taskulampulla. Käytävän nurkan takaa kuului ääni, joka kuulosti tippuvalta vesihanalta. Vai oliko se sittenkään vesihana? Toimiston ovella Paloa oli vastassa kuolleen henkivartijan ruho istuvaan asentoon lysähtäneenä. Punainen roiske peitti seinää tämän pään yläpuolella. Palo muisti jätin. Tämän äänettömän läsnäolon. Jätti oli ollut aina siellä, missä Pomokin.

Palo kuuli raskaan hengityksen voimistuvan, kun hän lähestyi Pomon toimiston ovea. Palo astui sisään ovesta. Sitten hän hätkähti näkyä.

Pöydällä oli matkaesitteitä, tuhkakupissa puoliksi poltettu sikari. Kahvimuki, viskipullo ja lasi. Talousvaaka, jonka päällä oli pussi jotain valkeata jauhetta. Nuhjuinen vanha tyttökalenteri. Jo antiikkinen lankapuhelin, jonka johto oli katkaistu. Jalkalamppu oli potkaistu nurin lattialle. Varjojen neuvosto piti äänettömänä kokoustaan huoneen seinillä.

Pomo istui lysähtäneessä asennossa toimistotuolissaan. Palo katsoi isokokoista vanhaa miestä, jonka oli oppinut tuntemaan niin hyvin. Muhkea valkoinen parta, suurikokoiset vanhanaikaiset silmälasit kuin televisioruudut, kallis puku kuin suoraan purjehduskerholta repäistynä, silkkisolmio jossa oli pelikorttien kuvia. 

Pomo oli ollut peluri, mutta hänen pelinsä oli nyt lopussa. Viimeinen käsi oli jaettu eivätkä kortit näyttäneet hyviltä. Pomo oli tuskaisen näköinen, painoi oikealla kädellä rintakehänsä vasenta puolta. Luoti oli raapaissut otsaa. Kämmenselkä oli veressä.

Pomo hengitti raskaasti. Palo tiesi, että hän oli menettänyt paljon verta.

Pomo huomasi Palon. Pomo sai vaivoin sanat suustaan.

”Joku on vasikoinut. Lupasivat kertoa vasikan nimen kirjeessä, joka tuodaan minulle.”

”Avasin kirjeen.”

Pomo katsoi häntä silmät suurina, mutta ei sanonut mitään.

”Ne yrittävät tehdä minusta syyllistä”, Palo selitti.

”Kuznetsovin porukka, vai?”

Pomo mietti hetken. Niin se oli pakko olla. Kaikki se taivashöpinä, pelkkää hämäystä.

”Niin. Kuka sinua ampui?”

”Ei sillä väliä. Se luoti lähti liikkeelle jo kauan sitten.”

Pomo päästi korahtavan äänen. Hänen päänsä nytkähti eteen ja jäi roikkuvaan asentoon, oikean käden valahtaessa velttona sivulle. Palo kokeili pulssia Pomon ranteesta ja päästi elottoman käden retkahtamaan alas.

Palo odotti hetken aikaa. Sitten hän otti kännykän taskustaan ja valitsi numeron, painoi puhelimen korvalleen ja odotti. Toisessa päässä vastattiin.

”Miehenne osasi hommansa. Voitte lähettää auton, Komisario.”

Komisario ei sanonut mitään. Hän sulki puhelimen. Hän katseli hetken liikennettä alhaalla kadulla ja sytytti sikarin. Se oli ollut Pomon lempimerkkiä.

 
Epilogi 

 
Sateli hiljaa räntää. Palo käveli tupakoiden poispäin rakennuksesta, jossa Pomon ja henkivartijan ruumiit yhä olivat. Yö oli alkanut kääntyä aamun puolelle, mutta sarastus ei koittaisi vielä tuntikausiin. Poliisiauto ajoi hänen ohitseen pillit huutaen kohti rakennusta. Vilkkuvalot valaisivat hetkellisesti Paloa auton ajaessa ohi.

Yöllä on tuhat silmää, jotka aina tarkkailevat hämärässä kulkijaa, jonka harhakuvitelma on, että on aivan yksin keskellä pimeyttä ja siksi liikkeissään kaikkivoipa, peräti näkymätön. 

Näin ollen Palo ei nähnyt iltalenkkeilijää, joka rekisteröi hänen liikkeensä tehtaalta johtavalla kävelytiellä joskus kello 1:05 aikoihin. Hän ei myöskään huomannut kahta teinipoikaa, jotka olivat nähneet hänen poistuvan tehtaalta. Tehtaan sisäpihalle pysäköineet autoilijat olivat varmasti havainneet hänet. Kätköön asetetut valvontakamerat olivat tehtaalla nauhoittaneet Palon liikkeet. Nauhalla näkyi myös eräs asemies, joka oli vieraillut samassa paikassa hieman ennen Palon saapumista. 

Aikanaan poliisi oli jututtanut lenkkeilijää ja poikia, jotka kumpikin vuorollaan olivat antaneet Palon tuntomerkit. Autoilijat olivat ehkä nähneet jotain, ehkä ei. Joka tapauksessa kaikki oli asianmukaisesti merkitty kirjoihin ja kansiin. Kuinka ollakaan, mainitut lausunnot olivat salaperäisesti pian kadonneet poliisin rekistereistä. Samoin jostain syystä sen yön valvontakameroiden tiedostot olivat pyyhkiytyneet tyhjiksi.

Komisario pitäisi oman osansa sopimuksesta. Palo pysyisi vapaalla jalalla. Toistaiseksi. 

Palo näki edessään Lauran, joka käveli matkalaukun kanssa kohti tehdasrakennusta. He huomasivat toisensa. Palo pysähtyi Lauran eteen, mutta ei sanonut mitään.

Laura oli mielessään jo jossain etelän auringossa. Hänelle ei merkinnyt mitään pillit huutaen kiitävä mustamaija, jota seurasi ääneti rikostutkinnan valkoinen pakettiauto ilman tunnuksia. Pian tehdas olisi täynnä ympäriinsä hyöriviä univormupukuisia ja suojapukuisia poliiseja ottamassa talteen verijälkiä ja etsimässä DNA-näytteitä. Koko paikka olisi sinetöity ulkopuolisilta. 

Palo tiesi jo tutkinnan tulokset. Kohta iltapäivälehdet repisivät otsikoita ”alamaailman sisäisestä välienselvittelystä”. Jossain ikonein koristellussa toimistossaan Kuznetsov laskisi sanomalehden pöydälle ja miettisi asioita pitkään hiljaisuudessa. Kuznetsov oli tehnyt parhaansa varoittaakseen Pomoa, kun oli saanut tietää, että Palo oli Komisarion otteessa. Kaikki oli kuitenkin ollut hyödytöntä. Pian ikonin alla syttyisi taas uusi kynttilä. Pomolle.

Oli miten oli, parin päivän päästä asia olisi lehdissä unohdettu, kun sivut täyttyivät taas julkkisten edesottamuksista. Tämä sopi Komisariolle. Haaveissaan Laura kuitenkin kulki jo aurinkoisilla rantabulevardeilla ostoskasseineen. Hän mietti vaatteita, joita hänellä olisi yllään.

Laura sanoi: ”Minä en kestä enää. Pomo soitti ja sanoi, että hänellä on liput aamukoneeseen. Puhuitko hänen kanssaan? Mitä hän sanoi?”

Palo ei vastannut mitään. Laura jäi matkalaukun kanssa katselemaan Palon selkää, kun tämä käveli pois.

Räntäsade yltyi.

Kirjoitettu yhdessä Janne Perttulan kanssa. Perustuu samannimisen lyhytelokuvan (2015) käsikirjoitukseen.

Tarina jatkuu: Kirje 2

Smaragdisilmät

Pysäköin autoni valurautaportille ja painoin portin vieressä olevaa summeria. Rätisevä naisen ääni vastasi. Ilmoitin nimeni ja portti alkoi hitaasti avautua. Ohjasin auton kapealle soratielle, jonka päässä Noelstadtin kartano häämötti. Tie oli aurattu lumesta puhtaaksi jokseenkin huolimattomasti. Annoin auton madella hitaasti eteenpäin ja kaarsin sen kartanon eteen. 

Vääntäydyin vaivalloisesti autosta ulos ja painoin taas kädellä jomottavaa pääparkaani. Mietin välimatkaa itseni ja rakkaan toimistopulloni välillä. Sitä oli varmasti yli viisikymmentä kilometriä, mikä oli matka kaupungin keskustasta tänne kauppalaan. Piinaa olisi kestettävä ainakin iltaan asti. Toivottavasti kartanossa olisi aspiriinia.

Mittailin katseellani Noelstadtin kartanon ränsistynyttä julkisivua. Maali hilseili ja joitakin sivuikkunoita oli paikkailtu pahvilevyillä. Jos Noelstadtin suku oli aikoinaan ollut mahtava ja varakas, sitä ei ainakaan voinut päätellä kartanon kunnosta. Toivoin, että rouva ei alkaisi tingata alennusta jollakin nyyhkytarinalla. Rikkaiden toimeksiantajieni kanssa minua oli pistänyt aina silmään näiden ainutlaatuinen taito kitsastella rahoistaan ja suoranainen pihiys, joka lähenteli jo pakkomielteisyyttä. 

Muistan eräänkin miljonäärin, joka seurasi talousasioita pääasiassa noukkimalla alan julkaisut varakkaiden naapureidensa roskapöntöistä. Nämä ihmiset pihistelivät kahvikupposen hinnasta ja ottivat aina auliisti vastaan ystävällisten sielujen lounastarjouksia, vaikka heillä olisi ollut varaa ostaa koko ravintolaketju. Jälkikasvunsa he pitivät vuodesta toiseen paikatuissa vaatteissa. Tämä harvalukuinen joukko selvästi tajusi omaisuuden kartuttamisesta jotakin sellaista, joka minun kaltaisiltani kuolevaisilta jäisi ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon.

Mietteeni keskeytyivät, kun kartanon pölyiset lasiovet avautuivat. Portaita harppoi alas laiha nainen, jolla oli lyhyet oljenvaaleat hiukset, joissa oli jo hieman harmaata. Kasvoilla oli huolestunut, väsynytkin ilme. Tunnistin hänet rouva Noelstadtiksi. 

Takavuosina hänen kuvansa oli monesti koristanut lehtien sivuja, kun oli uutisoitu seurapiiritapahtumista tai taloussivut olivat kertoneet rahakkaista yhtiökaupoista, joita hänen aviomiehensä oli kunniansa päivinä tehnyt. Nyt rouva oli leski ja vetäytynyt julkisuudesta. Muita perijöitä ei ollut, sillä pariskunta oli jäänyt lapsettomaksi. 

Rouva Noelstadt ojensi minulle kätensä ja puristin sitä varovasti, etten olisi musertanut hauraalta tuntuvia luita. Kasvoilla kävi heikko hymynhäivähdys. Murahdin vastaukseksi tavanomaiset kohteliaisuudet ja rouva ohjasi minut sisään.

Kartano kylpi edelleen menneessä loistossaan, vaikka pienistä yksityiskohdista ymmärsin, että se oli vähitellen rapistumassa kuin entisaikojen kaunotar, joka ei enää nähnyt vaivaa ehostautua ajan vääjäämättömän kulumisen tiellä. Seinäpaperit repsottivat siellä täällä, muhkeiden lepotuolien ja sohvien samettiverhousta peitti paikoitellen kankaaseen jo pinttynyt pölykerros. 

Seiniltä esi-isät tuijottivat paheksuvasti kartanon nykytilaa kullatuista, jo hieman harmaantuneista kehyksistään. Seurasin pölyhiukkasten tanssia valossa, joka siilautui sisään salin suurista ikkunoista, joita reunustivat nuhjaantuneet musliiniverhot.

Rouva Noelstadt ohjasi minut yllätyksekseni kartanon pieneen sivusiipeen, josta löytyi pieni mutta kodikas keittiö. Kodikas ainakin päätellen siitä ilmassa leijuvasta hienoisesta makeasta homeen tuoksusta, joka kieli kosteusvaurioista. Vanhanaikaisella kaasuhellalla porisi kahvipannu, josta rouva kaatoi meille kupilliset. 

Istuimme talonpoikaiselta näyttävän tuvanpöydän ääreen ja rouva tarjosi minulle piparkakkuja viehättävältä mutta jo ajan syömältä posliiniasetilta. Tajusin, että huone oli ilmeisesti ollut aikoinaan palvelusväen keittiö, jossa nämä olivat myös nauttineet ateriansa. Nyt palvelijoita ei näkynyt ja koko valtava rakennus näytti typötyhjältä lukuun ottamatta sen emäntää. 

Siemailin kahvia, joka ei ollut sen huonompaa tai parempaa kuin mitä tarjottiin ruoan päälle alakerran kuppilassa, jossa minulla oli tapana käydä lounastamassa keskikaupungilla sijaitsevasta pienestä toimistostani. Kofeiini kuitenkin virkisti kohmeloisia aivojani ja rouva ilmeisesti huomasi uteliaan katseeni, joka vanhalla rutiinilla yritti lukea ympäristöä ja mitä näiden seinien sisään oikein kätkeytyi. 

”Niin, palvelusväkeni, tai mitä siitä on jäljellä, lähti jo varhaiselle joululomalle. Vähän kaikesta pitää säästää nykyään. Olen itse asiassa ajatellut myydä tämän kartanon. Ei tällaisen ylläpitämisessä ole nykyaikana oikein mitään järkeä. Eikä viime aikojen tapahtumien jälkeen minua enää huvitakaan jäädä tänne.” 

Taas tuo väsynyt, surullinen katse. Olin silti helpottunut, kun minun ei tarvinnut alkaa ristikuulustella rouvaa, vaan hän kertoi halukkaasti koko tarinan itse ja minun tarvitsi tehdä vain muutamia täsmentäviä kysymyksiä. Olin sanomalehdistä jo pääpiirteittäin lukenut tapauksesta ennen kuin rouva Noelstadt oli ottanut minuun yhteyttä.

Kaarlo Lietteistö oli kuollut eriskummallisessa onnettomuudessa. Poliisit olivat löytäneet pahoin palaneen ruumiin puutarhavajan jäännöksistä. Kaikki viittasi kaasuräjähdykseen. Vajassa oli säilytetty kaasupulloja ja oletettiin, että räjähdys oli johtunut varomattomasta tulenkäsittelystä. Ehkä Lietteistö oli puuhannut jotain vajassa, sytyttänyt ajattelemattomasti savukkeen, ja pum.

Olin koettanut matkalla silmäillä autostani, näkyisikö vajan raunioita, mutta kartanon tilukset olivat laajat ja puut peittivät sen, mitä linnoitusmainen muuri kartanon ympärillä ei verhonnut.

Kaarlo Lietteistö oli ollut rouva Noelstadtin miesystävä jo yli kymmenkunta vuotta, likipitäen siitä lähtien kun nainen oli jäänyt leskeksi. Muistelin, mitä olin lukenut Lietteistöstä selaillessani hajamielisesti juorulehtiä parturintuolissa istuessani tai erilaisissa toimistojen odotushuoneissa, joissa jouduin työni puolesta viettämään aikaa. 

Tämä oli ollut lähinnä kuuluisuuksien ympärillä liehunut playboy, joka kutsui itseään liikemieheksi. Joskaan kukaan ei oikein tiennyt, mitä nämä liiketoimet tarkalleen ottaen olivat olleet. Jonkinlaista urheilijataustaa tällä myös oli, mutta sekin yhtä epämääräistä kuin tämän menestys finanssimaailmassa. 

Kaarlo Lietteistö oli yksi niitä hahmoja, jotka olivat kuuluisia vain kuuluisuuden itsensä vuoksi, ainoastaan alaviitteenä kauneuskuningattarien, kuningasperheiden villikkotyttärien tai perijättärien elämässä jonkin ”romanssiksi” kutsutun lyhytaikaisen kanssakäymisen kautta.

Minulle oli väriliitteiden valokuvista jäänyt mieleen tämän ruskettunut nahka, auringon vaalentamat hiukset ja leveästi hymyilevä hammasrivi, tapahtumapaikkana usein Rivieran tai Caprin hiekkarannat ja kainalossa jokin uimapukuinen kaunotar. Kunnes Elsa Noelstadt, tuore leski, oli tullut kuvaan mukaan, jolloin Lietteistölle oli viimeinkin tullut aika vakiintua, kuten ilmaus kuului. 

Ja miksipä ei? Kaarlo Lietteistö oli ollut komea, sanavalmis ja hauska, suoranainen vastakohta hillitylle, ujolle leskirouva Noelstadtille, joka oli vielä suhteellisen nuori ja hämmentynyt uudesta elämästään rikkaana perijättärenä.

Sureva leski kaipasi lohduttajaa ja sai sen Lietteistöstä. Keltaisen lehdistön juorutädit olivat turhaan kuitenkin saaneet odottaa hääkellojen soimista. Ehkä rouva Noelstadtilla oli omat epäilyksensä. Ehkä Lietteistö oli saanut elää jatkuvassa lupauksessa, jonka lunastaminen sai jäädä johonkin hamaan, epämääräiseen tulevaisuuteen. Vaan miksi hän olisi valittanut? 

Saihan hän kuitenkin elellä mukavaa elämää Konrad Noelstadtin leskelleen jättämän omaisuuden murusilla, joita runsaasti notkuvasta pöydästä hänellekin putoili. Tällä kertaa näytti, että alaviite jäisi kansien väliin tuleviinkin painoksiin.

Päänsärky alkoi jomottaa uudelleen. Rouva Noelstadt kertoi, kuinka Kaarlo oli jo monena vuonna käynyt hauskuuttamassa lapsia joulupukin asussa, kiertänyt orpokoteja ja sairaaloita tuomisinaan pieniä lahjoja. 

Kuuntelin kertomusta lapsiparkojen kirkkaista silmistä ja joulun sanomasta. Olisin voinut liikuttuakin, ellei senhetkinen kohmeloni olisi vienyt minua kuulemaani tarinaakin enemmän kyyneliin puhkeamisen partaalle. Huomasin käteni tärisevän kahvikuppia pidellessäni ja laskin kupin nopeasti pöydälle ennen kuin leski ehti huomata mitään. 

Teeskentelin äkillistä yskänpuuskaa, valittelin alkavaa flunssaa ja kysyin, löytyisikö talosta mitään särkylääkettä. Edelleen huolekkaan näköinen rouva Noelstadt kiikutti minulle pian pienen paperipussin ja lasin vettä. Kiitin, revin pussin auki ja huuhtelin pulverin nopeasti alas kurkustani. Jäin odottamaan sen vaikutusta yrittäen edelleenkin pitää vatsahapot alhaalla mahalaukussa.

Siinä istuessani tajusin, että syliini oli ryöminyt jotakin, joka tuntui lämpimältä ja painavalta. Katsoin alas ja huomasin vihreiden silmien tuijottavan minua kuin kaksi hohtavaa smaragdia. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Nyt rouva Noelstadtkin todella hymyili ensimmäistä kertaa tavattuamme. 

”Regina taitaa pitää teistä. Erikoista, sillä yleensä se kavahtaa vieraita. Pikku raukalla taisi hieman turkki kärähtää siinä räjähdyksessä. Se oli pitkään omilla teillään niin, että pelkäsin senkin jo menehtyneen samassa onnettomuudessa. Taisi poloinen järkyttyä niin, että uskalsi ryömiä piilostaan vasta hiljattain.” 

Sylissäni retkottava musta kissa alkoi hitaasti kehrätä. Oli kuin se olisi päättänyt jäädä siihen asumaan. Olen yleensä pitänyt itseäni pikemminkin koiraihmisenä. Tämä kissa kuitenkin oli jotain toista. Ei yhdelläkään Hollywoodin kulta-ajan tähdellä ollut tuollaista viekoittelevaa silmäparia, joka olisi samaan aikaan niin täynnä salaisuuksia ja mysteeriä.

Rouva Noelstadtin äänensävy oli muuttunut ja hän leperteli kissalle kuin pienelle lapselle unohtaen, että liki ventovieras ihminen oli paikalla. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka suorastaan palvovat lemmikeitään. Meidän Mopsi sitä, meidän Mopsi tätä. Voi sitä äidin pikku kullanmurua. Usein tuntuu, että nämä ovat heille tärkeämpiä kuin muut ihmiset. Saati sitten heidän omat lapsensa. 

Olen tavannut työssäni lukemattoman määrän suoranaisia ihmisvihaajia, jotka silmääkään räpäyttämättä antaisivat ruman, likaisen kerjäläisen kadulla kuolla nälkään tai hävittäisivät maailmasta kaikki tietyn kansallisuuden tai ihmisrodun edustajat tai olisivat ylipäätään valmiita osoittamaan äärimmäistä julmuutta lähimmäistään kohtaan, mutta joiden sydän särkyy näiden suurisilmäisten pikku karvapalleroiden kärsimysten vuoksi. Toisaalta ymmärrän hieman heitäkin. Eläimen osoittama kiintymys on vilpitöntä, ihmisille kiintymys on kaupankäynnin väline.

”Päästä jo etsiväsetä menemään, päästä”, rouva Noelstadt lepersi kissalle, kun jo kiemurtelin vaivautuneena kissan painon alla, mutta en hennonut tyrkätä sitä pois sylistäni. Ihme ja kumma, oli kuin kissa olisi ymmärtänyt, sillä samassa se loikkasi ketterästi lattialle luoden rouvaan salaperäisen katseen ja kipitti tutkimaan ruokakuppinsa sisältöä keittiön nurkassa.

Rouva Noelstadtin kasvot synkkenivät uudelleen. 

”Syy, miksi kutsuin teidät tänne, herra Teräs, on se että minusta tuntuu ettei Kaarlon kuolema ollut onnettomuus. Sain tällaisen kirjeen hieman ennen kuin se tapahtui. Ymmärrätte, että en halunnut kertoa tästä poliisille.” Rouva huokaisi.

”Ensimmäisen viikon tapahtuneen jälkeen olin vain shokissa ja itkin. Lääkärini antoi minulle joitakin pillereitä, joiden avulla saisin nukuttua. Nyt siitä on kaksi viikkoa ja minun pitäisi alkaa hoitaa hautajaisiin liittyviä asioita ja muita järjestelyitä. Olisi helpompaa, jos Alfred ja Lily olisivat täällä, mutta heidän mökilleen ei ole puhelinta eivätkä he edes ehkä vielä tiedä tapauksesta. Radiota heillä ei ole ja seudun paikallislehdessä tuskin asiasta on kirjoitettu. Kaivoin viranomaisia varten joitakin papereita ja vasta sitten muistin kirjeen.”

Minusta tuntui oudolta, ettei rouva Noelstadt ollut edes sähköttänyt palvelijapariskunnalleen asiasta, mutta olin nähnyt monesti, kuinka suru saa vahvankin ihmisen käyttäytymään vähemmän johdonmukaisesti. Hauraalle rouva Noelstadtille yhteyden ottaminen minuun tällaisessa tilanteessa lienee ollut suoranainen ponnistus. 

Rouva laski käteeni kirjekuoren. Sieltä löytyi paperilappunen, johon oli kirjoitettu koneella:

”Parahin rouva Noelstadt,

meillä on hallussamme teistä muuan mielenkiintoinen kuvasarja nuoruutenne vallattomilta päiviltä. Arvatenkin kunnianarvoisa edesmennyt aviomiehenne ei ollut tietoinen asiasta, sillä hänhän oppi tuntemaan teidät vasta sitten, kun teistä oli tullut viaton. 

Vakuudeksi ohessa yksi kuva tästä mainiosta kokoelmasta. Meillä on alkuperäiset negatiivit. Ellette halua nähdä kuvia julkaistuina eräissä aikakauslehdissä, joita epämääräisten kirjakauppojen pitäjät kieltäytyvät myymästä alaikäisille, maksatte meille toistaiseksi kuukausittain alla mainitun summan ja toimitatte sen tähän paikkaan…”

Kirjeessä mainittiin rahasumma ja poste restante -osoite, jonne se piti toimittaa. Vilkaisin kirjeen mukana tullutta valokuvaa. Rouva Noelstadt teki parhaansa, ettei olisi nähnyt ilmettäni ja yritti katsoa minusta poispäin. Muuten niin kalpeille kasvoille oli tullut nyt väriä. Työnsin paperilappusen ja kuvan takaisin kirjekuoreen, jonka ojensin sitten rouva Noelstadtille. En sanonut mitään. Vaivautunutta hiljaisuutta kesti hetken. Sitten rouva ehätti rikkomaan sen, jotta mahdollisimman nopeasti voisi palata puhumaan kaikesta muusta paitsi tästä aiheesta.

”Ymmärrättehän, herra Teräs, että olin nuori ja noihin aikoihin myös kipeässä rahapulassa ja valmis tekemään lähes mitä tahansa hengenpitimiksi. Olin jo ehtinyt toivoa, että nuo kuvat olisivat kadonneet ikuisiksi ajoiksi.” 

”Olette siis sitä mieltä, että sillä, joka lähetti kirjeen, on myös jotakin tekemistä miesystävänne kuoleman kanssa?” 

”En pysty todistamaan mitään, herra Teräs, mutta minusta nämä eivät ole yhteensattumia. Minulla on mielessäni yksi henkilö, josta minulla on varsin vahva epäilys. Haluatteko kuulla?”

”Kertokaa toki.”

Rouva Noelstadt kertoi. Kuuntelin ja kirjoitin ylös, mitä ehdin. Kun tarina oli ohi, laitoin muistikirjan takaisin takkini povitaskuun. Rouva huokaisi jälleen.

”Jos otatte jutun vastaan, olen todella kiitollinen, vaikka en pystykään maksamaan paljon. Annoimme juuri vuotuisen joulurahan yhdistykselle, joka ohjaa sen rajaseudun lapsille.”

Tätä rouva muisti korostaa erityisesti, vaikkei asia minulle kuulunutkaan. Rikkaat rakastavat hyväntekeväisyyttä. Se tuo heille hyvän omantunnon.

Ilmoitin taksani, jonka lisäksi tulivat myös mahdolliset kulut. Leski empi hieman aikaa, mutta sitten suostui. Raapustin vielä kirjeessä mainitun poste restante -osoitteen itselleni muistiin ja lupasin raportoida rouvalle jutun edistymisestä päivittäin. Kiitin kahvista, poimin hattuni ja puristin taas tuota haurasta kättä jäähyväisiksi. Kun nousin autooni ja ajoin jäistä soratietä takaisin pois kartanolta, rouva Noelstadt jäi katselemaan. Samoin kissa.

Olin helpottunut, kun olin päässyt ulos kartanon raskaasta ilmapiiristä. Kirpeä pakkasilma oli piristänyt minua hieman ja katolla takoneet kuparisepät alkaneet jo rauhoittua. Alkoi pyryttää. Matkallani takaisin kaupunkiin ehdin todistaa pariakin peltikolaria lumen ja pakkasen liukastamalla asfaltilla. 

Matkallani ehdin pohtia, mistä päästä alkaisin purkaa juttua. Ensimmäinen nimi työlistassa oli ilmiselvä. Rouva Noelstadt oli kertonut minulle, että Lietteistö oli tavannut useasti erästä Sture Morgenstjernaa. Rouva ei tiennyt, mistä he olivat puhuneet, mutta epäili vahvasti että Morgenstjerna saattaisi jotenkin liittyä Kaarlon kuolemaan. 

Viidakkorummun kautta Morgenstjernan nimi oli minulle jo ennestään tuttu. Tässä maassa on pienet piirit. Morgenstjerna oli katupoikana aloittanut lestinheitolla, sitten kieltolain aikana trokannut pirtua. Nyt huhuttiin hänen sekaantuneen pillerikauppaan. Pimeät pullot olivat Punavuoren, Sörkan ja Malmin lättähattujen heiniä. Narkomaanit olivat hätää kärsimässä, kun apteekeista olivat vuosi pari takaperin kadonneet heroiinipohjaiset lääkkeet. Morgenstjerna oli vastannut tähän tarpeeseen. Lisäksi hän toi maahan salakuljetettuja rannekelloja, nailonsukkia, ties mitä. Laittomasta uhkapelistä puhumattakaan. 

Oli julkinen salaisuus, että Morgenstjernan yksityinen ”kasino” oli pyörinyt kaupungissa vuosia. Sanottiin, että siellä liikkui silmäätekeviä ja pelivelat olivat oiva tapa pitää nämä tiukassa otteessa. Pohattojen ja pelihimoisten virkamiesten kiristyksen ohella Morgenstjerna myös jakoi oikeille tahoille ”maasua” eli lahjusrahaa, liikutteli aaseja mielensä mukaan kepillä ja porkkanalla.

Morgenstjernalla oli hyvät suhteet poliisijohtoon, jota hänellä oli tapana kestitä säännöllisin väliajoin. Morgenstjerna istui yhdessä iltaa Fjalar Jarvan kanssa hotelli Tornissa. Vastapalveluksena virkavalta katsoi poispäin oikeaan aikaan tai antoi vinkkejä tulossa olevista takavarikoista ja pidätyksistä.

Morgenstjerna ei pyörinyt kaduilla. Rengit hoitivat työt. Ketju oli järjestetty niin, että jos joku jäi kiinni, hän tiesi vain sen nimen, jolta oli saanut toimeksiannon. Suurin pomo, Morgenstjerna, pysyi aina näkymättömissä. Näin kuiskaili siis viidakkopuhelin minulle.

Morgenstjerna oli kuulemani mukaan hankkinut liiketoimillaan itselleen kokonaisen kivitalon eräästä paremman väen kaupunginosasta. Kulissina hänellä oli maahantuontiliike, joka välitti kaikenlaista siirtomaatavaraa.

Joulun alla tapaamista Morgenstjernan kanssa oli vaikea järjestää, mutta vetelin joitakin oikeita naruja, ja jo seuraavana päivänä seisoin tämän toimistohuoneiston ovella. Olin aamulla ehtinyt käydä poste restantessa, mutta kuten olin odottanutkin, se tiedustelu oli vetänyt vesiperän. Kukaan ei ollut nähnyt, kukaan ei tiennyt, kukaan ei puhunut. 

Sihteeri viilasi keskittyneesti kynsiään, kun istuin nyt odottamassa pääsyä Morgenstjernan puheille. Summeri pärähti ja sihteeri viittasi minua astumaan sisään ottamatta hetkeksikään pois katsettaan hyvin hoidetuista hyppysistään.

Marsalkka Mannerheimin muotokuva tuijotti minua tuimasti seinältä, kun astuin sisään. Morgenstjerna viittasi minua peremmälle. Hän istui massiivisen toimistopöytänsä takana, poltteli sikaria ja pani samalla pasianssia. 

Huoneessa oli myös Morgenstjernan juoksupoika, ehkä yksitoista- tai kaksitoistavuotias. Poika vilkaisi minua epäluuloisesti älykkäillä silmillään. Minusta hän näytti yhdeltä niistä alaikäisistä, jotka olivat karanneet maalta kaupunkiin ja päätyneet täällä kadulle. Hänen olisi pitänyt olla koulussa omassa kotipitäjässään. Sen sijaan hän oli päätynyt Morgenstjernan oppiin, hoiti tämän juoksevia asioita, kenties heitti lestiäkin. Jos poika onnistuisi säilyttämään henkensä alamaailman välienselvittelyissä, ehkä eräänä päivänä tämä olisi pomo itsekin. 

Morgenstjerna työnsi pojalle ruskeaan paperiin käärityn paketin ja osoitelapun kouraan. Poika painui ääneti tiehensä ja sulki oven perässään.

Sture Morgenstjerna oli vaikuttavan kokoinen mies, jolla oli hyvin leikattu puku, harmaata ohimoilla ja lyijykynänohuet Hollywood-viikset. Hän tarkasteli käyntikorttiani ilmein, johon sekoittui sekä ylenkatseellista huvittuneisuutta että saaliin kimppuun käymäisillään olevan tiikerin valppautta.

”Kas kas, yksityisetsivä Arvo Teräs. Saako kysyä, mikä suo minulle tämän odottamattoman kunnian? Onko sihteerini tuolla oven takana kenties sekaantunut ukkomiehiin ja mustasukkainen vaimo laittanut teidät varjostamaan työntekijääni?”

Olin astunut sisään johonkin halpaan jännityslukemistoon. Mietin, jatkuisiko vuoropuhelumme muilla kliseillä.

”Ei suinkaan. Haluaisin jutella Kaarlo Lietteistöstä, nykyisin vainaasta, kuten olette varmastikin lukenut lehdestä. Kuulin, että teillä oli ollut muutama mukava rupattelutuokio.”

”Tunsin Kaarlo Lietteistön. Hupaisa tyyppi. Niin, tietenkin kuolema oli surullinen tapaus. Minun täytyy kertoa, että tapaamisemme liittyivät yhteiseen korttipeliharrastukseemme. Hänellä oli aina hyvä luotto minun kasinollani.” 

Morgenstjerna ilmeisesti uskoi, että saattoi puhua minun kanssani vapaasti tästä vähemmän päivänvaloa kestävästä liiketoiminnastaan. Hänen selustansa oli joka tapauksessa turvattu.

”Arvatenkin Noelstadtin suvun omaisuus toimi oivallisena takaajana”, ajattelin ääneen.

”Arvatenkin.”

”Oliko Lietteistöllä mainittavia pelivelkoja, joita hän ei olisi pystynyt maksamaan?”

”Herra etsivä utelee nyt liikesalaisuuksia. Voin omana oletuksenani vain kertoa, että tämä kävi rouva Noelstadtin kukkarolla kerran jos toisenkin, kun kortti vei eikä tuonut. Rakkaus on ihmeellistä.”

Kaarlo Lietteistön oma pankki. Konrad Noelstadt -vainaa kieriskeli haudassaan.

Yhtäkkiä vastaanottohuoneesta kuului meteliä. Huoneen ovi avattiin voimalla. Mies oli syöksynyt sisään Morgenstjernan toimistoon. Sihteeristä ei ollut estämään tätä. Nainen katsoi Morgenstjernaa avuttomana kuin anteeksipyydellen. 

Mies oli arviolta keski-ikäinen, laiha, suoraryhtinen kuin sotilas ja pukeutunut moitteettomaan harmaaseen pukuun, joka hänellä oli talvitakin alla. Miehellä oli musta pystytukka, joka oli alkanut jo hieman harmaantua. Kalpeiden kasvojen iho vaikutti oudosti kiristyneen kallon ympärille kuin pergamentti. Erikoisinta miehessä kuitenkin olivat pistävät silmät. Tuntui kuin hän olisi katsonut suoraan lävitseni.

”Va’ fan, Pohjanmetsä? Ettekö näe, että minulla on kesken tärkeä tapaaminen?”

”Missä on se fenyyliasetonilähetys, jonka lupasitte jo syksyllä, Morgenstjerna? Ettekö te puupää ymmärrä, että valmistus ilman sitä on täysin mahdotonta?” Pohjanmetsä tiukkasi. Miehen silmät säkenöivät, hän suorastaan tärisi raivosta ja puristi käsiään nyrkkeihin rystyset valkoisina.

Harva olisi uskaltanut puhua Morgenstjernalle tällä tavoin. Luulin jo, että mies aikoi käydä itseään päätä pidemmän Morgenstjernan kimppuun. Morgenstjerna katsoi miestä tiukasti silmiin kuin vihaista koiraa.

”Te saatte sen. Sveitsiläiset vitkastelivat, koska asiakirjoja puuttui, mutta asia on nyt hoidossa. Olen teihin yhteydessä. Och nu, dra åt helvete!”

Pohjanmetsä lähti paiskaten oven kiinni. Sihteeri palasi helpottuneena töihinsä eli kynsiviilansa pariin.

”Suokaa anteeksi tämä välikohtaus.”

”Kaikin mokomin”, vastasin. ”Palataksemme Kaarle Lietteistöön…”

Morgenstjerna keskeytti, pyyhkäisi hermostuneesti otsaansa ja viittoi kysyvin ilmein sivupöytää kohti, jolla oli karahvi täynnä kullankeltaista nestettä sekä sifonkipullo. Nyökkäsin. Hän kaatoi minulle juomaa, lisäsi siihen vielä soodaa ja ojensi lasin minulle. Tartuin siihen kuin lapsi, joka saa lopultakin käsiinsä himoamansa karamellipurkin itselleen liian korkean hyllyn päältä. Morgenstjerna ei voinut olla huomaamatta tätä. Sitten hän kaatoi itselleen.

Morgenstjerna siemaisi juomaansa mietteissään, sitten puhui:

”Oletteko koskaan käynyt Las Vegasissa, etsivä Teräs? Siellä suuressa maailmassa sitä vasta osataankin. Sen sijaan tämä omamme on vain pikkusielujen ja keskinkertaisuuksien maa, jossa tuijotetaan omia kengänkärkiä ja vahditaan tarkkaan, ettei naapuri saa enemmän kuin itse. ’On maamme köyhä ja siksi jää.’ Kukaan ei surrut kieltolain päättymistä enemmän kuin minä itse. Kiitos viinakortin, liiketoimintani kukoistaa. Ja kun tästä tulee viidentoista vuoden sisään Suomen Sosialistinen Neuvostotasavalta, kiitos tiettyjen piirien poliittisten pyrkimysten, silloin se vasta kukoistaakin. Mitä enemmän sääntöjä ja kuria, sitä enemmän minun tuotteilleni on kysyntää. ’Vankilat on lain kivistä, porttolat uskonnon tiilistä rakennettu’, kirjoitti William Blake 165 vuotta sitten.”

Kuuntelin Morgenstjernan vuodatusta pää pyörällä.

”Minä haluan vain saada selville, kuka otti hengiltä Kaarle Lietteistön. Te joko tiedätte asiasta jotakin tai ette tiedä. Muutoin liiketoimenne eivät minua kiinnosta.”

”Te alatte vähitellen kyllästyttää minua, Teräs. Billy, ohjaa kunnon etsivämme ulos.”

Huonetta reunustavalla seinällä oli toinenkin ovi, jota en ollut aikaisemmin huomannut. Se aukeni hiljaa ja sieltä astui ulos harteikas nuorukainen, joka lähestyi minua sanomatta sanaakaan. Vanhemmat ihmiset kutsuivat hänen kaltaisiaan lättähatuiksi. Ampaisin ylös tuolistani.

Morgenstjernan kovanaama oli pukeutunut moottoripyöräilijän nahkatakkiin, sinisiin lahkeista käärittyihin farmarihousuihin ja teräväkärkisiin kenkiin. Tämän kasvoilla oli ilkeä virnistys, häijyt silmät siristelivät minua ja niskasta ankanpyrstöllä olevat hiukset kiilsivät Brylcreemistä. Oikea suora syöksähti kohti leukaani. 

Väistin nyrkin viime hetkessä ja vastasin vasemmalla koukulla, joka osui maaliinsa kovanaaman leukaperiin. Kovanaama putosi lattiaan. Katselin ällistyneenä aikaansaannostani. Ravistelin kättäni. Rystysiäni kirveli. Minusta tuntui, että audienssi oli ohitse. En hyvästellyt Morgenstjernaa, joka jäi katselemaan minua ääneti. Nyökkäsin sihteerille kasvoillani kaikkein säteilevin hymypoikailme, johon pystyin, ja poistuin toimistosta.

Loppupäivä oli mennyt päämäärättömään haahuiluun. Keskustan teiden yllä roikkuvat jouluvalojen helminauhat loivat valoa iltaan, kun sain viimeinkin parkkeerattua autoni lumiseen kadunvarteen. 

Pikkupojat katselivat kärryä uteliaana. Se oli vuosimallia -55 oleva Chevrolet. ”Sedällä on eri kiva kosla!” yksi karvalakkipäinen koltiainen hihkaisi. Pojat juoksivat tiehensä ennen kuin joku rähinäremmillä varustettu tuimailmeinen poliisi tulisi tiukkaamaan, mitä he oikein tekivät tähän aikaan ulkona. 

Jenkkirautoja ei paljon näkynyt tässä kaupungissa niiden tavanomaisten Moskvitshien ja Pobedoiden seassa. Omani olin hankkinut käytettynä tai oikeastaan se oli päätynyt minulle erään aikaisemman jutun yhteydessä.

Sihteerini Vilma oli lähtenyt jo kotiin siltä päivältä, kun palasin toimistolleni. Mikä oli hyväkin, koska vähiten kaipasin nyt hänen moralisointiaan. Minulla oli vielä yksi varmassa paikassa oleva pullokätkö, jota Vilma ei ollut löytänyt ja kaatanut pullon kallisarvoista sisältöä viemäriin. Saatoin kaikessa rauhassa kaataa kullankeltaista juomaani lasiin ja siemailla sitä hitaasti syntyjä syviä samalla miettien. 

Katselin hitaasti matelevaa liikennettä alhaalla himmeästi valaistulla kadulla. Autot olivat kuin uneliaita mustia koppakuoriaisia, joiden seassa muutama maalaisten hevoskärry eteni verkkaisesti. Vilkaisin hajamielisesti sanomalehteä, joka oli taas täynnä ydinkokeita, amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten loputonta nokittelua, Kekkosen ja maalaisliittolaisten juonia. Hallituskin näkyi kaatuneen. Idästä painostettiin. Presidentti osoitti syyttävän sormensa kokoomuslaisten ja demarien suuntaan. Juoma lämmitti sisuksissa ja aloin tuntea oloni uneliaaksi. Laitoin pötkölleni taitettavalle kenttävuoteelle. 

Nukkumattia ei tarvinnut kauan odottaa. Unessa olin vuoristoradan tavoin jyrkästi nousevalla ja laskevalla kadulla seuraten hevoskärryjä, joiden perään oli ripustettu suuri Suomen lippu. Sitten olin kaatuneiden armeijatovereideni kanssa korsussa, jossa istuimme odottelemassa tykistökeskityksen päättymistä ja seurasimme, kuinka jonkinlaisella nopeasti kyhätyllä esiintymiskorokkeella nuori rouva Noelstadt lauloi alusvaatteisillaan meille Rivieran aurinkoisista rannoista. Jostain korsun nurkasta erotin kaksi vihreänä kiiluvaa silmää. 

Oli säkkipimeää, kun havahduin hereille. Huoneessa oli hyytävän kylmä. Talonmies nuukaili pattereiden lämmittämisessä. Vaivalla sain viritettyä valkean kakluuniin, joka alkoi äärimmäisen hitaasti huokua lämpöä. Olin päässyt juuri istuutumaan työpöytäni ääreen ja tutkin pöytälampun ääressä papereitani. Hätkähdin, kun jokin rapsahti ikkunassa. Sitten toistamiseen. Joku heitteli ikkunalasiin pikkukiviä. Menin katsomaan. Alhaalla kadulla viittilöi tumma hahmo. Heilautin kättäni takaisin. Laitoin kengät jalkaan, kiiruhdin rappukäytävään ja ryntäsin portaat alas. 

Ruotuväkikaverini Eikka työskenteli sairaalavahtimestarina. Jatkosodan aikana hän oli ollut kaukopartiomies. Jotta nämä pysyisivät päiväkausia valveilla linjojen taakse ulottuvien pitkien hiihtoretkien aikana, hänen joukkueelleen oli jaettu pervitiiniä, jota kutsuttiin myös höökipillereiksi. 

Eikka oli haavoituttuaan saanut morfiinia. Hän oli toipunut pian ja palannut tehtäviinsä, mutta oppinut vaivihkaa tekemään omia tiedusteluretkiään lääkintämiehen salkulle. Sieltä löytyi myös Luminal-nimisiä tabletteja, joista sotatoimiin oli tullut uutta puhtia. Rauhan tullessa Eikalle oli ehtinyt kehittyä vakava riippuvuus. Aineen jatkuva saatavuus piti varmistaa. Silloin hän sai neronleimauksen. Hän alkoi kysellä töitä paikallisista sairaaloista, kunnes lopulta tärppäsi. 

Aina siististi pukeutuvasta ja fiksusti käyttäytyvästä Eikasta ei saattanut aavistaa, että hän oli narkomaani. Taitavana supliikkimiehenä hän osasi puhua itsensä selville vesille tilanteesta kuin tilanteesta. Työnsaantia helpotti vielä sotasaavutuksista saatu joukko mitaleita. Sairaalan johto oli isänmaallista väkeä ja osasi arvostaa tällaisia meriittejä. Paikka oli Eikan. 

Eikka hoiti vahtimestarin työt tunnollisesti. Avainnipun haltijana hänellä oli myös pääsy kaikkiin sairaalan lääkekaappeihin, joita hän säännöllisesti verotti. Hävikki piilotettiin varastokirjanpidossa, johon myös Eikka sattumoisin pääsi piirtämään puumerkkinsä. 

Erästä sairaalamaailmaan liittyvää tapausta tutkiessani olin sattumalta törmännyt Eikkaan monen vuoden jälkeen ja päässyt selville tämän puuhista. En tietenkään voinut käräyttää vanhaa kaveria, mutta teimme sopimuksen, että hän kertoisi minulle aina tarpeen tullessa, mitä sairaalan seinien sisällä tapahtui, sikäli kuin asia liittyi omiin työn alla oleviin juttuihini. Vastapalvelukseksi minä pysyisin hiljaa Eikan yksityisestä apteekista. 

Nyt tarvitsin taas Eikan apua. Hänen piti salakuljettaa minulle ruumiinavauspöytäkirja Kaarlo Lietteistöstä. Tai siitä, mitä tästä oli jäljellä.

Eikka hieroi kohmeisia käsiään yhteen kakluunin ääressä yhä päällään kamelinkarvainen talvitakki, jossa kimalteli sulavia lumihiutaleita. Hän kieltäytyi lasillisesta, jonka olisin kaatanut hänelle. Otin sitten vain itse.

”Eikö köyhän antimet herralle kelpaa?”

”Tuohon aineeseen minä en koske. Se on jämpti niin. Tässä olisi se paperi, jonka pyysit. Oli työn ja tuskan takana kaivaa se sieltä oikeuslääketieteellisen puolelta sen jälkeen, kun soitit iltapäivällä.”

”Onneksi siellä oli juuri silloin hiljaista ja vuorossa yksi hoitsu, jonka kanssa on ollut vähän vispilänkauppaa. ’Ai kun sulla on joka paikkaan ehtivät kädet. Kuules nyt, millainen friidu sä luulet että mä oon’, hän hihitti, mutta ei yrittänyt työntää minua liian kiireellä pois. Poimin samalla tytön rintataskusta arkistohuoneen avaimet. Tuli ennen sotia annettua hieman taikuriesityksiä. Vanha taito on yhä tallella.” 

”Kysyin, olisiko mahdollista saada kuppi kahvia lämmikkeeksi, kun on koko päivän palellut tuolla aulassa, minne ramppaa jatkuvasti sakkia ulkoa. Hän sanoi, että heidän taukohuoneessaan on hellalla pannu, mutta hänen itsensä on parasta käydä hakemassa. Ylihoitaja, jota hän kutsui vanhaksi huuhkajaksi, kun ei kuulemma oikein tykkää jos siellä lappaa väkeä osaston ulkopuolelta. Tyttö sitten lähti, jolloin livahdin rekisterihuoneen ovelle, avasin lukon ja kaivoin arkistolaatikoista esiin sen sinun kirotun paperisi. Tyttö tuli pian takaisin kahvikupillisia meille kiikuttaen.” 

”Juttelimme hetken niitä näitä, kunnes hän kikatti taas: ’Voi sun kanssas. Oot sä ihan mahdoton. Eihän tällästä sovi työaikana puuhata’. ’No, koskas sitten jos ei työaikana? Vai lähtisitkö joku ilta jortsuihin?’ Tämän kuolemattoman vuoropuhelun aikana käteni kävivät pudottamassa avaimet takaisin tytön hoitajan univormun rintataskuun. Muun muassa.”

”Olet sinä Eikka aika epeli. Saitko sitten treffejä sovittua?”

”Lupasin laittaa neidin jonotuslistalle. Täytyy nyt lähteä lätkimään. Käyn hakemassa paperin takaisin huomenna. Ennen kuin kukaan alkaa kysellä perään.”

Eikka alkoi tehdä jo lähtöä, kun jotain kävi tämän mielessä.

”Asia ei tietenkään minulle kuulu, heh heh, mutta saako vanha jermu kysyä näin toiselta, mihin tarvitset sitä raadonavauspaperia, oi sinä suuri Sherlock Holmes?” Eikka virnisti.

”No, kaipa voin paljastaa vanhalle kaverille sen verran, että yksi aika eriskummallinen juttu on työn alla. Siihen liittyy rikkaita perijättäriä, ja tänään kävin jututtamassa erästä Morgenstjernaa.”

Virne oli hetkessä kadonnut Eikan kasvoilta.

”Sture Morgenstjernaa?” 

Nyökkäsin.

”Pysy, hyvä mies, kaukana siitä kundista. Hän ei ole terveellistä seuraa kenellekään. Törmäsin joskus tähän ja voisin kertoa yhtä ja toista. Nyt alkaa olla turhan myöhä ja pitää vielä tänä iltana ehtiä toiselle puolen kaupunkia.”

Eikka sanoi, että ennen lähtöä hänen oli käytävä mukavuuslaitoksen puolella. Huomasin, että hän oli muuttunut silminnähden hermostuneeksi. 

Kirjoituspöydälläni lepäsi Eikan Lapin-jätkän reppu, jota hän oli kantanut mukanaan. Hetken mielijohteesta käytin tilaisuutta kurkatakseni sen sisältöä, löysäsin kiinnitysnyörejä ja vilkaisin sisään. Reppu oli täynnä erilaisia lääkepakkauksia, joissa oli sellaisia kryptisiä tekstejä kuten Algidon, Codinon ja Dolorex. Määrästä päätellen ne eivät voineet kaikki olla henkilökohtaiseen käyttöön. Eikalla oli siis omia afäärejä. 

Kohta käymälästä kuului jo äänekäs vesiputouksen kohina, joka jylisi talon putkistoissa. Suljin nopeasti repun ja laitoin sen takaisin pöydälle ennen kuin Eikka ehti avata oven.

Vasta, kun Eikka oli poistumassa, huomasin muina miehinä vilkaista tämän silmiä. Pupillit olivat lautasen kokoiset.

Talviyö oli niellyt Eikan pimeyteensä. Aloin tutkia Kaarlo Lietteistön ruumiinavauspöytäkirjaa. Se oli täynnä lääkärien munkkilatinaa, mutta ymmärsin tarpeeksi paljon. Räjähdys oli ollut niin voimakas, että ruumis oli palanut hetkessä korpuksi. Sen pituinen se. Yksi kiinnostava yksityiskohta tekstissä kuitenkin oli. Vatsalaukusta oli löydetty kirurginsakset. Mitä peijakasta?

Aloin miettiä asiaa. Soittaisin heti aamusta leskelle. Sen jälkeen minulla oli pari pientä visiittiä hoidettavana.

Se oli siniseksi maalattu talviasuttava mökki. Minun oli kysyttävä kyläläisiltä neuvoa pari kertaa ennen kuin tulin perille mutkittelevaa maantietä pitkin. Mökin savupiipusta nousi höyry. Pysäköin autoni mökin eteen. 

Koputin oveen. Pian avaamaan tuli vanhempi nainen, joka oli yllättynyt nähdessään minut.

”Anteeksi, luulin että siellä on Alfred. Minun aviomieheni, tarkoitan.”

Esittelin itseni ja näytin naiselle henkilötodistuksen, joka kertoi, että minulla oli lääninhallituksen antama lupa harjoittaa yksityisetsivän ammattia.

”Rouva Noelstadt antoi minulle tämän osoitteen. Hän sanoi, että te voisitte ehkä auttaa minua tässä asiassa.”

”Missä asiassa? Mitä ihmettä tämä oikein on?”

Kerroin hänelle, että Kaarlo Lietteistö oli kuollut. Tämän kuullessaan nainen valahti kalpeaksi.

”Olen ollut täällä joulukuun alusta. Aviomieheni pitäisi saapua tänne hetkenä minä hyvänsä. Hän sanoi, että kävisi maakunnassa sukunsa synnyinsijoilla, olisi matkalla parisen viikkoa, tulisi sitten tänne minun seurakseni. En oikein ymmärrä, missä hän oikein viipyy. Alan olla hieman huolissani. Ehkä parasta, että tulette sisään.”

Kuljimme sisään tupaan. Se oli kuin mikä tahansa maalaistalo. Istuimme alas pöydän ääreen. Laskin pöydälle sanomalehden, jossa oli uutinen Lietteistön kuolemasta. Nainen laittoi lukulasit silmilleen ja tavasi uutista huuliaan äänettömästi liikutellen. Sitten hän laski lehden pöydälle, huokaisi hiljaa järkytyksestä ja laittoi kätensä samalla suunsa eteen.

Naisen nimi oli Lily. Hän aviomiehineen oli töissä rouva Noelstadtin kartanossa, Alfred hovimestarina ja talonmiehenä, Lily sisäkkönä ja keittäjänä. He olivat viimeiset talon palveluskunnasta. Muut olivat vähitellen joutuneet lähtemään rouvan aviomiehen kuoleman jälkeen. Rouva oli valitellut asiaa, mutta sanonut, että hänelle jäänyt perintö oli nopeasti huvennut niin, ettei hänellä olisi varaa pitää enempää palvelusväkeä. 

Alfred ja Lily olivat kumpikin tulleet kartanoon pian kansalaissodan päättymisen jälkeen. Taloa oli tuolloin vielä isännöinyt vanha Noelstadt, rouvan aviomiehen isä. Ei mennyt kauaakaan, kun renki ja piika jo pitelivät toisiaan kädestä töiden jälkeen ja katselivat yhdessä kesäillan verkkaista hämärtymistä kartanoa ympäröivien lehmusten katveessa.

Lily oli harmaahiuksinen nainen, jolla oli työn kovettamat kädet. Minusta näytti, että tämä oli ollut nuorena sievä tyttö. Ei ihmekään, että Alfred oli kauan sitten niin ihastunut tähän. Lily oli ollut herrasväen palvelijana jo Suomen suuriruhtinaskunnan aikoina, jolloin hän oli tottunut pokkuroimaan ja niiaamaan. Ilman ainaista esiliinaa yllään hän varmaankin tunsi olevansa naamiaisasussa.

Lily kertoi, että heidän oli ollut tarkoitus viettää mökillä uudenvuodenaattoon, sitten palata kartanoon rouvan luokse. Ja Kaarlo Lietteistön. Huomasin, että Lily epäröi puhumasta mistään, mikä liittyi Lietteistöön. 

Alfred oli omalla työllään ansainnut rahat, jolla tämä mökki oli hankittu heidän eläkepäiviään varten, kun aika Noelstadtin kartanossa joskus päättyisi. Alfred oli Lilyn kertoman mukaan aina ylpeillyt siitä, että hän oli koko ikänsä ollut terve kuin pukki ja vahva kuin härkä. Aina viime vuosiin asti, jolloin hän oli yllättäen joutunut sairaalaan umpisuolentulehduksen vuoksi. 

Rouva oli lupautunut maksamaan leikkauksen, joka oli onnistunut hyvin, paitsi että operaation jälkeen Alfred oli alkanut kärsiä selittämättömistä vatsakivuista. Alfred oli kironnut lääkäreitä ja kieltäytynyt tutkituttamasta itseään. Hän oli sanonut, että kivut tulivat ja menivät ja niin kauan kuin ne eivät haittaisi työntekoa, hän purisi vain hammasta.

Minun piti kerätä voimani ennen kuin pystyin puhumaan.

”Minulla on teille ikäviä uutisia, Lily. Se, joka kuoli räjähdyksessä, oli Alfred, ei Lietteistö. En tiedä vielä, mitä oikein tapahtui, mutta aion ottaa selvää.”

Selitin, kuinka olin nähnyt ruumiinavausraportin. Kirurgit olivat leikanneet Alfredin umpisuolen, mutta leikkauksen yhteydessä joku porukan korkeasti koulutettu tumpelo oli unohtanut kirurginsakset tämän vatsaan. Oli kohtalon ivaa, että ilman tätä typerää erehdystä Alfred olisi laskettu hautaan, jossa luki tämän halveksuman nuoren nousukkaan Kaarlo Lietteistön nimi.

Lily istui tuvan seinän vieressä olevalle sängylle ja tuijotti alas lattiaan. Kosketin kädelläni tämän olkapäätä. Muuta en voinut tehdä. Lily sanoi alistuneesti: 

”Kaipa tämän päivän piti vielä tulla. Jokin aavistus minulla tästä oli. Kun saavuttaa tämän iän, tietää että lähtö voi tulla milloin tahansa. Olihan meillä kuitenkin monta hyvää vuotta yhdessä.”

Lily sanoi, että hän halusi palata Noelstadtin kartanoon. Hän otti talvitakkinsa ja matkalaukkunsa ja istuimme yhdessä autooni hänen kanssaan. Oli suojasää ja taivas oli harmaa. Se matka tuntui yhdellä raskaimmista, jonka olin elämässäni tehnyt, ja minä olin sentään ollut sotareissulla, joka ei varsinaisesti ollut mikään huviretki sekään.

Tuntui kuin Alfredin kuolema olisi avannut jonkin pitkään suljettuna olleen padon. Jollekulle hänen oli kevennettävä sydäntään ja minä olin ainoa paikalla oleva kuuntelija. Siinä ajaessamme Lily puhui pitkään miesvainajastaan ja Noelstadteista. Lilyn kertomusta kuunnellessani moni puuttuva palanen alkoi hahmottua minulle.

Alfred ja Konrad Noelstadt olivat samaa ikäluokkaa, mutta kuitenkaan he eivät olisi voineet olla yhtään loitompana toisistaan. Nuori upseeri Konrad Noelstadt oli valkokaartissa antamassa teloitusmääräyksiä punaisista vangeista. Alfred muiden muassa olisi joutunut teloituskomppanian eteen, ellei vanhempi Noelstadt, joka toimi seudulla lääkärinä, olisi puuttunut asiaan. 

Se oli myös sama isä-Noelstadt, joka ansiosta Alfred ei päätynyt vankileirille, jossa hän olisi todennäköisesti menehtynyt. Lilyn mielestä tapaus liittyi jotenkin Alfredin äitiin. Kulki huhu, että vanhempi Noelstadt olisi nuoruudessaan tapaillut Alfredin äitiä, mutta epäsäätyinen suhde oli ollut pienellä paikkakunnalla ennenkuulumaton. Nuoret oli lopulta pakotettu erilleen. Kuiskailtiin jopa, että vanhempi Noelstadt olisi ollut Alfredin isä, mutta kukaan ei voinut todistaa mitään. 

Pian Noelstadt oli tavannut paikkakunnan eräästä aatelissuvusta olevan tytön ja päätynyt lopulta naimisiin tämän kanssa. Heille oli syntynyt poika, Konrad. Kysyin Lilyltä, mitä Alfredin äidille oli sitten tapahtunut. Lily sanoi, ettei tiennyt paljoakaan muuta kuin, että tämä oli kuollut keuhkotautiin Alfredin vielä ollessa pikkulapsi, minkä jälkeen Alfred oli päätynyt huutolaiseksi paikalliseen maataloon. Kylällä puhuttiin, että Alfredin äiti olisi kuollut suruun, ettei hän koskaan toipunut Noelstadtin menettämisestä. Tosin Lily kuittasi tämän sanomalla, että pienellä paikkakunnalla liikkui aina kaikenlaisia huhupuheita.

Joka tapauksessa isä-Noelstadt oli ottanut kansalaissodan aikoihin siipiensä suojaan salskeaksi nuorukaiseksi kasvaneen Alfredin, ja tämä oli päätynyt töihin Noelstadtin kartanoon, ristiriitaisin tuntein. Työn tekeminen lahtareille ei olisi ollenkaan huvittanut. Vanhempaa Noelstadtia Alfred kuitenkin kunnioitti loppuun asti. Piti hän siitä tai ei, vuosien mittaan kartanosta tuli jo lapsena orvoksi jääneelle Alfredille koti. Myös Konrad Noelstadtin oli hyväksyttävä isänsä päätös, tunsi hän siitä millaista katkeruutta hyvänsä. 

Puhe kääntyi jossain vaiheessa myös rouva Noelstadtin lemmikkiin. Lily sanoi:

”Alfred vihasi sitä kissaa. Hän sanoi aina, että häntä inhotti, kuinka rouva hemmottelee sitä herkuilla samaan aikaan, kun kaikesta on pula ja työläislapset näkevät nälkää. Hän ei kuitenkaan voinut näyttää tätä rouvalle. Aina kun rouvan silmät katsoivat muualle, hän sysi kissaa jaloillaan pois tieltä tai hätisteli tätä luudalla. Jos hän olisi voinut, hän olisi luultavasti surmannut kissan, mutta hän tiesi, että rouvan epäilykset olisivat ennen pitkään kääntyneet kohti häntä. Minä en koskaan ymmärtänyt tätä Alfredin vihaa. Niin kaunis ja suloinen eläin.” 

Olimme perillä kartanon luona iltapäivällä. Minulla olisi paljon puhuttavaa rouva Noelstadtin kanssa. Tiesin myös, kuka kirjeen oli lähettänyt.

Rouva Noelstadt oli ihmeissään, kun saavuin yhdessä Lilyn kanssa.
Hän huomasi ilmeistämme, että jotakin oli tapahtunut. Lily pyysi rouvalta luvan mennä lepäämään ja jätti kertomisen minulle. Rouva Noelstadt kuunteli epäuskon ja järkytyksen vallassa. Kun olin puhunut, kartano oli hiljainen lukuun ottamatta salin perintökellon vaimeaa tikitystä. Aika oli pysähtynyt kuin vanhassa valokuvassa.

En ehtinyt kertoa, että uusi visiitti poste restanteen ennen automatkaani Alfredin ja Lilyn mökille oli tuottanut tällä kertaa tulosta. Minulla oli silminnäkijä. Hän oli nähnyt, kuka postilokerolla oli liikkunut. Asia ei ollut sataprosenttisen varma, mutta kuitenkin aivan tarpeeksi. Minun olisi alettava valmistella rouva Noelstadtia uuteen järkytykseen. En kuitenkaan ehtinyt.

Ulkoa kuului auton ääntä. Tajusin, että kartanon portti oli jäänyt epähuomiossa auki tullessamme Lilyn kanssa autollani. Ehkä sen sähkömekanismi oli rikki, kuten moni muukin asia tässä retuperällä olevassa kartanossa. Höristimme korviamme, myös Lily joka oli lyhyen levon jälkeen palannut saliin. Kuulimme auton pysäköivän pihalle, sitten askeleita ja ääniä, jotka kuulostivat kuin jotain olisi raahattu perässä. Ovi aukesi ja kuulimme, kuinka joku kopisti kenkiään puhtaaksi lumesta. Samassa rouva valahti kalpeaksi.

Rouva Noelstadt huudahti: ”Kaarlo! Sinä elät!”

Kaarlo Lietteistö siinä tosiaan seisoi kalliissa talvitakissaan hymyillen leveästi kuin Naantalin aurinko ja suorastaan säteillen omahyväistä charmiaan. Hän kantoi mukanaan vastakaadettua joulukuusta, jonka oksilta varissut lumi suli hiljakseen kynnysmatolle.

”Elsa, rakkaani. En voinut jäädä tänne. Minun oli pakko miettiä asioita jonkin aikaa omassa rauhassani. Olen ollut koko tämän ajan Italiassa ja Ranskassa. Vasta hotellissa Nizzassa luin viikon vanhoista suomalaisista sanomalehdistä siitä hirvittävästä tapauksesta ja että minua luultiin kuolleeksi. Lähdin silloin heti kotimatkalle.”

Saatoin nähdä sieluni silmillä, kuinka Lietteistö istui hienon hotellin aulan ylellisen muhkealla sohvalla nauramassa yhdessä jonkun kainalossaan kiehnäävän tumman kaunottaren kanssa, silmäillen samalla hajamielisesti lehteä, kun hänen silmänsä yhtäkkiä osui uutiseen ja kuinka hän oli samassa sysännyt kaunottaren pois viereltään ja lähtenyt siltä istumalta pakkaamaan matkalaukkuaan.

Kaarlo sanoi: ”Minä sen kirjeen lähetin juuri ennen kuin matkustin. Se oli typerä humalainen päähänpisto. En kestänyt, kuinka pienensit koko ajan kuukausirahaani. Voitko ikinä antaa minulle anteeksi? Katso, mitä minulla on täällä.” 

Se oli sormus, jonka Kaarlo pujotti rouvan Noelstadtin vasempaan nimettömään. Ainakin näytti siltä, että sormuksessa oli jokin kallis, vihreä jalokivi, joka välähti valossa. Smaragdi.

Kaarlo Lietteistö oli nyt polvillaan, kosketti molemmilla käsillään rouva Noelstadtin käsivartta ja katsoi tätä ylöspäin anovilla koiranpennun silmillä.

”Elsa, tuletko vaimokseni?”

Rouva Noelstadtin silmät kostuivat ja hän kuiskasi: ”Rakas…”

Kaarlo oli noussut taas seisomaan. Rouva Noelstadt kiersi käsivartensa tämän ympärille ja hautasi päänsä tämän olkapäätä vasten. Kaarlo vastasi syleilyyn ja suuteli hellästi rouvaa otsalle. Samalla hän katsoi vaivihkaa minuun ja iski viekkaasti silmää.

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii. Minun oli aika poistua kartanosta. Juttu oli selvitetty eikä minua enää tarvittu. En enää puhunut rouva Noelstadtin tai Kaarlo Lietteistön kanssa. Heillä oli nyt muuta tekemistä. 

Lily saattoi minut autolle, toivotti minulle hyvää joulua ja vilkutti hyvästiksi, kun painoin kytkintä ja suuntasin pitkin huonosti aurattua soratietä kohti valurautaporttia. Lily pyyhki silmäkulmaansa nenäliinalla. Viimeisenä kuvanani kartanosta näin, että kissa oli seurannut Lilyä pihamaalle ja katseli minua tämän jalkojen juuressa.

Kotimatka sujui kommelluksitta. Ilma oli kylmenemässä. Taivas alkoi kirkastua. Kaupunki oli hiljentynyt, kun lopulta sain pysäköityä autoni lumiseen kadunreunaan. Oli jouluaattoilta. Olin uupunut reissusta, olin uupunut koko tapauksen selvittämisestä, olin uupunut kaikesta.

Kaupunki oli hiljentynyt, mutta ei se koskaan ollut kokonaan unessa. ”Onks tietoo?” jostain pimeydestä kuiskaava möreä ääni kysyi minulta melkein heti, kun olin päässyt ulos autosta. Pudistin päätäni. Mitäpä minä sellaisista tietäisin.

Kadulla minua tuli vastaan tuttu hahmo, joka heilautti kättään minulle jostain pimeän keskeltä, jonne lumi loi hieman hämyisää valoa. Hahmolla oli yllään työmiehen asu: nahkapusakka, pussihousut, kumiteräsaappaat ja päässä karvareuhka. Hän oli varmaankin tehnyt pitkää päivää ja kiiruhti nyt kotiin joulunviettoon. Näin, että se oli Vilho, komppaniamme miehiä Kannakselta: 

”Terve mieheen, Arvo.”

”Terve, terve.”

”Kuulitko jo uutisen? Se on Eikkakin sitten lähtenyt. Makasi sinisenä kylpyhuoneensa lattialla. Injektioruisku törrötti yhä käsivarresta. En olisi ikäpäivänä uskonut siitä kaverista.”

Toivotimme toisillemme hyvät joulut ja erosimme. Olin liian väsynyt tunteakseni mitään. Oli myöhä ja monet jo nukkuivat lämpimässä perheidensä luona syötyään jouluaterian ja avattuaan lahjat, jotka joka vuosi olivat sitä runsaampia, mitä kauemmas sääntelyn ajoista alettiin päästä. Vain yksinäiset ja pullon etsijät vaelsivat vielä näitä jäisiä katuja.

Olin näemmä suosittu sinä aattoiltana. Ennen kuin pääsin sisään, vastaan tuli Morgenstjernan juoksupoika. Hän kantoi lahjapakkausta, jonka ojensi minulle. Paketti ei tikittänyt, vaan sen sisällä oli jotain hölskyvää. 

”Herra Mork… Morkken… äh… no, kyllähän te tierätte, lähetti tuomahan tämän teille, herra etsivä. Hän käski toivottaa oikeen hyvää joulua ja sanomahan, että ei kanneta kaunaa.” 

Poika hymyili. Otin pakkauksen ja kiitin poikaa, joka oli jo tiessään. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Avasin paketin kivuttuani ylös toimistoon. Siellä oli kolmen vartin viskipullo, oikein hyvää merkkiä. Mukana seurasi kortti. Siinä luki: 

”Loisti joulun tähti,
enkelkuoroon moni lähti,
tykkimies jo silmäns’ sulki,
uteliaan kissan tietä kulki.

– M.”

Laskin kortin pöydälle. Niinpä tietysti. Tämä oli loppujen lopuksi pieni kaupunki, jossa sana kulki nopeasti. Eikan pikku liiketoimia ei katsottu hyvällä. Morgenstjerna pyrki monopoliin. Siispä Eikka sai lähteä laulamaan enkelikuoroon. Morgenstjerna oli kätyriensä suosiollisella myötävaikutuksella järjestänyt asian niin, että Eikan tykki oli ampunut viimeisen kunnialaukauksensa. Poliisi ei tutkisi asiaa: yksi kuollut narkomaani lisää, mitä sitten? 

Entä Alfredin tapaus? Asia valkeni minulle siinä myöhemmin viskiä siemaillessani. Näin sen oli pakko olla. Alfred oli puuhaillut jotain vajassa, kun hän oli huomannut kissan tarkkailevan hänen touhujaan siellä. 

Valtavasti kiroillen hän oli yrittänyt heittää kissaa jollain esineellä. Siinä rytäkässä hän oli joko osunut vahingossa vajassa säilytettyjen kaasupullojen riviin tai kissa oli säikähdyksissään kaatanut ne. 

Mitä olikin tapahtunut, räjähdys oli seurannut. Olin lukenut vastaavanlaisista onnettomuuksista sen verran, että tiesin tämän olevan mahdollista. Periaatteessa ei tarvittu kuin pieni tärähdys tai kipinä. 

Kissa oli jollain ilveellä päässyt singahtamaan pakoon yhdeksän henkensä turvin. Alfred, joka ei ollut yhtä onnekas, oli menettänyt ainoansa. En voinut todistaa teoriaani todeksi eikä minun kannattaisi soittaa asiasta rouva Noelstadtille. En tiennyt, miten se olisi auttanut Lilyäkään. Minusta se vain tuntui ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. 

Todennäköisesti kissa olisi saanut ankaran rangaistuksen rouva Noelstadtilta: se olisi lähetetty nukkumaan ilman sen iltaista sisäfile- ja kerma-ateriaansa. Lisäksi sille olisi heristetty vihaisesti sormea ja nuhdeltu: ”Tuhma kissa. Hyi. Hyi. Hyi.”

Ennen kuin olin ehtinyt juoda jouluillalliseni loppuun, sain vielä yhden vieraan. Kuulin, kun avain kiertyi toimiston lukossa. Minusta alkoi jo siinä vaiheessa olla suloisen yhdentekevää, halusiko joku murtautua tänne jouluyönä. Olkoon vaikka kokonainen legioona Morgenstjernan gangstereita, presidentti Kekkonen tai joulupukki, minua ei liikuttanut.

Olin kuitenkin hieman ihmeissäni nähdessäni vieraan. Tai ei se vieras ollut, sillä hän oli tullut sisään omilla työavaimilla. Hänellä oli yllään kalanruotokuvioinen vaalean ruskeanharmaa talvitakki, jossa oli tummasävyinen lammasturkkikaulus. Päässään hänellä oli toispuoleinen harmaa lierihattu, joka oli villatweediä. 

Päähineen alla kihartuivat punaruskeat hiukset. Hämärässä toimistossa niihin heijastui ikkunasta alhaalta kadulta tulevaa valoa niin, että ne näyttivät hehkuvan. Leveä suu ja punatut huulet, jotka olin tottunut näkemään aina hieman mutrullaan.

Hansikoiduissa käsissään hän piteli matkalaukkua.

Vilman vihreissä silmissä oli kyyneleitä. Silmät katsoivat minua syyttävästi.

”Etkö sinä tajua, että minä rakastan sinua? Olen rakastanut koko tämän ajan, mutta en usko, että tämä mahdollisuus on milloinkaan edes juolahtanut mieleesi.”

”Sinä esität jotain ritari pelotonta ja nuhteetonta, joka suojelee avuttomia leskiä ja joka jakaa oikeutta, mutta todellisuudessa sinä olet sisältä tyhjä ja kylmä. Sinua ei kiinnosta muu kuin älylliset palapelisi ja pullosi. Sinä olet vain juoppolalli, jolla on keskinkertaista paremmat hoksottimet, ei muuta.”

”Otin palkkani rouva Noelstadtin lähettämästä rahasta. Olemme siis sujut. Hyvästi. Niin, ja hyvää joulua”, hän vielä ehätti lisäämään sarkastisesti. Vilma heitti avaimet pöydälle, otti laukkunsa ja sulki oven perässään. Korkokenkien kaiku rappukäytävässä vaimeni hiljalleen, kunnes tuli aivan äänetöntä.

Katselin toimistoni ikkunasta jouluyötä ja lumisen kaupungin yllä levittäytyviä tähtitarhoja. Liikenne oli vaiennut. Katujen meluisat juhlijat olivat tänä yönä kodeissaan tai kaukana maaseudun rauhassa. Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulankin putoavan. Jossain tuolla avaruudessa tuikkivien tähtien keskellä oli ikuinen joulu. Otin pullosta siivun toisensa jälkeen, kunnes suloinen, lämmin unohdus lopulta saavutti minut.

Kätkö

Sen piti olla helppo keikka. Markolla oli kätkön GPS-koordinaatit kännykässään. Kaupungilla oli liikkunut jo jonkin aikaa huhu, että Kuznetsovin jengin huumerahoja oli piilotettu maastoon yli sadantuhannen euron arvosta. Kukaan vain ei tiennyt, minne.

Sattuman kaupalla yksi venkula oli Markolle velkaa. Pienen neuvottelun jälkeen Markon haltuun oli päätynyt paperilappu, jolle nämä kallisarvoiset koordinaatit oli raapustettu. Molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä neuvonpidon tuloksiin. Venkulakin oli saanut pitää kaikki sormensa ja jatkaa hengittämistä. Marko oli tuskin malttanut ottaa paikan sijainnin kunnolla selville kartasta, kun oli lähtenyt jo matkaan. 

Marko oli hereillä neljättä päivää. Se oli tavallista hänen toimenkuvassaan. Välillä piti myös edustaa. Markolla oli ollut tapaaminen muutaman samalla alalla toimivan tärkeän ulkomaisen liikemiehen kanssa. Virkavallan edustajat tosin olisivat kuvailleet näitä jollakin toisella sanalla. 

Hänellä oli yllään paras pukunsa ja kiiltonahkakengät. Ei ollut aikaa vaihtaa. Piti toimia nopeasti. Ruuhka-Suomi jäi pian taakse, kun Markon tuliterä BMW ahmi kilometrejä. Marko naureskeli jyväjemmareiden traktoreille, joita alkoi tulla vastaan yhä useammin.

Marko oli ajanut jo hyvän matkaa eteenpäin asfaltoimatonta tietä ja kiroillut pomppivaa kyytiä. Oltiin perillä. Hän pysäköi auton tienreunaan ja katseli ympärilleen. Valtavan kokoisten mäntyjen tiheä muuri nousi hänen edessään. Marko kirosi uudestaan. Kätkö olisi jossain tuolla puiden muurin takana. Sille oli myös monta muuta ottajaa, joku näistä mahdollisesti jo matkalla paikalle. Tällaisilla uutisilla kun oli kumma tapa levitä nopeasti.

Markolla oli taitettava kenttälapio takakontissa. Maastossa eteneminen sujui yllättävän vaivalloisesti. Joskus monta vuotta sitten hän oli pari kertaa suunnistanut koulun liikuntatunnilla. Tarkkailuluokalla sekin oli jäänyt. Lyhyen armeija-aikansa hän oli lähinnä viettänyt putkassa, joten metsäkeikat olivat hänen palvelusrekisterissään jääneet vähiin. Hänenlaisensa kaupunkisissit tunsivat vain asfaltin, ottivat maamerkit seinien graffiteista ja katosivat nopeasti virtsanhajuisten kujien hämärään. Metsän siimeksessä he olivat poissa omalta reviiriltään, vieraalla planeetalla.

Marko käytti pian loppuun tuntemiensa kirosanojen repertuaarin kompuroidessaan eteenpäin aluskasvillisuuden ja puiden juuriston seassa. Niihin hän oli useamman kerran kaatua nokalleen. Päämäärä alkoi kuitenkin häämöttää. Korkeiden mäntyjen katedraaliin valo siivilöityi vaivoin jostakin ylhäältä. Marko kaivoi kännykän povitaskustaan tarkistaakseen sijainnin ja sitten kirosi. Ei kenttää. Marko iski nyrkillään männyn runkoon ja katsoi ihmetellen punaiseksi ruhjeeksi värjäytyneitä rystysiään. Sattui. Marko huomasi, että amfetamiinisulfaatin vaikutus alkoi hiipua. Taskun pohjallakaan ei ollut yhtään jäljellä. 

Marko oli merkinnyt kännykän karttaan kätkön tarkan sijainnin. Nyt ruutu näytti pelkkää tyhjää. Hän oli uskonut, että pystyisi muistamaan kartan yksityiskohdat ulkoa, että ne olisivat tallentuneet johonkin valokuvamuistiin. Nyt vain puut pyörivät hänen silmissään piirileikkiä ja tuuli suhisi korvissa. Lapio kädessä tuntui lyijynraskaalta. Enää hän ei edes muistanut, mitä reittiä oli tullut. Kaikki puut näyttivät samanlaisilta sekä edessä että takana.

Tuolla näkyi häämöttävän jonkinlainen aukio. Oliko kätkö merkitty kartassa juuri sen luokse vai ei? Marko lähti kiiruhtamaan aukiota kohti, sitten kaatui naamalleen, kun kiiltonahkakengän mudan tahrima kärki tarttui yhteen maassa risteilevistä puunjuurista. Marko kirosi ja huomasi sitten, että puvun housujen kangas oli repeytynyt melkoisen matkaa vasemman polven kohdalta. Hän kokeili polvea kädellään. Tuntui kuin polvilumpion luu olisi törröttänyt jotenkin oudon terävänä ja sormiin tihkui verta. Marko pääsi joten kuten ontumaan eteenpäin jalallaan. Ei voinut sanoa, oliko siinä murtumaa vai ei. Kämmenpohjissa, joilla hän oli ottanut kaatumisen vastaan, oli myös jonkinlaiset ruhjeet. Naamataulukin oli tainnut saada jotain osumaa, mutta lähimaillakaan ei ollut peiliä josta tarkistaa asia. 

Markoa heikotti. Oli pakko istua alas naavan peittämälle suurelle kivelle ja pitää hengähdystauko. Metsän kosteus sekoittui hikeen, joka kylmeni pian. Häntä alkoi paleltaa. Marko oli ajatellut hoitaa homman nopeasti ja vain kaivaa rahat ylös, sitten huristella takaisin Stadiin. Sen jälkeen hän olisi hankkiutunut äkkiä pois maasta, ehkä Pohjois-Suomen kautta Ruotsiin ja sieltä Köpikseen. Sitten Keski-Euroopan halki Monacoon, Rivieralle… minne tahansa, kunhan pois ja mahdollisimman kauas.  

Tuulen hiljainen suhina korvissa kuulosti oikeastaan aika rauhoittavalta. Marko ei muistanut, milloin hän oli viimeksi ollut keskellä tällaista hiljaisuutta. Aina oli jotain. Kaduilla ei ollut rauhaa yölläkään. Kamadiileillä äkkirikastuneet venkulat huudattivat katumaastureidensa stereoita bassokaiuttimet näyteikkunoita tärisyttäen. Aina oli jossain bileet. Aina ulvoivat kyttien sireenit, ambulanssit kuskasivat pillit päällä siipeensä saaneita tai överit vetäneitä lähiöiden hupparipäitä. Aina heitti joku piripäissään loppumatonta läppää, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Täällä olisi voinut kuulla vaikka neulan putoavan. Univaje teki tehtävänsä ja Markon silmät alkoivat painua kiinni.

Äkillinen rapsahdus säpsähdytti hänet hereille. Kesti kotvasen ennen kuin hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Paleli ja hengitys höyrysi. Vielä hetki sitten hän oli ollut jossakin muualla, missä paistoi aurinko ja laineet lipuivat hitaasti rantaan. Hän tajusi polvessa jomottavan terävän kivun, joka tuntui voimistuvan aaltoina, muisti missä oli ja miten oli tänne päätynyt. Oliko hän uneksinut äskeisen räsähdyksenkin? Kauanko hän oli oikein ollut unessa? Hän yritti kohottautua seisomaan, jolloin kipu toden teolla kiskoi hänet hereille. Äkkiä hän valpastui.

”Tuu jätkä esiin, niin mä niittaan sut!” hän huusi pimeydelle. Vastausta ei kuulunut. Glock 22, jonka hän oli kiskonut esiin jostain takkinsa alta, heilui hänen kädessään vahvistukseksi sanoille. Ne olivat nähneet hänet. Ehkä joku Kuznetsovin porukasta oli tullut hakemaan rahoja. Ehkä se pikkunilkki oli laulanut asiasta muillekin. 

Pimeydessä jokin liikkui. Oliko se ihminen vai eläin? Marko ampui ilmaan. Laukaus repi kaarnaa männyn rungosta jossain ylhäällä. Markon ääni kuulosti käheältä, kun hän avasi suunsa ja huusi. ”Älä jäbä yritä. Turha sun on siellä puskassa käkkiä. Kyl mä nään sut.” Ei hän mitään nähnyt, jäi kuitenkin kuulostelemaan hetkeksi. ”Tuu esiin sieltä. Oot sä jätkä ihan dille?” Marko raakkui. ”Me voidaan hei tehdä diili näistä fyffeistä. Fifty-sixty, hä hä hä.” Ei hän oikeasti rahoja suostuisi jakamaan, vaan ampuisi saman tien, kun näkisi liikettä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä metsä vastannut.

Marko irvisti. Olivatko ne vetäytyneet sivummalle vai lähteneet hakemaan lisäjoukkoja? Tulkoot vaikka jengillä, eivät he saisi häntä tapettua. Hän tanssahteli jonkinlaista irvokasta tanssia yrittäessään ontua eteenpäin vasenta jalkaa varoen. Markon kenkä osui johonkin kovaan. Se ei ollut kivi. Se oli hätäisesti haudattu saviseen maahan, päälle kasattu ohut kerros multaa, kuolleita lehtiä ja risuja. Marko tökkäsi kasaa uudestaan varovaisesti kengänkärjellä. Kuulosti ontolta. Marko irvisti uudestaan kivusta ja alkoi tökkiä kasaa lapiollaan, sitten kaapi sillä multakerrosta päältä pois niin nopeasti kuin vain pystyi. Hän oli ollut koko ajan näin lähellä kätköä!

Alta paljastui mudan ja saven töhrimä Samsoniten matkalaukku.
Laukussa oli numerolukko, jonka hän kampesi hermostuneesti auki povitaskussa olleella ruuvimeisselillä. Hän kiskoi laukun kannen ylös sydän jyskyttäen.

Laukusta paljastuneet seteliniput oli kääritty ilmatiiviisti suljettuihin Minigrip-pusseihin, jotka oli vielä työnnetty toisten pussien sisään. Marko yritti arvioida rahamäärää. Puoli miljoonaa? Miljoona? Reilusti yli satatonnia ainakin.

Marko tarttui matkalaukkuun. Maasta löytyi sopivan kokoinen karahka, jonka hän saattoi painaa kainaloonsa kävelykepiksi. Sen avulla hän linkutti vaikeasti eteenpäin matkalaukkua vasemmassa kädessään raahaten. Oikeassa hän piteli asettaan.

Voitonriemuisena Marko jäljitti polkua takaisin autolle, jonka hän oli jättänyt tienreunaan. Nyt hän voisi tehdä mitä vain. Hän häipyisi kauas tästä turvenuijien, junttien, kyttien ja kyylien maasta jonnekin, jossa osattaisiin todella elää. Ei enää lumisohjossa rämpimistä. Vielä vähän matkaa. Marko konkkasi karahkaan nojaten, matkalaukun kantokahvaa tiukasti puristaen. Kuivat oksat napsahtelivat poikki hänen reitillään. Oli säkkipimeää, musteenvärisellä taivaalla tähdet vain tuikkivat kuin pikkuruiset neulankärjet. Jos metsässä joku oli ollut väijyssä, tämä oli poissa nyt. Hänen oli häivyttävä ennen kuin paikalle tulisi lisää jengiä.

Vielä vähän matkaa ja… Pimeydestä ilmaantuneet oksat löivät Markoa kasvoihin. Samassa hän tunsi liukkaiden kenkiensä luistavan märässä savessa jyrkästi alaspäin viettävää polkua. Luisu päättyi äkkiä polulla lojuvaan kaatuneeseen puunrunkoon. Markon terve jalka iskeytyi siihen voimalla. Maankamara katosi hänen altaan. Matkalaukku kirposi Markon otteesta.

Marko ehti vielä kuulla rantakaislikon kahinan allaan ja rajun loiskahtavan äänen, kun hän rojahti suoraan hyiseen veteen kasvot edellä. Hän yritti turhaan haukkoa henkeä ja vesi syöksyi hänen keuhkoihinsa. 

Sen piti olla helppo keikka. Nuori uroskettu oli lähtenyt liikkeelle hämärän tultua. Se oli kuullut läheltä lampea rapinaa ja arvellut nappaavansa ilta-ateriaksi mehevän jänispaistin. Se oli kuitenkin mennyt piiloon outoa ontuen kulkevaa kaksijalkaista petoa, joka äänteli pelottavasti. Nähdessään pedon vajoavan lammen mustan veden alle se oli jäänyt hetkeksi aikaa haistelemaan rantaan kunnes oli tullut taas aivan hiljaista. Petoa ei näkynyt eikä kuulunut enää. Repolainen jolkotteli takaisin metsään toiveikkaana uudesta saalisonnesta. Ilta oli vielä nuori.