Avainsana-arkisto: novellit

Kirjoituskramppi

Kolehmaisen kirjalliset yritykset olivat tyssätä alkuunsa. Oli yksi epämääräinen idea, kuin välähdys tai tuokiokuva, ja sen hän halusi tehdä kirjaksi. Kokonaiseksi kirjaksi, romaaniksi, ei siis novelliksi, lastuksi tai yksittäiseksi anekdootiksi. Kolehmaisen pienen yksiön lattia täyttyi rypistetyistä A-nelosista, orvoista ja surullisista paperitolloista joille oli raapustettu muutamia rivejä tekstiä kunnes kirjoittaja oli survonut taas yhden yritelmän turhautuneena ja vihaisena palloksi nyrkkinsä sisään ja viskannut kaarena huoneen nurkkaan häpeämään.

Tekstinkäsittelyohjelma hänelläkin oli tietokoneessaan, mutta paperille käsin kirjoittamisessa oli jotain nostalgista ja romanttista, jotakin joka yhdisti hänet vuosisataiseen kirjailijaperinteeseen, hevosenlannan tuoksuisiin aikoihin jolloin ATK oli vielä pilke helmitaulun helmissä ja suuret sananiekat loivat kuolemattomat mestariteoksensa kynttilänvalossa sulkakynällä.

Sen yhden välähdyksen vangitseminen ja laajentaminen kokonaiseksi tarinaksi tuotti sen verran tuskaa ja vaivaa, että mieluummin sitä pakeni vaikka tietoverkon virtuaalisiin labyrintteihin tarkistamaan tuttavien päivityksiä ja kauhistelemaan, kenen niskaan loputtomana venyvä ja vanuva inhorealistinen poliittinen keskustelu taas oksensi ihmisvihakuonansa tänään, tai kuluttamaan aikaa suosikkisarjojen viimeisten tuotantokausien parissa. Mitä tahansa, millä paeta kirjoituspöydällä tuimana ja ankarana tuijottavaa tyhjää paperiarkkia.

Työtä saattoi vain lykätä ja keksiä kaikenlaisia tekosyitä. Oli kaikenlaista muka tärkeämpää, joka vaati kaiken ajan ja huomion. Jopa siivoaminen alkoi tuntua kiinnostavalta tekemiseltä. Mitä tahansa, kunhan ei tarvinnut tarttua kynään.

Vuodet olivat vierineet ja ikää alkoi tulla. Koko elämänsä Kolehmainen oli haaveillut, että eräänä päivänä hän vielä loi jotain kuolematonta, josta jälkipolvet hänet muistaisivat. Koska hän oli ollut kouluaikoina hyvä ainekirjoittamisessa ja ylioppilaskirjoituksissa vielä saanut äidinkielestä laudaturin, Kolehmainen päätti että yhtenä päivänä hän kirjoittaisi työkseen, hänestä tulisi kirjailija. Elämä vain tuntui asettavan kaikenlaisia kapuloita rattaisiin.

Aina oli jotain, joka esti häntä kirjoittamasta, oli kyse sitten opiskelusta (oli järkevämpää lukea johonkin käytännön ammattiin, jolla tienata leipänä, olivat vanhemmat aina toitottaneet) tai työstä (sarja lyhyitä työsuhteita, jotka veivät aina kaiken energian, niin että vapaahetkinä ei enää jaksanut keskittyä mihinkään kahta aivosolua vaativampaan henkiseen toimintaan) tai ihmissuhteista (naisystäviä, joita täytyi yökaudet terapoida puhelimessa) tai muusta vapaa-ajan vietosta (baaritiskeillä ns. sosiaalisessa kanssakäymisessä kahden vuosikymmenen ajan kulutetut viikonloppuillat ja ns. elämän opiskelu, että kirjoittajana olisi sitten kokemustaustaa, josta ammentaa). Ja niin edelleen.

Kun puolen vuosisadan rajapyykki alkoi häämöttää Kolehmaisen elämässä, hän päätti että hitto soikoon, nyt alkaisi olla käsillä viimeiset ajat saada aikaiseksi jotakin elämässä. Se suuri romaani olisi hänen muistomerkkinsä ja valloitettu vuorensa. Vaan milloin hän oli kirjoittanut viimeksi jotakin muuta kuin työpaikan raportteja? Monia, monia vuosia sitten. Kirjojakaan ei enää oikein saanut luetuksi. Ja jos halusi kirjoittaa, piti lukea. Keskittymiskyky tuntui olevan tipotiessään.

Kaikesta huolimatta hän päätti yrittää. Vaivalloisesti hän sai paperille muutaman lauseen, joita hän inhosi saman tien. Teksti oli kulmikasta, sanojen peräkkäin laittaminen jollakin tavoin kömpelöä, tyyli ja jopa kieliopin osaaminen tuntuivat olevan täysin hukassa. Sanat olivat kuin raskaita kivenmurikoita, joita hän vain vaivoin sai kieritettyä niille kuuluviin kohtiin. Lauseet olivat työläs rakennussarja, joista ei tullutkaan komeaa suihkuhävittäjää; ainoastaan muotopuoli muoviromukasa, jonka liitoksista vielä pursusi rumasti kuivuneita ja sormenjälkien töhrimiä lennokkiliimajäänteitä.

Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Kolehmainen sai lopulta valmiiksi yhden kokonaisen luvun romaaniin. Asia oli vaatinut lukemattomia luonnoksia, muutenkin jo paljauttaan paistavalta päälaelta tuskaisesti harottuja hiustukkoja, kahvipannullisten voimalla valvottuja öitä ja lähikorttelin kirjakauppaa loputtomasti ilahduttavaa määrää paperitolloja, jotka kohosivat Kolehmaisen yksiön nurkassa kokonaiseksi vuoreksi.

Siihen se sitten näytti tyssäävänkin. Yksi kokonainen luku tekstiä, joka oli varmaan ”ihan okei”, mutta ei sen enempää. Ei aavistustakaan, miten hän romaaniaan jatkaisi. Pöydällä oli uusi koskematon riisi paperia. Se tuijotti häntä kuin kumollaan oleva hautakivi. Siinä kaikki, ja tämä oli loppu. Enää hän ei saisi itsestään puristetuksi sanaakaan. Hänen elämänsä olisi lopussa. Hän katoaisi olemattomuuteen, hajoaisi tuhkaksi. Hänet haudattaisiin ja unohdettaisiin.

Kolehmainen avasi ikkunan ja alkoi kylvää tuuleen paperiarkkeja. Ne muodostivat hetken aikaa armadan, joka levisi tuulessa kaikkiin ilmansuuntiin, kunnes painovoima huolehtisi niistä. Hittoon koko kirjailijanura. Seuraavana yönä hän näki unta, jossa kokonainen paperiveneiden laivasto pakeni hänen kotirannastaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Taistelulähetti

Hän oli toiminut kotipitäjässään postimiehenä, kuten jo hänen isänsä häntä ennen. Tämä kai oli ollut sotaherroilla mielessä, kun peruskoulutusjakson jälkeen miehiä määrättiin tehtäviinsä rintamalla.

Hän toimi yhdyshenkilönä komppanianpäällikön ja pataljoonankomentajan välillä, hiihti talvella, kesällä ajoi moottoripyörää. Aseeksi hänelle annettiin konepistooli. Välistä hän sai tyytyä tavalliseen käsiaseeseen. Sillä ei paljon ketään pysäytettäisi, jos tiukka paikka tulisi eteen.

Hän mietti monesti, olisiko hänestä tavallisiin taisteluhommiin, juoksemaan rynnäkössä muiden kanssa ja tulittamaan vihollista. Pelaamaan yhteispeliä muiden kanssa joukkueen yhtenä osana. Ei, kyllä hän oli tyytyväisempi nykyiseen pestiinsä. Hän oli liiaksi yksinäinen susi, viihtyi pikemminkin omissa oloissaan kuin miessakissa.

Hänet oli kutsuttu komppanianpäällikön, kapteeni Forssin puheille. Hän oli saanut käteensä sinetöidyn kirjekuoren ja tarkat ohjeet, kuinka kirje täytyisi toimittaa viipymättä esikuntaan everstiluutnantti Holmille. Hän teki kunniaa, laittoi kypärän päähän ja hyppäsi moottoripyöränsä, sivuvaunullisen Zündappin satulaan.

Pöly nousi maantiestä ja pikkukivet kimposivat ilmaan, kun hän teki matkaa. Suojalasien takaa näytti kuin korkeiden kuusien muodostaman kujan keskellä tie olisi imaissut hänet sisäänsä.

Tien soraan iskeytyi pian sarja laukauksia. Ei siinä paljon ehtinyt miettiä. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ajaa pyörä metsään kahden tienreunassa olevan puun välistä ja koettaa luikkia pakoon pöpelikköä pitkin. Ilmeisesti kuitenkin hän ajoi johonkin suureen kiveen, sillä Zündapp sivuvaunuineen kääntyi ympäri ilmassa. Jonkin onnekkaan sattuman kautta 400 kiloa rautaa ei kaatunut suoraan hänen päälleen. Siitä huolimatta hän sai pian huomata tuijottavansa kahteen konepistoolin piippuun.

Hän pääsi vankileiriltä viimeisten joukossa. Rauhan aikaa oli kestänyt jo tovin. Hän oli laihtunut miltei luurangoksi, mutta jotenkin henki pihisi yhä. Monien vaiheiden kautta hän pääsi palaamaan kotiseudulleen. Hän palasi postiljoonin toimeensa kuin mitään sotaa ei olisi välissä ollutkaan. Hänet tunnettiin hiljaisena miehenä, joka ei paljon puhellut, kaikkein vähiten rintamakokemuksistaan.

Hän ei koskaan saanut tietää, että kapteeni Forss oli laittanut matkaan kaksi lähettiä. Toinen eteni maantietä moottoripyörällään ja herätti vihollisen huomion. Tämän matkassa olleet väärät tulenjohtokoordinaatit olivat johdattaneet vihollisen ansaan.

Se toinen lähetti taas, joka eteni syvällä metsässä jalkaisin, kuljetti matkassaan oikeita koordinatteja. Ne auttoivat tulenjohtoa iskemään keskelle vihollisen joukkoja. Mainiona seuramiehenä tunnettu Forss ei ollut koskaan pitänyt vähäpuheisesta moottoripyörälähetistä ja oli laskenut, että tämän saattoi hyvin uhrata.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Siemen

Katupöly kirveli silmissäni ja tuntui tukkivan sieraimet. Auringonvalo särki silmiäni. Pitkän talven jälkeen pölyisille kaduille oli jostain koloistaan noussut joukko epämääräistä ja levotonta väkeä. Pullo kiersi kädestä käteen. Nainen, joka oli töhrinyt kasvonsa huulipunalla, puhui itsekseen jotain sekavaa.

Kiirehdin kotiin, sillä hengittäminen tuntui tukalalta. Jokin kiinnitti samassa huomioni. Se lojui asfaltilla ja ikään kuin vaati poimimaan itsensä ylös siitä. Se näytti hieman appelsiininsiemeneltä ja tuntui yhtä kovalta, mutta oli selvästi jotakin muuta. Olen jonkin sortin viherpeukalo ja eksoottiset kasvit ovat aina kiinnostaneet minua. Hetken mielijohteesta korjasin siemenen lompakkoni suojaan ja jatkoin matkaani.

Kotona tutkin siementä suurennuslasin kanssa ja yritin saada siitä jotain tolkkua. Lähdekirjallisuudesta ja netistä ei ollut mitään hyötyä. Ei auttanut muuta kuin istuttaa siemen kukkaruukun multaan ja katsoa, mitä kehkeytyy. Jos mitään ei tapahtuisi huoneenlämmössä, yrittäisin viedä ruukun tuttavani kasvihuoneelle, jossa olimme aikaisemminkin tehneet tällaisia kokeiluja.

Kului useita päiviä, mutta mitään eloa kukkaruukussa ei tuntunut syntyvän. Olin jo aikeissa soittaa tuttavalleni, kun viimein eräänä aamuna mullan keskellä häämötti pikkuruinen itu, hädin tuskin silmin nähtävä.

Kastelin multaa varovasti. En halunnut hukuttaa haurasta itua veteen. Versolla oli kuitenkin voimakas elämänhalu. Seuraavina päivinä ja viikkoina sain seurata, kuinka ylös alkoi työntyä hämmentävällä kasvuvauhdilla vihreä taimi, täysin toisenlainen kuin kaikki muut. Ei mennyt kauan, kun minun oli siirrettävä kasvi suurempaan ruukkuun.

Vihreä kasvi muistutti hieman fiikusta suurine liukaspintaisine lehtineen, mutta oli kuitenkin jotakin muuta. En tunnistanut sen sukua. Yhtä hyvin se olisi voinut olla jostain ulkoavaruudesta, säteilyn hirviömäiseksi vääristämä mutanttikasvi jostain vanhasta kauhufilmistä.

Kevät eteni hiljalleen ja kasvi alkoi täyttää yhä suurempaa tilaa pienestä asunnostani, melkeinpä muistuttaa pientä puuta. Mietin omahyväisesti, että minun olisi pitänyt ilmoittaa asiasta jollekin tiedotusvälineelle ja pyytää tekemään aiheesta juttu. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään tällaista ja tuskin oli kukaan muukaan.

Päätin kuitenkin ilmoittaa asiasta ensimmäiseksi tuttavalleni. Paloin halusta nähdä, kuinka tämä muuttuisi kateudesta vihreäksi kasvini nähdessään. Hän suhtautui asiaan varsin epäillen, kun yritin kertoa, millaisen aarteen olin löytänyt. Tuttavani suostui kuitenkin saapumaan paikalle eräänä iltana. Tosin kuulin tämän äänestä pilkkaa ja ehkä jo vahingoniloa siitä, että saisi hyvät naurut minun kustannuksellani.

Ovikello soi. Menin avaamaan. Tuttavani seisoi siinä ivallinen virne kasvoillaan. Ilme kuitenkin muuttui nopeasti, kun hän näki kasvin. Suu aukesi ammolleen ja hänen oli pakko istua alas. Olin odottanut tätä. Tunsin riemua, kun kerrankin sain kunnolla näpäyttää tätä itsetyytyväisyyteen taipuvaista miekkosta, joka aina kehuskeli ylivertaisella tietämyksellään. Etenkin minuun verrattuna.

Toin hänelle lasillisen konjakkia sydämen vahvistukseksi. Otin itsekin. Siinä katsellessamme kasvia näin, kuinka alimmissa terälehdissä alkoi hiljalleen tuntua pientä värinää. Huomasimme, että jotain liikkui niiden alla. Vähitellen näimme, kuinka esiin alkoi pikku hiljaa työntyä jotakin joka muistutti ohutta putkea, sitten toinen samanlainen. Ne olivat nivelikkäitä raajoja, joita peittivät ohuet karvat.

Seuraavaksi esiin nousi jotakin valoa heijastavaa, joiden tajusimme olevan silmiä. Ne tuijottivat suoraan meitä ja niitä oli kahdeksan kappaletta. Samassa näkyviin nousi vähitellen otuksen valossa kiiltelevä ruho. Se jakautui kahteen osaan, joista taaimmainen oli paksumpi. Olennon väri oli kirkkaanpunainen, kontrastina vihreille lehdille joiden alta se hiljalleen työntyi esiin. Leukaraajat liikkuivat edes taas uhkaavasti. Se oli suurin hämähäkki, jonka olimme koskaan nähneet ja se katseli meitä ääneti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Lauha, ja muita lyhyitä

Illan viimeinen hidas

Billy-Bob ja Lucy Jane nojailevat toisiinsa tennesseeläisessä baarissa. Jossain sivummalla paikan vakiojuoppo oksentaa kukkaruukkuun. Hetkeä myöhemmin parkkipaikalla baarin neonvalon heijastuessa konepellin kromista Lucy Jane seuraa pamppailevin sydämin, kun Billy-Bob kaivelee vaivalloisesti jotakin collegetakkinsa povitaskusta. ”Oh, se on sormus! Vihdoinkin hän kihlaa minut! Jumalalle kiitos tästä hetkestä!” Lucy Jane ajattelee ja tuntee pakahtuvansa nähdessään Billy-Bobin nostavan esiin jonkin pyöreän renkaan. Sitten Lucy Jane huomaa, että rengas on liian suuri sormukseksi. Se on kumia ja näyttää keskeltä läpikuultavalta. Billy-Bob virnistää irstaasti.

Sammakkokuningas

Elipä kerran eräällä pienellä lammella sammakkokuningas. Se oli suurin ja lihavin kaikista lammen sammakoista. Sillä oli vikkelä ja liukas kieli, jolla se pyydysti kärpäsiä.

Sammakkokuningas oli noussut valtaan levittämällä eripuraa muiden sammakoiden keskuuteen. Sammakkoja kuulemma sorrettiin, röyhkeät sorsat valtasivat lammikot jotka olivat kuuluneet iät ja ajat sammakoille. Kun sammakkokuningas oli toistamistaan toistanut tätä sanomaa puhuessaan muille sammakoille, häntä oli vähitellen alettu uskoa.

Näin sammakkokuningas keräsi lopulta valtavan äänisaaliin pelokkailta ja tyytymättömiltä sammakoilta, jotka tunsivat elämänsä jatkuvasti käyvän tukalammaksi. Sorsat olivat syypäitä kaikkiin sammakoiden ongelmiin, äänestäjät olivat lopulta uskoneet ja alkaneet sorsia sorsia aina tilaisuuden tullen. Lopullisena tavoitteena oli karkoittaa kaikki sorsat lammelta.

Sammakkokuningas oli kerännyt hoviinsa joukon hännystelijöitä, jotka tekivät mitä vain miellyttääkseen hallitsijaansa. Jos joukon kurnutus kävi turhan äänekkääksi ja penäsi sammakkokuninkaalta liian röyhkeästi tämän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, sammakkokuningas tukki nopeasti näiltä suut kuninkaallisella mahtikäskyllä eikä asiasta enää keskusteltu.

Päivä päivältä sammakkokuningas paisui paisumistaan. Se paisui ylpeydestä, koska se tiesi olevansa hyvin arvokas ja tärkeä sammakko. Vaan ah ja voi! Eräänä päivänä sammakkokuningas paisui niin suureksi, että se räjähti. Silloin oli pikku lammella suuri suru ja yleinen kauhistus.

Vaan eipä kauan ehditty surra, kun sammakkokuninkaan entiset hännystelijät jo kilvan julistivat itsensä uudeksi hallitsijaksi. Ja niin sammakkokuninkaan muisto katosi nopeasti yleisen korvia huumaavan kurnutuksen alle.

Kappeli

Sairaala-apulainen päästi meidät sisään. Kerroimme nimen. Mies poistui huoneesta ja jätti meidät kahdestaan paikalle. Katselin ympärilleni. Seinät oli maalattu valkoiseksi. Niitä vasten seisoi rivi tuoleja. Jostain kuului harras musiikki. Huoneessa paloi kaksi kynttilää. Tajusin, että tämä tila oli eräänlainen pieni kappeli. Ilmassa tuntui jokin epämääräinen tuoksu, kuin kenkälankin.

Pian mies palasi työntäen rullapaareja. Niiden päällä oli valkoisella lakanalla peitetty alaston mytty. Se mytty oli joskus ollut ihminen.

Tunsin jännitystä. En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta. Samassa täti alkoi nyyhkyttää. Laskin käteni hänen olkapäälleen. En ole erityisen hyvä tällaisissa tilanteissa, joten en sanonut mitään, annoin käden vain olla siinä hetken aikaa. Pian täti rauhoittui.

Pelkäsin joutuvani tunnekuohun valtaan itsekin. Päätin silloin, että suhtautuisin asiaan samalla kliinisellä etäisyydellä kuin sairaalan patologit ja muut henkilökunta. Tarkastelin paareilla makaavaa setäni kalmoa kuin kuka tahansa lääketieteen opiskelija. Tein vain havaintoja ja jätin tunteet sivuun.

Ensin kasvonpiirteet. Kuollut näytti joltakin vahanukelta. Elämän poissaolo oli täydellinen. Iho oli kellertävä, harmaat hiukset kuin ne olisi liimattu vahanuken päähän kiinni. Suljetut silmäluomet näyttivät kahdelta viillolta nenän kummallakin puolen. Setä oli käyttänyt silmälaseja, joten vasta nyt huomasin, kuinka tällä oli samanlainen terävä, varrestaan hieman kyömy nenä kuin itselläni ja muilla sukumme miehillä. Kun täti ei katsonut, kosketin vaivihkaa vainajan ihoa. Se tuntui jääkylmältä.

Olin pelännyt kuolleen näkemistä, mutta nyt näin, kuinka tämän kasvoilla oli syvä rauha, ei jälkeäkään tuskasta tai pelosta. Täti silitti hiljaa setäni olkapäätä. Ele oli minusta niin hätkähdyttävän intiimi, että teeskentelin katsovani muualle.

”Hei sitten, setä”, sanoin hiljaa itsekseni ja kävelin viereiseen odotushuoneen tapaiseen tilaan. Olin jo nähnyt kaiken eikä ollut syytä jäädä kauemmaksi. Täti sai jättää rauhassa omat jäähyväisensä, kesti niin kauan kuin kesti. Istuin tuolille odottamaan, avasin hieman talvitakin nappeja ja suljin silmäni.

Avasin ne hetkisen päästä. Katsoin seinällä olevaa sanaa. Obduktio. Se muistutti aivan abduktiota, mistä minulle tuli mieleen ufokaappaukset. Mietin edelleenkin tätä ilmassa leijuvaa kengänkiillotteen tuoksua. Oliko se jotain kemikaalia, jolla vainajia käsiteltiin? Vaiko ainoastaan jotain desinfiontiainetta? Tulisi jo se täti sieltä. Sormeilin tylsänä kännykkääni.

Lopulta ovi aukesi ja täti istui vieressäni olevalle tuolille sanomatta sanakaan. Hän piteli käsilaukkuaan ja antoi sormiensa liukua hajamielisesti sen kiiltävällä mustalla pinnalla. Katsoin tätiä. Täti katsoi jonnekin tyhjyyteen. Olisin jo halunnut lähteä, mutta tällä kertaa saisin unohtaa ainaisen kärsimättömyyteni. Lopulta täti puhui.

”Sinulle olisi pitänyt kertoa jo ajat sitten. Tunsin pitkään katkeruutta äitiäsi kohtaan, mutta eihän siinä ole enää järkeä, kun he kaikki ovat nyt poissa.”

Katsoin tätiä ihmeissäni. Tämä oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi.

”Kari oli hyvä mies, levätköön hänkin rauhassa. Hän suostui menemään äitisi kanssa naimisiin, kun tämä huomasi odottavansa lasta. Jonka isä oli Karin veli. Sama, joka makaa nyt tuossa viereisessä huoneessa.”

Kännykkä putosi lattialle.

Tappo

Avatessani aamulla silmäni minulla oli hetken aikaa hyvä olo. Olin nukkunut viattomana kuin lapsi ja leijunut jossain onnellisessa unimaailmassa. Sitten muistin, mitä oli tapahtunut. Ikkunaverhojen takaa siivilöityvä aamun harmaa valo ei ollut koskaan ennen tuntunut näin kolkolta, näin lohduttomalta. Rintakehässä alkoi tuntua hitaasti kasvava, yhä raskaammaksi käyvä jyskytys. Vatsa tuntui löysältä. Sisässä parveilevat perhoset kävivät yhä levottomammiksi.

Hengitys höyrysi ilmassa. Ulkoiluvaatteet pitivät kahisevaa ääntä, kun marssin ripeästi eteenpäin. Kävely piti lämpimänä. Jäisellä asfaltilla sai jatkuvasti olla tarkkana, ettei olisi lentänyt nokalleen tai pyrstölleen. Iltalenkilläkin työasiat velloivat ajatuksissa kuin takiaiset, joita ei saa irti. Iso pyörä oli lähtenyt käyntiin firmassa. Moni sai lähteä. Minä odottelin vuoroani.

”Onks tupakkaa?” kuulin äänen takaani. Se oli nuori mies, jonka silmät harittivat levottomasti. Vaatteet löyhkäsivät nikotiinille. ”Ei”, sanoin. ”Vitun homo. Haluatsä turpaan?” ”En erityisesti”, vastasin ja yritin tehdä lähtöä. Mies asettui nyt eteeni seisomaan ja tukki tieni. ”Homo. Homo”, hän toisteli. Yritin kiertää hänen ohitseen oikealta. Hän astui taas eteeni. Yritin samaa vasemmalta. Mies toisti liikkeeni kuin peilikuva. ”Hei, ihan oikeesti, mä en nyt jaksais leikkiä”, sanoin. ”Homo”, mies jatkoi kuin olisi ollut paikoilleen juuttunut äänilevy. ”Sitä sun täytyy kysyä mun tyttöystävältä”, yritin. Tästä mies kiihtyi vain entisestään. ”Alatsä vittuilla?” hän sanoi uhkaavasti. Tässä vaiheessa päätin, etten jäisi enää kuuntelemaan. Käännyin kannoillani ja valmistauduin juoksemaan takaisin tulosuuntaani.

”Annoinko mä luvan lähteä? Annoinko?” mies karjaisi ja oli samassa perässäni varjon tavoin. Tunsin kourien tarttuvan vaatteisiini kuin rautapihdit. ”Vittu, etkö sä ny usko”, kuulin äänen karjuvan yrittäessäni pyristellä irti. ”Saatana, nyt tulee turpaan!” Kehoni oli tässä vaiheessa muuttunut itsenäiseksi olioksi, joka ei enää ottanut vastaan käskyjä aivoilta. Olin joskus yrittänyt opiskella kamppailulajeja, mutta en lopulta jaksanut käydä tunneilla. Miehen kourat olivat tarttuneet käsivarsiini ja lukinneet ne kiinni. Jalkani sen sijaan olivat vapaat. Ilman omaa päätöstäni ne liikkuivat. Jostain oikeasta reisilihaksesta räjähti esiin voima, jollaista en tiennyt minulla olevan, ja levisi pohkeen kautta jalkaterään kuin sähkövirta.

Tunsin lenkkikengän kärjen potkaisevan miestä suoraan sääriluuhun. Kuulin tuskanhuudon ja rautakourat hellittivät hetkeksi. Mies muuttui samassa raivohullun koiran näköiseksi. ”Jumalauta, sä kuolet nyt!” Hän syöksyi minua kohti kuin jokin saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto. Edelleenkään ilman mielen antamaa tietoista käskyä molemmat käsivarteni ponnahtivat suoriksi pyrkien tönäämään miehen pois. Kämmenteni osuessa mieheen tämä horjahti ja menetti tasapainonsa. Hän lensi selälleen jäästä liukkaaseen asfalttiin. Viimeiseksi siihen osui miehen kallo. Sitä ääntä en varmaan unohda ikinä. Hän ei enää liikkunut. Lähdin juoksemaan.

Seitsemän tuntia myöhemmin nyöritin solmiota kaulaani. Se tuntui hirttoköydeltä. Kahvimukista nousi höyry. Matkaradio pöydällä paasasi aamu-uutisia. Sormeni liu’uttivat sanomalehtien sivuja auki kännykästä. Ei mainintaakaan. Jospa kukaan ei ollut nähnyt mitään. Voi olla, että ketään ei liikuttanut. Ehkä voisin elää loppuelämäni teeskennellen, että mitään ei ollut koskaan tapahtunutkaan. Yksi ihminen oli kuollut. Entä sitten? Maailma jatkoi kulkuaan. Jossain juhlijat sen kuin juhlivat, kävi miten kävi. Maailmankaikkeus oli sokea ja välinpitämätön.

Ovikello soi.

Banaani

Kolehmainen oli kuorinut banaanin ja haukannut ensimmäisen suupalan, kun se tapahtui. Kuin Marcel Proustin Madeleine-leivos, tropiikin keltainen herkku nosti esiin kokonaisen muistojen ja mielikuvien vyöryn.

Sielunsa silmin Kolehmainen näki, kuinka mykkäfilmin aikoina, vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä avustajat olivat levittäneet banaaninkuoria studiokadun asfaltille pääosanesittäjän bravuurinumeroa, elokuvan ehdotonta kohokohtaa varten. Tarkoin suunnitellussa koreografiassa koomikko oli ensin liukastunut mainittuun banaaninkuoreen, näyttävän ilmalennon jälkeen pudonnut alas avoimesta viemäriaukosta.

Olkihattuinen ja polkkatukkainen yleisö oli ulvonut naurusta samalla, kun elokuvaesitystä säestänyt pianisti oli pimputtanut parastaan. Kansa ei ollut kyllästynyt silloinkaan, kun sama liukastuminen esitettiin valkokankaalla uudestaan, mutta loputtomina erilaisina variaatioina, joiden jälkeen koomikko lähti kotiin keho mustelmilla ja sievoinen tilipussi taskussa.

Kuva vaihtui tämän jälkeen kultaiselle 60-luvulle, kun pitkätukkaisen väestönosan keskuudessa oli levinnyt huhu, että samaisista banaaninkuorista raavittua tärkkelystä saattoi kuivaamisen jälkeen polttaa ja näin päätyä halvalle tripille kuin konsanaan laittomien tajuntaa laajentavien substanssien kanssa. Valitettavasti vain mainittu huhu oli osoittautunut jonkun vinolla huumorintajulla varustetun yksilön liikkeelle laittamaksi käytännön pilaksi eikä odotettuja hallusinogeenisiä vaikutuksia esiintynyt. Banaanien myyntitilastoissa toki oli koettu hetkellinen piikki.

Näkymä Kolehmaisen mielen laajakankaalla vaihtui banaaniterttuja viidakkoveitsin irroittaviin tummaihoisiin päivätyöläisiin, jotka pienellä päiväpaikalla tekivät töitä monikansalliselle yhtiölle. Kolehmainen oli nyt yksi noista työläisistä, jotka hien virratessa tekivät pitkää päivää, jotta kotirouvat jossain pohjoisessa saisivat aineksia hedelmäsalaatteihinsa. Työnjohtaja poltteli pahanhajuista sikaria ja käski laiskurien pitää kiirettä. Meno muuttuisi tästä, kunhan kapinallisille saapuisi piakkoin lähetys Kalashnikoveja.

Kolehmainen havahtui. Oikeastaan banaanien ällömakeus välillä kuvotti häntä, mutta ne tulivat halvemmiksi kuin mielialalääkkeet.

27 astetta

Kireään pakkaseen ei auta muu kuin kerrospukeutuminen, jos kerran on pakko lähteä ulos. Mitä kylmempää, sitä enemmän vaatekerroksia ylle. Sen jälkeen, kun fyysinen habitus muistuttaa lumiukkoa tai Michelin-miestä, voikin kätevästi vain kieriä eteenpäin jäistä katua.

Näin miettien Kolehmainen sulki asuntonsa oven takanaan ja astui hissiin tasan kello 8:30. Aamu-uutisissa oli sanottu, että tänään paukkuisivat talven pakkasennätykset. Koko maa oli nyt ruotsalaisen ja norjalaisen tuontisähkön varassa, uutistenlukija oli juhlallisesti kertonut, ja pulassa oltaisiin jos yksikin ketjun osista katkeaisi. Keittiön ikkunassa lämpömittari oli näyttänyt 27 miinusastetta celsiusta. Kolehmainen oli nielaissut, mutta todennut samalla että oli näistä pakkasista ennenkin selvitty.

Ei täällä nyt niin kylmä ole, Kolehmainen totesi kadulle astuttuaan. Toppaukset siis auttoivat. Pakkanen nipisteli silti poskia. Jotkut nuoret tytöt olivat suojanneet kasvonsa ja näyttivät beduiineilta, joiden silmät vain pilkistivät kapeasta raosta kietaistujen kangaskerrosten välissä. Aamutaivas alkoi kirkastua vain hyvin vaivalloisesti. Bussipysäkki oli muutaman korttelin päässä. Kolehmainen mietti omahyväisesti, että onneksi hänellä ei ollut omaa autoa. Kylmäkäynnistyksen kanssa tappeleminen olisi ollut vihoviimeinen asia tällaisena aamuna.

Ilmassa oli oudon juhlallinen tunnelma. Liikenne kadulla eteni uneliaasti. Harvat vastaantulijat olivat samanlaisia jähmeästi liikkuvia topattuja vaatepalloja kuin hän itse ja levittivät hengittäessään ympärilleen runsaita vesihöyrypilviä. Joku ulkoilutti pientä terrieriä, jolle oli laitettu lämmikkeeksi punainen nutun tapainen ja tassuihin vielä töppöset. Koira näytti siltä kuin sitä olisi nolottanut. Hetkittäin kävi kireä tuulenvire. Se tuntui kuorivan ihon kasvoista.

Bussipysäkillä odotti äiti lastenvaunujensa kanssa. Yllättäen linja-auto oli tupaten täynnä työmatkalaisia. Sitkeitä sissejä. Tai sitten umpihulluja. Kolehmainen löysi itselleen paikan ja istutti vanhat luunsa siihen. Sormissa kävi kuumotuksen tunne, kun hän riisui hansikkaansa. Bussin moottori hyrräsi pehmeästi mutta jotenkin vaisusti. Yöunet oli julmasti keskeytetty myös tänä aamuna. Kolehmaisen silmät alkoivat hiljalleen painua kiinni.

Varjossakin oli täällä 27 astetta lämmintä. Kolehmainen istui palmupuun katveessa ja katseli laiskasti rantaan lyöviä maininkeja. Kylmä juoma viilensi mukavasti. Kalastajat eivät pitäneet turhaa kiirettä, kun laskivat balsapuisten kellukkeiden varassa tasapainoilevaa kanoottiaan vesille. He heiluttivat hänelle käsiään huomattuaan hänen seuraavan heidän puuhiaan. Hän heilutti takaisin. Miten erilaista väki täällä oli kireisiin, kyräileviin suomalaisiin verrattuna. Täällä häntä ei ahdisteltu kalvosulkeisilla ja työajanseurannalla, täällä ei ollut alituiseen rannekellon lasia naputtelevaa esimiestä. Täällä tuskin edes tunnettiin kelloa.

Hän huomasi, kuinka eräs paikallisista lähestyi häntä. Mies oli pukeutunut valkoiseen länsimaiseen kauluspaitaan ja värikkääseen sarongiin. Hän tunsi miehen. He olivat monta kertaa jutelleet hänen saavuttuaan saarelle, vaihtaneet tarinoita omien kotimaidensa oloista. Hän tiesi nyt paljon enemmän etelämereläisten elämästä. Vastineeksi hän oli kertonut lumesta, jäästä ja talven pimeydestä. Mies oli kuunnellut silmät pyöreinä.

”Huonoja uutisia”, mies sanoi. ”Mitä nyt?” hän vastasi. ”Tämä saari jää pian veden alle. Meidän on lähdettävä täältä pois.” Hän ihmetteli rauhallisuutta, jolla mies lausui sanat. Tähän kohtalouskoon hän oli törmännyt saarella ennenkin. Saarelaisille elämä ja kuolema olivat yhtä ja samaa jatkumoa. Kummastakaan ei nostettu erityistä meteliä eikä niillä vaivattu päätä. Se, mikä tapahtui, tapahtui. Alussa hän oli pitänyt saarelaisten asennetta laiskuutena ja välinpitämättömyytenä. Sitten hän oli tajunnut, että tässä ympäristössä asenne oli johdonmukainen. Täällä elettiin ikuista nyt-hetkeä, ei murehdittu eilistä eikä huomista. Ei syntiinlankeemusta eikä maailmanlopun pelkoa tunnettu.

”Mitä te aiotte nyt tehdä?” hän kysyi. ”Otamme tavaramme ja soudamme seuraavalle saarelle. Jos sekin jää veden alle, jatkamme sitä seuraavalle. Ja niin edelleen.” Hän kuunteli ällikällä lyötynä.

Moottori ulvahti kerran, sitten pysähtyi kokonaan. Hän havahtui tärähdykseen ja avasi silmänsä. Ympärillä työmatkalaiset nousivat penkeiltä ja kokosivat tavaroitaan. Bussikuski oli avannut auton etuoven, josta tunki sisään hyisen kylmää ilmaa, ja oli kävellyt ulos tutkimaan tilannetta. Työmatkalaiset seurasivat vähitellen kuljettajaa ja kipusivat pois autosta etuoven kautta. Nyt kaikille selvisi, että bussi oli jämähtänyt jyrkkään mäkeen, jäisen asfaltin peittämään. Kuski puhui jotain kännykkäänsä. Huoltoauto oli tulossa. Matkustajille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin odottaa seuraavaa bussia tai lähteä kävelemään. Useimmat valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon. Kolehmainen mietti hetken, sitten tarttui salkkuunsa ja alkoi taivalluksen.

Lauha

Kolehmainen kiroili itsekseen halpoja talvikenkiään, jotka päästivät veden sisään kadun varrelle yön aikana melkein kuin varkain ilmaantuneista lätäköistä. Tänä talvena luontoäiti ei tuntenut kohtuutta ja suvaitsi pilailla lastensa kustannuksella oikein kunnolla.

Oli helpotus, kun kolme viikkoa kestäneet paukkupakkaset olivat hellittäneet. Saman tien ne olivat miltei hetkessä vaihtuneet vesikeleihin.

Jossain siinä välissä Kolehmainen oli päivänä muutamana ottanut jäisellä kadulla oikein kunnon lipat ja laskeutunut suoraan oikean polvensa päälle, sen jälkeen räpiköinyt tovin verran itseään ylös lasinliukkaasta tantereesta avuttomana, mutta sen verran kunnon voimasanojen säestämänä, että vieressä pasteeranneet mummot koettivat kauhuissaan katsoa muualle.

Selvittyään ylös Kolehmainen ontui kotiin. Polvea jomotti ja siinä olevaa ruhjetta kirveli. Seuraavana päivänä sama tapahtui uudestaan toisella hiekoittamattomalla kävelytien osuudella. Sanomattakin oli selvää, että jäähän osunut polvi oli se sama kuin edellisenäkin päivänä.

Katua tallustavat kumaraselkäiset hahmot olivat avustajia jossain ankeassa ja verkkaisessa itäeurooppalaisessa taide-elokuvassa, joka oli kuvattu mustavalkoisena vuosikymmeniä sitten. Taivas oli näyttämön taakse viritetty loppumaton harmaa kangas, joka vaaleni aamun sarastaessa ja tummeni taas illalla likaisenruskeaksi.

Tällaisia Kolehmainen visioi mielessään samalla, kun paarusti tihkusateessa bussipysäkiltä työpaikalleen. Joku oli varastanut työkavereilta kasvot ja imaissut ne osaksi tietokoneen näyttöruutuja, sen verran intensiivisesti nämä näyttivät niitä tuijottavan. Nyt on pakko saada kahvia, Kolehmainen totesi edelleenkin unihorteessa.

Tihku töhersi Kolehmaisen työhuoneen ikkunassa maiseman impressionistiseksi maalaukseksi. Kello tuli yksitoista. Oli aika päätetyöläisten harmaan joukon marssia neukkariin, missä palaveri oli alkamassa näillä hetkillä. Paikalle saapui taas jonkun sortin yrityskonsultti. Kolehmaiselle nämä kaikki keski- ja johtoportaan vakinaiset ja vierailevat tähdet olivat periaatteessa yksi ja sama henkilö vain lievillä kasvojen ja hiusten variaatioilla.

Silmät auki nukkuminen oli taito, jonka Kolehmainen oli älynnyt hankkia jo varhain työurallaan, niinpä kalvosulkeiset ja fläppitaululla tanssivat kirjain- ja numerorivit lipuivat ohitse suhteellisen kivuttomasti. Mikälie-konsultin suusta nousevat visiot, strategiat ja analyysit hyrisivät pehmeästi Kolehmaisen korvissa.

Joskus häneltä jopa kysyttiin jotain näissä palavereissa. Silloin hän oli oppinut kuin automaattiohjauksella antamaan jonkinlaisia ympäripyöreitä vastauksia, jotka muutamalla valikoidulla avainsanalla kuten ”suhdanneherkkä”, ”tunnettuus” ja ”kausiluonteinen” hän sai kuulostamaan jokseenkin järkeviltä ja johdonmukaisilta.

Kolehmainen kulki elämänsä läpi automaattiohjauksella eikä tuntenut asiasta sen suurempaa häpeää. Hänen kaverinsa Anssi puhui aina läsnäolon tärkeydestä ja kuinka suurin osa ihmisistä ei todella ollut läsnä hetkessä. Siksi toisen ihmisen kohtaaminen oli liki mahdottomuus. Jokainen kiersi omaa napaansa, oli oman sammakkoperspektiivinsä vanki.

Matalapaine ilmaisee paitsi sää-, myös mielentilaa. Kaikki näyttivät tänään masentuneilta patsailta Kolehmaisen silmissä. Palaverin jälkeen Kolehmainen raahautui omalle työpisteelleen ja tietokoneen näyttöruutu imaisi hänet jälleen sisäänsä.

”Kolehmainen se taas uneksii”, sanoi Ursula, hänen esimiehensä joka ohikulkiessaan oli huomannut hänen nuokkuvan koneen ääressä. ”Kuules kaveri, ala tehdä töitä”, Ursula napautti vaihdevuosien tuomalla ärhäkkyydellä ja lyllersi tiehensä.

Kolehmainen kokosi ryhtinsä tuolissaan ja alkoi naputella numeroita Exceliin. Tai ainakin esitti niin kunnes Ursula oli jo varmasti kaukana. Että hän vihasi tuota ämmää. ”Ursula Mursula” oli hänen yksityisesti antamansa lempinimi naiselle. Turhaan hän oli yrittänyt saada siirtoa toiseen työpisteeseen. Toisaalta, miksi kantaa turhaa huolta asiasta. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kai sillä Ursulallakin oli vaikeaa.

”Tällaiset päivät ovat kuin haaleaa ruunankusta”, vanha mies sanoi hänelle. Ukko tapasi istuskella Kolehmaisen kotirapun edustalla puupenkillä, jonka maali hilseili surullisesti. Kolehmainen ei aivan ymmärtänyt, mutta jotenkin vanhuksen tokaisu tuntui osuneen oikeaan.

Kevät oli tulossa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

”Olen lähtenyt enkä koskaan palaa”

Miehen katoaminen huomattiin vasta viiveellä. Hän ei ollut saapunut työpaikalleen ja esimies oli turhaan soitellut perään. Tämä oli erityisen outoa, koska miehellä ei muuten ollut poissaoloja. Asia oli varmuuden vuoksi tarkistettu työajanseurannasta firman tietokoneelta. Kukaan ei muutoin ollut kiinnittänyt huomiota koko juttuun. Vasta nyt tajuttiin, kuinka vähän elonmerkkejä ylipäätään mies oli koskaan osoittanut.

Kun työtovereita pyydettiin kuvaamaan miehen ulkonäköä, yksikään ei antanut samanlaista vastausta kuin muut. Yhden mielestä hän oli ollut keskimittainen, toisesta taas pitkä. Hiukset olivat kuulemma olleet vaaleat – tai sitten ruskeat. Laiha vai tukeva? Kukaan ei osannut tarkkaan sanoa.

Miehen iästäkin oltiin erimielisiä. Varsinaisesti se selvisi vasta työnantajan papereista. Valokuvaa hänestä ei tietenkään ollut. Pienessä firmassa kun ei sellaisten perään huudeltu, toisin kuin niissä joissa työntekijöiltä vaadittiin kulkukortit. Ja kun työtekijöitä oli vain kourallinen, oli erityisen outoa, ettei kukaan muistanut sanoneensa miehelle edes huomenta.

Naapureilta oli turha kysellä. Kerrostalossa jokainen piti huolen omista asioistaan, ja naapureiden tekemiset kiinnostivat ainoastaan silloin, jos joku juhli liian äänekkäästi seinän takana tai käytti pesutupaa muiden vuorolla. Yksin elänyttä miestä ei tunnettu tämän kotirapussakaan.

Elossa olevia sukulaisia miehellä ei väestörekisterin mukaan ollut. Valokuvan etsintä tosin tuotti vihdoin tulosta, kun sellainen löytyi laitakaupungilla sijaitsevan lukion arkistosta, ylioppilaskuvien joukosta. Kuvan ottamisesta oli aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Miehen ikä oli siis noin viidenkymmenen hujakoilla, eikä hän suinkaan ollut kolme- tai kuusikymppinen, kuten muut työntekijät olivat arvelleet.

Koulun arkistossa oli muitakin kuvia, mutta tämä oli kaikkein tuorein. Ilmeettömät keskivertokasvot, jotka saattoivat yhtä hyvin kuulua keski-ikäiselle miehelle kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle. Ei erityisiä tuntomerkkejä tai mieleen jääviä piirteitä.

Rikospoliisin tutkija Ossi Jokinen kadonneiden henkilöiden osastolta haroi harvenevia hiuksiaan. Koskaan ennen ei vastaan ollut tullut tällaista tapausta. Miten joku saattoi olla lähes täydellisesti näkymätön? Ei perhettä, ystäviä, naapuria tai ruokakaupan kassaa, joille mies olisi jättänyt edes satunnaisen jäljen olemassaolostaan.

Jokinen selaili iltapäivälehteä samalla, kun nautti poliisiaseman vieressä olevan huoltoaseman baarissa päivittäistä viinerikahviaan. Miehen lukioaikainen valokuva oli tänään julkaistu katoamisuutisen yhteydessä tavanomaisin tekstein: ”Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä lähimpään poliisiin”. Olisi ihme, jos näin koskaan tapahtuisi.

Oli katoamistapauksia, jotka herättivät tunteita, jotka saivat ihmisten mielikuvituksen laukkaamaan villisti. Juuri ne olivat niitä, jotka synnyttivät keskustelupalstoilla toinen toistaan hurjempia teorioita siitä, mitä oli oikein tapahtunut. Jokinen tiesi, että näin tuskin olisi tällä kertaa.

Juttuun ei mitä ilmeisimmin liittynyt päihdeongelmaa tai syrjäytymistä. Miehen ei tiedetty liikkuneen rikollisessa tai epämääräisessä seurassa. Mies oli yksineläjä, mutta todennäköisemmin huonon tai olemattoman naisonnen kuin homouden vuoksi. Ehkäpä seurusteluasiat eivät edes kiinnostaneet häntä. Mies ei herättäisi kenenkään intohimoja, ei valtoimenaan vellovia spekulaatioita, kuten niissä tapauksissa, joissa kadonnut oli kaunis nuori tyttö.

Tietysti miehen asunto oli tutkittu. Sieltä ei löydetty mitään johtolankoja, ei mitään mikä olisi antanut pienintäkään vihjettä katoamisen syistä. Mies vaikutti olleen järjestyksen ystävä. Nurkissa ei ollut pölykoiria.

Sisustus oli askeettinen: 70-luvun lastulevykirjahylly, jossa ei ollut kirjoja ja vain jokunen perhevalokuva, jotka näyttivät esittävän joitakin yhtä värittömiä ihmisiä kuin mies itsekin oli – tai oli ollut. Lisäksi sohva, pari nojatuolia, vanha mutta yhä toimiva kuvaputkitelevisio sekä 80-luvulta peräisin oleva stereolaitteisto, mutta ei levyjä tai kasetteja.

Seinällä oli nimetöntä suurkaupunkia esittävä painokuva. Jokinen oli nähnyt loputtoman määrän samanlaisia asuntoja. Niissä asui ihmisiä, joita ei ollut siunattu liialla mielikuvituksella ja jotka tekivät parhaansa ollakseen kuten kaikki muutkin, ettei heitä vain olisi syytetty erikoisuudentavoittelusta, mikä johti tietysti siihen, että nämä ”kuvittelivat olevansa parempia kuin muut”.

Keittiön kaapeissa oli niukasti perusruokatarpeita, joten ainakaan mikään gourmet-harrastaja mies ei ollut. Pienessä makuuhuoneessa oli yöpöytä lamppuineen ja huolellisesti sijattu yhden hengen sänky.

Huoneisto oli haravoitu tiheällä kammalla, kaikki pöytälaatikot ja kaapit käyty huolellisesti läpi, mutta mitään erikoista ei löytynyt. Ei mitään, mikä olisi vähääkään vihjannut miehen persoonallisuudesta. Pikemminkin sen täydellisestä puutteesta. Mies vaikutti olleen täysin hajuton, mauton ja väritön. Kuin mies vailla ominaisuuksia Robert Musilin klassikkoteoksessa.

Miehen nimikin sopi tälle kuin nyrkki silmään: Matti Virtanen. Ne kun olivat kaikkein yleisimmät väestörekisteristä löytyvät tuon ikäluokan etu- ja sukunimet. Edes toista nimeä tälle ei ollut kasteessa suotu, Jokinen oli kirkonkirjoista tarkistanut.

Sosiaalisista medioista tätä Matti Virtasta oli turha etsiä eikä nettiin tai sanomalehtiin tämä näyttänyt koskaan kirjoitelleen, ainakaan omalla nimellään. Urheiluseuroihin tai harrastuspiireihin hän ei ollut kuulunut, puhumattakaan poliittisista puolueista.

Pääesikunnan kantakirjan mukaan yhdeksän kuukauden asepalvelus oli aikoinaan suoritettu normaalisti, ilman kunniamerkkejä, ylennyksiä tai mainintoja palvelusrikkomuksista. Kertausharjoituksiin mies oli kutsuttu pari kertaa. Ei merkintöjä terveyden tai mielenterveyden ongelmista.

Miehen työhistoria näytti olleen keskiasteen ammattikorkeakoulututkinnon jälkeen konttorirotan hommia erinäisissä yrityksissä. Työttömyysjaksot olivat kaikkiaan jääneet varsin lyhyiksi.

Ei mainittavia ylennyksiä tai varsinaista etenemistä uralla; työnkuva näytti pysyneen vuosikymmeniä tappavan tasaisena ilman muutoksia. Ja tylsänä, mutta eikö tavallinen ihminen haluakin tallata polkunsa ilman suurempia töyssyjä ja vastoinkäymisiä matkallaan? Ja sellaisia ei Matti Virtasen elämässä näyttänyt koskaan olleen. Joskaan ei suurta menestystäkään.

Ei suurta glooriaa, mutta ei myöskään kompasteluja. Ei draamaa eikä traumoja. Ei tähtihetkiä eikä törkyä. Ei luurankoja kaapissa eikä virtahepoa olohuoneessa. Saattoiko näin keskivertoa kansalaista ollakaan? Jos anomalia tarkoitti poikkeamaa normaalikäyrästä, niin tarkoittiko poikkeamien täydellinen puute myös omanlaistaan anomaliaa? Ja vielä suurta sellaista, Jokinen pohti. Palaneen käry tuntui nyt rankasti jossakin.

Neuronien välisissä synapseissa sähköiset impulssit etenivät ylikierroksilla. Jo vanhalla rutiinilla tutkija alkoi eritellä, analysoida, vertailla, etsiä analogioita ja ennakkotapauksia, käydä läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. ”Sillä on taas se vaihe päällä”, rouva Jokinen päätteli, kun illalla kotona hänen aviomiehensä vain tyytyi ajatuksissaan haarukalla tyrkkimään lautasella jäähtyvää lempiruokaansa Janssonin kiusausta tuskin suupalaakaan maistaen.

Varmuuden vuoksi rouva Jokinen otti illalla unipillerin ennen nukkumaanmenoa. Se olikin tarpeen, sillä puolen yötä Ossi Jokinen pyöriskeli sängyssä, kääntyili levottomasti kyljeltä toiselle, kun aivot edelleenkin raksuttivat Matti Virtasen arvoituksen parissa.

”Näytätpä sinä väsyneeltä”, Jokisen esimies sanoi aamulla huomattuaan mustat renkaat tämän punoittavien silmien alla. ”On yksi kinkkinen keissi työn alla”, Jokinen vastasi ja oli kaataa kahvinsa paperimukin sijasta pöydälle.

Sen päivän Jokinen vietti tietokoneen ääressä tutkien välillä erinäisiä arkistokansioita. Loputtomat mahdottoman tuntuiset teoriat pyörivät päässä. Yksi esimerkiksi oli, että Matti Virtanen ei ollut todellinen ihminen, vaan jonkun suurvallan maahan sijoittama valehenkilöllisyyden alla toimiva ”illegaali”-agentti, kuten ”Reino Gikman” oli aikoinaan ollut.

KGB oli 50-luvulla varastanut Kuopiosta rajan takaiseen Karjalaan jääneiden ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja. Niistä oli poimittu Gikmanin nimi, jonka avulla luotiin valehenkilöllisyys agentille, joka oli saapunut Suomeen vuonna 1966. ”Gikman” oli sittemmin työskennellyt Pariisissa YK:n alaisuudessa ja lopulta kadonnut Wienistä vuonna 1989. Koskaan ei saatu selville, kuka tämä oli oikeasti ollut.

Voisiko ”Matti Virtanen” olla vain paperilla olemassaoleva valehenkilöllisyys, jonka takana toimi joku vieraan vallan agentti tehtävänään ties mikä hämärähomma Suomessa? Oliko ”Virtanen” kadonnut, kun maa oli alkanut polttaa jalkojen alla? Päätä alkoi särkeä, kun Jokinen pohti tätä mahdollisuutta. Hänen oli vain pakko saada tietää totuus.

Aika kului. Kadonneesta Matti Virtasesta ei enää kuultu, ja kävi niin kuin Jokinen oli aavistellutkin. Media menetti kokonaan mielenkiintonsa, kun sen aika meni erilaisten poliittisten kohujen ja julkkisten humalaisten tempausten seuraamiseen. Vain yksi ihminen ei unohtanut.

Ossi Jokinen kaivoi esille loputtoman määrän erilaisia asiakirjoja ja dokumentteja todisteeksi teorialleen Matti Virtasen valehenkilöllisyydestä. Jokisen vaimo ja työtoverit seurasivat hänen missiotaan aluksi huvittuneina, lopulta yhä kasvavan huolen vallassa. Pakkomielle tuntui saaneen vallan kerran taitavana, ahkerana ja muutenkin täyspäisenä miehenä pidetystä tutkijasta.

Viimeinen pisara oli, kun Jokinen paljasti tietonsa ja kertoi koko tarinan toiselle suurista iltapäivälehdistä. Sensaatioita rakastava ja niillä elävä keltainen lehdistö tietysti tarttui kiinni aiheeseen, josta sai muovattua mehukkaan lööpin. Tarinan mahdollisesta todenperäisyydestä ja lähdekritiikistä viis.

Kohu kesti muutaman päivän vain laantuakseen, kun joku poliitikko puhui taas kerran läpiä päähänsä ja tv:ssä alkoi myös suositun realitysarjan uusi tuotantokausi, josta repiä lähiaikojen lööpit.

Tutkijamme tosin sai etsimäänsä julkisuutta hänkin, ei tosin aivan halutulla tavalla. Häntä näet alettiin kutsua mediassa ”Illegaali-Jokiseksi”, jonka edesottamuksista kirjoitettiin nyt lähinnä surkuhupaisaan ja vähintäänkin vahingoniloiseen sävyyn. Tässä vaiheessa Jokisen esimies päätti puhaltaa pelin poikki ja määräsi alaisensa toistaiseksi sairaslomalle.

Jokinen oli lyöty mies pakatessaan laukkujaan, tarkoituksena lähteä  vaimon kanssa kesämökille pilkkajuttuja karkuun. Silloin puhelin soi. Puhelu tuli tuntemattomasta numerosta. Jokinen vastasi ja jähmettyi paikoilleen kuullessaan, kuka langan päässä oikein oli. ”Matti Virtanen tässä, terve.”

”Ei naurata!” Jokinen tiuskaisi puhelimeen ja oli paiskata sen seinään, kun ääni jatkoi. ”Asuntoni seinällä on kaupunkia esittävä juliste. Sen reunassa lukee pienellä teksti ’Taured’. Tätä seikkaa ei ole mainittu missään tiedotusvälineessä. Tarkista asia ja soita minulle uudestaan.” Mies sulki puhelimen.

Jokinen oli raivoissaan. Kaikenlaisia häiriköitä. Mistä soittaja oikein oli saanut numeron? Sehän oli salainen. Jokinen hieroi ohimoitaan. Hän istui siinä samassa paikassa kauan. Lopulta hän otti autonsa avaimet ja käveli ulos. Vaimo huuteli turhaan perään.

Vahtimestari Kangas päivysti todistusaineistohuoneen luona, kun Jokinen käveli sisään. Kello oli viittä vaille sulkemisaika. Ja vielä perjantaina. Kangas oli ihmeissään nähdessään Jokisen. Hänenhän piti olla sairaslomalla ja…

”Niin niin, ei ole aikaa selittää. Voitko päästää minut Virtasen tapauksen todistusaineistojen luokse?” Kangas katsoi häntä ihmeissään. ”Äkkiä nyt, että ehditään kaikki viikonlopun viettoon”, Jokinen sanoi. Se oli vastaansanomaton argumentti. Kangas päätti, että oli parempi laskea Jokinen sisään kuin alkaa kinata ja joutua sen takia ylitöihin juuri, kun vapaa oli alkamassa.

Kangas painoi summeria ja todistusaineistohuoneeseen johtava portti alkoi avautua. Ensi töikseen Jokinen etsi käsiinsä Matti Virtasen jälkeen jääneet tavarat. Juliste löytyi niiden joukosta suhteellisen helposti. Jokinen rullasi sen auki. Kuten hän muistikin, kuva esitti jotain tuntematonta suurkaupunkia iltavalaistuksessa. Se oli ollut lasikehyksissä Virtasen vaatimattoman asunnon seinällä. Nyt hän huomasi, että julisteen reunassa tosiaan luki teksti ”¡Benvinguts a Taured!” Mitä ikinä se tarkoittikin.

Jokinen kiitti vahtimestari Kangasta, joka näytti helpottuneelta siitä, että pääsi lähtemään kotiin sittenkin ajallaan. Ulkona Jokinen kaivoi esiin kännykkänsä ja valitsi numeron, josta Matti Virtaseksi itseään väittänyt mies oli soittanut.

Puhelimeen vastattiin. Jokinen ei ehtinyt saada suunvuoroa, kun Matti Virtasen ääni jo sanoi: ”Mene autoosi ja lähde ajamaan. Odotan sinua täällä motellissa, joka sijaitsee…” Matti Virtanen mainitsi pienen kaupungin, joka oli noin tunnin ajomatkan päässä, sitten motellin nimen ja tarkan sijainnin. Jokinen ei ehtinyt sanoa taaskaan mitään, kun puhelin jo suljettiin.

Ehdittyään kaupungin rajan ulkopuolelle Jokisen lommoinen Saab 99 sai madella tovin perjantain alkuillan ruuhkassa. Navigaattorin koneääni luki ajo-ohjeita. Lopulta auto kaarsi epämääräisen rakennuksen eteen, jonka valokirjaimet julistivat ”Motel Akapulko” ja nimen omaan tällä kirjoitusasulla. Jenkkityyliä oli haettu ja siihen jotenkuten päästy. Jokinen jätti auton parkkiin ja hieman epävarmoin askelin käveli rakennuksen ulko-ovesta sisään.

Tiskin taakse tuli hetken päästä kyllästyneen näköinen teinityttö, joka näytti siltä kuin olisi tuurannut vanhempiaan. Tyttö loi häneen halveksuvan katseen taidolla, johon vain hänen ikäryhmänsä naispuoliset edustajat kykenevät.

”Matti Virtanen?” Jokinen sai lopulta kysyttyä välinpitämättömän jäätävästä katseesta selvittyään. Tyttö vilkaisi nopeasti varauskirjaa tiskillä ja sanoi: ”Viisvitonen”, sitten käänsi katseensa johonkin merkityksellisempään asiaan kuten motellin vastaanoton makeishyllyn yllä toiveikkaana pörräävään kärpäseen.

Jokinen sai kurkustaan heikon ynähdyksen, joka tarkoitti kiitosta, sitten kääntyi takaisin kohti ulko-ovea. Tyttö oli jo unohtanut hänen olemassaolonsa ja keskittyi nyt älypuhelimensa näyttöön.

Ulkona Jokinen haki bungalowien ovista numeroa 55, etsi löytämänsä ja koputti. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, sitten sisältä alkoi kuulua askelia ja ovi avautui hiljalleen. Ketään ei näkynyt ja Jokinen mietti hetken ennen kuin astui sisään. Huoneessa oli hämärää. Vähitellen hänen silmänsä alkoivat tottua. Sitten hänen käteensä tartuttiin.

Kädenpuristus tuntui kuivalta ja jotenkin innottomalta. Hän huomasi nyt miehen, jolle käsi kuului. Kasvoista ei voinut erehtyä. Ne olivat selvästi vanhemmat ja jo ajan kuluttamat, mutta aivan samat kuin ne, jotka hän oli nähnyt Matti Virtasen ylioppilaskuvassa. Vain valkolakki puuttui. Silmät olivat oudot haaleat kuin olisivat olleet täynnä tiskivettä.

”Virtanen”, sanoi sama ääni, jonka hän oli kuullut puhelimessa.

”Jokinen”, hän vastasi samalla kurkkuaan rykäisten.

”Ajattelin vain ilmoittaa, että voit lopettaa etsintäsi. Ja saman tien unohtaa koko jutun. Sillä tässä seison enkä muuta voi. Ja lehtiä olen lukenut.” Mies katsoi Jokiseen väsyneesti.

Nyt hän tajusi, että Matti Virtasen olemusta tosiaan oli vaikea hahmottaa. Ei ihmekään, että tämän työtoverit olivat antaneet niin erilaisia lausuntoja. Näytti kuin ikä miehen kasvoilla, koko ruumiinrakenne ja hiusten värikin olivat jatkuvassa muutoksessa. Kuin kameleontti tai naurutalon peilissä vääristyvä hahmo. Joka silmäyksellä aivan toinen kuin hetkeä aikaisemmin.

Lopulta Jokisen oli pakko suunnata katseensa sivuun miehestä, sillä hän pelkäsi tulevansa merisairaaksi miehen loppumattomasti muuttuvaa hahmoa seuratessa.

”Kutsuin sinut tänne, koska lienen selityksen velkaa sen valtavan urakan jälkeen, jonka olet tehnyt minun löytämisekseni. Tämän jälkeen minun on kuitenkin pyydettävä, että jätät minut rauhaan etkä yritä enää toiste jäljittää minua”, Matti Virtanen sanoi.

”Eiköhän tuo onnistu”, Jokinen sanoi hiljaa lattiaa tuijottaen ja tunsi itsensä hetkessä valtavan väsyneeksi kuin miehestä säteilevästä voimattomuuden tunteesta oli tarttunut jotain häneenkin.

”En voi enää pitkäksi aikaa jäädä maailmaanne. Kvanttitasoni heittelevät arvaamattomasti täällä, mikä syö valtavasti energiaa. Se vie minulta lopulta hengen”, Matti Virtanen jatkoi.

”Tarkoitatko, että olet… avaruusolento? Vai mitä nimitystä teikäläiset itsestään käyttävätkään”, Jokinen kysyi.

”En siinä mielessä kuin sinäkään et ole avaruusolento. Sirius-B:n asukkaan näkökulmasta asia voisi toki olla toisin, mutta tämähän on tietysti joutavaa saivartelua”, Matti Virtanen sanoi, ja nyt tämän kasvoilla saattoi erottaa jopa hymyn tapaisen.

”Kerron pienen tarinan. Olet sattumalta ehkä kuullut tämän ennenkin, mutta se toivottavasti auttaa ymmärtämään”, Matti Virtanen sanoi ja istuutui samalla toiseen motellihuoneen nojatuoleista. Jokinen seurasi hänen esimerkkiään ja istui omaansa.

”Eräänä helteisenä päivänä heinäkuussa 1954 muuan matkustaja saapui tulliselvitykseen Tokion lentokentällä. Japanilaiset tullivirkailijat huomasivat, että tämä oli aivan tavallinen valkoinen mies, eurooppalaisen näköinen. Pian kuitenkin heidän epäilyksensä heräsivät, kun mies esitti passinsa virkailijoille. Passi näytti aidolta, mutta miehen alkuperämaaksi oli merkitty Taured. Eihän sellaista ole olemassakaan!

Virkailijat alkoivat jo epäillä joutuneensa jonkin käytännön pilan kohteiksi, mutta alkoivat kuitenkin kuulustella miestä. He pyysivät miestä näyttämään maailmankartalta, missä tämä Taured oikein sijaitsee. Hänen sormensa tökkäsi osoittamaan kohti Andorraa, tiedäthän, tuota pikkuruista ruhtinaskuntaa Ranskan ja Espanjan rajalla.

Nyt oli miehen vuoro puolestaan näyttää hämmentyneeltä ja vihaiselta, sillä hän ei ollut koskaan kuullutkaan mistään Andorrasta. Hän väitti kivenkovaan, että hänen kotimaansa Taured oli sijainnut juuri tuolla kohdalla jo yli tuhat vuotta.

Virkailijat löysivät miehen hallusta monien Euroopan maiden valuuttaa ja hänen passissaan oli leimoja ympäri maailmaa, myös aikaisemmilta Tokion-reissuilta. Virkailijat eivät tienneet, mitä tehdä miehen kanssa, joten hänet päätettiin asettaa arestiin hotellihuoneeseen ja kaksi miestä laitettiin vartioon huoneen ovelle. Sillä aikaa tapausta koetettaisiin selvitellä.

Yhtiö, jolle mies väitti tekevänsä töitä, ei ollut koskaan kuullutkaan hänestä, vaikka hänellä oli todisteena asiasta monia dokumentteja. Hotelli, johon hän väitti varanneensa huoneen, ei myöskään tiennyt asiasta. Eivätkä paikallisen yhtiön edustajat, joiden kanssa hän oli tullut neuvottelemaan.

Myöhemmin, kun hotellihuoneen ovi avattiin, jossa miestä pidettiin arestissa, tämä oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tapaus oli täydellinen mysteeri, sillä huone sijaitsi niin korkealla rakennuksessa, että ikkunasta oli mahdoton paeta, saati sitten parvekkeelta.”

Matti Virtanen piti nyt pienen tauon ja siemaisi vettä pullosta.

”Eriskummallinen tarina, vai mitä? No, outoudet eivät lopu tähän. Nimi Taured oli minulle tuttu, sillä luin siitä jo lapsena koulun maantiedon kirjasta kotimaassani, jonka nimi ei ollut Suomi.” Jokinen katsoi hetken noihin tiskiveden värisiin silmiin kunnes hänen oli taas pakko kääntää katseensa.

”Täytyy myöntää, että olen pudonnut täysin kärryiltä. Siis millä planeetalla tämä Taured sijaitsee? Sinun omassa maailmassasiko? Ja sinä puhut suomea, mutta et silti ole Suomesta?”

Jokisesta alkoi tuntua, että hän oli menettämässä järkensä. Ehkä toiset olivat sittenkin oikeassa: hän tosiaan oli hullu ja kuunteli nyt omia houreitaan. Tässä kohtaa Matti Virtanen huokaisi ja jatkoi.

”Lukeneena miehenä tiedät varmaankin jotain kvanttifysiikasta. Että se periaatteessa mahdollistaa muiden ulottuvuuksien, jopa toisten maailmankaikkeuksien olemassaolon. Samoin rinnakkaismaailmojen, jotka muistuttavat hieman toisiaan, mutta joissa kehitys on lähtenyt kulkemaan aivan eri suuntaan.”

”Niin niin, olen minäkin sen verran science fictionia lukenut, että tiedän noista jotain, mutta…” Jokinen ei saanut puhuttua loppuun, kun Matti Virtanen jo ehätti takaisin omaan kertomukseensa.

”Tämä ei ole science fictionia, vaan totista totta. Minä synnyin ja elin lapsuuteni tässä rinnakkaismaailmassa. Sitten sairastuin jonkinlaiseen aivokuumeeseen. Menetin tajuntani ja heräsin teidän maailmassanne.

Pitkään luulin menneeni järjiltäni ja sen johtuvan sairaudesta. Isä ja äiti olivat samoja kuin ennenkin, mutta eivät sittenkään samoja. Koko maailma ympärillä oli myös muuttunut, vaikka perustaltaan sama kuin omani. Lapsi onneksi sopeutuu nopeasti. Opin pian hyväksymään outouden ympärilläni.

Jossain vaiheessa unohdin täysin, että entistä maailmaani oli koskaan ollutkaan. Minun piti elää keski-ikäiseksi, että se kaikki alkoi palata minulle. Kun luin internetistä tarinan Tauredista, se laukaisi kokonaisen joukon jonnekin hämärään tukahdutettuja muistoja.”

Jokisen silmiä särki. Hänen päätään särki. Koko hänen mieltään särki. Kaikki selitykset, joita hän oli mielessään Matti Virtasen katoamiselle sepittänyt, mielettömätkin, kaikki ne vaikuttivat järjellisiltä tähän tarinaan verrattuna. Hänen oli silti kuultava koko juttu loppuun. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi ja ponnisti voimansa kuulostaakseen rauhalliselta.

”Tämä kaikki oli minulle tietysti suuri shokki. Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään asian täysin. Hyväksynnän mukana tuli ymmärrys siitä, että myös oma tajuntani ja havaitsemani todellisuus olivat jotakin aivan muuta kuin olin siihen asti ymmärtänyt niiden olevan.

Aloin vähitellen saada välähdyksiä toisesta maailmasta. Aluksi ne tulivat unissa. Aina, kun olin uneksinut entisestä kotimaailmastani, tunsin herättyäni olevani täynnä aivan uutta energiaa. Kuin minuun olisi ladattu nukkuessani voimaa tuolta jostain.”

Jokinen alkoi tuntea sääliä Matti Virtasta kohtaan. Mies oli selvästi mielipuoli, jonkinlaisessa psykoosissa. Hän kuitenkin selitti tarinaansa aivan rauhallisesti, omaa sisäistä logiikkaansa seuraten. Tutkijana Jokinen tunsi, että hänen velvollisuutensa oli kuunnella, oppia ymmärtämään häiriintyneen mielen toimintaa.

Ja niin Matti Virtanen jatkoi:

”Vähitellen aloin ymmärtää, että minua valmisteltiin kotimaailmaani paluuta varten. Kaikki elämän aikana kokemani ulkopuolisuus ja vierauden tunne vaikuttivat nyt järkeenkäyviltä. Ne olivat pelkkää koti-ikävää.

Minusta tuntui, että voisin tietoisesti ponnistella päästäkseni takaisin.

Nyt tulee tarinan erikoisin osuus. Huomasin, että kaikki ympärilläni alkoi muuttua. Paitsi fyysinen olemukseni ja ympäristöni, myös oma historiani tässä maailmassa.

Ymmärrätkö, minä alan vähitellen pyyhkiytyä pois täältä. Koko persoonallisuuteni, kaikki mitä olen elämäni aikana saavuttanut. Pian minua ei ole eikä minua ole koskaan ollutkaan täällä.

Olet kai kuullut aikaparadokseista, aikamatkustuksen vaaroista, menneisyyden ja siten kaiken tulevan muuttamisesta vahingossa… Portti kahden ulottuvuuden välillä on auennut, ja syntyäkseni uudelleen toisessa maailmassa minun on kuoltava ja kokonaan kadottava täältä.

Ehkä tähän maailmaan tulee minun tilalleni toinen Matti Virtanen, en tiedä. Ehkä meillä kaikilla on vastinparimme toisessa maailmassa, ehkä jokin kosminen, interdimensionaalinen tasapaino vaatii sitä.

Ehkä, ehkä, ehkä…”

Matti Virtasen hahmo alkoi värähdellä yhä nopeammin Jokisen silmissä. Hän näki, kuinka kasvojen tilalle tuli yhä useampia erilaisia kasvoja, nuoria ja vanhoja.

Ilmaantui loputtomasti erilaisia mattivirtasia, erilaisia versioita, kaiken ikäisinä, kaiken kokoisina, vastasyntyneinä ja ikuisina.

Värähtelytahti kiihtyi kiihtymistään. Lopulta näkyi vain kirkas valonvälähdys ja motellihuoneeseen tuli taas hämärää.

Jokinen odotti hetken aikaa ja käveli ulos. Ilta-auringossa oli jotain lohdullista. Auto käynnistyi yskien, kun hän käänsi avainta virtalukossa. Jokinen teki u-käännöksen takaisin suuntaan, josta oli tullut. Kotia kohti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Huumekoira Lex

Morjens karvakuonot, mä olen Lex. Täällä mä vaan bunkkaan palvelutalossa ja vietän vanhuudenpäiviäni. Ruoka on hyvää, joskin niukkoja annoksia tarjoavat, ja hoiturit nättejä. Vaan mikäs täällä on ollessa. Rapsutusta piisaa. Iltaisin makoilen omassa lämpimässä koiranpetissäni, järsin luuta ja muistelen palvelusvuosiani. Niin, uskokaa tai älkää, virkavallan palveluksessa mä silloin tallustelin paikkoja nuuskimassa, ja kuononi tungin sinnekin, minne ei olisi pitänyt.

Kaikki alkoi eräänä kauniina kesäaamuna Vaalimaan raja-asemalla. Uusi työpäivä oli alkamassa. Vanhempi konstaapeli Jokinen talutti mua hihnassa portille jumittuneen autoletkan luokse. Dieselin katku ärsytti taas mun kuonoa.

Mieli olisi totta puhuen tehnyt vain ottaa hatkat siltä päivältä ja mennä koisimaan omaan koppiin. Mutta duuni on duuni ja jos tänään onnistaisi, makupalaa olisi luvassa, ja ihana naiskonstaapeli Virtanen vielä paijaisi mua kiitoksena hyvin hoidetusta työstä. Joten mä koetin skarpata ja aloin vanhalla rutiinilla nuuskia autojen takakontteja ja lokasuojia.

Mentiin Jokisen kanssa biili kerrallaan ja mä näin, että sekin alkoi olla yhtä ryytynyt kuin mä, mutta onneks pian päästäisiin ruokatunnille. Safka mulla pyöri jo voimakkaasti mielessä, kun vihdoinkin tärppäsi.

Se oli Venäjän laatoilla varustettu, suunnilleen valtameriristeilijän kokoluokkaa oleva katumaasturi, ei mikään teinien vessanpöntön kokoinen ja näköinen mopoauto. No okei, mä liioittelen, mutta se oli hulppea kärry, kromi kiilsi, eikä sitä ollut hankittu millään pietarilaisen konttorirotan kuukausipalkalla.

No, mä sitten työntämään turpani sinne alle, ja bingo, mitä sieltä löytyikään. En tiedä, millä ne olivat venäläisiä tullimiehiä tottuneet lahjomaan ja varomattomiksi tulleet, mutta härmäläistä kollegaa ne eivät onnistuisi sumuttamaan. Eikä varsinkaan meikähurttaa.

Saman tien mulla oli hampaissani huumepussukka täynnä priimaluokan ganjaa, oisko ollut peräti aitoa afgaa. No, Jokinen pisti ne igorit siinä samassa makaamaan asfaltille ja käsiraudat tassuihin.

Mä ehkä vähän liian innokkaasti roudasin sitä pussukkaa hampaissani, sillä mä onnistuin jotenkin puraisemaan muoviin reiän, seurauksena että siitä levyn muotoon puserretusta ganjabiitistä irtos mun suuhuni, ja mä pöhkö menin nielaisemaan siitä aika palan. Nälkä kun siihen kellonaikaan jo kurni vatsassa.

Jokinen huomas heti, mitä oli tapahtunut ja syöksy mun luokse samalla, kun jätti muut kytät huolehtimaan niistä gangstereista. Mä aloin olla siinä samassa tosi kipee, mun vatsa kääntyi ympäri, mä ulvahdin ja heitin kunnon laatat siihen asfaltille. Ei saakeli, mä olin ihan töttöröö. Mä olin ilmeisesti pyörähtänyt siihen tantereeseen ketarat kohti taivasta, mutta varsinaisia muistikuvia mulla ei asiasta ole.

Mut oli kai saman tien viety eläinlääkärin pakeille, mutta siinä vaiheessa mä olin niin kanttuvei, ettei mitään jakoa. Mä muistan vain sen, että mä leijuin keskellä jotain kauniita värejä ja kuulin ihaninta musiikkia, mitä korviini oli koskaan kantautunut enkä koskaan olisi halunnut palata takaisin maan päälle ja omaan koiran elämääni.

Vähitellen kuitenkin mun tassut palasi kiinni tantereeseen ja mä toivuin eläinsuojassa, missä konstaapeli Virtanen kävi mua päivittäin tsiigaamassa huolestunut ilme sievillä kasvoillaan.

Päällystö katsoi eläinlääkärin lausunnon saatuaan, että mä olin sairasloman jälkeen taas tarpeeksi terve palaamaan takaisin palvelukseen, mutta ne ei tajunnu, että jotain oli oleellisesti muuttunut. Kun kerran on saanut maistaa palan taivasta, niin siitä herkusta ei hevin luovu. Mä hoidin duunini niin kuin pitikin, mutta vaivihkaa mä söin aina tilaisuuden tullen kuormasta.

Joka kerta, kun maahan tuli jotain salakuljetettua kannabista, opiaatteja, psykedeelejä, mitä vaan, mä pidin huolen, että mä pääsin ottamaan omat maistiaiset. Opin omin lupineni hiippailemaan takavarikoitujen aineiden varastolle haistelemaan ja maistelemaan. Ennen pitkää mä olin ihan tillin tallin työaikanani, mutta hoidin duunini niin hyvin, ettei kukaan huomannut mitään. Tai niinhän alkkikset ja nistit aina kuvittelee. Toleranssi kasvaa pikku hiljaa ja lopulta ei pysty olemaan hetkeäkään ilman fiksejä.

No, tietysti mä lopulta kärähdin, kun mulla vaan seiso silmät päässä eikä huumemuulien narauttamisesta enää tullut yhtään mitään. Mä olin varmaan kaikille hirvee pettymys. Virtanenkin katto mua vaan surullisesti näteillä silmillään, joille mä sain jättää haikeat jäähyväiset, kun yks kaunis päivä mut tylysti vaan irtisanottiin.

Ei mua kuitenkaan heitteille jätetty, vaan mä pääsin vieroitukseen. Eläinlääkärit vaan oli aika ihmeissään, kun mun kaltaista tapausta ei ollut ennen tullut vastaan. Korvaushoitojen, AA-kerhon ja 12 askeleen ohjelman kautta mä lopulta pääsin kuiville, mistä mä kiitän korkeinta Canis Lupusta tuolla yläkerrassa. No, lyhyestä virsi kaunis, työelämään mä en enää palannu. Vaan mikäs tässä on ollessa, täällä palvelutalossa loikoillessa. Että ottakaa pennut opiksenne, älkääkä työntäkö niitä pikku kuonojanne aivan joka paikkaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Pakolainen

Uskaltauduimme liikkeelle vasta pimeän tullen. Olimme piileskelleet sen päivän metsässä, pusikoissa lymyten. Poluilla oli ollut hiljaista, mutta olimme välttäneet niille astumista. Koskaan ei voisi tietää, milloin partio tulisi vastaan. Olimme kuulleet kylässä huhun, että valvontaa oli lisätty viimeaikaisen tilanteen vuoksi.

Tiesimme nyt lähestyvämme rajajokea. Joukossamme oli mies, jota kutsuimme Linnustajaksi. Hän oli kokenut eränkävijä, joka osasi lukea paitsi karttoja, myös maamerkkejä ja tähtiä. Kuunpaiste helpotti kulkuamme. Se myös helpottaisi paljastumistamme, jos niikseen tulisi. Koetimme mahdollisimman paljon pysyä puiden varjossa, syöksyä nopeasti puskaan jos kuulisimme pienintäkin liikettä.

Mietin viikkoja kestänyttä taivallustamme. Se oli ollut pitkä ja vaivalloinen. Olimme tulleet salakuljettajien matkassa suuren meren yli kiikkerällä paatilla. Monet olivat myyneet kaiken omaisuutensa päästäkseen mukaan. Purtilo oli hädin tuskin merikelpoinen. Aallokossa se oli kallistunut niin jyrkästi puolelta toiselle, että monta kertaa olimme pelänneet sen kaatuvan. Täyteen ahdetussa ruumassa pikkulapset olivat itkeneet hysteerisesti ja naiset kirkuneet, samalla kun yksi salakuljettajista oli karjunut heitä pitämään turpansa kiinni. Oksennuksen haju levisi kaikkialla. Olin kyykistynyt omaan nurkkaani, sulkenut silmäni ja kuvitellut kaiken olevan vain pahaa untaa.

Lopulta rantauduimme erääseen syrjäiseen lahdenpoukamaan ja meidät tönittiin paatista ulos kuin karjalauma. Kauan en ehtinyt hekumoida vakaalle maalle pääsystä, kun tunsin jo kipeän potkun takamuksessani ja lensin turvalleni rantahiekkaan. Olin laivassa ajatellut suutelevani maankamaraa, kun pääsisin vain hengissä pois, mutta en ollut odottanut sen tapahtuvan näin kirjaimellisesti.

Kuulin röhönaurun yläpuoleltani ja kohottauduin ketterästi ylös ennen kuin nauraja saisi päähänsä potkia minut kuoliaaksi siinä hiekalla lojuessani. Näin likaiset ja häijyimmät kasvot, jotka vastaani olivat milloinkaan tulleet ja ivanauruun auenneen leveän suun, josta puuttui etuhampaita. Hetken aikaa mieleni teki käydä naurajan kimppuun ja lyödä tämän loputkin hampaat kurkkuun, mutta tiesin että siitä päähänpistosta tuskin olisin selvinnyt hengissä. Käännyin siis pois ja liityin muiden rannalla laahustavien mierolaisten joukkoon.

Matkasimme usean maan halki milloin minkäkinlaisessa kyydissä. Meitä oli vaatteidemme ja kasvojemmekin puolesta kirjava joukko useita eri kansallisuuksia, jotka yrittivät paremmalla tai huonommalla menestyksellä solkata toistensa kieliä; jotka aina sopivan tauon tullen matkanteosta vetäytyivät kukin pyytämään apua omilta jumaliltaan. Kun ihminen vedetään tarpeeksi alas, lopulta hänelle jää vain usko korkeampaan voimaan, oli uskomisesta sitten mitään hyötyä tai ei.

Uskoa tarvittiinkin, kun matkamme varrella meitä lyötiin ja päällemme syljettiin. Kaikkialla sotilaat erivärisissä univormuissaan tönivät ja osoittelivat meitä aseillaan vaatien matkustusasiakirjoja ja mitä tahansa todistuksia henkilöllisyydestämme. Meitä syytettiin varkaiksi, vieraan vallan vakoojiksi ja tihutyön tekijöiksi. Oliko joukossamme sellaisia, sitä en tiennyt. Vaikean ja vaivalloisen matkan nämä ainakin taittaisivat päästäkseen sitten lopulta tekemään pahojaan. Viruimme päiväkausia erilaisissa toinen toistaan rähjäisemmissä ja siivottomammissa tyrmissä ja vankiloissa ennen kuin meidät päästettiin jatkamaan matkaamme. Paikallisten asukkaiden silmissä leiskui viha, kun he huusivat meille solvauksia kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta jonka sanoman kuitenkin tajusimme tarpeeksi selvästi.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että eivät kaikki ottaneet meitä vastaan tällä tavoin. Oli niitäkin, jotka antoivat meille ruokaa ja juomaa tai lääkitsivät haavojamme, mutta pian he joutuivat tästä vaikeuksiin muiden maanmiestensä kanssa. He saivat kuulla, kuinka sinisilmäisiä olivatkaan, kun ruokkivat likaista rosvojoukkoa, jotka olivat tulleet levittämään tautejaan rottalauman tavoin. Olin joka kerran helpottunut, kun pääsimme poistumaan tällaisesta kaupungista ja palaamaan maantielle.

Terveet nuoret miehet, miksette jääneet kotejanne puolustamaan? Tämän kysymyksen sain kuulla monta kertaa enkä kertaakaan osannut oikein vastata. Ehkä siksi, että kotia ei enää ollut. Oli vain joukko hirmuvaltiaita ja erilaisia sotajoukkoja, jotka olivat polttaneet kodit maan tasalle. Nämä sotajoukot eivät olleet mitään uljaita armeijoita. Ne olivat joukko harhaisia fanaatikkoja, jotka leikkasivat kurkkuja ja katkoivat kauloja oman jumalansa tai jumalaa leikkivän hirmuvaltiaan nimissä. Tapetuksi tulisi joka tapauksessa.

Olimme jossakin vaiheessa matkaamme saaneet kuulla, että jossakin kaukana pohjoisessa olisi maa, jossa olisi turvallista ja rauhallista, ja jossa meidän mierolaisjoukkomme otettaisiin avosylin vastaan. Tässä ihmeellisessä maassa aurinko paistaisi kesäisin läpi koko yön ja ihanat neidot laulaisivat viileissä metsissä lukemattomien järvien rannoilla. Se oli kuin mannaa meidän korvillemme, meidän jotka tulimme kuivien ja kuumien aavikoiden keskeltä sieltä, missä aurinko porotti maan sietämättömäksi pätsiksi.

Päätimme siis suunnata matkamme kohti tätä tarumaista maata. En halua toistaa itseäni, joten en vaivaudu kertomaan muista koettelemuksista, joita saimme matkallamme vielä kohdata. Ikuiselta tuntuneen matkamme päätteeksi lähestyimme nyt rajajokea, jonka ylittämällä tiesimme olevamme lopultakin perillä. Kukaan meistä ei sanonut mitään, mutta tunsin jokaisessa meissä jännityksen vähitellen kohoavan: jokaisella omat odotuksensa ja unelmansa siitä, mitä uudessa kotimaassaan tekisi, kuinka asettuisi aloilleen, ehkä jopa perustaisi perheen ja viljelisi maata tulevilla kotikonnuillaan.

Linnustaja viittoi meitä eteenpäin. Emme voineet uskoa onneamme, kun huomasimme joen rannalla puisen lautan, jota arvelimme paikallisten matkaajien käyttävän vesitien ylitykseen. Tähdet heijastuivat mustasta vedestä, kun kipusimme lautalle ja aloimme sauvoa kohti vastarantaa, joka ei näyttänyt enää olevan kaukana.

Olimme jo onnemme kukkuloilla, kun lauttamme saavutti vastarannan. Raahasimme lautan joenpenkereelle ja lähdimme kipuamaan ylös ruohoa kasvavaa rinnettä yössä, joka ei enää tuntunut niin pimeältä.

Tuskin olimme päässeet rinteen päälle, kun jo kuulimme kavioiden kopinaa ja hevosten kirskuntaa. Tätä näkyä emme olleet odottaneet. Edessämme seisoi kilpineen kypäriin ja rengaspaitoihin sonnustautunut satapäinen kalpeiden miesten ratsujoukko, jotka osoittelivat meitä miekoin ja peitsin. Kauempana näin jousimiesten tähdänneen nuolensa suoraan kohti meitä.

Joukosta ratsasti nyt esiin lihava upseeri, jonka tajusin olevan näiden johtaja. Tämä karjui meille raivoissaan. Yksi joukostamme, joka joskus entisinä aikoina oli liikkunut näillä seuduilla kauppamiehenä, tulkitsi meille: ”Senkin houkat! Olette tunkeutuneet luvatta maallemme. Nyt joudutte vastaamaan teostanne.” Samassa sotilaat laskeutuivat ratsailta, tönäisivät meidät raa’asti maahan ja laittoivat meidät kahleisiin.

Meidät kuljetettiin kahlittuina hevosten perässä läheiseen kaupunkiin, jonka kaduilla meitä odotti vihainen väkijoukko tätä outoa kalpeaa kansaa, monet soihtuja pidellen. Kummallisella kielellään he huusivat meille herjauksia. Näin joidenkin elehtivän kuin he olisivat oudoksuneet meidän ihonväriämme, joka oli niin erilainen kuin tällä aaveilta näyttävällä väellä.

Saavuimme keskelle aukiota. Seisoimme siinä karjuvan kansan keskellä syljettävinä ja pilkattavina, kunnes esiin astui vanha ja arvokkaan näköinen mies, joka alkoi puhua väkijoukolle juhlallisella äänellä. Tällöin kaikki hiljentyivät kuulemaan ja silkkaa kunnioitusta täynnä katseet kääntyivät kohti vanhaa miestä. Ymmärsin tällöin vanhuksen vaatetuksesta, arvomerkeistä ja tämän pitelemästä suuresta kirjasta, josta hän luki lauseita, että hän oli jokin korkea-arvoinen tuomari tai vastaava.

”Mitä hän sanoo?” kuiskasin toverilleni, joka oli toiminut tulkkina. Hän oli liian järkyttynyt pystyäkseen sanomaan minulle sanaakaan. Pian kuitenkin asia selvisi. Meille oli langetettu tuomio luvattomasta maahantunkeutumisesta.

Aamu alkaa sarastaa. Meidät on kuljetettu metsänrajaan. Väkijoukko katselee meitä etäämpää. Meiltä on otettu kahleet pois. He eivät ilmeisesti usko meidän enää karkaavan. Sotilaat seisovat meistä turvallisen matkan päässä, toki meitä keihäillään ja jousipyssyillään edelleenkin osoitellen. Ilma tuntuu olevan täynnä odotusta. Pian alkaa metsänrajasta kuulua raskasta töminää. Se lähestyy meitä vähitellen. Pian näen puiden latvojen yläpuolelle ilmaantuvan hahmon, joka alkaa kasvaa yhä suuremmaksi.

Henkeni salpautuu. En ole koskaan nähnyt noin hirvittävää näkyä. Olen kuullut näistä hirviöistä, muulla nimellä niitä ei kai voi kutsua, mutta olen aina pitänyt niitä taruolentoina. Se näyttää suomuiselta liskolta, mutta on jättiläiskokoinen ja sillä on päässä valtavat sarvet. Sen hengitys löyhkää rikille ja on pyörryttää kaikki väkijoukossa seisovat. Sen silmät säkenöivät kuin tuliset kekäleet. Sitten kuulen sen vetävän henkeä. Linnustaja seisoo aivan sen alapuolella. Samassa sen sieraimista syöksyvät suuret tulenlieskat kohti Linnustajaa.

Näkyy välähdys, ilmassa tuntuu palavan lihan käry, sen jälkeen maassa on vain kasa tuhkaa ja kärventyneitä luita. Nyt tiedän, mikä rangaistuksemme on. Väkijoukko hurraa. Yksi toisensa jälkeen muutkin toverini kokevat saman kohtalon. Soperran vielä viimeisen rukouksen jumalalleni, joka kuulee minut tai sitten ei. Minä olen viimeisenä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Puhumisen ja kirjoittamisen vaikeus

Ossilla oli ongelma. Se oli hänen suunsa. Se aukesi ja sulkeutui aina väärässä kohdassa. Jätkien kanssa hengaillessa sen huomasi. Heillä oli kova kilpailuhenki, jatkuva tarve nokittaa toisensa asiassa kuin asiassa. Jätkät urheilivat ja pelasivat puulaakifutista. Ossi taas suosiolla jättäytyi joukkueen huoltajaksi, mehunkantajaksi ja osallistui lähinnä kentän laidalta. Ossi halusi olla osa jengiä, hengessä mukana, mutta hän tiesi, että jätkät sisimmässään kiittivät häntä siitä, että hän älysi pysyä poissa kentältä.

Silloin, kun jätkät eivät itse pelanneet, he istuivat brittihenkiseksi sisustetussa pubissa ja katsoivat tuoppien ääressä otteluita jättiruudulta. Tällöinkin heillä oli kova kilpailuhenki päällä. Pelaajatilastojen tuntemus ja kaikenlainen triviatieto siitä, mikä joukkue päihitti kenet ja milloin, niistä kamppailtiin. Näin Ossilla oli hieman paremmat mahdollisuudet päteä kuin itse pelikentällä, mutta tässäkin ylivoiman saavuttaminen oli katkeraa ja veristä kamppailua muiden kanssa.

Pubissa istuttiin iltaa hyvässä sovussa muiden puulaakijoukkueiden pelaajien kanssa, joskin näille muistettiin kevyesti naljailla aina tilaisuuden tullen. Edustettuina olivat ainakin sellaiset seurasuuruudet kuin FC Mastodontit, FC Pallolaajennus, FC Rankkari-Ankat ja FC Kognitiivinen Dissonanssi.

Ossia ihmetytti tämä jatkuva tarve kilpailla. Kun futis- ja urheilutrivia loppui, sen jälkeen jätkät nokittivat toisiaan millä tahansa muulla. Väiteltiin esimerkiksi bändeistä, niiden albumeista ja historiasta. Beatles vai Stones, Oasis vai Blur? Jos kävikin niin onnettomasti, että jätkät huomasivat pitävänsä samoista artisteista, niin ainakin levyjulkaisuiden keskinäisestä paremmuudesta saatettiin vääntää loputtomasti kättä. Levytyssessiot ja kiertuehistoria tarjosivat loputtomasti aiheita väitteilyihin ja besserwisserinä pätemiseen.

Kaikki oli loputonta leikillistä kinastelua ja huulenheittoa, joka välillä uhkasi riistäytyä käsistä ja päätyä oikeaksi nahisteluksi ja tappeluksi. Nokkeluuksien villiintyessä Ossi jäi yleensä tuppisuuksi. Hän tunsi itsensä hitaaksi, kömpelöksi eikä kovinkaan fiksuksi, huomasi usein joutuvansa muiden hyväntahtoisen naljailun kohteeksi. Ainakin hän toivoi, että se oli hyväntahtoista.

Puna nousi Ossin kasvoille. Vaivautuneella hymyllä hän yritti salata, kuinka paljon häntä todella nolotti, kunnes joku ystävällinen sielu armahti häntä ja siirsi leikinlaskun kohteen muualle. Vasta kävellessään yksin kotiin pubista valomerkin jälkeen hän keksi, mitä olisi pitänyt sanoa sen sijaan, että päätyi taas kerran muiden heittämien sukkeluuksien maalitauluksi.

Entäpä sitten, kun muut kertoivat vitsejä? Ossi oli yrittänyt, mutta huomasi, ettei osannut iskeä tarinaa, rakentaa sitä taitavasti kaikkia yksityiskohtia oikealla tavalla värittäen niin että muut olisivat huippukohdassa räjähtäneet nauruun, ja vielä haltioissaan toistelleet samaa juttua lopun iltaa. Toisin kuin porukan taitavimmat vitsiniekat.

Ossi ihmetteli aina supliikkimiehiä ja taitavia läpänheittäjiä, kuinka nämä silkalla karismallaan vetivät omaa showtaan ja saivat muut suorastaan lakoamaan edessään. Hän itse kun ei sellaiseen ollut koskaan kyennyt.

Yritykset itsensä ilmaisuun puheen kautta tuntuivat muutenkin tuhoontuomituilta. Useammin kuin kerran Ossi oli yrittänyt selittää jotain tärkeäksi katsomaansa asiaa keskustelukumppanilleen ja saanut kommentiksi ainoastaan vihaisia ja tympääntyneitä ilmeitä. Se oli selvä vihje hänelle pysyä vain hiljaa. Sanat, joiden ilmaisu kaikkiaan oli tuottanut hänelle tuskaa ja vaivaa, juuttuivat lopulta kurkkuun. Ehkä hänen puheintonaationsa oli rasittavan monotoninen, hän mietti, sellainen joka kyllästyttää kuulijaa.

Kun Ossi jännitti suun avaamista muutenkin, hänen puheensa vinkui pehmeänä ja kimeänä kuin murrosikäisellä, joka ei ollut vielä saanut äänenmurrosta. Miehet, joita kuunneltiin ja jotka vakuuttivat kuulijansa, puhuivat vakaalla baritoniäänellä. Ossi oli yrittänyt joskus madaltaa omaa ääntään, jolloin hänelle oli naureskeltu.

Kerran Ossi oli saanut kyökkipsykologiaa harrastelevalta tutun tutulta diagnoosin itsestään: ”Asperger-tapaus ja mutisti”. Hän ei olisi muuten kuullut asiasta, mutta parin tuopin jälkeen tuttava oli innostunut lörpöttelemään ja kertoi, mitä tämä teräväkielinen, kolmatta vuotta yleistä kirjallisuustiedettä opiskeleva nuori nainen oli sanonut hänestä. Ossin oli pitänyt tarkistaa netistä, mitä ”mutisti” tarkoitti. Asian selvittyä Ossi oli loukkaantunut ja päättänyt tiukasti pysyä kaukana kyseisestä henkilöstä, jos tämä vain jossakin vastaan tulisi.

Kerran kotiin päästyään Ossi oli alkanut miettiä jotain pubissa illan aikana kuulemaansa tarinaa. Jostain oikusta hän oli tarttunut kynään ja alkanut kirjoittaa juttua ylös vanhaan kouluvihkoon. Eikä vain yhtä juttua, vaan kaikkia aikaisempia, jotka olivat jääneet hänen mieleensä. Tuntui kuin kynä olisi liikkunut paperilla itsekseen, suorastaan tanssinut siinä ja täyttänyt sivun toisensa jälkeen.

Kynä ei änkyttänyt, se ei punastellut aina kun piti avata suunsa, se ei vaiennut toisten ivallisten tai vihaisten katseiden edessä, se ei tuntenut noloutta tai häpeää. Kynä kertoi sujuvasti minkä tahansa vitsin, kaskun ja tarinan. Toisin kuin hänen suunsa, joka tuntui mykkyydellään suorastaan liittoutuneen muiden kanssa häntä itseään vastaan.

Jätkät ihmettelivät, mitä Ossille oikein oli tapahtunut, kun miehestä ei ollut aikoihin kuulunut. Oikeastaan Ossin poissaolo oli näkyvämpää kuin tämän läsnäolo oli koskaan ollut. Ossi oli ollut aina enimmäkseen ääneti, korkeintaan hymyillyt ujosti jos joku oli tähän huomionsa kiinnittänyt. Vähitellen koko Ossi unohdettiin. Jätkät jatkoivat toistensa nokittelua jalkapallotuloksilla ja urheilusaavutuksilla.

Jonain iltapäivänä sitten tuoppien välissä yksi jätkistä poimi baaritiskiltä iltapäivälehden vilkaistaakseen urheilusivuilta Valioliigan tuloksia. Kun elintärkeät numeroparit olivat selvillä, jantteri selaili vielä hajamielisesti lehden muita osastoja. Taas sivukaupalla politiikkaa ja muuta roskaa.

Jantteri oli jo heittämässä läpyskän takaisin baaritiskille ja tilaamassa uuden oluen, kun aivan vahingossa hänen silmänsä sattuivat valokuvaan, jossa oli jotain tuttua. Sehän oli Ossi! Mutta mitä hän teki lehdessä? Sitten jantteri huomasi, että Ossista oli kokonainen juttu ja haastattelu. Näin jantteri tuli lukeneeksi varmaan elämänsä ensimmäisen kulttuurijutun sanomalehdestä.

Jutussa haastateltiin muuatta lupaavaa tulokaskirjailijaa, jonka esikoisteos oli ehtinyt herättää mielenkiintoa sillä pikku hiekkalaatikolla, jota kutsuttiin maan kulttuuripiireiksi. Kirja oli proosaa ja kuulemma kertoi varsin tutun oloista tarinaa nuorista ja varhaiskeski-ikäisistä kaupunkilaisista, joiden elämän pääasiallinen sisältö näytti olevan baareissa istuskelu, jalkapallo ja äänilevyt.

”Katkeransuloiseen sävyyn kirjailija kuvaa näiden suuria ja pieniä toilailuja, kipeitäkään kokemuksia unohtamatta. Lupaavimpia uusia prosaistejamme, vahvoilla esikoiskirjapalkinnon voittajaksi”, ja sitä rataa.

Jantteri kiikutti lehden pikapikaa jätkille. Tavanomainen kina urheilutuloksista keskeytyi hetkeksi, kun baariseurakunta syventyi hiljaa päivän epistolaan, jotkut toisten olkapäiden takaa kurkkien. Painomuste ei ollut vielä irronnut sormista, kun innokkaimmat jo kiirehtivät ehtiäkseen kirjakauppaan ennen sulkemisaikaa.

Nähtiin nyt sellainen ihme, että futishullujen kantabaarissa kokoontui lukupiiri. Nopeimmat olivat jo saaneet opuksen kahlattua läpi, se oli kirjoitettu sujuvaan ja helppolukuiseen tyyliin. Mistään Sodasta ja rauhasta ei ollut kyse. Ossin nokkelille sanankäänteille hekoteltiin. ”On sillä jätkällä sana hallussa, ei ois ikinä uskonut”, todettiin.

Jätkät saattoivat nyt kehaista työkavereilleen, että ”Mä tunnen ton tyypin”, kun kahvitauolla kädestä käteen kulkivat yhä uudet päivä- ja iltapäivälehdet, joiden sivuja koristivat Ossin kasvot.

Oli kuin osa glooriasta olisi valunut niidenkin ylle, joiden joukossa kirjailijalahjakkuus oli vielä hetkeä aikaisemmin viettänyt aikaansa. Olkoonkin että tämä oli ollut porukassa niitä maan hiljaisia, joiden läsnäolo huomattiin vasta sitten, kun piti löytää joku kevyen naljailun kohde oman ikävystyneisyyden lievittämiseksi tai muuten vain omaa egoa hieman kiillottamaan. Leikkiähän se oli ainoastaan ollut.

Ilmeisesti leikin kohde oli ollut hereillä, sillä vähitellen jätkistä alkoi tuntua, että kirjan hauskoissa tarinoissa oli hieman liiaksikin tutulta vaikuttavia aineksia. Hahmot esimerkiksi vehtasivat parhaan kaverin tyttöystävän kanssa tai baari-ilta oli katastrofaalisten vaiheiden kautta päätynyt putkaan ja lopulta tuomarin eteen. Puhumattakaan vähäisemmistä turpaanvetämisistä, oksenteluista ja housuihin tekemisistä. Jätkistä alkoi tuntua, että Ossilla oli ollut korvat turhankin tarkasti höröllään baarissa pyörineitä juoruja kuunnellessaan.

Kirja luettiin nyt uudestaan läpi, vähitellen yhä enemmän punoittavin korvin. Sinä iltana yhdestä kaupungin vuokrakasarmien avoimista ikkunoista kuultiin karkea kirous, minkä jälkeen nähtiin kirjan syöksyvän pitkässä kaaressa ulos samaisesta ikkunasta.

Ossia nolotti. Hän naputteli jo uutta teosta Italian kirjailijaresidenssissä, kun kotimaasta kantautui uutisia, että kirja oli aiheuttanut pienoisen skandaalin synnyinsijoillaan. Kirjan hahmojen esikuvat eivät olleet kovin ilahtuneita päätymisestään ikuistetuiksi kovien kansien väliin. Jotenkin asia oli päätynyt myös iltapäivälehtien toimittajien korviin.

Ossi kiitti onneaan, että oli nyt Roomassa. Muuten olisi saattanut olla edessä päätyminen turpakäräjien eteen. Puhumattakaan varsinaista käräjistä. No, ehkä jätkät tulisivat siihen lopputulokseen, että oli vain parempi antaa ajan kulua, jolloin asia unohtuisi. Ja eiköhän joku perussuomalaisten kansanedustaja taas pian möläyttäisi jotakin, josta kansakunta jälleen kerran älähtäisi. Vähäpätöiset kirjalliset hiekkalaatikkosodat unohtuisivat seuraavan kohun alle.

Ossi muisteli John Lennonin ’Työväenluokan sankarin’ sanoitusta: ”Ne vihaavat sinua, jos olet fiksu, ja halveksuvat hölmöä”. Olisi kai täytynyt vain pitää mölyt mahassa, mutta miksi ylipäätään kirjoittaa, jos ei saanut olla täysin rehellinen itseään ja lukijoitaan kohtaan? Toisaalta ei saisi loukata ketään. Olivatko jätkät sitten todella olleet hänen ystäviään? Eivätkö he muka olleet tekemässä pientä jäynää ja naureskelleet hänelle aina tilaisuuden tullen?

Katkeraa riisiä, Ossi pohti. Vanhat kunnon kyräily, epäluulo ja selän takana kuiskuttelu kuuluivat ihmisyhteisön dynamiikkaan, minne tahansa menikin. Kateudesta ja katkeruudesta puhumattakaan. Hänen tehtävänsä kirjailijana oli ennen kaikkea ymmärtää, vaikka totuus ei olisi ollut kaunis.

Tulisiko ujosta ja arasta pojasta vanha ja katkera, kyyninen paskiainen? Ossi ei tiennyt. Sormet naputtelivat uutta tekstiä, se pulppusi esiin kuin itsestään.

Avoimien ikkunaluukkujen takaa jostain alhaalta piazzalta kantautui kaihoisa laulu, joka vähitellen alkoi voimistua. Ei kaukana sieltä, missä hän istui nyt kirjoittamassa, valonheittäjien paahteessa ja väkijoukon huudon yltyessä Lazio kohtaisi tänä iltana AC Milanin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Barbaarit portilla

Arvo kieriskeli levottomana sängyssään. Hän ei saanut enää nukuttua. Hän veti ylleen luonnonsilkkisen aamutakkinsa ja tohvelit jalkaan, sitten hoiperteli kankeasti askeltaen monitorihuoneeseen. Seinällä oli rivi kuvaruutuja, joista näki ympäri vuorokauden, mitä rakennusta ympäröivässä puutarhassa tapahtui, samoin tonttia reunustavan korkean muurin takana. Liikkeentunnistimet reagoivat heti, jos joku vain lähestyikin muuria. Joskus linnut, oravat tai rusakot laukaisivat hälytyksen.

Monitorihuonetta oli aikaisemmin valvonut palkattu vartija, mutta Arvo oli kyllästynyt maksamaan kiskurihintoja, joita nykyajan työntekijät vaativat ja oli antanut vähitellen kenkää kaikille alaisilleen. Arvo kirosi jälleen kerran ammattiliittoja, sitten liikutteli ohjaimella yönäkökameraa, joka näytti kuvaa ympäröivästä maastosta kalmanvihreissä väreissä.

Ei siellä taaskaan mitään näkynyt olevan, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Jonakin päivänä kaikenkarvaiset anarkistit, idunsyöjät sun muu rupusakki kävisivät kapinaan ja rynnistäisivät juuri hänen tontilleen, puhdistaisivat talon pöytähopeista ja polttaisivat hänen havannasikarinsa röyhkeästi tuprutellen kuin Fidel ja Che Guevara konsanaan. Jos se olisi hänestä kiinni, sitä päivää ei koskaan tulisi. Kuokkavieraat eivät tuon muurin yli kiipeäisi, siitä pitäisivät huolen piikkilanka ja lasinsirpaleet.

Arvo oli kysellyt huippupalkatulta konsultilta, kuinka muuriin olisi vielä saanut vedettyä sähkövirran, mutta konsultin tekemien laskelmien arviosumma urakasta vaikutti sen verran tyyriiltä, että Arvo vielä miettisi asiaa. Jo pelkän selvityksen tekemiseen oli palanut aivan tarpeeksi hänen rahojaan tuhkana tuuleen!

Arvo asui nyt yksin kartanossaan. Hänen vaimonsa oli lähtenyt jo vuosia sitten, ei tietenkään ennen kuin oli onnistunut nyhtämään itselleen sievoisen summan avioerossa. Hänen aikuiset lapsensa viilettivät jossain maailmalla kaukana Suomesta eivätkä koskaan pitäneet yhteyttä; kiittämättömät kakarat jotka hän oli sentään kustantanut kalliisiin kouluihin.

Arvo kaatoi itselleen lasillisen brändyä, sitten siemaili sitä hajamielisesti samalla kun tutkaili kuvaruutujen riviä, jolla ei mitään tuntunut tapahtuvan. Vielä pari vuotta ja hän jäisi eläkkeelle, karistaisi tämän kaunaisen ja kateellisen maan pölyt jaloistaan, ja suuntaisi aurinkoiseen Portugaliin. Stalinistit ja viherpiipertäjät, jotka tätä maata pyörittivät, eivät hänen kovalla työllä ansaitsemiaan eläkerahoja veisi. Ei penniäkään laiskoille yhteiskunnan eläteille.

Arvo näki sielunsa silmin, kuinka pohjasakka jo ahnehti hänen omaisuuttaan, vallankumouksesta haaveilevat ja muut haihattelijat. Sille porukalle kyllä laitettaisiin kova kovaa vastaan, Arvo mietti kun brändy alkoi mukavasti humahtaa päänuppiin. Arvoa alkoi laulattaa, reserviupseerikoulun marssit tulivat taas mieleen. Niitä hän aina hoilaili parin lasillisen jälkeen ammuvainaan äänellä.

Arvo otti mukavan asennon konttorituolissaan ja nosti vaivalloisesti pyjamahousujen verhoamat kihtiset koipensa seinää reunustavan monitoripöydän päälle, sitten otti taas kulauksen. Piru, kun ei uni taaskaan tullut. Tässä hän tissuttelisi lopun yötä, sitten varmaan aamunkoitteessa ryömisi lämpimään sänkyynsä, samaan aikaan kun duunarit valmistautuisivat uuteen työpäivään seuraavia yt-neuvotteluja peläten. Hei, mikäs tuolla monitorissa vilahti? Hetkessä Arvo terästäytyi ja brändyn tuoma raukeus katosi silmistä. Oliko hän vain kuvitellut?

Kankeasti Arvo yritti väännellä valvontalaitteiden nuppeja ja kääntää kameroiden asentoa, koetti saada zoomattua ja tarkennettua. Arvo kirosi nuoria propellipäitä, jotka olivat tehneet näistä niin vaikeasti käytettäviä. Arvo väänteli hanikoita, naksautteli näppäimiä. Vaivalloisesti kamerat kääntyivät toiseen suuntaan, yksityiskohdat suurentuivat. Nyt Arvo erotti hämärästä jonkin epämääräisen hahmon yhden monitorin reunassa. Jokin tai joku siellä väijyi, liikkui varovaisesti eteenpäin.

Arvo kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että joku oli jollakin tavoin onnistunut pääsemään suojamuurin yli ja tunkeutumaan hänen tontilleen. Mutta kuka? Oliko se jonkin sissijoukon tiedustelija? Arvo oli lukenut paljon pienistä vihreistä miehistä, jotka ilman sotilastunnuksia ylittivät röyhkeästi vieraan valtakunnan rajat. Hän oli myös kuullut naamioiduista mielenosoittajista, jotka kulkivat hajottamassa muiden kallista omaisuutta. Uhkakuvat vyöryivät Arvon mielessä kuin Rooman valtakunnan hävittäneiden barbaarien tuhatpäinen lauma. Tätä hetkeä hän oli pelännyt ja odottanut. Nyt se oli tullut. He ryöväisivät hänet putipuhtaaksi ja kaupanpäällisiksi veisivät hänen henkensä. Ei ollut enää aikaa odottaa.

Arvo poimi seinällä olevan kaksipiippuisen metsästyshaulikkonsa, jolla hän oli tähtäillyt villikarjuja, latasi sen tottuneesti ja lähti köpöttelevin askelein portilla odottavia barbaareja vastaan. Kylmä ulkoilma iski vasten hänen kasvojaan terassilla. Nyt hän erotti pihalla jotain epämääräistä liikettä. Kohta olisi mahorkanpolttajalta henki pois.

”Kto tam?” Arvo karjaisi Tuntemattomasta oppimillaan sanoilla. Samassa hahmo törmäsi hänen jalkoihinsa. Arvo pelästyi ja pudotti haulikkonsa, joka laukesi ja ampui hänen päälakensa irti. Rusakko säikähti ja säntäsi karkuun, kohti samaa aukkoa muurissa, josta se oli onnistunut puutarhaan hiipimään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Aakkosjengi

”Temppelipyramidien juurelle rakennetuilla pallokentillä uusinnettiin manalan ja tuonelan myyttistä kamppailua. Pelin päätteeksi hävinnyt joukkue uhrattiin pyramidin huipulla jumalille, jotta nämä saivat elinvoimaa maailman ylläpitämiseksi.”

Jäbät

Oli yksi niitä myöhäiskesän öitä, jolloin lämpö vielä viipyi ilmassa, mutta saattoi aavistaa syksyn koleuden. Kalpea valonkajastus ei enää viihtynyt horisontissa kuten kuukautta aikaisemmin. 

Katu nukkui lukuun ottamatta jonkun kulmakuppilan rikkinäistä neonvaloa, joka räpsyi levottomasti. Yksinäinen kalalokki oli pysähtynyt nauttimaan herkkuateriaa, puoliksi syötyä hampurilaista joka lojui käärepaperissaan asfaltille viskattuna. Sitten lokki jähmettyi hetkeksi. 

Jossain kadun päässä se erotti nyt neljä hahmoa, yhden keskimittaisen, kaksi pitkää ja yhden näitäkin vielä kookkaamman. Hahmot alkoivat vähitellen kasvaa lokin silmissä, kun ne lähestyivät aterioitsijaa. 

Lokki jatkoi herkutteluaan muina lintuina. Se oli tottunut näihin siivettömiin isokokoisiin hölmöihin. Niiltä saattoi kauniina kesäpäivänä napata makupalan suoraan kädestä. Piti vain uskaltautua tekemään rohkea ilmasukellus alas taivaalta kohti torikahvilan terassipöytiä. Se ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että saisi yhdeltä näistä kaksilahkeisista kipeän potkun suoraan kylkeensä kalliista merkkilenkkarista. 

Lokki rääkäisi kauhusta, syöksyi yläilmoihin ja jätti ateriansa sikseen jonkun kilpailevan siivekkään saaliiksi. Potkaisija virnisti ilkeästi ja kääntyi nyrkit ojossa kohti yhtä seuralaisistaan.

”Haluuks käkättimeen?” Alfa kysyi Cisseltä suu edelleenkin virneessä. Cisse nosti omat nyrkkinsä suojakseen, sylkäisi nuuskamällin pois huulensa alta ja virnisti takaisin: ”Anna tulla vaan, urpo. Emmä sua pelkää.”

Seurasi improvisoitu leikkinyrkkeilyottelu, kun poikien käpälät vain viuhuivat ilmassa kohti toistensa leukaperiä näiden yrittäessä parhaansa mukaan jäljitellä ottelijoita, joita he olivat nähneet televisiossa.

Lopulta Alfan oli pakko nauraa: ”Mitä sä oikeen huidot? Eiks äijä osaa ees tapella?” Cisse ymmärsi, kuinka huvittavalta heidän viuhtomisensa näyttäisi sille, joka nyrkkeilyn säännöistä jotain oikeasti ymmärtäisikin. 

Nyrkkeilijä tai ei, Cisse oli entinen urheilijanuori. Entinen ihannevävy, olisi myös voinut sanoa. Hänellä oli vaaleanruskeat lyhyeksi leikatut hiukset. Lapsena ne olivat olleet aivan vaaleat, mutta tummentuneet iän myötä. Atleettisesta ruumiinrakenteesta oli hyötyä silloin, kun piti kiivetä ylös verkkoaitoja, heilauttaa itsensä sisään jostain avoimesta tuuletusikkunasta tai sännätä pakoon kyttiä.

Cisse huikkasi Alfalle: ”Okei, tää on ihan lapsellista. Aargh, nyt mä kaadun kanveesiin.” Sitten hän suoritti teatraalisen valeputoamisen suoraan katuun, johon jäi tyrmättyä esittäen lojumaan selälleen.

Deksteri nosti Alfan oikean käden ilmaan kuin nyrkkeilytuomari julistaen näkymättömälle yleisölle: ”Ja Alfa on nyrkkeilyn uusi raskaansarjan maailmanmestari!” Cisse ponnahti ketterästi ylös asfaltilta ja totesi virnistäen: ”Meinaat kai alipainosten läpänheiton maakuntasarjaa.”

Alfa oli jo unohtanut koko hevosenleikin. Hänen kasvoilleen palasi tuima ilme. Tummine hiuksineen hän antoi vaikutelman nuoresta intiaanista. Joskus häntä oli haukuttu mustalaiseksikin. Alfa oli antanut haukkujien maistaa nyrkkiä, minkä jälkeen hän oli enimmäkseen saanut kulkea rauhassa kaupungilla.

Hän viittoi muille kädellään suuntaa yhtä hämärästi valaistua kujaa kohti: ”Hei, tänne päin. Nyt joka äijä naama umpeen. Joku känniläinen viel’ kuulee meiät.” 

Jengin viimeisin kiinnitys, Ben, oli saanut kadulla pelottavan maineen. Kovimmatkin perääntyivät, kun tämä ihmisvuori vyöryi vastaan. Ben pystyi tappamaan miehen yhdellä nyrkiniskulla. Huhuttiin, että näin oli tapahtunutkin. Ristiriidassa maineen kanssa olivat lapsekkaat kerubimaiset kasvot. Benin paljaaksi ajettuun päähän oli ehtinyt nousta lyhyt sänki. Ben uskaltautui nyt puhumaan, joskaan Benin kokoiselta tuskin olisi uskallusta esiin tarvinnut maanitella: ”No, jos joku kuulee, me vedetään sitä pataan, häh häh.”

”Turpa kiinni!” Alfa kivahti ärsyyntyneenä, kuten yleensäkin Benin erehtyessä avaamaan suunsa.

”Joo, turpa kiinni, idiootti”, Deksteri uskaltautui säestämään Alfan auktoriteetin suojasta. Hänen vaaleat hiuksensa oli tarkasti muotoiltu geelillä kiilamaiseksi keoksi päälaelle. Deksterillä oli herkästi hymyyn leviävä virheetön hammasrivi.

Cisse ehätti väliin ennen kuin sananvaihto muuttuisi tavalliseksi suunsoitoksi: ”Miten me päästään sinne sisään? Eiks siel’ oo hälytyslaitteet ja kaikki? Ja millä me se ovi murretaan? Mä oon semisti hoo moilasena ny.”

Virne palasi taas Alfan kasvoille. Hän otti merkkiverkkareidensa taskusta taitellun paperiarkin, avasi sen ja näytti Cisselle: ”Me mitään murreta. Tsiigaas Cisse vähän, mitä mul’ täs on.”

Cisse vilkaisi lappua nopeasti eikä ollut vakuuttunut: ”Mikä toi ny sit’ on? Paperinpala, jossa on numeroita. Lottokupongillako me se ovi muka väännetään auki?”

”No, ei pelkkä paperinpala, dille”, Alfa ärähti.

”Mutsis oli dille, kun sua teki”, Cisse heitti takaisin. Nyt Alfan kasvoille nousi uhkaava ilme: ”Hei, älä sä puhu mitään mun mutsista tai mä vedän sun purukaluston niin uuteen uskoon, et’ sä saat hankkii sen lottovoiton ihan vaan sun implantteja varten.”

”Sori, Alfa”, Cisse sanoi nolona. Alfa vaikutti hyväksyvän Cissen anteeksipyydön ja selvensi: ”No, mun frendi Jake on päivisin duunis siel’ Hannikaisel. Siltä mä tän paprun sain.”

”Aha! Jes! Sittenhän tää keissi onkin silkkaa pässinlihaa”, Cisselle valkeni. 

Ben oli tapansa mukaan pihalla kuin lumiukko: ”Hei jätkät, mikä toi lottojuttu ny oikein on? Eiks meidän pitänyt tehä keikka johonki putiikkiin eikä mitään lottokuponkeja täytellä? Emmä oo koskaan saanu ku kaks oikeen.” Alfa, Cisse ja Deksteri räjähtivät yhtenä miehenä nauruun.

Benin kasvoille nousi niin syvä puna, että Cisse katsoi parhaaksi vääntää rautalangasta kuten Benin kanssa oli tavallista: ”Ei, ku tää on tietysti Hannikaisen kassakaapin numeroyhdistelmä. Ja murtohälyttimen sulkukoodi. Jake kaivoi nää jostain äijän jemmasta, vai?” Cisse osoitti sanansa Alfalle.

”Joo, sit’ se vielä sano, että äijä pitää takaoven vara-avainta ovenkarmin alle piilotettuna. Ei hyvää päivää. Tehän voitte Ben lyödä ny viisaat päänne yhteen Hannikaisen kanssa ja perustaa ihan oman Mensan alajaoston”, Alfa virnuili. 

Ben jatkoi vanhaan malliin: ”Niin minkä Menskan? Nää teidän jutut alkaa, jätkät, mennä vähän yli hilseen.”

Alfa huokaisi mielessään, mutta tyytyi tokaisemaan: ”Osta sit’ hilseshampoota äläkä itke. Nyt äijät iho umpeen. Tossa se ovi on. Joka jätkä vetää täs kohas hanskat käteen, ettei tuu sormenjälkii.” Pojat olivat tulleet nyt liikkeen takaovelle ja tekivät työtä käskettyä.

Postiluukussa luki teksti ”Hannikainen Impo t-Export”. (Sanan piti olla ”Import”, mutta yksi ”r” oli pudonnut pois.) He pälyilivät ympärilleen mahdollisten silminnäkijöiden varalta, mutta kuja oli täysin autio ja takaovi oli vielä sopivasti hämärässä katveessa, joten vähänkin kauempaa tarkkaileva ei välttämättä erottaisi mitään liikettä.

Deksteri näytti taskulampulla valoa. Pian metallisen ovenkarmin ja kiviseinän välistä löytyi jonkinlainen syvennys, jota Alfa ronklasi hetken aikaa. Cisse kuiskasi: ”Löysit sä avaimen?” Alfa piteli nyt kömpelösti Abloy-avainta keinonahkaisten hansikkaiden verhoamisssa sormissaan. ”Joo, täs se mulla on kädes. Ai saakeli, yhtä hyvin vois olla nyrkkeilyhanskat handuissa. Ja seesam aukenee – näin!”

Alfa väänsi avainta lukossa. Ovea sai nykiä hieman, mutta se alkoi hiljalleen raottua. Sitten hän vilkaisi jättiä, joka oli aukaisemaisillaan suunsa: ”Joo, Ben, älä sä sano yhtään mitään. Jää sä vaan siihen ovelle kytikseen ja mäjäytä luuvitosel’ päin näköö, jos joku tulee.”

Ben totteli kiltisti ja jäi seisomaan oven eteen valppaana kuin vasikan kokoinen vahtikoira, joka näytti ystävälliseltä mutta pystyi repimään hampaillaan murtovarkaan kappaleiksi.

Alfa viittoi muille: ”Mennään me jätkät sisään. Mä hoitelen murtohälyttimen.” Alfa, Cisse ja Deksteri hiipivät pimeyteen. Oltiin jonkinlaisessa varastotilassa, joka oli yllättävän suuri siihen verrattuna, miten vaatimattomalta liike näytti ulkoa. Ilma tuntui pölyiseltä ja tunkkaiselta, tuoksui vanhalle puulle ja tervalle.

Ruostetäplien läikittämiin metallihyllyihin tungetut pahvilaatikoiden röykkiöt kohosivat seinillä. Deksterin taskulampun valokiila tanssi laatikoiden yllä. Niissä oli huolintaliikkeiden ja tullin merkintöjä ympäri maailmaa. Seinällä oli muinainen tyttökalenteri. Likaisenharmaalla betonilattialla lojui yksinäinen pumppukärry, työkaluja ja kaikenlaista irtoromua.

Cisseä alkoi samassa naurattaa. Alfa huomasi tämän ja katsoi häntä ihmetellen. Cisse kysyi Alfalta: ”Ei vitsit, mist’ sä oikeen poimit ton Benin mukaan, Alfa? Jätkä on gorillan kokonen, ja hoksottimet suunnilleen samaa luokkaa.” 

Alfakin oli huvittunut: ”Hei dude, joku gorilla Korkeasaares vois viel’ vaikka loukkaantuu tosta! Mut’ on ihan hyvä olla tollanen kaappi messissä, jos esimerkiks kyttii tulis vastaan. Sitä paitsi Ben on ihan hauska tyyppi – tietämättään.”

Kaikki kolme virnuilivat tälle jutulle. Cisse pyyhkäisi sormellaan yhden laatikon kantta ja sanoi: ”Must’ jotenkin tuntuu, että täs lafkassa ei oo kukaan pyöriny päiväkausiin. Kattokaa ny, pölyä joka paikassa.”

Alfa muisti äkkiä jotakin: ”Ai niin, Jake sano että se Hannikainen on ny sairaalassa. Se on koomassa. Se ajo autokolarin. Et’ ainakaan se jäbä ei tuu häiritseen kesken kaiken.”

Cisse kurtisti kulmiaan: ”Häh? Ja vasta nyt sä ton sanot. Tää alkaa tuntuun joltain ruumiinryöstöltä.”

Alfa sanoi kyllästyneellä äänellä: ”Okei, ei jauheta skeidaa. Vilauta sitä taskulamppuu vähän tohon suuntaan, Deksteri. Ja bingo!”

Valokeila paljasti kaiken romun seasta nyt kolhiintuneen pienen kassakaapin. Deksteri huudahti innoissaan: ”Eisss! Avaat sä sen Alfa, vai?”

Cisse ehdotti: ”Jos mä vedän sen auki. Vippaaks sitä lappuu vähän tänne päin, bossi. Mun faijal’ on samanlainen kassakaappi himas. Äijä ei tiedä, et’ mä oon nyysiny siltä pikkusummii aina vähän välii, häh häh.” 

Deksteri hihitti: ”No, ilmankos sul’ Cisse onkin aina fyffee dokailuun.”

Alfa sanoi tiukasti: ”Okei, feidataan toi läpänheitto ny. Älä ny pelle huido sitä fikkarii pitkin seiniä!” Deksteri havahtui saman tien uneksimisestaan ja suuntasi lampun valokiilan takaisin kohti kassakaapin ovea. ”Sori”, hän sanoi nolona.

Cisse luki lappua ja pyöritti tottunein sormin kassakaapin nuppia vuoroin myötä-, vuoroin vastapäivään: ”Okei, ny aukee. Ei tsiisus, mikä toi on?” Cisse raotti hiljalleen teräsovea, kun he huomasivat kassakaapissa kuin vartiossa seisovan tumman hahmon. Se näytti aivan joltakin pieneltä mieheltä.

Alfa tönäisi Cissen sivuun kaapin luota: ”Pois tieltä! Tää on joku pysti. Ei tääl’ mitään fyrkkaa oo.” Cisse sanoi: ”Ota se ulos sieltä. Deksteri, valase sitä fikkarilla.”

Se tuntui raskaalta, kuin metallilta. Se oli jonkinlainen groteski hahmo, joka oli alaston lannevaatetta ja päässä olevaa rituaalipäähinettä lukuunottamatta. Silmät olivat kuin pyöreät linssit. Se näytti ajan patinoimalta ja kammottavalta.

Alfa sanoi: ”Tää on joku inkkarijutska”. 

”Siis mitä häh?” Cisse äimisteli. 

”Joo, joo. Meil’ näytettii näit’ maantiedos. Tälläset on jotain inkojen, mayojen tai atsteekkien pienoispatsaita.”

”Mä luulin, et’ sä vaan koisasit kaikki tunnit ennen ku maikat anto sulle fudut”. 

”Mä koisasinki, mut’ maantiedon tunneil’ mä pidin silmät ja korvat auki, ku näist’ oli juttuu.” Alfalla oli taas tuo ilme, jota Cisse oli oppinut varomaan.

Alfa jatkoi silmät loistaen: ”Ennen ku konkistadorit teki niistä selvää, niil’ oli viidakos kaikki pyramidit, kulta-aarteet sun muut. Sit’ niitten ihmisuhrijutut oli tosi jäätävii. Ylipapit vaan kisko jengiltä sydämet suoraan ulos rinnasta. Niinku Indiana Jones -leffois. Asiallist’ meininkii. Vitsit, mä olisin halunnu elää sillon.”

Cisse sanoi mietteliäänä: ”Sust’ Alfa löytyy aina uusii puolii. Toisaalta mä en oo kyl’ yhtään yllättyny”.

Deksteri kysyi: ”Mutta miks Hannikaisella on tällänen jemmattuna? Ja mistä se on sille tullu?”

Alfa sanoi: ”Jake puhu mulle jotain, et’ äijäl’ on jotain epämääräsii bisneksii tonne Etelä-Amerikan suuntaan. Toi patsas on jotenkin kulkeutunu Hannikaiselle sitä kautta. Jos tää on aito eikä mitään turistien matkamuistorihkamaa, niin tää on he-le-ve-tin arvokas”. 

”Mut’ mistä me voidaan tietää, onks se?” Cisse kysyi.

Alfa näytti päättäväiseltä ja sanoi: ”Ei me ny voidakaan, täs hikises mestas käkkiessä, mut’ otetaan vielä selvää. Ny työnnetään pysti muovikassiin ja lähetään kiitää. Deksteri, iske se kaapin ovi kii. Vaik’ sama se. Kyl’ Hannikainen näkee, et’ pysti on veke. Meinaan, jos se koskaan sieltä lasaretista kotiin pääsee.” 

Deksteri kysyi: ”Mut’ ei se mitään voi kytille ilmottaa, jos se patsas kerran on kuuma. Eihän, Alfa?” 

Alfa ei vastannut.

Alfa, Cisse ja Deksteri poistuivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Ben pönötti oven luona kuin paraskin vartiomies. Cisse sanoi: ”Okei, Ben, ei tarvi enää olla kytiksessä. Homma on selvä.”

Ben kysyi: ”Lähetääks me ny meneen?” 

Alfa tiuskaisi: ”Ei kun pystytetään teltta, leiriydytään tähän ja paistetaan makkaraa. Joo, me lähetään ny lätkiin ja vähän nopeesti sittenkin.”

Ben kysyi: ”Öö, siis kumpi?” 

Alfa mutisi itsekseen: ”Armoa…”  

Cisse kosketti kevyesti Benin massiivista olkapäätä ja sanoi:  ”Nyt juoksuks, Benkku. Tos on parin korttelin päässä silta. Kun päästään sinne, joka jätkä heittää hanskat sieltä alas.”

Päät katosivat huppujen alle. Uteliaita silmiä ja valvontakameroita oli kaikkialla.

Jake

He juoksivat. Yhtenä miehenä he paiskasivat halvat keinonahkahansikkaansa veteen. Jostain oikusta Deksteri oli käyttänyt perheenäitien taloustöihin tarkoitettuja kumihanskoja. Normaalisti tämä olisi herättänyt muissa yleistä kuittailua. Nyt ei ollut aikaa.

Benin raskaat askeleet tömisyttivät tannerta. Hän hikoili jo valtoimenaan, huohotti raskaasti ja voihkaisi muille: ”Siin’ oli sit’ se silta, mutta pitääks meidän painaa tällästä vauhtii? Emmä tällästä spurttii jaksa. Ihan oikeesti, hei.”

Cisse katsoi Beniä huolestuneena ja sanoi: ”Hei Alfa, Benkku saa kohta slaagin. Pysähdytään välillä. Istutaan vähäks aikaa tohon puistonpenkille. Ei täällä mitään kyttiä oo.”

Alfa oli harmistunut taas yhdestä hidasteesta matkalla ja huokaisi: ”Ootte te jätkät vellihousuja. Istutaan ny sitten. Pyydänks mä vielä puistotädin lukeen teille iltasadun?”

He istuivat graffitien peittämille penkeille hämärästi valaistun puistikon luona. Ben nojautui taaksepäin ja pyyhki hikeä otsalta, antoi hengityksen tasaantua hetken aikaa ja sanoi hilpeästi: ”Aah, vihdoinkin. Oottekste muuten huomannu, kuinka paljon yöilma on raikkaampaa ku päivällä? Ei oo pakokaasuja eikä semmosii.”

Alfa olisi voinut heittää tähän jotain paljon ilkeämpääkin, mutta Ben oli kuitenkin isompi, joten pientä rajaa kannatti pitää: ”Raikasta sulla on housuissas.” 

Alfa painoi peukalollaan Benin mahaa, joka oli melkoinen outokumpu ja sanoi happamasti: ”Safkaisit säkin Beni välillä muutakin kuin sitä iänikuista mäkkäriskeidaa. Eikä sitä muutenkaan tarttis ämpärikaupalla vetää. Niin et hengästyis niin helposti. ”

Nyt Alfa näki Benin ilmeen, joka oli kuin pikkulapsella, jolta oli äkkiä viety karkki pois: ”Hei, älä katto mua noin. Mitä, rupesitko sä pillittämään? Ei jumalauta.” 

Ben yritti peittää kasvonsa, etteivät muu näkisi. Cisse myös alkoi tuntea olonsa epämukavaksi, mutta painoi kevyesti kädellään Benin olkapäätä ja sanoi: ”Ei Alfa mitään pahaa tarkottanu, Ben. Hei. Se vaan on huolissaan sun terveydestä.”

Cisse tiesi, että todellisuudessa Alfaa tuskin olisi voinut vähemmän liikuttaa, mutta jotain piti sanoa ja tuo oli ensimmäinen asia, joka hänelle tuli mieleen. Ben pyyhki silmiään edelleen itkuisena ja sanoi: ”Mä tiedän… Te jätkät ootte parhaita frendejä, mitä mulla on koskaan ollu… Ensteks parhaita…”

Cisse tunsi olonsa nyt todella vaivautuneeksi, mutta kaivoi taskujaan ja ojensi jätille: ”Okei okei, Ben. Tossa on sulle nenäliina. Pyyhi nyt silmäs ja niistä nenäs.” Ben poimi nenäliinan, sitten töräytti kunnolla sieraimistaan liinaan. Alfaa oksetti. Hän sanoi Cisselle vaivihkaa: ”Se olis varmaan lohdutusbanaanin paikka.” Cisse painoi sormensa suunsa eteen: ”Hys!” 

Deksteri puuttui nyt puheeseen: ”Hei, mehän voitais vähän vilkaista sitä patsasta uudestaan. Täällä puistos näkeeki jotain. Että onks se tosiaan oikeesti arvokas, vai mitä?” Cisse sanoi: ”Sieltähän sen voi kaivaa ulos kassista.”

Hän kaivoi kännykkänsä esiin: ”Mä tsekkaan luurilla netist’, onks siel’ tälläsii patsaita.” Sormet liukuivat hetken aikaa kosketusnäytöllä: ”Ei vitsit, tsiigatkaas tätä kuvaa. Sehän on meiän pysti. Materiaali, tuntomerkit… Ei tää mikään matkamuisto oo. Tää on aito atsteekkipatsas!”

”Hyvä läppä”, Alfa sanoi sarkastisesti, mutta tarttui kiinni Cissen puhelimeen. ”Anna mä tsiigaan kans. Täh? Totta se on. Ei, älä sä Ben koske siihen patsaaseen nakkisormillas. Hajotat sen vielä.”

Cisse henkäisi: ”Wau, mikä juttu!” Deksteri myötäili: ”Älä muuta sano.” Cissestä tuntui kuin hän olisi ollut humalassa tai polttanut paukut: ”En olis ikinä uskonut.” Alfankin täytyi myönnellä: ”En mäkään.”

Äkkiä Ben heräsi myös: ”Hei, joku tulee.” 

Cisse sähähti: ”Työntäkää se pysti piiloon!” 

Patsas katosi nopeasti Deksterin reppuun. Hän laski repun maahan jalkoihinsa, piti kuitenkin sitä jalkateriensä välissä tiukassa otteessa.

He näkivät tulijan kasvot. Alfa tunnisti tämän heti: ”Sehän on Jake. Mitä se täällä oikeen tekee? Ja miks se on paljain jaloin? Sen jalat on ihan veressä!”

Jake käveli heidän luokseen omituisen hoipertelevin askelein, kuin toista jalkaansa ontuen, sitten osoitti sanansa, ei kenellekään erityisesti: ”Hyvä, että mä löysin jätkät teidät”. Alfa oli ihmeissään. Jake oli viimeinen ihminen, jonka hän oli odottanut näkevänsä tässä paikassa, tähän aikaan.

”Mikä ny on? Eiks me sovittu, et’ sulle tulee sit’ omat provikat siitä Hannikaisen putiikin keikasta?”

Jake sanoi väsyneellä äänellä: ”Ei sen ny väliä. Mä tuun just sairaalasta. Hannikainen on kuollu.”

”Hä?” Alfa sai vain ulos suustaan. Jake huokaisi ja jatkoi: ”Se ehti tulla vähäks aikaa tajuihinsa. Se puhu ihan sekavia, mut’ mä tajusin sen jutuista sen verran, että se sano olevansa kirottu. Ja kaikki johtu siitä patsaasta sen kassakaapissa. Että siinä patsaassa on joku kirous.”

Cisse puuttui nyt sananvaihtoon: ”Mitä sä oikeen puhut?”

Jake siristeli väsyneitä silmiään ja hieroi hieman ohimoitaan sormillaan: ”No, se oli roudannu sen patsaan jostain hevon kuusesta. Kuulemma jengiä, jolla se patsas oli ollu, on kuollu tai joutunu onnettomuuksiin eikä kukaan tiedä, miks. Ette kai te ottanu sitä patsasta mukaan?”

Alfa oli tottunut puhumaan itsensä pois pinteestä ja valehteli automaattisesti: ”E-ei, me jätettiin se sinne kassakaappiin.”

Jake näytti helpottuneelta: ”Hyvä. Mun ei ois ikinä pitäny antaa sulle niitä koodeja, mut’ mä pääsin selville siitä pystistä vasta tänään. Must’ tuntuu, et’ mäkin olin siel’ duunis liian kauan sen patsaan läheisyydessä.”

Alfa sanoi: ”Sähän puhut niinku se ois joku radioaktiivinen.” Jake vastasi poissaolevasti: ”Emmä muuta tiedä kuin, että viime aikoina mä oon nähny ihan ihme unia ja mullekin on tapahtunut outoja juttuja. Mun on ny pakko mennä.”  

Alfa vilkaisi maahan ja kysyi Jakelta: ”Mitä sun jaloille on tapahtunu? Oot sä loukannu ittes?” 

Jake jatkoi edelleenkin kuin hänen sanomisissaan tai koko tilanteessa ei olisi ollut yhtään mitään arkipäiväisestä poikkeavaa: ”Mä tuun suoraan sairaalalta. Mä oon kävelly koko matkan. Mun kengille varmaan tapahtu jotain siinä reissulla.”

Alfa ei ollut uskoa korviaan: ”Mut’ sieltä sairaalalta on tänne varmaan jotain viiskyt kilsaa!”

Jake sopersi nopeasti: ”Mä en tiedä, mitä tapahtu. Mä meen ny. Moi.”

He eivät yrittäneetkään estellä Jakea, kun tämä alkoi vaivalloisesti ontua paikalta pois, paljaat jalat ja Jaken housutkin jo osittain kuivuneen veren ja lian tahrimina. Cisse ajatteli kaikkia jalkakäytävälle särjettyjä pulloja, asfalttia, soraa, hiekkaa jota Jaken matkalla oli ollut. Jakella täytyi olla tunto poissa jaloista.

He katselivat kunnes Jake oli hävinnyt kokonaan näkyvistä, sitten Cisse uskaltautui puhumaan: ”Mikä helvetin juttu toi oikeen oli? Onks toi sun frendi ihan hei-hei?” Alfa oli aivan ällikällä lyöty, mikä oli hänelle täysin poikkeavaa: ”Emmä tajuu. Emmä koskaan oo nähny sitä tollasena. Ihan hämärää.”

Deksteri kysyi: ”Mistä vitun kirouksesta se oikeen puhu?” Ben sai myös suunsa auki: ”Mua pelottaa.” Tilanne ei olisi voinut olla absurdimpi. Kaksimetrinen ihmisvuori oli kuin säikähtänyt pikkupoika. 

Alfa kokosi nyt itsensä ja sähähti: ”Älä jumalauta ala taas vollottaa. Kuulitsä? Onks kaikki tullu ihan hulluiks, häh? Uskottekste muka johonkin kirouksiin? Niinku horrorileffoissa? Toi on niin bullshittia, ettei mitään rajaa. Joku on kehittäny hyvän stoorin, et’ siitä pystistä vois pyytää enemmän fyffendaalia. Ettekste tajuu, et’ tommonen on pelkkä markkinakikka? Ei se kirous mistään pystistä tuu! Ihmiset kiroaa itte ittensä!”

Cisse sanoi: ”Emmä tiedä muuta, ku että toi inkkaripatsas on niin kuuma, et’ sitä ei saada kellekään järjissään olevalle luukuttajalle. Miten sä tosta muka saat rahat pois, hä?”

”Älä sä siitä huolehdi. Mul’ on omat kanavat, joiden kautta toi varmasti menee.”

Cisse alkoi ärsyyntyä: ”Kanavat ja kanavat. Niinku missä?”

”No, se taas ei kuulu sulle. Sitä paitsi mä oon tän jengin pomo, älä sä unohda sitä.”

Cisse sanoi: ”En varmasti, kun sä julistat sitä noin viidentoista mintsan välein.”

Deksteri puuttui nyt puheeseen, yritti tapansa mukaan sovitella: ”Jätkät hei. Eiks meidän kannattas lähtee jonnekin veke täält’ puistost’? Tiedä, mitä jengiä täällä pyörii. Ei ainakaan jäädä tänne kinaamaan.”

Ben kysyi toiveikkaana: ”Eiks me voitas mennä skruudaamaan johonkin snägärille?”

Alfa ei ollut yllättynyt Benin kysymyksestä: ”Onks sulla Beni koskaan mitään muuta mielessä kuin safka tai turpaanvetäminen?”

Deksteri virnisti: ”Mul’ on, mutta en mä teille jätkille kerro, mitä.” Hän teki samalla lanteillaan rivon eleen.

Cisse nauroi: ”Häh häh! Äijä on ihan pervo.”

Alfa kivahti: ”Dorkat! Hei, mä luulen, että kyttäauto vilahti tuolla. Let’s go! Mä tiedän yhden paikan tos ihan lähistöllä, mihin voidaan mennä.”

Cisse sanoi: ”Okei, tsekataan sit’ se mesta.”

Heidän silmänsä tosiaan erottivat nyt poliisin partioauton kauempana kadulla. He eivät voineet tietää, oliko joku huomannut epämääräistä liikettä Hannikaisen liikkeen luona ja soittanut poliisit. Cisse ei kyllä uskonut tähän. Paras kuitenkin pysyä varuillaan.

He vaelsivat ääneti. Deksteri tasapainoili sporakiskon päällä. Kaupunki oli täynnä samanlaisia nuoria sällejä lippalakeissa, merkkihuppareissa, reisitaskuhousuissa ja lenkkareissa, reput selässä. Kukaan ulkopuolinen ei voinut sanoa, millä asialla he liikkuivat. Kukaan ei kiinnittäisi heihin erityistä huomiota.

Sillä suunnalla kadut olivat yhtä jatkuvaa työmaata. Joka paikassa nousi väliaikaisia rauta-aitoja, jotka reunustivat monttuja ja kaivantoja. Kaikkialla oli pystyssä tai kumollaan olevia huomiokeiloja keltapunaisine mehiläisraitoineen.

He tallasivat tiukan tasaiseksi jyrättyä soraa, näkivät yksinäisiä minikaivureita ja työmaaparakkeja, vanerilta tuoksuvia kävelytunneleita muovihuppuun käärittyjen rakennusten juurella. Se oli yhtä ja samaa teräsbetonista ja lasista tehtyä hirviötä.

Kaupunginisät ja grynderit olivat kähmineet kabineteissa konjakkilasin ääressä. Näiden yhteisillä päätöksillä hirviö valtasi yhä uusia kortteleita, entisiä parkkipaikkoja, jättömaita ja rantoja.

He näkivät hoippuvia humalaisia. He näkivät narkkareita, jotka olivat kiertäneet katuja päiväkausia nukkumatta ja joiden silmät pälyilivät tyhjinä jostain hupun alta. He näkivät kadunkulmissa päivystäviä prostituoituja väijymässä lihavia pukumiehiä, joilla oli liikaa viinaa päässä ja liikaa rahaa lompakoissa. He näkivät siiderihumalaisia tyttöjä, jotka baari-illan jälkeen liki hysteerisinä kiljuivat yhtä katkeamatonta katkeraa huutoa poikaystävilleen. Kuukausia kestänyt paha olo, tyytymättömyys ja mustasukkaisuus purkautuivat hallitsemattomana itkuraivona.

Oli juhlittu. Kadulla lojui kasapäin ketsupin ja sinapin tahrimia käärepapereita, olutmäyräkoirien pahvikuoria, käytettyjä kondomeita, lyttyyn iskettyjä siideritölkkejä.

He näkivät kivijalkakauppoja, jotka mainostivat tarjousjauhelihaa. Sen Siwan, josta he olivat joskus juosseet karkuun olutpullojen kanssa. Pornokauppoja, joiden näyteikkunat oli häveliäästi peitetty, ja niiden kainalossa thai-hierontaa tarjoavia epämääräisiä kopperoita. Räikeillä jouluvaloilla koristeltuja kebab-pizzerioita. Rähjäisiä kulmabaareja. Pyörillä liikkuvia pikaruokakojuja.

Cisse muisti, kuinka alkuillasta heitä oli tullut vastaan vanha pariskunta, joka oli luonut pelokkaita silmäyksiä heidän jengiinsä. Alfa oli tyytyväisenä virnuillut näille, nauttinut pelosta jota herätti.

Hieman nuorempina he olivat ajelleet viikonloppuisin pillurallia keskustassa joku vanhempi kaveri kuskina ja huudelleet auton ikkunasta törkeyksiä ohikulkijoille, homotelleet ja muuta. Siinäkin oli kyse pelosta, jota he onnistuivat luomaan aroissa ohikulkijoissa, voiman tunteesta. Närkästyksestä puhumattakaan. 

He kävelivät pitkään vaihtamatta sanakaan kunnes Deksteri rikkoi hiljaisuuden: ”Hei jätkät, mä hiffasin just yhen jutun. Me ollaan Aakkosjengi.”

Cisse katsoi Deksteriä ihmeissään: ”Mist’ sä oikeen puhut?”

”Ettekste tajuu? Me ollaan Aakkosjengi! Alfa, Ben, Cisse ja Deksteri — A, B, C, D! Niinku muskettisoturit! Yks kaikkien, kaikki yhen puolesta!”

Deksteri tapitti muita ruskeilla nappisilmillään ja uhkui koiranpentumaista intoa oivalluksestaan.

Alfakin hiffasi nyt: ”Joo, mä oon kans nähny sen leffan. Eiks se ollu se, mis ne tappelee inkkareita vastaan preerialla?”

Ben kysyi: ”Mikä muskari?”

Jojo

Massiivisen kerrostalon juurelle oli asetettu valonheittimiä. Niistä nousi taivasta kohti kapeita valopylväitä, jotka nuolivat talon tummaa betonirunkoa. Huipulla heidän silmänsä erotti suuren lasiseinäisen kattoterassin, jossa tälläkin hetkellä paloivat siniset ja punaiset loistevalot. Jonkin matkan päässä seisoi kolme muuta identtistä taloa. Syvennyksessä olevalle sisäpihalle oli rakennettu parkkipaikka, jonne pääsi ajoluiskaa myöten. Sisäpihan katutasossa oli myös valintamyymälä, joka palveli tornitalojen asukkaita. Se oli kuin omavarainen maailma, josta ei halutessaan tarvinnut ollenkaan poistua, futuristinen teräsbetoniparatiisi nousukkaille ja uusrikkaille.

He olivat saapuneet pramean tornitalon aulaan. Täällä tuoksui uudelle, ei haissut kuivunut virtsa. Täällä ei ollut seiniä töhritty graffiteilla tai kärvennetty muovisia valokatkaisijoita sytkärillä kuten lähiöiden vuokrakasarmeissa.

Cisse katseli ympärilleen ihmeissään: ”Mikä talo tää oikeen on? Näyttää, että täällä asuu jengiä, jolla on vähän paremmin fyrkkaa. Miten sulla tänne on avain?”

Alfa sanoi: ”Älä kysele. Mennään viidenteentoista kerrokseen. Tulkaa ny tänne hissiin. Tulkaa, tulkaa.”

He astuivat epäröiden sisään. Terästä ja kromia, oranssit numerot kasvoivat nopeasti mustalla LED-näytöllä, korvissa tuntui paine, huimasi.

Jengiläiset astuivat ulos hissistä rappukäytävään, jota varjostivat jonkun eksoottisen koristekasvin jättimäiset lehdet. Alfa avasi yhden asuinhuoneiston oven avaimellaan.

Cisse kysyi: ”Mitä helvettiä, onks sulla siis joku yleisavain tänne?”

”Ja ovessa on sama sukunimi ku sulla”, Deksteri ehätti lisäämään.

Alfa ivaili: ”No, terävä havainto, hei. Tää on, urpot, mun oma avain. Älkää pitäkö tollasta möykkää. Naapurit herää. Jättäkää kengät siihen eteiseen. Ben, ei sinne! Mennään tonne keittiöön. Mä duunaan jotain safkaa meille.”

He katselivat ympärilleen kuin maalaismoukat Versaillesin palatsissa.

Kalliin näköisiä huonekaluja, arvokkaalta näyttäviä tauluja seinällä. Kirjahyllyssä ei kuitenkaan ollut kirjoja.

Cisse sanoi: ”No, ny mä oon kerrankin sanaton. Täähän on luksusluokan lukaali. Mikä on oikeen homman nimi?”

Hän tajusi, etteivät he oikeastaan tienneet toisistaan juurikaan mitään, vaikka olivat jo melko kauan kulkeneet yhdessä rötöstelemässä. Pelkästä hengailusta se oli alkanut. Aina puhuttiin vain kaikesta muusta kuin omista perheistä: autoista, musiikista, lätkästä, gimmoista. Ei koskaan isistä ja äideistä, mummoista ja vaareista. Se oli kuin ääneen lausumaton sääntö.

Alfa sanoi: ”Tää on mun porukoiden kämppä. Tai oikeestaan mutsi vaan asuu tässä, kun faija lähti nosteleen muutama vuosi sitten. Se on ny jonkun about mun ikäsen kimman kans, hyi helvetti.” Alfan kasvoilla oli inhoa. 

Hän jatkoi: ”Mutsilla on myös joku uus hoito. Se on yleensä sen jätkän luona, joten mä budjaan täällä sillon. Tääl’ on poreallas, sauna, 84 tuuman 4K-tv ja kotiteatteri, espressokone, alhaalla autotallissa Ferrari, kaikki herkut”, Alfa luetteli. 

Cisse tunsi itsessään kateuden piston. Oli hänen isälläänkin rahaa, mutta sillä ei sopinut leveillä. Heidän perheessään oli eletty varsin vaatimattomasti, etenkin silloin kun hän oli ollut lapsi. Piti säästää, piti laittaa talteen pahan päivän varalle. Isä muisti aina mainita, kuinka oli aloittanut tyhjästä ja vasta kovalla työllä päässyt vaurauteen käsiksi. Se saattoi livetä käsistä milloin tahansa. Tuhlailu oli suurin synti.

Deksteri oli jo ehtinyt katsastamaan paikat: ”Hei kundit, tulkaa tsiigaan tänne parvekkeelle, mitkä näköalat täältä on! Koko kaupunki näkyy. Jos täältä tippuis alas, kokoon sais kerätä pinseteillä.”

Cisse sanoi: ”Yläfemma! Kuka rulettaa?”

Kämmenet läiskähtivät yhteen. Kaikki huusivat: ”Aakkosjengi!”

Alfa sanoi: ”Ottakaa sielt’ jääkaapist bissee ja painakaa puuta, mut’ älkää kaatako sohvalle. Mä katon sillaikaa meille jotain mättöö.” Hän painui keittiöön ja puuhaili siellä jonkin aikaa. Mikroaaltouuni surisi. Ilmaan alkoi levitä herkullinen tuoksu.

Cisse ei edelleenkään ollut uskoa tapahtunutta todeksi: ”Tää on ihan tajuton juttu.”

Alfa kantoi tarjotinta: ”Siin’ on ny lihaa, kalaa, pastaa, vegee. Vetäkää naamariin.” Tuntui oudolta nähdä Alfa esittämässä kokkia ja illan isäntää. Cisse tajusi, että sekin oli osa roolia.

Beniä etenkään ei tarvinnut käskeä kahdesti. Jengiläiset ryhtyivät nälkäisinä syömään. 

He söivät juhlallisen hiljaisuuden vallassa, Deksteri ja Ben vieläkin arastellen ylellistä asuntoa. Suupalojen välissä Cisse lopulta puhui: ”Yhtä juttuu mä en tajuu. Sun porukoil’ on fyrkkaa, ja ne varmasti antaa sitä sullekin. Miks sä sitten roikut meidän kanssa tekemässä murtoja ja keikkaamassa toimistoja? Eihän sun tarttis. Sä voisit vaan ajella sun Ferrarilla kaikki päivät.”

Alfa sanoi: ”Kai sitä vaan haluu jotain jännitystä elämään.”

Cisse sanoi närkästyneenä: ”’Jännitystä elämään!’ Siis mikä…?”

Alfa vastasi kysymyksellä: ”Sä sanoit, että on sunkin faijalla rahaa. Miks sä sitten ite roikut mukana?”

Cisse sanoi mietteliäästi: ”No, se on monimutkanen juttu. Kai.”

Alfa heitti pallon takaisin: ”Sama täällä sitten. Kai.”

Ruokasalissa oli hetken aikaa vaivautunut tunnelma kunnes Deksteri sanoi äkkiä: ”Hei, mikä ääni toi oli? Onks täällä joku muukin?”

Makuuhuoneen ovi avautui ja sieltä astui nainen, jonka ikää Cissen oli vaikeaa arvioida. Naisella oli samanlaiset korkeat poskipäät kuin Alfalla, silmissä sama tuima ja alati tutkiva ilme. Värjätyt hiukset hehkuivat punertavan ruskeina ja niissä oli vaaleita raitoja. Korvissa roikkuivat raskaat korut. Ilmassa leijui kalliin hajuveden tuoksu. Naisen olemuksessa oli jotakin sellaista, että mieluiten Cisse olisi juossut vain karkuun.

Nainen puhui käheällä äänellä: ”Mitäs mekkalaa täällä oikein pidetään? Mä olin just nukkumassa, mutta mä heräsin meteliin.”

Cissestä tämä ei kuitenkaan näyttänyt aivan vasta heränneeltä. Oli ainakin ehtinyt kohentaa meikkiään ja hiuksiaan, ja näytti muutenkin tummassa leningissään ja valkoisessa silkkipuserossaan hieman liian huolitellulta.

Ilmeestään päätellen Alfa ei ollut ollenkaan mielissään tästä keskeytyksestä: ”Mitä, et sä ollukaan Rogerilla?”

Nainen sanoi: ”Ei se ollu kotona. Ties minkä halvan hempukan perässä se jätkä tälläkin hetkellä viilettää tukka putkella. Tai sitten se taas kiitää muuten vaan ihan kuutamolla.”

Cissestä tuntui, kun nainen olisi esittänyt koko ajan jonkinlaista roolia. Kaikki, mitä tämä sanoi, oli jonkinlaisia hyvin harjoiteltuja vuorosanoja.

Alfa sanoi: ”Onks se taas saanu jostain piriä? Voi ei.”

Nainen kaatoi itselleen paukun pöydällä olevasta karahvista. Sitten tämän silmäripset rävähtivät ammolleen. Nainen henkäisi teatraalisesti ja avasi samalla muka-hämmästyneesti suunsa, nosti kätensä sen eteen punaiset kynnet kohti kattoa sojottaen ja sanoi hyvin harjoitellun yllättyneellä äänellä: ”Ai niin, mutta enhän mä ole ees esitelly itseäni sun frendeille. Moi kaikki, mä oon Jojo. Mä en tiennytkään, Aleksanteri, että sulla on näin salskeita kavereita.”

Cisse ei tiennyt, miten päin olla, kun Jojo käänsi huomionsa häneen, katsoi silmät siristellen kuin kissalla ja kysyi: ”Onks tällä komealla nuorella miehellä jo tyttöystävä?”

Cisse oli menettää täysin pasmansa. Herätys, se on kaverin mutsi!

Cisse ojensi vaistomaisesti kätensä ja sopersi: ”Öö, mä oon Christer, mut’ mua sanotaan Cisseks.”

Jojo tarttui hajamielisesti Cissen käteen, mutta hänen kissansilmänsä olivat jo seuraavassa kohteessa: ”Ja tää pikku kaverikin on ihan syötävä, vaikkei ookaan yhtä pitkä kuin frendinsä. Oikee taskuadonis.”

Deksteri ei ollut tilanteesta ollenkaan yhtä hämmentynyt kuin Cisse. Tämän ruskeat nappisilmät suorastaan sädehtivät ja hän hymyili leveästi naiselle: ”Deksteri vaan. Sä et oo Alfa kertonu, että sul’ on näin nätti sisko.”

Jojo painoi nyt häveliäästi kätensä poskelleen kuin punastumista esittäen ja kikatti kuin teinityttö: ”’Sisko’! Hih hih!”

Alfa sanoi väsyneesti kuin olisi nähnyt tämän kohtauksen aikaisemminkin: ”Mutsi, älä viitti. Ootsä dokannu tänään?”

Jojo ei ollut välittävinäänkään ja sanoi: ”En mä tän drinkin lisäks mitään ole juonut… vielä. Mutta ehtiihän tässä laittaa bileet pystyyn, kun kerran saatiin näin komeaa seuraa.” 

Nyt Jojo iski silmänsä Beniin ja kokeili kädellään tämän hauista, joka oli normaalikokoisen miehen reiden paksuinen: ”Ja tää kaverihan tässä on ihan miehen kokonen!”

Ben punasteli puolestaan aivan oikeasti ja yritti saada sanoja ulos suustaan: ” Be-Ben. Siis nimi. Mun. Ööh… tota…”

Jojo ei ollut huomaavinaankaan Benin häkeltymistä ja sanoi:  ”Sä olet siis vahvaa, hiljasta tyyppiä. Just mies mun makuuni.”

Ben takelteli: ”Hiljanen. Juu. Siis…”

Tämä alkoi olla jo vähän liikaa. Alfa sanoi terävästi: ”Jätä, mutsi, mun frendit rauhaan. Kyl’ me kohta tästä lähetään.”

Jojo vastasi raukealla äänellä: ”Sä oot, Aleksanteri, aina niinku rautakangen nielly. Kerrankin kun sun vanhalla mutsillas olis jotakin hauskaa.”

Hymypoika Deksteri ehätti tähän: ”Ethän sä mikään vanha oo.”

Jojon ääni liki tihkui hunajaa, kun hän kutitti Deksterin leukaa ja sanoi:  ”Sä oot sulonen. Sun kaveris, Aleksanteri, on herrasmiehiä. Oisinpa mä osannu kasvattaa sutkin semmoseks.”

Alfa sanoi näreissään: ”Just joo.”

Jojo huomasi yhtäkkiä patsaan, joka pilkisti esiin pöydällä olevasta muovipussista ja tarttui siihen tiukalla otteella kuin saaliin kimppuun syöksyvä petolintu. Cisse pani merkille, että nyt nainen oli muuttunut kuin aivan eri ihmiseksi. ”Mikä tää on?” Jojo tiukkasi.

Alfa sanoi: ”Ei paljon mikään.”

Jojo kivahti: ”Älä valehtele mulle! Mä nään ihan omin silmin, että tää on joku antiikkiesine. Etkä sä tällästä huvin vuokses mukanas kanniskele. Mistä sä oot tän varastanu?”

Alfa yritti lepytellä: ”Mutsi…”

Jojo ei hellittänyt: ”Älä sä mutsittele, vaan vastaa, kun sulta kysytään! Mistä sä oot nyysiny tän?”

Cissestä ei ollut koskaan nähnyt Alfaa niin pelokkaana, kun tämä änkytti: ”En mä sitä oo nyysiny, se on…”

Jojo tarttui kiivaana kännykkäänsä ja sanoi: ”Okei, kun vastausta ei kerta tuu, mä soitan poliisin. Ehkä ne saat sut puhumaan.”

Hän oli jo näppäilemäisillään numeron, kun Alfa painoi äitinsä kättä kevyesti ja sanoi: ”Pistä se luuri pois, mutsi. Se on yhen Hannikaisen maahantuontifirmasta. Me vietiin se sieltä tänä iltana. Eikä se jätkä sen perään kysele. Sattuneesta syystä.” Alfa kuulosti pikkupojalta, joka oli pakotettu tunnustamaan särkeneensä ikkunan.

Jojo huudahti: ”Oma poika on varas! Ja niin hyvin kun me yritettiin sut sun isäs kanssa kasvattaa.” Cissen mielestä Jojon vuodatuksessa oli vähintään puolet esittämistä. Alfaan se tuntui tehoavan, sillä tämä painoi päänsä luimistellen hartioidensa väliin ja sanoi hiljaa: ”Älä ny viitti, hei. Ihan oikeesti.”

Jojo ei kuitenkaan vastannut, vaan tarkasteli patsasta ääneti, sitten sanoi: ”Tää on jotenkin kammottavan näkönen. Ihan käy kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Onks tää arvokaskin?”

”On se. Mittaamattoman.”

Jojo sanoi: ”Ja tän sä ajattelit salata omalta mutsiltas! Mutta okei, tehdään nyt näin. Todennäkösesti sä et löydä tälle Suomesta luukuttajaa, joka sais tän eteenpäin. Tää täytyy saada ulkomaille. Mä tunnen pari tyyppiä, jotka vois auttaa. Mutta mä haluan omat provikat tästä.”

Jojo mietti hetken, sitten jatkoi: ”Tää kämppä on paljon velkasempi kuin sä tiedätkään. Sun isästä, siitä paskiaisesta, ei oo mitään apua asiassa. Se törsää kaikki rahansa vaan siihen pikku lumppuun. Ja lisäks mulla on tällä hetkellä muitakin rahareikiä tukittavana. Miks te katotte mua noin?”

Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka oli nyt niskan päällä. Oli kuin jengiläiset olisivat olleet joukko koulupoikia, joille oli yhtäkkiä kerrottu, että heidän hurskas uskonnonopettajansa pyöritti paritusrinkiä.

Alfa katsoi äitiään kuin jotain muukalaista ja sanoi: ”Mä luulin, et’ mä tunnen sut. Kakskyt vuotta ja risat pitäs olla tarpeeks pitkä aika oppia tunteen. Mut’ ilmeisesti ei sit’ tarpeeks pitkä.”

Jojo ei jäänyt kauan miettimään vastaustaan: ”Hei c’mon. Me ollaan kumpikin aikusia ihmisiä ny.”

Hän osoitti kädellään hulppeaa asuntoa heidän ympärillään ja sanoi: ”Sä tiedät, että mä en seiso täällä päivät pääksytysten leipomassa pullaa. Mä tiedän, että mun lahjakas poika ei saa hankittua ittelleen ees peruskoulun päästötodistusta, vaan sekoilee hanttihommasta toiseen ja juoksee yöt pitkin kaupunkia tiirikan kanssa putsaamassa toimistoja.”

Alfa kiemurteli yhä vaikeana: ”Mutsi…”

Jojo kivahti: ”Mä en lopettanu vielä! Luuletsä, että mä olen sokee ja kuuro? Mä oon nähny omin silmin, että sä oot tehnyt huoneestas varaston kuumalle kamalle, jota sä et oo taatusti voittanu arpajaisissa.”

Alfan olisi tehnyt mieli vajota maanrakoon. Jojo sanoi päättäväisenä: ”Toistaiseksi mä en oo sanonu mitään, mutta se touhu loppuu nyt. Mä haluan oman osuuden tai mä meen puhumaan poliisille.”

Cisse puuttui nyt puheeseen: ”Hei Alfa, kuuntele vaan mutsias. Sitä paitsi, jos se tosiaan pystyy auttaan pystin myymisessä, niin kaikkihan me vaan voitetaan tässä.”

Alfasta tuntui kuin hänen kimppuunsa olisi käyty kaikilta rintamilta: ”Älä sä Cisse sekaannu tähän! Mun mutsiako sä nyt sit’ uskot, kun mulle sä sanoit, ettei pysti kelpaa kellekään?”

Jojo sanoi tyytyväisenä: ”Sun kaveris on, Aleksanteri, oikeessa. Mä pystyn auttamaan. Sitä paitsi mitäpä ei äiti oman poikansa eteen tekisi.”

Alfa katsoi äitiään kuin tämä olisi varsinaisen vitsin murjaissut: ”Just joo… Okei, tehään sitten niinku sä sanot. Sä soitat huomenna niille frendeilles, jeesaat meitä pääseen tosta pystistä eroon, ja saat just sen kokoset provikat, ku ite haluat.”

Alfa ei ollenkaan pitänyt tilanteesta, mutta oli pakko perääntyä. Jojo oli ehkä vain bluffannut poliiseilla uhkailemalla. Alfa ei luottanut äidinrakkauteen sen vertaa, etteikö Jojo tosiaan olisi toteuttanut uhkaustaan. Alfa kirosi itseään, että oli antanut ahdistaa itsensä nurkkaan tällä tavalla. Nyt piti vain pelata aikaa.

Alfa kokosi itsensä ja päätti antaa itselleen ja muille jotain muuta ajateltavaa. Hän sanoi äidilleen teeskennellyn hilpeästi: ”Ja nyt vois vähän juhlia. Mä tiedän, että sulla ja Rogerilla on tuol’ hyllys leka vuosikertaviskiä piilossa.”

Jojon ääni oli täynnä hellyyttä (tai ehkä lupaus tulevasta sievoisesta summasta sai hänet herkistymään), kun hän halasi poikaansa ja lepersi: ”Äidin oma Aleksanteri.”

Ben

Alfa ja Cisse istuivat olohuoneessa konjakkilasilliset edessään. Kullankeltainen juoma lämmitti mukavasti ja rentoutti äskeisen kireän sananvaihdon jälkeen. Ben oli jo ehtinyt väsähtää ja veteli autuaana hirsiä sohvalla.

Cisse huljutteli konjakkia lasissaan ja sanoi Alfalle: ”Sä sit’ et tyytyny bisseen ja siihen viskiin, vaan päätit hyökätä suoraan mutsis baarikaapille.”

He alkoivat olla jo hyvässä tuiskeessa. Alfa vastasi: ”Joo, must’ tuntuu, että tätä iltaa mä en kestä enää selvin päin.”

Benin kommentti asiaan oli ainoastaan: ”Krooh… krooh…” Se riitti kuitenkin tärisyttämään koko huonetta, melkein tipauttamaan taulut alas seiniltä.

Alfa oli kuin ällikällä lyöty: ”Tsiisus, tohon kuorsaukseen heräis kuolleetki! Ben sitten tipahti aika nopeesti. Noin isoks mieheks sil’ ei taida olla kovin hyvä viinapää.”

Alfa ei olisi ollut Alfa, ellei tilanne olisi nostanut pikkupirua hänessä esiin. Hän alkoi herätellä sohvalla röhnöttävää Beniä tökkimällä tätä, kutittelemalla ja maanittelemalla: ”Ben, herää! Benjamiini, tuu ottaan konjamiinia!”

Höyhensaarten kutsu oli voimakkaampi kuin mitkään herättämisyritykset. Ben kommentoi edelleenkin vain:  ”Krooh… krooh…” Ja taas seinät tärisivät.

Cisse sanoi: ”Anna sen koisata. Sil’ on ollu raskas päivä. Niinku meil’ kaikil’.”

Alfa oli jo menettänyt mielenkiintonsa Benin kiusaamiseen ja kysyi: ”Mihi muuten toi Deksteri meni? Älä ny vaan sano, että sekin ehti jo sammuu.”

Cisse sanoi: ”Viimeks, ku mä näin, se näky bamlaavan sun mutsis kanssa tuol’ keittiös.”

Alfa ei ollut uskoa korviaan. ”Mitähän niilläki on muka puhuttavaa? Ghettostara-Deksteri varmaan haluukin kuulla mutsin uusist’ rakennekynsist’ ja Tallinnan kauneusklinikoista”, hän tokaisi ivallisesti.

Cisse puolusteli: ”Deksteri on diplomaatti. Se heittää läpänderiä kenen kanssa tahansa, vanhojen mummojenkin.”

Alfa luovutti: ”No, siinähän heittää. Ei liikuta mua. Mä meen parvekkeelle spaddulle.”

Hän nousi nojatuolistaan hieman huojuen ja jätti melkein tyhjän konjakkilasinsa pöydälle.

Cisse nousi nyt myös, mutta otti oman lasinsa mukaan: ”Mä tuun kans. Mä voin tarjoo röökin.”

Alfa

He sytyttivät savukkeet. Viileä yöilma tulvahti avoimien parvekelasien takaa ja sekoittui pian tupakansavuun. Kaupunki avautui alhaalla kuin mustana niittynä, jolla kasvoi loputtomina riveinä keltaisina ja punaisina hohtavia valokukkia.

He polttelivat kaikessa rauhassa. Jonkin ajan kuluttua hiljaisuus alkoi tuntua vaivaannuttavalta, joten vain jotain sanoakseen Cisse kysyi: ”Mitä muuten sille ruskeetukkaselle gimmalle tapahtu, jonka kanssa sä olit, oliks sen nimi ny Jessica?”

Alfa sanoi kuivasti: ”Mutsi ei tykänny siitä.”

Cisse kysyi: ”Sä siis jätit sen mutsis takia? Ihan oikeesti?”

”No, se juttu kuivu vaan kokoon muutenki. Ei siinä sen ihmeempiä”, Alfa vastasi lakonisesti.

Cisse sanoi: ”Sääli, se oli ihan asiallinen kissa.”

”Niitä tulee ja menee. Ei kaada mun maailmaa.”

Alfa ei vaikuttanut kovin innostuneelta tästä puheenaiheesta, joten Cisse päätti vaihtaa toiseen ja sanoi: ”Mun faija oli ylpee, kun mä pääsin kiekkojunnujen maajoukkueeseen. Siks kai mun oli pakko mokata koko juttu. Mä vedin lärvit yhellä pelireissulla ja mut lähetettiin kotiin. Se oli mun lätkäura sit siinä. Äijä oli tosi raivona. Mä luulen, että mä tein sen tarkotuksella. Koska en mä tienny, pelasinks mä itteni vai faijan vuoks.”

Isä oli monta kertaa tehnyt Cisselle selväksi, että poika oli hänelle pettymys. Viimeiset pari vuotta Cisse oli nukkunut muiden sohvilla, missä milloinkin. Isä oli sanonut, että kotiin ei ole tulemista ennen kuin Cisse ottaa itseään niskasta kiinni. Tämän varmistamiseksi huvilakaupunginosassa sijaitsevaan kotitaloon oli vaihdettu lukot. Tämä ei estänyt Cisseä. Cisse osasi kiivetä sisään ikkunoista, kävi aina kun tiesi vanhempien olevan poissa kotoa, ja oli näillä reissuilla verottanut jääkaapin ohella isän kassakaappia. Isä varmaankin aavisti jotain, mutta ehkä äidin ansiosta asiasta ei noussut sen suurempaa meteliä. Isällä oli muutenkin tarpeeksi päänvaivaa firmansa asioiden kanssa.

Äitiään Cisse tapasi joskus harvoin jossain kahvilassa, silloinkin salaa isältä. Äiti oli kiltti ja hyväntahtoinen eikä hänestä ollut panemaan vastaan, jos Cissen isä oli kerran päättänyt jotakin. Äiti halusi aina antaa Cisselle hieman rahaa, pelkäsi pojan näkevän nälkää, mutta Cisse oli johdonmukaisesti kieltäytynyt kaikista avustuksista ja sanonut tulevansa toimeen omillaan. Ei hän kyllä tiennyt, kauanko voisi jatkaa näin. Kyttien kanssa oli tullut tarpeeksi läheltä piti -tilanteita. Ehkä sitten, kun hän olisi öisillä reissuillaan kerännyt itselleen jonkinlaisen pesämunan, hän alkaisi itsekin yrittäjäksi… tai alkaisi opiskella… tai muuttaisi ulkomaille… tai… Oli helpompi elää päivästä päivään kuin ajatella tulevaisuutta.

”Tosi jäätävää”, Alfa kommentoi poissaolevana. Cisse ei tiennyt, oliko Alfa edes kuunnellut, mitä hän oli puhunut.

Cisse päätti kuitenkin toiveikkaasti jatkaa, kun oli ensin ottanut siemauksen lasistaan: ”Tää konjakki kolahtaa muuten tosi tehokkaasti lanttuun. Mä alan olla jo aika kaasus.”

”Niin mäkin”, Alfa sanoi.

Cisse huokaisi: ”On tää vaan elämää. Jostain tämmösestä mä oon aina uneksinu. Penthouse pilvenpiirtäjän huipulla Nykissä. Mä istun siellä siemailemassa konjakkia lämpimänä kesäiltana ja kuuntelen vanhaa soulia. Alhaalla kadulla vaan kyttäautojen ja ambulanssien sireenit ulvoo, mut’ mä oon kaiken sen skeidan yläpuolella.”

Jostain syystä Alfa tuntui nyt havahtuvan konjakin tuomasta raukeudesta, ikään kuin ottavan ryhdikkäämmän asennon ja sanoi: ”Sä elät päiväunis. Mä en ole haaveilijatyyppi. Ne on muut, jotka haaveilee. Mä otan todellisuuden vastaan niinku se on. Ja mun todellisuus on kivikovaa. Se on turpaan vetämistä ja turpaan ottamista.”

Alfan silmiin oli tullut äkkiä terävä katse: ”Sitä joko lyö takasin tai väistää, mutta joka suunnalta niitä iskuja satelee. Ja mä oon se koira, jota on potkittu päähän vähän liikaa, mut’ mä oon oppinu käyttään mun hampaita.”

Cisse kysyi: ”Mitä sä meinaat? Kuka sua muka lyö?”

”No, jengi yleensä. Eikä niitten tarvi käyttää siihen ees nyrkkejä. Pelkkä katse riittää.”

Cisse oli nyt ihmeissään: ”Ai jaa? Kui?”

Alfa jatkoi synkkänä: ”Joka paikassa, mihin mä meen, ihmiset luo muhun sellasia paskasia katseita. Ne kyylää mua. Niinku esimerkiks kaupan kassa. Se ei sano mitään, mut’ selvästi näkee, mitä se ajattelee. Tajuutsä? Että toi jätkä on tosi friikki, tosi pelle. Et’ se halveksuu mua, se pitää mua naurettavana. Ja mikä se sitten ite on? Pelkkä kaupan kassa! Et’ ei oo paljon varaa tuomita!”

”Ei sua, Alfa, kukaan kyylää”, Cisse yritti väittää vastaan hämmentyneenä.

Alfa oli kuitenkin itsepintainen: ”Sä et oo ollu siellä, sä et oo nähny, sä et voi tietää. Mut mä vastaan siihen kyyläämiseen vihalla. Koska ihminen voi feikata rakkauden, se voi teeskennellä, et’ se oikeesti välittää muista. Mut’ ei se voi feikata vihaa. Siin’ mieles viha on aito tunne.”

”Mulle se on ainakin ehkä aidoin tunne, mitä mä oon koskaan tuntenu. Koska jonkun kimman kans voi teeskennellä, että rakastaa sitä, mut’ sitten jälkeenpäin tajuu, et’ se kaikki oli pelkkää feikkiä. Mut’ viha on todellista.”

Cisse ei tiennyt, mitä sanoa. ”Sä et voi oikeesti uskoo tohon”, hän yritti väittää vastaan.

Se oli turhaa, sillä nyt Alfalla oli silmissään katse, joka lähenteli jo maanista. Cisse huomasi, että Alfa oli muuttunut jäykäksi kuin rautakanki, käsi hakeutui nyrkkiin, silmissä säkenöi: ”Jos ihmiset vihaa ja halveksii mua, niin mä vastaan siihen kaksinkertasesti. Vähintään. Mä pystyn repiin ne palasiksi pelkällä katseella. Ne yrittää murskata mut, mut katotaan vaan, kuka murskaa kenet.”

Cisse sanoi: ”Mä meen hakeen lisää juotavaa.”

Hän nousi ja meni sisälle. Alfa tuskin edes huomasi tätä ja jäi parvekkeelle katselemaan alas.

Roger

Alfa huikkasi Cisselle parvekkeelta: ”Hei, taksi pysähty just tän talon eteen. Sielt’ tuli ulos joku tyyppi, mutta mä en erota täältä asti, kuka.”

Cisse oli juuri saanut kaadettua lasin täyteen ja sanoi: ”No, entä sitten? Joku sun naapureista on ollu bilettämässä, vetäny lärvit ja seilaa ny laitamyötäsessä kotiin.”

Alfa tuli sisään parvekkeelta ja näytti oudon pelokkaalta: ”Joo joo, mut’…”

Cisse sanoi: ”Et kai sä vaan oo jotenkin sätky? Jos se ois kyttäauto, nii sit’ voiski olla vähän huolissaan, mut ku ei.”

Alfan ainaiseen itsevarmuuteen oli tullut särö. Siltä ainakin Cissesta tuntui. Alfa sanoi: ”Emmä tiä. Mua vaan on vaivannu kummallinen tunne koko illan siitä asti, kun me vietiin se pysti. Et’ mä oon ilonen, jos me päästään siitä pian eroon.”

Cisse naurahti: ”Sähän ite sanoit, ettet sä usko mihinkään kirouksiin tai muihin kummitusjuttuihin. Relaa, äijä. Me klaarattiin tää keikka ookoo, kukaan ei lähteny perään, ja jos joku näkikin meiät, ei se ois voinu mitenkään hiffata koko kupletin juonta. Ja kohta me kylvetään rahassa.”

Alfaa alkoi nolottaa. Huolella rakennetun naamion takana oli sittenkin vain pelokas pikkupoika: ”Niin, niin. Sä oot oikees. Mua vaan jäi vaivaamaan se Jaken juttu. Et’ mikä…”

Avain kävi ulko-ovessa. Pojat hätkähtivät.

Alfa sanoi: ”Kuka sieltä ny on tulossa? Eihän tänne oo kellään avainta, paitsi…”

Ovi aukesi. Sisään astui leveäharteinen keski-ikäinen mies kalliissa vaaleanruskeassa kangaspoplarissa. Miehellä oli hyvin ruskettuneet ja ahavoituneet kulmikkaat kasvot ja lyhyeksi leikatut, hieman kihartuvat oljenvaaleat hiukset. Jäänsiniset silmät verestivät ja niiden katseessa oli jotain outoa. Kauluspaidan napit oli jätetty auki ja rehottavien rintakarvojen seassa välkkyi kultaketju tai ainakin sellaisen jäljitelmä. Käsivarret pullistelivat takin hihojen alla. Tyyppi liikkui ja elehti jotenkin kummallisen nykivästi. Hänellä oli täysi vauhti päällä.

Mies huomasi nyt, että paikalla oli muitakin ja kuulutti oman sisääntulonsa kuin sirkustirehtööri. Miehen ääni oli käheänkarhea, silti jollakin tavalla öljyinen. 

”Äänd hiös Dzohni! Hyvää iltaa, gu afton, miina daamer o härrar. Finland, döö puants. Mitä, täällähän näkyy olevan bileet pystyssä. Eikä mua oo kutsuttu. Teidän olis pitäny lähettää Posti- ja Lennätinhallituksen kirjekyyhkynen tuomaan sanoma. Osoite: johtaja Routser Männistö, Queen’s Bottom Bar, Tsadi, Finland. Tai mikä tahansa muu laatujuottola kantakaupungin alueella. Rahalla saa, hevoselta pääsee. Eiku…”

Alfa näytti yllättyneeltä ja huudahti: ”Roger! Me ei odotettu sua tänä iltana. Mutsi sano, että sä oot bailaamassa jossain…”

”Armas äitis oli aivan oikeassa, Aleksanteri, mah mään. Mä vietin todellakin laadukasta iltaa luonnonkauniin kaupunkimme lihapatojen ääressä, mutta nyt mä olen viikinkipäällikön tavoin purjehtinut takasin auvoisaan kotisatamaan.” 

Miehen puhe papatti konekiväärivauhdilla. Cisse ihmetteli, ehtikö tämä ollenkaan vetää henkeä välillä.

”Mun vanhat haukansilmät huomaa heti, että täällä juhlitaan. Onks fiestan perimmäisenä syynä heeroksemme kunniakas kotiinpaluu vai onks juhlamenoihin kenties jotain muuta aihetta, siitä käyn ottamaan mä nyt selvää.”

Alfa oli muuttunut selvästi varautuneeksi, piti tarkkaan silmällä miehen jokaista liikettä, pakotti kuitenkin itsensä olemaan liioitellun ystävällinen tätä kohtaan: ”Joo, ota rotsis vaan pois ja paina puuta. Kaadanks mä sulle jotain juotavaa?”

Cisse olisi jopa voinut kuvitella, että Alfa pelkäsi miestä.

Roger vastasi monimielisesti: ”Miten jaloa, että mun silmäterän ja elämän valon esikoispoika tarjoaa mulle näin auliisti sijaa kauniissa kodissaan.”

Roger elehti nyt liioitellun teatraalisesti ympärilleen kuin jokin katuojasta noussut syrjäkujien Shakespeare-näyttelijä: ”Vois jopa luulla, etten mä milloinkaan aikaisemmin ole astunut sisään tähän loisteliaaseen murjuun, joka on niin aistikkaasti sisustettu räikeällä kitschillä ja mauttomalla bling-blingillä… niin kuin nykyajan nuoriso sanoo.”

Alfan äidin posliinikoirat, kromiputkiset huonekalut ja retrotyyliset Miami Vice -henkiset pastellivärit oli kieltämättä tarkoitettu antamaan vaikutelma vauraasta elämäntyylistä. Onnistumisprosentti oli kuitenkin samaa luokkaa kuin lähiökapakan karaoke-illassa esitetyllä ooppera-aarialla.

Alfa yritti puolustella: ”Roger…”

Roger katsoi nyt parhaaksi taktisesti vetäytyä esittämästään syytöksestä: ”Mutta! Älkäämme antako pikkuseikkojen häiritä tänä iltana. Virvoke tosiaan maistuis, arvon nuori herra.”

Alfa lähti hakemaan puhdasta juomalasia.

Cisse oli yrittänyt pysytellä mahdollisimman huomaamattomana, mutta pahaksi onneksi jäänsinisten silmien hieman harittava mutta terävä katse osui nyt häneen. Cisse vavahti hieman, kun mies kosketti hänen käsivarttaan hieman liiankin tuttavallisesti.

”Kappas vain. Siinähän on toinenkin vetreä nuorukainen. Ei kruununperijä Aleksanterin aseenkantaja kuitenkaan?”

Cisse kuuli itsensä vastaavan juuri äänenmurroksen saaneen teinin honottavalla äänellä: ”Moi, mä oon Cisse.” Samalla hän nosti kömpelösti kämmenensä tervehdykseksi. Hänen hartiansa nytkähtivät vaivaantuneesti.

Roger maisteli nimeä suussaan kuin ei olisi kuullut moista ennen: ”Cisse, Cisse. Kissa tosiaan, kolli-sellainen ja parhaassa saalistusiässään näemmä. Ihme kyllä suuresti kunnioitettu kuningattaremme Jojo ei oo vielä napannu tätäkin kulkukattia karvaisten kulkijoiden kokoelmaansa.” 

Mies tarkasteli Cisseä hetken läpikuultavan sinisillä silmillään kuin arvioiden uhkaa omalle reviirilleen. Sitten hän päätti, että ainakin tällä hetkellä poika olisi vaaraton ja jatkoi: ”Mistä puheen ollen, missä arvon valtiattaremme oikein piileksii? Ei suinkaan hän ole vielä tähän aikaan menny yöpuulle?”

Roger pälyili turhaan hovin kuningatarta. Sitten hän alkoi hyppelehtiä tuskaisesti yhdellä jalallaan kuin kurki soitimella: ”Mutta ai helkkari, ny mun on pakko käyttää mukavuuslaitoksen palveluksia. Älkää poitsut karatko mihinkään sillä aikaa.”

Roger tarttui vessan ovenkahvaan — se oli koristeltu jollakin valossa välkehtivällä materiaalilla, joka ainakin näytti timantilta tai kristallilta — ja sulki oven.

Cisse puhui hiljaa Alfalle, joka oli tullut juuri takaisin avaamattoman pullon kanssa: ”Voi jumalauta, mikä tyyppi. Onks toi aina tollanen?”

Alfan ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: ”Et sä huomannu, että se on pihalla ku lumiukko? Pupillit on niinku lautaset. Se on vetäny jotain piriä. Ehkä se snorttaa tuol’ toiletis viel’ nokat spägää.”

Kuului veden kohina, kun vessa vedettiin ja putket lauloivat hetken lauluaan.

Alfa kuiskasi: ”Se tulee takasin! Nyt lärvi umpeen!”

He kuulivat, kuinka vessan ovi nykäistiin auki, mutta Rogeria ei näkynyt eikä kuulunut. Hetken päästä tämä kuitenkin köpötteli takaisin heidän luokseen ja sanoi: ”Hei, tuolla sohvalla kuorsaa joku mies ja haisee pahalle. Oikee lihavuori näky olevan. Onks se teidän frendejä ja?”

Cisse rykäisi saadakseen äänensä hieman matalammaksi ja sanoi: ”Se on yks Benkku vaan.”

Roger väänteli hajamielisesti nimeä kielellään: ”Benkku juo brenkkuu. No, toivottavasti se ei piere koko sohvaa hajalle. Älkää vaan sytyttäkö tulitikkua sisällä. Hei, Aleksanteri, sä voisit kaataa mulle lisää.”

Alfa totteli vanhempaa miestä hieman liiankin innokkaasti. Saatuaan lasinsa täyteen Roger otti siitä kunnon hörppäyksen. Mies alkoi möristä viskibassoäänellä ja heiluttaa tahtia avokämmenellään kuin jokin räkälöiden operettisankari: ”Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa mä surullisen tarinan, joll’ ei oo vertoa…”

Sitten Roger vaikeni äkkiä ja kysyi hieman sopertavalla äänellä: ”Miks te pojat ootte niin hiljasia? Veiks kissa kielen?”

Alfa vastasi nopeasti ja teeskenteli haukottelevansa: ”Ei, kun meillä on ollu vaan niin pitkä ilta. Pitäisköhän tässä kohta mennä nukkumaan?”

Roger ei halunnut kuullakaan mistään tällaisesta.

”Nukkumaan? Kuka ny nukkuun haluu? Rupatellaan tässä vähän aikaa. Oonks mä Aleksanteri kertonu sulle niistä ajoista, kun mä harrastin voimannostoa? Mä kävin kilpailuissakin, mutta sitten mä kärähdin. Kaikki niitä anabolisia veti, mut mä vain jäin kiinni. Emmä ollu kuin joku teidän ikänen. Oli ne aikoja ne.” Roger jännitti hauistaan näyttääkseen, että kyllä täältä papua löytyi vieläkin.

Varmaan joskus 70-luvulla, Cisse mietti. Siis esihistoriallisella aikakaudella, josta oli kuullut kyllästymiseen asti juttuja faijaltaan. Tämä oli jopa ristinyt hänet lempibändinsä basistin mukaan. Cisseä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Alfa sanoi Rogerille: ”Joo, kiinnostavia juttuja, mut me ollaan tosiaan ihan poikki jo”, ja oli taas esittävinään haukotusta ja venyttelevinään käsivarsiaan ilmassa.

Roger tiuskaisi: ”Mitä ihmeen inisijöitä!” Sitten hän rauhoittui hieman ja huitaisi alistuneesti kädellään: ”No, menkää nyt sitten puremaan sitä tyynyä. Mä voisin käydä vähän kattomassa, miten se Jojo jakselee. Jos sekin on jo höyhensaarilla, niin mä voisin vähän kutitella sitä. Jos se siitä vähän virkois, heh heh.” 

Rogerin kasvoilla oleva ilme suorastaan kuvotti Cisseä. Mitä lie Alfa siitä ajatellut.

Roger lähti köpöttelemään kohti Jojon makuuhuonetta. Kun tämä oli päässyt pois kuuloetäisyydeltä, Cisse huokaisi: ”No, huh huh.”

Alfa kumartui häntä kohti kuin salaliittolainen, edelleenkin peläten että Roger kuulisi heidän puheensa: ”Onneks se tuntu olevan hyvällä tuulella tänään.”

Tänä iltana Alfa oli alkanut vaikuttaa joltakin aivan eri ihmiseltä kuin jonka Cisse oli oppinut tuntemaan niinä parina vuotena, jolloin he olivat pyörineet kimpassa. Entinen Alfa ei ollut koskaan pelännyt mitään. Hän oli aina ollut valmis käyttämään nyrkkejään saadakseen haluamansa. Hän oli uskaltanut haistatella teollisuusvartijoille ja kytille. Loputon itsevarmuus, määrätietoisuus ja johtajan otteet olivat poissa.

Cisse kysyi: ”Meinaatsä, että… Hei, missä Deksteri on?”

Alfa ja Cisse vilkaisivat toisiaan ääneti, sitten ponnahtivat äkkiä ylös pöydästä ja syöksyivät Rogerin perään.

”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARGHHHH!”

Se oli Rogerin ääni.

He olivat samassa Jojon makuuhuoneen ovella. Roger seisoi siellä raivosta täristen. Syykin selvisi, miksi.

Roger oli yllättänyt Jojon ja Deksterin. Nämä olivat Jojon suuressa parisängyssä. Vaatteet lojuivat lattialla hujan hajan. Näky tuntui Cissestä epätodelliselta.

Jojo ja Deksteri katsoivat Rogeria kuin tämä olisi ollut raivostunut karhu, joka tulee maanantai-iltapäivänä vastaan ostoskeskuksen käytävällä.

Jojo yritti vetää peittoa suojakseen. Hän änkytti: ”M-mä voin selittää tän, Roger.”

Roger karjui: ”Tässä mitään selityksiä tarvita! Ja sä kolli, sä tuut mun mukaan!”

Roger kiskoi Deksterin ylös sängystä. Poika kiskoi itsensä irti miehen otteesta ja sai vedettyä lattialla lojuvat bokserit jalkaansa. Roger sai Deksterin uudestaan otteeseensa ja riuhtoi tätä käsivarresta: ”Mähän sanoin, että sä tuut mukaan!”

Jojo oli noussut sängystä ja veti nyt kylpytakkia päälleen.

”Jätä se poika rauhaan. Se ei oo tehny mitään pahaa”, Jojo yritti, mutta yhtä hyvin olisi voinut puhua kiviseinälle.

Alfa yritti pysäyttää Rogeria. He olivat suunnilleen saman pituisia, mutta rotevampi Roger oli vahvempi. Hän sysäsi Alfan raa’asti sivuun. Alfa kaatui selälleen lattialle. Nyt Roger nosti Deksterin harteilleen kuin jauhosäkin. Hän kantoi helposti tätä keskimittaista lyhyempää, hoikkaa poikaa, joka turhaan yritti päästä pois miehen otteesta.

Deksteri huusi: ”Cisse! Alfa! Auttakaa!”

Cisse yritti vuorostaan tulla apuun, mutta Roger potkaisi häntä kivuliaasti sääreen kuin äkäinen muuli. Cisse voihkaisi ja jäi tuskissaan irvistäen nojaamaan seinää vasten. 

Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Roger syöksyi parvekkeelle Deksteriä yhä selässään kantaen. Jojo seurasi perässä kylpytakissaan. Nainen piteli nyt molemmissa käsissään atsteekkipatsasta. 

Roger karjaisi ja pyöritti Deksteriä päänsä yllä kuin moukarintyöntäjä vauhtia ottaen. Sitten hän heitti Deksterin parvekkeen laidan yli. Tämä ehti vielä huutaa kauhusta. Samalla hetkellä Jojo iski kaikin voimin patsaan Rogerin takaraivoon. Roger kaatui lattialle ja jäi siihen verissään makaamaan. Tummanpunainen lammikko hänen päänsä alla alkoi hitaasti levitä lattialla.

Myös Jojo lysähti lattialle ja jäi nyyhkyttämään siihen. Cisse sai hoiperreltua itsensä parvekkeen kaiteen luokse ja katsoi alas. Sitten hänen oli vain katsottava poispäin. Alfa sai itsensä kaiteen ääreen ja näki saman, minkä Cisse. Molemmat seisoivat siinä pitkän aikaa hiljaa sanomatta mitään. Vain edelleen lattialla kyykistelevän Jojon nyyhkytykset olivat kuultavissa. 

Alfa sai lopulta puhuttua: ”Cisse…”

Cisse sanoi hiljaa: ”Niin…?”

Alfa sanoi: ”Meidän on lähettävä täältä.”

Cisse oli edelleenkin kuin transsissa: ”Mitä?”

”Meidän on lähettävä. Kytät on pian täällä.”

Cisse alkoi vähitellen havahtua: ”Joo… joo… Entä… patsas?”

Alfa poimi patsaan lattialta makaavan Rogerin vierestä ja tarkasteli sitä hetken. ”Ehjä. Lähetään”, hän sanoi.

Cisse kulki Alfan vieressä ontuen. He vilkaisivat lattialla nyyhkyttävää Jojoa, joka ei tuntunut näkevän eikä kuulevan mitään, sitten edelleen sohvalla kuorsaavaa Beniä.

”Entäs noi?”

Alfa sanoi: ”Mutsi toipuu. Sen se osaa. Se osaa myös selittää asiat kytille parhain päin. Ben ei oo nähny eikä kuullu mitään. Sitä ei voi syyttää mistään. Jos se ees yrittää selittää niille jotain patsasjuttua, kytät vaan nauraa sille. Usko mua. Mä tiän tän.”

”Entäs Roger?”

”Mitä välii. Mennään.”

Cisse

He olivat nyt kadulla. Viileä yöilma tuntui hieman selvittävän päätä, haihduttavan alkoholihöyryjä. Silti kaikki tuntui edelleenkin epätodelliselta. Cisse yritti mielessään hahmottaa illan tapahtumia. Kaikki oli yhtä muodotonta möykkyä. Oli kuin he olisivat menneet Hannikaisen liikkeeseen jossakin edellisessä elämässä, monia vuosia sitten. Hänelle ei ollut koskaan ennen tapahtunut mitään tällaista. Kaikki oli nyt peruuttamattomasti muuttunut. Hän ei enää saisi edellistä elämäänsä takaisin. Ne olisivat kaikki menneitä, parempia aikoja, iäksi menetettyjä. Kipu Cissen jalassa tuntui sykkivän, kuin leviävän aaltoina jotka vähitellen heikkenivät, sitten voimistuivat jälleen. 

Cisse ajatteli Deksteriä, nauravaista kaveria joka oli jollakin oudolla tavalla osannut aina keventää tunnelmaa, kun jutut olivat alkaneet käydä liian rankoiksi ja totisiksi. Muistot Deksteristä tulivat nopeina välähdyksinä. Yleensä niissä oli kesä ja aurinko paistoi. Oltiin rannalla jätkien kanssa, heiteltiin palloa, Deksteri syöttämässä samalla leveästi virnistäen. Tai kaikki he kolme juoksemassa kyttiä karkuun kadulla: silloinkin Deksteri oli vain nauranut koko touhulle. Nyt sitä, mitä tästä oli jäljellä nostettiin kankaan alle peitettynä ambulanssiin vain jossain parin korttelin päässä. Kaikki oli ollut epäreilua. Tunne jostakin pohjimmaisesta epäoikeudenmukaisuudesta alkoi voimistua ja tuntua kuristavana rinnassa.

Alfa kanniskeli likaiseen, ryppyiseen muovikassiin kätkettyä patsasta. Nyt he kuulivat poliisiauton sireenin ulvontaa, joka voimistui vähitellen.

”Eipä kytillä kauan kestäny. Yleensä ku hätäkeskukseen soittaa, menee ikuisuus ennen ku auto ilmaantuu paikalle. Rikkaan jengin mestoille ne tulee hetkessä. Miks sä oot noin hiljane?”

Cisse sanoi penseästi: ”No, mitäs luulisit?”

”Hei, ei se ollu mun syy, että Deksteri delas.”

”Et sä sitä ainakaan hirveesti näytä surevan.”

”Mitä se ketään hyödyttää, jos mä alan tässä vollottaa? Ei mulla oo varaa surra ketään tai mitään. Jonkun täytyy pitää pyörät pyörimässä koko ajan. Ja se joku olen mä.”

”Ai jaa.”

”Deksteri oli yks parhaista, mut en mä sitä nyyhkimällä takasin saa. Luuletsä, että jengiä ylipäätään liikuttaa, kun yks ihminen kuolee?”

Alfa mietti hetken, sitten täsmensi: ”Ei ketään muuta kuin sen tyypin frendejä ja perhettä. Ja suuri osa niistäkin unohtaa pian.”

”Mä luulen, että kun mä delaan, joku nauraa paskasta naurua. Muille se on ihan yhentekevää. Muiden bileet jatkuu niinku ennenkin.”

Cisse sanoi: ”Ihanks totta? Ton kaiken mä hiffasin jo viisvuotiaana. Eli mitä sä jätkä oikeen selität?”

”Selitän mitä selitän, mut näin mä jutut nään.”

Cisse ivaili: ”Okei pomo, kiitos lohdutuksen sanoista.”

Alfa sanoi: ”En mä tiennykään, että sä olet tunneihminen.”

Nämä Alfan ainaiset kuivan sarkastiset ja ylimieliset sutkautukset — joka kerta aivan muina miehinä ja ohimennen lauottuina — olivat ennenkin saaneet Cissen raivon partaalle, mutta hän oli osannut pitää mölyt mahassa. Nämä piikit tulivat aina yllättäen muun keskustelun lomassa ja niillä Alfa piti yliotteen muihin, kuin melkein huomaamatta teki muut naurunalaisiksi, kaivoi maata näiden jalkojen alta.

Enää Cisse ei jaksanut leikkiä diplomaattia. Hän kiivastui: ”’Tunneihminen!’ Mulla alkaa vähitellen keittää päässä noi sun jutut!”

Cisse tarttui Alfaa rinnuksista. Alfa pudotti muovikassin maahan ja tönäisi molemmin käsin Cissen irti.

Alfa sanoi: ”Mitä sä oikeen käyt mua kraivelista kii? Koita nyt jätkä vähän jäähtyy. Me ollaan kummakkin ny liian syvällä tässä pelissä, et’ tässä kannattais kenenkään ruveta repeileen.”

Cisse pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän kulki Alfan vierellä kädet puuskassa murjottaen ja alas jalkakäytävään tuijottaen.

Alfalle kaikki oli ollut vain ikävystyneen rikkaan kakaran ajanvietettä ja kapinointia vanhempia vastaan. Ei Alfa edes tarvinnut niitä rahoja, kunhan sai jotain lisäjännitystä ja viihdykettä tylsään elämäänsä. Niiden takia Deksteri oli nyt kuollut. Tietysti Deksteri oli tehnyt typerästi, kun oli mennyt sänkyyn Alfan äidin kanssa, mutta ei se oikeuttanut tämän tappamista. Cisse tunsi ääretöntä katkeruutta. Miksi hänen ikäpäivänä oli pitänyt lyöttäytyä yhteen Alfan kanssa? Tämä ei välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. He olivat olleet pelkkiä pelinappuloita, joiden avulla Alfa pääsisi omiin tavoitteisiinsa. Heidät saattoi uhrata kuten Deksteri oli uhrattu eikä se liikuttaisi Alfaa pätkääkään.

Alfa sanoi: ”Me pidetään ny lähiajat matalaa profiilia. Mä alan vähitellen ettiä luukuttajaa tälle pystille. Mä luulen, että mulla on joku haju niistä tyypeistä, joita mutsi tarkotti. Mä otan niihin yhteyttä.”

”Mutsi ei puhu kytille muuta ku, että Rogeri tappo Deksterin eikä siihen sekaantunu muita. Ja kun me annetaan sille ne pienet provikat, sillon se ainakin pysyy hiljaa. Sit’, ku me saadaan ne fyrkat, me voidaan tehdä, mitä me vaan halutaan. Sitä ennen mulla on viel’ pari varmaa keikkaa tiedossa… Mitä sä oikeen naurat?”

Cissen kasvoille oli levinnyt niin leveä virnistys, että Alfa luuli jo tämän seonneen.

Cisse sanoi: ”Sua. Mä nauran sua. Et’ miten hyvin sulla oikeen on palikat koossa. Jengiä saa tippua ympäriltä vaik’ kuinka, mutta Alfa se vaan visioi ja suunnittelee.”

”No, entä sitten? Jonkun täytyy pitää tääkin jengi kasassa.”

”Niin, mikä jengi? Ellet oo sattunu huomaamaan, tässä sun niin sanotussa jengissä rivit on päässy kummasti harventumaan viime aikoina.”

”Me otetaan uusia tyyppejä mukaan tietysti. Mä…”

”Mut’ sittenhän se ei oo enää Aakkosjengi, vai mitä?”

Cisse nauroi nyt niin hysteerisesti, että Alfa tunsi itsensä noloksi, sitten alkoi vähitellen raivostua.

”Nyt jätkä jumalauta, turpa kiinni tai mä…”

”Tai sä mitä? Pyydät mutsin apuun?” Cisse hirnui ivallisesti, mikä raivostutti Alfaa yhä enemmän. Nyt oli Alfan vuoro puolestaan käydä Cisseä rinnuksista kiinni. Molemmat tönivät toisiaan kaksin käsin rinnuksiin ja valmistautuivat tappelemaan.

Alfa huusi: ”Sä oot kuittaillu ja aukonu mulle päätä koko ajan, koska sä ite haluat olla tän jengin pomo!”

Cisse huusi: ”Älä ny unta nää! Sä tässä oot koko ajan leikkiny jotain suurta johtajaa! Vittu, mä oon ollu idiootti, kun mä oon kuunnellu sun typeryyksii ja menny niihin mukaan! Mut se pelleily loppuu just ny!”

Alfa ja Cisse kävivät painiksi. Kamppailua jatkui kauan. Kumpikin oli omalla vuorollaan niskan päällä. Lopulta näytti siltä, että Alfa voittaa, mutta tappelu oli käynyt tässä vaiheessa jo liian epätoivoiseksi. 

Henkensä puolesta kamppaileva Cisse sai käsillään kuristusotteen Alfan kaulasta eikä hellittänyt otettaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Alfa jäi liikkumattomana makaamaan asfaltille. 

Cisse muuttui hysteeriseksi, kun tajusi, mitä oli tehnyt. Cisse alkoi itkeä lohduttomasti samalla, kun yritti turhaan elvyttää ja ravistella Alfaa, joka oli jo kuollut.

Cissen ääni särkyi ja katkesi nyyhkytyksiin: ”Hei, Alfa, herää! En mä tarkottanu! Kyl’ sä saat olla pomo! Myydään me se patsas! Herää!”

Lopulta Cisse luovutti. Hermot laukesivat ja Cisse oksensi. Suupielensä pyyhittyään hän jäi asfaltille istumaan Alfan ruumiin viereen. Sitten hän havahtui kuullessaan lähistöltä puhetta, tajusi että heidät on nähty. Cisse poimi maasta muovikassin patsaineen ja lähti hoiperrellen konkkaamaan eteenpäin jalka edelleen jomottaen Rogerin antamasta potkusta. Lopulta hän ampaisi eräänlaiseen puolijuoksuun, minkä verran kipeällä jalallaan pääsi eteenpäin.

Jonnet

Jumalat eivät tarvinneet oikeutusta toimilleen, olivatpa ne miten julmia ja epäoikeudenmukaisia tahansa.

Cisse ontui yksinään katua eteenpäin ryppyistä muovikassiaan raahaten. Suu oli kuin santapaperia, kuivunut hiki maistui suolana huulilla, silmiä särki, jalan lisäksi kaikkia jäseniä pakotti nyt, vatsalaukussa oli ontto tunne, heikotti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sata vuotta hereillä. 

Minne hän nyt menisi, mitä tekisi? Kytät olisivat pian hänen perässään. Ehkä niillä oli jo nyt haku päällä. Hän kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat piilopaikat. Lopulta hän päätti, että oli paras vain antautua, kertoa kaikki. Hän kävelisi lähimmälle poliisiasemalle eikä enää välittäisi, mitä hänelle sen jälkeen tapahtuisi. Eivät asiat enää tästä pahemmiksi voineet muuttua.

Aamu alkoi vähitellen valjeta. Linnut kävivät puissa vuoropuheluaan.
Lähistöllä joku varhainen raitiovaunu aloitti kolistelunsa. Cisse itki välillä hieman, sitten ryhdistäytyi taas. Hän kuuli askelia ja näki edessään neljä noin kymmenvuotiasta poikaa värikkäissä lippalakeissaan ja scoot-lautojensa kanssa temppuillen.

Ensimmäinen poika kysyi häneltä kimeällä esimurrosikäisen äänellä: ”Hei, onks sulla heittää röökiä?”

Cisse sanoi: ”Joo, on mulla…” Hän kaiveli taskujaan turhaan etsien. ”Ei vitsit, ne jäi sinne Alfan mutsille. Ja miks mä ton ikäsille röökiä antasin? Eiks teidän pitäs olla kotona nukkumassa? Tietääks teidän vanhemmat, että te ootte tähän aikaan ulkona?”

Ensimmäinen poika kivahti hänelle: ”Mitä se sulle vitun homo kuuluu?”

Pojan piipittävä ääni olisi toisissa olosuhteissa ollut huvittava, mutta jotenkin Cisseä ei jaksanut naurattaa.

Cisse sanoi: ”Oletpas sä kohtelias nuorimies.” Se oli ensimmäinen asia, mikä hänelle tuli mieleen. Ei hän yrittänyt olla nokkela tai vitsikäs. Ei hän enää edes jaksaisi olla.

Toinen poika sanoi: ”Pidä sä läski vaan huoli omista asioistas.”

Cisse sanoi: ”Hyvä neuvo. Mä alotankin sen dieetin heti huomenna.” Sekin tuli aivan itsestään.

Kolmas poika sanoi: ”Haluutsä turpaan?”

Cisse sanoi: ”Sulta vai? Mua alkaa ny tosissaan pelottaan.”

Neljäs poika kysyi: ”Mitä sulla on siellä pussissa?”

Cisse alkoi jo saada tarpeekseen: ”No, sehän ei sulle kuulu. Alkakaas jonnet jo kalppia himaan. Mä en ny jaksa leikkiä teidän kanssa.”

Äkkiä ensimmäisellä pojalla oli veitsi kädessään. Ennen kuin Cisse ehti reagoida, poika oli nopealla ranneliikkeellä puukottanut häntä vatsaan. Cisse putosi polvilleen ja muovikassi tipahti hänen kädestään. 

Neljäs poika tarttui muovikassiin ja juoksi kassissa olevan patsaan kanssa pois. Toinen poika otti kännykällään kuvan verissään maassa makaavasta Cissestä. 

Ensimmäinen poika oli itsekin yllättynyt teostaan. Hän pudotti paniikissa veitsen asfaltille Cissen viereen. Pojat pakenivat scoot-laudoillaan.

Epilogi

Television ajankohtaisohjelma haastatteli vehreiden kukkaisistutusten keskellä puutarhurin haalariin sonnustautunutta, kastelukannua kanniskelevaa Beniä.

TV-reportteri oli koko kansakunnan tuntema mediapersoona, luotettava keski-ikäinen mieshenkilö. Kymmenet tuhannet silmäparit seurasivat suosittua ajankohtaisohjelmaa, joka oli erikoistunut tosielämän rikosaiheisiin. Seuraisi mainosten rytmittämä viihdyttävä puolituntinen selvittämättömiä rikostapauksia, verisiä murhia, alamaailman välienselvittelyjä ja suttuista valvontakameran kuvaa.

Televisioiden äärellä oluttölkit sihahtelivat auki. Avattiin naksu-, raksu- ja irtokarkkipusseja. Kotikatsomosta oli helppo kauhistella rikostapauksia ja jakaa kaikkitietävänä tuomarina tekijöille pikatuomioita omalla turvallisella sohvalla istuen. Kalliissa puvussaan reportteri selosti ruudussa vakaalla baritoniäänellään, johon kansa luotti:

”Vuosi sitten kansakuntaa järkytti niin sanottu Aakkosjengin tapaus. Haastattelemme nyt jengin ainoaa henkiinjäänyttä jäsentä, Benjamin Poramaata eli Beniä. Ben, sinä olet ollut nyt puoli vuotta työpalvelussa täällä Vihersalmen siirtolapuutarhassa. Silmissäsi siintää puutarhurin oppisopimus. Melkoinen elämänmuutos rikollisten kuvioiden jälkeen, vai mitä, Ben?”

Kamera siirtyi nyt Beniin. ”Häh häh, mikä ruma läski”, kotikatsomoissa hihkuttiin. ”Shh!” näille vastattiin. Ben puhui yleisöstään välittämättä: ”Mä tykkään kukista. Ne on mun kavereita. Hortensiat, pelargoniat, perennat, pionit, kurjenmiekat… ”

Tässä kohdassa kyynikot naureskelivat ja virnuilivat kotisohvillaan, olutpullon korkit ropisivat kuvaruutuihin.

”Mun entiset kaverit on kuollu. Ne jätkät on mun mielessä joka päivä ja mulla on ikävä niitä, mutta sitä entistä elämää mun ei oo ikävä. Mä tein paljon pahaa, mut’ nyt mä haluan tehdä hyvää.”

Kotikatsomoissa ulvottiin naurusta. Ne, jotka eivät ulvoneet, narisivat kuinka siinä taas yksi paatunut taparikollinen yritti viilata kunnon kansalaisia linssiin väittämällä ”parantuneensa”. Narisijat vaativat rangaistusten koventamista.

Ben jatkoi kuulematta yleisöään: ”Kukaan ei uskonu mua, kun mä puhuin siitä patsaasta. Ne sano, että mä olin keksiny tai kuvitellu sen jutun. Se Jakekin hirttäyty. Alfan mutsi istuu ny vaan kaikki päivät himassa, ei käy enää missään eikä puhu kellekään mitään.” 

”Alfa oli pomo. Mä pelkäsin sitä vähän, vaik’ mä olinkin sitä isompi. Cissestä olis voinu tulla vielä parempi pomo. Deksteri oli sellainen jätkä, josta kaikki tykkäs. Sitä mä vaan ihmettelen, et’ vaikka ne kaikki oli mua fiksumpia, niin miks mä vaan olen enää tässä, ja ne on poissa.”

Ben jäi kastelemaan kukkiaan mehiläisten suristessa auringonpaisteessa. Kotikatsomoissa haukoteltiin ja käännettiin kanavaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen