Avainsana-arkisto: rikos

Huumekoira Lex

Morjens karvakuonot, mä olen Lex. Täällä mä vaan bunkkaan palvelutalossa ja vietän vanhuudenpäiviäni. Ruoka on hyvää, joskin niukkoja annoksia tarjoavat, ja hoiturit nättejä. Vaan mikäs täällä on ollessa. Rapsutusta piisaa. Iltaisin makoilen omassa lämpimässä koiranpetissäni, järsin luuta ja muistelen palvelusvuosiani. Niin, uskokaa tai älkää, virkavallan palveluksessa mä silloin tallustelin paikkoja nuuskimassa, ja kuononi tungin sinnekin, minne ei olisi pitänyt.

Kaikki alkoi eräänä kauniina kesäaamuna Vaalimaan raja-asemalla. Uusi työpäivä oli alkamassa. Vanhempi konstaapeli Jokinen talutti mua hihnassa portille jumittuneen autoletkan luokse. Dieselin katku ärsytti taas mun kuonoa.

Mieli olisi totta puhuen tehnyt vain ottaa hatkat siltä päivältä ja mennä koisimaan omaan koppiin. Mutta duuni on duuni ja jos tänään onnistaisi, makupalaa olisi luvassa, ja ihana naiskonstaapeli Virtanen vielä paijaisi mua kiitoksena hyvin hoidetusta työstä. Joten mä koetin skarpata ja aloin vanhalla rutiinilla nuuskia autojen takakontteja ja lokasuojia.

Mentiin Jokisen kanssa biili kerrallaan ja mä näin, että sekin alkoi olla yhtä ryytynyt kuin mä, mutta onneks pian päästäisiin ruokatunnille. Safka mulla pyöri jo voimakkaasti mielessä, kun vihdoinkin tärppäsi.

Se oli Venäjän laatoilla varustettu, suunnilleen valtameriristeilijän kokoluokkaa oleva katumaasturi, ei mikään teinien vessanpöntön kokoinen ja näköinen mopoauto. No okei, mä liioittelen, mutta se oli hulppea kärry, kromi kiilsi, eikä sitä ollut hankittu millään pietarilaisen konttorirotan kuukausipalkalla.

No, mä sitten työntämään turpani sinne alle, ja bingo, mitä sieltä löytyikään. En tiedä, millä ne olivat venäläisiä tullimiehiä tottuneet lahjomaan ja varomattomiksi tulleet, mutta härmäläistä kollegaa ne eivät onnistuisi sumuttamaan. Eikä varsinkaan meikähurttaa.

Saman tien mulla oli hampaissani huumepussukka täynnä priimaluokan ganjaa, oisko ollut peräti aitoa afgaa. No, Jokinen pisti ne igorit siinä samassa makaamaan asfaltille ja käsiraudat tassuihin.

Mä ehkä vähän liian innokkaasti roudasin sitä pussukkaa hampaissani, sillä mä onnistuin jotenkin puraisemaan muoviin reiän, seurauksena että siitä levyn muotoon puserretusta ganjabiitistä irtos mun suuhuni, ja mä pöhkö menin nielaisemaan siitä aika palan. Nälkä kun siihen kellonaikaan jo kurni vatsassa.

Jokinen huomas heti, mitä oli tapahtunut ja syöksy mun luokse samalla, kun jätti muut kytät huolehtimaan niistä gangstereista. Mä aloin olla siinä samassa tosi kipee, mun vatsa kääntyi ympäri, mä ulvahdin ja heitin kunnon laatat siihen asfaltille. Ei saakeli, mä olin ihan töttöröö. Mä olin ilmeisesti pyörähtänyt siihen tantereeseen ketarat kohti taivasta, mutta varsinaisia muistikuvia mulla ei asiasta ole.

Mut oli kai saman tien viety eläinlääkärin pakeille, mutta siinä vaiheessa mä olin niin kanttuvei, ettei mitään jakoa. Mä muistan vain sen, että mä leijuin keskellä jotain kauniita värejä ja kuulin ihaninta musiikkia, mitä korviini oli koskaan kantautunut enkä koskaan olisi halunnut palata takaisin maan päälle ja omaan koiran elämääni.

Vähitellen kuitenkin mun tassut palasi kiinni tantereeseen ja mä toivuin eläinsuojassa, missä konstaapeli Virtanen kävi mua päivittäin tsiigaamassa huolestunut ilme sievillä kasvoillaan.

Päällystö katsoi eläinlääkärin lausunnon saatuaan, että mä olin sairasloman jälkeen taas tarpeeksi terve palaamaan takaisin palvelukseen, mutta ne ei tajunnu, että jotain oli oleellisesti muuttunut. Kun kerran on saanut maistaa palan taivasta, niin siitä herkusta ei hevin luovu. Mä hoidin duunini niin kuin pitikin, mutta vaivihkaa mä söin aina tilaisuuden tullen kuormasta.

Joka kerta, kun maahan tuli jotain salakuljetettua kannabista, opiaatteja, psykedeelejä, mitä vaan, mä pidin huolen, että mä pääsin ottamaan omat maistiaiset. Opin omin lupineni hiippailemaan takavarikoitujen aineiden varastolle haistelemaan ja maistelemaan. Ennen pitkää mä olin ihan tillin tallin työaikanani, mutta hoidin duunini niin hyvin, ettei kukaan huomannut mitään. Tai niinhän alkkikset ja nistit aina kuvittelee. Toleranssi kasvaa pikku hiljaa ja lopulta ei pysty olemaan hetkeäkään ilman fiksejä.

No, tietysti mä lopulta kärähdin, kun mulla vaan seiso silmät päässä eikä huumemuulien narauttamisesta enää tullut yhtään mitään. Mä olin varmaan kaikille hirvee pettymys. Virtanenkin katto mua vaan surullisesti näteillä silmillään, joille mä sain jättää haikeat jäähyväiset, kun yks kaunis päivä mut tylysti vaan irtisanottiin.

Ei mua kuitenkaan heitteille jätetty, vaan mä pääsin vieroitukseen. Eläinlääkärit vaan oli aika ihmeissään, kun mun kaltaista tapausta ei ollut ennen tullut vastaan. Korvaushoitojen, AA-kerhon ja 12 askeleen ohjelman kautta mä lopulta pääsin kuiville, mistä mä kiitän korkeinta Canis Lupusta tuolla yläkerrassa. No, lyhyestä virsi kaunis, työelämään mä en enää palannu. Vaan mikäs tässä on ollessa, täällä palvelutalossa loikoillessa. Että ottakaa pennut opiksenne, älkääkä työntäkö niitä pikku kuonojanne aivan joka paikkaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Aakkosjengi

”Temppelipyramidien juurelle rakennetuilla pallokentillä uusinnettiin manalan ja tuonelan myyttistä kamppailua. Pelin päätteeksi hävinnyt joukkue uhrattiin pyramidin huipulla jumalille, jotta nämä saivat elinvoimaa maailman ylläpitämiseksi.”

Jäbät

Oli yksi niitä myöhäiskesän öitä, jolloin lämpö vielä viipyi ilmassa, mutta saattoi aavistaa syksyn koleuden. Kalpea valonkajastus ei enää viihtynyt horisontissa kuten kuukautta aikaisemmin. 

Katu nukkui lukuun ottamatta jonkun kulmakuppilan rikkinäistä neonvaloa, joka räpsyi levottomasti. Yksinäinen kalalokki oli pysähtynyt nauttimaan herkkuateriaa, puoliksi syötyä hampurilaista joka lojui käärepaperissaan asfaltille viskattuna. Sitten lokki jähmettyi hetkeksi. 

Jossain kadun päässä se erotti nyt neljä hahmoa, yhden keskimittaisen, kaksi pitkää ja yhden näitäkin vielä kookkaamman. Hahmot alkoivat vähitellen kasvaa lokin silmissä, kun ne lähestyivät aterioitsijaa. 

Lokki jatkoi herkutteluaan muina lintuina. Se oli tottunut näihin siivettömiin isokokoisiin hölmöihin. Niiltä saattoi kauniina kesäpäivänä napata makupalan suoraan kädestä. Piti vain uskaltautua tekemään rohkea ilmasukellus alas taivaalta kohti torikahvilan terassipöytiä. Se ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että saisi yhdeltä näistä kaksilahkeisista kipeän potkun suoraan kylkeensä kalliista merkkilenkkarista. 

Lokki rääkäisi kauhusta, syöksyi yläilmoihin ja jätti ateriansa sikseen jonkun kilpailevan siivekkään saaliiksi. Potkaisija virnisti ilkeästi ja kääntyi nyrkit ojossa kohti yhtä seuralaisistaan.

”Haluuks käkättimeen?” Alfa kysyi Cisseltä suu edelleenkin virneessä. Cisse nosti omat nyrkkinsä suojakseen, sylkäisi nuuskamällin pois huulensa alta ja virnisti takaisin: ”Anna tulla vaan, urpo. Emmä sua pelkää.”

Seurasi improvisoitu leikkinyrkkeilyottelu, kun poikien käpälät vain viuhuivat ilmassa kohti toistensa leukaperiä näiden yrittäessä parhaansa mukaan jäljitellä ottelijoita, joita he olivat nähneet televisiossa.

Lopulta Alfan oli pakko nauraa: ”Mitä sä oikeen huidot? Eiks äijä osaa ees tapella?” Cisse ymmärsi, kuinka huvittavalta heidän viuhtomisensa näyttäisi sille, joka nyrkkeilyn säännöistä jotain oikeasti ymmärtäisikin. 

Nyrkkeilijä tai ei, Cisse oli entinen urheilijanuori. Entinen ihannevävy, olisi myös voinut sanoa. Hänellä oli vaaleanruskeat lyhyeksi leikatut hiukset. Lapsena ne olivat olleet aivan vaaleat, mutta tummentuneet iän myötä. Atleettisesta ruumiinrakenteesta oli hyötyä silloin, kun piti kiivetä ylös verkkoaitoja, heilauttaa itsensä sisään jostain avoimesta tuuletusikkunasta tai sännätä pakoon kyttiä.

Cisse huikkasi Alfalle: ”Okei, tää on ihan lapsellista. Aargh, nyt mä kaadun kanveesiin.” Sitten hän suoritti teatraalisen valeputoamisen suoraan katuun, johon jäi tyrmättyä esittäen lojumaan selälleen.

Deksteri nosti Alfan oikean käden ilmaan kuin nyrkkeilytuomari julistaen näkymättömälle yleisölle: ”Ja Alfa on nyrkkeilyn uusi raskaansarjan maailmanmestari!” Cisse ponnahti ketterästi ylös asfaltilta ja totesi virnistäen: ”Meinaat kai alipainosten läpänheiton maakuntasarjaa.”

Alfa oli jo unohtanut koko hevosenleikin. Hänen kasvoilleen palasi tuima ilme. Tummine hiuksineen hän antoi vaikutelman nuoresta intiaanista. Joskus häntä oli haukuttu mustalaiseksikin. Alfa oli antanut haukkujien maistaa nyrkkiä, minkä jälkeen hän oli enimmäkseen saanut kulkea rauhassa kaupungilla.

Hän viittoi muille kädellään suuntaa yhtä hämärästi valaistua kujaa kohti: ”Hei, tänne päin. Nyt joka äijä naama umpeen. Joku känniläinen viel’ kuulee meiät.” 

Jengin viimeisin kiinnitys, Ben, oli saanut kadulla pelottavan maineen. Kovimmatkin perääntyivät, kun tämä ihmisvuori vyöryi vastaan. Ben pystyi tappamaan miehen yhdellä nyrkiniskulla. Huhuttiin, että näin oli tapahtunutkin. Ristiriidassa maineen kanssa olivat lapsekkaat kerubimaiset kasvot. Benin paljaaksi ajettuun päähän oli ehtinyt nousta lyhyt sänki. Ben uskaltautui nyt puhumaan, joskaan Benin kokoiselta tuskin olisi uskallusta esiin tarvinnut maanitella: ”No, jos joku kuulee, me vedetään sitä pataan, häh häh.”

”Turpa kiinni!” Alfa kivahti ärsyyntyneenä, kuten yleensäkin Benin erehtyessä avaamaan suunsa.

”Joo, turpa kiinni, idiootti”, Deksteri uskaltautui säestämään Alfan auktoriteetin suojasta. Hänen vaaleat hiuksensa oli tarkasti muotoiltu geelillä kiilamaiseksi keoksi päälaelle. Deksterillä oli herkästi hymyyn leviävä virheetön hammasrivi.

Cisse ehätti väliin ennen kuin sananvaihto muuttuisi tavalliseksi suunsoitoksi: ”Miten me päästään sinne sisään? Eiks siel’ oo hälytyslaitteet ja kaikki? Ja millä me se ovi murretaan? Mä oon semisti hoo moilasena ny.”

Virne palasi taas Alfan kasvoille. Hän otti merkkiverkkareidensa taskusta taitellun paperiarkin, avasi sen ja näytti Cisselle: ”Me mitään murreta. Tsiigaas Cisse vähän, mitä mul’ täs on.”

Cisse vilkaisi lappua nopeasti eikä ollut vakuuttunut: ”Mikä toi ny sit’ on? Paperinpala, jossa on numeroita. Lottokupongillako me se ovi muka väännetään auki?”

”No, ei pelkkä paperinpala, dille”, Alfa ärähti.

”Mutsis oli dille, kun sua teki”, Cisse heitti takaisin. Nyt Alfan kasvoille nousi uhkaava ilme: ”Hei, älä sä puhu mitään mun mutsista tai mä vedän sun purukaluston niin uuteen uskoon, et’ sä saat hankkii sen lottovoiton ihan vaan sun implantteja varten.”

”Sori, Alfa”, Cisse sanoi nolona. Alfa vaikutti hyväksyvän Cissen anteeksipyydön ja selvensi: ”No, mun frendi Jake on päivisin duunis siel’ Hannikaisel. Siltä mä tän paprun sain.”

”Aha! Jes! Sittenhän tää keissi onkin silkkaa pässinlihaa”, Cisselle valkeni. 

Ben oli tapansa mukaan pihalla kuin lumiukko: ”Hei jätkät, mikä toi lottojuttu ny oikein on? Eiks meidän pitänyt tehä keikka johonki putiikkiin eikä mitään lottokuponkeja täytellä? Emmä oo koskaan saanu ku kaks oikeen.” Alfa, Cisse ja Deksteri räjähtivät yhtenä miehenä nauruun.

Benin kasvoille nousi niin syvä puna, että Cisse katsoi parhaaksi vääntää rautalangasta kuten Benin kanssa oli tavallista: ”Ei, ku tää on tietysti Hannikaisen kassakaapin numeroyhdistelmä. Ja murtohälyttimen sulkukoodi. Jake kaivoi nää jostain äijän jemmasta, vai?” Cisse osoitti sanansa Alfalle.

”Joo, sit’ se vielä sano, että äijä pitää takaoven vara-avainta ovenkarmin alle piilotettuna. Ei hyvää päivää. Tehän voitte Ben lyödä ny viisaat päänne yhteen Hannikaisen kanssa ja perustaa ihan oman Mensan alajaoston”, Alfa virnuili. 

Ben jatkoi vanhaan malliin: ”Niin minkä Menskan? Nää teidän jutut alkaa, jätkät, mennä vähän yli hilseen.”

Alfa huokaisi mielessään, mutta tyytyi tokaisemaan: ”Osta sit’ hilseshampoota äläkä itke. Nyt äijät iho umpeen. Tossa se ovi on. Joka jätkä vetää täs kohas hanskat käteen, ettei tuu sormenjälkii.” Pojat olivat tulleet nyt liikkeen takaovelle ja tekivät työtä käskettyä.

Postiluukussa luki teksti ”Hannikainen Impo t-Export”. (Sanan piti olla ”Import”, mutta yksi ”r” oli pudonnut pois.) He pälyilivät ympärilleen mahdollisten silminnäkijöiden varalta, mutta kuja oli täysin autio ja takaovi oli vielä sopivasti hämärässä katveessa, joten vähänkin kauempaa tarkkaileva ei välttämättä erottaisi mitään liikettä.

Deksteri näytti taskulampulla valoa. Pian metallisen ovenkarmin ja kiviseinän välistä löytyi jonkinlainen syvennys, jota Alfa ronklasi hetken aikaa. Cisse kuiskasi: ”Löysit sä avaimen?” Alfa piteli nyt kömpelösti Abloy-avainta keinonahkaisten hansikkaiden verhoamisssa sormissaan. ”Joo, täs se mulla on kädes. Ai saakeli, yhtä hyvin vois olla nyrkkeilyhanskat handuissa. Ja seesam aukenee – näin!”

Alfa väänsi avainta lukossa. Ovea sai nykiä hieman, mutta se alkoi hiljalleen raottua. Sitten hän vilkaisi jättiä, joka oli aukaisemaisillaan suunsa: ”Joo, Ben, älä sä sano yhtään mitään. Jää sä vaan siihen ovelle kytikseen ja mäjäytä luuvitosel’ päin näköö, jos joku tulee.”

Ben totteli kiltisti ja jäi seisomaan oven eteen valppaana kuin vasikan kokoinen vahtikoira, joka näytti ystävälliseltä mutta pystyi repimään hampaillaan murtovarkaan kappaleiksi.

Alfa viittoi muille: ”Mennään me jätkät sisään. Mä hoitelen murtohälyttimen.” Alfa, Cisse ja Deksteri hiipivät pimeyteen. Oltiin jonkinlaisessa varastotilassa, joka oli yllättävän suuri siihen verrattuna, miten vaatimattomalta liike näytti ulkoa. Ilma tuntui pölyiseltä ja tunkkaiselta, tuoksui vanhalle puulle ja tervalle.

Ruostetäplien läikittämiin metallihyllyihin tungetut pahvilaatikoiden röykkiöt kohosivat seinillä. Deksterin taskulampun valokiila tanssi laatikoiden yllä. Niissä oli huolintaliikkeiden ja tullin merkintöjä ympäri maailmaa. Seinällä oli muinainen tyttökalenteri. Likaisenharmaalla betonilattialla lojui yksinäinen pumppukärry, työkaluja ja kaikenlaista irtoromua.

Cisseä alkoi samassa naurattaa. Alfa huomasi tämän ja katsoi häntä ihmetellen. Cisse kysyi Alfalta: ”Ei vitsit, mist’ sä oikeen poimit ton Benin mukaan, Alfa? Jätkä on gorillan kokonen, ja hoksottimet suunnilleen samaa luokkaa.” 

Alfakin oli huvittunut: ”Hei dude, joku gorilla Korkeasaares vois viel’ vaikka loukkaantuu tosta! Mut’ on ihan hyvä olla tollanen kaappi messissä, jos esimerkiks kyttii tulis vastaan. Sitä paitsi Ben on ihan hauska tyyppi – tietämättään.”

Kaikki kolme virnuilivat tälle jutulle. Cisse pyyhkäisi sormellaan yhden laatikon kantta ja sanoi: ”Must’ jotenkin tuntuu, että täs lafkassa ei oo kukaan pyöriny päiväkausiin. Kattokaa ny, pölyä joka paikassa.”

Alfa muisti äkkiä jotakin: ”Ai niin, Jake sano että se Hannikainen on ny sairaalassa. Se on koomassa. Se ajo autokolarin. Et’ ainakaan se jäbä ei tuu häiritseen kesken kaiken.”

Cisse kurtisti kulmiaan: ”Häh? Ja vasta nyt sä ton sanot. Tää alkaa tuntuun joltain ruumiinryöstöltä.”

Alfa sanoi kyllästyneellä äänellä: ”Okei, ei jauheta skeidaa. Vilauta sitä taskulamppuu vähän tohon suuntaan, Deksteri. Ja bingo!”

Valokeila paljasti kaiken romun seasta nyt kolhiintuneen pienen kassakaapin. Deksteri huudahti innoissaan: ”Eisss! Avaat sä sen Alfa, vai?”

Cisse ehdotti: ”Jos mä vedän sen auki. Vippaaks sitä lappuu vähän tänne päin, bossi. Mun faijal’ on samanlainen kassakaappi himas. Äijä ei tiedä, et’ mä oon nyysiny siltä pikkusummii aina vähän välii, häh häh.” 

Deksteri hihitti: ”No, ilmankos sul’ Cisse onkin aina fyffee dokailuun.”

Alfa sanoi tiukasti: ”Okei, feidataan toi läpänheitto ny. Älä ny pelle huido sitä fikkarii pitkin seiniä!” Deksteri havahtui saman tien uneksimisestaan ja suuntasi lampun valokiilan takaisin kohti kassakaapin ovea. ”Sori”, hän sanoi nolona.

Cisse luki lappua ja pyöritti tottunein sormin kassakaapin nuppia vuoroin myötä-, vuoroin vastapäivään: ”Okei, ny aukee. Ei tsiisus, mikä toi on?” Cisse raotti hiljalleen teräsovea, kun he huomasivat kassakaapissa kuin vartiossa seisovan tumman hahmon. Se näytti aivan joltakin pieneltä mieheltä.

Alfa tönäisi Cissen sivuun kaapin luota: ”Pois tieltä! Tää on joku pysti. Ei tääl’ mitään fyrkkaa oo.” Cisse sanoi: ”Ota se ulos sieltä. Deksteri, valase sitä fikkarilla.”

Se tuntui raskaalta, kuin metallilta. Se oli jonkinlainen groteski hahmo, joka oli alaston lannevaatetta ja päässä olevaa rituaalipäähinettä lukuunottamatta. Silmät olivat kuin pyöreät linssit. Se näytti ajan patinoimalta ja kammottavalta.

Alfa sanoi: ”Tää on joku inkkarijutska”. 

”Siis mitä häh?” Cisse äimisteli. 

”Joo, joo. Meil’ näytettii näit’ maantiedos. Tälläset on jotain inkojen, mayojen tai atsteekkien pienoispatsaita.”

”Mä luulin, et’ sä vaan koisasit kaikki tunnit ennen ku maikat anto sulle fudut”. 

”Mä koisasinki, mut’ maantiedon tunneil’ mä pidin silmät ja korvat auki, ku näist’ oli juttuu.” Alfalla oli taas tuo ilme, jota Cisse oli oppinut varomaan.

Alfa jatkoi silmät loistaen: ”Ennen ku konkistadorit teki niistä selvää, niil’ oli viidakos kaikki pyramidit, kulta-aarteet sun muut. Sit’ niitten ihmisuhrijutut oli tosi jäätävii. Ylipapit vaan kisko jengiltä sydämet suoraan ulos rinnasta. Niinku Indiana Jones -leffois. Asiallist’ meininkii. Vitsit, mä olisin halunnu elää sillon.”

Cisse sanoi mietteliäänä: ”Sust’ Alfa löytyy aina uusii puolii. Toisaalta mä en oo kyl’ yhtään yllättyny”.

Deksteri kysyi: ”Mutta miks Hannikaisella on tällänen jemmattuna? Ja mistä se on sille tullu?”

Alfa sanoi: ”Jake puhu mulle jotain, et’ äijäl’ on jotain epämääräsii bisneksii tonne Etelä-Amerikan suuntaan. Toi patsas on jotenkin kulkeutunu Hannikaiselle sitä kautta. Jos tää on aito eikä mitään turistien matkamuistorihkamaa, niin tää on he-le-ve-tin arvokas”. 

”Mut’ mistä me voidaan tietää, onks se?” Cisse kysyi.

Alfa näytti päättäväiseltä ja sanoi: ”Ei me ny voidakaan, täs hikises mestas käkkiessä, mut’ otetaan vielä selvää. Ny työnnetään pysti muovikassiin ja lähetään kiitää. Deksteri, iske se kaapin ovi kii. Vaik’ sama se. Kyl’ Hannikainen näkee, et’ pysti on veke. Meinaan, jos se koskaan sieltä lasaretista kotiin pääsee.” 

Deksteri kysyi: ”Mut’ ei se mitään voi kytille ilmottaa, jos se patsas kerran on kuuma. Eihän, Alfa?” 

Alfa ei vastannut.

Alfa, Cisse ja Deksteri poistuivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Ben pönötti oven luona kuin paraskin vartiomies. Cisse sanoi: ”Okei, Ben, ei tarvi enää olla kytiksessä. Homma on selvä.”

Ben kysyi: ”Lähetääks me ny meneen?” 

Alfa tiuskaisi: ”Ei kun pystytetään teltta, leiriydytään tähän ja paistetaan makkaraa. Joo, me lähetään ny lätkiin ja vähän nopeesti sittenkin.”

Ben kysyi: ”Öö, siis kumpi?” 

Alfa mutisi itsekseen: ”Armoa…”  

Cisse kosketti kevyesti Benin massiivista olkapäätä ja sanoi:  ”Nyt juoksuks, Benkku. Tos on parin korttelin päässä silta. Kun päästään sinne, joka jätkä heittää hanskat sieltä alas.”

Päät katosivat huppujen alle. Uteliaita silmiä ja valvontakameroita oli kaikkialla.

Jake

He juoksivat. Yhtenä miehenä he paiskasivat halvat keinonahkahansikkaansa veteen. Jostain oikusta Deksteri oli käyttänyt perheenäitien taloustöihin tarkoitettuja kumihanskoja. Normaalisti tämä olisi herättänyt muissa yleistä kuittailua. Nyt ei ollut aikaa.

Benin raskaat askeleet tömisyttivät tannerta. Hän hikoili jo valtoimenaan, huohotti raskaasti ja voihkaisi muille: ”Siin’ oli sit’ se silta, mutta pitääks meidän painaa tällästä vauhtii? Emmä tällästä spurttii jaksa. Ihan oikeesti, hei.”

Cisse katsoi Beniä huolestuneena ja sanoi: ”Hei Alfa, Benkku saa kohta slaagin. Pysähdytään välillä. Istutaan vähäks aikaa tohon puistonpenkille. Ei täällä mitään kyttiä oo.”

Alfa oli harmistunut taas yhdestä hidasteesta matkalla ja huokaisi: ”Ootte te jätkät vellihousuja. Istutaan ny sitten. Pyydänks mä vielä puistotädin lukeen teille iltasadun?”

He istuivat graffitien peittämille penkeille hämärästi valaistun puistikon luona. Ben nojautui taaksepäin ja pyyhki hikeä otsalta, antoi hengityksen tasaantua hetken aikaa ja sanoi hilpeästi: ”Aah, vihdoinkin. Oottekste muuten huomannu, kuinka paljon yöilma on raikkaampaa ku päivällä? Ei oo pakokaasuja eikä semmosii.”

Alfa olisi voinut heittää tähän jotain paljon ilkeämpääkin, mutta Ben oli kuitenkin isompi, joten pientä rajaa kannatti pitää: ”Raikasta sulla on housuissas.” 

Alfa painoi peukalollaan Benin mahaa, joka oli melkoinen outokumpu ja sanoi happamasti: ”Safkaisit säkin Beni välillä muutakin kuin sitä iänikuista mäkkäriskeidaa. Eikä sitä muutenkaan tarttis ämpärikaupalla vetää. Niin et hengästyis niin helposti. ”

Nyt Alfa näki Benin ilmeen, joka oli kuin pikkulapsella, jolta oli äkkiä viety karkki pois: ”Hei, älä katto mua noin. Mitä, rupesitko sä pillittämään? Ei jumalauta.” 

Ben yritti peittää kasvonsa, etteivät muu näkisi. Cisse myös alkoi tuntea olonsa epämukavaksi, mutta painoi kevyesti kädellään Benin olkapäätä ja sanoi: ”Ei Alfa mitään pahaa tarkottanu, Ben. Hei. Se vaan on huolissaan sun terveydestä.”

Cisse tiesi, että todellisuudessa Alfaa tuskin olisi voinut vähemmän liikuttaa, mutta jotain piti sanoa ja tuo oli ensimmäinen asia, joka hänelle tuli mieleen. Ben pyyhki silmiään edelleen itkuisena ja sanoi: ”Mä tiedän… Te jätkät ootte parhaita frendejä, mitä mulla on koskaan ollu… Ensteks parhaita…”

Cisse tunsi olonsa nyt todella vaivautuneeksi, mutta kaivoi taskujaan ja ojensi jätille: ”Okei okei, Ben. Tossa on sulle nenäliina. Pyyhi nyt silmäs ja niistä nenäs.” Ben poimi nenäliinan, sitten töräytti kunnolla sieraimistaan liinaan. Alfaa oksetti. Hän sanoi Cisselle vaivihkaa: ”Se olis varmaan lohdutusbanaanin paikka.” Cisse painoi sormensa suunsa eteen: ”Hys!” 

Deksteri puuttui nyt puheeseen: ”Hei, mehän voitais vähän vilkaista sitä patsasta uudestaan. Täällä puistos näkeeki jotain. Että onks se tosiaan oikeesti arvokas, vai mitä?” Cisse sanoi: ”Sieltähän sen voi kaivaa ulos kassista.”

Hän kaivoi kännykkänsä esiin: ”Mä tsekkaan luurilla netist’, onks siel’ tälläsii patsaita.” Sormet liukuivat hetken aikaa kosketusnäytöllä: ”Ei vitsit, tsiigatkaas tätä kuvaa. Sehän on meiän pysti. Materiaali, tuntomerkit… Ei tää mikään matkamuisto oo. Tää on aito atsteekkipatsas!”

”Hyvä läppä”, Alfa sanoi sarkastisesti, mutta tarttui kiinni Cissen puhelimeen. ”Anna mä tsiigaan kans. Täh? Totta se on. Ei, älä sä Ben koske siihen patsaaseen nakkisormillas. Hajotat sen vielä.”

Cisse henkäisi: ”Wau, mikä juttu!” Deksteri myötäili: ”Älä muuta sano.” Cissestä tuntui kuin hän olisi ollut humalassa tai polttanut paukut: ”En olis ikinä uskonut.” Alfankin täytyi myönnellä: ”En mäkään.”

Äkkiä Ben heräsi myös: ”Hei, joku tulee.” 

Cisse sähähti: ”Työntäkää se pysti piiloon!” 

Patsas katosi nopeasti Deksterin reppuun. Hän laski repun maahan jalkoihinsa, piti kuitenkin sitä jalkateriensä välissä tiukassa otteessa.

He näkivät tulijan kasvot. Alfa tunnisti tämän heti: ”Sehän on Jake. Mitä se täällä oikeen tekee? Ja miks se on paljain jaloin? Sen jalat on ihan veressä!”

Jake käveli heidän luokseen omituisen hoipertelevin askelein, kuin toista jalkaansa ontuen, sitten osoitti sanansa, ei kenellekään erityisesti: ”Hyvä, että mä löysin jätkät teidät”. Alfa oli ihmeissään. Jake oli viimeinen ihminen, jonka hän oli odottanut näkevänsä tässä paikassa, tähän aikaan.

”Mikä ny on? Eiks me sovittu, et’ sulle tulee sit’ omat provikat siitä Hannikaisen putiikin keikasta?”

Jake sanoi väsyneellä äänellä: ”Ei sen ny väliä. Mä tuun just sairaalasta. Hannikainen on kuollu.”

”Hä?” Alfa sai vain ulos suustaan. Jake huokaisi ja jatkoi: ”Se ehti tulla vähäks aikaa tajuihinsa. Se puhu ihan sekavia, mut’ mä tajusin sen jutuista sen verran, että se sano olevansa kirottu. Ja kaikki johtu siitä patsaasta sen kassakaapissa. Että siinä patsaassa on joku kirous.”

Cisse puuttui nyt sananvaihtoon: ”Mitä sä oikeen puhut?”

Jake siristeli väsyneitä silmiään ja hieroi hieman ohimoitaan sormillaan: ”No, se oli roudannu sen patsaan jostain hevon kuusesta. Kuulemma jengiä, jolla se patsas oli ollu, on kuollu tai joutunu onnettomuuksiin eikä kukaan tiedä, miks. Ette kai te ottanu sitä patsasta mukaan?”

Alfa oli tottunut puhumaan itsensä pois pinteestä ja valehteli automaattisesti: ”E-ei, me jätettiin se sinne kassakaappiin.”

Jake näytti helpottuneelta: ”Hyvä. Mun ei ois ikinä pitäny antaa sulle niitä koodeja, mut’ mä pääsin selville siitä pystistä vasta tänään. Must’ tuntuu, et’ mäkin olin siel’ duunis liian kauan sen patsaan läheisyydessä.”

Alfa sanoi: ”Sähän puhut niinku se ois joku radioaktiivinen.” Jake vastasi poissaolevasti: ”Emmä muuta tiedä kuin, että viime aikoina mä oon nähny ihan ihme unia ja mullekin on tapahtunut outoja juttuja. Mun on ny pakko mennä.”  

Alfa vilkaisi maahan ja kysyi Jakelta: ”Mitä sun jaloille on tapahtunu? Oot sä loukannu ittes?” 

Jake jatkoi edelleenkin kuin hänen sanomisissaan tai koko tilanteessa ei olisi ollut yhtään mitään arkipäiväisestä poikkeavaa: ”Mä tuun suoraan sairaalalta. Mä oon kävelly koko matkan. Mun kengille varmaan tapahtu jotain siinä reissulla.”

Alfa ei ollut uskoa korviaan: ”Mut’ sieltä sairaalalta on tänne varmaan jotain viiskyt kilsaa!”

Jake sopersi nopeasti: ”Mä en tiedä, mitä tapahtu. Mä meen ny. Moi.”

He eivät yrittäneetkään estellä Jakea, kun tämä alkoi vaivalloisesti ontua paikalta pois, paljaat jalat ja Jaken housutkin jo osittain kuivuneen veren ja lian tahrimina. Cisse ajatteli kaikkia jalkakäytävälle särjettyjä pulloja, asfalttia, soraa, hiekkaa jota Jaken matkalla oli ollut. Jakella täytyi olla tunto poissa jaloista.

He katselivat kunnes Jake oli hävinnyt kokonaan näkyvistä, sitten Cisse uskaltautui puhumaan: ”Mikä helvetin juttu toi oikeen oli? Onks toi sun frendi ihan hei-hei?” Alfa oli aivan ällikällä lyöty, mikä oli hänelle täysin poikkeavaa: ”Emmä tajuu. Emmä koskaan oo nähny sitä tollasena. Ihan hämärää.”

Deksteri kysyi: ”Mistä vitun kirouksesta se oikeen puhu?” Ben sai myös suunsa auki: ”Mua pelottaa.” Tilanne ei olisi voinut olla absurdimpi. Kaksimetrinen ihmisvuori oli kuin säikähtänyt pikkupoika. 

Alfa kokosi nyt itsensä ja sähähti: ”Älä jumalauta ala taas vollottaa. Kuulitsä? Onks kaikki tullu ihan hulluiks, häh? Uskottekste muka johonkin kirouksiin? Niinku horrorileffoissa? Toi on niin bullshittia, ettei mitään rajaa. Joku on kehittäny hyvän stoorin, et’ siitä pystistä vois pyytää enemmän fyffendaalia. Ettekste tajuu, et’ tommonen on pelkkä markkinakikka? Ei se kirous mistään pystistä tuu! Ihmiset kiroaa itte ittensä!”

Cisse sanoi: ”Emmä tiedä muuta, ku että toi inkkaripatsas on niin kuuma, et’ sitä ei saada kellekään järjissään olevalle luukuttajalle. Miten sä tosta muka saat rahat pois, hä?”

”Älä sä siitä huolehdi. Mul’ on omat kanavat, joiden kautta toi varmasti menee.”

Cisse alkoi ärsyyntyä: ”Kanavat ja kanavat. Niinku missä?”

”No, se taas ei kuulu sulle. Sitä paitsi mä oon tän jengin pomo, älä sä unohda sitä.”

Cisse sanoi: ”En varmasti, kun sä julistat sitä noin viidentoista mintsan välein.”

Deksteri puuttui nyt puheeseen, yritti tapansa mukaan sovitella: ”Jätkät hei. Eiks meidän kannattas lähtee jonnekin veke täält’ puistost’? Tiedä, mitä jengiä täällä pyörii. Ei ainakaan jäädä tänne kinaamaan.”

Ben kysyi toiveikkaana: ”Eiks me voitas mennä skruudaamaan johonkin snägärille?”

Alfa ei ollut yllättynyt Benin kysymyksestä: ”Onks sulla Beni koskaan mitään muuta mielessä kuin safka tai turpaanvetäminen?”

Deksteri virnisti: ”Mul’ on, mutta en mä teille jätkille kerro, mitä.” Hän teki samalla lanteillaan rivon eleen.

Cisse nauroi: ”Häh häh! Äijä on ihan pervo.”

Alfa kivahti: ”Dorkat! Hei, mä luulen, että kyttäauto vilahti tuolla. Let’s go! Mä tiedän yhden paikan tos ihan lähistöllä, mihin voidaan mennä.”

Cisse sanoi: ”Okei, tsekataan sit’ se mesta.”

Heidän silmänsä tosiaan erottivat nyt poliisin partioauton kauempana kadulla. He eivät voineet tietää, oliko joku huomannut epämääräistä liikettä Hannikaisen liikkeen luona ja soittanut poliisit. Cisse ei kyllä uskonut tähän. Paras kuitenkin pysyä varuillaan.

He vaelsivat ääneti. Deksteri tasapainoili sporakiskon päällä. Kaupunki oli täynnä samanlaisia nuoria sällejä lippalakeissa, merkkihuppareissa, reisitaskuhousuissa ja lenkkareissa, reput selässä. Kukaan ulkopuolinen ei voinut sanoa, millä asialla he liikkuivat. Kukaan ei kiinnittäisi heihin erityistä huomiota.

Sillä suunnalla kadut olivat yhtä jatkuvaa työmaata. Joka paikassa nousi väliaikaisia rauta-aitoja, jotka reunustivat monttuja ja kaivantoja. Kaikkialla oli pystyssä tai kumollaan olevia huomiokeiloja keltapunaisine mehiläisraitoineen.

He tallasivat tiukan tasaiseksi jyrättyä soraa, näkivät yksinäisiä minikaivureita ja työmaaparakkeja, vanerilta tuoksuvia kävelytunneleita muovihuppuun käärittyjen rakennusten juurella. Se oli yhtä ja samaa teräsbetonista ja lasista tehtyä hirviötä.

Kaupunginisät ja grynderit olivat kähmineet kabineteissa konjakkilasin ääressä. Näiden yhteisillä päätöksillä hirviö valtasi yhä uusia kortteleita, entisiä parkkipaikkoja, jättömaita ja rantoja.

He näkivät hoippuvia humalaisia. He näkivät narkkareita, jotka olivat kiertäneet katuja päiväkausia nukkumatta ja joiden silmät pälyilivät tyhjinä jostain hupun alta. He näkivät kadunkulmissa päivystäviä prostituoituja väijymässä lihavia pukumiehiä, joilla oli liikaa viinaa päässä ja liikaa rahaa lompakoissa. He näkivät siiderihumalaisia tyttöjä, jotka baari-illan jälkeen liki hysteerisinä kiljuivat yhtä katkeamatonta katkeraa huutoa poikaystävilleen. Kuukausia kestänyt paha olo, tyytymättömyys ja mustasukkaisuus purkautuivat hallitsemattomana itkuraivona.

Oli juhlittu. Kadulla lojui kasapäin ketsupin ja sinapin tahrimia käärepapereita, olutmäyräkoirien pahvikuoria, käytettyjä kondomeita, lyttyyn iskettyjä siideritölkkejä.

He näkivät kivijalkakauppoja, jotka mainostivat tarjousjauhelihaa. Sen Siwan, josta he olivat joskus juosseet karkuun olutpullojen kanssa. Pornokauppoja, joiden näyteikkunat oli häveliäästi peitetty, ja niiden kainalossa thai-hierontaa tarjoavia epämääräisiä kopperoita. Räikeillä jouluvaloilla koristeltuja kebab-pizzerioita. Rähjäisiä kulmabaareja. Pyörillä liikkuvia pikaruokakojuja.

Cisse muisti, kuinka alkuillasta heitä oli tullut vastaan vanha pariskunta, joka oli luonut pelokkaita silmäyksiä heidän jengiinsä. Alfa oli tyytyväisenä virnuillut näille, nauttinut pelosta jota herätti.

Hieman nuorempina he olivat ajelleet viikonloppuisin pillurallia keskustassa joku vanhempi kaveri kuskina ja huudelleet auton ikkunasta törkeyksiä ohikulkijoille, homotelleet ja muuta. Siinäkin oli kyse pelosta, jota he onnistuivat luomaan aroissa ohikulkijoissa, voiman tunteesta. Närkästyksestä puhumattakaan. 

He kävelivät pitkään vaihtamatta sanakaan kunnes Deksteri rikkoi hiljaisuuden: ”Hei jätkät, mä hiffasin just yhen jutun. Me ollaan Aakkosjengi.”

Cisse katsoi Deksteriä ihmeissään: ”Mist’ sä oikeen puhut?”

”Ettekste tajuu? Me ollaan Aakkosjengi! Alfa, Ben, Cisse ja Deksteri — A, B, C, D! Niinku muskettisoturit! Yks kaikkien, kaikki yhen puolesta!”

Deksteri tapitti muita ruskeilla nappisilmillään ja uhkui koiranpentumaista intoa oivalluksestaan.

Alfakin hiffasi nyt: ”Joo, mä oon kans nähny sen leffan. Eiks se ollu se, mis ne tappelee inkkareita vastaan preerialla?”

Ben kysyi: ”Mikä muskari?”

Jojo

Massiivisen kerrostalon juurelle oli asetettu valonheittimiä. Niistä nousi taivasta kohti kapeita valopylväitä, jotka nuolivat talon tummaa betonirunkoa. Huipulla heidän silmänsä erotti suuren lasiseinäisen kattoterassin, jossa tälläkin hetkellä paloivat siniset ja punaiset loistevalot. Jonkin matkan päässä seisoi kolme muuta identtistä taloa. Syvennyksessä olevalle sisäpihalle oli rakennettu parkkipaikka, jonne pääsi ajoluiskaa myöten. Sisäpihan katutasossa oli myös valintamyymälä, joka palveli tornitalojen asukkaita. Se oli kuin omavarainen maailma, josta ei halutessaan tarvinnut ollenkaan poistua, futuristinen teräsbetoniparatiisi nousukkaille ja uusrikkaille.

He olivat saapuneet pramean tornitalon aulaan. Täällä tuoksui uudelle, ei haissut kuivunut virtsa. Täällä ei ollut seiniä töhritty graffiteilla tai kärvennetty muovisia valokatkaisijoita sytkärillä kuten lähiöiden vuokrakasarmeissa.

Cisse katseli ympärilleen ihmeissään: ”Mikä talo tää oikeen on? Näyttää, että täällä asuu jengiä, jolla on vähän paremmin fyrkkaa. Miten sulla tänne on avain?”

Alfa sanoi: ”Älä kysele. Mennään viidenteentoista kerrokseen. Tulkaa ny tänne hissiin. Tulkaa, tulkaa.”

He astuivat epäröiden sisään. Terästä ja kromia, oranssit numerot kasvoivat nopeasti mustalla LED-näytöllä, korvissa tuntui paine, huimasi.

Jengiläiset astuivat ulos hissistä rappukäytävään, jota varjostivat jonkun eksoottisen koristekasvin jättimäiset lehdet. Alfa avasi yhden asuinhuoneiston oven avaimellaan.

Cisse kysyi: ”Mitä helvettiä, onks sulla siis joku yleisavain tänne?”

”Ja ovessa on sama sukunimi ku sulla”, Deksteri ehätti lisäämään.

Alfa ivaili: ”No, terävä havainto, hei. Tää on, urpot, mun oma avain. Älkää pitäkö tollasta möykkää. Naapurit herää. Jättäkää kengät siihen eteiseen. Ben, ei sinne! Mennään tonne keittiöön. Mä duunaan jotain safkaa meille.”

He katselivat ympärilleen kuin maalaismoukat Versaillesin palatsissa.

Kalliin näköisiä huonekaluja, arvokkaalta näyttäviä tauluja seinällä. Kirjahyllyssä ei kuitenkaan ollut kirjoja.

Cisse sanoi: ”No, ny mä oon kerrankin sanaton. Täähän on luksusluokan lukaali. Mikä on oikeen homman nimi?”

Hän tajusi, etteivät he oikeastaan tienneet toisistaan juurikaan mitään, vaikka olivat jo melko kauan kulkeneet yhdessä rötöstelemässä. Pelkästä hengailusta se oli alkanut. Aina puhuttiin vain kaikesta muusta kuin omista perheistä: autoista, musiikista, lätkästä, gimmoista. Ei koskaan isistä ja äideistä, mummoista ja vaareista. Se oli kuin ääneen lausumaton sääntö.

Alfa sanoi: ”Tää on mun porukoiden kämppä. Tai oikeestaan mutsi vaan asuu tässä, kun faija lähti nosteleen muutama vuosi sitten. Se on ny jonkun about mun ikäsen kimman kans, hyi helvetti.” Alfan kasvoilla oli inhoa. 

Hän jatkoi: ”Mutsilla on myös joku uus hoito. Se on yleensä sen jätkän luona, joten mä budjaan täällä sillon. Tääl’ on poreallas, sauna, 84 tuuman 4K-tv ja kotiteatteri, espressokone, alhaalla autotallissa Ferrari, kaikki herkut”, Alfa luetteli. 

Cisse tunsi itsessään kateuden piston. Oli hänen isälläänkin rahaa, mutta sillä ei sopinut leveillä. Heidän perheessään oli eletty varsin vaatimattomasti, etenkin silloin kun hän oli ollut lapsi. Piti säästää, piti laittaa talteen pahan päivän varalle. Isä muisti aina mainita, kuinka oli aloittanut tyhjästä ja vasta kovalla työllä päässyt vaurauteen käsiksi. Se saattoi livetä käsistä milloin tahansa. Tuhlailu oli suurin synti.

Deksteri oli jo ehtinyt katsastamaan paikat: ”Hei kundit, tulkaa tsiigaan tänne parvekkeelle, mitkä näköalat täältä on! Koko kaupunki näkyy. Jos täältä tippuis alas, kokoon sais kerätä pinseteillä.”

Cisse sanoi: ”Yläfemma! Kuka rulettaa?”

Kämmenet läiskähtivät yhteen. Kaikki huusivat: ”Aakkosjengi!”

Alfa sanoi: ”Ottakaa sielt’ jääkaapist bissee ja painakaa puuta, mut’ älkää kaatako sohvalle. Mä katon sillaikaa meille jotain mättöö.” Hän painui keittiöön ja puuhaili siellä jonkin aikaa. Mikroaaltouuni surisi. Ilmaan alkoi levitä herkullinen tuoksu.

Cisse ei edelleenkään ollut uskoa tapahtunutta todeksi: ”Tää on ihan tajuton juttu.”

Alfa kantoi tarjotinta: ”Siin’ on ny lihaa, kalaa, pastaa, vegee. Vetäkää naamariin.” Tuntui oudolta nähdä Alfa esittämässä kokkia ja illan isäntää. Cisse tajusi, että sekin oli osa roolia.

Beniä etenkään ei tarvinnut käskeä kahdesti. Jengiläiset ryhtyivät nälkäisinä syömään. 

He söivät juhlallisen hiljaisuuden vallassa, Deksteri ja Ben vieläkin arastellen ylellistä asuntoa. Suupalojen välissä Cisse lopulta puhui: ”Yhtä juttuu mä en tajuu. Sun porukoil’ on fyrkkaa, ja ne varmasti antaa sitä sullekin. Miks sä sitten roikut meidän kanssa tekemässä murtoja ja keikkaamassa toimistoja? Eihän sun tarttis. Sä voisit vaan ajella sun Ferrarilla kaikki päivät.”

Alfa sanoi: ”Kai sitä vaan haluu jotain jännitystä elämään.”

Cisse sanoi närkästyneenä: ”’Jännitystä elämään!’ Siis mikä…?”

Alfa vastasi kysymyksellä: ”Sä sanoit, että on sunkin faijalla rahaa. Miks sä sitten ite roikut mukana?”

Cisse sanoi mietteliäästi: ”No, se on monimutkanen juttu. Kai.”

Alfa heitti pallon takaisin: ”Sama täällä sitten. Kai.”

Ruokasalissa oli hetken aikaa vaivautunut tunnelma kunnes Deksteri sanoi äkkiä: ”Hei, mikä ääni toi oli? Onks täällä joku muukin?”

Makuuhuoneen ovi avautui ja sieltä astui nainen, jonka ikää Cissen oli vaikeaa arvioida. Naisella oli samanlaiset korkeat poskipäät kuin Alfalla, silmissä sama tuima ja alati tutkiva ilme. Värjätyt hiukset hehkuivat punertavan ruskeina ja niissä oli vaaleita raitoja. Korvissa roikkuivat raskaat korut. Ilmassa leijui kalliin hajuveden tuoksu. Naisen olemuksessa oli jotakin sellaista, että mieluiten Cisse olisi juossut vain karkuun.

Nainen puhui käheällä äänellä: ”Mitäs mekkalaa täällä oikein pidetään? Mä olin just nukkumassa, mutta mä heräsin meteliin.”

Cissestä tämä ei kuitenkaan näyttänyt aivan vasta heränneeltä. Oli ainakin ehtinyt kohentaa meikkiään ja hiuksiaan, ja näytti muutenkin tummassa leningissään ja valkoisessa silkkipuserossaan hieman liian huolitellulta.

Ilmeestään päätellen Alfa ei ollut ollenkaan mielissään tästä keskeytyksestä: ”Mitä, et sä ollukaan Rogerilla?”

Nainen sanoi: ”Ei se ollu kotona. Ties minkä halvan hempukan perässä se jätkä tälläkin hetkellä viilettää tukka putkella. Tai sitten se taas kiitää muuten vaan ihan kuutamolla.”

Cissestä tuntui, kun nainen olisi esittänyt koko ajan jonkinlaista roolia. Kaikki, mitä tämä sanoi, oli jonkinlaisia hyvin harjoiteltuja vuorosanoja.

Alfa sanoi: ”Onks se taas saanu jostain piriä? Voi ei.”

Nainen kaatoi itselleen paukun pöydällä olevasta karahvista. Sitten tämän silmäripset rävähtivät ammolleen. Nainen henkäisi teatraalisesti ja avasi samalla muka-hämmästyneesti suunsa, nosti kätensä sen eteen punaiset kynnet kohti kattoa sojottaen ja sanoi hyvin harjoitellun yllättyneellä äänellä: ”Ai niin, mutta enhän mä ole ees esitelly itseäni sun frendeille. Moi kaikki, mä oon Jojo. Mä en tiennytkään, Aleksanteri, että sulla on näin salskeita kavereita.”

Cisse ei tiennyt, miten päin olla, kun Jojo käänsi huomionsa häneen, katsoi silmät siristellen kuin kissalla ja kysyi: ”Onks tällä komealla nuorella miehellä jo tyttöystävä?”

Cisse oli menettää täysin pasmansa. Herätys, se on kaverin mutsi!

Cisse ojensi vaistomaisesti kätensä ja sopersi: ”Öö, mä oon Christer, mut’ mua sanotaan Cisseks.”

Jojo tarttui hajamielisesti Cissen käteen, mutta hänen kissansilmänsä olivat jo seuraavassa kohteessa: ”Ja tää pikku kaverikin on ihan syötävä, vaikkei ookaan yhtä pitkä kuin frendinsä. Oikee taskuadonis.”

Deksteri ei ollut tilanteesta ollenkaan yhtä hämmentynyt kuin Cisse. Tämän ruskeat nappisilmät suorastaan sädehtivät ja hän hymyili leveästi naiselle: ”Deksteri vaan. Sä et oo Alfa kertonu, että sul’ on näin nätti sisko.”

Jojo painoi nyt häveliäästi kätensä poskelleen kuin punastumista esittäen ja kikatti kuin teinityttö: ”’Sisko’! Hih hih!”

Alfa sanoi väsyneesti kuin olisi nähnyt tämän kohtauksen aikaisemminkin: ”Mutsi, älä viitti. Ootsä dokannu tänään?”

Jojo ei ollut välittävinäänkään ja sanoi: ”En mä tän drinkin lisäks mitään ole juonut… vielä. Mutta ehtiihän tässä laittaa bileet pystyyn, kun kerran saatiin näin komeaa seuraa.” 

Nyt Jojo iski silmänsä Beniin ja kokeili kädellään tämän hauista, joka oli normaalikokoisen miehen reiden paksuinen: ”Ja tää kaverihan tässä on ihan miehen kokonen!”

Ben punasteli puolestaan aivan oikeasti ja yritti saada sanoja ulos suustaan: ” Be-Ben. Siis nimi. Mun. Ööh… tota…”

Jojo ei ollut huomaavinaankaan Benin häkeltymistä ja sanoi:  ”Sä olet siis vahvaa, hiljasta tyyppiä. Just mies mun makuuni.”

Ben takelteli: ”Hiljanen. Juu. Siis…”

Tämä alkoi olla jo vähän liikaa. Alfa sanoi terävästi: ”Jätä, mutsi, mun frendit rauhaan. Kyl’ me kohta tästä lähetään.”

Jojo vastasi raukealla äänellä: ”Sä oot, Aleksanteri, aina niinku rautakangen nielly. Kerrankin kun sun vanhalla mutsillas olis jotakin hauskaa.”

Hymypoika Deksteri ehätti tähän: ”Ethän sä mikään vanha oo.”

Jojon ääni liki tihkui hunajaa, kun hän kutitti Deksterin leukaa ja sanoi:  ”Sä oot sulonen. Sun kaveris, Aleksanteri, on herrasmiehiä. Oisinpa mä osannu kasvattaa sutkin semmoseks.”

Alfa sanoi näreissään: ”Just joo.”

Jojo huomasi yhtäkkiä patsaan, joka pilkisti esiin pöydällä olevasta muovipussista ja tarttui siihen tiukalla otteella kuin saaliin kimppuun syöksyvä petolintu. Cisse pani merkille, että nyt nainen oli muuttunut kuin aivan eri ihmiseksi. ”Mikä tää on?” Jojo tiukkasi.

Alfa sanoi: ”Ei paljon mikään.”

Jojo kivahti: ”Älä valehtele mulle! Mä nään ihan omin silmin, että tää on joku antiikkiesine. Etkä sä tällästä huvin vuokses mukanas kanniskele. Mistä sä oot tän varastanu?”

Alfa yritti lepytellä: ”Mutsi…”

Jojo ei hellittänyt: ”Älä sä mutsittele, vaan vastaa, kun sulta kysytään! Mistä sä oot nyysiny tän?”

Cissestä ei ollut koskaan nähnyt Alfaa niin pelokkaana, kun tämä änkytti: ”En mä sitä oo nyysiny, se on…”

Jojo tarttui kiivaana kännykkäänsä ja sanoi: ”Okei, kun vastausta ei kerta tuu, mä soitan poliisin. Ehkä ne saat sut puhumaan.”

Hän oli jo näppäilemäisillään numeron, kun Alfa painoi äitinsä kättä kevyesti ja sanoi: ”Pistä se luuri pois, mutsi. Se on yhen Hannikaisen maahantuontifirmasta. Me vietiin se sieltä tänä iltana. Eikä se jätkä sen perään kysele. Sattuneesta syystä.” Alfa kuulosti pikkupojalta, joka oli pakotettu tunnustamaan särkeneensä ikkunan.

Jojo huudahti: ”Oma poika on varas! Ja niin hyvin kun me yritettiin sut sun isäs kanssa kasvattaa.” Cissen mielestä Jojon vuodatuksessa oli vähintään puolet esittämistä. Alfaan se tuntui tehoavan, sillä tämä painoi päänsä luimistellen hartioidensa väliin ja sanoi hiljaa: ”Älä ny viitti, hei. Ihan oikeesti.”

Jojo ei kuitenkaan vastannut, vaan tarkasteli patsasta ääneti, sitten sanoi: ”Tää on jotenkin kammottavan näkönen. Ihan käy kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Onks tää arvokaskin?”

”On se. Mittaamattoman.”

Jojo sanoi: ”Ja tän sä ajattelit salata omalta mutsiltas! Mutta okei, tehdään nyt näin. Todennäkösesti sä et löydä tälle Suomesta luukuttajaa, joka sais tän eteenpäin. Tää täytyy saada ulkomaille. Mä tunnen pari tyyppiä, jotka vois auttaa. Mutta mä haluan omat provikat tästä.”

Jojo mietti hetken, sitten jatkoi: ”Tää kämppä on paljon velkasempi kuin sä tiedätkään. Sun isästä, siitä paskiaisesta, ei oo mitään apua asiassa. Se törsää kaikki rahansa vaan siihen pikku lumppuun. Ja lisäks mulla on tällä hetkellä muitakin rahareikiä tukittavana. Miks te katotte mua noin?”

Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka oli nyt niskan päällä. Oli kuin jengiläiset olisivat olleet joukko koulupoikia, joille oli yhtäkkiä kerrottu, että heidän hurskas uskonnonopettajansa pyöritti paritusrinkiä.

Alfa katsoi äitiään kuin jotain muukalaista ja sanoi: ”Mä luulin, et’ mä tunnen sut. Kakskyt vuotta ja risat pitäs olla tarpeeks pitkä aika oppia tunteen. Mut’ ilmeisesti ei sit’ tarpeeks pitkä.”

Jojo ei jäänyt kauan miettimään vastaustaan: ”Hei c’mon. Me ollaan kumpikin aikusia ihmisiä ny.”

Hän osoitti kädellään hulppeaa asuntoa heidän ympärillään ja sanoi: ”Sä tiedät, että mä en seiso täällä päivät pääksytysten leipomassa pullaa. Mä tiedän, että mun lahjakas poika ei saa hankittua ittelleen ees peruskoulun päästötodistusta, vaan sekoilee hanttihommasta toiseen ja juoksee yöt pitkin kaupunkia tiirikan kanssa putsaamassa toimistoja.”

Alfa kiemurteli yhä vaikeana: ”Mutsi…”

Jojo kivahti: ”Mä en lopettanu vielä! Luuletsä, että mä olen sokee ja kuuro? Mä oon nähny omin silmin, että sä oot tehnyt huoneestas varaston kuumalle kamalle, jota sä et oo taatusti voittanu arpajaisissa.”

Alfan olisi tehnyt mieli vajota maanrakoon. Jojo sanoi päättäväisenä: ”Toistaiseksi mä en oo sanonu mitään, mutta se touhu loppuu nyt. Mä haluan oman osuuden tai mä meen puhumaan poliisille.”

Cisse puuttui nyt puheeseen: ”Hei Alfa, kuuntele vaan mutsias. Sitä paitsi, jos se tosiaan pystyy auttaan pystin myymisessä, niin kaikkihan me vaan voitetaan tässä.”

Alfasta tuntui kuin hänen kimppuunsa olisi käyty kaikilta rintamilta: ”Älä sä Cisse sekaannu tähän! Mun mutsiako sä nyt sit’ uskot, kun mulle sä sanoit, ettei pysti kelpaa kellekään?”

Jojo sanoi tyytyväisenä: ”Sun kaveris on, Aleksanteri, oikeessa. Mä pystyn auttamaan. Sitä paitsi mitäpä ei äiti oman poikansa eteen tekisi.”

Alfa katsoi äitiään kuin tämä olisi varsinaisen vitsin murjaissut: ”Just joo… Okei, tehään sitten niinku sä sanot. Sä soitat huomenna niille frendeilles, jeesaat meitä pääseen tosta pystistä eroon, ja saat just sen kokoset provikat, ku ite haluat.”

Alfa ei ollenkaan pitänyt tilanteesta, mutta oli pakko perääntyä. Jojo oli ehkä vain bluffannut poliiseilla uhkailemalla. Alfa ei luottanut äidinrakkauteen sen vertaa, etteikö Jojo tosiaan olisi toteuttanut uhkaustaan. Alfa kirosi itseään, että oli antanut ahdistaa itsensä nurkkaan tällä tavalla. Nyt piti vain pelata aikaa.

Alfa kokosi itsensä ja päätti antaa itselleen ja muille jotain muuta ajateltavaa. Hän sanoi äidilleen teeskennellyn hilpeästi: ”Ja nyt vois vähän juhlia. Mä tiedän, että sulla ja Rogerilla on tuol’ hyllys leka vuosikertaviskiä piilossa.”

Jojon ääni oli täynnä hellyyttä (tai ehkä lupaus tulevasta sievoisesta summasta sai hänet herkistymään), kun hän halasi poikaansa ja lepersi: ”Äidin oma Aleksanteri.”

Ben

Alfa ja Cisse istuivat olohuoneessa konjakkilasilliset edessään. Kullankeltainen juoma lämmitti mukavasti ja rentoutti äskeisen kireän sananvaihdon jälkeen. Ben oli jo ehtinyt väsähtää ja veteli autuaana hirsiä sohvalla.

Cisse huljutteli konjakkia lasissaan ja sanoi Alfalle: ”Sä sit’ et tyytyny bisseen ja siihen viskiin, vaan päätit hyökätä suoraan mutsis baarikaapille.”

He alkoivat olla jo hyvässä tuiskeessa. Alfa vastasi: ”Joo, must’ tuntuu, että tätä iltaa mä en kestä enää selvin päin.”

Benin kommentti asiaan oli ainoastaan: ”Krooh… krooh…” Se riitti kuitenkin tärisyttämään koko huonetta, melkein tipauttamaan taulut alas seiniltä.

Alfa oli kuin ällikällä lyöty: ”Tsiisus, tohon kuorsaukseen heräis kuolleetki! Ben sitten tipahti aika nopeesti. Noin isoks mieheks sil’ ei taida olla kovin hyvä viinapää.”

Alfa ei olisi ollut Alfa, ellei tilanne olisi nostanut pikkupirua hänessä esiin. Hän alkoi herätellä sohvalla röhnöttävää Beniä tökkimällä tätä, kutittelemalla ja maanittelemalla: ”Ben, herää! Benjamiini, tuu ottaan konjamiinia!”

Höyhensaarten kutsu oli voimakkaampi kuin mitkään herättämisyritykset. Ben kommentoi edelleenkin vain:  ”Krooh… krooh…” Ja taas seinät tärisivät.

Cisse sanoi: ”Anna sen koisata. Sil’ on ollu raskas päivä. Niinku meil’ kaikil’.”

Alfa oli jo menettänyt mielenkiintonsa Benin kiusaamiseen ja kysyi: ”Mihi muuten toi Deksteri meni? Älä ny vaan sano, että sekin ehti jo sammuu.”

Cisse sanoi: ”Viimeks, ku mä näin, se näky bamlaavan sun mutsis kanssa tuol’ keittiös.”

Alfa ei ollut uskoa korviaan. ”Mitähän niilläki on muka puhuttavaa? Ghettostara-Deksteri varmaan haluukin kuulla mutsin uusist’ rakennekynsist’ ja Tallinnan kauneusklinikoista”, hän tokaisi ivallisesti.

Cisse puolusteli: ”Deksteri on diplomaatti. Se heittää läpänderiä kenen kanssa tahansa, vanhojen mummojenkin.”

Alfa luovutti: ”No, siinähän heittää. Ei liikuta mua. Mä meen parvekkeelle spaddulle.”

Hän nousi nojatuolistaan hieman huojuen ja jätti melkein tyhjän konjakkilasinsa pöydälle.

Cisse nousi nyt myös, mutta otti oman lasinsa mukaan: ”Mä tuun kans. Mä voin tarjoo röökin.”

Alfa

He sytyttivät savukkeet. Viileä yöilma tulvahti avoimien parvekelasien takaa ja sekoittui pian tupakansavuun. Kaupunki avautui alhaalla kuin mustana niittynä, jolla kasvoi loputtomina riveinä keltaisina ja punaisina hohtavia valokukkia.

He polttelivat kaikessa rauhassa. Jonkin ajan kuluttua hiljaisuus alkoi tuntua vaivaannuttavalta, joten vain jotain sanoakseen Cisse kysyi: ”Mitä muuten sille ruskeetukkaselle gimmalle tapahtu, jonka kanssa sä olit, oliks sen nimi ny Jessica?”

Alfa sanoi kuivasti: ”Mutsi ei tykänny siitä.”

Cisse kysyi: ”Sä siis jätit sen mutsis takia? Ihan oikeesti?”

”No, se juttu kuivu vaan kokoon muutenki. Ei siinä sen ihmeempiä”, Alfa vastasi lakonisesti.

Cisse sanoi: ”Sääli, se oli ihan asiallinen kissa.”

”Niitä tulee ja menee. Ei kaada mun maailmaa.”

Alfa ei vaikuttanut kovin innostuneelta tästä puheenaiheesta, joten Cisse päätti vaihtaa toiseen ja sanoi: ”Mun faija oli ylpee, kun mä pääsin kiekkojunnujen maajoukkueeseen. Siks kai mun oli pakko mokata koko juttu. Mä vedin lärvit yhellä pelireissulla ja mut lähetettiin kotiin. Se oli mun lätkäura sit siinä. Äijä oli tosi raivona. Mä luulen, että mä tein sen tarkotuksella. Koska en mä tienny, pelasinks mä itteni vai faijan vuoks.”

Isä oli monta kertaa tehnyt Cisselle selväksi, että poika oli hänelle pettymys. Viimeiset pari vuotta Cisse oli nukkunut muiden sohvilla, missä milloinkin. Isä oli sanonut, että kotiin ei ole tulemista ennen kuin Cisse ottaa itseään niskasta kiinni. Tämän varmistamiseksi huvilakaupunginosassa sijaitsevaan kotitaloon oli vaihdettu lukot. Tämä ei estänyt Cisseä. Cisse osasi kiivetä sisään ikkunoista, kävi aina kun tiesi vanhempien olevan poissa kotoa, ja oli näillä reissuilla verottanut jääkaapin ohella isän kassakaappia. Isä varmaankin aavisti jotain, mutta ehkä äidin ansiosta asiasta ei noussut sen suurempaa meteliä. Isällä oli muutenkin tarpeeksi päänvaivaa firmansa asioiden kanssa.

Äitiään Cisse tapasi joskus harvoin jossain kahvilassa, silloinkin salaa isältä. Äiti oli kiltti ja hyväntahtoinen eikä hänestä ollut panemaan vastaan, jos Cissen isä oli kerran päättänyt jotakin. Äiti halusi aina antaa Cisselle hieman rahaa, pelkäsi pojan näkevän nälkää, mutta Cisse oli johdonmukaisesti kieltäytynyt kaikista avustuksista ja sanonut tulevansa toimeen omillaan. Ei hän kyllä tiennyt, kauanko voisi jatkaa näin. Kyttien kanssa oli tullut tarpeeksi läheltä piti -tilanteita. Ehkä sitten, kun hän olisi öisillä reissuillaan kerännyt itselleen jonkinlaisen pesämunan, hän alkaisi itsekin yrittäjäksi… tai alkaisi opiskella… tai muuttaisi ulkomaille… tai… Oli helpompi elää päivästä päivään kuin ajatella tulevaisuutta.

”Tosi jäätävää”, Alfa kommentoi poissaolevana. Cisse ei tiennyt, oliko Alfa edes kuunnellut, mitä hän oli puhunut.

Cisse päätti kuitenkin toiveikkaasti jatkaa, kun oli ensin ottanut siemauksen lasistaan: ”Tää konjakki kolahtaa muuten tosi tehokkaasti lanttuun. Mä alan olla jo aika kaasus.”

”Niin mäkin”, Alfa sanoi.

Cisse huokaisi: ”On tää vaan elämää. Jostain tämmösestä mä oon aina uneksinu. Penthouse pilvenpiirtäjän huipulla Nykissä. Mä istun siellä siemailemassa konjakkia lämpimänä kesäiltana ja kuuntelen vanhaa soulia. Alhaalla kadulla vaan kyttäautojen ja ambulanssien sireenit ulvoo, mut’ mä oon kaiken sen skeidan yläpuolella.”

Jostain syystä Alfa tuntui nyt havahtuvan konjakin tuomasta raukeudesta, ikään kuin ottavan ryhdikkäämmän asennon ja sanoi: ”Sä elät päiväunis. Mä en ole haaveilijatyyppi. Ne on muut, jotka haaveilee. Mä otan todellisuuden vastaan niinku se on. Ja mun todellisuus on kivikovaa. Se on turpaan vetämistä ja turpaan ottamista.”

Alfan silmiin oli tullut äkkiä terävä katse: ”Sitä joko lyö takasin tai väistää, mutta joka suunnalta niitä iskuja satelee. Ja mä oon se koira, jota on potkittu päähän vähän liikaa, mut’ mä oon oppinu käyttään mun hampaita.”

Cisse kysyi: ”Mitä sä meinaat? Kuka sua muka lyö?”

”No, jengi yleensä. Eikä niitten tarvi käyttää siihen ees nyrkkejä. Pelkkä katse riittää.”

Cisse oli nyt ihmeissään: ”Ai jaa? Kui?”

Alfa jatkoi synkkänä: ”Joka paikassa, mihin mä meen, ihmiset luo muhun sellasia paskasia katseita. Ne kyylää mua. Niinku esimerkiks kaupan kassa. Se ei sano mitään, mut’ selvästi näkee, mitä se ajattelee. Tajuutsä? Että toi jätkä on tosi friikki, tosi pelle. Et’ se halveksuu mua, se pitää mua naurettavana. Ja mikä se sitten ite on? Pelkkä kaupan kassa! Et’ ei oo paljon varaa tuomita!”

”Ei sua, Alfa, kukaan kyylää”, Cisse yritti väittää vastaan hämmentyneenä.

Alfa oli kuitenkin itsepintainen: ”Sä et oo ollu siellä, sä et oo nähny, sä et voi tietää. Mut mä vastaan siihen kyyläämiseen vihalla. Koska ihminen voi feikata rakkauden, se voi teeskennellä, et’ se oikeesti välittää muista. Mut’ ei se voi feikata vihaa. Siin’ mieles viha on aito tunne.”

”Mulle se on ainakin ehkä aidoin tunne, mitä mä oon koskaan tuntenu. Koska jonkun kimman kans voi teeskennellä, että rakastaa sitä, mut’ sitten jälkeenpäin tajuu, et’ se kaikki oli pelkkää feikkiä. Mut’ viha on todellista.”

Cisse ei tiennyt, mitä sanoa. ”Sä et voi oikeesti uskoo tohon”, hän yritti väittää vastaan.

Se oli turhaa, sillä nyt Alfalla oli silmissään katse, joka lähenteli jo maanista. Cisse huomasi, että Alfa oli muuttunut jäykäksi kuin rautakanki, käsi hakeutui nyrkkiin, silmissä säkenöi: ”Jos ihmiset vihaa ja halveksii mua, niin mä vastaan siihen kaksinkertasesti. Vähintään. Mä pystyn repiin ne palasiksi pelkällä katseella. Ne yrittää murskata mut, mut katotaan vaan, kuka murskaa kenet.”

Cisse sanoi: ”Mä meen hakeen lisää juotavaa.”

Hän nousi ja meni sisälle. Alfa tuskin edes huomasi tätä ja jäi parvekkeelle katselemaan alas.

Roger

Alfa huikkasi Cisselle parvekkeelta: ”Hei, taksi pysähty just tän talon eteen. Sielt’ tuli ulos joku tyyppi, mutta mä en erota täältä asti, kuka.”

Cisse oli juuri saanut kaadettua lasin täyteen ja sanoi: ”No, entä sitten? Joku sun naapureista on ollu bilettämässä, vetäny lärvit ja seilaa ny laitamyötäsessä kotiin.”

Alfa tuli sisään parvekkeelta ja näytti oudon pelokkaalta: ”Joo joo, mut’…”

Cisse sanoi: ”Et kai sä vaan oo jotenkin sätky? Jos se ois kyttäauto, nii sit’ voiski olla vähän huolissaan, mut ku ei.”

Alfan ainaiseen itsevarmuuteen oli tullut särö. Siltä ainakin Cissesta tuntui. Alfa sanoi: ”Emmä tiä. Mua vaan on vaivannu kummallinen tunne koko illan siitä asti, kun me vietiin se pysti. Et’ mä oon ilonen, jos me päästään siitä pian eroon.”

Cisse naurahti: ”Sähän ite sanoit, ettet sä usko mihinkään kirouksiin tai muihin kummitusjuttuihin. Relaa, äijä. Me klaarattiin tää keikka ookoo, kukaan ei lähteny perään, ja jos joku näkikin meiät, ei se ois voinu mitenkään hiffata koko kupletin juonta. Ja kohta me kylvetään rahassa.”

Alfaa alkoi nolottaa. Huolella rakennetun naamion takana oli sittenkin vain pelokas pikkupoika: ”Niin, niin. Sä oot oikees. Mua vaan jäi vaivaamaan se Jaken juttu. Et’ mikä…”

Avain kävi ulko-ovessa. Pojat hätkähtivät.

Alfa sanoi: ”Kuka sieltä ny on tulossa? Eihän tänne oo kellään avainta, paitsi…”

Ovi aukesi. Sisään astui leveäharteinen keski-ikäinen mies kalliissa vaaleanruskeassa kangaspoplarissa. Miehellä oli hyvin ruskettuneet ja ahavoituneet kulmikkaat kasvot ja lyhyeksi leikatut, hieman kihartuvat oljenvaaleat hiukset. Jäänsiniset silmät verestivät ja niiden katseessa oli jotain outoa. Kauluspaidan napit oli jätetty auki ja rehottavien rintakarvojen seassa välkkyi kultaketju tai ainakin sellaisen jäljitelmä. Käsivarret pullistelivat takin hihojen alla. Tyyppi liikkui ja elehti jotenkin kummallisen nykivästi. Hänellä oli täysi vauhti päällä.

Mies huomasi nyt, että paikalla oli muitakin ja kuulutti oman sisääntulonsa kuin sirkustirehtööri. Miehen ääni oli käheänkarhea, silti jollakin tavalla öljyinen. 

”Äänd hiös Dzohni! Hyvää iltaa, gu afton, miina daamer o härrar. Finland, döö puants. Mitä, täällähän näkyy olevan bileet pystyssä. Eikä mua oo kutsuttu. Teidän olis pitäny lähettää Posti- ja Lennätinhallituksen kirjekyyhkynen tuomaan sanoma. Osoite: johtaja Routser Männistö, Queen’s Bottom Bar, Tsadi, Finland. Tai mikä tahansa muu laatujuottola kantakaupungin alueella. Rahalla saa, hevoselta pääsee. Eiku…”

Alfa näytti yllättyneeltä ja huudahti: ”Roger! Me ei odotettu sua tänä iltana. Mutsi sano, että sä oot bailaamassa jossain…”

”Armas äitis oli aivan oikeassa, Aleksanteri, mah mään. Mä vietin todellakin laadukasta iltaa luonnonkauniin kaupunkimme lihapatojen ääressä, mutta nyt mä olen viikinkipäällikön tavoin purjehtinut takasin auvoisaan kotisatamaan.” 

Miehen puhe papatti konekiväärivauhdilla. Cisse ihmetteli, ehtikö tämä ollenkaan vetää henkeä välillä.

”Mun vanhat haukansilmät huomaa heti, että täällä juhlitaan. Onks fiestan perimmäisenä syynä heeroksemme kunniakas kotiinpaluu vai onks juhlamenoihin kenties jotain muuta aihetta, siitä käyn ottamaan mä nyt selvää.”

Alfa oli muuttunut selvästi varautuneeksi, piti tarkkaan silmällä miehen jokaista liikettä, pakotti kuitenkin itsensä olemaan liioitellun ystävällinen tätä kohtaan: ”Joo, ota rotsis vaan pois ja paina puuta. Kaadanks mä sulle jotain juotavaa?”

Cisse olisi jopa voinut kuvitella, että Alfa pelkäsi miestä.

Roger vastasi monimielisesti: ”Miten jaloa, että mun silmäterän ja elämän valon esikoispoika tarjoaa mulle näin auliisti sijaa kauniissa kodissaan.”

Roger elehti nyt liioitellun teatraalisesti ympärilleen kuin jokin katuojasta noussut syrjäkujien Shakespeare-näyttelijä: ”Vois jopa luulla, etten mä milloinkaan aikaisemmin ole astunut sisään tähän loisteliaaseen murjuun, joka on niin aistikkaasti sisustettu räikeällä kitschillä ja mauttomalla bling-blingillä… niin kuin nykyajan nuoriso sanoo.”

Alfan äidin posliinikoirat, kromiputkiset huonekalut ja retrotyyliset Miami Vice -henkiset pastellivärit oli kieltämättä tarkoitettu antamaan vaikutelma vauraasta elämäntyylistä. Onnistumisprosentti oli kuitenkin samaa luokkaa kuin lähiökapakan karaoke-illassa esitetyllä ooppera-aarialla.

Alfa yritti puolustella: ”Roger…”

Roger katsoi nyt parhaaksi taktisesti vetäytyä esittämästään syytöksestä: ”Mutta! Älkäämme antako pikkuseikkojen häiritä tänä iltana. Virvoke tosiaan maistuis, arvon nuori herra.”

Alfa lähti hakemaan puhdasta juomalasia.

Cisse oli yrittänyt pysytellä mahdollisimman huomaamattomana, mutta pahaksi onneksi jäänsinisten silmien hieman harittava mutta terävä katse osui nyt häneen. Cisse vavahti hieman, kun mies kosketti hänen käsivarttaan hieman liiankin tuttavallisesti.

”Kappas vain. Siinähän on toinenkin vetreä nuorukainen. Ei kruununperijä Aleksanterin aseenkantaja kuitenkaan?”

Cisse kuuli itsensä vastaavan juuri äänenmurroksen saaneen teinin honottavalla äänellä: ”Moi, mä oon Cisse.” Samalla hän nosti kömpelösti kämmenensä tervehdykseksi. Hänen hartiansa nytkähtivät vaivaantuneesti.

Roger maisteli nimeä suussaan kuin ei olisi kuullut moista ennen: ”Cisse, Cisse. Kissa tosiaan, kolli-sellainen ja parhaassa saalistusiässään näemmä. Ihme kyllä suuresti kunnioitettu kuningattaremme Jojo ei oo vielä napannu tätäkin kulkukattia karvaisten kulkijoiden kokoelmaansa.” 

Mies tarkasteli Cisseä hetken läpikuultavan sinisillä silmillään kuin arvioiden uhkaa omalle reviirilleen. Sitten hän päätti, että ainakin tällä hetkellä poika olisi vaaraton ja jatkoi: ”Mistä puheen ollen, missä arvon valtiattaremme oikein piileksii? Ei suinkaan hän ole vielä tähän aikaan menny yöpuulle?”

Roger pälyili turhaan hovin kuningatarta. Sitten hän alkoi hyppelehtiä tuskaisesti yhdellä jalallaan kuin kurki soitimella: ”Mutta ai helkkari, ny mun on pakko käyttää mukavuuslaitoksen palveluksia. Älkää poitsut karatko mihinkään sillä aikaa.”

Roger tarttui vessan ovenkahvaan — se oli koristeltu jollakin valossa välkehtivällä materiaalilla, joka ainakin näytti timantilta tai kristallilta — ja sulki oven.

Cisse puhui hiljaa Alfalle, joka oli tullut juuri takaisin avaamattoman pullon kanssa: ”Voi jumalauta, mikä tyyppi. Onks toi aina tollanen?”

Alfan ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: ”Et sä huomannu, että se on pihalla ku lumiukko? Pupillit on niinku lautaset. Se on vetäny jotain piriä. Ehkä se snorttaa tuol’ toiletis viel’ nokat spägää.”

Kuului veden kohina, kun vessa vedettiin ja putket lauloivat hetken lauluaan.

Alfa kuiskasi: ”Se tulee takasin! Nyt lärvi umpeen!”

He kuulivat, kuinka vessan ovi nykäistiin auki, mutta Rogeria ei näkynyt eikä kuulunut. Hetken päästä tämä kuitenkin köpötteli takaisin heidän luokseen ja sanoi: ”Hei, tuolla sohvalla kuorsaa joku mies ja haisee pahalle. Oikee lihavuori näky olevan. Onks se teidän frendejä ja?”

Cisse rykäisi saadakseen äänensä hieman matalammaksi ja sanoi: ”Se on yks Benkku vaan.”

Roger väänteli hajamielisesti nimeä kielellään: ”Benkku juo brenkkuu. No, toivottavasti se ei piere koko sohvaa hajalle. Älkää vaan sytyttäkö tulitikkua sisällä. Hei, Aleksanteri, sä voisit kaataa mulle lisää.”

Alfa totteli vanhempaa miestä hieman liiankin innokkaasti. Saatuaan lasinsa täyteen Roger otti siitä kunnon hörppäyksen. Mies alkoi möristä viskibassoäänellä ja heiluttaa tahtia avokämmenellään kuin jokin räkälöiden operettisankari: ”Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa mä surullisen tarinan, joll’ ei oo vertoa…”

Sitten Roger vaikeni äkkiä ja kysyi hieman sopertavalla äänellä: ”Miks te pojat ootte niin hiljasia? Veiks kissa kielen?”

Alfa vastasi nopeasti ja teeskenteli haukottelevansa: ”Ei, kun meillä on ollu vaan niin pitkä ilta. Pitäisköhän tässä kohta mennä nukkumaan?”

Roger ei halunnut kuullakaan mistään tällaisesta.

”Nukkumaan? Kuka ny nukkuun haluu? Rupatellaan tässä vähän aikaa. Oonks mä Aleksanteri kertonu sulle niistä ajoista, kun mä harrastin voimannostoa? Mä kävin kilpailuissakin, mutta sitten mä kärähdin. Kaikki niitä anabolisia veti, mut mä vain jäin kiinni. Emmä ollu kuin joku teidän ikänen. Oli ne aikoja ne.” Roger jännitti hauistaan näyttääkseen, että kyllä täältä papua löytyi vieläkin.

Varmaan joskus 70-luvulla, Cisse mietti. Siis esihistoriallisella aikakaudella, josta oli kuullut kyllästymiseen asti juttuja faijaltaan. Tämä oli jopa ristinyt hänet lempibändinsä basistin mukaan. Cisseä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Alfa sanoi Rogerille: ”Joo, kiinnostavia juttuja, mut me ollaan tosiaan ihan poikki jo”, ja oli taas esittävinään haukotusta ja venyttelevinään käsivarsiaan ilmassa.

Roger tiuskaisi: ”Mitä ihmeen inisijöitä!” Sitten hän rauhoittui hieman ja huitaisi alistuneesti kädellään: ”No, menkää nyt sitten puremaan sitä tyynyä. Mä voisin käydä vähän kattomassa, miten se Jojo jakselee. Jos sekin on jo höyhensaarilla, niin mä voisin vähän kutitella sitä. Jos se siitä vähän virkois, heh heh.” 

Rogerin kasvoilla oleva ilme suorastaan kuvotti Cisseä. Mitä lie Alfa siitä ajatellut.

Roger lähti köpöttelemään kohti Jojon makuuhuonetta. Kun tämä oli päässyt pois kuuloetäisyydeltä, Cisse huokaisi: ”No, huh huh.”

Alfa kumartui häntä kohti kuin salaliittolainen, edelleenkin peläten että Roger kuulisi heidän puheensa: ”Onneks se tuntu olevan hyvällä tuulella tänään.”

Tänä iltana Alfa oli alkanut vaikuttaa joltakin aivan eri ihmiseltä kuin jonka Cisse oli oppinut tuntemaan niinä parina vuotena, jolloin he olivat pyörineet kimpassa. Entinen Alfa ei ollut koskaan pelännyt mitään. Hän oli aina ollut valmis käyttämään nyrkkejään saadakseen haluamansa. Hän oli uskaltanut haistatella teollisuusvartijoille ja kytille. Loputon itsevarmuus, määrätietoisuus ja johtajan otteet olivat poissa.

Cisse kysyi: ”Meinaatsä, että… Hei, missä Deksteri on?”

Alfa ja Cisse vilkaisivat toisiaan ääneti, sitten ponnahtivat äkkiä ylös pöydästä ja syöksyivät Rogerin perään.

”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARGHHHH!”

Se oli Rogerin ääni.

He olivat samassa Jojon makuuhuoneen ovella. Roger seisoi siellä raivosta täristen. Syykin selvisi, miksi.

Roger oli yllättänyt Jojon ja Deksterin. Nämä olivat Jojon suuressa parisängyssä. Vaatteet lojuivat lattialla hujan hajan. Näky tuntui Cissestä epätodelliselta.

Jojo ja Deksteri katsoivat Rogeria kuin tämä olisi ollut raivostunut karhu, joka tulee maanantai-iltapäivänä vastaan ostoskeskuksen käytävällä.

Jojo yritti vetää peittoa suojakseen. Hän änkytti: ”M-mä voin selittää tän, Roger.”

Roger karjui: ”Tässä mitään selityksiä tarvita! Ja sä kolli, sä tuut mun mukaan!”

Roger kiskoi Deksterin ylös sängystä. Poika kiskoi itsensä irti miehen otteesta ja sai vedettyä lattialla lojuvat bokserit jalkaansa. Roger sai Deksterin uudestaan otteeseensa ja riuhtoi tätä käsivarresta: ”Mähän sanoin, että sä tuut mukaan!”

Jojo oli noussut sängystä ja veti nyt kylpytakkia päälleen.

”Jätä se poika rauhaan. Se ei oo tehny mitään pahaa”, Jojo yritti, mutta yhtä hyvin olisi voinut puhua kiviseinälle.

Alfa yritti pysäyttää Rogeria. He olivat suunnilleen saman pituisia, mutta rotevampi Roger oli vahvempi. Hän sysäsi Alfan raa’asti sivuun. Alfa kaatui selälleen lattialle. Nyt Roger nosti Deksterin harteilleen kuin jauhosäkin. Hän kantoi helposti tätä keskimittaista lyhyempää, hoikkaa poikaa, joka turhaan yritti päästä pois miehen otteesta.

Deksteri huusi: ”Cisse! Alfa! Auttakaa!”

Cisse yritti vuorostaan tulla apuun, mutta Roger potkaisi häntä kivuliaasti sääreen kuin äkäinen muuli. Cisse voihkaisi ja jäi tuskissaan irvistäen nojaamaan seinää vasten. 

Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Roger syöksyi parvekkeelle Deksteriä yhä selässään kantaen. Jojo seurasi perässä kylpytakissaan. Nainen piteli nyt molemmissa käsissään atsteekkipatsasta. 

Roger karjaisi ja pyöritti Deksteriä päänsä yllä kuin moukarintyöntäjä vauhtia ottaen. Sitten hän heitti Deksterin parvekkeen laidan yli. Tämä ehti vielä huutaa kauhusta. Samalla hetkellä Jojo iski kaikin voimin patsaan Rogerin takaraivoon. Roger kaatui lattialle ja jäi siihen verissään makaamaan. Tummanpunainen lammikko hänen päänsä alla alkoi hitaasti levitä lattialla.

Myös Jojo lysähti lattialle ja jäi nyyhkyttämään siihen. Cisse sai hoiperreltua itsensä parvekkeen kaiteen luokse ja katsoi alas. Sitten hänen oli vain katsottava poispäin. Alfa sai itsensä kaiteen ääreen ja näki saman, minkä Cisse. Molemmat seisoivat siinä pitkän aikaa hiljaa sanomatta mitään. Vain edelleen lattialla kyykistelevän Jojon nyyhkytykset olivat kuultavissa. 

Alfa sai lopulta puhuttua: ”Cisse…”

Cisse sanoi hiljaa: ”Niin…?”

Alfa sanoi: ”Meidän on lähettävä täältä.”

Cisse oli edelleenkin kuin transsissa: ”Mitä?”

”Meidän on lähettävä. Kytät on pian täällä.”

Cisse alkoi vähitellen havahtua: ”Joo… joo… Entä… patsas?”

Alfa poimi patsaan lattialta makaavan Rogerin vierestä ja tarkasteli sitä hetken. ”Ehjä. Lähetään”, hän sanoi.

Cisse kulki Alfan vieressä ontuen. He vilkaisivat lattialla nyyhkyttävää Jojoa, joka ei tuntunut näkevän eikä kuulevan mitään, sitten edelleen sohvalla kuorsaavaa Beniä.

”Entäs noi?”

Alfa sanoi: ”Mutsi toipuu. Sen se osaa. Se osaa myös selittää asiat kytille parhain päin. Ben ei oo nähny eikä kuullu mitään. Sitä ei voi syyttää mistään. Jos se ees yrittää selittää niille jotain patsasjuttua, kytät vaan nauraa sille. Usko mua. Mä tiän tän.”

”Entäs Roger?”

”Mitä välii. Mennään.”

Cisse

He olivat nyt kadulla. Viileä yöilma tuntui hieman selvittävän päätä, haihduttavan alkoholihöyryjä. Silti kaikki tuntui edelleenkin epätodelliselta. Cisse yritti mielessään hahmottaa illan tapahtumia. Kaikki oli yhtä muodotonta möykkyä. Oli kuin he olisivat menneet Hannikaisen liikkeeseen jossakin edellisessä elämässä, monia vuosia sitten. Hänelle ei ollut koskaan ennen tapahtunut mitään tällaista. Kaikki oli nyt peruuttamattomasti muuttunut. Hän ei enää saisi edellistä elämäänsä takaisin. Ne olisivat kaikki menneitä, parempia aikoja, iäksi menetettyjä. Kipu Cissen jalassa tuntui sykkivän, kuin leviävän aaltoina jotka vähitellen heikkenivät, sitten voimistuivat jälleen. 

Cisse ajatteli Deksteriä, nauravaista kaveria joka oli jollakin oudolla tavalla osannut aina keventää tunnelmaa, kun jutut olivat alkaneet käydä liian rankoiksi ja totisiksi. Muistot Deksteristä tulivat nopeina välähdyksinä. Yleensä niissä oli kesä ja aurinko paistoi. Oltiin rannalla jätkien kanssa, heiteltiin palloa, Deksteri syöttämässä samalla leveästi virnistäen. Tai kaikki he kolme juoksemassa kyttiä karkuun kadulla: silloinkin Deksteri oli vain nauranut koko touhulle. Nyt sitä, mitä tästä oli jäljellä nostettiin kankaan alle peitettynä ambulanssiin vain jossain parin korttelin päässä. Kaikki oli ollut epäreilua. Tunne jostakin pohjimmaisesta epäoikeudenmukaisuudesta alkoi voimistua ja tuntua kuristavana rinnassa.

Alfa kanniskeli likaiseen, ryppyiseen muovikassiin kätkettyä patsasta. Nyt he kuulivat poliisiauton sireenin ulvontaa, joka voimistui vähitellen.

”Eipä kytillä kauan kestäny. Yleensä ku hätäkeskukseen soittaa, menee ikuisuus ennen ku auto ilmaantuu paikalle. Rikkaan jengin mestoille ne tulee hetkessä. Miks sä oot noin hiljane?”

Cisse sanoi penseästi: ”No, mitäs luulisit?”

”Hei, ei se ollu mun syy, että Deksteri delas.”

”Et sä sitä ainakaan hirveesti näytä surevan.”

”Mitä se ketään hyödyttää, jos mä alan tässä vollottaa? Ei mulla oo varaa surra ketään tai mitään. Jonkun täytyy pitää pyörät pyörimässä koko ajan. Ja se joku olen mä.”

”Ai jaa.”

”Deksteri oli yks parhaista, mut en mä sitä nyyhkimällä takasin saa. Luuletsä, että jengiä ylipäätään liikuttaa, kun yks ihminen kuolee?”

Alfa mietti hetken, sitten täsmensi: ”Ei ketään muuta kuin sen tyypin frendejä ja perhettä. Ja suuri osa niistäkin unohtaa pian.”

”Mä luulen, että kun mä delaan, joku nauraa paskasta naurua. Muille se on ihan yhentekevää. Muiden bileet jatkuu niinku ennenkin.”

Cisse sanoi: ”Ihanks totta? Ton kaiken mä hiffasin jo viisvuotiaana. Eli mitä sä jätkä oikeen selität?”

”Selitän mitä selitän, mut näin mä jutut nään.”

Cisse ivaili: ”Okei pomo, kiitos lohdutuksen sanoista.”

Alfa sanoi: ”En mä tiennykään, että sä olet tunneihminen.”

Nämä Alfan ainaiset kuivan sarkastiset ja ylimieliset sutkautukset — joka kerta aivan muina miehinä ja ohimennen lauottuina — olivat ennenkin saaneet Cissen raivon partaalle, mutta hän oli osannut pitää mölyt mahassa. Nämä piikit tulivat aina yllättäen muun keskustelun lomassa ja niillä Alfa piti yliotteen muihin, kuin melkein huomaamatta teki muut naurunalaisiksi, kaivoi maata näiden jalkojen alta.

Enää Cisse ei jaksanut leikkiä diplomaattia. Hän kiivastui: ”’Tunneihminen!’ Mulla alkaa vähitellen keittää päässä noi sun jutut!”

Cisse tarttui Alfaa rinnuksista. Alfa pudotti muovikassin maahan ja tönäisi molemmin käsin Cissen irti.

Alfa sanoi: ”Mitä sä oikeen käyt mua kraivelista kii? Koita nyt jätkä vähän jäähtyy. Me ollaan kummakkin ny liian syvällä tässä pelissä, et’ tässä kannattais kenenkään ruveta repeileen.”

Cisse pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän kulki Alfan vierellä kädet puuskassa murjottaen ja alas jalkakäytävään tuijottaen.

Alfalle kaikki oli ollut vain ikävystyneen rikkaan kakaran ajanvietettä ja kapinointia vanhempia vastaan. Ei Alfa edes tarvinnut niitä rahoja, kunhan sai jotain lisäjännitystä ja viihdykettä tylsään elämäänsä. Niiden takia Deksteri oli nyt kuollut. Tietysti Deksteri oli tehnyt typerästi, kun oli mennyt sänkyyn Alfan äidin kanssa, mutta ei se oikeuttanut tämän tappamista. Cisse tunsi ääretöntä katkeruutta. Miksi hänen ikäpäivänä oli pitänyt lyöttäytyä yhteen Alfan kanssa? Tämä ei välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. He olivat olleet pelkkiä pelinappuloita, joiden avulla Alfa pääsisi omiin tavoitteisiinsa. Heidät saattoi uhrata kuten Deksteri oli uhrattu eikä se liikuttaisi Alfaa pätkääkään.

Alfa sanoi: ”Me pidetään ny lähiajat matalaa profiilia. Mä alan vähitellen ettiä luukuttajaa tälle pystille. Mä luulen, että mulla on joku haju niistä tyypeistä, joita mutsi tarkotti. Mä otan niihin yhteyttä.”

”Mutsi ei puhu kytille muuta ku, että Rogeri tappo Deksterin eikä siihen sekaantunu muita. Ja kun me annetaan sille ne pienet provikat, sillon se ainakin pysyy hiljaa. Sit’, ku me saadaan ne fyrkat, me voidaan tehdä, mitä me vaan halutaan. Sitä ennen mulla on viel’ pari varmaa keikkaa tiedossa… Mitä sä oikeen naurat?”

Cissen kasvoille oli levinnyt niin leveä virnistys, että Alfa luuli jo tämän seonneen.

Cisse sanoi: ”Sua. Mä nauran sua. Et’ miten hyvin sulla oikeen on palikat koossa. Jengiä saa tippua ympäriltä vaik’ kuinka, mutta Alfa se vaan visioi ja suunnittelee.”

”No, entä sitten? Jonkun täytyy pitää tääkin jengi kasassa.”

”Niin, mikä jengi? Ellet oo sattunu huomaamaan, tässä sun niin sanotussa jengissä rivit on päässy kummasti harventumaan viime aikoina.”

”Me otetaan uusia tyyppejä mukaan tietysti. Mä…”

”Mut’ sittenhän se ei oo enää Aakkosjengi, vai mitä?”

Cisse nauroi nyt niin hysteerisesti, että Alfa tunsi itsensä noloksi, sitten alkoi vähitellen raivostua.

”Nyt jätkä jumalauta, turpa kiinni tai mä…”

”Tai sä mitä? Pyydät mutsin apuun?” Cisse hirnui ivallisesti, mikä raivostutti Alfaa yhä enemmän. Nyt oli Alfan vuoro puolestaan käydä Cisseä rinnuksista kiinni. Molemmat tönivät toisiaan kaksin käsin rinnuksiin ja valmistautuivat tappelemaan.

Alfa huusi: ”Sä oot kuittaillu ja aukonu mulle päätä koko ajan, koska sä ite haluat olla tän jengin pomo!”

Cisse huusi: ”Älä ny unta nää! Sä tässä oot koko ajan leikkiny jotain suurta johtajaa! Vittu, mä oon ollu idiootti, kun mä oon kuunnellu sun typeryyksii ja menny niihin mukaan! Mut se pelleily loppuu just ny!”

Alfa ja Cisse kävivät painiksi. Kamppailua jatkui kauan. Kumpikin oli omalla vuorollaan niskan päällä. Lopulta näytti siltä, että Alfa voittaa, mutta tappelu oli käynyt tässä vaiheessa jo liian epätoivoiseksi. 

Henkensä puolesta kamppaileva Cisse sai käsillään kuristusotteen Alfan kaulasta eikä hellittänyt otettaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Alfa jäi liikkumattomana makaamaan asfaltille. 

Cisse muuttui hysteeriseksi, kun tajusi, mitä oli tehnyt. Cisse alkoi itkeä lohduttomasti samalla, kun yritti turhaan elvyttää ja ravistella Alfaa, joka oli jo kuollut.

Cissen ääni särkyi ja katkesi nyyhkytyksiin: ”Hei, Alfa, herää! En mä tarkottanu! Kyl’ sä saat olla pomo! Myydään me se patsas! Herää!”

Lopulta Cisse luovutti. Hermot laukesivat ja Cisse oksensi. Suupielensä pyyhittyään hän jäi asfaltille istumaan Alfan ruumiin viereen. Sitten hän havahtui kuullessaan lähistöltä puhetta, tajusi että heidät on nähty. Cisse poimi maasta muovikassin patsaineen ja lähti hoiperrellen konkkaamaan eteenpäin jalka edelleen jomottaen Rogerin antamasta potkusta. Lopulta hän ampaisi eräänlaiseen puolijuoksuun, minkä verran kipeällä jalallaan pääsi eteenpäin.

Jonnet

Jumalat eivät tarvinneet oikeutusta toimilleen, olivatpa ne miten julmia ja epäoikeudenmukaisia tahansa.

Cisse ontui yksinään katua eteenpäin ryppyistä muovikassiaan raahaten. Suu oli kuin santapaperia, kuivunut hiki maistui suolana huulilla, silmiä särki, jalan lisäksi kaikkia jäseniä pakotti nyt, vatsalaukussa oli ontto tunne, heikotti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sata vuotta hereillä. 

Minne hän nyt menisi, mitä tekisi? Kytät olisivat pian hänen perässään. Ehkä niillä oli jo nyt haku päällä. Hän kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat piilopaikat. Lopulta hän päätti, että oli paras vain antautua, kertoa kaikki. Hän kävelisi lähimmälle poliisiasemalle eikä enää välittäisi, mitä hänelle sen jälkeen tapahtuisi. Eivät asiat enää tästä pahemmiksi voineet muuttua.

Aamu alkoi vähitellen valjeta. Linnut kävivät puissa vuoropuheluaan.
Lähistöllä joku varhainen raitiovaunu aloitti kolistelunsa. Cisse itki välillä hieman, sitten ryhdistäytyi taas. Hän kuuli askelia ja näki edessään neljä noin kymmenvuotiasta poikaa värikkäissä lippalakeissaan ja scoot-lautojensa kanssa temppuillen.

Ensimmäinen poika kysyi häneltä kimeällä esimurrosikäisen äänellä: ”Hei, onks sulla heittää röökiä?”

Cisse sanoi: ”Joo, on mulla…” Hän kaiveli taskujaan turhaan etsien. ”Ei vitsit, ne jäi sinne Alfan mutsille. Ja miks mä ton ikäsille röökiä antasin? Eiks teidän pitäs olla kotona nukkumassa? Tietääks teidän vanhemmat, että te ootte tähän aikaan ulkona?”

Ensimmäinen poika kivahti hänelle: ”Mitä se sulle vitun homo kuuluu?”

Pojan piipittävä ääni olisi toisissa olosuhteissa ollut huvittava, mutta jotenkin Cisseä ei jaksanut naurattaa.

Cisse sanoi: ”Oletpas sä kohtelias nuorimies.” Se oli ensimmäinen asia, mikä hänelle tuli mieleen. Ei hän yrittänyt olla nokkela tai vitsikäs. Ei hän enää edes jaksaisi olla.

Toinen poika sanoi: ”Pidä sä läski vaan huoli omista asioistas.”

Cisse sanoi: ”Hyvä neuvo. Mä alotankin sen dieetin heti huomenna.” Sekin tuli aivan itsestään.

Kolmas poika sanoi: ”Haluutsä turpaan?”

Cisse sanoi: ”Sulta vai? Mua alkaa ny tosissaan pelottaan.”

Neljäs poika kysyi: ”Mitä sulla on siellä pussissa?”

Cisse alkoi jo saada tarpeekseen: ”No, sehän ei sulle kuulu. Alkakaas jonnet jo kalppia himaan. Mä en ny jaksa leikkiä teidän kanssa.”

Äkkiä ensimmäisellä pojalla oli veitsi kädessään. Ennen kuin Cisse ehti reagoida, poika oli nopealla ranneliikkeellä puukottanut häntä vatsaan. Cisse putosi polvilleen ja muovikassi tipahti hänen kädestään. 

Neljäs poika tarttui muovikassiin ja juoksi kassissa olevan patsaan kanssa pois. Toinen poika otti kännykällään kuvan verissään maassa makaavasta Cissestä. 

Ensimmäinen poika oli itsekin yllättynyt teostaan. Hän pudotti paniikissa veitsen asfaltille Cissen viereen. Pojat pakenivat scoot-laudoillaan.

Epilogi

Television ajankohtaisohjelma haastatteli vehreiden kukkaisistutusten keskellä puutarhurin haalariin sonnustautunutta, kastelukannua kanniskelevaa Beniä.

TV-reportteri oli koko kansakunnan tuntema mediapersoona, luotettava keski-ikäinen mieshenkilö. Kymmenet tuhannet silmäparit seurasivat suosittua ajankohtaisohjelmaa, joka oli erikoistunut tosielämän rikosaiheisiin. Seuraisi mainosten rytmittämä viihdyttävä puolituntinen selvittämättömiä rikostapauksia, verisiä murhia, alamaailman välienselvittelyjä ja suttuista valvontakameran kuvaa.

Televisioiden äärellä oluttölkit sihahtelivat auki. Avattiin naksu-, raksu- ja irtokarkkipusseja. Kotikatsomosta oli helppo kauhistella rikostapauksia ja jakaa kaikkitietävänä tuomarina tekijöille pikatuomioita omalla turvallisella sohvalla istuen. Kalliissa puvussaan reportteri selosti ruudussa vakaalla baritoniäänellään, johon kansa luotti:

”Vuosi sitten kansakuntaa järkytti niin sanottu Aakkosjengin tapaus. Haastattelemme nyt jengin ainoaa henkiinjäänyttä jäsentä, Benjamin Poramaata eli Beniä. Ben, sinä olet ollut nyt puoli vuotta työpalvelussa täällä Vihersalmen siirtolapuutarhassa. Silmissäsi siintää puutarhurin oppisopimus. Melkoinen elämänmuutos rikollisten kuvioiden jälkeen, vai mitä, Ben?”

Kamera siirtyi nyt Beniin. ”Häh häh, mikä ruma läski”, kotikatsomoissa hihkuttiin. ”Shh!” näille vastattiin. Ben puhui yleisöstään välittämättä: ”Mä tykkään kukista. Ne on mun kavereita. Hortensiat, pelargoniat, perennat, pionit, kurjenmiekat… ”

Tässä kohdassa kyynikot naureskelivat ja virnuilivat kotisohvillaan, olutpullon korkit ropisivat kuvaruutuihin.

”Mun entiset kaverit on kuollu. Ne jätkät on mun mielessä joka päivä ja mulla on ikävä niitä, mutta sitä entistä elämää mun ei oo ikävä. Mä tein paljon pahaa, mut’ nyt mä haluan tehdä hyvää.”

Kotikatsomoissa ulvottiin naurusta. Ne, jotka eivät ulvoneet, narisivat kuinka siinä taas yksi paatunut taparikollinen yritti viilata kunnon kansalaisia linssiin väittämällä ”parantuneensa”. Narisijat vaativat rangaistusten koventamista.

Ben jatkoi kuulematta yleisöään: ”Kukaan ei uskonu mua, kun mä puhuin siitä patsaasta. Ne sano, että mä olin keksiny tai kuvitellu sen jutun. Se Jakekin hirttäyty. Alfan mutsi istuu ny vaan kaikki päivät himassa, ei käy enää missään eikä puhu kellekään mitään.” 

”Alfa oli pomo. Mä pelkäsin sitä vähän, vaik’ mä olinkin sitä isompi. Cissestä olis voinu tulla vielä parempi pomo. Deksteri oli sellainen jätkä, josta kaikki tykkäs. Sitä mä vaan ihmettelen, et’ vaikka ne kaikki oli mua fiksumpia, niin miks mä vaan olen enää tässä, ja ne on poissa.”

Ben jäi kastelemaan kukkiaan mehiläisten suristessa auringonpaisteessa. Kotikatsomoissa haukoteltiin ja käännettiin kanavaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Pullojen keräilijät, ja muita lyhyitä

Puolikas

Se tapahtui aivan äkkiä. Luulin jo menettäneeni järkeni. Väkijoukon vilinässä kadulla näin nimittäin itseni. Olin palaamassa ruokatunnilta ja kiiruhtamassa takaisin toimistoon tavanomaista reittiäni kävelykadun kautta. Kansaa liikkui kaupungilla normaalia vilkkaammin alennusmyyntisesongin houkuttelemina. Näyteikkunoita peittivät räikeät kampanjamainokset. Väkeä lappasi ympäriinsä tavaraa täyteen tungettuja maksikokoisia kauppakasseja kanniskellen, ostoksiinsa tyytyväisinä kuin parhaaseenkin ryöstösaaliiseen.

Silloin huomasin hänet. Hän oli täsmälleen minun näköiseni paitsi, että jakaus oli eri puolella päätä ja… hetkinen! Tajusin, että ajattelin peilikuvaani, josta olin tavallisesti tottunut itseni näkemään. Hahmo oli siis täydellinen kaksoisolentoni lukuun ottamatta jonkin verran ruokkoamatonta olemusta ja nuhjuisia vaatteita, jotka oli ilmeisesti hankittu jostain halpaketjusta. En ehtinyt jäädä ihmettelemään asiaa, kun mies oli jo kadonnut. Uskoin jo nähneeni väärin tai jopa kuvitelleeni koko jutun. Muutenkin minun oli ehdittävä takaisin näyttöpäätteen ääreen ennen kuin niuhottamista rakastavalta esimieheltäni tulisi taas noottia työaikojen noudattamisesta.

Olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun, kun paria viikkoa myöhemmin se tapahtui uudelleen. Tällä kertaa olin varma, että hahmo nyt puolestaan huomasi minut. Tunsin pistävien silmien tuijottavan minua eräänä lauantai-iltana palatessani elokuvista ja seisoskellessani pikkupakkasessa bussipysäkillä. Katseemme kohtasivat, mutta mies katosi jälleen saman tien. Bussimatkan kotiin istuin pää pyörällä. Pohdin, pitäisikö minun varata maanantaina aika työterveyslääkärille, sillä eivät nämä voineet olla muuta kuin stressioireita. En halunnut myöntää itselleni mahdollisuutta, että olin kenties sekoamassa.

Sairaslomaa en saanut, mutta tohtori kirjoitti minulle reseptin ja käski huolehtimaan ruokavaliosta, liikunnasta ja säännöllisestä yöunesta. Palasin takaisin koneen ääreen siemailemaan colajuomaa ja suunnittelemaan grillimakkaroiden tv-mainoskampanjaa.

Aina mielialastaan riippuen esimieheni muisti hehkuttaa, kuinka lahjakas ja lupaava nuori AD olin, toisina päivinä antoi kuitenkin taas ymmärtää että minulta puuttui kunnianhimoa ja olin liian laiska, että minusta voisi koskaan tulla alan huippunimeä. Olin jo päättänyt, että heti ensimmäisen tilaisuuden tullen vaihtaisin toimistoa enkä jäisi katselemaan tätä typerää paksukaista ja koko huonosti johdettua sirkusta, jossa meriittejä jaettiin pelkästään pärstäkertoimen ja mielistelytaitojen mukaan.

Käytävältä kuului meteliä, särkyvän lasin ääntä ja kauhun kiljaisuja. Ja muutakin. Olin katsonut tarpeeksi paljon huonoja amerikkalaisia toimintaelokuvia, että tajusin heti, mistä oli kyse. Ne olivat käsiaseen laukauksia. Työtoverini Anssi syöksyi varoittamatta sisään huoneeni ovesta. Hän katsoi minua hetken kuin olisi aaveen nähnyt ja kiskaisi minut ylös toimistotuolistani. ”Äkkiä lattialle. Joku hullu ampuu tuolla käytävällä. Hetken aikaa minä luulin, että se olet sinä. Aivan sekopäistä.”

Kyyristelimme maton päällä ja kuulostelimme oven takaa kuuluvia ääniä. Käytävässä juostiin, ammuskelija kuulosti räiskivän aseellaan ympärilleen aivan satunnaisesti. Sitten kuulin oman ääneni huutavan: ”Missä sinä olet? Tule esiin. Minä tapan sinut!” Anssi ja minä katsoimme toisiamme ihmeissämme. Kuului tuskanhuuto, sitten jokin painava mätkähti lattiaan. Naisen ääni kirkaisi.

Ulkoa kuului hälytysajoneuvojen sireenien lähestyvää ääntä. Ei mennyt kauaakaan, kun rapussa kaikuivat raskaiden saappaiden juoksuaskeleet. Joku huusi megafoniin: ”Tämä on poliisi. Laske aseesi heti tai avaamme tulen.” Ääneni huusi nyt vastaukseksi käytävässä: ”Antaa tulla vain. En minä teitä naamaripellejä pelkää. Voin jopa viedä pari teikäläistä mukanani.” Yksinäinen laukaus kajahti. Siihen vastattiin kokonaisella sarjalla. Kuului vain tömähdys ja tuli aivan hiljaista.

Nyt uskaltauduimme Anssin kanssa raottamaan huoneeni ovea ja kurkistamaan, mitä käytävällä tapahtui. Näytti, että tilanne oli ohi. Poliisin Karhukoplan miehet mustissa haalareissaan ja kommandopipoihin naamioituneina varmistivat paraikaa aluetta konepistooleillaan tökkien ja toimistojen ovia varovaisesti availlen. Kollegani uskaltautuivat vähitellen ulos piiloistaan trendiparrat vielä pelokkaasti tutisten ja säikähtynyt katse kalliissa suurikehyksisissä design-laseissa pälyillen.

Huomasin, että esimieheni makasi kuolleena käytävällä Fred Perryn kauluspaidan pömpöttävä miehusta verisen luodinreiän lävistämänä. Ei kaukana tästä lojuin minä niin ikään verta vuotaen. Minulla oli ylläni likaiset Niket, nappiverkkarit ja musta pilottitakki. Tai siltä se ainakin näytti. Ase oli pudonnut lattialle. Kumarruin kaksoisolentoni ylle.

Kaikki katsoivat meitä ihmeissään. Hän tarttui minua kädestä ja puhui heikolla, voipuneella äänellä: ”Minä todella vihasin sinua. Sinulle oli annettu kaikki, mitä minulla ei koskaan ollut. Kunpa olisin oppinut tuntemaan sinut. Anteeksi.” Sitten hän oli poissa.

Illalla poliisikuulustelusta vapauduttuani saavuin vanhempieni asunnolle. Televisio oli auki ja uutiset näyttivät kuvia tapahtuneesta. Silminnäkijöitä haastateltiin. Minä en ollut päässyt uutisiin mukaan, sillä minua vietiin siinä vaiheessa vauhdilla kamarille sireenit soiden. Olin mitä ilmeisimmin avaintodistaja, jos en nyt muuten juttuun sekaantunut. Olin selittänyt poliiseille, että olin tapauksesta yhtä ällikällä lyöty kuin kaikki muutkin. Lopulta minua oli vastahakoisesti uskottu ja minut oli päästetty menemään.

Uutisten päätyttyä äiti puhui: ”Niin, en ole pystynyt kertomaan, että sinulla on, anteeksi, oli kaksoisveli. Jouduin antamaan hänet pois pian teidän kaksosten syntymän jälkeen, koska isälläsi ja minulla ei ollut silloin rahaa elättää teitä molempia. Toivoin, että veljesi olisi päässyt hyvään perheeseen. Vuosia myöhemmin sain kautta rantain kuulla, että näin oli käynytkin, mutta perhe oli menettänyt rahansa 80-luvun pörssipelissä ja päätynyt puille paljaille. Me taas isäsi kanssa sinnittelimme vuosia ja saimme lopulta järjestettyä sinulle hyvän koulutuksen. Olen niin pahoillani, että sait kuulla asiasta vasta tällä tavoin.”

Poika kavalsi

Perhe seisoi isoisän vuoteen ympärillä. He tiesivät, ettei tällä ollut paljon aikaa jäljellä. Sairaus ja ikä olivat raadelleet tämän kehon, mutta tämän ajatukset olivat yhä kirkkaat. Isoisä pyysi heitä lähemmäksi ja puhui:

”Tiedän, että jätän tämän maailman pian. On yksi asia, jota en ole koskaan kertonut kenellekään. En halua mennä hautaan se mukanani, joten kuunnelkaa.”

”Saksalaiset olivat ottaneet joukkiomme kiinni ja meitä kuljetettiin kuulusteltaviksi. Seudulla oli räjäytetty junaradan osuus, jonka kautta tärkeät huoltokuljetukset liikkuivat. Meitä oli kolme, minä, Jean ja François. Meitä epäiltiin tihutyöstä. Meidät suljettiin selliin ja meille kerrottiin, että saksalaisten varuskunnan komentaja Schneider tulisi henkilökohtaisesti kuulustelemaan meitä aamulla. Sinä yönä ei juuri uni tullut silmään, paitsi Jeanille joka pystyi nukkumaan vaikka tykistökeskityksen alla. Juttelimme François’n kanssa pitkään, miten asian hoitaisimme. Puhuimme vain kuiskaten, koska emme tienneet, kuunneltiinko meitä vai ei. Aamuun mennessä olin tehnyt päätökseni. Se oli nuoren elämäni raskain.”

”Meitä tultiin hakemaan sellistä. Sotilaiden vartioimina meidät vietiin Schneiderin toimistoon. Tämä oli preussilainen ammattiupseeri, ei mikään fanaattinen natsi. Hän katseli meitä uteliaana. Schneider puhui toiselle upseerille: ’Tässäkö ne meidän epäiltymme muka ovat? Hehän ovat vasta poikia, melkein lapsia vielä. Mutta käsky on käsky. Syökää nyt kuitenkin jotain ennen kuin aloitamme.’”

”Meille tuotiin kahvia ja niukka aamiainen, jonka ahmimme sudennälkäisinä, tosin epäluuloisina. Syötyämme kaksi meistä jäivät odottamaan käytävään, kun meitä haettiin kuulusteltavaksi yksi kerrallaan. Minun vuoroni oli viimeisenä. Minun ei annettu istua ja jouduin kuuntelemaan pitkään, kun minua vartioivat sotilaat vitsailivat jotain keskenään saksaksi ja nauroivat omille jutuilleen. Nämä vakavoituivat ja ottivat asennon, kun joku upseeri kulki ohi, sitten tämän mentyä jatkoivat hevosenleikkiään, toki niin ettei mitään kuulunut oven läpi.”

”Lopulta tuli minun vuoroni ja minut vietiin sisään. Minusta ei kauan tarvinnut kaivaa tietoja, sillä kerroin kaiken saman tien, mitään salaamatta. Schneider kuunteli ihmeissään. Kun kuulustelu oli ohi, Schneider kutsui meidät kaikki kolme huoneeseen, jossa seisoimme tiukkailmeisten vartijoiden keskellä.”

”Schneider puhui: ’Tapaus on selvinnyt. Toverinne tässä’, hän sanoi minua osoittaen, ’kertoi vapaaehtoisesti, että François yksinään oli varastanut räjähdysainetta kasarmilta ja käynyt yöllä räjäyttämässä radan.’ Jean huusi raivoissaan: ’Koira!’ ja yritti käydä kimppuuni. François sen sijaan kuunteli aivan rauhallisena, kun sotilaat tarttuivat Jeaniin ja pysäyttivät tämän niille sijoilleen.”

”’Ikävä juttu’, Schneider sanoi, ’mutta tiedätte, mitä tämä merkitsee. Viekää hänet’, hän sanoi François’ta osoittaen. Pian kuulimme pihamaalta laukausten ääniä. ’Petturi! Minä tapan sinut, vaikka se olisi viimeinen tekoni!’, Jean huusi, kun sotilaat veivät hänet takaisin selliin jäähtymään. Schneider päästi meidät molemmat vapaiksi. Tosin minulle hän antoi etumatkan, että voisin poistua paikkakunnalta, jonne en koskaan palannut.”

”En koskaan enää nähnyt Jeania, ystäviäni tai kotiväkeäni. He eivät koskaan saaneet tietää, että François oli yöllä kertonut minulle saaneensa pari kuukautta sitten tietää, että sairasti parantumatonta syöpää. Hän oli pyytänyt minua nimeämään hänet yksin syylliseksi tihutyöhön, vaikka kaikki me kolme olimme räjäytyksen takana.”

“Oletko se todella sinä?”

En pidä siitä, että minua tuijotetaan. En ole mikään sirkuspelle tai friikki. Siksi vaivaannun aina, kun joku alkaa tapittaa minua ulkona liikkuessani. Minusta tuijottaminen osoittaa hyvän kotikasvatuksen puutetta. Toisaalta olen syyllistynyt siihen itsekin. Täytyy vain kääntää katseensa poispäin, vaikka olisi kuinka utelias.

Oli uneliaan harmaa talvipäivä. Olin matkalla postiin hakemaan kalansilmälinssiä, jonka olin tilannut verkkokaupasta kameraani. Minusta alkoi tuntua, että minua seurattiin. Yritin katsella tuloksetta ympärilleni, näkyisikö tästä ihmisestä jälkeäkään. Oli vain tavanomaisia talvikansalaisia toppatakeissaan ja anorakeissaan, jotkut kiiruhtivat, jotkut laahustivat, mutta kaikki omiin ajatuksiinsa uppoutuneina.

Aloin tuntea itseni hölmöksi kurkottaessani kaulaani ja kääntyessäni kadulla ympäri 360 astetta mahdollisen varjostajan löytääkseni. Ehkä olin ainoastaan vainoharhainen, ehkä vain kuvittelin. Jatkoin matkaani. Seisoin juuri liikennevaloissa, kun tunne palasi. Kiiruhdin kadun yli massan mukana, sitten pysähdyin tarkastelemaan ympäristöä uudestaan. Näkyi vain tavanomaisia maleksijoita, ihmisiä odottamassa bussia, rakennusmiehiä haalareissaan ja teini-ikäisiä kännyköihinsä uppoutuneena. Oli miten oli, kiihdytin tahtiani. Posti oli kuitenkin vain korttelin päässä.

Matkan varrella oli vanerista ja laudoista kyhätty jalankulkutunneli pressuihin käärityn remontoitavan rakennuksen juurella. Astuin tunneliin ja kuulin, kuinka lankut natisivat kenkieni alla. Tunneli vaikutti huteralta, joten yritin selvitä siitä nopeasti läpi ennen kuin koko hoito romahtaisi niskaani. Mietin, että minulla oli ylivilkas mielikuvitus, kun samassa tunsin käsien tarttuvan takkiini ja riuhtovan minua.

Yritin kiskoa itseäni irti, mutta kädet puristivat lujaa kuin teräspihdit. Tunnelissa oli sen verran hämärää, että en erottanut hyökkääjästä muuta kuin tumman hahmon. Olin jo paniikissa, kun tunsin tämän käsien tavoittelevan kaulaani. Keräsin voimani, otin selälläni vauhtia lautaseinästä ja iskin polveni hyökkääjän arkaan paikkaan. Tämä ulvaisi tuskasta ja syöksyi karkuun. Tärisin koko loppupäivän.

Seuraavana päivänä näin netissä valokuvan miehestä, joka näytti hieman minulta. Oheinen juttu kertoi, että tämä oli murhattu eilen illalla. Murhaaja oli saatu välittömästi kiinni. Hän oli kertonut, että surmattu oli hänen koulukiusaajansa vuosien takaa, jota hän oli seurannut päiväkausia. Hän sanoi välillä erehtyneensä henkilöstä, sitten tavoittanut kiusaajansa uudestaan illansuussa.

Satu

Minun ei olisi pitänyt jättää kahvikuppiani vartioimatta. Olin tutkimassa kadonneen Buddha-patsaan tapausta ja jatkuva kofeiinitankkaus alkoi vaatia veronsa. Tultuani takaisin vessasta kaadoin mainitun sumpin alas kurkusta kohtalokkain seurauksin. 

Viidentoista minuutin päästä huomasin astuneeni kadulta suoraan labyrinttiin, jonne olin seurannut fosforinhohtoista kissaa. Sen timantein koristellussa kaulapannassa luki sanskriitinkielinen mantra. Katin peijakas oli kadonnut näkyvistä ja minä olin yhä syvemmällä sokkelon uumenissa. Paikka muistutti huvipuiston naurutaloa vääristyneine perspektiiveineen ja peileineen, josta näin itseni vuoroin Ohukaisena, vuoroin Paksukaisena. 

Välillä kuljin kaltevalla pinnalla kuin laivan kannella. Toisinaan vastaani tuli kaupustelijoita, jotka yrittivät myydä minullle kengännauhoja ja varastettjua rannekelloja. Joskus ohitseni ajoi tiikerinraidoilla koristettu taksi, jota kuljetti häijyn gangsterin näköinen mies. Tämä oli pukeutunut räikeään havaijipaitaan. Vaikka vastaani olisi tullut itse paavi, en olisi ihmetellyt asiaa. 

Tervehdin päiväkävelyllä olevia kirahveja. Ne nyökkäsivät minulle hyväntahtoisesti. Vähemmän kohteliaita olivat näiden vanavedessä seuranneet silinterihattuiset kaupunkilaisporvarit, jotka kiiruhtivat eteenpäin sivuilleen vilkaisematta. Ilmeisesti pörssikurssit olivat laskussa. 

Olin nyt jonkinlaisessa laaksossa, jota reunustivat oliivipuut ja jossa kentaurit kuopivat maata kavioillaan. Olin labyrintissä pelännyt Minotauruksen kohtaamista, mutta täällä se vain istuskeli muina miehinä ja katseli minua murheellisesti sarvet kallellaan.

 
Uni

Sairaanhoitajat kiinnittivät elektrodeja päänahkaani. Makasin tutkimushuoneen lavetilla. Ylläni oli ruma ruskeanharmaa sairaalapyjama. Tunsin itseni laboratoriorotaksi. Tohtori Klaus seuraili valkoisessa lääkärintakissaan monitoreissa tanssivia käyriä ja raapusti välillä jotain papereihinsa. 

Hän oli isokokoinen saksalainen, jonka tuima katse pälyili suurten teräksisten silmälasikehysten takaa, valkoisen, yhä tuuhean hiuspehkon alta. Preussilainen perinpohjaisuus tuntui kaikessa, mitä Klaus teki ja sanoi. Jos aksenttia ei otettu huomioon, kieltämme hän puhui moitteettomasti. 

Muistin, kuinka olin aikaisemmin istunut tämän vastaanotolla ja olimme käyneet läpi niitä vaivoja, joiden vuoksi olin tullut tämän puheille. ”Te tietysti haluatte tulla kuntoon, vai mitä?” hän oli tiukannut minulta, kun olin epäröinyt hoitoa. Samalla nuo silmät olivat katsoneet minua terävästi kuin olisivat halunneet porata minuun reiän. Itseäni päätä pidemmän, järkälemäisen saksalaisen nurkkaan ajamana en voinut kuin myönnellä, että näin asia tietysti oli.

Olin yrittänyt välillä ynähtää jonkun sanasen hoitajille vain jotain sanoakseni, mutta pian huomasin olevani ulkopuolinen minua koskevassa tutkimuksessa, keskustelukumppanina suunnilleen samanveroinen kuin petrimalja, jossa kasvatetaan homeviljelmää.

Aivosähkökäyrääni oli syynätty ennenkin, ja siitä oli löydetty pieni poikkeama. Mielestäni syynä oli, että syntyessäni olin tukehtua napanuoraan ja aivot olivat hetkeksi jääneet ilman happea, kuten minulle oli kerrottu. Lääkäreiden mielestä poikkeama oli niin vähäinen, ettei sillä olisi käytännön merkitystä, mutta minulla oli ollut omat epäilykseni jo pitkään. Miksi olin aina tuntenut itseni kuin unissakävelijäksi, oudoilla tavoin kömpelöksi ulkopuoliseksi, joka vaikutti herättävän monissa pilkkaa tai pelkoa? Ajattelin, että jos antautuisin perusteellisiin neurologisiin tutkimuksiin, voisin saada jonkinlaisen selvyyden asiaan ja ehkä vielä joskus löytämään ratkaisun ongelmiini. Olihan minua tutkimassa yksi parhaista, neurotieteen paavi tohtori Klaus.

Perusteellinen unitutkimus oli osa prosessia. Jo aikaisemmin minulle oli tehty aivojen magneettikuvaus, jossa pääkoppani mitattavissa oleva sisältö käytiin läpi perin pohjin. Tutkimustuloksia ei ollut vielä tullut. Nyt hoitaja toi minulle pahvimukillisen vettä ja pillerin, jonka sanottiin olevan mietoa nukahtamislääkettä. Huuhtelin sen alas kurkustani, valot himmennettiin ja sain torkkupeiton tapaisen ylleni. Suljin silmäni ja odotin unta. Se tulikin hetkessä kuin humahdus.

En tiedä, kuinka kauan olin nukkunut, mutta herätessäni tunsin itseni paremmin levänneeksi kuin aikoihin. Minulta kesti hetken orientoitua ympäristööni ja muistaa, missä olin. En tiennyt, olivatko kaikki lähteneet kahville, mutta olin yksin tutkimushuoneessa. Elektrodit oli irroitettu päästäni ja monitorit olivat pimeinä. Pälyilin siinä vuoteella istuen hetken hölmönä ympärilleni, sitten hiljaisuus alkoi jo tuntua epämiellyttävältä. 

Sujautin varpaani lattialla lojuviin sairaalasandaaleihin ja tallustelin huoneen ovelle. Uskaltauduin kurkistamaan ovenraosta käytävälle. Ristinsieluakaan ei näkynyt. Ei potilaita, ei henkilökuntaa, ei normaalia vilskettä. Tuntui vain voimakas desinfiontiaineen tuoksu, jota olen sairaaloissa aina kammonnut. Arvelin soveliaaksi heittää aamutakin pyjamani ylle ja lähdin tiedusteluretkelle.

Mitä kauemmaksi etenin, sitä oudommalta tilanne alkoi tuntua. Kävin vastaanottotiskeillä, kurkistin sisään tutkimushuoneisiin, lääkäreiden huoneisiin, makuusaleihin, jopa siivouskomeroihin. Huristelin hissillä kerroksesta toiseen, kolusin rakennuksen kaikki aulat, lukitsemattomat leikkaussalit ja kylmälokeroiden reunustaman ruumishuoneen. Joka paikassa sama juttu: minun lisäkseni koko rakennuksessa ei ollut ketään muuta, ei elävää eikä kuollutta. Kiiltäväksi vahatuilla lattioilla kaikuva sandaalieni läpsytys oli ainoa erottuva ääni.

Palasin tutkimushuoneeseen, josta olin lähtenytkin. Sen yhteydessä oli pukeutumistila, jossa olin kaikessa rauhassa saanut vaihtaa sairaalapyjaman päälleni. Omat vaatteeni oli siististi viikattu muovipussiin kenkien kanssa. Vaihdoin takaisin siviiliasuuni ja tunsin helpotusta saatuani sairaalavaatteet pois yltäni. 

Mikään määrä desinfiointiainetta ei voi peittää sairauden ja kalmanhajua, joka noiden rakennusten yllä leijuu. Mitä vähemmän päiviä noiden kolkkojen seinien sisällä joutuisin viettämään, sen parempi. Mikään antiseptisyys ja puhtaus, mikään sairaalarakennusten hienostunut arkkitehtuuri, mitkään huipputaiteilijoiden kaiketi rauhoittaviksi ja toivoa antaviksi tarkoitetut työt ala-aulan seinillä eivätkä tyylikkäät modernit veistokset sisäpihalla saa unohtamaan näiden rakennusten todellista tarkoitusta paikkoina, jonne tullaan kärsimään ja kuolemaan. Tuntui kuin olisin astunut vankilasta vapauteen kulkiessani ulos pääaulan lasiovista.

Jos olin kuvitellut outouden helpottavan, olin ollut täysin väärässä. Olin tullut sairaalaan alkusyksystä, mutta nyt oli kirpeän aurinkoinen talvipäivä. Vastasatanut puuterilumi peitti kaupunkia. Sairaalan vieressä oli puisto, jossa orangit kirmailivat lumessa. Katselin näkyä hetken aikaa. Yhteen puuhun oli kiinnitetty köyden varaan vanhasta autonrenkaasta tehty keinu. Keinussa istuvalle orangille antoi toinen vauhtia. 

Huomasin yhden näistä kädellisistä tarkkailevan minua. Se näytti muita vanhemmalta ja viisaammalta. Se poltteli havannasikaria kuin mikäkin orankien Winston Churchill ja katseli minua mietteliäänä. Sitten se osoitti minua karvaisella sormellaan ja kysyi iän käheyttämällä mutta silti kuuluvalla äänellä: ”Kansalainen, oletko jo maksanut kunnallisverosi?” 

Häkellyin tästä kysymyksestä enkä tiennyt, mitä sanoa. Samassa kuitenkin jo avasin silmäni ja huomasin nousseeni istuvaan asentoon lavetillani. Tohtori Klaus katsoi minua pistävästi arjalaisen sinisillä silmillään, jotka olivat lempeät kuin keskitysleirin komendantilla ja antoi kädellään merkin yhdelle hoitajista. Tunsin neulanpiston käsivarressani ja matka höyhensaarille sai taas alkaa.

Huomasin istuvani opiskelijayksiössäni, joka minulla oli ollut kauan sitten, ja katsovani vanhaa kuvaputkitelevisiota. Ruudussa seisoi huolestuneen näköinen mies valkoinen laboratoriotakki yllään. Kädessään hänellä oli pesujauhepaketti. Mies katsoi minua edelleen huolekkaana ja puhui: ”Onneksi saimme sinut pois sieltä. Tohtori Klaus ei ole se, joka väittää olevansa. Sodan jälkeen hän onnistui pakenemaan Etelä-Amerikkaan. Israelilaiset ovat olleet pitkään hänen jäljillään. Nyt ei ole aikaa selittää enempää.”

Aloin tuntea itseni hieman tuohtuneeksi ja sanoin tv-ruudussa näkyvälle hahmolle: ”Hetkinen, tämä on minun uneni eikä kenenkään muun, joten minultakin voisi kysyä jotain. Jospa minua ei huvitakaan herätä tästä. Sillä tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Matkaherätyskello pöydällä alkaa piipittää terävällä, kimeällä äänellä. Vääntäydyn kankein jaloin ylös lämpimästä sängystä kääntämään itsepintaisen piipityksen pois päältä. Huoneessa on kylmää ja pilkkopimeää. Edessä on taas yksi tappavan ikävystyttävä päivä toimistossa Exceliä tuijottaen ja pomon niuhottamista kuunnellen. Miksi siis kuvittelet, että haluan herätä tästä?”

Mies sanoi: ”Pelkäänpä, että sinulla ei ole valinnanvaraa. Kansakunnan kilpailukyky on koetuksella. Jokaisen kynnelle kykenevän työpanosta tarvitaan nyt. On aika kääriä hihat.” Tämä oli niin typerryttävää, että koetin vaihtaa kanavaa kaukosäätimestä. Ruudulle ilmaantui teksti ”Jatkuu…” Samoin kaikilla muilla kanavilla, joille yritin kääntää. Turhautuneena sammutin television. Kiskoin verhot pois ikkunan edestä ja katsoin ulos. Horisontissa iltataivasta vasten nousi kivitalojen rivistön takaa valtavan kokoisilla kirjaimilla teksti ”Jatkuu…” Täältä ei voinut paeta. Painajainen jatkui ja jatkui. 

Suljin silmäni, vaikka tiesin, että se oli hyödytöntä. En heräisi koskaan, vaan uni johtaisi aina uuteen uneen kuin sarjaan sisäkkäisiä labyrintteja. ”All that we see or seem / Is but a dream within a dream.” Muistin Edgar Allan Poen runon. Olin monesti pohtinut, tajuaako järkensä menettävä ihminen itse olevansa tulossa hulluksi, vai tuleeko mielettömyydestä uusi todellisuus, joka vaikuttaa täysin johdonmukaiselta. Niin kauan kuin tämä kaikki vaikuttaisi mielettömältä, minulla olisi toivoa. Ei enää sitten, kun alkaisin hyväksyä ympärilläni tapahtuvan. Avasin silmäni. Tohtori Klausin massiivinen hahmo oli jälleen kumartuneena ylläni. Pikkuruiset hoitajattaret pyörivät tämän ympärillä.

”Lienen teille selityksen velkaa”, tohtori puhui. ”Olette saanut uutta kokeellista lääkeainetta, jonka sivuvaikutuksia emme vielä tunne, mutta josta on saatu hyviä tuloksia neurologisista ongelmista kärsivillä potilailla. Olette paraikaa kontrolloidun unennäkemisen tilassa, jossa voitte toimia kuten valveillakin, havainnoida ja tarkkailla. Valitettavasti vain aine hämärtää rajoja unen ja valvetodellisuuden välillä. Toisin sanoen ette välttämättä tiedä, Zhuangzin sanoin, oletteko mies joka uneksii olevansa perhonen vaiko perhonen, joka uneksii olevansa mies”, tohtori Klaus sanoi hörähdellen hirnuvalla äänellä. ”Parhaiten luultavasti selviätte, kun ette vastustele, hyväksytte tilanteenne ja annatte vain sen tapahtua, mikä tapahtuu.”

Tästä on nyt vuosia, ja olen tehnyt kaikkeni noudattaakseni kelpo tohtorin ohjetta. Olen nähnyt asioita, joita en hurjimmissakaan unelmissani olisi voinut uskoa todeksi, ja ymmärrän myös edelliseen lauseeseen sisältyvän ironian. Olen nyt liian uupunut ja kynäni jaksaa piirtää enää vain tämän yhden lauseen, vaikka en tiedä, onko se totta vai valhetta: se olikin unta.

Pullojen keräilijät

Lauantai-iltaisin lähiöt sylkivät unisista sisuksistaan ulos juhlijoiden laumat kohti keskustaa, kun kansakunta purkautui viihteelle. Täyteen ahdetussa linja-autossa oli tunnelmaa ja desibelejä. Pohjat oli otettu jo kotona ja puheensorina kävi äänekkäänä. Ilmassa leijuvaa halvan partaveden ja budjettiluokan eau de colognen sakeaa tuoksua olisi voinut leikata veitsellä. Takapenkeillä sihahtelivat auki olut- ja siideritölkit. Eteläeurooppalaiset vaihto-oppilaat aloittivat äänekkään yhteislaulun omalla kielellään.

Tuntikausien jonotusta kadulla hytisten, jotta olisi päässyt räikeän teemasisustuksen keskellä siemailemaan ylihinnoiteltuja drinkkejä geelipäisten bodaajien ja pyntättyjen nyrpeiden prinsessojen kanssa, ja kuuntelemaan pauhaavalla volyymillä DJ Kaken niljakkaalla äänellään juontamia iänikuisia listahittejä.

Nousukkaat tilasivat skumppaa. Rehentelijät tarjosivat koko pöytäväelle. Visa vinkui ja edeskäypä kolikkovyössään kantoi selkä vääränä virvoketarjottimia. Plebeijit ja muu rahvas pubeissaan tyytyivät keskiolueen. Yleisin puheenaihe oli jääkiekkotulokset, välillä jalkapallonkin. Niitä vertailtiin, niistä väännettiin kättä, niistä kinattiin. 

Välillä tupakanhimoiset ajettiin pihalle nauttimaan pahettaan. Nikotinistien veljes- ja sisarkunta kokoontui ilta toisensa jälkeen ravintolan eteen vedettyyn karsinaansa, oli lauhkea kesäyö tai pureva pakkanen, ja keuhkot mustaava savu sulki nämä fatalistit jälleen salaisen yhteisymmärryksen piiriin.

Kaduilla soittoruokaloiden sisäänkäyntien ulkopuolella päivystivät myös pullojen keräilijät. Kun muut juhlivat ystäviensä kanssa lauantai-illan humussa ja sumussa, nämä yksinäiset metsästäjä-keräilijät sinnittelivät selvin päin ja taluttivat raskaita vanhoja polkupyöriä, joiden sarvissa roikkui täpötäyteen ahdettuja muovikasseja täynnä tyhjiä olut- ja siideripulloja ja juomatölkkejä. 

Kuin sieniä syksyllä, niitä oli helppo poimia katujen varsilta tällaisina viikonloppuiltoina etkoilijoiden ja juhlijoiden kaataessa eväsjuomia kitusiinsa matkalla baariin ja paiskatessa sitten tyhjät pullot ja tölkit kadunvarren lumihankiin. 

Monen työttömän kuukausituloista ne muodostivat leijonanosan, juuri nämä olivat niitä murusia joita heille pöydistä putoili, kuten uusliberalistien pyhät opinkappaleet julistivat. Näin alkoholipolitiikka kierrätti kansantuloa köyhimpienkin taskuihin. Piti vain olla valpas ja ahkera, osata olla oikeaan aikaan apajilla suosituimpien kuppiloiden ulkopuolella kuin silliparvia varhain aamulla odottelevat troolarit ulkomerellä.

Keitä nämä yksinäiset pullojen keräilijät oikein olivat? Pitkäaikaistyöttömiä, köyhyyden valinneita idealisteja — tai vain heitä jotka köyhyys oli valinnut — yksineläjiä, uskovaisia, monet ikääntyneitäkin. 

Heistä monia kuitenkin yhdisti se, että he kuuluivat yhteiskunnan näkymättömiin, heihin jotka pysyivät huomiotalouden katveessa, heihin jotka elivät elämänsä hiljaisuudessa. He olivat niitä, joille bulevardilehdistö ei omistanut paksuja väriliitteitä trendikkäimmistä baareista ja ravintoloista, joissa syödä ja bailata. 

Kuljin kadulla kamerani kanssa enkä tuntenut kuuluvani bailaajiin enkä pullonkeräilijöihin. Minä olin vain se neutraali silmä, joka tarkkaili tätä kaikkea — tai ainakin väitti näin tekevänsä. Olin jättänyt baarit ja bileet taakseni. Joskus ne olivat merkinneet minulle paljonkin, mutta sitten elämä itse oli puuttunut peliin tavoin, joita en ollut suinkaan valinnut, ja asioiden tärkeysjärjestys oli muuttunut. Ehkä kyse oli myös ajan vääjäämättömästä kulumisesta. Muutoksen oli ollut pakko tulla, vanhojen rutiinien kadottava. Prosessi oli kivulias enkä sen jälkeen ollut enää se sama ihminen kuin aikaisemmin. 

En tiennyt, minne olin menossa. En tiennyt, olisiko minunkin osani liittyä näiden näkymättömien joukkoon. Ehkä minäkin katoaisin, sulaisin näiden katujen mereen. Ei sillä väliä. Matka jatkui.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Kirje

Prologi

Vanhan miehen ääni luetteli numerosarjoja puhelimessa. Vastaanottaja kuunteli korva tarkkana ja kirjoitti muistiin. 

”Kahdeksan. Seitsemän. Kolme. Yhdeksän. Yhdeksän. Pilkku. Viisi. Kaksi.”

Aurinko värjötteli taivaalla, hehkui himmeästi pilvimaton takana kuin väärä raha.

Askeleet lähestyivät toisiaan. Kengät mittasivat asfalttia. Palo tiesi, että Kuriiri oli Kuznetsovin miehiä. Miehellä oli virttynyt nahkapoplari ja aurinkolasit, Palo taas villakankaisessa irtotakissaan ja huopahatussaan. Kuriiri tapasi Palon syrjäisellä kujalla. He tuijottivat hetken toisiaan tai oikeastaan Palo tuijotti itseään Kuriirin peililaseista. Kuriiri työnsi sitten kätensä povitaskuunsa ja Palo oli varma, että hän kiskoisi sieltä aseen. Palo ei kuitenkaan nähnyt elämäänsä silmissä filminauhana, koska sensuuri oli poistanut sieltä jaksoja, joita ei sopinut pyörittää uudestaan. 

Aseen sijaan Kuriiri ojensi Palolle kirjeen. Liike oli kummallisen mekaaninen. Sitten Kuriiri kääntyi kannoillaan kuin sotilas ja käveli pois. Outo tyyppi.

Mies poistui paikalta, Palo jäi. Puhelin soi. Palo vastasi.

Soittaja oli Pomo.

”Saitko kirjeen?”

”Sain. Keneltä se on?” Palo kuuli itsensä vastaavan konemaisesti.

”Se ei kuulu sinulle. Tuo kirje heti tänne”, Pomo tiuskaisi ja löi vanhan lankapuhelimen luurin vihaisesti kiinni.

Palo katsoi äimistyneenä kännykkäänsä kuin Pomo olisi voinut syöksyä suoraan hänen kurkkuunsa kiinni sen kautta. Palo sujautti kirjeen povitaskuunsa.

 
Lapio-Blues

 
Palo käveli läheiseen lounaskahvilaan, tilasi siellä kahvin. Hän istui yhteen pöydistä kahvinsa kanssa. Jukeboksissa soi jokin kalmaa uhkuva rautalankaiskelmä. Palo oli asettanut kirjeen pöydälle kahvikupin viereen. Hän katseli pitkään kirjettä. Lopulta hän päätti avata sen. Siinä luki:

”Tämän kirjeen tuonut henkilö täytyy tappaa välittömästi.” 

Palo laski kirjeen hitaasti takaisin pöydälle ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Kahvi jäähtyi koskemattomana pöydällä.

Pomo oli käskenyt Palon tuomaan kirjeen viivyttelemättä. Tällä kertaa Palo ei totellut. Oli mietittävä asioita. Rauhassa. Hänellä oli erinäinen joukko tiettyjä paikkoja ympäri kaupunkia, jonne hän menisi, kun oli pohdittava juttuja itsekseen ajan kanssa tai kun hän ei haluaisi kenenkään löytävän itseään. Tällä kertaa oli kyse molemmista. Hänen oli myös soitettava yksi puhelu.

Palo lähti ulos vasta illan alkaessa kääntyä vähitellen yöksi. 

 
Labyrintti

 
Katulamppujen hämärässä valossa Palo marssi eteenpäin. Metsän reunassa rusakko seurasi tarkkaan hänen liikkeitään. Jossain huuhkaja huhuili kuunvalossa.

Palo sytytti savukkeen. Hän kävi mielessään yhä uudestaan läpi tarinaa, jonka hän kertoisi Pomolle. Se oli vain varasuunnitelma. Varsinaisen käsikirjoituksen eteneminen riippuisi muista. Ei se silti ollut sitä, mitä hän itse halusi. Paloa kylmäsi.

Lokkien kirkuna repi yöilmaa. Tehdaskompleksi oli noussut järven rannalle. Koneet eivät nukkuneet koskaan. Eräänä päivänä koneet olisivat ottaneet kokonaan vallan ihmisiltä eikä työntekijöitä enää tarvittaisi. Koneet pitäisivät itsensä käynnissä, koneet korjaisivat itsensä, koneet suunnittelisivat ja rakentaisivat uusia koneita. 

Tehtaan sisäpihalla autojen hyönteissilmien valokiilat ottivat Palon hetkeksi äänettömään ristituleensa. Palo jatkoi matkaansa hyvin harjoitellulla välinpitämättömyydellä. 

Palo suunnisti kohti Pomon toimistoa tehdasrakennuksen labyrinttikäytävien keskellä. Askeleet kaikuivat kolkolla betonilattialla.

Palo avasi oven. Lukko tuntui ensin jäykältä, mutta antoi lopulta periksi. Palo yritti sytyttää valon valokatkaisijasta. Mitään ei tapahtunut. Palo sytytti taskulampun. Se oli hänellä aina mukana.
 

Palo ja Laura
 

Palo ajatteli Lauran kanssa edellisellä viikolla viettämäänsä iltaa. He olivat olleet Palon asunnossa. Palo oli tupakoinut pöydän ääressä istuen, lasillinen viskiä edessään. Ilmaa heidän välillään olisi voinut leikata veitsellä. Laura ei istunut ja katseli Paloa mietteliäänä.

”Pomo sanoi, että jää pian eläkkeelle ja lähtee sitten etelään. Hän haluaisi minut mukaan.”

”Sitten sinun pitää varmaan lähteä.”

”Eikö se liikuta sinua yhtään, jos lähden?”

”Ei”, Palo valehteli.

Lauran suuret silmät katsoivat Paloa syyttävästi. 

”Paskiainen. Sinä joudut vielä vuosikausiksi istumaan.”

”En joudu.”

Laura katsoi Paloa hetken ihmeissään. Sitten tajusi, missä mennään.

Laura sanoi: ”Varo Komisariota. Se on vaarallinen tyyppi. Jostain syystä Kuznetsov pitää Pomosta. Komisario haluaa molemmat pois tieltä.”

 
Komisario

 
Komisario oli aloittanut oman operaationsa. Huhuttiin, että takavarikoissa saadut aineet olivat päätyneet takaisin katukauppaan. Komisario oli salassa tavannut liivijengien johtajia. Jotain oli tekeillä.

Edellisenä iltana Palo oli saanut puhelun Komisariolta. Hän oli kuullut poliisiaseman äänet taustalta, kaukokirjoittimen monotonisen nakutuksen, hälytykseen lähtevien ajoneuvojen sireenit. Komisario tiesi, että oli ajanut Palon nurkkaan. Ääni uhkui omahyväisyyttä.

”Kuznetsov, hän se on aika poika. Venäläinen kun on, niin kovin on sentimentaalista tyyppiä. En tiedä, mikä ihmeen heikko kohta tämän kivisydämessä on juuri Pomolle. Haluaisi nimittäin lyödä hynttyyt yhteen Pomon kanssa. Toistaiseksi Pomo on antanut rukkaset. On jäätelö hyvää, kun yksin syö. Minäkin olen melkoinen herkkusuu.”

Komisario oli kunnianhimoista sorttia. On aina ihmisiä, jotka eivät katso sellaista hyvällä. Hän oli jämähtänyt ylennyslistalla paikoilleen. Jollakin hänen oli sitä kompensoitava.

”Päivämäärät, kellonajat, reitit, maastokätköjen GPS-koordinaatit… Pomo tietää, että me kuuntelemme häntä. Joten hän käyttää jonkinlaista koodia. Aika hyvin niin vanhalta ukkelilta. Meillä on ekspertit koodin kimpussa yötä päivää. Minä olen kuitenkin liian kärsimätön mies. Tässä kohdassa sinä tulet kuvaan mukaan.”

Palo oli yrittänyt sanoa jotain tähän väliin. 

”Mitä…? Turpa kiinni…!” Palo oli kuullut puhelimeensa asti nyrkin iskeytyvän pöytään. Samassa kuitenkin Komisarion ivallinen äänensävy palasi.

”Ehkä sinua huvittaa tietää, että siellä linnassa on tavanomaisten psykopaattien, perverssien ja pedofiilien ohella pari vanhaa tuttavaasi. He varmasti ilahtuvat nähdessään sinut. Teillä tulee taatusti olemaan ratkiriemukasta yhdessä.”

Palo tiesi pelin säännöt. ”Jos ei kestä kakkua, ei pidä tehdä jekkua”, hänelle oli hoettu loputtomia kertoja. Siltikin. Oli kasvoja, joita hän ei voisi kohdata enää milloinkaan. Hän ei menisi kiven sisään. Ei enää ikinä.
 

Palo ja Laura II
 

Laura oli lopettanut monologinsa huomattuaan, ettei Palo kuunnellut. Palo siemaisi viskiään, ei sanonut mitään.

Se oli Laura, joka lopulta rikkoi hiljaisuuden. Hän tarttui Paloa ympäriltä, painoi kasvonsa tämän rintakehää vasten. Jokainen syleily tuntui viimeiseltä. Kenties tämä olikin viimeinen.

”Sinulta ei koskaan saa selvää vastausta. Ehkä lähdenkin. Minulle riitti räntäsateet.”

Palo ajatteli Lauraa Pomon kanssa. Ajatus kuvotti häntä.

 
Pomo

 
Pomo oli vanha mies. Hän istui pienessä toimistossaan tehdasalueen uumenissa. Toimistossa pyöritettiin peitetoimintana ”eksoottisiin” julkaisuihin erikoistunutta maahantuontifirmaa. Pomo mietti tilannettaan ja miten oli päätynyt siihen. Häntä väsytti.

Pomo oli ollut hädin tuskin toisella kymmenellä paettuaan maalta kaupunkiin nahkaremmiä ja alituista nälkää. Kadut olisivat nielaisseet pojan syvyyksiinsä, ellei hänen tielleen olisi osunut mies, joka sattumoisin pyöritti paikallista alamaailmaa. Morgenstjerna oli ollut tämän nimi. Tältä poika oli oppinut kaiken, minkä tiesi. Morgenstjernan juoksupoikana pääkaupungin kadut olivat tulleet hänelle vähitellen enemmän kuin tutuiksi. 

Alussa se oli ollut mustan pörssin kauppaa, salakuljetusta, lestinheittoa. Pirtua, kahvia, naisten sukkahousuja. Jotenkin vain panokset olivat vähitellen koventuneet, nyrkkiraudat vaihtuneet järeämpiin aseisiin, pirtu kovempiin aineisiin. Kaikki oli ollut ennen vanhaan jollakin tavoin yksinkertaisempaa, selkeämpää. Poliisit ja rosvot olivat kumpikin tienneet oman paikkansa eivätkä astuneet toistensa reviirille. 

Morgenstjerna oli ollut poissa jo kauan. Pomon oli vaikea muistella, mitä lopulta oli tapahtunut. Morgenstjernaa ei enää ollut. Poikaa ei enää ollut. Oli Pomo. Ja Palo. Pomon juoksupoika. Sukupolvien katkeamaton ketju. Isännät ja rengit. Rengit hikoilivat. Isännät eivät milloinkaan nukkuneet rauhassa. Heidän paikalleen oli aina tunkua.

Pomo mietti Kuznetsovia. Tästä oli pitänyt tulla pappi. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Lopulta Kuznetsov oli joutunut lähtemään Venäjältä. FSB:n osasto URPO, joka oli perustettu järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan, oli laittanut Kuznetsovin perheen lujille. Kuznetsov oli joutunut järjestämään operaationsa uusiksi maahan tultuaan. Pomo oli aina hämmentynyt Kuznetsovin kohdatessaan. Kuznetsov oli, pikemminkin kuin liikeasioista, halunnut puhua Isoista Jutuista. Kuten elämän tarkoituksesta, iäisyydestä, armosta. Kuznetsov oli sytyttänyt kynttilöitä ikonin edessä isänsä muistoksi.

Jokin aika sitten Marko-niminen pikkurikollinen oli saanut selville Kuznetsovin maastokätkön sijainnin syvällä maakunnassa korven keskellä. Tapaus oli outo, sillä Marko oli löydetty hukkuneena läheisestä lammesta. Lähistöllä oli ollut tämän BMW pysäköitynä tienvarteen. Poliisi oli takavarikoinut ruumiin läheltä vedestä löytyneen matkalaukun, jossa rahat olivat olleet. Osan oli vesi liottanut, osa oli ollut edelleen käyttökelpoisia. Kuznetsov uskoi, että rahat olivat päätyneet Komisariolle.

Pomo laittoi videokameran päälle, istui nojatuoliinsa. Ja puhui. Pitkään.

Kaikki ne tapetut miehet. Kaikki se, mitä oli tapahtunut. Kaikki oli ollut turhaa. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä. Pomo katseli pöydällään olevaa kirjekuorta. Sen sisällä oli kaksi lentolippua. Käytävästä kuului ääniä.
 

Kohtaaminen
 

Viisi minuuttia myöhemmin Palo lähestyi Pomon toimistoa valaisten reittiään taskulampulla. Käytävän nurkan takaa kuului ääni, joka kuulosti tippuvalta vesihanalta. Vai oliko se sittenkään vesihana? Toimiston ovella Paloa oli vastassa kuolleen henkivartijan ruho istuvaan asentoon lysähtäneenä. Punainen roiske peitti seinää tämän pään yläpuolella. Palo muisti jätin. Tämän äänettömän läsnäolon. Jätti oli ollut aina siellä, missä Pomokin.

Palo kuuli raskaan hengityksen voimistuvan, kun hän lähestyi Pomon toimiston ovea. Palo astui sisään ovesta. Sitten hän hätkähti näkyä.

Pöydällä oli matkaesitteitä, tuhkakupissa puoliksi poltettu sikari. Kahvimuki, viskipullo ja lasi. Talousvaaka, jonka päällä oli pussi jotain valkeata jauhetta. Nuhjuinen vanha tyttökalenteri. Jo antiikkinen lankapuhelin, jonka johto oli katkaistu. Jalkalamppu oli potkaistu nurin lattialle. Varjojen neuvosto piti äänettömänä kokoustaan huoneen seinillä.

Pomo istui lysähtäneessä asennossa toimistotuolissaan. Palo katsoi isokokoista vanhaa miestä, jonka oli oppinut tuntemaan niin hyvin. Muhkea valkoinen parta, suurikokoiset vanhanaikaiset silmälasit kuin televisioruudut, kallis puku kuin suoraan purjehduskerholta repäistynä, silkkisolmio jossa oli pelikorttien kuvia. 

Pomo oli ollut peluri, mutta hänen pelinsä oli nyt lopussa. Viimeinen käsi oli jaettu eivätkä kortit näyttäneet hyviltä. Pomo oli tuskaisen näköinen, painoi oikealla kädellä rintakehänsä vasenta puolta. Luoti oli raapaissut otsaa. Kämmenselkä oli veressä.

Pomo hengitti raskaasti. Palo tiesi, että hän oli menettänyt paljon verta.

Pomo huomasi Palon. Pomo sai vaivoin sanat suustaan.

”Joku on vasikoinut. Lupasivat kertoa vasikan nimen kirjeessä, joka tuodaan minulle.”

”Avasin kirjeen.”

Pomo katsoi häntä silmät suurina, mutta ei sanonut mitään.

”Ne yrittävät tehdä minusta syyllistä”, Palo selitti.

”Kuznetsovin porukka, vai?”

Pomo mietti hetken. Niin se oli pakko olla. Kaikki se taivashöpinä, pelkkää hämäystä.

”Niin. Kuka sinua ampui?”

”Ei sillä väliä. Se luoti lähti liikkeelle jo kauan sitten.”

Pomo päästi korahtavan äänen. Hänen päänsä nytkähti eteen ja jäi roikkuvaan asentoon, oikean käden valahtaessa velttona sivulle. Palo kokeili pulssia Pomon ranteesta ja päästi elottoman käden retkahtamaan alas.

Palo odotti hetken aikaa. Sitten hän otti kännykän taskustaan ja valitsi numeron, painoi puhelimen korvalleen ja odotti. Toisessa päässä vastattiin.

”Miehenne osasi hommansa. Voitte lähettää auton, Komisario.”

Komisario ei sanonut mitään. Hän sulki puhelimen. Hän katseli hetken liikennettä alhaalla kadulla ja sytytti sikarin. Se oli ollut Pomon lempimerkkiä.

 
Epilogi 

 
Sateli hiljaa räntää. Palo käveli tupakoiden poispäin rakennuksesta, jossa Pomon ja henkivartijan ruumiit yhä olivat. Yö oli alkanut kääntyä aamun puolelle, mutta sarastus ei koittaisi vielä tuntikausiin. Poliisiauto ajoi hänen ohitseen pillit huutaen kohti rakennusta. Vilkkuvalot valaisivat hetkellisesti Paloa auton ajaessa ohi.

Yöllä on tuhat silmää, jotka aina tarkkailevat hämärässä kulkijaa, jonka harhakuvitelma on, että on aivan yksin keskellä pimeyttä ja siksi liikkeissään kaikkivoipa, peräti näkymätön. 

Näin ollen Palo ei nähnyt iltalenkkeilijää, joka rekisteröi hänen liikkeensä tehtaalta johtavalla kävelytiellä joskus kello 1:05 aikoihin. Hän ei myöskään huomannut kahta teinipoikaa, jotka olivat nähneet hänen poistuvan tehtaalta. Tehtaan sisäpihalle pysäköineet autoilijat olivat varmasti havainneet hänet. Kätköön asetetut valvontakamerat olivat tehtaalla nauhoittaneet Palon liikkeet. Nauhalla näkyi myös eräs asemies, joka oli vieraillut samassa paikassa hieman ennen Palon saapumista. 

Aikanaan poliisi oli jututtanut lenkkeilijää ja poikia, jotka kumpikin vuorollaan olivat antaneet Palon tuntomerkit. Autoilijat olivat ehkä nähneet jotain, ehkä ei. Joka tapauksessa kaikki oli asianmukaisesti merkitty kirjoihin ja kansiin. Kuinka ollakaan, mainitut lausunnot olivat salaperäisesti pian kadonneet poliisin rekistereistä. Samoin jostain syystä sen yön valvontakameroiden tiedostot olivat pyyhkiytyneet tyhjiksi.

Komisario pitäisi oman osansa sopimuksesta. Palo pysyisi vapaalla jalalla. Toistaiseksi. 

Palo näki edessään Lauran, joka käveli matkalaukun kanssa kohti tehdasrakennusta. He huomasivat toisensa. Palo pysähtyi Lauran eteen, mutta ei sanonut mitään.

Laura oli mielessään jo jossain etelän auringossa. Hänelle ei merkinnyt mitään pillit huutaen kiitävä mustamaija, jota seurasi ääneti rikostutkinnan valkoinen pakettiauto ilman tunnuksia. Pian tehdas olisi täynnä ympäriinsä hyöriviä univormupukuisia ja suojapukuisia poliiseja ottamassa talteen verijälkiä ja etsimässä DNA-näytteitä. Koko paikka olisi sinetöity ulkopuolisilta. 

Palo tiesi jo tutkinnan tulokset. Kohta iltapäivälehdet repisivät otsikoita ”alamaailman sisäisestä välienselvittelystä”. Jossain ikonein koristellussa toimistossaan Kuznetsov laskisi sanomalehden pöydälle ja miettisi asioita pitkään hiljaisuudessa. Kuznetsov oli tehnyt parhaansa varoittaakseen Pomoa, kun oli saanut tietää, että Palo oli Komisarion otteessa. Kaikki oli kuitenkin ollut hyödytöntä. Pian ikonin alla syttyisi taas uusi kynttilä. Pomolle.

Oli miten oli, parin päivän päästä asia olisi lehdissä unohdettu, kun sivut täyttyivät taas julkkisten edesottamuksista. Tämä sopi Komisariolle. Haaveissaan Laura kuitenkin kulki jo aurinkoisilla rantabulevardeilla ostoskasseineen. Hän mietti vaatteita, joita hänellä olisi yllään.

Laura sanoi: ”Minä en kestä enää. Pomo soitti ja sanoi, että hänellä on liput aamukoneeseen. Puhuitko hänen kanssaan? Mitä hän sanoi?”

Palo ei vastannut mitään. Laura jäi matkalaukun kanssa katselemaan Palon selkää, kun tämä käveli pois.

Räntäsade yltyi.

Kirjoitettu yhdessä Janne Perttulan kanssa. Perustuu samannimisen lyhytelokuvan (2015) käsikirjoitukseen.
 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Kätkö

Sen piti olla helppo keikka. Markolla oli kätkön GPS-koordinaatit kännykässään. Kaupungilla oli liikkunut jo jonkin aikaa huhu, että Kuznetsovin jengin huumerahoja oli piilotettu maastoon yli sadantuhannen euron arvosta. Kukaan vain ei tiennyt, minne.

Sattuman kaupalla yksi venkula oli Markolle velkaa. Pienen neuvottelun jälkeen Markon haltuun oli päätynyt paperilappu, jolle nämä kallisarvoiset koordinaatit oli raapustettu. Molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä neuvonpidon tuloksiin. Venkulakin oli saanut pitää kaikki sormensa ja jatkaa hengittämistä. Marko oli tuskin malttanut ottaa paikan sijainnin kunnolla selville kartasta, kun oli lähtenyt jo matkaan. 

Marko oli hereillä neljättä päivää. Se oli tavallista hänen toimenkuvassaan. Välillä piti myös edustaa. Markolla oli ollut tapaaminen muutaman samalla alalla toimivan tärkeän ulkomaisen liikemiehen kanssa. Virkavallan edustajat tosin olisivat kuvailleet näitä jollakin toisella sanalla. 

Hänellä oli yllään paras pukunsa ja kiiltonahkakengät. Ei ollut aikaa vaihtaa. Piti toimia nopeasti. Ruuhka-Suomi jäi pian taakse, kun Markon tuliterä BMW ahmi kilometrejä. Marko naureskeli jyväjemmareiden traktoreille, joita alkoi tulla vastaan yhä useammin.

Marko oli ajanut jo hyvän matkaa eteenpäin asfaltoimatonta tietä ja kiroillut pomppivaa kyytiä. Oltiin perillä. Hän pysäköi auton tienreunaan ja katseli ympärilleen. Valtavan kokoisten mäntyjen tiheä muuri nousi hänen edessään. Marko kirosi uudestaan. Kätkö olisi jossain tuolla puiden muurin takana. Sille oli myös monta muuta ottajaa, joku näistä mahdollisesti jo matkalla paikalle. Tällaisilla uutisilla kun oli kumma tapa levitä nopeasti.

Markolla oli taitettava kenttälapio takakontissa. Maastossa eteneminen sujui yllättävän vaivalloisesti. Joskus monta vuotta sitten hän oli pari kertaa suunnistanut koulun liikuntatunnilla. Tarkkailuluokalla sekin oli jäänyt. Lyhyen armeija-aikansa hän oli lähinnä viettänyt putkassa, joten metsäkeikat olivat hänen palvelusrekisterissään jääneet vähiin. Hänenlaisensa kaupunkisissit tunsivat vain asfaltin, ottivat maamerkit seinien graffiteista ja katosivat nopeasti virtsanhajuisten kujien hämärään. Metsän siimeksessä he olivat poissa omalta reviiriltään, vieraalla planeetalla.

Marko käytti pian loppuun tuntemiensa kirosanojen repertuaarin kompuroidessaan eteenpäin aluskasvillisuuden ja puiden juuriston seassa. Niihin hän oli useamman kerran kaatua nokalleen. Päämäärä alkoi kuitenkin häämöttää. Korkeiden mäntyjen katedraaliin valo siivilöityi vaivoin jostakin ylhäältä. Marko kaivoi kännykän povitaskustaan tarkistaakseen sijainnin ja sitten kirosi. Ei kenttää. Marko iski nyrkillään männyn runkoon ja katsoi ihmetellen punaiseksi ruhjeeksi värjäytyneitä rystysiään. Sattui. Marko huomasi, että amfetamiinisulfaatin vaikutus alkoi hiipua. Taskun pohjallakaan ei ollut yhtään jäljellä. 

Marko oli merkinnyt kännykän karttaan kätkön tarkan sijainnin. Nyt ruutu näytti pelkkää tyhjää. Hän oli uskonut, että pystyisi muistamaan kartan yksityiskohdat ulkoa, että ne olisivat tallentuneet johonkin valokuvamuistiin. Nyt vain puut pyörivät hänen silmissään piirileikkiä ja tuuli suhisi korvissa. Lapio kädessä tuntui lyijynraskaalta. Enää hän ei edes muistanut, mitä reittiä oli tullut. Kaikki puut näyttivät samanlaisilta sekä edessä että takana.

Tuolla näkyi häämöttävän jonkinlainen aukio. Oliko kätkö merkitty kartassa juuri sen luokse vai ei? Marko lähti kiiruhtamaan aukiota kohti, sitten kaatui naamalleen, kun kiiltonahkakengän mudan tahrima kärki tarttui yhteen maassa risteilevistä puunjuurista. Marko kirosi ja huomasi sitten, että puvun housujen kangas oli repeytynyt melkoisen matkaa vasemman polven kohdalta. Hän kokeili polvea kädellään. Tuntui kuin polvilumpion luu olisi törröttänyt jotenkin oudon terävänä ja sormiin tihkui verta. Marko pääsi joten kuten ontumaan eteenpäin jalallaan. Ei voinut sanoa, oliko siinä murtumaa vai ei. Kämmenpohjissa, joilla hän oli ottanut kaatumisen vastaan, oli myös jonkinlaiset ruhjeet. Naamataulukin oli tainnut saada jotain osumaa, mutta lähimaillakaan ei ollut peiliä josta tarkistaa asia. 

Markoa heikotti. Oli pakko istua alas naavan peittämälle suurelle kivelle ja pitää hengähdystauko. Metsän kosteus sekoittui hikeen, joka kylmeni pian. Häntä alkoi paleltaa. Marko oli ajatellut hoitaa homman nopeasti ja vain kaivaa rahat ylös, sitten huristella takaisin Stadiin. Sen jälkeen hän olisi hankkiutunut äkkiä pois maasta, ehkä Pohjois-Suomen kautta Ruotsiin ja sieltä Köpikseen. Sitten Keski-Euroopan halki Monacoon, Rivieralle… minne tahansa, kunhan pois ja mahdollisimman kauas.  

Tuulen hiljainen suhina korvissa kuulosti oikeastaan aika rauhoittavalta. Marko ei muistanut, milloin hän oli viimeksi ollut keskellä tällaista hiljaisuutta. Aina oli jotain. Kaduilla ei ollut rauhaa yölläkään. Kamadiileillä äkkirikastuneet venkulat huudattivat katumaastureidensa stereoita bassokaiuttimet näyteikkunoita tärisyttäen. Aina oli jossain bileet. Aina ulvoivat kyttien sireenit, ambulanssit kuskasivat pillit päällä siipeensä saaneita tai överit vetäneitä lähiöiden hupparipäitä. Aina heitti joku piripäissään loppumatonta läppää, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Täällä olisi voinut kuulla vaikka neulan putoavan. Univaje teki tehtävänsä ja Markon silmät alkoivat painua kiinni.

Äkillinen rapsahdus säpsähdytti hänet hereille. Kesti kotvasen ennen kuin hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Paleli ja hengitys höyrysi. Vielä hetki sitten hän oli ollut jossakin muualla, missä paistoi aurinko ja laineet lipuivat hitaasti rantaan. Hän tajusi polvessa jomottavan terävän kivun, joka tuntui voimistuvan aaltoina, muisti missä oli ja miten oli tänne päätynyt. Oliko hän uneksinut äskeisen räsähdyksenkin? Kauanko hän oli oikein ollut unessa? Hän yritti kohottautua seisomaan, jolloin kipu toden teolla kiskoi hänet hereille. Äkkiä hän valpastui.

”Tuu jätkä esiin, niin mä niittaan sut!” hän huusi pimeydelle. Vastausta ei kuulunut. Glock 22, jonka hän oli kiskonut esiin jostain takkinsa alta, heilui hänen kädessään vahvistukseksi sanoille. Ne olivat nähneet hänet. Ehkä joku Kuznetsovin porukasta oli tullut hakemaan rahoja. Ehkä se pikkunilkki oli laulanut asiasta muillekin. 

Pimeydessä jokin liikkui. Oliko se ihminen vai eläin? Marko ampui ilmaan. Laukaus repi kaarnaa männyn rungosta jossain ylhäällä. Markon ääni kuulosti käheältä, kun hän avasi suunsa ja huusi. ”Älä jäbä yritä. Turha sun on siellä puskassa käkkiä. Kyl mä nään sut.” Ei hän mitään nähnyt, jäi kuitenkin kuulostelemaan hetkeksi. ”Tuu esiin sieltä. Oot sä jätkä ihan dille?” Marko raakkui. ”Me voidaan hei tehdä diili näistä fyffeistä. Fifty-sixty, hä hä hä.” Ei hän oikeasti rahoja suostuisi jakamaan, vaan ampuisi saman tien, kun näkisi liikettä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä metsä vastannut.

Marko irvisti. Olivatko ne vetäytyneet sivummalle vai lähteneet hakemaan lisäjoukkoja? Tulkoot vaikka jengillä, eivät he saisi häntä tapettua. Hän tanssahteli jonkinlaista irvokasta tanssia yrittäessään ontua eteenpäin vasenta jalkaa varoen. Markon kenkä osui johonkin kovaan. Se ei ollut kivi. Se oli hätäisesti haudattu saviseen maahan, päälle kasattu ohut kerros multaa, kuolleita lehtiä ja risuja. Marko tökkäsi kasaa uudestaan varovaisesti kengänkärjellä. Kuulosti ontolta. Marko irvisti uudestaan kivusta ja alkoi tökkiä kasaa lapiollaan, sitten kaapi sillä multakerrosta päältä pois niin nopeasti kuin vain pystyi. Hän oli ollut koko ajan näin lähellä kätköä!

Alta paljastui mudan ja saven töhrimä Samsoniten matkalaukku.
Laukussa oli numerolukko, jonka hän kampesi hermostuneesti auki povitaskussa olleella ruuvimeisselillä. Hän kiskoi laukun kannen ylös sydän jyskyttäen.

Laukusta paljastuneet seteliniput oli kääritty ilmatiiviisti suljettuihin Minigrip-pusseihin, jotka oli vielä työnnetty toisten pussien sisään. Marko yritti arvioida rahamäärää. Puoli miljoonaa? Miljoona? Reilusti yli satatonnia ainakin.

Marko tarttui matkalaukkuun. Maasta löytyi sopivan kokoinen karahka, jonka hän saattoi painaa kainaloonsa kävelykepiksi. Sen avulla hän linkutti vaikeasti eteenpäin matkalaukkua vasemmassa kädessään raahaten. Oikeassa hän piteli asettaan.

Voitonriemuisena Marko jäljitti polkua takaisin autolle, jonka hän oli jättänyt tienreunaan. Nyt hän voisi tehdä mitä vain. Hän häipyisi kauas tästä turvenuijien, junttien, kyttien ja kyylien maasta jonnekin, jossa osattaisiin todella elää. Ei enää lumisohjossa rämpimistä. Vielä vähän matkaa. Marko konkkasi karahkaan nojaten, matkalaukun kantokahvaa tiukasti puristaen. Kuivat oksat napsahtelivat poikki hänen reitillään. Oli säkkipimeää, musteenvärisellä taivaalla tähdet vain tuikkivat kuin pikkuruiset neulankärjet. Jos metsässä joku oli ollut väijyssä, tämä oli poissa nyt. Hänen oli häivyttävä ennen kuin paikalle tulisi lisää jengiä.

Vielä vähän matkaa ja… Pimeydestä ilmaantuneet oksat löivät Markoa kasvoihin. Samassa hän tunsi liukkaiden kenkiensä luistavan märässä savessa jyrkästi alaspäin viettävää polkua. Luisu päättyi äkkiä polulla lojuvaan kaatuneeseen puunrunkoon. Markon terve jalka iskeytyi siihen voimalla. Maankamara katosi hänen altaan. Matkalaukku kirposi Markon otteesta.

Marko ehti vielä kuulla rantakaislikon kahinan allaan ja rajun loiskahtavan äänen, kun hän rojahti suoraan hyiseen veteen kasvot edellä. Hän yritti turhaan haukkoa henkeä ja vesi syöksyi hänen keuhkoihinsa. 

Sen piti olla helppo keikka. Nuori uroskettu oli lähtenyt liikkeelle hämärän tultua. Se oli kuullut läheltä lampea rapinaa ja arvellut nappaavansa ilta-ateriaksi mehevän jänispaistin. Se oli kuitenkin mennyt piiloon outoa ontuen kulkevaa kaksijalkaista petoa, joka äänteli pelottavasti. Nähdessään pedon vajoavan lammen mustan veden alle se oli jäänyt hetkeksi aikaa haistelemaan rantaan kunnes oli tullut taas aivan hiljaista. Petoa ei näkynyt eikä kuulunut enää. Repolainen jolkotteli takaisin metsään toiveikkaana uudesta saalisonnesta. Ilta oli vielä nuori.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen