23.2.2016 · 09:51
Illan viimeinen hidas
Billy-Bob ja Lucy Jane nojailevat toisiinsa tennesseeläisessä baarissa. Jossain sivummalla paikan vakiojuoppo oksentaa kukkaruukkuun. Hetkeä myöhemmin parkkipaikalla baarin neonvalon heijastuessa konepellin kromista Lucy Jane seuraa pamppailevin sydämin, kun Billy-Bob kaivelee vaivalloisesti jotakin collegetakkinsa povitaskusta. ”Oh, se on sormus! Vihdoinkin hän kihlaa minut! Jumalalle kiitos tästä hetkestä!” Lucy Jane ajattelee ja tuntee pakahtuvansa nähdessään Billy-Bobin nostavan esiin jonkin pyöreän renkaan. Sitten Lucy Jane huomaa, että rengas on liian suuri sormukseksi. Se on kumia ja näyttää keskeltä läpikuultavalta. Billy-Bob virnistää irstaasti.
Elipä kerran eräällä pienellä lammella sammakkokuningas. Se oli suurin ja lihavin kaikista lammen sammakoista. Sillä oli vikkelä ja liukas kieli, jolla se pyydysti kärpäsiä.
Sammakkokuningas oli noussut valtaan levittämällä eripuraa muiden sammakoiden keskuuteen. Sammakkoja kuulemma sorrettiin, röyhkeät sorsat valtasivat lammikot jotka olivat kuuluneet iät ja ajat sammakoille. Kun sammakkokuningas oli toistamistaan toistanut tätä sanomaa puhuessaan muille sammakoille, häntä oli vähitellen alettu uskoa.
Näin sammakkokuningas keräsi lopulta valtavan äänisaaliin pelokkailta ja tyytymättömiltä sammakoilta, jotka tunsivat elämänsä jatkuvasti käyvän tukalammaksi. Sorsat olivat syypäitä kaikkiin sammakoiden ongelmiin, äänestäjät olivat lopulta uskoneet ja alkaneet sorsia sorsia aina tilaisuuden tullen. Lopullisena tavoitteena oli karkoittaa kaikki sorsat lammelta.
Sammakkokuningas oli kerännyt hoviinsa joukon hännystelijöitä, jotka tekivät mitä vain miellyttääkseen hallitsijaansa. Jos joukon kurnutus kävi turhan äänekkääksi ja penäsi sammakkokuninkaalta liian röyhkeästi tämän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, sammakkokuningas tukki nopeasti näiltä suut kuninkaallisella mahtikäskyllä eikä asiasta enää keskusteltu.
Päivä päivältä sammakkokuningas paisui paisumistaan. Se paisui ylpeydestä, koska se tiesi olevansa hyvin arvokas ja tärkeä sammakko. Vaan ah ja voi! Eräänä päivänä sammakkokuningas paisui niin suureksi, että se räjähti. Silloin oli pikku lammella suuri suru ja yleinen kauhistus.
Vaan eipä kauan ehditty surra, kun sammakkokuninkaan entiset hännystelijät jo kilvan julistivat itsensä uudeksi hallitsijaksi. Ja niin sammakkokuninkaan muisto katosi nopeasti yleisen korvia huumaavan kurnutuksen alle.
Sairaala-apulainen päästi meidät sisään. Kerroimme nimen. Mies poistui huoneesta ja jätti meidät kahdestaan paikalle. Katselin ympärilleni. Seinät oli maalattu valkoiseksi. Niitä vasten seisoi rivi tuoleja. Jostain kuului harras musiikki. Huoneessa paloi kaksi kynttilää. Tajusin, että tämä tila oli eräänlainen pieni kappeli. Ilmassa tuntui jokin epämääräinen tuoksu, kuin kenkälankin.
Pian mies palasi työntäen rullapaareja. Niiden päällä oli valkoisella lakanalla peitetty alaston mytty. Se mytty oli joskus ollut ihminen.
Tunsin jännitystä. En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta. Samassa täti alkoi nyyhkyttää. Laskin käteni hänen olkapäälleen. En ole erityisen hyvä tällaisissa tilanteissa, joten en sanonut mitään, annoin käden vain olla siinä hetken aikaa. Pian täti rauhoittui.
Pelkäsin joutuvani tunnekuohun valtaan itsekin. Päätin silloin, että suhtautuisin asiaan samalla kliinisellä etäisyydellä kuin sairaalan patologit ja muut henkilökunta. Tarkastelin paareilla makaavaa setäni kalmoa kuin kuka tahansa lääketieteen opiskelija. Tein vain havaintoja ja jätin tunteet sivuun.
Ensin kasvonpiirteet. Kuollut näytti joltakin vahanukelta. Elämän poissaolo oli täydellinen. Iho oli kellertävä, harmaat hiukset kuin ne olisi liimattu vahanuken päähän kiinni. Suljetut silmäluomet näyttivät kahdelta viillolta nenän kummallakin puolen. Setä oli käyttänyt silmälaseja, joten vasta nyt huomasin, kuinka tällä oli samanlainen terävä, varrestaan hieman kyömy nenä kuin itselläni ja muilla sukumme miehillä. Kun täti ei katsonut, kosketin vaivihkaa vainajan ihoa. Se tuntui jääkylmältä.
Olin pelännyt kuolleen näkemistä, mutta nyt näin, kuinka tämän kasvoilla oli syvä rauha, ei jälkeäkään tuskasta tai pelosta. Täti silitti hiljaa setäni olkapäätä. Ele oli minusta niin hätkähdyttävän intiimi, että teeskentelin katsovani muualle.
”Hei sitten, setä”, sanoin hiljaa itsekseni ja kävelin viereiseen odotushuoneen tapaiseen tilaan. Olin jo nähnyt kaiken eikä ollut syytä jäädä kauemmaksi. Täti sai jättää rauhassa omat jäähyväisensä, kesti niin kauan kuin kesti. Istuin tuolille odottamaan, avasin hieman talvitakin nappeja ja suljin silmäni.
Avasin ne hetkisen päästä. Katsoin seinällä olevaa sanaa. Obduktio. Se muistutti aivan abduktiota, mistä minulle tuli mieleen ufokaappaukset. Mietin edelleenkin tätä ilmassa leijuvaa kengänkiillotteen tuoksua. Oliko se jotain kemikaalia, jolla vainajia käsiteltiin? Vaiko ainoastaan jotain desinfiontiainetta? Tulisi jo se täti sieltä. Sormeilin tylsänä kännykkääni.
Lopulta ovi aukesi ja täti istui vieressäni olevalle tuolille sanomatta sanakaan. Hän piteli käsilaukkuaan ja antoi sormiensa liukua hajamielisesti sen kiiltävällä mustalla pinnalla. Katsoin tätiä. Täti katsoi jonnekin tyhjyyteen. Olisin jo halunnut lähteä, mutta tällä kertaa saisin unohtaa ainaisen kärsimättömyyteni. Lopulta täti puhui.
”Sinulle olisi pitänyt kertoa jo ajat sitten. Tunsin pitkään katkeruutta äitiäsi kohtaan, mutta eihän siinä ole enää järkeä, kun he kaikki ovat nyt poissa.”
Katsoin tätiä ihmeissäni. Tämä oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi.
”Kari oli hyvä mies, levätköön hänkin rauhassa. Hän suostui menemään äitisi kanssa naimisiin, kun tämä huomasi odottavansa lasta. Jonka isä oli Karin veli. Sama, joka makaa nyt tuossa viereisessä huoneessa.”
Kännykkä putosi lattialle.
Tappo
Avatessani aamulla silmäni minulla oli hetken aikaa hyvä olo. Olin nukkunut viattomana kuin lapsi ja leijunut jossain onnellisessa unimaailmassa. Sitten muistin, mitä oli tapahtunut. Ikkunaverhojen takaa siivilöityvä aamun harmaa valo ei ollut koskaan ennen tuntunut näin kolkolta, näin lohduttomalta. Rintakehässä alkoi tuntua hitaasti kasvava, yhä raskaammaksi käyvä jyskytys. Vatsa tuntui löysältä. Sisässä parveilevat perhoset kävivät yhä levottomammiksi.
Hengitys höyrysi ilmassa. Ulkoiluvaatteet pitivät kahisevaa ääntä, kun marssin ripeästi eteenpäin. Kävely piti lämpimänä. Jäisellä asfaltilla sai jatkuvasti olla tarkkana, ettei olisi lentänyt nokalleen tai pyrstölleen. Iltalenkilläkin työasiat velloivat ajatuksissa kuin takiaiset, joita ei saa irti. Iso pyörä oli lähtenyt käyntiin firmassa. Moni sai lähteä. Minä odottelin vuoroani.
”Onks tupakkaa?” kuulin äänen takaani. Se oli nuori mies, jonka silmät harittivat levottomasti. Vaatteet löyhkäsivät nikotiinille. ”Ei”, sanoin. ”Vitun homo. Haluatsä turpaan?” ”En erityisesti”, vastasin ja yritin tehdä lähtöä. Mies asettui nyt eteeni seisomaan ja tukki tieni. ”Homo. Homo”, hän toisteli. Yritin kiertää hänen ohitseen oikealta. Hän astui taas eteeni. Yritin samaa vasemmalta. Mies toisti liikkeeni kuin peilikuva. ”Hei, ihan oikeesti, mä en nyt jaksais leikkiä”, sanoin. ”Homo”, mies jatkoi kuin olisi ollut paikoilleen juuttunut äänilevy. ”Sitä sun täytyy kysyä mun tyttöystävältä”, yritin. Tästä mies kiihtyi vain entisestään. ”Alatsä vittuilla?” hän sanoi uhkaavasti. Tässä vaiheessa päätin, etten jäisi enää kuuntelemaan. Käännyin kannoillani ja valmistauduin juoksemaan takaisin tulosuuntaani.
”Annoinko mä luvan lähteä? Annoinko?” mies karjaisi ja oli samassa perässäni varjon tavoin. Tunsin kourien tarttuvan vaatteisiini kuin rautapihdit. ”Vittu, etkö sä ny usko”, kuulin äänen karjuvan yrittäessäni pyristellä irti. ”Saatana, nyt tulee turpaan!” Kehoni oli tässä vaiheessa muuttunut itsenäiseksi olioksi, joka ei enää ottanut vastaan käskyjä aivoilta. Olin joskus yrittänyt opiskella kamppailulajeja, mutta en lopulta jaksanut käydä tunneilla. Miehen kourat olivat tarttuneet käsivarsiini ja lukinneet ne kiinni. Jalkani sen sijaan olivat vapaat. Ilman omaa päätöstäni ne liikkuivat. Jostain oikeasta reisilihaksesta räjähti esiin voima, jollaista en tiennyt minulla olevan, ja levisi pohkeen kautta jalkaterään kuin sähkövirta.
Tunsin lenkkikengän kärjen potkaisevan miestä suoraan sääriluuhun. Kuulin tuskanhuudon ja rautakourat hellittivät hetkeksi. Mies muuttui samassa raivohullun koiran näköiseksi. ”Jumalauta, sä kuolet nyt!” Hän syöksyi minua kohti kuin jokin saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto. Edelleenkään ilman mielen antamaa tietoista käskyä molemmat käsivarteni ponnahtivat suoriksi pyrkien tönäämään miehen pois. Kämmenteni osuessa mieheen tämä horjahti ja menetti tasapainonsa. Hän lensi selälleen jäästä liukkaaseen asfalttiin. Viimeiseksi siihen osui miehen kallo. Sitä ääntä en varmaan unohda ikinä. Hän ei enää liikkunut. Lähdin juoksemaan.
Seitsemän tuntia myöhemmin nyöritin solmiota kaulaani. Se tuntui hirttoköydeltä. Kahvimukista nousi höyry. Matkaradio pöydällä paasasi aamu-uutisia. Sormeni liu’uttivat sanomalehtien sivuja auki kännykästä. Ei mainintaakaan. Jospa kukaan ei ollut nähnyt mitään. Voi olla, että ketään ei liikuttanut. Ehkä voisin elää loppuelämäni teeskennellen, että mitään ei ollut koskaan tapahtunutkaan. Yksi ihminen oli kuollut. Entä sitten? Maailma jatkoi kulkuaan. Jossain juhlijat sen kuin juhlivat, kävi miten kävi. Maailmankaikkeus oli sokea ja välinpitämätön.
Banaani
Kolehmainen oli kuorinut banaanin ja haukannut ensimmäisen suupalan, kun se tapahtui. Kuin Marcel Proustin Madeleine-leivos, tropiikin keltainen herkku nosti esiin kokonaisen muistojen ja mielikuvien vyöryn.
Sielunsa silmin Kolehmainen näki, kuinka mykkäfilmin aikoina, vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä avustajat olivat levittäneet banaaninkuoria studiokadun asfaltille pääosanesittäjän bravuurinumeroa, elokuvan ehdotonta kohokohtaa varten. Tarkoin suunnitellussa koreografiassa koomikko oli ensin liukastunut mainittuun banaaninkuoreen, näyttävän ilmalennon jälkeen pudonnut alas avoimesta viemäriaukosta.
Olkihattuinen ja polkkatukkainen yleisö oli ulvonut naurusta samalla, kun elokuvaesitystä säestänyt pianisti oli pimputtanut parastaan. Kansa ei ollut kyllästynyt silloinkaan, kun sama liukastuminen esitettiin valkokankaalla uudestaan, mutta loputtomina erilaisina variaatioina, joiden jälkeen koomikko lähti kotiin keho mustelmilla ja sievoinen tilipussi taskussa.
Kuva vaihtui tämän jälkeen kultaiselle 60-luvulle, kun pitkätukkaisen väestönosan keskuudessa oli levinnyt huhu, että samaisista banaaninkuorista raavittua tärkkelystä saattoi kuivaamisen jälkeen polttaa ja näin päätyä halvalle tripille kuin konsanaan laittomien tajuntaa laajentavien substanssien kanssa. Valitettavasti vain mainittu huhu oli osoittautunut jonkun vinolla huumorintajulla varustetun yksilön liikkeelle laittamaksi käytännön pilaksi eikä odotettuja hallusinogeenisiä vaikutuksia esiintynyt. Banaanien myyntitilastoissa toki oli koettu hetkellinen piikki.
Näkymä Kolehmaisen mielen laajakankaalla vaihtui banaaniterttuja viidakkoveitsin irroittaviin tummaihoisiin päivätyöläisiin, jotka pienellä päiväpaikalla tekivät töitä monikansalliselle yhtiölle. Kolehmainen oli nyt yksi noista työläisistä, jotka hien virratessa tekivät pitkää päivää, jotta kotirouvat jossain pohjoisessa saisivat aineksia hedelmäsalaatteihinsa. Työnjohtaja poltteli pahanhajuista sikaria ja käski laiskurien pitää kiirettä. Meno muuttuisi tästä, kunhan kapinallisille saapuisi piakkoin lähetys Kalashnikoveja.
Kolehmainen havahtui. Oikeastaan banaanien ällömakeus välillä kuvotti häntä, mutta ne tulivat halvemmiksi kuin mielialalääkkeet.
27 astetta
Kireään pakkaseen ei auta muu kuin kerrospukeutuminen, jos kerran on pakko lähteä ulos. Mitä kylmempää, sitä enemmän vaatekerroksia ylle. Sen jälkeen, kun fyysinen habitus muistuttaa lumiukkoa tai Michelin-miestä, voikin kätevästi vain kieriä eteenpäin jäistä katua.
Näin miettien Kolehmainen sulki asuntonsa oven takanaan ja astui hissiin tasan kello 8:30. Aamu-uutisissa oli sanottu, että tänään paukkuisivat talven pakkasennätykset. Koko maa oli nyt ruotsalaisen ja norjalaisen tuontisähkön varassa, uutistenlukija oli juhlallisesti kertonut, ja pulassa oltaisiin jos yksikin ketjun osista katkeaisi. Keittiön ikkunassa lämpömittari oli näyttänyt 27 miinusastetta celsiusta. Kolehmainen oli nielaissut, mutta todennut samalla että oli näistä pakkasista ennenkin selvitty.
Ei täällä nyt niin kylmä ole, Kolehmainen totesi kadulle astuttuaan. Toppaukset siis auttoivat. Pakkanen nipisteli silti poskia. Jotkut nuoret tytöt olivat suojanneet kasvonsa ja näyttivät beduiineilta, joiden silmät vain pilkistivät kapeasta raosta kietaistujen kangaskerrosten välissä. Aamutaivas alkoi kirkastua vain hyvin vaivalloisesti. Bussipysäkki oli muutaman korttelin päässä. Kolehmainen mietti omahyväisesti, että onneksi hänellä ei ollut omaa autoa. Kylmäkäynnistyksen kanssa tappeleminen olisi ollut vihoviimeinen asia tällaisena aamuna.
Ilmassa oli oudon juhlallinen tunnelma. Liikenne kadulla eteni uneliaasti. Harvat vastaantulijat olivat samanlaisia jähmeästi liikkuvia topattuja vaatepalloja kuin hän itse ja levittivät hengittäessään ympärilleen runsaita vesihöyrypilviä. Joku ulkoilutti pientä terrieriä, jolle oli laitettu lämmikkeeksi punainen nutun tapainen ja tassuihin vielä töppöset. Koira näytti siltä kuin sitä olisi nolottanut. Hetkittäin kävi kireä tuulenvire. Se tuntui kuorivan ihon kasvoista.
Bussipysäkillä odotti äiti lastenvaunujensa kanssa. Yllättäen linja-auto oli tupaten täynnä työmatkalaisia. Sitkeitä sissejä. Tai sitten umpihulluja. Kolehmainen löysi itselleen paikan ja istutti vanhat luunsa siihen. Sormissa kävi kuumotuksen tunne, kun hän riisui hansikkaansa. Bussin moottori hyrräsi pehmeästi mutta jotenkin vaisusti. Yöunet oli julmasti keskeytetty myös tänä aamuna. Kolehmaisen silmät alkoivat hiljalleen painua kiinni.
Varjossakin oli täällä 27 astetta lämmintä. Kolehmainen istui palmupuun katveessa ja katseli laiskasti rantaan lyöviä maininkeja. Kylmä juoma viilensi mukavasti. Kalastajat eivät pitäneet turhaa kiirettä, kun laskivat balsapuisten kellukkeiden varassa tasapainoilevaa kanoottiaan vesille. He heiluttivat hänelle käsiään huomattuaan hänen seuraavan heidän puuhiaan. Hän heilutti takaisin. Miten erilaista väki täällä oli kireisiin, kyräileviin suomalaisiin verrattuna. Täällä häntä ei ahdisteltu kalvosulkeisilla ja työajanseurannalla, täällä ei ollut alituiseen rannekellon lasia naputtelevaa esimiestä. Täällä tuskin edes tunnettiin kelloa.
Hän huomasi, kuinka eräs paikallisista lähestyi häntä. Mies oli pukeutunut valkoiseen länsimaiseen kauluspaitaan ja värikkääseen sarongiin. Hän tunsi miehen. He olivat monta kertaa jutelleet hänen saavuttuaan saarelle, vaihtaneet tarinoita omien kotimaidensa oloista. Hän tiesi nyt paljon enemmän etelämereläisten elämästä. Vastineeksi hän oli kertonut lumesta, jäästä ja talven pimeydestä. Mies oli kuunnellut silmät pyöreinä.
”Huonoja uutisia”, mies sanoi. ”Mitä nyt?” hän vastasi. ”Tämä saari jää pian veden alle. Meidän on lähdettävä täältä pois.” Hän ihmetteli rauhallisuutta, jolla mies lausui sanat. Tähän kohtalouskoon hän oli törmännyt saarella ennenkin. Saarelaisille elämä ja kuolema olivat yhtä ja samaa jatkumoa. Kummastakaan ei nostettu erityistä meteliä eikä niillä vaivattu päätä. Se, mikä tapahtui, tapahtui. Alussa hän oli pitänyt saarelaisten asennetta laiskuutena ja välinpitämättömyytenä. Sitten hän oli tajunnut, että tässä ympäristössä asenne oli johdonmukainen. Täällä elettiin ikuista nyt-hetkeä, ei murehdittu eilistä eikä huomista. Ei syntiinlankeemusta eikä maailmanlopun pelkoa tunnettu.
”Mitä te aiotte nyt tehdä?” hän kysyi. ”Otamme tavaramme ja soudamme seuraavalle saarelle. Jos sekin jää veden alle, jatkamme sitä seuraavalle. Ja niin edelleen.” Hän kuunteli ällikällä lyötynä.
Moottori ulvahti kerran, sitten pysähtyi kokonaan. Hän havahtui tärähdykseen ja avasi silmänsä. Ympärillä työmatkalaiset nousivat penkeiltä ja kokosivat tavaroitaan. Bussikuski oli avannut auton etuoven, josta tunki sisään hyisen kylmää ilmaa, ja oli kävellyt ulos tutkimaan tilannetta. Työmatkalaiset seurasivat vähitellen kuljettajaa ja kipusivat pois autosta etuoven kautta. Nyt kaikille selvisi, että bussi oli jämähtänyt jyrkkään mäkeen, jäisen asfaltin peittämään. Kuski puhui jotain kännykkäänsä. Huoltoauto oli tulossa. Matkustajille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin odottaa seuraavaa bussia tai lähteä kävelemään. Useimmat valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon. Kolehmainen mietti hetken, sitten tarttui salkkuunsa ja alkoi taivalluksen.
Kolehmainen kiroili itsekseen halpoja talvikenkiään, jotka päästivät veden sisään kadun varrelle yön aikana melkein kuin varkain ilmaantuneista lätäköistä. Tänä talvena luontoäiti ei tuntenut kohtuutta ja suvaitsi pilailla lastensa kustannuksella oikein kunnolla.
Oli helpotus, kun kolme viikkoa kestäneet paukkupakkaset olivat hellittäneet. Saman tien ne olivat miltei hetkessä vaihtuneet vesikeleihin.
Jossain siinä välissä Kolehmainen oli päivänä muutamana ottanut jäisellä kadulla oikein kunnon lipat ja laskeutunut suoraan oikean polvensa päälle, sen jälkeen räpiköinyt tovin verran itseään ylös lasinliukkaasta tantereesta avuttomana, mutta sen verran kunnon voimasanojen säestämänä, että vieressä pasteeranneet mummot koettivat kauhuissaan katsoa muualle.
Selvittyään ylös Kolehmainen ontui kotiin. Polvea jomotti ja siinä olevaa ruhjetta kirveli. Seuraavana päivänä sama tapahtui uudestaan toisella hiekoittamattomalla kävelytien osuudella. Sanomattakin oli selvää, että jäähän osunut polvi oli se sama kuin edellisenäkin päivänä.
Katua tallustavat kumaraselkäiset hahmot olivat avustajia jossain ankeassa ja verkkaisessa itäeurooppalaisessa taide-elokuvassa, joka oli kuvattu mustavalkoisena vuosikymmeniä sitten. Taivas oli näyttämön taakse viritetty loppumaton harmaa kangas, joka vaaleni aamun sarastaessa ja tummeni taas illalla likaisenruskeaksi.
Tällaisia Kolehmainen visioi mielessään samalla, kun paarusti tihkusateessa bussipysäkiltä työpaikalleen. Joku oli varastanut työkavereilta kasvot ja imaissut ne osaksi tietokoneen näyttöruutuja, sen verran intensiivisesti nämä näyttivät niitä tuijottavan. Nyt on pakko saada kahvia, Kolehmainen totesi edelleenkin unihorteessa.
Tihku töhersi Kolehmaisen työhuoneen ikkunassa maiseman impressionistiseksi maalaukseksi. Kello tuli yksitoista. Oli aika päätetyöläisten harmaan joukon marssia neukkariin, missä palaveri oli alkamassa näillä hetkillä. Paikalle saapui taas jonkun sortin yrityskonsultti. Kolehmaiselle nämä kaikki keski- ja johtoportaan vakinaiset ja vierailevat tähdet olivat periaatteessa yksi ja sama henkilö vain lievillä kasvojen ja hiusten variaatioilla.
Silmät auki nukkuminen oli taito, jonka Kolehmainen oli älynnyt hankkia jo varhain työurallaan, niinpä kalvosulkeiset ja fläppitaululla tanssivat kirjain- ja numerorivit lipuivat ohitse suhteellisen kivuttomasti. Mikälie-konsultin suusta nousevat visiot, strategiat ja analyysit hyrisivät pehmeästi Kolehmaisen korvissa.
Joskus häneltä jopa kysyttiin jotain näissä palavereissa. Silloin hän oli oppinut kuin automaattiohjauksella antamaan jonkinlaisia ympäripyöreitä vastauksia, jotka muutamalla valikoidulla avainsanalla kuten ”suhdanneherkkä”, ”tunnettuus” ja ”kausiluonteinen” hän sai kuulostamaan jokseenkin järkeviltä ja johdonmukaisilta.
Kolehmainen kulki elämänsä läpi automaattiohjauksella eikä tuntenut asiasta sen suurempaa häpeää. Hänen kaverinsa Anssi puhui aina läsnäolon tärkeydestä ja kuinka suurin osa ihmisistä ei todella ollut läsnä hetkessä. Siksi toisen ihmisen kohtaaminen oli liki mahdottomuus. Jokainen kiersi omaa napaansa, oli oman sammakkoperspektiivinsä vanki.
Matalapaine ilmaisee paitsi sää-, myös mielentilaa. Kaikki näyttivät tänään masentuneilta patsailta Kolehmaisen silmissä. Palaverin jälkeen Kolehmainen raahautui omalle työpisteelleen ja tietokoneen näyttöruutu imaisi hänet jälleen sisäänsä.
”Kolehmainen se taas uneksii”, sanoi Ursula, hänen esimiehensä joka ohikulkiessaan oli huomannut hänen nuokkuvan koneen ääressä. ”Kuules kaveri, ala tehdä töitä”, Ursula napautti vaihdevuosien tuomalla ärhäkkyydellä ja lyllersi tiehensä.
Kolehmainen kokosi ryhtinsä tuolissaan ja alkoi naputella numeroita Exceliin. Tai ainakin esitti niin kunnes Ursula oli jo varmasti kaukana. Että hän vihasi tuota ämmää. ”Ursula Mursula” oli hänen yksityisesti antamansa lempinimi naiselle. Turhaan hän oli yrittänyt saada siirtoa toiseen työpisteeseen. Toisaalta, miksi kantaa turhaa huolta asiasta. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kai sillä Ursulallakin oli vaikeaa.
”Tällaiset päivät ovat kuin haaleaa ruunankusta”, vanha mies sanoi hänelle. Ukko tapasi istuskella Kolehmaisen kotirapun edustalla puupenkillä, jonka maali hilseili surullisesti. Kolehmainen ei aivan ymmärtänyt, mutta jotenkin vanhuksen tokaisu tuntui osuneen oikeaan.
Kevät oli tulossa.
pHinnWeb 