Avainsana-arkisto: tammikuu 2016

”Olen lähtenyt enkä koskaan palaa”

Miehen katoaminen huomattiin vasta viiveellä. Hän ei ollut saapunut työpaikalleen ja esimies oli turhaan soitellut perään. Tämä oli erityisen outoa, koska miehellä ei muuten ollut poissaoloja. Asia oli varmuuden vuoksi tarkistettu työajanseurannasta firman tietokoneelta. Kukaan ei muutoin ollut kiinnittänyt huomiota koko juttuun. Vasta nyt tajuttiin, kuinka vähän elonmerkkejä ylipäätään mies oli koskaan osoittanut.

Kun työtovereita pyydettiin kuvaamaan miehen ulkonäköä, yksikään ei antanut samanlaista vastausta kuin muut. Yhden mielestä hän oli ollut keskimittainen, toisesta taas pitkä. Hiukset olivat kuulemma olleet vaaleat – tai sitten ruskeat. Laiha vai tukeva? Kukaan ei osannut tarkkaan sanoa.

Miehen iästäkin oltiin erimielisiä. Varsinaisesti se selvisi vasta työnantajan papereista. Valokuvaa hänestä ei tietenkään ollut. Pienessä firmassa kun ei sellaisten perään huudeltu, toisin kuin niissä joissa työntekijöiltä vaadittiin kulkukortit. Ja kun työtekijöitä oli vain kourallinen, oli erityisen outoa, ettei kukaan muistanut sanoneensa miehelle edes huomenta.

Naapureilta oli turha kysellä. Kerrostalossa jokainen piti huolen omista asioistaan, ja naapureiden tekemiset kiinnostivat ainoastaan silloin, jos joku juhli liian äänekkäästi seinän takana tai käytti pesutupaa muiden vuorolla. Yksin elänyttä miestä ei tunnettu tämän kotirapussakaan.

Elossa olevia sukulaisia miehellä ei väestörekisterin mukaan ollut. Valokuvan etsintä tosin tuotti vihdoin tulosta, kun sellainen löytyi laitakaupungilla sijaitsevan lukion arkistosta, ylioppilaskuvien joukosta. Kuvan ottamisesta oli aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta. Miehen ikä oli siis noin viidenkymmenen hujakoilla, eikä hän suinkaan ollut kolme- tai kuusikymppinen, kuten muut työntekijät olivat arvelleet.

Koulun arkistossa oli muitakin kuvia, mutta tämä oli kaikkein tuorein. Ilmeettömät keskivertokasvot, jotka saattoivat yhtä hyvin kuulua keski-ikäiselle miehelle kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle. Ei erityisiä tuntomerkkejä tai mieleen jääviä piirteitä.

Rikospoliisin tutkija Ossi Jokinen kadonneiden henkilöiden osastolta haroi harvenevia hiuksiaan. Koskaan ennen ei vastaan ollut tullut tällaista tapausta. Miten joku saattoi olla lähes täydellisesti näkymätön? Ei perhettä, ystäviä, naapuria tai ruokakaupan kassaa, joille mies olisi jättänyt edes satunnaisen jäljen olemassaolostaan.

Jokinen selaili iltapäivälehteä samalla, kun nautti poliisiaseman vieressä olevan huoltoaseman baarissa päivittäistä viinerikahviaan. Miehen lukioaikainen valokuva oli tänään julkaistu katoamisuutisen yhteydessä tavanomaisin tekstein: ”Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä lähimpään poliisiin”. Olisi ihme, jos näin koskaan tapahtuisi.

Oli katoamistapauksia, jotka herättivät tunteita, jotka saivat ihmisten mielikuvituksen laukkaamaan villisti. Juuri ne olivat niitä, jotka synnyttivät keskustelupalstoilla toinen toistaan hurjempia teorioita siitä, mitä oli oikein tapahtunut. Jokinen tiesi, että näin tuskin olisi tällä kertaa.

Juttuun ei mitä ilmeisimmin liittynyt päihdeongelmaa tai syrjäytymistä. Miehen ei tiedetty liikkuneen rikollisessa tai epämääräisessä seurassa. Mies oli yksineläjä, mutta todennäköisemmin huonon tai olemattoman naisonnen kuin homouden vuoksi. Ehkäpä seurusteluasiat eivät edes kiinnostaneet häntä. Mies ei herättäisi kenenkään intohimoja, ei valtoimenaan vellovia spekulaatioita, kuten niissä tapauksissa, joissa kadonnut oli kaunis nuori tyttö.

Tietysti miehen asunto oli tutkittu. Sieltä ei löydetty mitään johtolankoja, ei mitään mikä olisi antanut pienintäkään vihjettä katoamisen syistä. Mies vaikutti olleen järjestyksen ystävä. Nurkissa ei ollut pölykoiria.

Sisustus oli askeettinen: 70-luvun lastulevykirjahylly, jossa ei ollut kirjoja ja vain jokunen perhevalokuva, jotka näyttivät esittävän joitakin yhtä värittömiä ihmisiä kuin mies itsekin oli – tai oli ollut. Lisäksi sohva, pari nojatuolia, vanha mutta yhä toimiva kuvaputkitelevisio sekä 80-luvulta peräisin oleva stereolaitteisto, mutta ei levyjä tai kasetteja.

Seinällä oli nimetöntä suurkaupunkia esittävä painokuva. Jokinen oli nähnyt loputtoman määrän samanlaisia asuntoja. Niissä asui ihmisiä, joita ei ollut siunattu liialla mielikuvituksella ja jotka tekivät parhaansa ollakseen kuten kaikki muutkin, ettei heitä vain olisi syytetty erikoisuudentavoittelusta, mikä johti tietysti siihen, että nämä ”kuvittelivat olevansa parempia kuin muut”.

Keittiön kaapeissa oli niukasti perusruokatarpeita, joten ainakaan mikään gourmet-harrastaja mies ei ollut. Pienessä makuuhuoneessa oli yöpöytä lamppuineen ja huolellisesti sijattu yhden hengen sänky.

Huoneisto oli haravoitu tiheällä kammalla, kaikki pöytälaatikot ja kaapit käyty huolellisesti läpi, mutta mitään erikoista ei löytynyt. Ei mitään, mikä olisi vähääkään vihjannut miehen persoonallisuudesta. Pikemminkin sen täydellisestä puutteesta. Mies vaikutti olleen täysin hajuton, mauton ja väritön. Kuin mies vailla ominaisuuksia Robert Musilin klassikkoteoksessa.

Miehen nimikin sopi tälle kuin nyrkki silmään: Matti Virtanen. Ne kun olivat kaikkein yleisimmät väestörekisteristä löytyvät tuon ikäluokan etu- ja sukunimet. Edes toista nimeä tälle ei ollut kasteessa suotu, Jokinen oli kirkonkirjoista tarkistanut.

Sosiaalisista medioista tätä Matti Virtasta oli turha etsiä eikä nettiin tai sanomalehtiin tämä näyttänyt koskaan kirjoitelleen, ainakaan omalla nimellään. Urheiluseuroihin tai harrastuspiireihin hän ei ollut kuulunut, puhumattakaan poliittisista puolueista.

Pääesikunnan kantakirjan mukaan yhdeksän kuukauden asepalvelus oli aikoinaan suoritettu normaalisti, ilman kunniamerkkejä, ylennyksiä tai mainintoja palvelusrikkomuksista. Kertausharjoituksiin mies oli kutsuttu pari kertaa. Ei merkintöjä terveyden tai mielenterveyden ongelmista.

Miehen työhistoria näytti olleen keskiasteen ammattikorkeakoulututkinnon jälkeen konttorirotan hommia erinäisissä yrityksissä. Työttömyysjaksot olivat kaikkiaan jääneet varsin lyhyiksi.

Ei mainittavia ylennyksiä tai varsinaista etenemistä uralla; työnkuva näytti pysyneen vuosikymmeniä tappavan tasaisena ilman muutoksia. Ja tylsänä, mutta eikö tavallinen ihminen haluakin tallata polkunsa ilman suurempia töyssyjä ja vastoinkäymisiä matkallaan? Ja sellaisia ei Matti Virtasen elämässä näyttänyt koskaan olleen. Joskaan ei suurta menestystäkään.

Ei suurta glooriaa, mutta ei myöskään kompasteluja. Ei draamaa eikä traumoja. Ei tähtihetkiä eikä törkyä. Ei luurankoja kaapissa eikä virtahepoa olohuoneessa. Saattoiko näin keskivertoa kansalaista ollakaan? Jos anomalia tarkoitti poikkeamaa normaalikäyrästä, niin tarkoittiko poikkeamien täydellinen puute myös omanlaistaan anomaliaa? Ja vielä suurta sellaista, Jokinen pohti. Palaneen käry tuntui nyt rankasti jossakin.

Neuronien välisissä synapseissa sähköiset impulssit etenivät ylikierroksilla. Jo vanhalla rutiinilla tutkija alkoi eritellä, analysoida, vertailla, etsiä analogioita ja ennakkotapauksia, käydä läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. ”Sillä on taas se vaihe päällä”, rouva Jokinen päätteli, kun illalla kotona hänen aviomiehensä vain tyytyi ajatuksissaan haarukalla tyrkkimään lautasella jäähtyvää lempiruokaansa Janssonin kiusausta tuskin suupalaakaan maistaen.

Varmuuden vuoksi rouva Jokinen otti illalla unipillerin ennen nukkumaanmenoa. Se olikin tarpeen, sillä puolen yötä Ossi Jokinen pyöriskeli sängyssä, kääntyili levottomasti kyljeltä toiselle, kun aivot edelleenkin raksuttivat Matti Virtasen arvoituksen parissa.

”Näytätpä sinä väsyneeltä”, Jokisen esimies sanoi aamulla huomattuaan mustat renkaat tämän punoittavien silmien alla. ”On yksi kinkkinen keissi työn alla”, Jokinen vastasi ja oli kaataa kahvinsa paperimukin sijasta pöydälle.

Sen päivän Jokinen vietti tietokoneen ääressä tutkien välillä erinäisiä arkistokansioita. Loputtomat mahdottoman tuntuiset teoriat pyörivät päässä. Yksi esimerkiksi oli, että Matti Virtanen ei ollut todellinen ihminen, vaan jonkun suurvallan maahan sijoittama valehenkilöllisyyden alla toimiva ”illegaali”-agentti, kuten ”Reino Gikman” oli aikoinaan ollut.

KGB oli 50-luvulla varastanut Kuopiosta rajan takaiseen Karjalaan jääneiden ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja. Niistä oli poimittu Gikmanin nimi, jonka avulla luotiin valehenkilöllisyys agentille, joka oli saapunut Suomeen vuonna 1966. ”Gikman” oli sittemmin työskennellyt Pariisissa YK:n alaisuudessa ja lopulta kadonnut Wienistä vuonna 1989. Koskaan ei saatu selville, kuka tämä oli oikeasti ollut.

Voisiko ”Matti Virtanen” olla vain paperilla olemassaoleva valehenkilöllisyys, jonka takana toimi joku vieraan vallan agentti tehtävänään ties mikä hämärähomma Suomessa? Oliko ”Virtanen” kadonnut, kun maa oli alkanut polttaa jalkojen alla? Päätä alkoi särkeä, kun Jokinen pohti tätä mahdollisuutta. Hänen oli vain pakko saada tietää totuus.

Aika kului. Kadonneesta Matti Virtasesta ei enää kuultu, ja kävi niin kuin Jokinen oli aavistellutkin. Media menetti kokonaan mielenkiintonsa, kun sen aika meni erilaisten poliittisten kohujen ja julkkisten humalaisten tempausten seuraamiseen. Vain yksi ihminen ei unohtanut.

Ossi Jokinen kaivoi esille loputtoman määrän erilaisia asiakirjoja ja dokumentteja todisteeksi teorialleen Matti Virtasen valehenkilöllisyydestä. Jokisen vaimo ja työtoverit seurasivat hänen missiotaan aluksi huvittuneina, lopulta yhä kasvavan huolen vallassa. Pakkomielle tuntui saaneen vallan kerran taitavana, ahkerana ja muutenkin täyspäisenä miehenä pidetystä tutkijasta.

Viimeinen pisara oli, kun Jokinen paljasti tietonsa ja kertoi koko tarinan toiselle suurista iltapäivälehdistä. Sensaatioita rakastava ja niillä elävä keltainen lehdistö tietysti tarttui kiinni aiheeseen, josta sai muovattua mehukkaan lööpin. Tarinan mahdollisesta todenperäisyydestä ja lähdekritiikistä viis.

Kohu kesti muutaman päivän vain laantuakseen, kun joku poliitikko puhui taas kerran läpiä päähänsä ja tv:ssä alkoi myös suositun realitysarjan uusi tuotantokausi, josta repiä lähiaikojen lööpit.

Tutkijamme tosin sai etsimäänsä julkisuutta hänkin, ei tosin aivan halutulla tavalla. Häntä näet alettiin kutsua mediassa ”Illegaali-Jokiseksi”, jonka edesottamuksista kirjoitettiin nyt lähinnä surkuhupaisaan ja vähintäänkin vahingoniloiseen sävyyn. Tässä vaiheessa Jokisen esimies päätti puhaltaa pelin poikki ja määräsi alaisensa toistaiseksi sairaslomalle.

Jokinen oli lyöty mies pakatessaan laukkujaan, tarkoituksena lähteä  vaimon kanssa kesämökille pilkkajuttuja karkuun. Silloin puhelin soi. Puhelu tuli tuntemattomasta numerosta. Jokinen vastasi ja jähmettyi paikoilleen kuullessaan, kuka langan päässä oikein oli. ”Matti Virtanen tässä, terve.”

”Ei naurata!” Jokinen tiuskaisi puhelimeen ja oli paiskata sen seinään, kun ääni jatkoi. ”Asuntoni seinällä on kaupunkia esittävä juliste. Sen reunassa lukee pienellä teksti ’Taured’. Tätä seikkaa ei ole mainittu missään tiedotusvälineessä. Tarkista asia ja soita minulle uudestaan.” Mies sulki puhelimen.

Jokinen oli raivoissaan. Kaikenlaisia häiriköitä. Mistä soittaja oikein oli saanut numeron? Sehän oli salainen. Jokinen hieroi ohimoitaan. Hän istui siinä samassa paikassa kauan. Lopulta hän otti autonsa avaimet ja käveli ulos. Vaimo huuteli turhaan perään.

Vahtimestari Kangas päivysti todistusaineistohuoneen luona, kun Jokinen käveli sisään. Kello oli viittä vaille sulkemisaika. Ja vielä perjantaina. Kangas oli ihmeissään nähdessään Jokisen. Hänenhän piti olla sairaslomalla ja…

”Niin niin, ei ole aikaa selittää. Voitko päästää minut Virtasen tapauksen todistusaineistojen luokse?” Kangas katsoi häntä ihmeissään. ”Äkkiä nyt, että ehditään kaikki viikonlopun viettoon”, Jokinen sanoi. Se oli vastaansanomaton argumentti. Kangas päätti, että oli parempi laskea Jokinen sisään kuin alkaa kinata ja joutua sen takia ylitöihin juuri, kun vapaa oli alkamassa.

Kangas painoi summeria ja todistusaineistohuoneeseen johtava portti alkoi avautua. Ensi töikseen Jokinen etsi käsiinsä Matti Virtasen jälkeen jääneet tavarat. Juliste löytyi niiden joukosta suhteellisen helposti. Jokinen rullasi sen auki. Kuten hän muistikin, kuva esitti jotain tuntematonta suurkaupunkia iltavalaistuksessa. Se oli ollut lasikehyksissä Virtasen vaatimattoman asunnon seinällä. Nyt hän huomasi, että julisteen reunassa tosiaan luki teksti ”¡Benvinguts a Taured!” Mitä ikinä se tarkoittikin.

Jokinen kiitti vahtimestari Kangasta, joka näytti helpottuneelta siitä, että pääsi lähtemään kotiin sittenkin ajallaan. Ulkona Jokinen kaivoi esiin kännykkänsä ja valitsi numeron, josta Matti Virtaseksi itseään väittänyt mies oli soittanut.

Puhelimeen vastattiin. Jokinen ei ehtinyt saada suunvuoroa, kun Matti Virtasen ääni jo sanoi: ”Mene autoosi ja lähde ajamaan. Odotan sinua täällä motellissa, joka sijaitsee…” Matti Virtanen mainitsi pienen kaupungin, joka oli noin tunnin ajomatkan päässä, sitten motellin nimen ja tarkan sijainnin. Jokinen ei ehtinyt sanoa taaskaan mitään, kun puhelin jo suljettiin.

Ehdittyään kaupungin rajan ulkopuolelle Jokisen lommoinen Saab 99 sai madella tovin perjantain alkuillan ruuhkassa. Navigaattorin koneääni luki ajo-ohjeita. Lopulta auto kaarsi epämääräisen rakennuksen eteen, jonka valokirjaimet julistivat ”Motel Akapulko” ja nimen omaan tällä kirjoitusasulla. Jenkkityyliä oli haettu ja siihen jotenkuten päästy. Jokinen jätti auton parkkiin ja hieman epävarmoin askelin käveli rakennuksen ulko-ovesta sisään.

Tiskin taakse tuli hetken päästä kyllästyneen näköinen teinityttö, joka näytti siltä kuin olisi tuurannut vanhempiaan. Tyttö loi häneen halveksuvan katseen taidolla, johon vain hänen ikäryhmänsä naispuoliset edustajat kykenevät.

”Matti Virtanen?” Jokinen sai lopulta kysyttyä välinpitämättömän jäätävästä katseesta selvittyään. Tyttö vilkaisi nopeasti varauskirjaa tiskillä ja sanoi: ”Viisvitonen”, sitten käänsi katseensa johonkin merkityksellisempään asiaan kuten motellin vastaanoton makeishyllyn yllä toiveikkaana pörräävään kärpäseen.

Jokinen sai kurkustaan heikon ynähdyksen, joka tarkoitti kiitosta, sitten kääntyi takaisin kohti ulko-ovea. Tyttö oli jo unohtanut hänen olemassaolonsa ja keskittyi nyt älypuhelimensa näyttöön.

Ulkona Jokinen haki bungalowien ovista numeroa 55, etsi löytämänsä ja koputti. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, sitten sisältä alkoi kuulua askelia ja ovi avautui hiljalleen. Ketään ei näkynyt ja Jokinen mietti hetken ennen kuin astui sisään. Huoneessa oli hämärää. Vähitellen hänen silmänsä alkoivat tottua. Sitten hänen käteensä tartuttiin.

Kädenpuristus tuntui kuivalta ja jotenkin innottomalta. Hän huomasi nyt miehen, jolle käsi kuului. Kasvoista ei voinut erehtyä. Ne olivat selvästi vanhemmat ja jo ajan kuluttamat, mutta aivan samat kuin ne, jotka hän oli nähnyt Matti Virtasen ylioppilaskuvassa. Vain valkolakki puuttui. Silmät olivat oudot haaleat kuin olisivat olleet täynnä tiskivettä.

”Virtanen”, sanoi sama ääni, jonka hän oli kuullut puhelimessa.

”Jokinen”, hän vastasi samalla kurkkuaan rykäisten.

”Ajattelin vain ilmoittaa, että voit lopettaa etsintäsi. Ja saman tien unohtaa koko jutun. Sillä tässä seison enkä muuta voi. Ja lehtiä olen lukenut.” Mies katsoi Jokiseen väsyneesti.

Nyt hän tajusi, että Matti Virtasen olemusta tosiaan oli vaikea hahmottaa. Ei ihmekään, että tämän työtoverit olivat antaneet niin erilaisia lausuntoja. Näytti kuin ikä miehen kasvoilla, koko ruumiinrakenne ja hiusten värikin olivat jatkuvassa muutoksessa. Kuin kameleontti tai naurutalon peilissä vääristyvä hahmo. Joka silmäyksellä aivan toinen kuin hetkeä aikaisemmin.

Lopulta Jokisen oli pakko suunnata katseensa sivuun miehestä, sillä hän pelkäsi tulevansa merisairaaksi miehen loppumattomasti muuttuvaa hahmoa seuratessa.

”Kutsuin sinut tänne, koska lienen selityksen velkaa sen valtavan urakan jälkeen, jonka olet tehnyt minun löytämisekseni. Tämän jälkeen minun on kuitenkin pyydettävä, että jätät minut rauhaan etkä yritä enää toiste jäljittää minua”, Matti Virtanen sanoi.

”Eiköhän tuo onnistu”, Jokinen sanoi hiljaa lattiaa tuijottaen ja tunsi itsensä hetkessä valtavan väsyneeksi kuin miehestä säteilevästä voimattomuuden tunteesta oli tarttunut jotain häneenkin.

”En voi enää pitkäksi aikaa jäädä maailmaanne. Kvanttitasoni heittelevät arvaamattomasti täällä, mikä syö valtavasti energiaa. Se vie minulta lopulta hengen”, Matti Virtanen jatkoi.

”Tarkoitatko, että olet… avaruusolento? Vai mitä nimitystä teikäläiset itsestään käyttävätkään”, Jokinen kysyi.

”En siinä mielessä kuin sinäkään et ole avaruusolento. Sirius-B:n asukkaan näkökulmasta asia voisi toki olla toisin, mutta tämähän on tietysti joutavaa saivartelua”, Matti Virtanen sanoi, ja nyt tämän kasvoilla saattoi erottaa jopa hymyn tapaisen.

”Kerron pienen tarinan. Olet sattumalta ehkä kuullut tämän ennenkin, mutta se toivottavasti auttaa ymmärtämään”, Matti Virtanen sanoi ja istuutui samalla toiseen motellihuoneen nojatuoleista. Jokinen seurasi hänen esimerkkiään ja istui omaansa.

”Eräänä helteisenä päivänä heinäkuussa 1954 muuan matkustaja saapui tulliselvitykseen Tokion lentokentällä. Japanilaiset tullivirkailijat huomasivat, että tämä oli aivan tavallinen valkoinen mies, eurooppalaisen näköinen. Pian kuitenkin heidän epäilyksensä heräsivät, kun mies esitti passinsa virkailijoille. Passi näytti aidolta, mutta miehen alkuperämaaksi oli merkitty Taured. Eihän sellaista ole olemassakaan!

Virkailijat alkoivat jo epäillä joutuneensa jonkin käytännön pilan kohteiksi, mutta alkoivat kuitenkin kuulustella miestä. He pyysivät miestä näyttämään maailmankartalta, missä tämä Taured oikein sijaitsee. Hänen sormensa tökkäsi osoittamaan kohti Andorraa, tiedäthän, tuota pikkuruista ruhtinaskuntaa Ranskan ja Espanjan rajalla.

Nyt oli miehen vuoro puolestaan näyttää hämmentyneeltä ja vihaiselta, sillä hän ei ollut koskaan kuullutkaan mistään Andorrasta. Hän väitti kivenkovaan, että hänen kotimaansa Taured oli sijainnut juuri tuolla kohdalla jo yli tuhat vuotta.

Virkailijat löysivät miehen hallusta monien Euroopan maiden valuuttaa ja hänen passissaan oli leimoja ympäri maailmaa, myös aikaisemmilta Tokion-reissuilta. Virkailijat eivät tienneet, mitä tehdä miehen kanssa, joten hänet päätettiin asettaa arestiin hotellihuoneeseen ja kaksi miestä laitettiin vartioon huoneen ovelle. Sillä aikaa tapausta koetettaisiin selvitellä.

Yhtiö, jolle mies väitti tekevänsä töitä, ei ollut koskaan kuullutkaan hänestä, vaikka hänellä oli todisteena asiasta monia dokumentteja. Hotelli, johon hän väitti varanneensa huoneen, ei myöskään tiennyt asiasta. Eivätkä paikallisen yhtiön edustajat, joiden kanssa hän oli tullut neuvottelemaan.

Myöhemmin, kun hotellihuoneen ovi avattiin, jossa miestä pidettiin arestissa, tämä oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tapaus oli täydellinen mysteeri, sillä huone sijaitsi niin korkealla rakennuksessa, että ikkunasta oli mahdoton paeta, saati sitten parvekkeelta.”

Matti Virtanen piti nyt pienen tauon ja siemaisi vettä pullosta.

”Eriskummallinen tarina, vai mitä? No, outoudet eivät lopu tähän. Nimi Taured oli minulle tuttu, sillä luin siitä jo lapsena koulun maantiedon kirjasta kotimaassani, jonka nimi ei ollut Suomi.” Jokinen katsoi hetken noihin tiskiveden värisiin silmiin kunnes hänen oli taas pakko kääntää katseensa.

”Täytyy myöntää, että olen pudonnut täysin kärryiltä. Siis millä planeetalla tämä Taured sijaitsee? Sinun omassa maailmassasiko? Ja sinä puhut suomea, mutta et silti ole Suomesta?”

Jokisesta alkoi tuntua, että hän oli menettämässä järkensä. Ehkä toiset olivat sittenkin oikeassa: hän tosiaan oli hullu ja kuunteli nyt omia houreitaan. Tässä kohtaa Matti Virtanen huokaisi ja jatkoi.

”Lukeneena miehenä tiedät varmaankin jotain kvanttifysiikasta. Että se periaatteessa mahdollistaa muiden ulottuvuuksien, jopa toisten maailmankaikkeuksien olemassaolon. Samoin rinnakkaismaailmojen, jotka muistuttavat hieman toisiaan, mutta joissa kehitys on lähtenyt kulkemaan aivan eri suuntaan.”

”Niin niin, olen minäkin sen verran science fictionia lukenut, että tiedän noista jotain, mutta…” Jokinen ei saanut puhuttua loppuun, kun Matti Virtanen jo ehätti takaisin omaan kertomukseensa.

”Tämä ei ole science fictionia, vaan totista totta. Minä synnyin ja elin lapsuuteni tässä rinnakkaismaailmassa. Sitten sairastuin jonkinlaiseen aivokuumeeseen. Menetin tajuntani ja heräsin teidän maailmassanne.

Pitkään luulin menneeni järjiltäni ja sen johtuvan sairaudesta. Isä ja äiti olivat samoja kuin ennenkin, mutta eivät sittenkään samoja. Koko maailma ympärillä oli myös muuttunut, vaikka perustaltaan sama kuin omani. Lapsi onneksi sopeutuu nopeasti. Opin pian hyväksymään outouden ympärilläni.

Jossain vaiheessa unohdin täysin, että entistä maailmaani oli koskaan ollutkaan. Minun piti elää keski-ikäiseksi, että se kaikki alkoi palata minulle. Kun luin internetistä tarinan Tauredista, se laukaisi kokonaisen joukon jonnekin hämärään tukahdutettuja muistoja.”

Jokisen silmiä särki. Hänen päätään särki. Koko hänen mieltään särki. Kaikki selitykset, joita hän oli mielessään Matti Virtasen katoamiselle sepittänyt, mielettömätkin, kaikki ne vaikuttivat järjellisiltä tähän tarinaan verrattuna. Hänen oli silti kuultava koko juttu loppuun. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi ja ponnisti voimansa kuulostaakseen rauhalliselta.

”Tämä kaikki oli minulle tietysti suuri shokki. Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään asian täysin. Hyväksynnän mukana tuli ymmärrys siitä, että myös oma tajuntani ja havaitsemani todellisuus olivat jotakin aivan muuta kuin olin siihen asti ymmärtänyt niiden olevan.

Aloin vähitellen saada välähdyksiä toisesta maailmasta. Aluksi ne tulivat unissa. Aina, kun olin uneksinut entisestä kotimaailmastani, tunsin herättyäni olevani täynnä aivan uutta energiaa. Kuin minuun olisi ladattu nukkuessani voimaa tuolta jostain.”

Jokinen alkoi tuntea sääliä Matti Virtasta kohtaan. Mies oli selvästi mielipuoli, jonkinlaisessa psykoosissa. Hän kuitenkin selitti tarinaansa aivan rauhallisesti, omaa sisäistä logiikkaansa seuraten. Tutkijana Jokinen tunsi, että hänen velvollisuutensa oli kuunnella, oppia ymmärtämään häiriintyneen mielen toimintaa.

Ja niin Matti Virtanen jatkoi:

”Vähitellen aloin ymmärtää, että minua valmisteltiin kotimaailmaani paluuta varten. Kaikki elämän aikana kokemani ulkopuolisuus ja vierauden tunne vaikuttivat nyt järkeenkäyviltä. Ne olivat pelkkää koti-ikävää.

Minusta tuntui, että voisin tietoisesti ponnistella päästäkseni takaisin.

Nyt tulee tarinan erikoisin osuus. Huomasin, että kaikki ympärilläni alkoi muuttua. Paitsi fyysinen olemukseni ja ympäristöni, myös oma historiani tässä maailmassa.

Ymmärrätkö, minä alan vähitellen pyyhkiytyä pois täältä. Koko persoonallisuuteni, kaikki mitä olen elämäni aikana saavuttanut. Pian minua ei ole eikä minua ole koskaan ollutkaan täällä.

Olet kai kuullut aikaparadokseista, aikamatkustuksen vaaroista, menneisyyden ja siten kaiken tulevan muuttamisesta vahingossa… Portti kahden ulottuvuuden välillä on auennut, ja syntyäkseni uudelleen toisessa maailmassa minun on kuoltava ja kokonaan kadottava täältä.

Ehkä tähän maailmaan tulee minun tilalleni toinen Matti Virtanen, en tiedä. Ehkä meillä kaikilla on vastinparimme toisessa maailmassa, ehkä jokin kosminen, interdimensionaalinen tasapaino vaatii sitä.

Ehkä, ehkä, ehkä…”

Matti Virtasen hahmo alkoi värähdellä yhä nopeammin Jokisen silmissä. Hän näki, kuinka kasvojen tilalle tuli yhä useampia erilaisia kasvoja, nuoria ja vanhoja.

Ilmaantui loputtomasti erilaisia mattivirtasia, erilaisia versioita, kaiken ikäisinä, kaiken kokoisina, vastasyntyneinä ja ikuisina.

Värähtelytahti kiihtyi kiihtymistään. Lopulta näkyi vain kirkas valonvälähdys ja motellihuoneeseen tuli taas hämärää.

Jokinen odotti hetken aikaa ja käveli ulos. Ilta-auringossa oli jotain lohdullista. Auto käynnistyi yskien, kun hän käänsi avainta virtalukossa. Jokinen teki u-käännöksen takaisin suuntaan, josta oli tullut. Kotia kohti.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen