Tulikuningatar

Se oli vappu kuin ei yksikään sitä ennen eikä sen jälkeen. Jääkylmä vesisade vihmoi Keskustoria. Tämä ei suinkaan latistanut juhlatunnelmaa. Illan hämärtyessä väkeä pikemminkin alkoi kertyä sankoin joukoin paikalle. Oli haalarikansaa mustatupsullisissa ylioppilaslakeissaan ja muuta väkeä, joka oli värjöttelyyn osannut varautua tukevalla kokovartalopuudutuksella. Sitä oli siemailtu iltapäivästä lähtien. Yleinen mekkala oli sen mukainen. Vappupillien kimeät töräykset repivät hyistä ilmaa.

Olin liikkeellä jokseenkin vastoin tahtoani. Mieluimmin olisin siksi illaksi linnoittautunut kotiini, vaikka naapureiden läpi yön jatkuva mekastus tuskin olisi antanut minulle rauhaa. Ossi ja Ville olivat kuitenkin vaatimalla vaatineet, että tehtäisiin baarikierros ja myös minun oli oltava mukana. Olin vastahakoisesti suostunut. Enhän halunnut olla mikään jengipetturi ja tunnelman pilaaja.

Paria iltaa aikaisemmin olin käynyt kylässä sedälläni. Suvussamme häntä hieman vieroksuttiin kummajaisena. Toisaalta häntä pidettiin harmittomana. Minusta oli kuitenkin aina hauska kuunnella sedän tarinoita, samalla kun silmäilin tämän merkillistä kotikirjastoa.

Setä asui toista sataa vuotta vanhassa kivitalossa, yhdelle ihmiselle liian suuressa keskustahuoneistossa, joka oli sisustettu antiikkisilla perintöhuonekaluilla, tauluilla ja kaikenlaisella vanhalla esineistöllä. Niiden keskellä aika tuntui pysähtyneen jonnekin menneisyyteen.

Sedän maailmankuva oli eklektinen yhdistelmä muinaista kansanperinnettä ja kaikenlaisia vuosikymmenien ajan opiskeltuja esoteerisia salatieteitä. Sitä höysti perimätieto, joka sedän mukaan oli kulkenut suvussa. Perheeni piti setää höyrähtäneenä. En minäkään tämän juttuihin uskonut, mutta minusta niillä oli jonkinlaista korkeaa viihdearvoa, varsinkin kun setä osasi kieltämättä kertoa niitä varsin mukaansa tempaavalla tavalla.

”Oletko kuullut, että vanha kansa uskoi noitien ja kaikenlaisten demonisten voimien olevan liikkeellä juuri vappupäivää edeltävänä Valpurinyönä?” setä aloitti sillä kertaa. ”Enpä voi väittää kuulleeni”, sanoin ja hörppäsin vihreää teetä. Tiesin, että taas seuraisi kokonainen esitelmä muinaisesta taikauskosta. Sedän viehtymys demonioppiin oli yksi piirre, joka minua aina jaksoi kummastuttaa. Tämän mukaan joka vuosi oli tiettyjä ajanjaksoja, joita täytyi varoa, koska nämä paljon puhutut pahat voimat olivat juuri silloin valloillaan. Seurasi pitkä selonteko keskiaikaisista noitasapateista, jotka kuulemma olivat olleet suosittua ajanvietettä nykyisen vapunaaton yön tienoilla. Vielä lähtöä tehdessäni setä muisti painottaa: ”Varo Valpurinyötä, Esko, varo Valpurinyötä.” Kotimatkalla minua hymyilytti.

Ossi ja Ville olivat jo juhlatunnelmissa. Serpentiiniä roikkui kummankin vaatteista ja he kierrättivät keskenään teräksistä taskumattia, jota työnnettiin puoliväkisin minullekin. Kostutin sillä näön vuoksi hieman huuliani. 

Keskustorille oli pystytetty markkinatelttojen sokkelo, josta nousi grillatun makkaran ja paistettujen perunoiden käry. Vapputori oli tuotu täyteen kaikenlaisia kojuja ja myyntipöytiä. Rasvassa käristetty pikaruoka ja metrilaku tekivät kauppansa. Knallihattuinen helppoheikki kalapuikkoviiksissään mesosi yhden kojun luona. Ilmassa oli karnevaalin tuntua. Katajainen kansa oli noussut talviuniltaan ja lähtenyt koloistaan tuulettumaan. 

Painovoima osoittautui jo joidenkin juhlijoiden pahimmaksi viholliseksi. Nähtiin erilaisia siksak-kävelyn tyylinäytteitä. Puoliksi sulaneet makkaraperunat huuhtoutuivat kitkerien sappinesteiden seassa katukiveykselle. ”Känni päälle!” kajahti teekkareiden sotahuuto. Minä katsoin kelloani. Kauanko vielä pitäisi juhlia ennen kuin saisi lähteä kotiin?

Vanhan kirkon kohdalla huomasin hänet. Valkoinen kangassadetakki, vaaleat hiukset jotka kehystivät kasvoja ylioppilaslakin alla. En koskaan ollut käyttänyt omaani lakkiaispäivän jälkeen. Se tuntui liian kornilta. Olin ensin vain vilkaissut naista. Vain yhdet kasvot torin satojen juhlijoiden joukossa. Sitten oli pakko vilkaista uudestaan. Minusta tuntui, että olin nähnyt jotain merkillistä. 

Minulla oli paha tapa jäädä tuijottamaan kauniita kasvoja kuin jokin maalaismoukka. Tunsin käden tarttuvan takinhihaani. Käsi kuului Villelle. ”Hei Esko, nyt mennään. Baariin on varmaan jo hirveä jono.” ”Joo joo, mennään mennään”, kuulin ääneni sanovan. Nainen oli ehtinyt kadota.

Tuoppini lojui koskemattomana tiskin päässä, mihin nojailimme puheensorinan täyttämässä baarissa. Ossi ja Ville olivat keskittyneet omaan tarinointiinsa, josta kuulin ehkä vain noin kolmasosan. Jotain, mitä kullekin oli sattunut töissä viikon aikana. Autojen ja polttonesteiden nykyhinnoista. Jääkiekosta. ”Hei Esko, ethän sä juo mitään”, Ossi sanoi. 

Viereisessä pöydässä juoppolalli paasasi omaa tarinaansa: ”Mä voisin heittää tähän väliin pienet profetiat. Pian nimittäin alkaa tapahtua. Ei jengi katsele enää kauempaa leikkauslistoja ja kuinka köyhää kansaa lyödään kyykkyyn kerta toisensa jälkeen. Se lähtee kaduille. Mutta mitä sitten tapahtuu on, että porvarilehdistö leimaa tämän porukan anarkisteiksi, punikeiksi ja muuksi roskaväeksi. Tämän maan kohtalosta päättävät möhömahaiset, maastopukuihin sonnustautuneet katkerat viiksiniekat, jotka ovat päristäneet pappamopolla kirkonkylän Essolle juomaan pullon pilsneriä ja jotka pelkäävät yli kaiken minareettien nousemista sinne korven keskelle. Niin kuin kukaan järkevä ihminen sinne ryteikköön haluaisi muuttaa! Siitä päättävät espoolaiset hienostorouvat, jotka istuvat Westendin luksushuvilassa miesvainajiensa osakkeiden päällä ja pelkäävät, että prekariaatti ja muu rupusakki rynnistää ovesta nyysimään pöytähopeat! Tuulipukukansan tyytymättömyys kanavoidaan edelleenkin siihen, että levitetään tarinaa parista somalista, jotka saa fattasta luksuslastenvaunuja ja ajelee sossurahoilla hankituilla mersuilla. Ja tämä taas tuohduttaa pubikansaa enemmän kuin mitkään veroparatiisit tai rikkaiden perintöveron poistamiset ikinä. Silkkaa 30-lukua, jumalauta!” 

Siinä samassa oli juoppolallin olkapäässä kiinni portsarin kaivurinkauhan kokoinen koura. ”Jospa lähtisit siitä kadulle paasaamaan. Ja seuraavat puoli vuotta kannattaa käydä jossakin muussa pubissa.” 

Juoppolalli lähti alistuneena kuin kissapennun rääpäle, jota emo roikottaa hampaissaan pois pahanteosta. Juoppolalli ehti vielä huikata meille: ”Hei pojat, muistakaa että kapina elää!” Ossi ja Ville kohauttivat olkapäitään kuin äänettömästi todeten, että kaikenlaisia tyyppejä sitä onkin.

”Aina sama juttu, kun lähdetään pitämään hauskaa. Äijä ei juo, ei käy naisissa. Mitä varten sä ylipäätään oot elossa?” Ville jatkoi välikohtauksesta piittaamatta ja minulle sanansa suunnaten, närkästyneenä ja 21-vuotiaan kaikkitietävyydellä. Nyt otin siemauksen oluesta. Se maistui kitkerältä. ”Älkää ny viittikö”, sanoin. Mietin, mitä yhteistä minulla oikeastaan oli Ossin ja Villen kanssa muuta kuin, että olimme sattumalta käyneet kolme vuotta samaa lukioluokkaa. Ehkä minäkin olin kuin setäni, outo kummajainen, jota tavalliset asiat eivät kiinnostaneet.

”Tehkää, mitä tykkäätte. Mä ainakin lähden tsekkaamaan skenen”, Ville sanoi ja lähti kiertämään baaria ja katsomaan, näkyisikö tuttuja tai mahdollista vappuheilaa. ”Mä käyn tarkastamassa saniteettitilojen kunnon”, Ossi sanoi ja suuntasi vessaa kohden. Jäin siihen tiskin ääreen yksinäni enkä voi väittää, että asia olisi haitannut minua. Harkitsin jo, häipyisinkö sillä aikaa, kun Ossi ja Ville olisivat poissa, mutta sitten päätin, että se olisi lapsellista käytöstä. Tällöin näin hänet uudestaan.

Siinä hän seisoi narikan luona ja oli lähdössä pois. Silmäni erottivat hänet juuri ja juuri juhlijoiden vellovan ihmismuurin takaa. Lapsellista tai ei, nyt tekisin uuden päätöksen, sillä en ollut naimisissa Ossin ja Villen kanssa eikä läsnäoloani oikeastaan edes kaivattaisi. Selitellä voisi sitten jälkeenpäin, jos sellaiselle tarvetta olisi. 

Ponkaisin baarin ulko-oven vieressä olevalle vaatenaulakolle muovinen narikkaläpyskä kourassani. Ajattelin, että ehtisin tavoittaa hänet vielä. Onneksi baariin oli enemmän sisääntulijoita kuin sieltä lähtijöitä, joten sain takkini nopeasti. Joskin sekin aika tuntui ikuisuudelta. Harpoin ulos kadulle ohi kaapin kokoisen kaljupäisen portsarin, joka tuijotti tuimana baarin oven takana kiemurtelevaa iloisen äänekästä ihmiskäärmettä.

Kurotin kaulaani ja tiirailin ympärilleni, onnistuisinko näkemään hänestä enää vilaustakaan. Hyisestä ilmasta huolimatta katu oli täynnä elämää. Kevään juhlaa juhlittaisiin hampaat irvessä vaikka kolmenkymmenen asteen pakkasessa.

Alkuillasta anarkistit olivat pitäneet oman marssinsa ja herättäneet pahennusta ikuista talvisotaa elävässä väestönosassa. Nyt kadulla näkyi muutama yksittäinen syndikalisti niittien ja bändilogojen kirjomissa mustissa nahkatakeissaan ja värikkäinä piikkeinä taivasta kohti törröttävissä hiuksissaan. Anarkisteille aukoi päätään joku vahvasti humaltunut keski-ikäinen mies trenssitakissaan ja ylioppilaslakissaan, josta sojotti musta tupsu. 

Kuului särkyvän lasin ääntä, kun lähistöllä räjähti pullo sirpaleiksi katuun. Harpoin eteenpäin sirpaleiden keskellä. Kadusta nousi mäskin ja happamanmakean viinin lemu. Kadun varrella päivysti ambulanssi. Ensihoitajat paikkailivat siipeensä saaneita. Tienkaarteeseen, jossa Hatanpään valtatie vaihtui Hämeensillaksi, oli pystytetty rumpusetti, jonka takana istui hattupäinen mies takomassa ohikulkijoille intensiivistä rytmiä. Reppuselkäisiä hupparinuoria seisoi ringissä rumpujen ympärillä.

Monenkirjavien foliopallojen ryhmät uhmasivat hetkellisesti painovoimaa kuin värikkäät päiväperhoset, joille tuli illansuussa noutaja. Shamppanjapullon näköinen yksinäinen vappupallo leijui juhlijoiden yllä. Lähiöiden äänekkäät nuoret sällit velloivat laumoissaan eteenpäin. Toppatakkien seassa näin joitakin minihameissaan jääkylmää sadetta uhmaavia nuoria leidejä, jotka olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa. Stilettikorot vain kopisivat lasinsirpaleiden keskellä. 

Lisää kirjavanväristä haalarikansaa rynnäköi eteenpäin kadulla serpentiineihin kietoutuneina. Joitakin vanhempien ihmisten seurueita siisteissä poplareissaan ja ylioppilaslakit päässään erottui nuorison keskeltä. Sujahdin keskelle vellovaa, huojuvaa väkijoukkoa, jonka piirteet sumenivat yhteen kuin jossakin abstraktissa maalauksessa. 

Fat Ladyn valokirjainten alla jonotettiin sisäänpääsyä. Mustan nuoren lenkkareissa välkkyivät led-valot. Suomalaiskansalliseen möykkään ja örinään sekoittuivat ”salaam aleikum – aleikum salaam” -tervehdykset ja nasaali amerikanenglanti. Täyttymystä etsittiin kaikilla kielillä.

Aloin jo menettää toivoni, että löytäisin häntä enää. Olin kävellyt hyvän matkaa pois ydinkeskustasta ja kadut olivat jo tyhjenneet juhlijoiden laumoista muutamaa satunnaista seuruetta lukuun ottamatta. Tampereen kokoisessa kaupungissa ei tarvitse mennä iltaisin kovinkaan kauaksi Hämeenkadusta, kun päätyy jo keskelle lohdutonta autiutta betonisten pihojen ja asfaltin keskellä.

Silmäilin kivistä autiomaata ja pimeinä ilkkuvia ikkunoita. Kuin valonkajastus keskellä pimeyttä, siellä hän oli. Hän käveli päättäväisesti eteenpäin noin korttelin päässä edelläni. Ylioppilaslakki heilui vaaleilla kutreilla. Kiihdytin vauhtia ja pian melkein jo saavutin hänet. Hän ei huomannut minua. Ajattelin kauniita kasvoja, jotka olivat olleet mielessäni koko illan. Olimme niukasti valaistulla kävelytiellä, jossa kolkot tiiliseinät hautasivat kadun hämärään. Tunsin oloni syylliseksi ja inhottavaksi. Toivoin, ettei hän ymmärtäisi minua väärin. En ollut mikään elämän vonkamies enkä tekisi pahaa. Minun oli vain saatava puhua hänen kanssaan.

Äkkiä hän kääntyi ja katsoi minua. Kaunottaren sijaan näin lakin alta vanhan naisen hirvittävään irvistykseen vääntyneet kasvot. Pupilleja ei näkynyt ja kasvojen silmäaukot olivat tyhjät, mutta ikään kuin hehkuivat kelmeää valoa. Ennen kuin tajusinkaan, nainen oli muuttunut liki kolmimetriseksi ja tämän käsi puristi minua kurkusta kuin rautapihdit niin että hengitykseni oli salpautua. Tämä sähisi minulle kammottavalla äänellä: ”Kuka olet ja miksi seuraat minua?” ”Esko… Esko mä vain olen. En mä ta-tarkoittanut mitään pahaa”, sain soperrettua, kun hahmon ote kurkustani heltisi hieman. Nyt hahmo muistutti taas ihmistä ja kasvot olivat pikemminkin surulliset kuin raivon vallassa, kuten vielä hetki sitten. Silmät olivat edelleen tyhjät ja hehkuivat tuota kammottavaa valoa.

”Minä olen Tulikuningatar”, kuulin äänen puhuvan kuin haudasta. ”Valkoiset polttivat minut kotitalooni vappuaattona 1918. Olin piileskellyt siellä taistelujen päättymisestä asti. Ne kutsuivat minua punikkihuoraksi ja noidaksi, koska tunsin lääkekasvit ja osasin parantaa ihmisiä. Ovi teljettiin ja talo sytytettiin palamaan. Luulin kuoleman vapauttavan minut, mutta jäinkin varjona vaeltamaan näitä tienoita. Joka vappuaatto minun on annettu palata ihmismuodossa tähän kaupunkiin, mutta vain yhdeksi illaksi.” 

Olin edelleen kauhun vallassa ja yritin vain saada hengitykseni tasaantumaan. Tulikuningattaren silmät olivat palautuneet ihmismäisiksi. Ne olivat syvänvihreät ja kauneimmat, jotka olin koskaan nähnyt. Se tuntui unelta. 

”Esko… Esko… Se oli myös minun sulhaseni nimi. Ne pitivät häntä Hennalan vankileirillä juuri silloin, kun taloni poltettiin. Kun hän pääsi vapaaksi, hän suri aikansa, löysi lopulta jonkun toisen, perusti perheen ja eli vanhaksi. Näin hänet viimeisenä vappuaattoiltana vanhainkodin pihassa. Hän oli jo kumara vanha mies ja kulki kepin kanssa. Minusta tuntui, että hän huomasi minut ja jäi katsomaan minua, kun hoitaja talutti hänet sisään iltateetä juomaan. En tiedä, kertoiko hän kenellekään asiasta, ja jos kertoikin, luultavasti häntä pidettiin vain vanhana höppänänä. Pian sen jälkeen hän olikin poissa.” 

En osannut sanoa yhtään mitään. Muistin sedän tarinat ja kuinka olin naureskellut niille. Toinen puoli minusta oli edelleenkin peloissaan, toinen taas yritti löytää järjellistä selitystä koko asialle. Oliko tämä jonkinlainen käytännön pila, jonka Ossi ja Ville olivat minulle järjestäneet? Oliko minuun käytetty jonkinlaista hypnoosia, suggestiota tai annettu vaivihkaa jotakin psykedeelistä huumetta, joka sai minut näkemään hallusinaatioita? Vai olinko lopultakin sitten seonnut ja nyt jonkinlaisessa psykoosissa?

”Esko”, hän sanoi minulle. ”Voisitko kävellä vähän matkaa kanssani? Tämä yö ei kestä loputtomiin ja siitä on niin kauan, kun olen puhunut kenenkään kanssa.” Tulikuningatar ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen. Se tuntui sirolta ja lämpimältä, toisin kuin se jäinen teräspihti joka oli kuristanut kurkkuani hetkeä aikaisemmin.

Sade oli tauonnut. Likaisen ruskeanharmaa taivas häämötti tornitalojen mustien varjojen takaa. Kaupungin valosaaste sai sen hohtamaan himmeästi. Kuljimme yhdessä sanaakaan sanomatta. ”Sinä taisit hieman pelätä minua äsken”, Tulikuningatar rikkoi hiljaisuuden. ”Joo, kyllä se vähän jänskätti. Hemmetin hyvä vappunaamari kyllä sulla”, sanoin hieman nolona. Hän hymyili ujosti.

Kävelimme vain. Lopulta uskaltauduin kysymään: ”Oletko sinä oikeasti noita? Aave? Demoni?” Tiesin, että ne olivat typeriä kysymyksiä, mutta jonkinlainen selkeys minun oli asioihin saatava. 

Tulikuningatar huokaisi ja sanoi: ”En enää itsekään tiedä. Jos jokin uhkaa minua tai jos olen vaarassa, tuo hetki sitten näkemäsi… demoninen puoli minussa vain nousee esiin. Se suojelee minua. Normaalisti olen vailla hahmoa. Jotkut kyllä saattavat vaistota läsnäoloni, mutta yleensä he ovat liian peloissaan vaivatakseen minua. On sitten niitä, jotka häiritsevät minua: liian uteliaita ja nenäkkäitä parapsykologian tutkijoita mittareineen, tai sitten astraalimaailmasta tulevia pahantahtoisia tai pelkästään ilkikurisia henkiä. Niille täytyy pitää vähän jöötä”, Tulikuningatar virnisti ja jatkoi:

”Aika ei jätä teitä ihmisiä rauhaan. Vuonna 1918 minä liu’uin ajan ulkopuolelle. Se ei pitänyt minua enää vankinaan. Aaveet ovat yleensä kuin meripihkaan säilöttyjä hyönteisiä. Ne ei muutu, eivät opi, eivät kehity. Sen sijaan minä muutuin aikakausien mukana, pidin siitä huolen. Minä uin radiokanavilla, imin sisääni radioaaltoja. Kun televisio tuli, tv-kuvasta tuli minun ravintoani. Bittivirta oli luonnollinen kotini, olin aave koneessa. Siksi älä kysy, miksi en puhu vanhan ajan kieltä, miksi en elä museossa. Ikuinen nuoruus ja jatkuva muutos; minä näen, kuulen ja tiedän kaiken, siinä minun kiroukseni.”

Puhuin Tulikuningattaren kanssa pitkään elämästä, kuolemasta, historiasta, Suomesta ja koko maailmasta. Hän kysyi minulta mielipidettäni maailman nykyisestä menosta. Sanoin, että en oikein tiennyt, mitä sanoa. Minusta yleisellä tasolla mentiin kohti yhä synkempiä aikoja, mutta tällaista oli kestänyt jo niin kauan kuin mihin nykyisen sukupolven muisti ylti. Oli ollut terrori-iskut, sodat ja talouskriisit. Yhteiskunnassa oli paljon ihmisiä, jotka voivat todella pahoin. Muuten taas jokainen eli omassa autistisessa kuplassaan. Kukaan ei kuunnellut toista. Maailmaa hallitsivat omaan ääneensä rakastuneet ja omaa kuvaansa ihailevat. Jokainen saattoi rakentaa oman mielikuvitusmaailmansa ja elää sen hallitsijana. Herätys siitä todellisuuteen oli aina rujo. Oli jonkinlaisen kollektiivisen aivokuumeen aikakausi. Hysteria hallitsi, näköalattomuus vallitsi. Rakennettiin vihollis- ja uhkakuvia. Epävarmuus sai ihmiset käpertymään itseensä. Joskus oli ollut ajanjakso, joka oli ollut täynnä tulevaisuudenuskoa. Ihmiset olivat aidosti uskoneet, että maailmasta tulisi vielä parempi paikka. Se oli ollut utopioiden aikaa. Näytti siltä, että niiden sijaan mentiin kohti dystopioita. Totalitarismista oli saatu vain lyhyt hengähdystauko. Nyt se teki taas tuloaan. 

Tiesin, että vuodatukseni oli lapsellinen. Se oli sellaisen ihmisen vuodatus, joka vietti liikaa aikaa yksikseen miettien asioita, mutta jolta toisaalta puuttui kyky syvempään analyysiin ns. asiantuntijoiden, kovien faktojen ja tilastojen hallitsemassa maailmassa. Minun oli puhuttava tai vaiettava kokonaan. 

Tulikuningatar kuunteli paatoksellista jeremiaadiani mietteliäänä. Vähitellen hänen silmänsä alkoivat hehkua ja kasvot jälleen vääristyä hirviömäisiksi. Olennon ääni muuttui kammottavaksi kihinäksi, kuin rätiseväksi tuleksi.

”Minun kostoni on hirvittävä. Ei tiiltä tiilen päälle jää tähän kaupunkiin. Viattomien veri huutaa hyvitystä”, se kihisi. Sitten minä näin.

Se oli vappu kuin ei yksikään sitä ennen eikä sen jälkeen. Näsinneula paloi soihtuna. Liekkien tanssi heijastui Näsijärven mustaan veteen, johon putoili näkötornin särjetyistä ikkunoista palavia ihmisiä. Koko Tammerkoski oli muuttunut tulimereksi. Ihmiset kirkuivat kauhuissaan ja ryntäilivät ympäriinsä paniikin vallassa. Pukumiehiä hyppeli alas liekehtivän Tornihotellin terassilta. Joku yritti paeta base-hyppäämällä. Finnairin vuorokone syöksyi Naistenlahden voimalaan. Junaradan varrella kököttävät VR:n öljysäiliöt räjähtelivät korviahuumaavaa ääntä pitäen. Punakaartilaisten haamut miehittivät kadut. Tulimyrsky räjähti ulos Rantatunnelista. Paineaallon voimasta ajoneuvot lentelivät ympäriinsä tehden syöksykaarteita ilmassa kuin pikkupoikien leikkiautot hurjassa hiekkalaatikkoleikissä. Keskustorin vastakkaisilla puolilla punaisten ja valkoisten soittokunnat kajauttivat soimaan samanaikaisesti Internationaalin ja Jääkärimarssin. Hakametsän jäähallissa käynnissä oli paikallispeli Tappara – Ilves. Kentän reunassa käyty kiivas nyrkkitappelu keskeytyi äkkiä, kun jää muuttui pelaajien luistimien alla tuli-infernoksi. 

Pian näky katosi ja maailma palautui ennalleen. Oli jälleen vain koleasti yksinäinen öinen katu, Tulikuningatarkin jälleen ihmismuodossaan.

”Näit juuri, mihin olisin pystynyt halutessani, mutta päätin antaa armoa tälle kaupungille. Toisin kuin minulle annettiin.”

Tulikuningattaren äänessä oli jotain surullista. Aamu alkoi sarastaa. Oli jäähyväisten aika. En halunnut sitä.

”Mikä sinun oikea nimesi on? En oikein usko, että sinut kastettiin Tulikuningattareksi.”

Olin varma, että heräisin tästä unesta hetkenä minä hyvänsä, mutta se vain jatkui jatkumistaan. Enkä edes halunnutkaan herätä.

”Se on Valpuri. Hyvästi, Esko.”

Erosimme. Hän oli kadonnut ilmaan. 

Kertoisin sedälleni kaiken. Vain tämä voisi auttaa minua, jos kuka. En palaisi Ossin ja Villen väljähtyneen oluen makuiseen maailmaan, josta baaritoilailujen värittämien levottomien sinkkuvuosien jälkeen hautauduttaisiin kolmikymppisenä perhe-elämään ja rivitalonpätkään jossakin nukkumalähiössä. Se ei enää riittäisi minulle.

Minä odottaisin, kunnes tapaisin hänet uudelleen. Minä odottaisin häntä kokonaisen vuoden päivät. Ja sitä seuraavan. Ja sitä seuraavan. Vaikka elämäni loppuun asti.