Kirje 2

[Lue ensin: Kirje 1]

Pensé un laberinto de laberintos, en un sinuoso laberinto creciente que abarcara el pasado y el porvenir y que implicara de algún modo los astros.
 – Jorge Luis Borges

(Kuvittelin mielessäni labyrinttien labyrintin, yhden mutkittelevan ja leviävän labyrintin, joka kattaisi menneisyyden ja tulevaisuuden ja johon jollakin tavoin kuuluisivat tähdetkin. – JLB)

Luminen metsä syöksyi päin hänen kasvojaan. Hän läähätti, haukkoi happea sisäänsä kuin kuoleva. Suussa tuntui veren maku. Laukausten sarjat rätisivät ilmassa, hajosivat puuteripilviksi hankeen osuessaan.
Hän liukastui lumessa. Hän pudotti hattunsa, mutta ei jäänyt sitä poimimaan. Hän nousi, lähti uuteen juoksuun. Juokse. Juokse. JUOKSE! Hän harppoi eteenpäin, yritti päästä jonnekin puiden suojaan. Ennen kuin luodit leikkaisivat hänet kahtia.

Vaala

Syyssade piiskasi kaupunkia. Vaala oli ollut alkuillasta matkalla kotiin, kun suoraan hänen eteensä jalkakäytävälle oli kiilannut musta umpiauto. Autosta oli astunut kaksi sadetakkista miestä, jotka olivat pakottaneet Vaalan mukaansa. Miehet haiskahtivat kytille kilometrien päähän. Miesten välissä autossa istuessaan Vaala oli yrittänyt kysyä jotain, mutta häntä oli käsketty pitämään suunsa kiinni. Vaala mietti, oliko hänen ehdonalaiseensa tullut yllättäen jokin kupru. Hän ei kyllä tiennyt, miksi näin olisi.

Vaalan työnhakuyritykset olivat yleensä tyssäneet siihen kohtaan, jossa hänen oli paljastettava työhaastattelijalle olleensa istumassa. Sen jälkeen kotiin oli tullut kirje, jossa kiitettiin mielenkiinnosta, mutta ”olemme päätyneet toiseen hakijaan”, ja niin edelleen.
Nyt Vaala oli tunnollisesti käynyt päivätyössä, joka hänelle olivat osoittaneet viranomaiset, jotka yrittivät saada hänen kaltaisiaan ex-linnakundeja sopeutumaan siviiliin. Se oli tylsä varastohomma, mutta sekin tyhjää parempi. Muuten hän ei ollut kävellyt edes punaisia päin, saati pitänyt yhteyttä vanhoihin “kavereihinsa”, joten hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi nämä yrmeät siviilijeparit olivat poimineet hänet mukaansa.

Tavaratalot tuntuivat aloittavan joulumyynnin vuosi vuodelta yhä aikaisemmin. Lumesta ei ollut tietoakaan. Auton ikkunasta Vaala näki, kuinka kadulla kuluttajat paarustivat suurine muovikasseineen ja värikkäisiin papereihin käärittyine paketteineen. Hän mietti, että hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän ostaisi Reginalle lahjaksi. Olettaen, että hän olisi tänä jouluna edes vapaalla jalalla. Nyt ei kyllä hyvältä näyttänyt.

Auto pysähtyi vanhan kivitalon eteen. Toinen siviilikytistä tyrkkäsi Vaalaa kylkeen. He astuivat ulos kadulle. Jääkylmät sadepisarat kastelivat Vaalan. Sadetakkimies avasi avaimellaan rautaportin ja he kulkivat sisään porttikongista. Rapussa he nousivat antiikkiseen hissiin, jossa oli suljettava rautaveräjä. Luurankohissin kori alkoi hitaasti kulkea ylös kuin keräten voimiaan sadan vuoden jälkeen. Talo tuoksui vanhalle.

Vaivalloisen matkansa jälkeen hissi pysähtyi ja rautaveräjä kiskottiin auki. He olivat porrastasanteella, jossa oli vain yksi huoneiston ovi. Siinä ei ollut nimikylttiä. Vaala tyrkättiin nyt sisälle ovesta. Hämärässä eteisessä toinen kytistä hamuili valokatkaisijaa. Yksinäinen hehkulamppu, jossa ei ollut varjostinta, loi räikeää valoaan eteiskäytävään. Nyt Vaala huomasi, että huoneisto oli ollut kauan sitten jonkinlainen toimisto. Ehkä viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta sitten, huonekalujen tyylistä päätellen. Seinillä repsotti vanhoja pölyttyneitä elokuvajulisteita. Pöydällä lojui antiikkinen Olivettin kirjoituskone, joka oli kerännyt pölyä ties kuinka kauan, lattialla taas 16-millinen filmikela. Sitten erinäisiä kellastuneita esitteitä ja koneella kirjoitettuja paperiarkkeja.

Kytät odottivat jotain, toinen puhui kännykkään. Vaala käytti tilaisuutta hyväkseen ja poimi yhden papereista. “Pohjolan Orfeus – filmituotantoa ja maahantuontia”, siinä luki. “Kuka antoi luvan koskea niihin?” toinen kytistä tiuskaisi Vaalalle. Vaala työnsi paperin äkkiä takaisin pöydälle kuin lapsi, joka oli tavattu pahanteosta. Vaalan onneksi kännykkään puhunut kyttä lopetti juuri silloin puhelunsa ja sanoi kollegalleen: “Teatteri on vapaa. Voidaan mennä sisään”.

Ennen vanhaan huone oli toiminut pienen elokuvayhtiön koeteatterina. Vuosikymmenien pinttynyt tupakansavu tuntui seinissä ja kalusteissa. Toinen kytistä osoitti Vaalan istumaan yhteen eturivin penkeistä. Kaksi muuta miestä määrättiin istumaan hänen viereensä, toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle. Hämärässä hän ei erottanut miesten piirteitä, mutta haistoi hienhajun, joka sekoittui kalliin partaveden makeaan ja pistävään tuoksuun. Miehet olivat vähintään yhtä hermostuneita kuin hänkin.

Käskynjako

Kaupungin toisella puolen kaiuttimesta särähti irvokas ääni: “Herra komisario. Miehet ovat saapuneet rakennukseen. Videolinkki on nyt valmis”. Komisario sanoi: “Hyvä. Voitte aloittaa lähetyksen”,

Häiriöiden keskeltä ilmaantui valkokankaalle Komisarion hahmo ja tämä alkoi puhua: “Te ette tunne toisianne, mutta minä tunnen teidät kaikki. Keppi vai porkkana, kuuluu kysymys. Aloitetaan vanhasta kaveristani Tugaista. Tugai, keppi vai porkkana?”

Tugai kuulosti närkästyneeltä vastatessaan: “Tietovisako tämä olikin? Porkkana tietysti.”

Komisario vähät välitti Tugain närkästyksestä: “Hyvä niin. Keppi olisikin ollut sinun kannaltasi jotakin varsin epämiellyttävää. Tugai, miehemme Ankarasta. Ei väkivaltataustaa, mutta harrastanut pienempiä ja vähän suurempiakin huijauksia ympäri Eurooppaa. Interpolilla on nytkin haku päällä.”

Valkokankaalle ilmaantui virallinen etsintäkuulutus, jonka reunassa komeili valokuva Tugaista. Komisario jatkoi: “Sain heiltä myös mielenkiintoista infoa taannoisista Thaimaan-reissuistasi. Paikalliset vankilat ovat ikäviä paikkoja. Kannattaisi pysyä vain pikkuhuijauksissa.”

Tugai kiemurteli tuolissaan. Kenenkään ulkopuolisen ei ollut pitänyt tietää Bangkokin-keikasta. Tugai pyyhkäisi otsaltaan hikikarpaloita, jotka olivat nousseet iholle aivan vaivihkaa. Komisario näytti nauttivan tästä: “Miksi tuollainen ilme? Tämähän on vain kevyttä jutustelua ystävien kesken.”

Nyt cowboy puuttui puheeseen: “Voisiko joku kertoa mullekin, missä nyt oikein mennään?”

Komisario sanoi omahyväisellä äänellä: “Hyvät herrat, saanko esitellä. Orko, legendaarinen alamaailman torpedo.”

Orko nyökkäsi muille, ilmeisen tyytyväisenä saamaansa huomioon. Komisario jatkoi esittelyään:

“Cowboy, jota liivijengitkin pelkäävät. Teki viimeksi rahakkaan keikan ja puhalsi aseella uhaten hieman Kuznetsovin liigan varoja. Venäläinen ystävämme ei oikein tykännyt. Sääli, että ne rahat tuli sitten hassattua. Nopeat hevoset ja vielä nopealiikkeisemmät naiset, vai mitä?”

Orko ei sanonut mitään, katsoi vain synkkänä lattiaa.

Komisario käänsi nyt huomionsa joukon nuorimpaan jäseneen:

“Entä tämä Vaala tässä sitten? Kuulin, että olet sitten viime tapaamisemme saanut perheenlisäystä. Eikä minulle edes annettu sikaria. Näinkö sitä vanhoja kavereita kohdellaan? Oikein reipas vesseli kuulemma. Olisi sääli, jos tämä näkisi isänsä seuraavan kerran vasta täysi-ikäisenä, vai mitä?”

Vaala hermostui tästä silminnähden.

“Jätä sinä mun poikani rauhaan, kuuletko?” Vaala osoitti sormellaan syyttävästi kohti valkokangasta ja esitti kysymyksen, joka oli ollut muidenkin huulilla, mutta jota kukaan ei ollut saanut ääneen sanottua: “Voisiko joku jo selittää, miksi meidät kaikki on tuotu tänne? Muussa tapauksessa päästäkää meidät menemään.”

Komisariolla oli kasvoilla ilme kuin kissalla, joka raahaa hiiren huoneeseen: “Kas kas. Kärsivällisyys on kuninkaiden hyve, mutta tässä pakassa taitaa olla pelkkiä jokereita. No, hyvä. Minulla on teille kaikille mielenkiintoinen ehdotus. Oikeastaan kyse on eräänlaisesta aarteenetsinnästä.”

Orko näytti epäuskoiselta: “Ettei sentään pääsiäismunajahdista? Komisario taitaa pitää meitä aivan pelleinä.”

Komisario tuskin saattoi olla hekumoimatta itsekseen tilanteen herkullisuudella, mutta sanoi kuitenkin päättäväisellä äänellä:

“Se, mitä haluan, on että te jäljitätte minulle jotakin. Kutsutaan sitä vaikka aarrekätköksi. Jokaisella teistä on minulle, sanotaanko, eräänlainen velka maksettavana. Kun tämä kätkö on löydetty, katson velan kuitatuksi. Ja tässä tulee se porkkana: tarjoan teille myös mahdollisuuden samalla tienata sievoisen summan rahaa. Jokaisella teillä lienee käyttöä sille. Toisilla enemmän kuin toisilla.”

Komisario kääntyi kohti työpöytäänsä ja nyökkäsi näkymättömälle alaiselleen: “Nyt voisin näyttää teille erään mielenkiintoisen videon. Videon päähenkilö lienee teille kaikille tuttu.”

Jossain painettiin play-nappia. Kuvaruudulla välkkyi ensin joukko häiriöitä. Sitten kuvaan ilmaantui vanha valkopartainen mies, jolla oli kasvoillaan suurikehyksiset 70-luvun silmälasit. Tämän puku näytti olevan mittatilaustyötä. Mies istui kalliin näköisessä nahkanojatuolissa sikaria poltellen ja puhui suoraan kameralle rauhallisella äänellä:

“Nimeni on Emil Kurkiainen. Minut tunnetaan myös nimellä Pomo. Nyt varmaan mietitte, että pirruuttaniko mä tässä vain itsekseni höpisen.

Kun katsotte tätä, mä olen sattumoisin vaihtanu hiippakuntaa, potkassu tyhjää, heittäny veivit, lakannu hengittämästä.

Tämä on minun testamenttini.

Mun oma isä oli pelkkä nolla. Sen remmiä ja ainaista nälkää mä kaupunkiin karkuun läksin. Mä olin alun toisella kymmenellä.”

Ruudulla näkyi vanhaa filmikuvaa Helsingistä. Vaalasta näytti, että se oli kuvattu ehkä joskus 1950- ja 60-lukujen taitteessa.

“Mä olin yks maalta tullut katupoika monien muiden joukossa. Sieltä kadulta Äijä mut mukaansa poimi.

Kysytte nyt, miksi. Millainen mies Äijä oikeen oli? No, omaa poikaa sillä ei ollu.”

Vaala mietti myöhemmin, mitä Pomo oli tarkoittanut, kun oli erityisesti korostanut tätä asiaa. Sitten hän tajusi, että Pomo oli pitänyt tärkeänä mainita, ettei Morgenstjerna ollut mikään pedofiili – tai “namusetä” kuten siihen aikaan sanottiin – joka väijyi yksinäisiä katupoikia. Tämä yksityiskohta jäi erityisesti vaivaamaan Vaalaa. Siinä tuntui olevan jotain muutakin takana.

“Äijän oikee nimi oli Sture Morgenstjerna. Äijä oli entinen pirtutrokari ja vanhan koulun herrasmiesgangsteri. Hän se mulle kaiken opetti.”

Morgenstjerna oli ottanut Emilin siipiensä suojaan, ilmeisesti jonkinlaiseksi epäviralliseksi ottopojakseen. Joka kuitenkin oli asemansa ansaitakseen saanut tehdä rankasti töitä kaduilla Morgenstjernan pimeän viinan myynnissä ja muissa hämäräbisneksissä avustavana juoksupoikana.

“Katu se oli mun lyseoni. Mustan pörssin kauppaa se sillon oli, kun mä nämä hommat alotin.

Salakuljetusta, kahvia, naisten nailonsukkia, pirtua.

Ja lestinheittoa. Onks tietoo, kyseltiin. Ja olihan mulla.

Se oli leveetä ja lesoa touhua, paljon rehdimpää kuin nyt.

Poliisit oli poliiseja, rosvot rosvoja. Molemmat tiesi oman paikkansa.”

Tässä kohdassa kukaan ei huomannut, että oli Komisarion vuoro kiemurrella hieman epämukavasti.

“Jukulauta, kun jossain vaiheessa panokset alko koventua.

Siirryttiin viinasta kovempaan kauppatavaraan.

Oli se tavallista urheilua.

Äijä oli jo puuhannu niissä kuvioissa, mutta sillon se jätti aineiden kaupan muille. Homma alko raaistua.

Äijä kuoli 70-luvulla. Hänet mä sitten perin.

Ei menty ihan lain kirjaimen mukaan, mutta se oli Äijän tahto.

No, mä tein parhaani kartuttaakseni pesämunaa. Pian kuitenkin mä opin, että se oli kirottua rahaa.

Verellä tuhrittua rahaa. Rahaa, jonka vuoks liian moni kuoli. Mun kädestä tai mun käskystä.

’Ne, joista ei piretä, tapetahan’, niin kuin meillä Pohjanmaalla sanottihin.

Turhaa kaikki.

Rupesin tässä puntaroimaan ittekseni, että musta olis voinu tulla vaikka pääjohtaja. Tai vuorineuvos. Tai presidentti.

Hymypoika-patsaita ei meikäläisille jaettu.

Kultapossukerhoon oli turha pyrkiä.

Musta tuli Murha OY:n toimitusjohtaja. Eläkkeiden perään oli turha huudella.

Rahaa on.”

Tässä kohdassa Pomo raapaisi tulitikkua ja laittoi uhmakkaasti setelin palamaan, sytytti sillä sikarinsa.

“Vaan eipä siitä mulle enää iloa ole, kun sattuneesta syystä multaa nyt haukkaan.

Kiitos arvatenkin erään Komisarion.”

Lisää kiemurtelua katsomon puolella. Nyt valkokankaalla Pomo virnuili leveästi ja tämän äänensävy vaihtui maireaksi, osoitti sormellaan suoraan kohti näkymättömiä katsojia.

“Siksipä mä haluan antaa sen juuri sinulle, rakas katsojani siellä ruudun toisella puolella.

Rahalla voit ostaa vaikka oman suihkukonelaivaston.

Tai maksaa jonkun pienemmän banaanitasavallan valtiovelat pois.

Ihan mitä vaan kylmä sielusi halajaa.”

Pomo nautti selvästi virnistellessään ja puhuessaan näkymättömille katsojilleen.

“Kuitenkin ennen kuin pääset iskemään ahneet pikku kätösesi kahiseviin, sinun on suoritettava pari tehtävää, jotka vanha Emil-setä sinulle kohta antaa.

Ne on yhdet miehet, joilla on suuret puheet ja pihviluukku vaan heiluu.

Toiset miehet sitten tekee ne hommat.

Kumpaanko porukkaan teikäläinen kuuluu?”

Video päättyi. Miehet istuivat hetken aikaa hämmentyneen hiljaisuuden vallitessa, Orko sitten loihe lausumaan: “No, olipas… olipas juttu.”

Komisario sanoi: “Tämä video löytyi Pomon jäämistöstä rikostutkinnan yhteydessä, kun mainittu… hmm… herrasmiehemme oli epäonnisesti siirtynyt pois elävien kirjoista. Tietojemme mukaan Pomolla oli kuollessaan valtava omaisuus koossa. Ongelma vain on, että kukaan ei tiedä, missä. Tutkijamme ovat selvitelleet asiaa Sveitsistä ja kaikista tunnetuista veroparatiiseista. Täydellinen vesiperä. Parin vinkin perusteella meillä on nyt aihetta olettaa, että jostain täältä kotimaan kamaralta ne edelleenkin löytyvät. Pomo oli eriskummallinen mies, jolla oli omalaatuisia uskomuksia myös raha-asioista ja sijoitustoiminnasta.”

Orkolla oli kasvoillaan ilme kuin hänelle olisi yritetty syöttää paksuinta pajunköyttä miesmuistiin:

“Käteisenäkö ne muka täällä jossain on? Jossain on muka joku salainen pankkiholvi, jonne on omaisuus kätkettynä?”

Komisario virnisti nyt tavalla, joka kylmäsi Vaalaa: “Huomaan, että sinua vaivaa uskonpuute. Näitte vain alun videosta. Me katsoimme loputkin. Pomo jätti jälkeensä joukon johtolankoja. Joukon erilaisia esineitä. Vihjeitä kätköpaikoista. Jonkun on tutkittava vihjeet, käytävä ne kaikki läpi. Minä en voi sitä tehdä eivätkä alaiseni. Sisäinen tutkinta kyttää minua kieli pitkällä yötä päivää.”

Orkon silmissä välähti ilkeästi ja oli nyt hänen vuoronsa ottaa virne kasvoille: “Kytät toistensa kimpussa, vai? Siihen matsiin mäkin kyllä hankkisin aitiopaikat, popcornien kanssa.”

Oli kuin kaksi miestä olisivat käyneet keskinäistä pingisottelua, jossa toisesta yritettiin saada henkinen yliote horjuttamalla tarkasti ohjatuilla pistolyönneillä toisen omahyväisyyttä.

Komisario huokaisi. Hän ei voinut hetkeksikään päästää muita unohtamaan, että hän oli se, jolla oli nyt yliote.

“Pilkka ja oma nilkka. Muistakaa, että myös minä seuraan teitä, minne menettekin. Tämä kaupunki on täynnä valvontakameroita ja muita kulunvalvontajärjestelmiä. Teidät nähdään silloinkin, kun ette sitä itse tiedä. Jos yritätte jotain pientäkin kuprua tai livistää pois pelistä, siitä seuraa ankaria sanktioita. Jos puhutte asiasta kenellekään ulkopuoliselle, niin… minulla on keinoni ja aion käyttää niitä.” Komisario veti etu- ja keskisormensa kuin veitsen kurkkunsa yli tehostakseen sanojaan.

Miehet vilkaisivat toisiaan.

”Muistakaa: keppi tai porkkana.”

Talvi

Ensilumi tuli sinä vuonna varhain. Se peitti sankkana pyrynä alleen kadut, kujat ja torit. Sinä iltana Komisario astui ulos hissistä ja vaelsi sokkeloisen palvelinkeskuksen halki lempipaikkaansa koko massiivisessa poliisiasemarakennuksessa. Se oli hänen yksityinen monitorihuoneensa, jonka yhtä seinää peittivät kuvaruudut. Niiden kautta hän saattoi katsella ja kuunnella koko kaupunkia, seurata liikennettä ja paikkoja joissa ihmiset kulkivat ja kokoontuivat.

Se, mitä Komisarion esimiehet eivät välttämättä tienneet, että monitorien kautta hän saattoi seurata joukkoa valikoituja yksityisasuntoja. Nykyinen miniatyyritekniikka oli ihmeellistä. Taloyhtiöissä täytyi tehdä jatkuvasti erilaisia huoltotöitä. Asukkaiden ollessa poissa kotoa huoltomiehet käyttivät yleisavainta. LVI-töiden yhteydessä sopivaan paikkaan saattoi kiinnittää stereomikrofoneilla varustetun laajakulmakameran, joka ei ollut koppakuoriaista suurempi ja mikä tärkeintä, kätkeytyi ympäristöönsä täydellisesti. Mikään, mitä huoneistossa tapahtui, ei sen jälkeen jäisi salaan hänen silmiltään ja korviltaan. Mikäli joku esimiehistä saisi vihiä asiasta, hänellä olisi valmiina asianmukaisesti täytetyt lupapaperit rikosseurantaan. Huumehörhöjä ja anarkisteja, joiden lailliset oikeudet tällä laitoksella eivät ketään kiinnostaisi. Sen jälkeen kukaan ei kaivelisi asiaa. Komisario otti mukavan asunnon tuolissaan ja sytytti sikarin. Koko rakennuksessa oli oikeastaan tupakointikielto, mutta ketään ei liikuttaisi.

Lumiaurat ja traktorit olivat täydessä työssä seuraavana aamuna. Vaala ja Orko olivat sopineet tapaamisesta omakotialueella, kaupunginosassa jossa ei juuri näkynyt valvontakameroita. He polttelivat hiljakseen samalla, kun talsivat kohti erään omakotitalon pihaa. Talossa ei asuttu tällä hetkellä. Muulloin se toimi piilopaikkana niille, joiden syystä tai toisesta täytyi piilotella virkavaltaa tai tiettyjä alamaailman kollegoita. Pyry oli rauhoittunut laiskaksi lumisateeksi.

He seisoskelivat pihalla, jonka toista reunaa kehysti kivimuurin tapainen. Se erotti pihan seuraavasta tontista. Orkolla oli taas päässään musta stetsonhattu ja yllään samanvärinen talvipalttoo, jaloissa buutsit. Vaala mietti, pukeutuiko tämä tosiaan aina cowboytyyliin. Orko siemaisi savut ja sanoi: “Kadulla puhutaan, että Komisario tapatti Pomon. Komisarion kätyri, Palo, auttoi siinä.”

Vaala vastasi epäröiden: “Tuttu mies. Oltiin samaan aikaan lusimassa.”

Orko sanoi merkitsevällä äänellä: “Piiri pieni pyörii.” Vaala mietti, olisiko hänen pitänyt pysyä hiljaa asiasta. No, se olisi tullut ennemmin tai myöhemmin ilmi. Hän oli ollut istumassa jostain typerästä murtokeikasta, josta oli huolimattomuuttaan jäänyt kiinni. Palon oma kakku oli kai tullut jostain vastaavasta. Hän oli nähnyt Paloa joskus ruokalassa ja sosiaalitiloissa. He olivat silloin tällöin vaihtaneet jonkun sanan, mutta Palo oli ollut jopa hiljaisempi tapaus kuin hän itse. Muilta hän oli saanut enemmän selville Palosta kuin mieheltä itseltään. Tämä oli myös ensimmäisiä kertoja, kun Vaala oli kuullut Palon legendaarisesta työnantajasta, josta liikkui kiven sisällä kaikenlaisia tarinoita.

Vaala sanoi: “Palo teki hommia Pomolle…”

Orko tuhahti: “Teki ja teki. Ja oli samalla Komisarion juoksupoika.”

Lumi narisi kenkien alla, kun he ottivat tupakoidessaan muutaman askeleen kohti muuria.

Vaala kysyi: “Uhkailiko se Paloakin?”

Hän oli kuullut jotain puskaradion kautta, mutta huhut olivat huhuja eivätkä niiden kertojat kaikkein luotettavimpia tyyppejä.

Orko sanoi: “Aivan sama. Pomo oli reilu kaveri. Jos mä saan sen Palon käsiini…”

Orko irvisti ja heristi nyrkkiään. Vaala katsoi paremmaksi olla kaivelematta asiaa sen enempää tällä erää.

Orko tunsi olonsa epäluuloiseksi, joten he päättivät siirtyä pois pihalta. Lumisade oli alkanut tihentyä ja muuttunut rännäksi, kun he yhtenä miehenä jatkoivat matkaa. Reilun kävelymatkan päässä oli mutkitteleva autotie. Jyrkkä kallio nousi tien vieressä, sen päällä ja vieressä kuusien muodostama metsikkö. Kallioon oli louhittu väestönsuoja. Paikka oli Orkolle tuttu, sillä hän keplotteli itsensä sisään raskaista metalliovista. Orkolla oli Vaalalle jotain asiaa, jota hän ei halunnut sanoa ulkona.

He kulkivat pitkän huoltokäytävän halki paikkaan, joka mittareineen näytti hellahuoneelta. Putket pitivät metallista kolinaa ja jossain venttiili päästi ulos höyryä. He jäivät seisomaan putkien varjoon.

Vain jotain sanoakseen Vaala päätti vielä jatkaa ulkona käytyä keskustelua: “Sana kulkee, että Palo karkasi jonnekin ulkomaille. Kukaan ei tiedä, minne.”

Vaikutti siltä, ettei Orko enää ollut kiinnostunut tästä puheenaiheesta, sillä hän kysyi yhtäkkiä: “Onks sulla mutka?”

Kesti hetken aikaa ennen kuin Vaalalla yhdisti päässä. Orko toisti kysymyksensä. “Mitä? Ei”, Vaala vastasi hämmentyneenä.

Orko sanoi vakavana: “Olis vähän syytä olla. Teksasissa ei ritsamiehet pärjää.”

Vaala sanoi: “En mä ole koskaan tarvinnut…” Mitäpä hän olisi sellaisella tehnyt murtohommissa. Sitä paitsi aseet pelottivat häntä. Armeijassa hän asiaa sen kummemmin ajattelematta oli ampunut harjoituksissa rynnäkkökiväärillä, mutta ei koskaan erityisen hyvin. Hän muisti, miten oli koonnut asetta säkki päässään. Palautinjousi, syöttöjousi, luisti… Hän muisti ampumaradan maalitauluineen, miltä ilmassa leijuva ruudinsavu tuoksui ja paineaallon, jonka aseet loivat ympärilleen lauetessaan. Oikeaa käsiasetta hän ei ollut milloinkaan pitänyt käsissään.

Orko kaivoi taskustaan pistoolin, joka näytti automaatti-Coltilta. Hän asetti sen likaiselle betonilattialle ja potkaisi sitä kevyesti. Kuului metallin kolahdus, ase pomppasi hetkeksi ilmaan lattialta kimmotessaan, sitten liukui Vaalan jalkoihin. Tämä vain tuijotti asetta epäröiden, mutta ei koskenut siihen.

Orko sanoi: “Ota se.”

Vaala epäröi edelleenkin, tuijotti vain asetta, ei vieläkään koskenut siihen.

Orko karjaisi: “Jumalauta, ota se!”

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Vaalan avuttomuus ja arkuus ärsyttivät Orkoa. Alistuneena ja empien Vaala poimi lopulta aseen. Se tuntui raskaalta ja kylmältä. Vaala laittoi sen taskuunsa.

Salakatselua

Toisella puolen kaupunkia vanhan kivitalon seinässä oli huomaamaton ulko-ovi. Harva kiinnitti huomiota, että oven yläpuolella oli valvontakamera, joka taltioi tarkasti kaikkien kadulla kulkevien, rakennukseen sisään ja sieltä ulos tulevien liikkeet. Vielä harvempi huomasi, että ovisummerin valaistussa nimikyltissä luki teksti “Poliisi – Sisäinen tarkastus”.

Jos ovi olisi auennut, tulija olisi huomannut päätyneensä rappukäytävään, jossa tuoksui samalla tavalla ummehtuneelta ja antiikkiselta kuin kaikissa vanhoissa kivitaloissa. Käytävästä johtivat portaat alas kellarikerrokseen. Sieltä löytyi taas uusi käytävä ja sen päässä lopulta ovi, jonka vieressä rapistunut nimikyltti, jossa luki numero ja teksti “Tutkijat Peronkoski ja Leminen”.

Se, joka olisi kulkenut tästä ovesta, olisi huomannut tulleensa nuhjuiseen kellarihuoneistoon, joka itse asiassa oli toimisto näyttöpäätteineen, tuoleineen, kirjahyllyineen ja jo antiikkisine kaukokirjoittimineen. Toimiston seinää hallitsi suuri juliste, joka esitti kaunista intialaista elokuvanäyttelijätärtä.

Julisteen vasemmalla puolella oli joukko valokuvia, joihin oli tussilla raapustettu tekstiä ja päivämääriä. Kuvat eivät julisteen tavoin olleet siinä koristeena. Kuvissa luki sellaisia sanoja kuin “Pomo” (mukaan oli vielä piirretty nimen viereen risti tarkoittamaan, että valokuvassa esiintyvä henkilö oli edesmennyt), “Palo”, “Vaala”, “Orko” ja “Tugai”.

Näyttöpäätteiden ääressä istui kaksi naista. Peronkoski lojui tuolissaan pitäen jalkoja pöydällä ja kirjoitti käsin muistiinpanoja lehtiöön. Häntä olisi joku vanhempi ihminen voinut kutsua “poikatytöksi”. Pitkät hiukset oli sivuilta kynitty uhmakkaasti sängelle punktyyliin. Peronkoskella oli yllään vaaleanruskea urheilupusakka ja jaloissa kireät mustat pillifarkut. Välillä hän hypisteli hajamielisesti käsirautoja, jotka hän oli joskus vitsin vuoksi ostanut jostain seksikaupasta. Jepari kun oli, tosin ei sellainen joka itse hoitaisi pidätyksiä.

Lyhyemmällä naisista oli tumma polkkatukka ja valppaat silmät. Leminen oli kotoisin Kainuusta eikä ollut vaihtanut murrettaan kaupunkilaiseen puheenparteen kuten tekivät monet muut junan tuomat pelätessään maalaisjunteiksi leimautumista. Leminen naputteli tekstiä näyttöpäätteen ääressä, sitten pysähtyi hetkeksi miettimään ja alkoi puhua:

“Ollaan jo muutaman vuoden ajan yritetty saaha juttua koottua Komisariota vastaan. Maholliset todistajat ovat kadonneet tai kuolleet ennen ku ollaan saatu edes puhutettua näitä. Viimesin löyty hirttäytyneenä pidätysputkasta. Valvontakamera oli tietysti menny pois päältä.”

Peronkoski onnistui kuulostamaan närkästyneeltä: “No, niinpä tietysti.”

Leminen sanoi: “Komisario valittiin aikkoinaan vuoden polliisiksi. Näytti siltä, että miehen uralla oli vain taivas rajana. Sitte tapahtu jotaki. Jostain syystä tie ylennysputkessa nousi pystyyn. Ehkä Komisario tallo jonku esimiehensä varpaille.”

Hymyile! Olet piilokamerassa! Näin kuului takavuosien suositun tv-sarjan tunnuslause. Vain muutaman kilometrin päässä Komisario istui omassa työhuoneessaan ja tuijotti intensiivisesti taulutietokonetta, jota piteli käsissään. Edellinen keskustelu oli toistunut kaiuttimesta, ei varsinaisesti hifi-tasoisena, mutta kuitenkin selvänä ja ymmärrettävänä.

Tabletin ruudulla oli kalansilmälinssin pallomaisen kuperaksi taittama mutta kirkas videokuva Peronkoskesta ja Lemisestä. Nämä eivät tienneet, että huoneen toisella puolella olevassa kirjahyllyssä oli rikostutkintaa käsittelevien teosten väliin piilotettu yksi Komisarion erikoiskameroista. Siihen liitetty pikkuruinen 4G-asema välitti suoraa lähetystä Komisarion tablettiin.

Komisario kuuli Lemisen äänen sanovan: “Tai ehkä hän sai sellasta tietoa, joka ei miellyttäny jotakuta korkealla pallilla istuvvaa. En ossaa sannoo.”

Komisario korjasi stereokuulokkeita korvillaan mukavampaan asentoon ja henkäisi sikaristaan.

Lemisen ääni jatkoi: “Jos yritteliään miehen kunnianhimolle laitetaan väkipakolla stoppi, hän alkaa toteuttammaan sitä muulla tavoin. Ja vähät välittää pelisäännöistä.”

Komisario näki omat kasvonsa heijastumassa tabletin lasipinnasta. Kasvot eivät hymyilleet. Sormet rummuttivat tabletin reunaa.

Leminen puhui: “Joka tappauksessa tässä vaiheessa alkoi Komisarion ahkera yhteydenpito alamaailman suuntaan.”

Peronkoski vastasi: “Niinpä. Komisarion onnistui tosiaan löytää uusia leikkikavereita. Me oletamme nyt, että Komisariolla on suojelija korkealla paikalla. Kenties sisäministeriössä, kenties jossain muualla. Ehkä joku, joka saa oman palansa kakusta. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Kaikki tutkintalinjat tuntuvat johtavan tyhjään. Selvityspyyntöihimme ei vastata. Olen joutunut useamman kerran esimiehen puhutteluun jutun kaivelemisesta.”

Leminen sanoi: “Sama homma.”

Komisario istui työhuoneessaan pitkään ja ääneti.

Sinä iltana Komisario puhui puhelimeen ja tunsi olonsa huomattavan paljon rennommaksi. Hän oli miettinyt asioita kauan ja perusteellisesti ja tullut siihen lopputulokseen, että ei hänellä oikeastaan ollut mitään huolehdittavaa. Hän oli varmistanut selustansa. Koko juttu hieman naurattikin jo.

Nauru tuntui kuitenkin väkinäiseltä. Sillä naiset olivat saaneet selville häkellyttävän paljon asioita hänestä. Sen, mitä eivät tienneet, olivat arvanneet. Ja arvanneet pelottavan lähelle.

Huumeorganisaatiossa oli tavallisesti ylimpänä sen johtaja ja heti tämän alaisuudessa kilpimiehet, jotka vastasivat johtajan suojaamisesta. Näiden alapuolella oli sitten suorittava porras, joka teki käytännön likaisen työn: maahantuonnin, jakelun, myynnin, velanperinnät, ja niin edelleen. Johtaja ja kilpimiehet eivät itse aineita koskaan nähneetkään. Paitsi poikkeustapauksissa. Oma viihdekäyttö mukaan lukien.

Komisario oli työnnetty sivuun. Erottaminen olisi ollut liian huonoa mainosta poliisikunnalle ja hänen esimiehilleen. Sen sijaan hänet yritettiin vain piilottaa, laitettiin toimistohommiin hoitamaan vähäpätöisiä pikkurikoksia. Kukaan ei arvannut, että poissa julkisuuden valokeilasta hän sai tilaisuuden rakentaa vähitellen omaa valtakuntaansa.

Mikään valtakunta ei voi pysyä täysin näkymättömänä. Joitakin tietoja oli alkanut tihkua sekä kadulle että Komisarion omien kollegoiden piiriin. Komisario kuitenkin oli rakentanut tässä vaiheessa omien kilpimiestensä verkoston, pyrki peittämään kaikki jäljet jotka olisivat mahdollisesti voineet johtaa häneen.

Nyt joku oli saanut tietoonsa enemmän asioita kuin hän olisi halunnut. Vielä hän yritti lyödä kaiken leikiksi, sillä hän ei välittänyt ajatella, että asiat saivat tästä vielä vakavamman suunnan.

“Ne pimut olivat sitten pistäneet oikein töpinäksi, hah hah. Tyttöset olivat näemmä keränneet mittavan kansion meikäläisestä. Tässähän ihan rinta röyhistyy. Mitä? Tietysti tämä on suojattu yhteys. Älä kuule opeta isääsi, vaikka virkaiältä vanhempi oletkin, häh häh. No, siinähän sitten tutkivat. Määrärahat niiltä on jo lopussa. Resurssipula meinaan, häh häh. Oletko nähnyt sen murjun, missä niillä on työhuone? Tytöt ei tiedäkään, että niistä on tullut filmitähtiä. Tosin yleisö on kovin pieni, nimittäin eräs tunnettu sankarikyttä ja yhteiskunnan tukipilari, häh häh.”

Komisario siemaisi juomaansa tyytyväisenä ja virnuili omalle nokkeluudelleen. Hänellä tosiaan välähti.

Haapakoski

Komisarion ääni kaikui edelleen Vaalan korvissa, kun he olivat astuneet sisään hämärään varastohuoneeseen ja jääneet varjoihin odottamaan.

“Ensimmäiseksi lähdette tapaamaan käytetyn tavaran kauppiasta Haapakoskea. Haapakoski on vanha luukuttaja, joka oli Pomon tuttavia. Herrojen yhteinen tarina ulottuu jo 70-luvulle asti, kun Pomolla oli jotain bisneksiä itärajan takana. Minulla on hieman tietoja Haapakosken silloisista touhuista. Tietoja, joita hän ei varmaankaan halua päivänvaloon.”

Siellä oli pimeän lisäksi kylmä. Hengitys nousi suusta höyrynä. Orko ja Vaala olivat tulleet varastomaiseen tilaan, jonka hyllyt ja lattiat olivat täynnä kaikenlaista epämääräistä tavaraa. Enimmäkseen vanhoja kirjoja mutta myös kalliin näköisiä antiikkiesineitä ja kaikenlaista viihde-elektroniikkaa, joka näytti epäilyttävän uudelta ja käyttämättömältä. He odottivat.

Lopulta oviaukkoa peittävän muovipressun takaa sisään astui vanhempi mies ja samassa kirosi hiljaa ollessaan kaataa nurin kasan päällekäin pinottuja pahvilaatikoita. Miehellä oli ohuet viikset kurttuisissa kasvoissa ja hän käytti silmälaseja. Hänellä oli tweedkankainen pikkutakki, jonka alla oli musta mainospaita. Mies hengitteli raskaasti sisään ja ulos, keuhkoahtauman oireita. Haapakoski oli antiikkiliikkeen omistaja, joka sivubisneksenään toimi varastetun tavaran välittäjänä. Vaalasta tämä näytti kovaksikeitetyltä, kaiken nähneeltä tyypiltä.

He tuijottelivat hetken toisiaan kuin lännenelokuvassa. Haapakoski mittaili heitä silmillään ja näytti saman tien tajuavan, mitä he olivat miehiään. Orko särki hiljaisuuden: “Haapakoski?”

Haapakoski puhui äänellä, joka oli tottunut Orkon ja Vaalan kaltaisiin miehiin eikä värähtänytkään näiden läsnäoloa siinä, missä muut kaupunkilaiset olisivat jo muuttuneet aroiksi ja pelokkaiksi: “Minä olen. Ja asia koski mitä?”

Orko sanoi:

“Ollaan yhteisen tuttavamme asialla. Käskettiin sanoa terveisiä Kostamuksen kortti-illoista.”

Haapakoski hätkähti ja katsoi tarkemmin Orkoa. Saman tien
Haapakoski kuitenkin rauhoittui ja oli jälleen oma pokerinaamainen itsensä: “Jassoo. Ollaanko sitä ostamassa vai myymässä?”

Orko sanoi: “Se riippuu. Eräs jäämistö kiinnostaa. Muuan edesmennyt liikemies, josta kirjoiteltiin joku aika sitten lehdissä. Ei kuitenkaan ihan seurapiirisivuilla.”

Haapakoski tajusi nyt, missä oikein mentiin: “Ja, kröhöm, yhteinen tuttavamme olisi kiinnostunut tästä jäämistöstä?”

“Niin voi sanoa.”

“Tiedoksi, että mainitun jäämistön tavaraa ei ole tuosta ovesta kulkenut. Olisin kyllä heti haistanut, jos näin olisi. Voin kyllä ilmoittaa, jos…”

Yritys hyvä kymmenen, mutta Orko ei heltynyt, vaan otti kauppiasta rinnuksista kiinni: “Väärä vastaus. Pikkulinnut lauloivat vähän muuta. Mitenkäs on tuon palovakuutuksen laita? Täällä on paljon helposti syttyvää tavaraa. Omistaja mukaan lukien.”

Vetääkseen häneltä odotetun roolin kunnialla läpi Vaala ravisteli tulitikkuaskia kädessään niin että Haapakoski näki tämän. Myöhemmin Vaalaa hävetti.

“Mitä että?” Haapakoski kysyi hieman liiankin viattomalla äänensävyllä.

“Huumorimiehiä, vai?”

Orko löi.

Myöhemmin he polttivat ulkona tupakat. Vaala odotti Orkon sanovan jotain. Tämä ei sanonut mitään. Niinpä Vaalakin päätti pysyä hiljaa.

Regina

He istuivat iltaa kämpällä, jonka Reginan isä oli ostanut tyttärelleen. Hyvältä paikalta keskustassa funkistyylisestä talosta. Reginan vanhemmat olivat eronneet aikapäiviä sitten.

Jonkinlaista syyllisyyttä isä kai tunsi. Hyvän omantunnon saattoi ostaa rahalla, ainakin yrittää. He näkivät isän kanssa kerran vuodessa, jos silloinkaan.

Regina ei enää muistanut, miten oli päätynyt yhteen Vaalan kanssa. Ehkä kaikkein eniten hän oli halunnut ärsyttää äitiään. Äiti ei edes ollut halunnut tavata sitä ”kauheaa linnakundia”, jonka kanssa tytär nyt kulki.

Yleensä Vaala oli hiljainen ja mietteliäs, puhui rauhallisella äänellä silloin kuin jotain sanoi. Toisinaan oli niin arka, että Reginasta Vaala oli pikemminkin ressukka kuin mikään vaarallinen pahantekijä. Äidille tätä kuitenkin oli turha selittää.

Regina kysyi: “Missä poika on?”

Vaala vastasi hajamielisesti: “Äitinsä luona.”

Niinpä niin, Vaalan exä, nuoruuden hairahdus jonka kanssa tällä ei ollut enää mitään yhteistä. Paitsi poika. Ei niin, etteikö Regina olisi tykännyt pojasta, mutta äitipuolen rooliin hän ei oikein osannut eläytyä. Ajatus tuntui liian hämmentävältä.

Regina jatkoi kyselyä, vaikka tiesi että Vaalasta se tuntuisi kuulustelulta: “Mitä aiot nyt?”

Vaala sanoi edelleenkin poissaolevana: “Aion teetättää itsestäni valokuvan. Poika saa sitten katsella sitä, kun olen kuollut.”

Reginaa ärsytti aina, kun Vaala sattui tälle tuulelle. Nyt siinä oli kuitenkin jotain pahaenteisempää.

Reginan kasvot vääntyivät tyytymättömälle mutrulle kuin hän olisi äkkiä maistanut jotain hapanta: “Älä viitsi.”

Vaala ei vastannut mitään, jatkoi vain synkkää pohdiskeluaan.

Regina sanoi: “Olet sinä oikea ilopilleri tänään. Tuonko käärinliinan unirievuksi?”

Vaala ei ollut kuulevinaan, oli yhä omissa ajatuksissaan. Hetken päästä hän puhui, edelleenkin kuin vain itsekseen, mutta jotain oivaltaneena.

“Palo. Niin on pakko olla. Minun täytyy löytää se Palo.”

Reginalla ei ollut aavistustakaan, mistä Vaala oikein puhui: “Kuka Palo?”

Vaala oli edelleen jossain muualla: “Ei kukaan.”

Regina kohautti olkapäitään: “No, ei sitten.”

Vaala jatkoi, mutta puhuen yhä enemmän itselleen kuin toiselle: “Palo ei tappanut Pomoa. Oli vain pelkkä Komisarion sätkynukke. Niin kuin me kaikki muutkin.”

Regina alkoi vähitellen kyllästyä Vaalan arvoitusleikkeihin: “No, sehän selittää kaiken. Pitäisi vielä tietää, keitä kaikki nämä ihmiset oikein ovat.”

Vaala sanoi: “Ei ketään.”

Regina hermostui nyt todella ja ponnahti äkkiä ylös tuolistaan: “Sepä helpotus. Minä voinkin tästä lähteä, kun kukaan ei uhkaa ketään eikä asia muutenkaan kuulu kenellekään.”

Vaikka kämppä oli hänen omansa, sen sijaan että heittäisi Vaalan ulos, kiihdyksissään Regina suunnitteli, että menisi yöksi nukkumaan jollekin ystävättärelleen. Sitten hän tajusi, kuinka nurinkurinen ajatus oli.

Reginan ei kuitenkaan tarvinnut potkaista Vaalaa yöhön. Tämä havahtui mietteistään ja tuntui vasta nyt myöntävän toisen läsnäolon. “Älä mene”, Vaala sanoi melkein hädissään.

Regina sanoi: “Voin ehkä harkita jäämistä, mutta keskustelun tason täytyy kyllä tästä kohentua.”

Hänelle ei koskaan ollut tuottanut vaikeuksia saada yliotetta Vaalasta parilla valikoidulla sanalla. Välillä Regina tunsi tästä syyllisyyttäkin. Avuton ilme, joka Vaalan silmiin aina tuli näistä sanallisista näpäytyksistä, sai Reginan itsensäkin joskus hämmentymään.

Vaala sanoi, koska ei muuta keksinyt: “Ei meidän tarvitse puhua mitään.”

Regina näpäytti vielä kerran, kaikesta huolimatta: “Älä yritä.”

Vaalan pää painui alas ja hän vajosi uudestaan ajatuksiinsa.

Regina yritti sovitella: “Jos pystyisit edes vähän luottamaan minuun. Onko kyse keikasta? Sinähän sanoit, että lopetat… ne hommat.”

Tästä Vaala hermostui ja ponnahti myös pystyyn, jäi jännittyneenä miettimään kädet puuskassa, katse lattiaan painettuna.

Regina alkoi nyt toden teolla suuttua. Mitä peliä Vaala oli oikein pitänyt hänen selkänsä takana? Regina kivahti: “Siis on? Mehän sovimme, että…”

Oli Vaalan vuoro hermostua. Vasta nyt tämän ääneen tuli päättäväisyyttä. Poissaoleva passiivisuus oli tipotiessään.

“Ei ole vaihtoehtoa! Et sinä tiedä, millaisia nämä tyypit ovat. Aion soittaa Komisariolle, että saavat tehdä minulle, mitä haluavat. Viekööt vaikka hornaan. Kunhan jättävät pojan rauhaan.”

Regina ei ollut koskaan ennen nähnyt Vaalaa tällaisena. Jotain todella pahaa oli nyt tapahtunut. Regina huokaisi:

“Voi, Vaala.”

He jäivät siihen seisomaan pitkäksi aikaa eikä kumpikaan sanonut mitään.

Seuraavana aamuna Vaala oli lähtenyt ostamaan tupakkaa – miehille aina kätevä tekosyy lähteä omille teilleen pois vaimoväen valvovien silmien alta. Päiväkausiksi venähtävä baarireissu ei kuitenkaan ollut tällä kertaa tarkoituksena kuten näissä tapauksissa yleensä.

Vaalan piti soittaa yksi puhelu eikä hän halunnut ylimääräisiä korvapareja kuuntelemaan vieressä. Hän seisoi siinä yksinään pikkupakkasessa suositun ulkoilualueen reunalla. Lenkkeilijöitä tai koiran ulkoiluttajia ei näkynyt mailla halmeilla. Hän valitsi numeron, jonka oli tallettanut puhelimeensa “Noutopizzan” nimellä.

Morgenstjerna

Jos Komisarion eduksi saattoi jotain sanoa, laiska hän ei ainakaan ollut. Nytkin hän oli viettänyt tuntikausia tutkien vanhoja asiakirjoja, jotka oli saanut itse käsiinsä tai jotka hänelle oli toimitettu arkistojen kansioista ja mikrofilmeiltä.

Komisariosta oli alkanut tuntua, että Pomon oppi-isä ja epävirallinen kasvatusisä Sture Morgenstjerna oli jutun avain, mutta mitä Morgenstjernasta tiedettiin? Ei paljon mitään. Komisario oli lähettänyt tutkijansa kaivelemaan arkistoja, mutta oli vaikeaa löytää vanhoja tutkintaraportteja, kuulustelupöytäkirjoja, yhtikäs mitään.

Mikä oudointa, jopa väestörekisteristä puuttui tieto, että Morgenstjerna olisi joskus syntynyt tai kuollut. Ei syntymätodistusta, ei ruumiinavausraporttia, ei tietoa hautapaikasta, ei mitään. Kuin joku olisi ottanut tehtäväkseen pyyhkiä kaikki tiedot Sture Morgenstjernasta virallisista rekistereistä, mutta miten se oli mahdollista?

 
Vuodelta 1968 oli löytynyt sattumalta yksi katkelma poliisin virallisesta pöytäkirjasta, joka osoitti että Morgenstjernan toimia oli tutkittu, mutta mitä sen jälkeen oli tapahtunut? Myös nuori Emil oli ollut jo kuvioissa mukana. Miten Morgenstjerna oli keplotellut itsensä pojan lailliseksi holhoojaksi, millä tavoin Emil oli sekaantunut tämän toimiiin, ja niin edelleen. Kysymyksiä, kysymyksiä.

Vanhojen sanomalehtien sivuilta sen sijaan oli löytynyt satunnaisia merkintöjä ”liikemies” Morgenstjernasta, ja tällöinkin hänen nimensä kirjoitettiin toisinaan ”Morgenstern”, toisinaan taas ”Morgenstierna” tai mitä variaatioita niitä nyt sattuikin olemaan. Tämä ”liikemies” oli mukana seurapiirielämässä, matkaili tai lahjoitti rahaa hyväntekeväisyyteen.

Vain jokunen uutinen löytyi, joissa viitattiin mahdolliseen rikolliseen toimintaan, mutta nämäkin jäivät yksittäisiksi merkinnöiksi ilman tarinan jatkokehittelyä. Morgenstjernasta oli jäljellä lähinnä toisen käden tietoa, viimeisimpänä Pomon jättämät kertomukset, mikä ei ollut lopulta paljon.

Sanottiin, että rikosylikomisariolla nimeltä Markku Karlsson oli ollut tietoa Pomon ja Morgenstjernan yhteyksistä, mutta Karlsson niin ikään oli kuollut epäselvissä olosuhteissa muutama vuosi sitten. Karlsson oli aloittanut poliisina 70-luvulla ja liikkunut suunnilleen samoissa sosiaalisissa kuvioissa kuin Pomo, tämän tekemisiä tutkien, mutta jos Karlsson oli jättänyt jälkeensä raportteja tai päiväkirjoja, suurin osa oli kadonnut.

Joitakin epämääräisiä merkintöjä Karlssonilta oli jäänyt koskien Morgenstjernan paritusrinkiä, joka oli tämän tietojen mukaan vielä 1975 toimittanut prostituoituja ETYK-diplomaateille. (Paritus oli Pomon videon mukaan tullut kuvioihin mukaan siinä vaiheessa, kun Morgenstjerna oli luopunut huumekaupasta joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa.) Siinä taisi kuitenkin olla likipitäen Karlssonin koko jäämistö Morgenstjernasta.

Sitten tuntui onnistavan. Komisarion tutkijat olivat onnistuneet löytämään yksityisetsivänä 50-luvun lopulla toimineen Arvo Teräksen jälkeenjääneistä papereista maininnan Morgenstjernasta. Teräs oli tutkinut niin sanottua Lietteistön-Noelstadtin juttua, johon huhuttiin Morgenstjernan sekaantuneen.

Papereissa oli lyhyt kuvaus Morgenstjernan väitetyistä toimista (pimeän viinan ja huumeiden kauppaa, salakuljetusta, uhkapeliä) sekä Teräksen omasta kohtaamisesta Morgenstjernan kanssa. Myös Pomo vilahti tekstissä — Morgenstjernan noin kymmenkesäisenä juoksupoikana!

Ulkonäöltään ja olemukseltaan kaksimetrinen Morgenstjerna oli kuulemma ollut kuin yhdistelmä ”näyttelijöitä Åke Lindman ja Ville Salminen”: kulmikas mutta sliipattu amerikkalainen elokuvagangsteri Suomen oloihin sijoitettuna. 

Viidakkorummun kautta Morgenstjernan nimi oli minulle jo ennestään tuttu. Tässä maassa on pienet piirit. Morgenstjerna oli katupoikana aloittanut lestinheitolla, sitten kieltolain aikana trokannut pirtua. Nyt huhuttiin hänen sekaantuneen pillerikauppaan. Pimeät pullot olivat Punavuoren, Sörkan ja Malmin lättähattujen heiniä. Narkomaanit olivat hätää kärsimässä, kun apteekeista olivat vuosi pari takaperin kadonneet heroiinipohjaiset lääkkeet. Morgenstjerna oli vastannut tähän tarpeeseen. Lisäksi hän toi maahan salakuljetettuja rannekelloja, nailonsukkia, ties mitä. Laittomasta uhkapelistä puhumattakaan.

Oli julkinen salaisuus, että Morgenstjernan yksityinen ”kasino” oli pyörinyt kaupungissa vuosia. Sanottiin, että siellä liikkui silmäätekeviä ja pelivelat olivat oiva tapa pitää nämä tiukassa otteessa. Pohattojen ja pelihimoisten virkamiesten kiristyksen ohella Morgenstjerna myös jakoi oikeille tahoille ”maasua” eli lahjusrahaa, liikutteli aaseja mielensä mukaan kepillä ja porkkanalla.

Morgenstjernalla oli hyvät suhteet poliisijohtoon, jota hänellä oli tapana kestitä säännöllisin väliajoin. Morgenstjerna istui yhdessä iltaa Fjalar Jarvan kanssa hotelli Tornissa. Vastapalveluksena virkavalta katsoi poispäin oikeaan aikaan tai antoi vinkkejä tulossa olevista takavarikoista ja pidätyksistä.

Morgenstjerna ei pyörinyt kaduilla. Rengit hoitivat työt. Ketju oli järjestetty niin, että jos joku jäi kiinni, hän tiesi vain sen nimen, jolta oli saanut toimeksiannon. Suurin pomo, Morgenstjerna, pysyi aina näkymättömissä. Näin kuiskaili siis viidakkopuhelin minulle.

Morgenstjerna oli kuulemani mukaan hankkinut liiketoimillaan itselleen kokonaisen kivitalon eräästä paremman väen kaupunginosasta. Kulissina hänellä oli maahantuontiliike, joka välitti kaikenlaista siirtomaatavaraa.

Näin siis Teräs. Valitettavasti etsivän raportista ei ollut sen kummempaa apua. Yksityisetsivä oli ilmeisesti alkoholisoitunut ja tämän toiminta loppunut 60-luvulle tultaessa. Myöhemmistä vaiheista ei ollut tietoa, mutta yhtä kaikki tämä iästään päätellen oli jo manan mailla. Morgenstjerna alkoi Komisariosta vaikuttaa myytiltä, hahmolta joka oli samaan aikaan todellisuuspohjainen mutta silti kuvitteellinen.

Morgenstjernan oppipoika, nyt eräänlaiseksi alamaailman torpedoksi ylennyt Emil näytti kylväneen täystuhoa, missä liikkuikin. Suuri osa tapahtuneesta oli kuitenkin viety virallisiin asiakirjoihin ”onnettomuuksina” tai kaivettu jostain sopivia syntipukkeja, jotka olivat saaneet syyt niskoilleen. Emil, myöhemmin Pomo, ei ollut juurikaan viettänyt aikaansa istumassa. Komisariolle alkoi valjeta, ettei tämä olisi ollut mitenkään mahdollista ilman oikeiden viranomaisten voitelua. Ainoastaan asioiden mittakaava oli ällistyttävä. Morgenstjernan alkuperäisen verkoston täytyi olla valtava. 

Emil Kurkiaisen historiassa oli muutama erityisen merkillinen tapaus. Joskus 70-luvun puolessavälissä tämän isä vaimoineen oli saanut surmansa tulipalossa omassa kotipitäjässään. Ruumiit olivat palaneet tunnistamattomiksi. Juuri mitään todistusaineistoa tulipaloon johtaneista syistä ei ollut jäänyt. 

Asian teki erikoiseksi, että jotkut silminnäkijät väittivät nähneensä Emilin autoineen liikuskelemassa paikkakunnalla juuri niihin aikoihin, vaikka oli ollut vieraantunut oikeasta isästään jo 50-luvun lopulta lähtien, jolloin oli karannut kaupunkiin. Emilin biologinen äiti muuten oli kuollut jo samalla vuosikymmenellä, hänkin ”epäilyttävissä olosuhteissa”. Komisariosta tuntui, että Emilin elämässä oli paljon asioita, joita ei ollut merkitty mihinkään kirjoihin ja kansiin. Ja tarkoituksella niin.

Lankapuhelin soi Komisarion työhuoneessa. Tämä tiesi jo, kuka soittaja oli. Komisario laski paperinsa sivuun, nosti puhelimen kuulokkeen eikä odottanut, että langan toisessa päässä oleva olisi esitellyt itsensä.

“Kas, Vaala. Onko sinulla minulle jotain uutta kerrottavaa?”

Komisario kuunteli kärsivällisenä, kun Vaala raportoi, sitten alkoi nauraa hohottaa: “Vai löylytti lehmipoika luukuttajan? Vanhan miehen hakkaaminen osoittaa mielenkiintoista käsitystä urheiluhengestä. Ehkäpä turkkilaisella ystävällämme on hieman enemmän suostuttelutaitoja.” Komisario oli tikahtua nauruun.

Tugai

Haapakoski oli keskittynyt Erotiikan historiaan eikä kuullut tulijaa. Hetken päästä hän kuitenkin nosti katseensa kirjasta, kun tunsi jonkun tuijottavan itseään. Se oli mustaa pukua ja valkoista solmiota käyttävä tumma mies, joka siististi rajattuine leukapartoineen näytti ulkomaalaiselta. Mies oli laskenut hattunsa yhdelle suurista pahvilaatikoista, jotka reunustivat huoneen seiniä. Se oli Haapakosken osto- ja myyntiliikkeen kirjavarasto, jonka romahtamaisillaan olevat hyllyt olivat täynnä antikvariaattien perusvalikoimaa; dekkareita, Päätaloja, takavuosien hittiromaaneja, Valittujen Palojen Kirjavalioita ja muuta riesaksi muodostunutta makulatuuritavaraa, joka ei liikkunut kaupasta ulos sitten millään. Haapakoski livahti hiljaisina aikoina usein tänne lukemaan nurkassa olevan antiikkisen näyttöpäätteen ääressä kyhjöttävään narisevaan toimistotuoliin.

Haapakoski näytti ärtyneeltä, vaikka oli jo tottunut siihen, että kaikenkarvaista porukkaa liikkui täällä mihin vuoronkaudenaikaan tahansa. Aina niillä oli kipeä rahantarve ja aina ne olivat tyrkyttämässä kaikkea kuviteltavissa olevaa romua, jonka olivat nyysineet ties mistä. Ja aina ne kuvittelivat roinaa suuriksikin aarteiksi, joiden edestä hän latoisi tarjoajille paksun rahatukon tiskiin.

“Täällähän nyt lappaa väkeä kuin pipoa. Kohta saa laittaa ovelle lapun”, Haapakoski ärähti muukalaiselle.

Tugai ei ollut huomaavinaankaan vanhan kauppiaan närkästynyttä äänensävyä, vaan vastasi muina miehinä, vaivautumatta tuhlaamaan aikaa sellaisiin turhanpäiväisyyksiin kuin tervehdyksiin ja itsensä esittelyyn.

“Kävikö täällä joku?”

Haapakosken aivot olivat korkeasta iästä huolimatta kuin hyvin rasvattu kellokoneisto. Hän tajusi heti, että muukalaisen vierailu liittyi taannoiseen salamyhkäiseen parivaljakkoon, joka oli kysellyt Pomon asioista. Eikä vain tyytynyt kyselemään.

“Juu, eräs miellyttävä herrasmies. Potki renkaita, ei ostanut mitään. Jätti sentään käyntikortin.”

Haapakoski osoitti sormella sideharsoon paketoitua päätään. Myös silmälaseja oli hätäisesti korjailtu maalarinteipillä.

Tugai kysyi: “Mitä hän halusi?”

Haapakoski sanoi: “Pyysi pyhäkouluun laulamaan virsiä. No, mitäs luulisit? Eikö teillä venkuloilla ole parempaa tekemistä kuin käydä haaskaamassa kiireisen yrittäjän aikaa?”

Tugai alkoi käydä kärsimättömäksi ja otti askeleen lähemmäksi kauppiasta: “Haapakoski…”

Vanha mies ei enää halunnut toista annosta samaa lääkettä, jota Orko oli tarjoillut. Hän nosti pelokkaana kädet eteensä ikään kuin siitä olisi ollut mitään apua uusien lyöntien torjumisessa.

“Hyvä on, hyvä on, älä nyt sinäkin ala mätkiä. Laulan, tanssin, kerron mitä vaan, jos jätätte minut jo rauhaan.”

Haapakoski käveli yhden hyllyn luo, kaiveli hetken sekalaista kirjojen ja tavaroiden läjää ja nosti esiin noin kolmekymmentä senttiä korkean muovinuken. Se esitti tummaa espanjatarta, perinteistä flamencotanssijaa viuhkoineen ja nilkkoihin asti ulottuvine kirkkaanpunaisine hameineen. Halpa matkamuisto, joka oli kaiketi aikoinaan tuotu Kanarian saarilta. Tunkkaisen kirjavaraston hämärässä valaistuksessa nukke näytti jokseenkin pahaenteiseltä.

Haapakoski sanoi: “Pomo keräili näitä. En tiedä, miksi iso mies halusi leikkiä nukeilla, mutta tällä alalla on kaikki nähty. Eräskin tyyppi…”

Tugai keskeytti Haapakosken hermostuneen lörpöttelyn ja riuhtaisi nuken pois tältä.

“Tätäkö hän etsi?”

Haapakoski sanoi: “Tätä, mutta en antanut. Ei pyytänyt kauniisti.”

Tugai tarkasteli nukkea lähemmin ja nosti sen kainaloonsa. Sitten hän jälleen lähestyi Haapakoskea uhkaavasti, osoitti tätä sormella.

“Suosittelen, ettet puhu mitään kellekään. En ole käynyt täällä. Et ole nähnyt minua. Et ole nähnyt yhtään mitään.”

”Enhän toki, enhän toki. En nähnyt mitään. Minä pidän suuni kiinni.”

Muukalainen otti hattunsa ja poistui nukkea yhä kainalossaan pitäen.

Haapakoski jäi puhelemaan itsekseen tyhjälle oviaukolle:

“Selvä se. Ainahan sitä mielellään liikelahjan noin hyvälle asiakkaalle antaa. Kiitos käynnistä ja… tervetuloa… uudelleen…”

Kirjasto

Se oli käynyt liiankin helposti. Tugain kasvoilla oli pieni hymy koko matkan ajan. Tosin ilman Orkon tekemää likaista pohjatyötä hän olisi ehkä saanut poistua paikalta tyhjin käsin.
Tugai hymyili ja heilutteli nukkea kädessään, kun astui sisään ja huikkasi samalla voitonriemuisesti: “Terveisiä Haapakoskelta.” Tugai hämmentyi, kun hän huomasi, ettei Vaala ollutkaan yksin.

“Ai, anteeksi, minä… Voidaan hoitaa tämä myöhemminkin.”

Tugai kääntyi ja oli jo lähtemässä.

Tugai oli erottavinaan hieman sarkasmia naisen äänessä, kun tämä sanoi:
“Eikä mitä. Aina mukava tavata Vaalan kavereita.”

Vaala nousi nyt nojatuolistaan, jossa oli ollut lukemassa kirjaa Orson Wellesin elokuvista ja elehti vaivautuneesti sekä Tugain että naisen suuntaan:
“Tugai. Regina. Regina. Tugai.”

Nuorella naisella oli suuret siniset silmät ja pitkät punertavat hiukset, ja hän hymyili Tugaille valloittavaa hymyä, jota oudompi olisi voinut kuvitella viattoman enkelimäiseksi, ellei olisi tajunnut ilmeen monimielisyyttä.
Kun pakollinen esittely oli nyt saatu hoidettua, Regina puhui Tugaille, äänessä edelleenkin sarkasmia:
“Hauska tutustua. Kollegoja ilmeisesti?”

Vaala kiemurteli hieman. Mikä ihmeen kollega? Sitten hän tajusi, että tämä oli taas yksi Reginan piikeistä, jotka oli osoitettu Vaalalle. Tietäen, että Regina näkisi kuitenkin hänen bluffinsa läpi, Vaala päästi suustaan puolitotuuden:
“Tugai on… liikemies Ankarasta.”
Sillä näin Tugai oli useasti tituleerannut itseään, olkoonkin että kiitos näiden “liiketoimien”, Tugai löysi nyt itsensä Interpolin etsittyjen listalta, samalta jota Komisario oli esitellyt heille.

Regina sanoi: “Arvatenkin. Ja nukkealalla ilmeisesti?”

Regina katsoi merkitsevästi Tugain kainalossa kyhjöttävää pikkuruista flamencotanssijatarta.
Tugai huomasi nyt takeltelevansa, mitä ei koskaan tapahtunut silloin, kun hän teki varsinaista työtään eli erotti ihmiset rahavaroistaan hankittuaan ensin näiden luottamuksen. Se edellytti pohjatonta itseluottamusta, jota hänellä oli yleensä riittänyt. Nyt Tugai kuitenkin sanoi nolona ja epävarmana:

“Ei kun… Niin, leluja… muistoesineitä, siis, kyllä…”

Regina hymyili edelleenkin kuin enkeli: “Herttaista, kun poikalapsienkin annetaan nykyään leikkiä nukeilla. Vaihtelua niihin ainaisiin rosvo ja poliisi -leikkeihin.”

Vaalasta alkoi tuntua, että näytelmää oli enää turha esittää. Se vain haaskaisi kaikkien aikaa:
“Tugai. Regina tietää.”

Tugai huokaisi: “Se ei ole turvallista. Ei ollenkaan.”

Tugai muisti Komisarion uhkaukset. Oli yksi asia, johon Komisariokaan ei ollut osannut varautua. Se oli naisen vaisto.

Lopulta Vaala oli taipunut kertomaan Reginalle kaiken, kun tämä oli aikansa käyttänyt kaikkia arsenaalistaan löytyviä naisellisia painostuskeinoja: sopivasti annosteltua murjottamista ja mykkäkoulua, Vaalan pohjimmaisen syyllisyydentunnon taitavaa manipuloimista ja lopulta suoraa jäkättämistä. Pohjimmiltaan rauhaa rakastavana miehenä Vaala oli vähitellen murtunut, kun ei enää kestänyt ja kertonut Reginalle kaiken: Pomosta, Komisariosta, Orkosta, Tugaista ja “aarrejahdista”. Komisariolla olisi ollut paljon oppimista Reginalta siitä, miten kuulusteltava saadaan avautumaan ja paljastamaan kaikki sisälleen kätkemänsä likaiset ja katkerat salaisuudet.

Torjuakseen Tugain synkät aavistukset Regina sanoi hilpeästi: “No, eivätpä ole turvallisia suojatietkään. Sitä paitsi jo koulun ammatinvalinnassa minulla oli rasti ruudussa ’Gangsterin heila’.”

Jälkeenpäin Regina mietti, miksi oli oikein sanonut näin. Eikö hän juuri ollut vihainen Vaalalle hämärähommiin sekaantumisesta, halunnut tämän pysyvän kaukana kaikesta, mikä liittyi rikollisuuteen?
Tugai ei enää kuunnellut Reginan nokkeluuksia, vaan asetti nuken pöydälle ja tutki sitä tarkkaan, käänteli ympäri ja naputteli sen muovipintaa. Lopulta hän työnsi kätensä nuken hameen alle. Regina sanoi: “Sinä et ole herrasmies.”

Tugai jatkoi kuitenkin sormilla tunnustelua nuken hameen alta. Lopulta hän veti sieltä esiin muistikortin. Hän laittoi kortin pöydälle.

Tugai oli sopinut tapaamisen Vaalan kanssa pieneen sivukirjastoon, ei kaukana siitä missä tämä asui. Vaala oli sanonut, että paikassa oli harvoin muita kävijöitä tiskinsä takana nuokkuvaa kirjastonhoitajaa lukuun ottamatta. He saisivat puhua rauhassa siellä. Tugai ei kuitenkaan tiennyt, että Regina oli estelyistä huolimatta väen väkisin tuppautunut Vaalan kirjastoreissulle mukaan.

Kirjastossa oli asiakkaita varten näyttöpääte. Tarkistettuaan, ettei paikalla ollut edelleenkään muita (toisesta huoneesta tiskin takaa taisi kuulua kirjastonhoitajan kuorsaus), Tugai sujautti muistikortin sille tarkoitettuun lokoseen kovalevyn kyljessä. Kesti hetken ja näyttöruudulle ilmaantui kuva vanhasta parrakkaasta miehestä suurine Kekkos-laseineen. Pomo puhui videolla:

“Onnittelut. Olette löytäneet Señorita Carmenitan, joka on raottanut teille hieman salaisuutensa verhoa. Seuraava etappi vaatiikin jo vähän enemmän työtä. Teistä itsestänne on nyt kiinni, mihin suuntaan kilpailu kehittyy. Eikä ole yhtä mahdollista ratkaisua. Niitä on lukemattomia.”

He olivat istuneet tuoleihin näyttöpäätteen ääreen kuin joukko harjoitustehtäväänsä pakertavia koululaisia.

Regina sanoi ennemminkin ääneen ajatellen kuin videota kommentoidakseen: “Tämä olikin joku tosi-tv -ohjelma?”

Vaala sanoi: “Shh!”

Pomo jatkoi kuvaruudulla:
“Pidemmittä puheitta, jätän teille oheisen kuvan tästä kauniista labyrintistä. Muistatteko Minotauruksen? Sokkelot ovat aina kiehtoneet minua. Etsikää lähdettä. Onko sen vesi mutaista vai kirkasta?”

Ruudussa oli piirroskuva mutkittelevasta labyrintistä. Video päättyi.

Regina sanoi: “Tuoko nyt sitten oli se teidän Pomonne? Hellyttävä vanha ukkeli. Muistutti joulupukkia.”

Tugai vastasi: “Baba, siis Pomo, oli kunnioitettu ja pelätty mies.”

“Melkoinen satusetä näyttää kyllä olleen”, Regina sanoi.

Samaan aikaan Vaala tulosti paperille kuvaa ruudulla näkyneestä labyrintistä. Sitten hän haki kirjahyllystä karttakirjan ja vertasi sitä paperissa näkyvään labyrintin kuvaan.
Tugai katsoi ääneti vieressä. Silloin Vaala osoitti heille labyrinttiä esittävää tulostetta ja karttakirjaa.

Vaala sanoi: “Labyrintin reitti näytti jotenkin tutulta. Se on piirretty kaupungin kartan päälle.”

Regina hymyili: “Vaala ja hänen kuuluisa valokuvamuistinsa. Toimii aina, paitsi silloin kun täytyy muistaa maitokaupan ostoslista tai tyttöystävän joululahjatoivomukset.”

Vaala sanoi nolona: “Älä nyt taas aloita siitä.”

Tugai hymyili nuorenparin sananvaihdolle. Vaala alkoi tuntea olonsa epämukavaksi. Regina vaikutti suorastaan sädehtivän. Ei hän tuollainen ollut heidän ollessaan kahden. Tai ehkä joskus silloin oli ollut, kun he olivat alkaneet kulkea yhdessä, mutta siitä oli jo aikaa.

Vaala yritti jättää ajatuksensa huomiotta:
“Pomo puhui lähteestä. Se tosiaan on lähde, pieni lampi. Labyrintin keskustassa.”

Regina sanoi, monimielisesti kuten aina: “Jännitys tiivistyy.”

Tugai virnisti: “Mennäänkö uimaan?”

Juuri silloin keski-ikäinen kirjastonhoitaja, peruskoulunopettajan oloinen pirteä punatukkainen nainen, tuli huoneeseen ja hihkaisi heille: “Jaaha, se alakaisi kuulkaa olla sulkemisaika tässä puljussa. Menkäähän lapset nyt kottiin, ja muistakaa lukea Dostojevskia!”

Komisarion henkilökohtaisia muistiinpanoja

Komisario seisoi poliisiaseman kattotasanteella ja katseli kaupunkia alapuolellaan. Oli pikkupakkanen ja kuutamonkirkas talvi-ilta. Kesä tai talvi, hän tuli usein tänne yksin miettimään asioita. Kylmä selkeytti ajatuksia. Hänellä oli kädessä pieni sanelunauhuri, johon hänellä oli tapana tehdä muistiinpanojaan. Lähinnä itselleen, vaikka ei edes tiennyt, miksi. Näitä ei milloinkaan julkaistaisi muistelmissa. Oli vain pakko kertoa jollekin, vaikka sitten vain elottomalle laitteelle. Komisario painoi nauhoitusnappia ja avasi äänensä. Hengitys höyrysi hänen puhuessaan.

”Opin jo alakoulussa, että on monia asioita, jotka kannattaa pitää vain omana tietonaan. En millään meinannut saada kertotaulua päähäni.”

Komisarion isä, joka oli kuulunut poliisin päällystöön, oli ollut ankara ja vaativa mies. Isä oli huutanut naama punaisena, jos hänelle oli kantanut huonon todistuksen. Tukkapöllyä. Luunappeja. Joskus pahempaakin.

Isän naama näkyi lehdissä harva se päivä, kun poliisin piti ”edustaa”. Isä oli julkkiskyttä, joka liikkui seurapiirikutsuilla, toimi arvontojen ”virallisena valvojana”, hymyili valokuvissa seurapiirirouvien kanssa leveästi kuin Naantalin aurinko. Kuvissa isällä oli aina sarvisankaiset silmälasit ja yllä paras paraatiunivormu, olkapäillä komeilevine natsoineen. Illalla kotiin tullessaan isä haisi votkalta. Äidin kanssa he saivat silloin pitää varansa.

”Keksin mielestäni nerokkaan lunttilappujärjestelmän ja käytin sitä kokeissa. Menin tietysti kehuskelemaan tästä kahdelle parhaalle ystävälleni. Ne rotat kävelivät saman tien opettajan luo ja kertoivat tälle kaiken. Seuraus oli, että minua rangaistiin. Silloin opin, että tässä maailmassa minulla ei ole ystäviä. On vain rikoskumppaneita, joiden luottamus on enemmän tai vähemmän rajallinen.”

Komisarion äänessä oli katkeruutta.

Isä oli ollut viisikymppinen, kun tällä oli pumppu pettänyt. Oli sattuman kauppaa, ettei maksa ollut mennyt ensin. Muistokirjoituksissa isää oli suitsutettu oikein olan takaa. Hautajaisissa paikalla oli ollut ainakin maaherra, taisi olla joku ministerikin. Hän muisti, ettei ollut itkenyt.

”On asioita, joita en koskaan tule kertomaan kenellekään. Menen hautaan niiden kanssa. Jos joku sattuisi saamaan jotain selville, hän menee myös.”

Komisario pysäytti nauhoituksen ja palasi sisälle.

Illanviettoa Vaalan kämpillä

Tarkkakorvainen kuulija, joka olisi seissyt sinä yönä tuolla talvisella kadulla ja kuulostellut ylös tornitalon ikkunoiden suuntaan, olisi ehkä voinut kuulla vaimeasti flamencon säveliä, jotka kaikuivat jostain korkeuksista. Liikenne kadulla oli vaiennut lukuun ottamatta jotakin satunnaista autoa, joka päästi pakokaasun tuoksua kirpeään talviyöhön häipyäkseen sitten olemattomiin ja jättäen jälkeensä pelkän hiljaisuuden.

Vaala rämpäytti viimeisen soinnun nailonkielistä, sitten laski akustisen kitaransa sivuun. He istuivat iltaa Reginan kanssa Vaalan kämpillä. Asunto oli sisustettu vanhanaikaiseen tyyliin. Nurkassa oli vanha putkiradio, jonka Vaala oli löytänyt joskus kirpputorilta. Sohvan ääressä oli pöytä, jonka päällä seisoi venäläinen samovaari, antiikkinen teenkeitin joka oli kulkenut Vaalan suvussa iät ja ajat. Muutama lasillinen oli jo nautittu.

Vaala sanoi: “Kätkettyjä aarteita, labyrinttejä, johtolankoja, salattuja merkkejä… Ei tässä koko jutussa ole mitään järkeä. Komisario on mielipuoli. Ja minusta alkaa tuntua, että Pomokin oli.”

Regina huokaisi: “Jos yrität löytää maailmasta jotain järkeä, poikaparka, saat etsiä sitä lopun ikääsi.”

Vaala sanoi: “Ehkä se on Komisario, joka vedättää meitä. Koko niin sanottu aarrejahti on sumutusta.”

Regina kysyi: “Miten niin?”

Vaala sanoi: “Koko operaatio on pelkkä savuverho. Meitä juoksutetaan turhaan paikasta toiseen. Samaan aikaan Komisario puuhaa ties mitä. Tuo maahan isoa huumelastia tai jotain. Ja sillä aikaa, kun me säntäillään paikasta toiseen, meidät lavastetaan syyllisiksi. Häkki heilahtaa ja avain viskataan pois. Tai sitten vaan kaikille kylmästi nappi otsaan ja adios, amigos.” Vaala nosti shottilasinsa ilmaan sanojaan korostaakseen.

Regina sanoi: “Tuo sinun ikuinen optimismisi taisi olla se syy, miksi sinuun aikoinaan rakastuin.”

Vaala jätti Reginan sarkasmin huomiotta ja sanoi: ”Ehkä minä sitten vain menen takaisin istumaan. Pysyy ainakin poika turvassa.”

”Oletko niin varma? Tämä sinun Komisariosi vaikuttaa sellaiselta tyypiltä, joka ei koskaan luovuta tai päästä irti. Jos menet linnaan, mikä estää häntä keksimästä sinulle jotain kataluuksia sielläkin?”

”Mutta miksi? Minä olen pikkutekijä, kioskimurtaja. Tyyppi, joka on väärään aikaan väärässä paikassa. Joka eksyy aina väärään seuraan.”

”No, kiitosta vain!” Regina yritti esittää tuohtunutta.

”Siellä linnassa oli sellaisia tyyppejä, joista tiesi, että ne palaa sinne aina uudestaan. Ei ne pysty elämään siviilissä. Ei ne tiedä, mitä on tavallinen elämä.”

”No, tiedätkö sinä sitten?”

Vaala ei vastannut.

”Olette te kuin jotain pikkupoikia”, Regina tokaisi.

Tämä sai Vaalan vaipumaan syvemmälle mietteisiinsä.

He molemmat tulivat vanhoista lähiöistä, olivat käyneet niissä koulunsa, kasvaneet niissä aikuisiksi. Niiden neukkukuutioiksikin haukutuissa kerrostaloissa kapitalistinen grynderivalta kohtasi reaalisosialistisen muotokielen. Näistä betonikoloisseista oli käyty koulussa ja töissä kunnes töitä ei enää ollut. Aikoinaan kaupunginisät olivat ylpeilleet, kuinka ne edustivat nykyaikaisinta rakennustekniikkaa kaikkine mukavuuksineen. Lasten kiljahdukset olivat kaikuneet kaikkialla, asukkailla oli ollut monenlaista kerho- ja yhdistystoimintaa. Nyt ränsistyneitä julkisivuja peittivät graffitit ja pihoilla oli hiljaista lukuun ottamatta satunnaisia hahmoja, jotka kanniskelivat ääneti olutmäyräkoiriaan. Vaala ja Regina olivat päässeet karkuun lähiöistä, mutta lähiöt elivät edelleen heissä molemmissa.

Vaala muisteli usein kouluaikojaan ja tiettyjä opettajia, joiden elämäntehtävänä tuntui olleen niitä kulmia asuttaneiden työnväenluokan kakaroiden laittaminen kuriin, etenkin vilkkaimmassa kasvuiässä olleiden poikien, sen osoittaminen missä näiden todellinen paikka oli elämässä. Oppikoot tekemään töitä ja tottelemaan parempiaan, äänetön sanoma tuntui olleen.

”Mä katselin poikaa, kun hän leikki siinä niin viattomana. Kun oli kuusivuotias, maailma oli täydellinen paikka. Täynnä vapautta ja loputtomia mahdollisuuksia. Sitten piti mennä kouluun ja maailma alkoi sulkeutua. Tuli joukko sääntöjä, joita oli pakko totella, aikatauluja joita noudattaa. Jos ei totellut, joutui silmätikuksi. ’Sinusta ei tule koskaan mitään’, opettajat hokivat. Koulutiellä sai aina varoa, ettei saanut turpaan isoilta pojilta. Opettajat ummistivat silmänsä. Jos oli fiksu, oppi pelaamaan systeemin ehdoilla. Oppi mielistelemään ja nuoleskelemaan. Jos ei, sai turpaan yhä uudelleen. Siinä sinulle pikkupoikien maailmaa.”

Vaala otti kulauksen juomastaan. Nyt Reginalla ei ollut enää mitään sanottavaa.

Ovikello soi.

Illanviettoa poliisilaitoksella

Komisariolla oli maine työnarkomaanina, miehenä joka jäi myöhään illalla paiskimaan töitä silloinkin, kun hänen työtoverinsa katselivat kotona puolisoineen myöhäisillan tv-ohjelmaa tai tekivät jo yöpuulle menoa.

Komisariolle tämä oli paras aika vuorokaudesta. Hän luki tai kirjoitti raportteja, tutki tilejään, oli yhteydessä ”verkostonsa” jäseniin ja jakoi tehtäviä, sanalla sanoen piti pyörät pyörimässä. Yhä useammin Komisariolla oli pullo seuranaan. Siitä hän otti säännöllisin väliajoin pieniä naukkuja.

Jossain alhaalla samassa rakennuksessa ne tavanomaiset juopot pitivät möykkää ja hakkasivat putkan ovea. Oli silti varsin rauhallista, sillä oli arki-ilta ja ”asiakkaina” vain raskaamman sarjan alkoholisteja. Mitään ei kuitenkaan kuulunut tänne yläkerrosten toimistohuoneisiin, jollainen Komisariollakin oli käytävän varrella, joka oli tällä hetkellä pilkkopimeä.

Komisario puhui puhelimeen.

”Mitä sinä oikein selität? Ettet enää pysty olemaan mukana? Että ministeriö on keskeyttänyt rahoituksen ja sinut siirretään sivuun? Älä nyt hulluja puhu. Kunhan yrittävät pompottaa sinua. Ei ne sinun asemassa olevalle mitään mahda”, Komisario vakuutteli huolestunutta keskustelukumppaniaan.

”Seuraava lähetys on tulossa viidestoista päivä. Huolehdit siitä, että tullin pojat katsoo taas muualle tai menee kahville. Se on sinun oma asiasi, miten homman hoidat”, Komisario sanoi vaativalla äänellä.

”Eikö olisi aika ikävää, jos ne alkaisivat selvittää, miten valtion virkamiehellä on varaa ylläpitää Sveitsin-huvilaa ja lomailla pari kertaa vuodessa Bahamalla…?” Komisarion äänensävyssä oli nyt enemmänkin kuin pelkkää vihjailua.

Linjan toisessa päässä tuli ensin tyrmistynyt hiljaisuus, sitten loukkaantuneella äänellä esitetty syytös Komisariota kohtaan, joka oli kuitenkin tähän jo varautunut.

”Ei, en minä mitään uhkaile. Pois se minusta”, Komisario nosti hurskaasti käden sydämelleen.

”Kunhan vain ystävällisesti muistutin. No niin, täytyy jatkaa hommia. Terve vaan ja suukkoja pikkuvaimolle”, Komisario hihkaisi ja heitti ilmaan lentosuukon, vaikka tiesi, että langan toisessa päässä oleva ei sitä näkisi.

Ei koskaan kannattanut jäädä jankkaamaan, vaan piti jättää toinen yksinään ja ajan kanssa pureksimaan sanottua. Komisario oli tottunut saamaan tahtonsa läpi.

Orko liittyy illanviettoon

Ovikellon rimputus jatkui vaativana.

Vaala ponnahti pystyyn sohvalta ja huokaisi: ”Kuka sieltä nyt tähän aikaan…?”

Myös Regina nousi ylös jääden kuulostelemaan ja odottamaan jännittyneenä.

Näissä vanhoissa asunnoissa eteisen ovessa oli lasi-ikkuna, josta oli näkymä rappukäytävään. Ikkunan takaa näkyi hämärä hahmo, jolla oli päässä stetsonhattu.

Vaala avasi oven. Orko astui sisään. Palttoo tuoksui pakkaselta, hengitys viskiltä. Cowboy oli pikkupöhnässä, puhui Vaalalle samalla käsillään elehtien.

”Mä olin tuossa kulmilla ja päätin pistäytyä, kun kuulin että sulla on täällä päin lukaali. Onks sulla mitään juotavaa?”

Vaala ei varsinaisesti ilahtunut tästä yllätysvisiitistä, mutta tyytyi vain nyökkäämään hiljaa vastaukseksi ja ohjasi Orkon olohuoneen puolelle.

Orko teki heti olonsa kotoisaksi, rojahti viistosti sohvaa vastapäätä olevaan laiskanlinnaan ja nosti buutseissa olevat koipensa sohvapöydälle. Palttootaan saati stetsoniaan hän ei ollut vaivautunut riisumaan. Vasta nyt Orko huomasi Reginan.

”Ei, mutta sullahan on seuraa. En mä tiennytkään, että sulla on morsmaikku. Ihan näpsäkkä lyyli.”

Regina sanoi happamalla äänellä: ”Olen otettu tästä suuresta kunniasta.”

”Älä suotta, en mäkään ole. Hä hää. Moro, mä oon Orko. Kavereille vaan Orko. Hä hää.”

Regina tarttui vastahakoisesti Orkon ojennettuun käteen ja sanoi varautuneella äänensävyllä: ”Regina”.

Orko viittoi kämmenellään naisen suuntaan ja hihkaisi kuin olisi oivaltanut suurenkin vitsin: ”’Regina Rento’!”, viitaten muinaisen iskelmän nimeen.

Regina laittoi kädet puuskaan ja pyöritti silmiään kattoa kohti, vilkaisten samalla Vaalaa kuin ääneti kysyen: ”Onko tämä tyyppi aivan todellinen?”

Vaala katsoi nyt paremmaksi puuttua puheeseen: ”Oliko sulla jotain tärkeätäkin asiaa?”

”Ei mulla mitään ihmeellistä. Sitä samaa vanhaa vaan. En olis uskonut, että hommat johtaa tähän. Mulla olis kyllä parempaakin tekemistä kuin jahdata virvatulta. Komisario etsiköön itse niin sanotut aarteensa, jumalauta.”

Vaala oli tällä välin kaatanut Orkolle juotavaa.

”Muista, että sullakin on linnatuomio päällä. Se voi napsahtaa voimaan koska tahansa.”

Orko vastasi uhoa äänessään: ”Mieluummin mä lämpimässä sellissä pötkötän kuin hytisen tuolla talvipakkasessa.”

Vaalalle nousi nyt juomien rohkaisemana hienoinen virne kasvoille: ”Siis pelkääjien osastolla odottamassa, että joku iskee teroitetun ruuvimeisselin niskaan koska tahansa?”

Orko hörähti vastauksena kuin olisi kuullut suurenkin vitsin: ”’Pelkääjien osastolla’! Hah, mitä mä siellä tekisin?”

Vaala sanoi ovelasti kuin kaiken aikaisemman arkuutensa Orkoa kohtaan nyt unohtaneena: ”Kadulla vähän puhuttiin, että olisit osallistunut Poliisikuoron kykyjenetsintäkilpailun karsintoihin…”

Orko oli tästä hyvästä hypätä kattoon: ”Kuka pirulainen sellaista huhua levittää? Ikäpäivänä en ole vasikoinut! Enkä vasikoi.”

Orko iski nyrkin pöytään ja jatkoi: ”Voi hengittäminen käydä vaikeaksi sille, joka tuollaisia juttelee.”

Vaala huomasi menneensä liian pitkälle ja koetti rauhoitella: ”Älä nyt hermostu. Ihmiset nyt vain puhuvat…”

”Ihmiset puhuvat aina paljon. Ihmiset puhuvat aina paljon paskaa”, Orko sanoi loukkaantuneella äänellä.

Vaala teki uuden rauhoitteluyrityksen: ”No, se on sillä selvä sitten. Ei kannata hikeentyä.”

Orko jatkoi kuin loukkauksen suuruusluokka olisi vasta vähitellen valkenemassa hänelle: ”Jos tuollaisia tykkää jauhaa, niin kannattaa sitten tulla sanomaan se päin naamaa. Eikä vain siellä selän takana supista.”

Sanojaan tehostaakseen Orko löi tyhjän shottilasinsa pöytään.

Oli sopiva hetki vaihtaa puheenaihetta. Regina sanoi tympääntynellä äänellä: ”Miten tänne taas laskeutui tällainen hautajaistunnelma? Minä ainakin haluaisin lähteä nyt vähän ulos tuulettumaan.”

Reginan siirto onnistui, sillä Orkon kasvoille vaihtui heti tyytyväinen ilme ja tämä viittoi hyväksyen kädellään Vaalan ”morsmaikun” suuntaan: ”Kas, kerrankin järkipuhetta naiselta.”

Regina sanoi sarkastisesti: ”Voin kyllä jäädä kotiinkin hellan ääreen. Pitäisi vielä ehtiä kutomaan muutama villasukka tänä iltana.”

Orko ei huomannut Reginan piikittelyä, vaan siirtyi vähitellen kohti sohvaa, jolla nainen istui ja siirsi kätensä selkänojalle Reginan niskan taakse samalla, kun istuutui tämän viereen. Regina värähti taaksepäin vaistomaisesti. Orko leperteli: ”Tässä on lähistöllä pari kuppilaa, joihin mulla ei ole vielä porttikieltoa, häh hää. Mallasviskiä ja jukeboksissa kunnon kantrimusiikkia.”

Silmiään kattoa kohti pyörittäen Regina tokaisi: ”Rivitanssia ja sahajauhoja lattialla. Tuskin maltan odottaa.”

Orko ei edelleenkään huomannut, millaisen reaktion hänen sanansa saivat aikaan, vaan jatkoi: ”Mennään, mennään. Mutta sitä ennen, anna pusu.”

Vaala oli tuskin uskoa silmiään. Orko otti äkkiä Reginaa lanteilta kiinni ja yritti suudella. Regina käänsi inhoten päänsä pois ja vääntäytyi irti Orkon otteesta. Orko yritti siitä huolimatta uudestaan.

”Nooo, anna pikku pusu.”

Kuului ilkeästi tömähtävä ääni, kun Regina heilautti polvensa salamannopeasti ylös ja survaisi sillä Orkoa nivuksiin. Orko ulvaisi kivusta ja ikään kuin taittui kaksin kerroin.

Orkon ääni urahti lattian suunnasta: ”Jumalauta, nyt kyllä…”

Ennen kuin Orko ehti tehdä mitään, hän huomasi, että Vaala osoitti suoraan häntä kohti aseella. Samalla pistoolilla, jonka hän oli pakottanut Vaalan ottamaan.

Vaala sanoi kylmän rauhallisella äänellä: ”Eiköhän kannattaisi, Orko, mennä kotiin nukkumaan.”

Orko katsoi Vaalaa hetken ällistyneenä, sitten puhkesi mielettömään nauruun käsien elehdinnän säestäessä naurua.

Orko sanoi pahaenteisesti samalla käsillään viittoen: ”Hyvä on. Herrasväki saa jatkaa pikku illanviettoaan keskenään. Mä menen sinne baariin yksin. Nähdään töissä. Ellei näkö lähde.”

Kuului sulkeutuvan oven ääni. Vaala laski vasta nyt aseensa. He tuijottivat toisiaan hetken hiljaa.

Vaala sanoi: ”Oliko sitä viskiä vielä jäljellä? Nyt voisi maistua lasillinen.”

Vieläkin äskeisestä väristyksiä tuntien Regina vastasi: ”Kaada mullekin”.

Lähde

Seuraavana aamuna oli kevyt pakkassää. Päätä jomotti edelleen hieman, mutta kylmä ilma helpotti vähitellen oloa. He olivat poimineet Tugain mukaansa. Tämä kuitenkin tuntui pysyttelevän kunnioittavan välimatkan päässä pariskunnan takana eikä puuttunut näiden sananvaihtoon.

Regina sanoi: ”Varsinainen vesseli se sinun kaverisi Orko.”

”Ei hän ole minun kaverini”, Vaala vastasi vaisusti.

Regina sanoi: ”Mä alan vähitellen tajuta, millaisessa maailmassa sinä oikein elät. Enkä mä tiedä, haluanko mä välttämättä olla siinä enää mukana.”

Vaala pysähtyi ja kääntyi katsomaan Reginaa, elehti käsillään vakuuttelunsa tueksi: ”Mä lupaan, että kun tämä koko juttu on ohi, ei sinun tarvikaan. Me häivytään kaupungista. Jonnekin maalle. Siellä…”

Vakuuttelu oli kuitenkin turhaa. Regina totesi ykskantaan: ”Ei kannata tehdä lupauksia, joita ei pysty pitämään”. Vaala ei keksinyt tähän enää mitään sanottavaa. He jatkoivat kävelyä vaivautuneen hiljaisuuden vallassa.

He lähestyivät nyt pientä lampea metsikön keskellä. Heidän saapuessaan sorsaparvi syöksyi lentoon voimakkaan siipien räpsynnän säestämänä. Lähde oli niiden talvehtimispaikka. Regina rakasti katsella lintuja, kun ne sukivat sulkiaan tai sukelsivat hakemaan saalista mutaisen veden alta niin että pyrstö jäi pinnan yläpuolelle ja räpylät kauhoivat hassun näköisesti ilmaa. Ilman kiirettä minnekään ne tyytyivät vain kiertelemään lampea kuin zeniläisen mielenrauhan vallassa. Vaala kadehti niitä.

Hän kaivoi nyt esiin kartan, jonka hän oli aikaisemmin tulostanut, ja sanoi:
”Pomo käski etsimään lähdettä ja kysyi, onko sen vesi mutaista vai kirkasta.”

He hajaantuivat etsimään. Talvi oli ollut leuto eikä lunta ollut paljon, sen verran kuitenkin että kinokset saattoivat hyvinkin peittää mahdolliset kätköpaikat näkyvistä. Tosin he eivät edes tienneet, mitä olivat etsimässä. Oliko kyseessä suuri vai pieni esine, vai oliko se esine ollenkaan? Lähteen rantaa ympäröi kävelypolku, samoin sinne johtavat polut idän ja lännen suunnassa. Pohjoisen puolella oli rinne, joka johti autotielle. Sieltä kuului välillä vaimeaa liikenteen ääntä.

Tugai oli kiertänyt lähteen toiselle puolelle. He harppoivat puiden juurien yli, etsivät maastosta mitä tahansa tavallisuudesta poikkeavia merkkejä, potkiskelivat ja kuopivat lunta kengillään. Savukettaan poltellen Vaala katseli, kuinka Regina kapusi rinnettä ja kuinka Tugai ojensi tälle kätensä ja auttoi harppomaan siinä olevan matalan aidan yli. Jokin tässä näyssä häiritsi Vaalaa, mutta hän ei osannut sanoa, mitä se oli.

On tämäkin järjetöntä touhua, Regina mietti. No, tulipa ainakin tehtyä ulkoilulenkki, hän pohti, jos ei muuta. Ehkä mekin olemme kuin nuo sorsat lammessa, kierrämme päämäärättä ympyrää.

Hän käveli ja tutki hetken lammen rantapenkerettä.

”Hei, vesi on kirkkaampaa tässä päässä”, hän hihkaisi muille.

Vaala tunnusteli jalallaan ja potki maata lähteen rannalla, siellä missä yhden puun juuret pureutuivat maahan. Jotain siellä juurissa oli.

”Tässä tuntuu jotain kovaa”, Vaala sanoi. Kengänkarjellä kopauttaessa äänestä sen kuuli. Siellä lumen alla, maa-aineksen keskellä oli jotain onttoa, jotain neliskanttista.

Vaala kaivoi maasta esiin pienen laatikon. Se oli kapea, suorakaiteen muotoinen ja korkeudeltaan ehkä noin kaksikymmentäviisi senttimetriä, kääritty mustaan suojamuoviin. Vaala koetti pyyhkiä laatikkoa puhtaaksi mullasta ja kurasta. He siirtyivät puun varjosta aukealle, missä oli parempi valo. Tugai harppoi kävelykengissään lumen keskellä heidän luokseen. Vaala sai väännettyä laatikon päässä olevan kannen auki ja kiskoi jotain hitaasti ulos laatikosta kuin taikuri hatustaan.

Regina voihkaisi: ”Eiii! Lisää nukkeja.”

Se oli tavallinen lasten Barbie-nukke. Platinanvaaleat hiukset, suuret siniset silmät, kasvoiltaan ja muoviseltaan vartaloltaan juuri se kauneuskuningattaren ihanne, jota myytiin naiskuvana pikkutytöille ympäri maailman. Se oli pukeutunut jonkinlaiseen kiiltävään vaaleansiniseen tunikaan ja olkapäällään sillä oli kantamansa pienen käsilaukun hihna.

Vaala kosketti nukkea, tutki sen vartaloa. Vatsan alla tuntui jonkinlainen painonappi. Vaala painoi sitä peukalollaan. He hätkähtivät, kun nukke alkoi puhua aikuisen naisen äänellä. Regina nosti aurinkolasinsa pois silmiltään. Sanat kuulostivat hieman mekaanisilta, kuin tulevan puhesyntetisaattorista:

”Onnittelut johtolangan löytämisestä. Minä en ole vain aivoton Barbi-nukke. Minä olen Muovijumalatar, täyttymättömien toiveiden äiti. Minua itkevät lapset jouluna ympäri maailman. Minä särjen sydämet ja hävitän luottotiedot. Minä teen miehet hulluiksi ja saan naiset repimään hiukset toistensa päistä. Minun vuokseni he iskevät alennusmyyntipäivinä hampaat toistensa kurkkuihin kiinni. Minun vuokseni kauneuskuningattaret upottavat rakennekyntensä kanssakilpailijattariensa kasvoihin. Minä kiskon auki piinkovien sydämien salaisuudet yksinäisten odotushalleissa.”

Reginalta pääsi suusta ällistystä ilmaiseva ääni. Jotain kammottavaa nukessa oli, sen kirkkaissa mutta elottomissa silmissä, sen jähmettyneessä hymyssä, sen povekkaassa mutta anorektisen virtaviivaisessa vartalossa, tavassa jolla se oli lausunut loitsunsa kuin se olisi ollut noiduttu.

Regina oli painanut aurinkolasit takaisin silmilleen ja sanoi: ”Tämä alkaa käydä yhä oudommaksi”.

Vaala jatkoi nuken tutkimista. Hän huomasi, että sen pienen käsilaukun saattoi vääntää auki. Siellä oli jotain sisällä. ”Tadaa”, sanoivat Tugai ja Regina miltei yhteen ääneen, kun Vaala poimi sieltä ulos jotain, joka kiilteli päivänvalossa.

”Nuken käsilaukussa oli tällainen avain.”

Vaala piteli tosiaan sormissaan pientä metallinhohtoista avainta, johon oli painettu numerosarja. Hän laittoi avaimen tarkasti talteen lompakkonsa kolikkotaskuun.

He polttelivat vielä savukkeet, minkä jälkeen he kävelivät pois Tugain kanssa. Sanaakaan ei sanottu. Sorsat jäivät nautiskelemaan olostaan lammelle, kellottelemaan kevättalvisen ilta-auringon lempeissä säteissä.

Moitteettomuusolettama

Sinä iltana Komisario katseli erästä tiettyä paperia pöydällään. Pöydällä oli myös Viru Valge -pullo ja juomalasi. Komisario luki ääneen paperista.

“Esitutkinnan perusteella Komisariota epäillään huumausainerikoksista, törkeästä lahjuksen ottamisesta, törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, törkeästä ampuma-aserikoksesta sekä virkavelvollisuuden rikkomisesta.”

Pelkkiä sanoja, hän hoki itselleen. Pelkkiä sanoja. Erästä toista kohtaa tekstissä hän oli tavaillut monta kertaa itsekseen. Nyt hän pakotti itsensä lausumaan sanat ääneen. Ääni kuulosti vieraalta.

”Poliisin käyttäytymiseen kohdistuu erittäin suuri moitteettomuusolettama paitsi virassa myös vapaa-aikana.”

Komisario heitti vihaisena paperin pöydälle, otti kulauksen pullosta, jonka löi sitten pöytään. Hän kiersi edessään pöydällä olevan pullon toisen kätensä puolelle, otti uuden kulauksen, löi taas pullon alas pöytään. Komisarion pää valahti alas, kun tämä sammui. Hän tuhisi hetken unissaan pää vaappuen, sen jälkeen pää osui alas pöytään ja hän alkoi kuorsata. Komisario ei kuullut enää lankapuhelinta, joka hälytti sinnikkäästi hänen nukkuessaan pää pöytää vasten.

Nuortendekkari

Taas Vaalan kämpillä. He olivat lähteeltä palattuaan eronneet Tugaista, sitten viettäneet kaupungilla muutaman tunnin ja levänneet alkuillan. Nyt kahvinkeitin porisi keittiössä. Alkoi olla myöhä, mutta he kumpikin olivat yöihmisiä.

Vaala tutki avainta kädessään. Nukke oli Reginalla, joka ajatuksissaan leikitteli sen kanssa. Se ei enää vaikuttanut pelottavalta. Lapsuusmuistoja palasi mieleen.

Vaala sanoi: ”Mä kyselin vähän tästä avaimesta. Se kuuluu johonkin talle- tai säilytyslokeroon. Vielä pitäisi keksiä, minne.”

Reginasta tuntui kuin he olisivat palanneet lapsuuden dekkarileikkeihin. Hän yritti suhtautua asiaan tietyllä huvittuneella etäisyydellä. Ja silti leikki veti hänetkin mukaansa.

Regina siteerasi: ”’Minä kiskon auki piinkovien sydämien salaisuudet yksinäisten odotushalleissa’, nukke sanoi.”

Se oli kuin jostain runosta. Ei ehkä kovin hyvästä runosta, mutta tekijä ainakin oli yrittänyt hakea jonkinlaista korkeakirjalliseen perinteeseen liittyvää vaikutelmaa. Eikä välttämättä.pohtinut, mitä kriitikot sanoisivat. Maailma oli täynnä innokkaita diletantteja, jotka uskoivat, että jossain heidänkin sisällään oli odottamassa se kuolematon romaani. Että muusat kuiskuttelivat heidänkin korviinsa runouden sulosäveliä. Ehkä Pomokin oli ollut yksi heistä. ”Minkä suuren taiteilijan maailma minussa on menettänytkään.” Luoja varjelkoon diletantteja, Regina huokaisi mielessään.

Vaalakin pohdiskeli niin että Regina miltei kuuli, kuinka pojan päässä raksutti.

”’Piinkova’… piikivi… pii… Matemaattinen vakio, jonka likiarvo on 3,14. Numero 314! Säilytyslokero, jonka numero on 314.”

Reginalta pääsi aivan tahaton naurahdus. Hieman nenäänsä jo koko tälle Viisikko-kirjojen tyyppiselle keskenkasvuisten arvoitusleikille nyrpistäen hän sanoi:

”Hohhoijaa. Onpa lapsellista. No, jatketaan nyt sitten tällä sinun nuortendekkari-linjallasi. ’Yksinäisten odotushalleissa’ — missä on odotushalli? Linja-auto- tai rautatieasemalla. ’Kiskon auki’ — kiskoa… kisko… rautatiekisko! Lokero 314 rautatieasemalla!”

Se oli helppoa kuin heinänteko. Reginaa nauratti.

Vaalan kasvoille nousi autuas hymy: ”Regina, sä olet nero!”

Reginakin hymyili: ”Senhän minä jo tiesinkin”.

He katsoivat hetken toisiaan ihmeissään kuin yrittäen sulattaa koko juttua.

Regina sanoi: ”Ollaankohan me aivan höynähtäneitä?”

Vastausta ei koskaan saatu, sillä äkkiä eteisestä kuului särkyvän lasin ääni. He hätkähtivät. Sisään syöksyi kaksi kommandonaamioihin sonnustaunutta, täysmustiin pukeutunutta miestä.

Vantterammalla miehistä oli yllään pilottitakki, toisella nahkapoplari. Ennen kuin nuoripari ehti tehdä mitään, miehet tarttuivat Vaalaan. Vaala yritti lyödä toista miestä, mutta hänet iskettiin pistoolinperällä tajuttomaksi.

Regina tönättiin niin voimalla lattiaan, että hän pyörtyi hetkeksi. Miehet tarttuivat lattialla makaavan Vaalan jalkoihin ja raahasivat hänet ulos asunnosta. Jossain alhaalla kadulla odotti musta pakettiauto.

Kun Vaala oli poissa ja oli tullut aivan hiljaista, kesti hetken aikaa ennen kuin Regina tokeni. Olen minäkin varsinainen sankaritar, Regina mietti, kun oli tullut tolkkuihinsa. Hän kokoili hetken hamettaan, tarttui lattialla lojuvaa kännykkäänsä ja näppäili numeron. Toisessa päässä vastattiin.

”Tugai? Voitko tulla tänne pian?” Regina sanoi, edelleen tokkuraisella äänellä.

Rebekka

Oli aurinkoinen talvipäivä. Sen saattoi hädin tuskin aavistaa työhuoneen katon tasalla olevien, tiukasti verhoilla peitettyjen kapeiden ikkunoiden läpipäästämistä yksittäisistä valonsäteistä. 

Leminen viimeisteli erän Hämähäkkipasianssi-nimistä peliä tietokoneensa näyttöruudulla. Peronkoski kääri sätkää. Nämä olivat niitä päiviä, jolloin ikävystyneisyys oli käsinkosketeltavaa. 

Palkka juoksi jos ei muuta. Leminen oli joskus kertonut toisella osastolla työskentelevälle tutulle kollegalle, mitä hän ja Peronkoski ansaitsivat kuussa; kollegasta se oli ollut järkyttävän vähän. Varsinainen työ koostui tällä hetkellä lähinnä papereiden siirtelystä paikasta toiseen ja seurantaraporttien tekemisestä papereiden siirtelyä koskien. 

Ilmassa tosin oli toivon rippeitä, että Komisarion keissi nyt hieman etenisi, mutta kaikki oli pysynyt jämähtäneenä paikoilleen niin pitkään, että Leminen ei odottanut, että mitään kovin pian tapahtuisi. Jotain kiinnostavaa oli kuitenkin nyt ilmassa kenttäväen raporteista päätellen.

Leminen nosti katseensa pois tietokoneen ruudusta ja sanoi: ”Joku pittää Komisarion aarrejahtia silmällä.”

Peronkoski kohotteli kulmakarvojaan ja sanoi: ”Voisiko se olla jokin kilpaileva rikosjengi? Joku, joka haluaa itse päästä apajille? Kuznetsovin pojat?”

Kirill Kuznetsov, Pomon ystävä ja uskottu, oli enimmäkseen pitänyt hiljaiseloa Pomon kuoleman jälkeen. Huhuttiin, että venäläinen oli uudelleenjärjestelemässä omaa organisaatiotaan. 

Se, mitä Leminen ja Peronkoski eivät tienneet, että Kuznetsov oli ottanut Pomon poismenon hyvin raskaasti. Kuznetsov oli turhaan yrittänyt varoittaa Pomoa Komisarion aikeista. Ehkä Pomo tiesi, että hänen aikansa oli tullut eikä turhaan yrittänyt vastustella kohtaloa. Kuznetsov kuitenkin harkitsi nyt vakavasti organisaationsa hajottamista.

Joskus muulloin hän olisi etsinyt Orkon käsiinsä hinnalla millä hyvänsä, sen jälkeen kun tämä viimeisellä keikallaan oli onnistunut viemään heidän rahojaan. Nyt Kuznetsovista asia oli suloisen yhdentekevä, ja pikkusumma se oli muutenkin ollut. 

Kenties hän jättäisi kaiken, palaisi Venäjälle ja yrittäisi päästä takaisin kirkon huomaan, täydentää jonkun ihmeen (tai oikealle taholle annetun lahjuksen) kautta pappiskoulutuksensa, joka monta vuotta sitten oli jäänyt kesken. Kenties. Kenties.

Leminen sanoi: ”Tiiä häntä, mutta palanneen käry alkaa vähitellen haiskahtammaan. Meillä voi pian olla uus jengisota käsillä. Jotkut huokasi helpotuksesta, ku Pomo kuoli, mutta se taisi olla vaan alkusoittoa. Tyhjät valtaistuimet, ne on vaarallisia. Niille kun on tunkua.”

Peronkoski pyöritteli tätä hetken mielessään, sitten vaihtoi hieman puheenaihetta, sillä oli jotakin, jonka hän halusi kertoa: ”Oletko sattumalta vilkaissut sisäisiä tiedotteita viime aikoina? Narkkareita on alkanut tipahdella kuin kärpäsiä. Joku tuo maahan liki puhdasta heroiinia. Piruparat eivät ole tottuneet, kun ovat vuosikausia vetäneet Subutexiä.”

Kootessaan aineistoa Komisariota vastaan he olivat jututtaneet lukemattomia todistajia ja ottaneet näiltä lausuntoja. Osa lausunnoista oli kuvattu videolle näissä samoissa työtiloissa. Yksi näistä todistajista oli narkomaani nimeltä Rebekka.

Myöhemmin tätä Lemisen ja Peronkosken kasaamaa aineistoa oli käyty tiheällä kammalla läpi. Videotiedosto alkoi tunnistetekstillä.

P O L I I S I

SISÄINEN TARKASTUS

ESITUTKINTAMATERIAALI

RIKOSTUTKIJAT:

LEMINEN & PERONKOSKI

TODISTAJA:

“R E B E K K A”

Tämän jälkeen ruudussa näkyivät asianmukaiset tunnus- ja luettelonumerot. Nyt videokuvassa oli nainen, jolla oli lyhyehköt mustat hiukset, voimakas tumma silmämeikki, lävistys vasemman suupielen yläpuolella. Lisäksi poskipään viereen vasemman silmän ja korvan väliselle alueelle oli tatuoitu pieniä viisisakaraisia tähtiä.

Nainen vaikutti puhuessaan vuoroin surulliselta, vuoroin järkyttyneeltä, vuoroin vihaiselta. 

”Komisario tappoi mun tyttöni. Se veti jotain kamaa, mitä kadulla alko liikkua.

Kukaan ei oikeen tienny, mitä se oli.”

Uudet muuntohuumeet olivat saapuneet kaupungin kaduille. Ne olivat muita aineita halvempia, mutta jokainen käyttökerta oli venäläisen ruletin peluuta.

”Mä löysin sen kylpyhuoneen lattialta makaamasta. Se oli ihan sininen. Vittu, mä olin hajalla.”

Näytti siltä, että Rebekka olisi itkuun purskahtamaisillaan. Hän piti pienen tauon, katsoi poispäin kamerasta, kokosi itsensä ja aloitti uudestaan.

”Kaikki puhuu, että Komisario on syönyt omasta kuormastaan jo pitkään.

Mä en tiedä, vetääkö se ränniin, mutta muuten ainakin se on pihalla kuin lumiukko.

Mä olen ollu näissä kuvioissa ihan liian pitkään. Mä haluan irti. Auttakaa mua. Mä en jaksa enää.”

Tähän video oli päättynyt.

Peronkoski sanoi: ”Muutama kuollut nisti sinne tänne. Ei poliitikkoja tai keltaista lehdistöä kiinnosta.”

Leminen vastasi: ”Niin, ei niillä oikeen pysty keräämään irtopisteitä. Jos aineet pystyisi jälijittämmään johonki tunnettuun terroristijärjestöön, se muuttais jo asiaa.”

Peronkoski pureskeli hieman Lemisen sanomaa, sitten sanoi melkein hihkaisten: ”Jos pystyisimme jotenkin näyttämään toteen, että pakolaiset toimivat huumekuriireina, niin meillä olisi pian mersut työsuhdeautoina. Sisäministeri taputtelisi olalle kaikki päivät ja olisi vapaat kädet tehdä, mitä huvittaa.”

Lemisen kasvoille nousi paheksuva ilme, hän melkein haukkoi henkeään ennen kuin sanoi: ”Jestas. Sinä oot kyllä yks kyyninen paskiainen”.

Peronkosken kasvoille nousi ilkikurinen hymy kuin pahanteosta kiinni saadulle lapsella. ”Kuuluu ammatin vaatimuksiin”, hän vastasi, samaan aikaan hieman nolona.

Ulkopuoliset olisivat kuunnelleet korvat punoittavina, jos olisivat tienneet, millaista ronskia huumoria he välillä keskenään viljelivät. Tämä työ teki ennen pitkää immuuniksi kaikelle hienostelulle, samalla kun tietty kyynisyys maailman menoa kohtaan kasvoi. Sysimusta hevosenleikki auttoi kestämään.

Leminen ei silti ollut huulenheittotuulella: ”Jos jätetään nyt poliitikot ja muut pellet, ja yritetään etsiä edes jotenki järkeviä vastauksia siihen, kuka ainetta oikein tuo maahan. Ehotuksia?”

”En tiedä, mutta jäljet taitavat johtaa erääseen mainittuun kollegaamme”, Peronkoski sanoi mietteliäänä.

Leminen ei kuitenkaan niellyt tätä selitystä: ”Oot siis sitä mieltä, että Komisario olisi ehtinyt järjestämmään jakeluorganisaation ja lyömään muut alan yrittäjät laudalta? Mitähä erinäiset liivijengit siihen mahtais sannoo? Luulis, ettei sillä suunnalla hirveästi innostuta, jos alalle tulee uusi iso tekijä, joka vielä söisi markkinat samalla muilta. Kyllä olis jo iso äläkkä kuulunu siltä suunnalta.”

”Homma lemahtaa, se on ainoa varma asia”, Peronkoski totesi.

Leminen sanoi: ”Eli maholliset johtopäätökset: A) Komisario on saanu Pomon markkinat halttuun ja täyttää ne nyt ylipuhtaalla heroiinilla? Ei käy oikein laattuun. Mistä seuraa johtopäätös B) Joku muu on seurannu Komisarion puuhia ja on tosissaan heittäny tälle taisteluhanskan. Haastanu oikein kunnon nokkapokkaan.”

Peronkoski oli kuunnellut epäuskoisena: ”Meinaatko? Ja tämä sama tekijä seuraisi myös silmä kovana Komisarion aarrejahtia? Taitaa olla aika vetää foliohatut päähän nyt.”

Leminen tunsi olevansa nyt puolustuskannalla: ”No, onhan tuolla ulkona tekijänimiä. On vaihtoehtoja, mistä valita. Täällä tunkkaisessa kopissa kun istuu kaikki päivät ja seuraa maailman menoa, niin alkaa nähdä yhteyksiä sellaistenkin asioiden välillä, missä niitä ei ookkaan.”

Peronkoski sanoi: ”Menee yli ymmärryksen. Taitaa olla sopiva aika lähteä kahville nyt”.

”No, nyt puhut asiaa”, Leminen myönsi.

Kuulustelija

Matkapuhelimen soittoäänenä oli modernisoitu kahdeksanbittinen versio Horst-Wessel-Liedistä. Puhelimen omistajasta tämä oli kai erityisen hauska yksityiskohta. Hän istui yksin Sevilla-nimisessä näköalaravintolassa, joka oli tällä hetkellä suljettu yleisöltä tornin korjaustöiden vuoksi. Tornin nimi oli Atakule. Se tarkoitti sananmukaisesti ”isän” tai ”esi-isän tornia”. ”Ata” oli tietysti Mustafa Kemal Atatürkin, ”kaikkien turkkilaisten isän” lempinimi.

Torni kohosi 125 metrin korkeuteen ja oli näkyvin maamerkki Çankayan kaupunginosassa keskellä Ankaraa. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun presidentti Turgut Özal oli juhlallisesti julistanut tornin avatuksi vuonna 1989. Vielä enemmän oli kulunut niistä ajoista, kun Atatürk oli perustanut Turkin tasavallan ottomaanien valtakunnan raunioille, ja julistanut maan nykyaikaiseksi, tiukan maallisesti hallituksi valtioksi.

”Alo?” puhelimeen vastattiin. Se oli ulkomaanpuhelu. Myös soittaja puhui turkkia.

”Minä täällä. Regina soitteli siis minulle hädissään, että Vaala on kaapattu. Saimme pian selville, että hänet oli viety erääseen hylättyyn tehtaaseen. Tajusin saman tien, että Järjestys oli asialla. Joku teidän päässänne on nyt tunaroinut ja pahasti. Joku olisi voinut kertoa näille teidän naamiopelleillenne, että minä olen mukana tässä. Teidän miehenne kuulusteli Vaalaa. Minä en voinut sanoa Komisariolle tai Orkolle mitään. Se olisi paljastanut minut.”

Sinä aamuna Vaala oli tullut tajuihinsa hylätyssä tehdassalissa, jonka betonilattia oli lian, irtoromun ja lasinsirpaleiden peitossa. Seinät olivat yltympäriinsä graffitien kirjomia. Ikkunalaseja ei ollut, sillä ne oli rikottu aikoja sitten. Oli kylmä kuin ulkona. Liikenteen humina kuului vaimeasti läheiseltä moottoritieltä.

Hän istui tuolissa. Kädet oli kiinnitetty käsiraudoilla selän taakse. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet veriseksi naamioksi. Olo oli kuin hänet olisi juuri äsken vedetty mankelin läpi. Päätä jomotti. Huulet olivat turvoksissa. Hampaat tuntuivat heiluvan suussa.

Hänen edessään seisoi kaljupäinen mies, jolla oli lyhyt harmaa pujoparta. Mies oli arviolta viisissäkymmenissä. Hän olisi ruumiinrakenteensa perusteella voinut olla entinen nyrkkeilijä. Hänellä oli yllään valkoinen kauluspaita ja siinä tumma solmio. Takkia ei ollut. Paita oli kauttaaltaan veritahrojen peitossa. Mies tarkasteli häntä pitkään sanomatta mitään, sitten puhui: ”Sinäpä vaitonainen kaveri olet. Taputtelin sinua, että hieman piristyisit. Ei ole kohteliasta keskustelukumppania kohtaan nukahtaa kesken kaiken.”

”Missä mä olen?” Vaala sai hädin tuskin sanat ulos turvonneilta huuliltaan.

Mies löi Vaalaa avokämmenellä. Vaalan koko ruumis tärähti. Hyvä, ettei hän tuoleineen kaatunut päistikkaa lattialle.

Vaalan kuulustelija sanoi: ”Sopiiko, että minä esitän kysymykset? Teidän poikakerhonne on kuulemma aarrejahdissa. Komisario haluaa kahmia kaiken itselleen. Siitä ajatuksesta me ei oikein tykätä.”

Vaala kysyi, arvatenkin typerästi: ”Te?”

Kuulustelija nosti kätensä uhkaavasti ylös kuin valmistautuen uudestaan lyömään. Vaala värähti vaistomaisesti tuolissaan.

”Ah-hah, minähän sanoin että minä kyselen, et sinä!”

Kuulustelija laski kuitenkin kätensä alas.

”Mutta koska olen pohjimmiltani kiva ihminen, voin kai vähän katsoa läpi sormien.” 

Kuulustelija piti tauon, mietti hetken aikaa sanojaan, sitten julisti:

”Me kutsumme itseämme nimellä JÄRJESTYS. Me olemme kaaoksen vastavoima. Me toimimme monessa maassa. Sanotaanko vaikka, että olemme joukko huolestuneita kansalaisia mantereen eri kolkilta, ja uskomme yhteiseen päämäärään. Komisario ja hänen kaltaisensa edustavat sitä mätää, jonka haluamme poistaa Euroopasta ja koko maailmasta.”

Vaalan oli vaikea uskoa, että koko tämä vuodatus oli edes todellista. Tämä tehdashalli, tämä tilanne. Tämä tapahtui jollekulle muulle. Jossain toisessa ajassa, jossain toisessa paikassa. Ei hänelle. Hän katseli Kuulustelijaa tyhjin silmin.

Tämä hihkaisi hänelle:

”Älä nyt noin innostuneelta näytä. Kuten olin kertomassa ennen kuin rupesit tutimaan, me olemme jo kauan seuranneet Komisarion touhuja. Tiedämme, että hän raivasi Pomon tieltään. Tiedämme, että hän jahtaa Pomon rahoja. Tai mitä siellä nyt onkaan. Pikku ongelma vain on, että me ei olla oikein innostuneita ajatuksesta, että Komisario saisi kaiken. Itse asiassa me ei haluta, että Komisario saa yhtään mitään.” 

Kuulustelija piti taidepaussin kuin näyttelijä, joka piti monologiaan teatterin lavalla. Kliimaksi oli kuitenkin vielä tulossa:

”Koko tämä maanosa on rappeutunut. On ajan kysymys, milloin se tuhoaa itse itsensä. Ketjureaktio on jo alkanut. Kun hallitukset ovat kaatuneet, me otamme vallan. Rappeutunut rotu ajetaan mereen, kaaos vaihtuu JÄRJESTYKSEEN. Sitä ennen veljeskuntamme tarvitsee hieman taskurahaa. Joukkorahoitukseen emme tosin ajatelleet turvautua.”

Tugai istui olohuoneessaan, tiputteli turkinkielisiä sanoja puhelimeensa.

”Pihalla oli kaksi vartijaa. Minun ei tarvinnut tehdä mitään. Orko huolehti heistä. Sen jälkeen rynnistimme tehtaaseen.”

Orko oli onnistunut vuorollaan yllättämään molemmat naamioidut vartijat takaapäin, sitten viiltänyt näiltä kurkut auki metsästysveitsellä. Tapahtuman todistajana ollutta Tugaita näky oli kylmännyt, mutta hän oli onnistunut pitämään tunteensa kurissa eikä sanonut mitään Orkolle.

Kuulustelija tiukkasi: ”Vielä kerran, mitä sen viimeisen nuken sisällä oli?”

Vaala sanoi: ”Hyppää sinä pikku-Hitler kaivoon”.

Kuulustelija raivostui. Hän kiskoi hohtimet esiin ja heilutteli niitä ilmassa Vaalan silmien edessä.

”Hammaskeiju tekee sinusta kohta rikkaan”, hän huusi.

Äkkiä sisään tehdassaliin syöksyivät Orko ja Tugai. Heillä oli aseet. He ampuivat. Laukaukset jyrisivät, kaikuivat salin betoniseinistä. Orko otti spurtin eteenpäin graffitigallerian seinän viertä. Tugai seurasi jossain hänen takanaan. Mitään kysymättä Orko ampui uudestaan. Luodit repivät Kuulustelijan rintakehää. Veri purskahti ulos. Kuului raskas tömäys, kun Kuulustelijan eloton ruumis kaatui lattiaan ja jäi makaamaan siihen.

Vaala oli katsellut tätä sumein silmin, yhä pökkerössä, pystymättä reagoimaan. Orko kumartui irrottamaan Vaalan käsirautoja. Hän mutisi samalla itsekseen: ”Piti olla vapaailta. Olis parempaakin tekemistä kuin juosta pelastamassa kaiken maailman partiopoikia.”

Tugai jatkoi puheluaan. Reginan soitettua hänelle keskellä yötä hän oli saman tien ottanut puhelun Orkolle. Tämä oli ollut paraikaa jossain hämyisessä country & western -tyyliin sisustetussa baarissa tyhjentämässä viskilasia ja kuuntelemassa, kuinka kaiuttimissa Merle Haggard lauloi preerioista ja hylätystä rakkaudesta.

Orko ei ollut järin ilahtunut, kun oli joutunut hätistelemään pois polveltaan juuri äsken siihen istahtaneen Teksasin villiruusun. Baarineito ehti kitistä jotain, mutta lähti suosiolla etsimään uutta Yksinäistä ratsastajaa. Kovin monta viskilasillista Orko ei ollut vielä ehtinyt tyhjentää sinä iltana, joten hän oli iskukunnossa.

Tugai oli kohta saapunut paikalle. Baarin punaniskat olivat vilkuilleet turkkilaista alta kulmien, mutta tämä oli tuijottanut juntteja takaisin sen verran julmasti, että kaikki suunsoitto oli viisasta jättää väliin, ja he olivat pitäneet lyhyen hätäkokouksen Orkon kanssa.

Oli soitettu muutamaan paikkaan, ensimmäiseksi kuitenkin tehtävän toimeksiantajalle joka ei tähänkään aikaan ollut nukkumassa. Komisarion kaiken näkevät videomonitorit, jotka pitivät kaupunkia silmällä 24 tuntia vuorokaudessa, olivat tulleet nyt tarpeeseen. Pian oli selvitetty mustan pakettiauton reitti, joka oli lähtenyt matkaan sen tornitalon luota, missä Vaala asui.

Komisario oli kysynyt, tarvitsevatko he taustajoukkoja, mutta etenkin Orko oli vakuuttanut hänelle, että se oli tarpeetonta. Orkolla oli ollut silmissä sellainen verenhimo, että Tugai uskoi Orkon vakuutteluihin. He olivat hypänneet autoon ja väijyneet sen yön tehtaan lähistöllä. Aamulla oli sitten alkanut tapahtua.

”Olen tehnyt kaiken kuten käskitte, mutta nyt alkaa riittää. Lähetitte minut vakoilemaan Komisariota. Hän uhkaili minua. Te uhkailette minua. Ymmärtäkää jo, että kaikki eivät ole pelinappuloitanne. Cowboy on psykopaatti. Tyttö ja poika – he ovat pelkkiä lapsia, joilla ei ole mitään todellista tekemistä tämän kanssa. Katson nyt maksaneeni velkani teille. Voitte jättää minut rauhaan. Ikävä, että miehenne kuoli, mutta tällaista tämä peli nyt on. Poliisi jäljittää minut aseeni perusteella? Tiedoksenne: pistoolissani oli pelkkiä paukkupatruunoita. Kuulustelijan ruumiista löytyy vain Orkon aseella ammuttuja luoteja. Älkää nyt hyvä mies noin hermostuko. Viis minä teidän ’historiallisesta tehtävästänne’.”

Tugai sulki puhelimen, ei jäänyt odottelemaan vastapuolen kommentteja. 

Pari vuotta sitten hän oli tehnyt virheen suorittaessaan yhtä huijauksistaan. Tällöin Järjestyksen paikallisosasto oli saanut otteen hänestä. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella, ryhtyä heidän vakoilijakseen, kaksoisagentiksi kuten joku olisi voinut sanoa.

He tiesivät, että Komisario ottaisi ennen pitkää yhteyttä häneen. Siinä vaiheessa suunnitelma oli jo pitkällä valmiina. Hän oli säännöllisesti raportoinut heille, kertonut kolmikon pienimmätkin liikkeet, kaiken mitä Komisario uskonut heille. Nyt se oli vihdoinkin ohi.

Turkissa, Ankarassa puhelun vastaanottaja jäi hiljaa miettimään aution ravintolan lounaspöytään katsellen samalla ikkunasta alapuolellaan avautuvaa kaupunkinäkymää. Hänen olisi raportoitava tästä esimiehelleen, sille upseerille jolta otti itse käskynsä vastaan. Sen jälkeen heidän olisi ryhdyttävä toimiin.

Tuhansia kilometrejä pohjoisempana Tugai istui kerrostaloasunnossaan ja pohti elämäänsä pitkään ja perusteellisesti. Hän katseli pöydällä olevaa pientä muovipulloa, joka oli täynnä tummanpunaista nestettä. 

Järjestys

Komisario oli pysynyt ajan tasalla tehtaan tapahtumista. Vanhalla rutiinilla ja suosiollisten kollegojen avustuksella Komisario oli laittanut pyörät pyörimään. Niille poliisikunnasta, joiden ei tarvinnutkaan tietää, kyse oli tavallisesta rutiinitutkinnasta: liivijengit jälleen asialla, velanperintäjuttuja, tehtaalla oli vähän ammuskeltu, ja sitä rataa. Uteliaalle medialle syötettiin taas kerran tarina ”alamaailman sisäisistä välienselvittelyistä”. Sitä ennen kuitenkin Komisarion omat ”siivojat” olivat hoitaneet oman osuutensa, kun Orko ja Vaala oli saatu paikalta pois ja Vaala viety paikattavaksi. Ruumiit oli kuljetettu oikeuslääketieteelliseen ja virallinen rikostutkinta sai alkaa. Läpihuutojuttu. Paitsi ettei ollut.

Komisario oli puhunut taas puhelimessa pitkään, kuulosti itsevarmemmalta kuin olikaan. Kouraisevan pelon saattoi hetkeksi hukuttaa juomalla, mutta siellä taustalla se kuitenkin pysyi. Hän ei olisi ollut Komisario, jos olisi näyttänyt pelkäävänsä. Mitä suurempi pelko, sitä suurempi uho, ja jälkimmäistä saattoi aina kaataa pullosta lisää.

”Minulla on siis kilpailijoita? No, antaa tulla vain. En minä paria univormupelleä pelkää. Mikä tämä Järjestys on? Joukko fanaatikkoja, isoja miehiä jotka tykkäävät pukeutua naamiaiskaupasta hankittuihin natsiromppeisiin ja leikkiä sotaa.”

Komisario nauroi ivallisesti, hieman liian äänekkäästi ja hieman liian itsevarmasti, ja otti uuden ryypyn. Sen jälkeen toisen ja kolmannen kunnes ei pysynyt enää laskuissa mukana.

Pissisprinsessa

Vaalalla oli yhä hatun alla sideharso pyöritettynä pään ympärille, kun he yhtenä päivänä ajoivat Orkon kanssa rautatieasemalle. Orko halusi koko jutun pois päiväjärjestyksestä niin pian kuin suinkin.

Pikkupoikana Vaala olisi voinut katsella junia rautatieasemalla vaikka tuntikausia. Tulevia ja lähteviä ihmisiä kasseineen ja reppuineen. Puheensorinaa, johon sekoittuivat kaikki kotimaan murteet ja vieraat kielet. Aina pareittain kulkevia poliiseja suikkalakeissaan hätistelemässä humalaisia pois asemahallin tiloista. Heidän kulkiessaan rautatieaseman kävelytunnelin ja aulan kautta säilytyslokeroille joku vanha mies tuijotti heitä epäluuloisena, mutta he eivät välittäneet. He puhelivat kulkiessaan.

Vaala sanoi: ”Mä käyn tänään lekurilla jälkitarkastuksessa. Saan pään pois paketista. Vähän vihloo vielä.”

Pysyviä vammoja ei kuulemma jäisi. Kuulustelija oli osannut hommansa, se täytyi myöntää. 

Tugai oli ollut sitä mieltä, että heidän olisi viisainta pitää jonkin aikaa matalaa profiilia. Vaalasta tämä oli hyvä idea, siinä kun Orko olisi halunnut vain painaa päälle. Kun Komisariosta ei kuulunut vähän aikaan, Vaala päätti lepäillä kotona.

Entä Regina? No, mitäs Regina. Oli hieman vastahakoisesti alistunut kotisairaanhoitajan rooliin, mutta oli kuitenkin keitellyt kanakeittoa, jota Vaala oli sitten pillin kautta ryystänyt. Heti kuitenkin, kun Vaala alkoi päästä tolpilleen, hän sai kuulla kunniansa siitä, millaiseen sotkuun oli itsensä hommannut. No, kiva että Regina välitti. Haavat arpeutuivat omaa hidasta tahtiaan.

”Juo viinaa. Se auttaa”, Orko neuvoi avuliaasti.

Vaala sanoi: ”Uutisissa oli taas juttua. Komisario joutuu pian oikeuden eteen.”

Lehdet olivat kirjoitelleet jo viikkoja. Komisario oli kategorisesti kiistänyt kaikki häntä kohtaan esitetyt syytökset.

Orko sanoi: ”Toivottavasti ne pistää sen jätkän vuosiks kaappiin. Voi olla, että siellä posessa moni haluaa vähän jutustella Komisarion kanssa. Ai jumalauta, kun sen pääsis näkemään”.

Vaala huomasi valvontakamerat asemahallin katonrajassa. Hänelle tuli hetkeksi lapsellinen mielihalu vilkuttaa Komisariolle, mutta hän ei sittenkään kehdannut.

He etsivät hetken aikaa. 312, 313… 314! Vaala sovitti avaimen lukkoon ja kiskaisi oven auki. Yllätys, yllätys: siellä oli jälleen yksi nukke. Se oli samanlainen barbinukke kuin Muovikuningatarkin, paitsi että tällä oli mustia raitoja vaaleissa hiuksissaan. Vaala kaivoi nuken ulos lokerosta. Nukke alkoi puhua.

Vaala oli ällikällä lyöty. Myöhemmin hän tajusi, että eivät he olleet Orkon kanssa tulleet hulluiksi, vaan nukke hyödynsi jonkinlaista edistynyttä tekoälyteknologiaa. Se reagoi ympäristöönsä, valoon, ääneen, puheeseen, liikkeisiin, lämpötilaan, jopa hajuun. Näiden perusteella nukke tuotti lauseita puhesyntetisaattorin kautta. Miten Pomon käsiin oli tällaista tekniikkaa päätynyt, se olikin varsinainen mysteeri.

Nukke sanoi: ”Heipä hei. Mitä kuuluu? Ihana nähdä teitä. Vitsit, tuolla lokerossa oli siis tosi pimeetä. Onks teillä mitään juotavaa?”

Orko kääntyi närkästyneenä pois: ”Mulle alkaa riittää. Mä lähden baariin.”

”Siiderii tai skumppaa?” nukke kysyi.

Orko näytti siltä kuin olisi kaikin voimin pidätellyt raivoaan, joten Vaala katsoi paremmaksi poimia nuken povitaskuunsa. Päätä alkoi taas jomottaa. He kulkivat rautatieaseman aulan kautta ulos samalla, kun nukke jatkoi lörpöttelyään Vaalan povitaskussa. Myöhemmin Regina risti nuken Pissisprinsessaksi.

”Hei, et viittis vähän kattoo, mihin mut työnnät. Mä tuun merikipeeks täällä. Tää rotsi haisee ihan röökille, yäk. Saadaanks me edes taksi täält? Mä en kyl mihinkään bussiin mee.”

”Turpa kiinni!” Orko ärähti.

Suojelija

Se ministeriön vanhempi virkamies, jota Komisario kutsui suojelijakseen, sai nyt ottaa vastaan puhelimessa Komisarion päivä päivältä yhä maanisemmiksi, ellei suorastaan suuruudenhulluiksi käyviä vuodatuksia. Mies pohti välillä, mahtoiko hän olla Komisarion ainoa ystävä, jolle tämä saattoi purkaa sydäntään. Mikäli Komisariolla ylipäätään oli ystäviä. (Tai sydäntä.)

Mitä todennäköisemmäksi oikeusjuttu Komisariota vastaan kävi, sitä enemmän tämä joi. ”Suojelija” ei edes uskaltanut ajatella mahdollisuutta, että Komisariolle ei riittäisi pelkkä alkoholi. Hän pelkäsi sitä päivää, kun Komisario menettäisi lopullisesti kontrollin. Ehkä lavertelisi kaikesta, myös ”Suojelijan” osuudesta. Hänen olisi silloin pakko suojata oma selustansa jotenkin. Kyllä, Komisario oli tehnyt hänelle paljon rahaa vuosien mittaan, mutta jossain vaiheessa riski kävisi liian suureksi. Hän ei ollut enää nuori mies. Ei hän enää jaksaisi istua vankilassa. Hän ei kestänyt ajatusta, että menettäisi kaiken, aivan kaiken. Omasta maineestaan hän kaikkein vähiten huolehti, mutta hänellä oli jo lapsenlapsiakin. Jotain piti tehdä. Mihin nurkkaan hän oikein oli ajanutkaan itsensä?

Komisarion viinanhöyryisen hengityksen saattoi liki haistaa jopa puhelinlinjoja pitkin. Tänään hän paasasi siitä tietystä kolmikosta, jonka oli lähettänyt Pomon ”aarteen” perään.

”Sinä ihmettelit, miksi uskoisin tämän tehtävän kolmelle pikkurikolliselle, kolmelle mitättömyydelle?”

Onko sitten olemassa yhtään ihmistä, jota sinä pystyisit oikeasti arvostamaan, Komisario? Niin kauan kuin me olemme sinulle käyttökelpoisia, ehkä voit hetken verran pitää meitä jonkinlaisessa arvossa. Sen jälkeen meistä kaikista tulee sinulle poisheitettäviä mitättömyyksiä, hän pohti. Tai vihollisia.

”Luulitko tosiaan, että nämä kolme olivat ainoita etsijöitä? Tiesin, että he olisivat erinomaisia syöttejä ja vetäisivät Järjestyksen huomion puoleensa.”

Muuten hyvä, mutta mistään Järjestyksestä ei oltu kuultukaan siinä vaiheessa, kun Komisario lähetti miehet matkaan. Ellei Komisariolla ollut jotain tietoa, mitä muilla ei. Tai ehkä hän oli vain tajunnut, että Pomon omaisuus vääjäämättä herättäisi muidenkin onneonkijoiden huomion.

”Samaan aikaan tein omia tutkimuksiani. Tiedän, että Pomon jättämissä johtolangoissa on jokin yhtenäinen koodi, mutta en saa sitä vain purettua. Se on järjetön, mutta siinä on oma logiikkansa. Ongelma on, että sitä ymmärtäkseen täytyy menettää järkensä, kuten Pomo menetti. Sisäänpääsy on ainoastaan hulluille.”

Kuinka hulluksi sinun täytyy sitten oikein lopulta tulla, Komisario, hän mietti?

Nukke vartioi avainta

Se oli alkanut vähitellen, uteliaisuudesta. Hän oli pitkään seurannut aineiden valikoimaa, joka heidän haaviinsa oli päätynyt takavarikoissa. Niitä oli paketteja ja pussukoita täynnä erilaisia jauheita. Niitä oli tiukasti ruskeiksi tiileiksi puristettuina. Niitä oli pillereiksi pyöritettyinä. Niitä oli viattoman näköisissä paperiarkeissa, joille oli painettu riveittäin sarjakuvahahmojen kuvia. 

Todistusaineiston joukossa oli myös aina paksuja setelinippuja, kuminauhoilla yhteen käärittyinä. Kokonainen musta talous pyöri täällä. Joku hyötyi, joku jäi näppejään nuolemaan. Hän oli ollut mukana kotietsinnöissä, takavarikoissa, pidätyksissä. Hän oli nähnyt loisteliaita asuntoja, luksushuviloita, kartanoita. Kalliita autoja, moottoripyöriä, huvijahteja.

Komisario oli jäänyt miettimään asiaa. Miettinyt ja miettinyt, kunnes siitä tuli hänelle vähitellen suoranainen pakkomielle.

Samalla hän oli itse jämähtänyt paikoilleen. Vuoden poliisi, hah! Mikä vitsi. Siitä tuntui olevan ikuisuus, mutta ei tittelistä vaikuttanut olleen hänelle muuta iloa kuin että se oli vetänyt vanavedessään joukon kateellisia, joiden suurin riemu näytti olevan työntää kapuloita hänen rattaisiinsa. 

Viimeinen piste oli, kun hän oli hölmöyksissään alkanut tutkia erästä juttua, jonka aikana paljastui vähitellen, että siihen oli sekaantunut eräs korkea-arvoinen poliisijohtaja. Tämä oli lopulta ampunut itsensä ja juttu oli vähin äänin haudattu. Hän oli kuitenkin tapausta kaivellessaan ehtinyt herättää pahaa verta tietyissä piireissä, sillä hän oli uppiniskaisesti jatkanut tutkimuksiaan siinäkin vaiheessa, kun järki sanoi, että oli korkea aika lopettaa. 

Mitään virallisia sanktioita ei koskaan tullut, mutta epävirallisesti hän sai huomata, että ylennyksistä oli tästedes turha haaveilla. Monet virkakunnan ihmisistä, joihin hän oli luottanut, käänsivät hänelle selkänsä. Kaikki tapahtui ilman suuria fanfaareja. Yhtenä päivänä hän oli vain huomannut olevansa yksin.

Komisario oli raivoissaan. Kaikki nämä vuodet raakaa työtä edes jonkinlaisen aseman saavuttamiseksi, vihreälle oksalle pääsemiseksi. Turhaan.

Komisario oli käynyt tarkkaan läpi listaa pidättämistään henkilöistä, samoin heistä jotka olivat edelleen vapaalla jalalla, mutta joita tutkittiin. Hän oli käynyt läpi jokaisen nimen ja pisteyttänyt nämä. Korkeimmat pisteet olivat tulleet niille, joita voisi tulevaisuudessa kuvitella mahdollisiksi yhteistyökumppaneiksi. Pienimmät pisteet olivat saaneet ne, jotka olivat selvästi eniten oman tiensä kulkijoita, ja joihin saattoi siten vähiten luottaa. 

Pistesijan ykköseksi Komisarion listalla oli noussut muuan legendaarinen hahmo, mies jonka tiedettiin pyörittäneen omaa organisaatiotaan jo vuosikymmeniä, ja joka jonkin ihmeellisen sallimuksen kautta oli enimmäkseen osannut väistää lain kouran. Tämän miehen nimi oli Emil Kurkiainen. Pomo.

Komisario oli tutkinut Pomoa aikaisemminkin, mutta vasta nyt tämä herätti hänen todellisen mielenkiintonsa. Mies, joka tuntui välttelevän virkavaltaa kuin aave, joka tuntui lähes koskemattomalta ja saavuttamattomalta. Mies, joka ei koskaan jäisi kiinni. Sellaista hän etsi.

Nyt jäi vain ongelmaksi järjestää tapaaminen Pomon kanssa. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pomo tuntui vaihtavan olinpaikkaa siinä missä useimmat muut sukkia. Se oli tapa minimoida kiinnijäämisen riski. Myöskin tapa välttyä joutumasta jonkun vihollisen tähtäimeen. Niitä oli Pomon kaltaisella miehellä loppumattomasti.

Pomo saattoi siis oleskella paraikaa jossain ulkomailla. Komisario ei kuitenkaan olisi ollut Komisario, jos olisi jäänyt neuvottomaksi asian suhteen. Hänellä oli käytössä paitsi viranomaiskanavat myös alamaailman vinkkimiehet.

Ennen pitkää Komisario istuikin mustassa Mercedes-Benzissä matkalla jossakin päin Suomea. Kauemmaksi ei tarvinnut matkustaa. Ennen matkaa Komisariolle oli tehty ruumiintarkastus ja häneltä oli otettu kännykkä pois. Hänelle oli laitettu silmille side, jonka alta oli mahdoton nähdä mitään. Ennen siteen laittamista Komisario huomasi, että autossa matkusti hänen itsensä ja kuljettajan lisäksi kaksi vaitonaista miestä. Komisario päätteli, ettei miehiä ollut ainakaan palkattu hänelle seuraneideiksi. 

Oli käynyt siis niin, että oli muuan kalvi, joka halusi neuvotella itselleen pienemmän tuomion ja tiedustellut, voisiko Komisario auttaa siinä. Sattumoisin kalvi tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, ja tämän jälkimmäisen kanssa voisi mahdollisesti keskustella, miten saada audienssi itsensä Pomon kanssa. Kalvi sai haluamansa, samoin Komisario. Pomo ei ollutkaan mikään aave, vaan oikea ihminen, jonka kanssa saattoi jopa puhua. Komisario mietti, oliko tässä tapaamisen yllättävässä helppoudessa jokin jekku taustalla.

Matka päättyi. Komisario talutettiin ulos autosta. Ilma tuoksui syksyiselle maaseudulle, palaville lehdille ja lehmänlannalle. Komisario tunsi kenkiensä tallovan paljasta maata, katkovan poikki kuivia oksia. Hän haistoi vastaleikatun nurmikon tuoksun sieraimissaan. Jossain hirnui hevonen. Varovaisesti ylös kiviportaita, sitten ilmeisesti sisään ovista. Askeleet kaikuivat kuin salissa. Vanhan puun ja kiillotusaineen tuoksua.

Komisariolta otettiin side pois silmiltä. Kesti hetken ennen kuin silmät tottuivat valoon. Komisario näki nyt, että oli tullut jonkinlaiseen vanhanaikaiseen herraskartanoon. Hän oli asianmukaiseen tyyliin sisustetussa salissa, jonka seiniä peittivät lasioviset kirjahyllyt ja tuolit oli verhottu brokadilla. Komisario ehti huomata, että hyllyissä seisoi riveissä eri maista tuotuja matkamuistonukkeja. Hänen edessään seisoi kalliissa puvussaan pitkä ja suoraryhtinen parrakas mies, jolla oli suurikehyksiset vanhanaikaiset silmälasit, kuin tv-ruudut. Miehen parta oli jo alkanut harmaantua ja hiukset harventuneet. Mies katsoi häntä tutkivasti.

Komisario kertoi, kuka oli, ja esitti lyhyesti asiansa. Pomo kuunteli, mietti hetken, sitten purskahti nauruun, jolle ei ollut tulla loppua. Nöyryytettynä Komisario sai kuulla, kuinka Pomo ei tulisi koskaan tekemään sopimuksia jepareiden kanssa, ja kuinka likainen jepari vielä oli kaikkein pahinta, mitä Pomo saattoi tietää. Pomo oli kuitenkin halunnut nähdä omin silmin, millainen oli tämä mies, joka halusi astua lainvartijan kunniallisesta asemasta alamaailman reviirille. Hänen reviirilleen. 

Audienssi oli ohi. Pomo silti halusi näyttää Komisariolle vielä jotain. Pomo veti pois verhon, joka oli peittänyt yhtä seinää. Verhon takana oli pieni huone. Huoneessa oli mies vieressään kolmijalalla seisova videokamera. Kaikki, mitä Komisario oli puhunut Pomon kanssa, oli tallentunut videonauhalle. 

Ennen kuin Komisario sai sanottua mitään, hänen käsiinsä tartuttiin ja ne sidottiin kovakouraisesti selän taakse. Silmille vedettiin taas side. Nyt hänelle laitettiin myös suukapula. Komisario raahattiin ulos kartanosta samaa reittiä kuin oli tullutkin, mutta tällä kertaa saattajat eivät olleet yhtä hellävaraisia. Hänet työnnettiin autoon, joka renkaat maata ruopien ajoi pois kartanolta.

Oli ajettu toista tuntia eikä kukaan ollut sanonut hänelle mitään. Sitten auton matkustajanpuoleinen ovi oli työnnetty äkkinäisesti auki ja hänet oli tönäisty ulos tienposkeen. Sora oli repinyt toisen puolen Komisarion kasvoista verille, mutta muuten hän oli kunnossa. Kesti vielä jonkin aikaa, kunnes joku autoilija oli poiminut paketoidun Komisarion moottoritien varrelta.

Kun Komisario oli lopulta päässyt takaisin virkapaikalleen, hän oli kihissyt raivosta. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä yhtään mitään. Vielä yhtenä päivänä hän vannoi kuitenkin kostavansa Pomolle. Vielä yhtenä päivänä.

Nyt kuitenkin Komisario pakotti itsensä rauhoittumaan ja jatkoi listassaan jäljellä olevien nimien tutkimista. Jatkossa hänellä oli parempi onni kuin Pomon kanssa oli ollut. Halukkaita yhteistyökumppaneita alkoi vähitellen ilmaantua.

Siitä oli kulunut jo monta vuotta. Hän oli saanut ylimääräisen bisneksensä pyörimään. Siinä missä varsinaisessa poliisityössään hänet oli vähitellen työnnetty syrjään, kääntelemään papereita ja hoitelemaan mitättömiä keissejä joista ei glooriaa kertynyt, sivubisneksessään hän sai loistaa. Hän tunsi nyt maahantuonti-, tukku- ja jakeluportaan perinpohjaisesti.

Yhtä periaatetta hän oli kuitenkin tiukasti noudattanut: ”Älä koske omaan kauppatavaraasi”. Komisario halveksui käyttäjiä. Hän inhosi likaisia hippejä ja rastahiuksisia retaleita. Ainoa, mitä hän suostuisi koskaan polttelemaan, olivat kalliit havannasikarit. Neuloilla piikittäjät olivat hänelle alinta pohjasakkaa. Näiden rahat kelpasivat kuitenkin hänelle. Joskus hän päätyi tutkimaan juttuja varkauksista, joilla oli rahoitettu aineiden käyttöä. Hän ei nähnyt asiassa mitään ristiriitaa.

Eräänä päivänä hän ei sitten enää tyytynyt vain katselemaan takavarikkohuoneen sisältöä, tekemään inventaariota aineista joiden vaikutuksesta hänellä ei ollut – herra paratkoon – omakohtaista tietoa. Kyse oli varmaankin jonkinlaisesta ikävystymisestä. Hän halusi elämältä jotakin enemmän. Bisnekset sujuivat hyvin, mutta rankka työ ja… Hän tunsi itsensä usein uupuneeksi. Hän ajatteli saavansa aikaan enemmän, jos jaksaisi fyysisesti enemmän, voisi paiskoa hommia pitempiä päiviä. Työ, se oli kaikki kaikessa. Kuten se oli ollut isällekin. 

Jos se antoi hänelle lisäenergiaa, jos se auttoi häntä tekemään yhä ankarammin töitä, se oli häntä varten. Näin hän järkeili nyt. Vastaavasti hän tarvitsi jotain, joka auttoi häntä rauhoittumaan, saamaan unen päästä kiinni pitkän työrupeaman jälkeen. 

Niinpä hän alkoi kokeilla. Oli sitten kyseessä jokin kitkerän makuinen jauhe tai pilleri. Mutta ei neuloja. Ei ikinä. Oli kuin sähköisku olisi käynyt läpi koko ruumiin. Hänestä oli tullut Teräsmies. Viis siitä, että hän oli työssään nähnyt aivan tarpeeksi surkeita piripäitä ja vauhtiveikkoja, eläviä kuolleita. Lennä nyt, maksa myöhemmin. Se oli sääntö, joka koski vain muita.

Ja kun oli kerran aloitettu, uteliaisuudelle ei ollut rajaa. Olihan hänelle kertynyt jo tuotevalikoimaa. Josta hän oli kerran vannonnut, ettei ikinä itse siihen koskisi. Seuraavaksi kolumbialainen ”marssipulveri” oli käynyt hänelle tutuksi. Juuri se, jossa oli varakkuuden ja ylellisyyden hohto. Kun valkoinen jauhe imeytyi sieraimien kautta vereen, hän tunsi olevansa maailman huipulla. Hän piti siitä tunteesta.

Viina oli silti edelleen kaikkein parasta. Kirottuja he, jotka eivät sitä ymmärtäisi. Työmies oli napsunsa ansainnut.

Pomon arvoitus säilyi edelleen. Komisariolle ongelma oli siinä, että hän tiesi ajattelevansa yhä liian kaavoihin kangistuneesti. Ratkaisua piti hakea laatikon ulkopuolelta. Hän oli tutkinut asioita. Hän oli toistaiseksi noudattanut periaatettaan, joka oli joskus ollut hänelle liki pyhä. No, ainakin melkein noudattanut. Tänä iltana hän päätti kokeilla jotakin uutta.

Lappuja piti käsitellä varovasti pinseteillä, ettei aine imeytyisi arvaamattoman kokoisena annoksena ihon kautta kehoon. Imupaperineliöt olivat nyt hänen kielellään. Kolme pientä imupaperin palaa, joille oli kullekin painettu kuvio, joka esitti silmää pyramidin keskellä. Hän söi ne ja odotti.

Ensin ei tapahtunut mitään. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että huoneen mittasuhteet olivat muuttuneet. Että se hengitti. Äkkiä valoshow räjähti silmissä. Erilaisia geometrisiä kuvioita välähteli ilmassa. Nopeasti vaihtuvia kuvia. Laineiden liplatus kesällä järvellä, auringonkilo vedessä. 

Alkoi naurattaa niin pirusti. Kolme pientä porsasta tanssi. Yksi Pomon nukeista katseli majesteettisena Maapalloa sen kiertoradalta. Nyt hän oli keskellä kosmista tähtisumua. Se syöksyi kohti galaksin keskusta kuin valtavaa viemäriä, joka imi sisäänsä tähtiä. Salattuja symboleja, jotka liittyivät vapaamuurareihin ja salaliittoihin. Numero 23. Silmä pyramidissa. Pomo!

Pomon haamu oli siinä. Se hohti kammottavaa valoa, katseli häntä silmillään jotka olivat täynnä tyhjyyttä. Hän kuuli jostakin kuiskauksia. 

”Komisario… Komisario… Komisario…” 

Kuiskaukset kutsuivat häntä monin äänin.

Hän oli jonkinlaisessa pimeässä eteiskäytävässä. Nyt hän näki sen päässä uudestaan äskeisen aavemaisen hahmon. Hän nosti kädet kasvoilleen ja huusi, mutta painajainen ei loppunut. Edelleen tuonpuoleista valoa hehkuen Pomon haamu nosti ilmaan flamencotanssijatarta esittävää nukkea ja lausui useaan kertaan sanat: 

”Atniava ioitrav ekkun. Atniava ioitrav ekkun. Atniava ioitrav ekkun.”

Komisario huusi: ”Älkää! Älkää! Minä lupaan olla kiltisti!”

Pomo ei kuullut häntä, vaan jatkoi:

”Atniava ioitrav ekkun. Nukke vartioi avainta. Nukke vartioi avainta.”

Komisario näki edessään Nuken. Sen silmistä hohti valoa. Nukkea ympäröivät valokuviot ja ilmassa kuului sähköinen rätinä. Se puhui hänelle rauhallisella äänellä:

”Komisario. Muistatko minut? Minä olen sinun matkaoppaasi. Sisäänpääsy on ainoastaan hulluille. Tervetuloa hulluuteen.”

Nukke vaihtui pukuun sonnustautuneen miehen hahmoon. Hahmolla oli yksisarvisen pää. Hahmo lähestyi häntä ja ojensi jonkinlaista raollaan olevan korulipasta. Kuului taas sähköinen rätinä. 

Komisario istui työhuoneensa tuolissa hämmentyneenä. Ei, ei enää! Hän näki kuolleen Pomon retkottavan, verisen käden. Pomon ääni sanoi: ”Se luoti lähti liikkeelle jo kauan sitten”.

Hän näki työhuoneessaan näyttöpäätteidensä ääressä istuvat rikostutkijat Peronkosken ja Lemisen. Nämä nauroivat yhdessä jollekin jutulle, mutta ääntä ei kuulunut. Hän näki juoksevan jäniksen. Oli se tavallista urheilua.

Hän nosti tärisevin käsin pistoolinsa ja vaivoin työnsi sen piipun suuhunsa, mutta ei saanut painettua liipaisinta, vaikka yritti kauan. Hän jäi tuoliin istumaan, edelleenkin täristen.

Miniprojektori

Sinä iltana he istuivat Vaalan olohuoneessa ja tutkivat säilytyslokerosta löytynyttä nukkea.

Jos ”Pissisprinsessa” oli vielä rautatieasemalla ollut suulas, nyt se oli vaiennut kokonaan. Regina mietti, mahtoiko se murjottaa. Nukke ei tuntunut avaavan salaisuuttaan yhtä helposti kuin aikaisemmat. He kääntelivät nukkea, puristivat sen muovivartaloa. Lopulta jotain tapahtui.

Kun Regina käänsi nuken seisomaan pystyasentoon, nuken vasen silmä alkoi hohtaa valoa. He säpsähtivät, kun silmästä sinkoutui laserilta näyttävä säde. Mitä ihmettä? Epämääräisiä valohahmoja alkoi täristen tanssia seinissä ja katossa siellä, minne nuken silmä katsoi. Vaala käänsi nukkea hieman niin, että valokiila osoitti suoraan kohti vastapäistä seinää.

Vaala sanoi: ”Hei, nuken silmässä on jonkinlainen miniprojektori”.

Regina näpäytti: ”No, terävä havainto”. Häntä väsytti ja koko nukketouhukin alkoi jo kyllästyttää.

Vaala huomasi, että hänen nukkea pitelevä kätensä tärisi hieman, joten hän koetti pitää sen niin vakaana kuin pystyi. Seinälle heijastui valokuva vanhasta ränsistyneestä puutalosta, jonka keskellä oli rakennukseen johtava eteissiipi portaineen. Porstuaksi sellaista oli ennen kutsuttu. Talo näytti siltä, ettei siellä ollut asuttu aikoihin. Seiniä oli töhritty graffitein.

Vaala sanoi: ”Mä tunnen tuon paikan. Vielä pitäisi muistaa, mistä”. Miksi talo näytti niin tutulta?

”Varsinainen luksuslukaali”, Regina virnuili.

Näkötorni

Oli harmaa talvipäivä, pakkasasteita ei kovinkaan monta. He olivat tarponeet lumista kävelytietä näkötornin luokse ja seisoivat hetken tupakoimassa tornin juurella ennen kuin menivät sisään neljän graniittipylvään kannatteleman terassin kautta. He kipusivat portaat ylös. 

Näkötornin tasanteella he katselivat alhaalla levittäytyvää kaupunkia, jonka talot näyttivät täältä tulitikkurasioilta, savuttavia tehtaanpiippuja sekä suuria järviä, joita peitti tällä hetkellä paksu jää. Kaupungin liikenne kuului vain vaimeana huminana. Kauempana laajat ikimetsät kantautuivat jonnekin syvälle maakuntaan, katosivat siniharmaaseen taivaanrantaan. 

Jääkausi oli muokannut näitä maisemia kuin jättiläisen kuokka. Sen jälkeen paikkaa oli peittänyt meri, ja vain hetki sitten muinaiset kauppiaat olivat kuljettaneet tuolla alhaalla metsien keskellä karhuntaljojaan, karkeita kupariastioitaan ja hopeakorujaan.

 
Paitsi historian aiheuttamaa huimausta, Vaala tunsi hetken verran myös korkean paikan kammoa. Tasanteen reunalla oli vain matalat kaiteet. Täältä olisi ollut helppo pudota alas vahingossa, vapaaehtoisesti tai jonkun työntämänä, ja muuttua osaksi ikuisuutta.

Näkötorni oli rakennettu 1920-luvun lopulla Ahvenanmaalta tuodusta punagraniitista ja se oli ollut omana aikanaan yksi tärkeimpiä paikallisia nähtävyyksiä. Muut kaupungin tornit olivat kuitenkin ajaneet korkeudessa sen ohi aikapäiviä sitten. Nyt se oli vain muisto yhdestä aikakaudesta, joka oli kunnianhimoisesti kurkottanut kohti taivaita, kunnes talouslama ja sodat olivat tukahduttaneet unelmat. Lumisten mäntyjen keskellä se kohosi antenneineen kuin kaukaiselle planeetalle rakennetun linnan torni jossain vanhassa Flash Gordon -sarjakuvassa.

Orko kysyi: ”Mikä sen paikan nimi oli? Joku ihan ihme…”

Vaala osoitti sormellaan jossain taivaanrannassa siintävää metsää: ”Tuolla horisontissa se on, metsän keskellä. Villa Cul-de-Sac. ’Umpikuja.’ Me leikittiin siellä pikkuskideinä. Puhuttiin, että siellä kummittelee.” 

Orko tuhahti: ”No, just joo.” 

Vielä illalla Vaala ei ollut saanut valokuvaa yhdistettyä omiin muistikuviinsa kaikesta tuskaisesta yrittämisestä huolimatta, kun he olivat menneet Reginan kanssa nukkumaan. Yön aikana muistot olivat vähitellen palanneet hänen mieleensä kuin vuosien usvasta noussen. Aamulla paikka oli sitten selkeänä hänen mielessään, kuin suoraan hänen silmiensä edessä.

Vaala sanoi: ”Pomon kartano on myös tuolla päin, ei kaukana röttelöstä. Se olis hyvin voinut kätkeä rötisköön jotain.”

Vaala tunsi äkkiä jonkin pusertavan rintaansa. ”Mä en ole varma, mutta musta tuntuu, että joku seuras meitä tuolla portaissa. Pitäisköhän tarkistaa asia?” Vaala kysyi Orkolta puoleksi kuiskaavalla äänellä. Hän muisti havainneensa jonkin mustan hahmon silmäkulmassaan, mutta ei voinut olla varma, oliko se ollut todellinen vai ainoastaan hänen oman pelokkaan mielensä heijastuma.

Askeleet kaikuivat kiviseinistä, kun tornin kierreportaissa he kiskoivat aseensa esille.

Vaala kysyi: ”Ei kai me täällä voida ruveta ammuskelemaan?”

Orko sanoi: ”Mitään väliä.”

Mitään ei kuitenkaan näkynyt, kun he varovaisin askelein etenivät hitaasti alas portaita, joten he jatkoivat matkaansa ulos. He polttivat alhaalla tupakat ja kävelivät pois tornilta. Vasta nyt Orko sai kivahdettua: ”Ei siellä mitään ollu. Hanki rillit!” Vaala tunsi itsensä noloksi eikä sanonut mitään. 

Jonkin matkan päässä heidän poispäin kävelevät hahmonsa tarkentuivat elektroniseen tähtäimeen, jonka kautta heitä tarkkailtiin.

Järjestys

Suojelijasta Komisario kuulosti puhelimessa jotenkin skarpimmalta tänä iltana, vaikka ottanut tämä tietysti oli. Saattoi miltei kuulla, kuinka rattaat tämän päässä raksuttivat, kävivät ylikierroksilla.

Trippinsä jälkeen Komisario tunsi koko maailmansa perustusten järkkyneen. Se oli ollut kuin painajainen ilman loppua. Hän oli kuitenkin päässyt vähitellen takaisin tolkkuihinsa. Nyt kokemus tuntui rajulta mutta tervetulleelta shokkihoidolta, jonka jälkeen hän näki asiat kirkkaammin. 

Komisario rapisteli paperia työpöydällään. Ja varsinaista dynamiittia se paperi olikin.

”Minulla on edessäni lista kansanedustajista, joilla on yhteyksiä Järjestyksen poliittiseen siipeen. Aika kylmäävää luettavaa. Ja paranee koko ajan. Tässä on myös eräs vuodettu asiakirja, jonka sain käsiini. Se listaa koko joukon valtioita, joissa Järjestys aikoo päästä ohjaksiin, kun tietyt puolueet nostetaan parlamenttiin ja ne saavat lainsäädäntövallan sekä tiedotusvälineet haltuunsa.

Meidän pikku pesujauhebisnekset ovat pelkkää nappikauppaa ja näpertelyä näiden poikien rinnalla. Älä sinä luennoi minulle salaliittoteorioista. Minusta alkaa tuntua, että hakeuduin aikoinani väärälle alalle. Kansankiihottajalla on nykyään paremmat uranäkymät kuin viheliäisellä rivijeparilla.”

Kaikkialla valtaa havittelivat nyt miehet, jotka julistivat: ”Minä olen kansa”. Miehet, jotka väittivät edustavansa uutta poliittista kulttuuria väsähtäneiden vanhojen toimijoiden sijaan. Rempseät miehet, jotka väittivät vain sanovansa asiat niin kuin ne ovat. Miehet, jotka ottivat joskus napanderin, kuten kannattajansakin. Eivät teeskennelleet olevansa yläpuolella. Eivätkä luottaneet ”asiantuntijoihin” ja ”eliittiin”. 

Järjestys pyrki kiillottamaan julkisivuaan. Kalliit PR-toimistot huolehtivat imagonrakennuskampanjasta. Univormut vaihtuivat mittatilauspukuihin, raivokkaat palopuheet ”rotupuhtaudesta”, ”verestä ja kunniasta” ja ”vastustajiemme murskaamisesta” hiotumpaan ja vähemmän sotaisaan retoriikkaan. Kuitenkin sellaiseen, jonka tavallinen kaduntallaajakin ymmärtäisi. 

Enää ei purrut se, että raivottiin puhujankorokkeella naama punaisena. Nyt piti puhua rauhallisin ja vakain äänenpainoin, piti vakuuttaa olevansa faktoja hallussaan pitävä järkimies, ei mikään fanaatikko. Faktoista saattoi kuitenkin aina muovata mieleisensä. Luvattiin turvallisuutta. Luvattiin työpaikkoja. Luvattiin leipää. Kampanja itsessään edusti sirkushuveja. Komisario tiesi, että hänellä on vielä paljon opittavaa.

Perjantai-ilta

Työviikko oli ohi. Oli perjantai-ilta ja kansa alkoi suunnata yöelämään. Väki tankkasi grillikioskeilla ja kebabpaikoissa. Diskoravintoloihin jonotettiin. Pystybaarit ja strippiluolat täyttyivät.

He istuivat Orkon kanssa täpötäydessä kahvilassa. Puheensorina täytti ilman. Orko oli tavoistaan poiketen mietteliäällä tuulella: ”Mitähän siellä on? Kultaharkkoja? Jalokiviä? Pankkiosakkeita?”

Vaala ei sanonut mitään. Orko jatkoi yksinpuheluaan: ”Kun mä saan ne rahat, mä kyllä karistan tämän maan pölyt jaloista. Kaikki kytät saa haistaa pitkät. Komisario etenkin.”

Orko aikoi tehdä oharit Komisariolle. Vaalan mielestä se ei ollut hyvä idea. Häntä kylmäsi. Vaala ei sanonut mitään, otti vain siemauksen kahvistaan.

Orko oli suunnannut yhteen vakiojuottoloistaan, Vaala kotiin nukkumaan.

He makailivat vielä hereillä parisängyssään, juttelivat kuten aina ennen nukkumaanmenoa. Vaala oli ujuttautunut siniraidalliseen pyjamaan. Hänestä tuntui kuin he olisivat olleet kuin jokin vanha aviopari, joka oli katsellut toisiaan vuosikymmenten ajan. Intohimo oli ollut jo kauan poissa, mutta elämää ilman toista ei voinut enää kuvitella. Vaala mietti, oliko tämä hyvä vai huono asia.

Vaala sanoi: ”Me lähdetään Orkon kanssa pian sinne huvilalle. Sitten nähdään, löytyykö sieltä mitään vai ei”. 

Regina sanoi: ”En mä voi väittää riemusta pomppivani, mutta naiseltahan ei taaskaan kysytä”.

Vaala kääntyi katsomaan Reginaa. Tällä oli yllään vaaleanpunainen yöpaita. Naisen ilmeestä ei voinut sanoa oikein mitään.

”Et kai sä vaan ole huolissas musta?”

”Mä ja Pomon barbinuket muistellaan sua sitten joskus teekupposten ääressä”, Regina sanoi äänessä pientä naljailua kuten aina.

”Äsh. Nukutaan nyt”, Vaala sanoi ja oli kääntämäisillään jo kylkeä, kun Regina vielä muisti jotain.

”Ai niin, mä menen huomenna moikkaamaan sitä Haapakoskea. Kun herra Vaala ei itse kehtaa naamaansa näyttää, että edes pyytäis anteeks touhujaan.” 

Vaala ei ollut varma, oliko tämä edelleen sitä tavallista naljailua vai jo vakavampi syytös. Hän oli kuitenkin liian väsynyt, että ottaisi kiinni Reginan tavanomaisesta härnäämisestä, jonka tarkoitus oli herättää hänessä syyllisiä tuntemuksia. Tai mitä tahansa reaktioita. Jos hän iskisi nyt naiselle vastapallon puolustelemalla itseään, sitä seuranneesta sanailusta ei tulisi loppua koko yönä.

”Antasit olla”, Vaala tyytyi siis vain huokaisemaan, käänsi kylkeä ja painoi päänsä syvemmälle tyynyyn, joka tuntui miellyttävän viileältä ja rauhoittavalta. Liikenteen vaimea humina alhaalla kadulla tuntui sekin mukavan unettavalta.

Liikenne ei varmaankaan ollut tauonnut koko yönä. Nyt aamuauringossa se eteni lauantaille sopivan leppoisasti pitkin kaupungin pääkatua ja siitä hieman syrjemmälle. Bussin kyydissä oli eräs määrätietoinen nuori nainen. Tämä jäi pois pysäkillä, josta jatkoi matkaansa kohti tiettyä osto- ja myyntiliikettä. Mainoskyltissä luki ”Antiikkia”.

Kostamuksen kortti-illat

Regina käveli sisään liikkeen ovesta. Hänellä oli yllään ruskea hupullinen anorakkinsa ja päässä suuret aurinkolasit, jotka suojasivat tänä aamuna silmiä myös lumikinoksien sokaisevalta hohteelta.

Oven yläpuolella oleva kello kilisti avaamisen merkiksi. Kauppiasta ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Oli aavemaisen hiljaista. Paikalla ei näyttänyt olevan ketään. Vanhan kassakoneen luona ei ollut ristin sieluakaan.

Regina huhuili ensin hetken. Hän päätti omin päin mennä katsomaan liikkeen takahuoneesta. Sinne päästäkseen täytyi kulkea kirjahyllyjen reunustaman käytävän läpi. Ilmassa tuntui kuin aavistus homeenhajua vanhojen kirjojen tuoksun seassa.

Reginaa tilanne jännitti sen verran, ettei hän tajunnut yhä pitävänsä aurinkolaseja päässään, kun oli astunut ulkoa sisään. Takahuoneeseen tullessaan hän huomasi heti, että ukon hämärä hahmo kyhjötti sen perällä, istui toimistotuolissaan. Ehkä asento oli jotenkin lyhistynyt, mihin Regina ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiota, kun hänen suustaan pääsi tervehdykseksi hieman hermostunut sanaryöppy: 

”Mä kuljin tästä ohitse. Mä olen siis Regina. Me ollaan yksissä Vaalan kanssa, sen toisen joka kävi täällä joku aika sitten… Vaala pyysi sanomaan, että on pahoillaan siitä viimeisestä. Että ei hän voinut tehdä mitään, kun Orko hakkasi sinut”.

Haapakoski sanoi matalalla äänellään, joka läheni mörinää: ”Mitäpä tuosta. Meikäläisen tavallista tuuria”.

Jotain outoa tilanteessa oli. Vasta nyt Regina tajusi ottaa aurinkolasit pois silmiltään. Pelokas ilme nousi hänen kasvoilleen. Haapakoski jatkoi puhettaan muina miehinä kuin kyse olisi ollut jostain aivan jokapäiväisestä tapahtumasta.

”Juuri tänään sain siteet pois, kun nämä naamiomiehet syöksyvät tänne ja sohivat pyssyjensä kanssa. Minulla on vanha reikärauta, jolla yritin sohia vähän takaisin, mutta eihän siitä mitään tullut. Ehtivät tehdä minuun pari reikää ja häipyivät.”

Lattialla lojui pistooli, joka näytti muinaiselta. Sen vieressä oli joukko punaisia tahroja, jotka olivat jo alkaneet muuttua ruskeiksi.

Regina sanoi: ”Sustahan vuotaa verta. Mä soitan nyt kyllä ambulanssin. Pysy ihan liikkumatta.” Pikkutakin alla olevan denimpuseron rinnusta oli veritahrojen peitossa. Vasemmasta ohimosta valuva veri reunusti kasvoja. Haapakoski oli yrittänyt jokseenkin hyödyttömästi tukkia verenvuotoa punaisella viirillä, joka oli ollut lähimpänä hyllyssä irtoroinan joukossa.

Regina tarttui kännykkäänsä ja oli näppäilemässä hätäkeskuksen numeroa, kun Haapakoski nosti kätensä ja esteli häntä.

”Älä turhia. Se taitaa olla lähtö edessä Haapakosken pojalla. Kyllähän tätä näytelmää tuli jo katsottua. Ja ihan liikaakin. Esirippu häämöttää. Sori, jos en tule kumartamaan.”

Haapakoski yski ja hengitteli raskaasti.

Regina sanoi: ”Älä puhu enää. Mä yritän tyrehdyttää verenvuodon.”

Mitä siellä ensiapukurssilla olikaan opetettu? Hän teki kaikkensa ollakseen joutumatta paniikkiin, painoi kädellään kauppiaan rintakehää, joskin ele tuntui enemmän muodolliselta kuin että siitä olisi ollut mitään todellista apua.

Haapakoski oli edelleenkin järkyttävän rauhallinen tilanteeseen nähden. Hän oli kuin halveksuen paiskannut viirin lattialle.

”Anna olla. Mutta ennen nukkumaanmenoa mä voisin kertoa vielä pienen iltasadun.

Se oli 70-luvun lopulla, kun mä olin töissä Kostamuksessa rajan takana. Uusi ja uljas kaivoskaupunki, jonka suomalaiset rakensivat venäläisille.”

Tässä kohdassa joukko kaatumaisillaan olleita kirjoja romahti kumoon Haapakosken hyllyssä. Regina hätkähti, mutta kauppias vain jatkoi tarinaansa:

”Mä olin siellä hitsarina.

Parakeissa sitten yhtenä iltana pelattiin korttia ja otettiin hieman hapanta. Paikalla pyöri aina jotain epämääräisiä naisia. Jotenkin olin päätynyt huoneeseeni yhden tällaisen kanssa. Sen jälkeen filmi oli katkennut totaalisesti. Kun mä herään, mä makaan siellä sängyssäni, nainen siinä vieressä. Kuolleena kuin kivi.

Mä tietenkin menen paniikkiin enkä tiedä, mitä tehdä. Onneksi siinä on sitten pari paikallista tyyppiä, jotka ovat aivan kuin sattumalta paikalla. Ne sanovat mulle, että ’Me hoidetaan tämä homma, sinun ei tarvitse enää huolehtia koko asiasta. Vastineeksi me halutaan sun palkkasi. Sen jälkeen irtisanoudut hommastasi, palaat Suomeen etkä enää näytä naamaasi täällä’.

No, mitäpä minä siinä muuta kuin tottelemaan. Jälkeenpäin tajusin, että koko homma oli ennalta järjestetty.

Kaikki nämä vuodet mä olen kantanut tätä sisälläni. Emil, siis Pomo oli ainoa, joka koko asiasta tiesi. Niin mä ainakin luulin viime aikoihin asti.”

Regina oli kuunnellut kuin hypnotisoituna, mutta sai lopulta sanottua:

”Älä sano enää mitään. Jos me saadaan sut pian sairaalaan…”

Haapakoski oli kuitenkin jo muissa maailmoissa. Hän tervehti näkymätöntä hahmoa oviaukossa. Regina kääntyi katsomaan, mutta siellä ei ollut ketään.

”Terve, Emppu, senkin vanha kelmi. Kuinkas bisnekset? Toitko mulle votkaa Leningradista? Mennään tonne toimiston puolelle. Mulla on sulle pari uutta taulua, joita voisit vilkaista. Edelfeltiä, Halosta, mitäs muutakaan. Jaa, että sulla on nyt pointillistinen kausi. Höh. Mitä sinäkin vanha pullotrokari taiteesta tiedät…?”

Haapakoski oli poissa. Regina yritti hetken aikaa ravistella tätä hereille, vaikka tiesi yrityksen turhaksi.

Punainen viiri lojui lattialla veriroiskeissa Haapakosken pistoolin vieressä. Keltaisten kyrillisten aakkosten keskeltä Lenin katsoi viiristä kuin historiallisen vääjäämättömyyden äänettömänä todistajana.

Poliisiasema

Toimivan kulkukortin hankkiminen oli vaatinut häneltä eniten aikaa ja vaivaa, mutta lopulta sekin oli järjestynyt. Eräs henkilöstöön kuuluva naistyöntekijä oli viikonloppua railakkaasti juhliessaan onnistunut hukkaamaan lompakkonsa ja mainitun kortin sen mukana. Miksi korttia ei ollut vielä kuoletettu, oli epäselvää, mutta joka tapauksessa se oli päätynyt myyntiin Tor-verkkoon alta aikayksikön.

Poliisiasemaa vartioitiin kuin linnoitusta, ja epämääräisillä asioilla liikkuva hiippailija saattoi olla varma siitä, että hänet havaittiin yhdestä jos toisestakin valvontakamerasta. Massiivisen rakennuksen muutoin tiukkaan valvontaan oli kuitenkin jäänyt yksi kuollut kulma, muuan huoltotunneli kadun puolella. (Tämäkin tiedonmurunen oli myynnissä netin ”pimeällä puolella”, mistä hän oli sen kortin ohella hankkinut.) Tunnelia pitkin taas pääsi lopulta poliisiaseman maanalaiseen parkkihalliin.

Johonkin kameraan hän reissun aikana varmasti tallettuisi, mutta eipä hän tunnistajien töitä ainakaan hirveästi helpottaisi. Hän oli sonnustautunut valkoisia lenkkareita lukuun ottamatta kokomustiin: löysään talvipalttooseen ja lippalakkiin, joka varjosti silmiä. Kulkukortti oli hänellä kaulassa. Kuvan nainen ei ollut yhtään hänen näköisensä, mutta riitti että kortissa oleva magneettinauha avaisi tarpeelliset ovet.

Oli pyryttänyt. Hän oli hetken paniikissa, kun huomasi lenkkareiden sulaneesta lumesta märkien kumipohjien päästävän pieniä vinkaisuja betonilattiaa vasten. Parkkihallin betoniseinät voimistivat äänet kuin kaikukammiossa.

Hän hiipi eteenpäin kuin kissa, yritti pysyä kumarana autojen varjossa. Rakennuksen pohjapiirroksen ja kerrosten reittikartat hän oli tietenkin saanut samasta paikasta kuin kortin. Hän oli painanut kaiken tarvittavan muistiinsa. Helpompaa tämä oli kuin tietyt asiat, joita hän oli joskus aikoinaan joutunut tekemään aineiden hankkimiseksi. Asiat, joita hän ei juuri välittänyt muistella.

Hissiä oli paras välttää. Hän kulki seinänviertä sähkökaappien ohi. Täältä pääsi portaisiin, jotka olivat tulipalon varalta ja joita harvemmin käytettiin. Hän nousi hitain ja varovaisin askelin.

Jossain ylemmissä kerroksissa omassa työhuoneessaan istui toimistopöytänsä ääressä valkopukuinen mies. Vain työpöydän lamppu loi niukkaa valoa muuten hämärään huoneeseen. Miehen oikean käden ulottuvilla oli Viru Valge -pullo ja lasi. Mies otti kulauksen lasista ja laski sen takaisin pöydälle. Sitten hän päätti, että mitäs pirua, antaa mennä kunnolla kun on kerran aloitettu.

Aikaisemmin illalla Komisario oli saanut uutta tietoa, pohtinut olisiko tämä jotenkin merkittävää. Pomo oli muutamaa vuotta ennen kuolemaansa ollut yhteydessä sekalaiseen joukkoon arkkitehteja ja rakennustoimistoja. Kaikesta päätellen työ alla oli ollut mittava hanke, joka varmasti toteutuessaan olisi niellyt valtavan määrän rahaa. Mikään Pomon jälkeensä jättämistä kiinteistöistä tai lomahuviloista se ei voinut olla. Kuinka ollakaan, suurin osa hanketta koskevista dokumenteista oli kadonnut tai hävitetty.

Jonkinlaisesta erikoisvahvistetusta betonirakennuksesta kuitenkin oli kyse, selvisi jäljelle jääneistä papereista. Bingo! Mutta oliko hanketta milloinkaan ehditty toteuttaa, ja ennen kaikkea, missä rakennus oli? Komisario oli liian väsynyt pohtiakseen asiaa enää sen enempää tänään. Hän päätti laittaa paperit talteen kansioon ja palata niihin myöhemmin.

Samaan aikaan kun Komisario nosti pullonsuun huulilleen ja hörppäsi, paria kerrosta alempana Rebekka otti mustan lippalakkinsa hetkeksi pois päästään ja pyyhki hikeä otsalta. Portaiden nouseminen oli hengästyttänyt hänet. Ei hän vieläkään missään huippukunnossa ollut, mutta Tytön kuoleman jälkeen hän oli päättänyt, että asioiden oli pakko muuttua. Tuskallisten kuukausien aikana hän oli hikoillut viimeiset aineet pois elimistöstään. Se oli alku. Uusi elämä oli tulossa. Sitä ennen hänen piti hoitaa kuitenkin yksi tärkeä asia. Hän oli sen velkaa Tytölle.

Hän oli soittanut uudestaan niille rikostutkijoille, Lemiselle ja Peronkoskelle. Heille hänen oli ollut helppo puhua, ehkä siksi että nämä olivat naisia. Miespoliiseja ei tuntunut kiinnostavan, etenkään kuulla mitään poikkipuolista suuresta Komisariostaan.
Varsinkaan narkkarilta ja lesbolta.

Naiset olivat tarkkaan kuunnellut hänen kertomuksensa ja kuvanneet hänestä sen videon. He olivat luvanneet olla yhteydessä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Kun hän oli monien turhien soittoyritysten jälkeen lopulta päässyt läpi ja puhumaan Peronkosken kanssa, tämä oli miltei valitellen sanonut, ettei oikeusprosessi Komisariota vastaan ollut tänä aikana edennyt juuri minnekään. Tapaus oli kuitenkin ollut edelleen työn alla, ja jos Rebekka olisi vielä myöhemmin yhteydessä, niin… Pettyneenä Rebekka oli katkaissut puhelun.

Nyt hän oli viimein kivunnut oikeaan kerrokseen. Hän odotti jonkin aikaa saadakseen hengityksensä tasaantumaan. Häntä ei ollut koskaan jännittänyt näin. Kerros oli yön ajaksi vain hämärästi valaistu. Tarpeeksi kuitenkin, että hän näki liikkua ilman taskulamppua. Käytävän varrella oli joukko työhuoneiden ovia.

Hän säpsähti, kun yhdestä huoneesta alkoi äkkiä kuulua kaukokirjoittimen rätisevä ääni. Hän tutki nimikylttejä ovien vieressä, eteni kunnes löysi oikean. Jokin heikko valo huoneesta näytti loistavan. Ovi oli jäänyt raolleen. Hän meni sisään. Hän tunnusteli jotain kylmää ja raskasta taskussaan ja otti sen nyt käteensä. Samalla hän heitti lippalakin ja kulkukortin lattialle. Hän ei enää tarvinnut niitä.

Komisario oli saanut tarpeeksi siltä illalta. Hän oli sammumispisteessä. Pää alkoi nuokkua. Kuorsaus alkoi vähitellen nousta jostain kurkun syvyyksistä.

Hän oli jossain toisessa huoneessa jossain muualla, jossain toisessa ajassa. Huoneessa oli myös apinaa esittävä käsinukke, joka hänellä oli ollut lapsena. Se oli hänellä vielä tallessa jossain pöytälaatikossa.

Hän jutteli apinalle, kuten oli jutellut aina lapsena. Se oli ollut hänen ainoa kaverinsa. Kyyneleet kihosivat Komisarion silmiin. Hän ajatteli paitsi lapsuuttaan, myös tulevaa oikeudenkäyntiä, ja kuinka kaikki olisi hänen kohdaltaan ohi sen jälkeen. Koko hänen elämänsä.

Komisario nyyhkytti ja sanoi itkuisella äänellä: ”Vieläkö piti nähdä tämäkin päivä, että minun on käytävä läpi Getsemanen tuskat? Pian minua ei enää ole, mutta maailma vain jatkaa kulkuaan.”

Hän hätkähti, kun apina alkoi puhua takaisin hänelle kimeällä äänellään:

”Haista sä jätkä pitkä paska! Kuka käski leikkiä suurta gangsteripomoa? Kuka käski ottaa nirrin pois kaikilta niiltä tyypeiltä?

Jos jätkä ei olis sössiny hommiaan, sulla vois olla ny leppoisa eläkevirka konsulttina jossain firmassa, joka vartioi rikkaiden ökyhuviloita.

Muistatko, kuinka sä hoit kuulusteluissa kaiken maailman pikkunilkeille, että: ’Ei pidä tehdä jekkua, jos ei perse kestä kakkua’.

Ota ny jätkä jumalauta lusikka kauniiseen käteen ja syö oma kakkus kuin mies!”

Komisario huusi ääneen. Joku toinenkin oli huoneessa. Hän oli kuullut Rebekkan hitaat askeleet, kuinka ne olivat kaikuneet seinistä hiljaa, mutta tarpeeksi äänekkäästi herättäkseen hänet. Tai ehkä se oli ollut uni.

Hän näki nyt, että Rebekka osoitti häntä aseella. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään silmissä sellaista leimuavaa vihaa.

Typertyneenä Komisario yritti ryhdistäytyä tuolissaan, jossa oli lojunut lysähtäneessä asennossa, ja sopersi humalaisella äänellä: ”Kukas sinä olet?”

Rebekka sanoi hampaat ilkeässä irvessä: ”Minä olen sinun kuolemasi.”

Komisario oli ennen sammumistaan löysännyt solmiotaan samalla, kun leikki naisen korkokengällä, joka hänellä oli pöydällä. Se oli siinä vanhan Batman-leikkiauton vieressä, joka oli myös Komisarion omasta lapsuudesta. Hän hypisteli usein näitä esineitä samalla, kun hoiti puhelimessa asioitaan. Hänen viimeinen ajatuksensa oli: Ne löytävät minut tällaisena tästä pöydän äärestä ja nauravat minulle.

Rebekka ampui Komisariota rintaan. Komisario lysähti laukauksen voimasta taaksepäin tuolissa ja jäi retkottamaan siihen paikoilleen.

Rebekka katsoi hetken Komisariota, sitten poistui nopeasti huoneesta ja heitti aseensa käytävän varrella olevaan roskakoriin.

Pian lumisella kadulla kiiti tuhatta ja sataa ambulanssi sireeni huutaen ja hälytysvalot välkkyen. Poliisiasemalta oli tullut hälytys.

Tulitaistelu

Tänään oli se suuri päivä. ”Huvila” oli harhaanjohtava nimitys ränsistyneelle tönölle, jota peittivät graffitit ja jossa lähinnä majailivat päihteiden väärinkäyttäjät. Vaala muisteli, että talossa oli vuosikymmeniä sitten sattunut joitakin raakoja veritekoja ja monet pitivät paikkaa kirottuna.

Lapsuudestaan Vaala muisti, kuinka vanhemmat olivat kieltäneet jälkikasvuaan leikkimästä siellä. Se ei kuitenkaan ollut lapsia estänyt, päinvastoin. Laitapuolen kulkijat käyttivät paikkaa satunnaisena tukikohtanaan. Muuten talo olisi ollut kuin mikä tahansa 1900-luvun alkupuolelta peräisin oleva kansakoulurakennus, jollaisena se kai oli aikoinaan toiminut.

He lähtivät matkaan varhain aamusta. Ainoa paikalle johtava autotie päättyi muutaman sadan metrin päähän metsänrajaan. Heidän olisi taivallettava lumisessa maastossa perille. Tugai oli puhelimessa sanonut liittyvänsä heidän seuraansa, kunhan olisi ensin hoitanut ”pari asiaa”.

Aamuliikenne ei ollut kovin vilkasta sillä suunnalla kaupunkia. Orko ajoi. Vaala istui pelkääjän paikalla. Sananmukaisesti, sillä Orko tykkäsi hurjastella ja ottaa jyrkkiä kaarteita jäisellä asfaltilla. Sikäli kuin tällaisella varastetulla romulla mitään hurjasteltaisiin. Vaala kuitenkin valmistautui koko ajan pahimpaan, syöksymään tuulilasista läpi seuraavassa mutkassa, vaikka turvavyö oli tiukasti kiinni.

Autoradio oli päällä. Orko kirosi listapoppia, jota siellä taas soitettiin, ja oli juuri sulkemaisillaan radion, kun tuli aikamerkki. Vaala pyysi, että Orko antaisi sen olla päällä vielä hetken aikaa.

”Ja tässä aamun ensimmäiset uutiset, hyvää huomenta. Komisario (tässä kohdassa kuuluvuudessa oli häiriöitä) …n oikeudenkäynti on saanut yllättävän käänteen, kun Komisariota ammuttiin myöhään eilen illalla tämän työhuoneessa. Poliisi etsii ampujaa, joka pääsi karkuun.

Komisario kuljetettiin sairaalaan, ja on siellä nyt hoidettavana kriittisessä tilassa. Komisariota syytetään muun muassa laajamittaisesta sekaantumisesta huumekauppaan sekä lahjuksen vastaanottamisesta. Seuraamme tilannetta myöhemmissä lähetyksissämme. Ulkomailta…”

Vaala ja Orko vilkaisivat toisiaan. Orkon suu venyi leveään virnistykseen.

”Tervemenoa! Potille yksi jakaja vähemmän.”

Vaala oli vähemmän innoissaan. Komisario ei ollut vielä kuollut. Orkolle kuitenkin oli turha puhua mitään.

He pysäköivät auton metsänrajaan ja lähtivät kävelemään. Koko aluetta kutsuttiin Umpikujaksi. Siellä kasvoi tiheä metsikkö. He näkivät opaskyltin, jossa luki teksti ”Villa Cul-de-Sac”. Kuka lie antanut kurillaan röttelölle hienon ranskankielisen nimen.

He seisoivat nyt lumisella aukiolla. Sieltä nousi metsän suuntaan aluskasvillisuuden, koivujen, mäntyjen ja muiden puiden peittämä kalliorinne. He olivat kaivaneet aseensa esiin, sillä koskaan ei tiennyt, kuka tulisi tänään vastaan.

Vaala kysyi: ”Mitäs nytten?”

Orko heilautti aseellaan metsän suuntaan: ”Tuonne päin.”

He lähtivät kapuamaan lumessa mutkittelevaa reittiä ylös rinnettä. Vaala ei varsinaisesti ollut tottunut kulkemaan maastossa ja harppasi vaivalloisesti suuren kivenlohkareen yli, jolloin Orko hoputti: ”Tule ny!”.

He eivät tienneet, että aivan lähistöllä kiikarin linssipari tähyili juuri heidän suuntaansa. Päivä oli alkanut valjeta pilvisen harmaana. Kevätlumesta huokui kosteutta ilmaan.

Rinnettä nouseminen oli hidasta lumen narskuessa kengissä. Jossain metsän siimeksessä korpit räkättivät heille, raakkuivat synkkää aariaansa.

He eivät ehtineet kauas. Joku kiirehti metsässä heidän suuntaansa juoksumarssia. Ensimmäiset rätisevät laukaukset kajahtivat. Heidän silmänsä erottivat kasvonsa kommandotyylisen naamiopipon alle peittäneen miehen. Miehellä oli käsissään yhdeksänmillinen Uzi, pieni mutta tappava konetuliase. (Israelilaista alkuperää, mikä Vaalasta tuntui myöhemmin nurinkuriselta juuri uusnatsien käyttämäksi aseeksi.) Luodit repivät puiden oksia.

Orko ja Vaala pistivät juoksuksi. He syöksyivät ylös lumista mäkeä. Mäen rinteessä seisoi graffitien peittämä siksakkina mutkitteleva betoniaita, josta näytti kasvavan teräskaide. Aita, oikeastaan pieni muuri, antoi hyvän suojan luoteja vastaan.

He puikkelehtivat aidan mutkien suojissa lumessa rämpien, samalla näkymätöntä hyökkääjää tulittaen.

Naamiomies marssi metsästä päättäväisesti kuin tappamaan ohjelmoitu robotti ja ampui samalla sarjoja heidän suuntaansa. Ase sylki ulos hylsyjä, höyrysi pakkasessa. Lumi pöllysi luotien osuessa siihen.

He kyyristelivät ja vastasivat laukauksiin. Orko loikkasi kuin ilves aidan luota korkeiden mäntyjen varjoon. Stetson putosi hankeen.

Orko ryömi lumessa, kunnes sai naamiomiehen tähtäimeensä ja laukaisi. Kuului tuskanhuuto, joka vaimeni nopeasti. Jotain punaista välähti ilmassa, kun naamiomiehen takaraivo räjähti. Orko päästi karmivan naurun.

Naamiomies jäi makaamaan lumeen, joka oli värjäytynyt tummanpunaiseksi, abstraktia taidetta muistuttavaksi roiskahdukseksi juuri siinä kohdassa, missä oli joskus ollut miehen pää.

Uusi laukaussarja rätisi soimaan metsän suunnasta, josta he olivat tulleet. Samaan orkesteriin kuuluva toinen naamiomies soitteli sieltä heille serenadiaan. He syöksyivät peräkanaa juosten betoniaidan sahalaitojen V-kirjainten suojiin ja sitä kautta takaisin tulosuuntaansa.

Orko puoleksi syöksähti, puoleksi horjahti hankeen, mistä ampui metsään päin. Orkon saalisonni oli tänään hyvä, sillä metsästä kajahti ”Huah!”, toisen naamiomiehen rintakehä räjähti auki ja tämä jäi makaamaan lumeen mitään näkemättömät silmät yhä avoinna

Orko kiemurteli edelleen eteenpäin lumessa kuin pikkulapsi, joka ei ollut oppinut kävelemään ja laukaisi vielä kerran aseensa samalla, kun päästi taas häijyn naurun. Vaala loikkasi hänen ylitseen ja säntäsi alas mäkeä. Palttoo lumen peitossa Orko seurasi perässä ja päästi horjahtaessaan huudon. Onneksi uusia naamiomiehiä ei kuulunut.

Metsässä tuntui tulleen nyt rauhallista. He jäivät lepäämään avoseinäisen katoksen alle, joka oli tarkoitettu talviurheilijoille, ja jota vasten nämä saattoivat laittaa suksensa nojaamaan. Orko jäi istumaan katoksen alla olevalle puupenkille ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan.

Vaala, joka oli nuorempi ja parempikuntoisempi, jäi seisoskelemaan katoksen viereen. Pian hän kysyi: ”Joko mennään?” Orko oli jättänyt stetsoninsa viereensä penkille ja jäähdytteli vielä hikistä päätään samalla, kun piteli aseensa piippua kohti hankea. Orko kivahti: ”Oota ny, jumalauta!” Lunta putoili alas männyistä.

Jos Orkolla ja Vaalalla olisi nyt ollut aikaa kuunnella radiota, he olisivat tienneet, että samaan aikaan toisella puolella kaupunkia oli käynnissä varsinainen mediatapahtuma, joka levisi sen päivän aikana uutistoimistojen kautta vähitellen muuallekin maailmaan.

”Tässä radion uutisraportti. Olen tässä keskussairaalan ulkopuolella, jossa odotetaan viimeisimpiä uutisia Komisarion tilasta. Komisario on nyt ollut leikkauksessa useita tunteja. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan tämän selviämismahdollisuudet ovat heikot.

Joka tapauksessa koko sairaalarakennus on ennennäkemättömän valvonnan kohteena. Tässä kiertelee ilmassa jatkuvasti helikoptereita ja myös raskaasti aseistettuja erikoisjoukkojen miehiä on nähty ympäristössä.

Miksi tällaiset varokeinot yhden miehen suojelemiseksi, se jää vain arvailujen varaan. Päätän raporttini täältä keskussairaalalta tähän.”

He eivät kuitenkaan tienneet tästä mitään eivätkä muutenkaan jaksaneet nyt omistaa yhtään ajatustakaan miehelle, jonka vuoksi he täällä metsässä olivat aseidensa kanssa juoksennelleet ja paenneet luoteja.

Orko oli vironnut hieman ja he olivat innostuneet pyörittelemään aseitaan sormissaan kuin mitkäkin karjapaimenet samalla, kun polttelivat savukkeitaan. Sitten piti taas lähteä. Orkolla oli povitaskussa pullo, josta hän otti siivuja lämmikkeeksi, tarjosi Vaalallekin.

Mäkiseen metsään oli ulkoilijoita varten rakennettu joukko puisia portaita. Ennen huvilalle pääsyään heidän piti kavuta niitä ylös ja alas. Muita reittejä maateitse ei ollut. Vaala mietti, oliko Umpikujan metsäkin yksi Pomon labyrinteista.

Yksissä jäisissä portaissa Orko liukastui ja päästi karjahduksen. Talvikunnossapitoa ei ollut. Tiukasti kaiteesta pitäen ja jokaista askelta varoen he onnistuivat pääsemään alas luitaan murtamatta.

”Ei se paikka enää kaukana oo”, Orko sanoi toiveikkaasti. Pullosta nautittu matkaeväs sai hieman laulattamaankin: ”Beibi, olen matkalla Alabamaan…” Vielä yhdet portaat ylös, ja Orko pyyhki hikeä otsaltaan. Sitten toiset alas. ”Mennään yhdessä leipomaan”, Orko jatkoi hoilaamistaan mahdollisia hyökkääjiä pelkäämättä.

Lopulta he tulivat yksinäiselle muuntajakopille. Se oli varmaan vuosikymmeniä vanha ja graffitien peitossa. Tässä metsässä saattoi syrjäisestä sijainnista huolimatta törmätä kaikenlaiseen outoon väkeen: lähinnä laitapuolen kulkijoihin ja nuorisoporukoihin spraypulloineen. Väitettiinpä, että seudulla partioi yhä kansalaissodan aikainen venäläinen sotilaspartio. Muiden outojen tarinoiden ohella, joita Umpikujan metsästä liikkui. Vaala ei kuitenkaan tänään jaksanut pelätä kummituksia.

Ei kestänyt kauan, kun ensimmäiset laukaukset alkoivat viuhua ilmassa. Metsänrajassa ehtii vilahtaa pari naamiomiestä. Nämä näyttivät kuin muuttuvan nopeasti näkymättömiksi; olivat ilmeisesti jakautuneet useammaksi pieneksi partioksi, jotka odottivat heitä metsässä.

Vaala yritti hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Järjestys oli seurannut heidän liikkeitään, mutta ei tiennyt Villa Cul-de-Sacista. Siispä naamiomiesten olisi seurattava, minne he johdattaisivat nämä. He johtaisivat Järjestyksen Pomon kätkön tai ”aarteen” luokse. Miksi kuitenkin heidät oli yritetty tappaa ennen kuin he pääsisivät perille?

Vaalalla ei ollut nyt tilaisuutta pohtia sen enempää. Siellä juoksi taas yksi metsässä samalla, kun sarjatuli rätisi jo tutuksi tullutta melodiaansa.

”Jumalauta”, Orko mutisi, kun he suojautuivat kopin taakse ja nojautuivat sen seinään. Orko uskaltui sitten kurkkaamaan sen nurkan takaa, jossa he seisoivat, ja ampumaan laukauksen kohtia hyökkääjiä.

Jossain metsässä välähti valo kiikarin linsseistä. He ampuivat nyt liki rinnakkain kohti metsää. Hyökkääjä, jolla oli aurinkolasit balaklavansa silmäaukon alla, tulitti heitä. He livahtivat uudestaan kopin nurkan taakse.

Orko näki ja kuuli, kuinka luodit iskeytyivät kopin kiviseiniin kipinöitä nostattaen. He molemmat sihtasivat sieltä nurkan takaa ja laukoivat aseitaan, sitten uskaltautuivat taas eteenpäin, välillä seinässä olevasta syvennyksestä suojaa etsien.

Silloin tällöin heidän oli latailtava aseitaan uudestaan. Panoksia oli otettu mukaan kuin pientä sotaa varten. Oli vaikeaa tietää, montako tyyppiä siellä oli metsän suojissa ampumassa heitä. He asettuivat taas rinnakkain. Taas tuskanhuuto ja rintakehästä purskahtava veripilvi.

”Hah, jätkä tippu laakista”, Orko hihkaisi riemukkaasti häijy hymy kasvoillaan.

Aurinkolasipäinen naamiomies kuitenkin odotti yhä. He rynnäköivät, ampuivat, sitten perääntyivät taas nurkan taakse.

”Tänne päin”, Orko huusi Vaalalle jokseenkin tarpeettomasti ja kauhoi kämmenellään suuntaa osoittaen. Vaalaa ei kuitenkaan tarvinnut käskeä suojautumaan, ja siellä he taas nojasivat nurkan takana seinään ja katselivat, kuinka heitä kohti juostiin metsästä.

Taas uusi syöksy nurkan takaa, Vaala edellä samaan aikaan kun Orko jäi vielä tarkkailemaan tilannetta.

Muuntajakopin sivustalla oli toinen pieni koppi, kuin rakennuksen tynkäsiipi. Siinä oli ovi parine portaineen ja ristikkoikkuna. Sen takana oli suojaa luodeilta. Vaala vilkaisi Orkoa epäröivä ilme kasvoillaan.

”Mistä helevetistä noita naamiopellejä oikein sikiää”, Orko huudahti.

Vaala tähysti nyt nurkan takaa metsän suuntaan, odotti että vastapuoli ampuisi pari sarjaa. Sitten hän tähtäsi ja laukaisi.

Veri syöksähti ulos aurinkolasipäisen rintakehästä, tämä päästi kiljaisun ja laukaisi samalla tahromattaan Uzinsa taivasta kohti, aseen vikuroidessa kuin sillä olisi ollut oma tahto.

Tuli aivan hiljaista lukuunottamatta Orkon häijyä hörähdystä.

Aurinkolasimies makasi jäisellä tantereella, ase siinä jonkin matkaa oikean olkapään yläpuolella. He tarkkailivat vielä hetken aikaa metsää, mutta mitään ei enää kuulunut tai näkynyt.

Hyökkääjät olivat poissa. He olivat ehkä osuneet kaikkiin, ehkä eivät.

He laskivat aseensa ja kätkivät ne vaatteidensa suojaan. Vaala huomasi vasta nyt, että ilmassa lojui paksu ruudinsavu ja tuntui kordiitin väkevä tuoksu. Orko otti pois stetsoninsa ja pyyhki otsaansa samalla, kun koetti saada huohottavaa hengitystään tasaantumaan.

Vaala yritti kaivaa taskuistaan savuketta, mutta huomasi että kädet tärisivät niin, että se oli miltei mahdotonta. Hän onnistui kuitenkin saamaan savukkeen suuhunsa, mutta nyt hän koetti vielä turhaan ottaa taskusta esiin sytytintä. Samalla käsien ja koko vartalon tärinä oli niin voimakas, että hän pudotti jo suupielessään olleen savukkeen ja poimi sen nolona ylös maasta.

Orko oli hetken hiljaa, sitten kaivoi taskumattinsa ja hörppäsi siitä. Parin kulauksen jälkeen hän ojensi taskumatin Vaalalle, joka yhä täristen laittoi pois savukkeensa ja kallisti juomaa huulilleen, sitten irvisti. Taskumatti palasi Orkolle, joka otti siitä uuden ryypyn. Siinä he seisovat hetken aikaa ääneti.

Jotain oli tapahtunut Orkolle. Vaala huomasi, että tämän silmiin oli tullut outo ilme, ensin epäröivä, sitten kummallinen tyhjä katse.

Tiet eroavat

Orko tarttui Vaalaa äkkiä rinnuksista ja sanoi: ”Sä yrität pimittää multa jotain”.

Vaala sanoi väsynyt katse silmissään: ”En varmasti”.

Orko sanoi: ”Te juonitte jotain Komisarion kanssa. Tai ehkä sä aiot pitää kaiken yksin itselläsi. Sä ja se sun hempukka. Luuletteks te, että mä olen aivan sokea ja kuuro? Näin sitä vanhaa Orkoa vaan viilataan linssiin. Pistetään ensin tekemään likaiset työt, sen jälkeen kylmästi nappi otsaan. Pirullisen ovelaa, täytyy myöntää. Pirullisen ovelaa.”

”Koko mun ikäni kaiken maailman pamput on yrittäny laittaa mua järjestykseen, koettanu tanssittaa mua pillinsä mukaan. Sitä touhua mä en enää kattele. Mä en jää enää Komisarion koirakouluun. Se loppuu ny!”

”Kaikki puhuu aina, että Orko, paha jätkä, pelottava jätkä, vaarallinen jätkä. Ei ne tajuu, että mä yritän vaan jäädä henkiin. Mua hakattiin koulukodissa. Ei hakattu enää, kun mä aloin lyödä takasin!”

”Siellä ne pamput ja pomot vaan istuu kartanoissaan polttelemassa paksua sikaria ja meikäläiset jää näppejään nuolemaan. Mutta ei enää! Kun mulla on ne fyffet hanskassa, katotaan kuka pompottaa ja ketä.”

Vaala katsoi Orkoa niin kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Yhtäkkiä Orkon kädessä oli ase. Hän tyrkkäsi sillä Vaalaa olkapäähän.

Orko sanoi: ”Sä jäät tänne. Mä menen yksin sinne huvilalle.”

Vaala yritti vielä: ”Älä ole hullu”. Mutta sanat tulivat ulos suusta jotenkin apaattisesti ja väsyneesti. Vaala tiesi jo, että mikään mitä hän sanoisi, ei saisi Orkoa pyörtämään päätöstään.

Orko osoitti häntä vielä kerran aseella. Vaala jähmettyi paikoilleen.

Orko ei enää kuunnellut. Hän lähti juoksemaan kukkulalle.

Villa Cul-de-Sac

Korpit raakkuivat talvimaisemassa. Villa Cul-de-Sac ei ollut mikään loistohuvila. Se oli entinen kansakoulu, joka oli päästetty ränsistymään sen jälkeen, kun väki oli muuttanut seudulta pois. Pian sen jälkeen alue oli saanut nimen Umpikuja.

Talo häämötti jonkin matkan päässä. Orko juoksi. Omaisuus olisi kohta hänen.

Talo oli kehnossa kunnossa. Piha oli kasvanut miltei umpeen. Risukkoa peitti nyt lumi. Graffitimaalarit olivat jättäneet omat puumerkkinsä seiniin, joissa maali hilseili. Ikkunoita oli rikottu.

Orko syöksyi pihaan. Hengitys pihisi. Hän läähätti raskaasti saapuessaan ovelle. Orko heitti raskaan revolverinsa hankeen puolilahojen portaiden eteen. Ovi oli lukossa! Tämä oli outoa, sillä talon piti olla pultsarien ja muun epämääräisen jengin satunnainen majailupaikka. Orko kuitenkin käytti tiirikkaansa vanhalla taidolla ja hetken raplaamisen jälkeen ovi aukesi saranoiden päästäessä narisevan valituksen.

Orko paiskasi oven kiinni perässään ja tuli eteiseen. Talo näytti siltä, että siinä oli asuttu vasta hiljattain, mikä oli outoa, kun otti huomioon rakennuksen kunnon ulkopuolelta. Eteisen naulassa roikkui jopa takkeja. Lämmitys oli kuitenkin pois päältä. Hengitys nousi ilmaan vesihöyrynä.

Oliko autiotalolta ulkoa näyttävä rakennus vain kulissi jollekin operaatiolle, jota Pomo oli pyörittänyt paikassa? Orkolla ei ollut aikaa pohtia vastauksia. Hän pälyili ympärilleen hetken, sitten huomasi pöydän jonka päällä oli vanha koristekuvioinen metallinen korulipas.

Buutsien korot kopisivat narisevalla puulattialla. Orko kumartui lippaan puoleen. Siinä ei ollut lukkoa, joten Orko avasi helposti sen salvan ja nosti lippaan kannen auki.

Lippaan sisällä oli pieni kosketusnäytöllä varustettu monitori, johon olivat jähmettyneet tutut kasvot: valkopartainen Pomo, jonka tuimat silmät katsoivat suurikehyksisten silmälasien takaa kuin tämä olisi ollut jokin ikivanha koston jumala.

Orko painoi monitorin play-nappia, jolloin kuului piippaus, kivettyneet vanhat kasvot alkoivat liikkua ja puhua hänelle jokaista vihaista sanaa erikseen korostaen:

”Luulitteko, että minä jättäisin omaisuuteni Komisariolle? Älkää nyt unta nähkö! Tiedätte, millainen loppu ahneella on.”

Huoneen nurkassa kirjakaapin päällä oli teddykarhu jonkinlaiseen röyhelöiseen pikkutytön mekkoon sonnustautuneena. Karhun oikea silmä alkoi välkkyä.

Kuului piippaava ääni. Kirjakaappin kattoon kaiverretusta kolosta nosti servomekanismi ääni suristen esiin dynamiittinipun, joka oli kytketty sähköjohdoilla ajastimeen. Mekanismissa oli kiinni LED-valotaulu punaisine numeroineen. Numerotaululla oli lähtölaskenta käynnissä. Sekuntit taululla vähenivät koko ajan.

00:05
00:04
00:03
00:02

Piippaus kiihtyi kiihtymistään.

”Hyvästi!” Pomon ääni sanoi.

00:01

”Mitä helv…”, Orko ehti aukaista suunsa.

00:00

Näkyi sokaiseva valo. Villa Cul-de-Sac räjähti oranssinkeltaiseksi tulipatsaaksi lennättäen irtolautoja ja huonekalujen pirstaleita matkojen päähän.

Jymäys oli lyödä korvat lukkoon. Vaala tunsi paineaallon ja näki muuntajakopille asti savupatsaan nousevan metsästä. Ilmassa leijaili hiukkasia, jotka liihoittelivat hetken aikana vapaina tuulenpuuskien mukana.

Orkon stetsonhattu lensi hetken pitkänä kaarena taivaalla ja laskeutui tömähtäen jonnekin pusikkoon.

Klassisten labyrinttien tapaan Pomon juonima sokkelo oli täynnä mutkittelevia käytäviä sekä reittejä, jotka eivät johtaneet mihinkään paitsi umpikujaan. Villa Cul-de-Sac oli ollut nimensä veroinen.

Jäähyväiset Tugaille

Vaala oli kuullut räjähdyksen. Hänelle oli selvää, että kaikki oli nyt ohi. Ei ollut muuta tehtävissä kuin palata takaisin. Hiukkasia sateli edelleen muuntajakopille, jossa Vaala poltteli hermostuneesti savukettaan. Vai olivatko ne vaihtuneet jo leijaileviksi lumihiutaleiksi?

Metsästä kajahtivat uudet laukaukset. Vaala lähti juoksuun.   

Luminen metsä syöksyi päin hänen kasvojaan. Hän läähätti, haukkoi happea sisäänsä kuin kuoleva. Suussa tuntui veren maku. Laukausten sarjat rätisivät ilmassa, hajosivat puuteripilviksi hankeen osuessaan. 
Hän liukastui lumessa. Hän pudotti hattunsa, mutta ei jäänyt sitä poimimaan. Hän nousi, lähti uuteen juoksuun. Juokse. Juokse. JUOKSE! Hän harppoi eteenpäin, yritti päästä jonnekin puiden suojaan. Ennen kuin luodit leikkaisivat hänet kahtia. 

Hän otti juostessaan tukea puunrungoista, katsoi aina välillä hätäisesti taakseen. Hän juoksi kunnes ei enää kuullut mitään.

Vaala jäi hengästyneenä seisomaan polulle hakien tukea yhdestä puista, johon nojasi käsivarrellaan vilkuillen yhä vähän väliä ympärilleen. Olisiko jo turvallista palata? Yllättäen tuttu hahmo alkoi erottua metsänreunasta kuin ilmestyksenä, käveli eteenpäin rauhallisin askelein. Hahmo lähestyi häntä ja seisoi nyt hänen vieressään. Se oli Regina.

”Mitä sä täällä teet? Mene kotiin. Ne tyypit voi vielä väijyä tuolla metsässä”, Vaala sanoi.

”En mä voinut päästää sua yksin tapattamaan itseäsi”, Regina sanoi hymyillen. Vaala pudisti päätään ja hänen silmiinsä tuli hetkeksi tuskaisa ilme. He ottivat toisiaan kädestä kuin lapset ja lähtivät etsimään kyytiä takaisin keskustaan. Ilmassa kieppui pieniä lumipyörteitä yksittäisten lumihiutaleiden kimallellessa niihin osuvissa auringonsäteissä kuin pienet jalokivet.

”Mikä se jumalaton jysäys tuolla metsässä äsken oli? Koko tanner tärisi. Ihan kuin täällä olis ollu maanjäristys”, Regina sanoi heidän kävellessään.

”Siellä… tehdään jotain tietöitä. Ne räjäyttelee siellä vähän kallioita”, Vaala koetti nopeasti improvisoida, vaikka tiesi että Reginalle asian todellinen laita selviäisi vääjäämättä ennen pitkää. Nyt vain ei olisi oikea aika selitellä mitään.

Regina ei ollut ainoa, joka oli räjähdyksen havainnoinut. Kaupungin hätäkeskuksessa päivystäjä poimi juuri saamansa paperin ja painoi edessään olevan mikrofonin napin alas, puhui sitten verkkaisella äänellä siihen, mitenkään turhaa kiirettä pitämättä.

Hälytys kaikille autoille. Umpikujan alueella kaupungin rajalla on kuultu voimakas räjähdys. Pelastuslaitoksen yksiköt ovat jo matkalla alueelle, josta nousee tällä hetkellä paksu savupilvi.

Paloautot lähtivät talleistaan matkaan sireenit ulvoen. Matka kestäisi kuitenkin vielä tovin.

”Täällä päin ei ole enää lunta”, Regina ajatteli ääneen, kun he jatkoivat pitkin polkua ja pysähtyivät eräälle metsäaukiolle, joka kylpi yllättäen esiin tullessa auringonpaisteessa. He pälyilivät ympärilleen, mutta ainoa, mitä he kuulivat oli talitintin viserrys. Pikkulinnut vastasivat sen lauluun.

He käveleskelivät alas metsärinnettä, kun he näkivät mustaan pikkutakkiin ja mustiin farkkuihin pukeutuneen tummahiuksisen miehen selän. Mies nojasi puunrunkoon, hengitti raskaasti ja näytti olevan tuskissaan. Tugai! Vaala oli ihmetellyt, mihin tämä oli jäänyt, mutta sitten unohtanut koko asian, kun tänä aamuna oli ollut hieman muuta ajateltavaa.

Regina säntäsi heti Tugain luokse, kun oli huomannut tämän. Tämän kasvojen vasen puoli ja kämmenselkä olivat kosteita verestä. Tugai piteli kylkeään.

Regina painoi kätensä Tugain selkää vasten, koetti tukea tätä. Tugai sai vaivoin sanottua kähisevällä äänellä: ”Ne saivat mut. Menkää”. Naamiomiehet! Hän otti tukea selkänsä takana olevasta puunrungosta. Näytti siltä, että hänellä ei ollut enää voimia seistä.

Regina tarttui kuin kouristuksenomaisesti Tugain mustiin hiuksiin ja häneltä pääsi huudahdus: ”Tugai!” Tugai lysähti maahan tuskainen ilme kasvoillaan ja jäi nojaamaan puuhun henki raskaasti koristen.

Regina henkäisi äänekkäästi kauhusta ja laskeutui kyykkyyn Tugain viereen edelleen tämän hiuksista kiinni pitäen. Regina koetti viittoa avuttomana jotain takanaan seisovalle Vaalalle.

Regina katsoi Tugaita ja huudahti: ”Ei me voida sua tähän jättää”. Tugai sanoi uudestaan: ”Menkää!” Hän veti ponnistaen ilmaa keuhkohinsa, sitten päästi tuskaisan huokauksen ja meni tajuttomaksi. Regina yritti turhaan herättää Tugaita läpsäisemällä kämmenellä tämän poskea.

Regina näytti hysteeriseltä. Hänen silmissään oli kyyneleitä. Tugai makasi liikkumattomana maassa puuhun nojaten, Reginan käsi yhä kiinni tämän hiuksissa.

Jostain alkoi kuulua hälytysajoneuvojen sireenejä. Palokunta oli tulossa räjähdyspaikalle, poliisiautot vanavedessä.

Vaala ravisti Reginaa olkapäästä: ”Ei me voida enää auttaa häntä. Meidän on pakko mennä nyt. Tule!” Regina heilutti päätään ympäriinsä, välillä Tugaihin, välillä Vaalaan katsoen.

Vastahakoisesti Regina nousi ylös, tarttui Vaalan käteen ja seurasi tätä. He lähtivät juoksuun ja katosivat metsän uumeniin, samalla kun sireenien ääni voimistui.

Oli hiljaista. Tuuli vain humisi puissa. Linnut ihmettelivät tovin Tugain maassa makaavaa ruumista. Sitten ruumis aukaisi toisen silmänsä ja katsoi tuimasti kaukaisuuteen. Tekoveripullo putosi samalla Tugain takintaskusta.

Komisario

Puhutaan, että kun ihminen kuolee, hän löytää itsensä paikasta, joka on täynnä valoa. Hän liikkuu tätä valoa kohti ja se on ihaninta, mitä hän on koskaan nähnyt eikä hän enää halua palata takaisin, pois valosta. Minä kävin tässä paikassa, mutta siellä ei ollut mitään minulle. Ei mitään muuta kuin pimeää ja tyhjää. Minä tiedän tämän, koska minä kuolin. Sydämeni pysähtyi.

Minulle kerrottiin myöhemmin, että siinä kului vain hetki, kun lääkärit saivat minut elvytettyä. Minulle se hetki oli ikuisuus. Se oli kokonainen maailmankaikkeus täynnä pimeyttä ja tyhjyyttä.

Aivan kaikkea Komisario ei ollut sanellut nauhurilleen. Miten hän olisi pystynytkään. Kokemus oli ollut jotain sellaista, jota ei voinut pukea sanoiksi. Paitsi ääretöntä tyhjyyttä, se oli myös jonkin äärettömän pahan läsnäoloa. Pahan, joka oli vaatinut häntä omakseen. Liekkimeri, rikinkatku, piinatut sielut: tuo kaikki, josta kerrottiin tarinoita, oli ollut siellä.

Jälkeenpäin hän koetti selittää asian itselleen, että kyse oli vain hallusinaatiosta, sellaisesta joita ihmiset kokevat leikkauspöydällä kuoleman rajalla ollessaan. Sitten toivuttuaan satuilevat tuonpuoleisesta jossa ovat muka käyneet, enkeleistä sun muista. Paitsi että enkeleitä hän ei ollut nähnyt, vaan jotain aivan muuta.

Heti, kun olin toipunut sen verran, että olin jotenkin tolkuissani, ärhäkkä syyttäjä halusi minut oikeuden eteen. Se oli virhearvio siltä mieheltä. Siinä pyörätuolissa kaiken kansan edessä avuttomana istuessani keräsin niin paljon sympatiapisteitä, että ihmiset alkoivat kysellä, että onko tämä oikein. Että suoraselkäinen virkavallan edustaja istuu syytettyjen penkillä samaan aikaan, kun todelliset rötöstelijät ovat vapaalla jalalla. Iltapäivälehdet revittelivät
tapauksella.

Keltainen lehdistö kunnostautui oikein urakalla seuratessaan Komisarion oikeudenkäyntiä. Päivä päivältä saatiin lukea sellaisia otsikoita kuten:

”KOHUKOMISARIO puhuu viimeinkin.”
”Huijasiko murhaaja itselleen Suomen sosiaalituet?”
”TOTUUS ”Pomo” Kurkiaisen kuolemasta – Tilattiinko murha ulkomailta?”
”KOMISARIO: Alamaailma vastuussa AJOJAHDISTANI.”
”POMON naiset paljastavissa kuvissa.”

”Tuekseni alkoi kerääntyä kokonainen kansanliike”, Komisario saneli nauhuriin.

Maakuntien miehet todellakin tulivat Komisarion avuksi. Huoltoasemilla, keskiolutbaareissa ja metsästysmajoilla tiedettiin vuorenvarmasti, että Komisario oli syytön. Politiikkakin vedettiin mukaan. Tiedettiin kyllä hyvin ne puolueet ja kansanedustajat, jotka halusivat saada Komisarion kiipeliin. Maakuntien perinteisten päivälehtien arvostetut kolumnistit kävivät vähitellen puolustamaan Komisariota. ”Onko Suomi enää oikeusvaltio?” otsikoissa kyseltiin.

Komisarion tukitapahtumia järjestettiin ympäri maata. Väkijoukossa päivysti tyyppejä neonkeltaisissa huomioliiveissä ja maastokuvioiduissa reisitaskuhousuissa. Soppatykeistä jaettiin hernekeittoa nälkäisille. Vanhan viinan lemu tuntui ilmassa silloin tällöin. ”ESTÄKÄÄ OIKEUS MURHA!!!!! KOMISARIO VAPAAKSI!!” oli lukenut mielenosoittajien kylteissä.

”Suojelijani myös aktivoitui ja alkoi vedellä naruista.”

Suojelija pisti koko poliittisen valtansa nyt peliin. Loppumattomia puheluita, tapaamisia oikeusoppineiden kanssa, päivällisiä, illallisia. Ja katso, pyörät alkoivat pyöriä, joskin hitaasti.

Oikeustalo oli ollut tupaten täynnä sinä päivänä, kun lopullinen tuomio luettiin. Osa mediaväestä joutui odottelemaan ulkona.

”Niinpä eräänä kauniina keväisenä päivänä kävelin ulos oikeussalista vapaana miehenä. Aivan omin jaloin.”

Oikeuden antama syyttämättäjättämispäätös ällistytti kaikki, mutta laki oli laki ja sitä oli noudatettava, ja pulinat pois.

Komisarion kasvojen eteen oli saman tien työnnetty koko joukko eri televisioyhtiöiden ja lehtitalojen logoilla varustettuja mikrofoneja. Mike Witikka, Komisarion asianajaja oli kehottanut tätä välttämään lausuntojen antamista medialle koko oikeudenkäynnin ajan.

Witikan harmistukseksi Komisario ei osannut olla hiljaa, vaan oli auliisti kertonut iltapäivälehdille olevansa alamaailman (ja tiettyjen poliittisten toimijoiden) masinoiman ajojahdin kohde. Nyt Witikka ei välittänyt, vaikka Komisario olisi kertonut koko elämäntarinansa lehdille. Tilille kilahtanut mukavan kokoinen palkkiosumma sai asianajajankin suun vehnäselle.

Kuten arvata saattoi, jälkipyykkiä pestiin vilkkaasti ja kauan.

Mediassa oli niitäkin tutkivia journalisteja, joiden mielestä oli erikoista, miten nopeasti tällainen ”spontaani” kansanliike oli saatu aikaiseksi. Heiteltiin kaikenlaisia väitteitä väärennetyistä nimilistoista tai lahjusrahoista ulkomaiseen, epämääräisiltä tahoilta tulleeseen rahoitukseen.

Väitettiin, että oli joitakin viranomaisia ja poliitikkoja, joiden eduksi oli, mitä vähemmän Komisarion juttua julkisuudessa retosteltiin ja mitä nopeammin se haudattiin.

Toki Julkisen sanan neuvosto antoi aikanaan asianmukaisen huomautuksen niille sanomalehdille, joiden sivuilla mainitut journalistit olivat juljenneet moisia väitteitä heittää. Eihän tässä maassa toki saanut lehtien sivuilla aivan mitä tahansa kirjoitella.

Komisario sammutti nauhurin. Taas yksi luku hänen muistelmiinsa, joita ei koskaan julkaistaisi. Ainakaan siinä muodossa kuin asiat olivat todellisuudessa tapahtuneet.

Oli aikaa ottaa puhelu Suojelijalle. Oli pitkä aika siitä, kun he olivat tavanneet kasvokkain, mutta oli pian aika tehdä kiitoskäynti tämän luokse. Ei tosin julkisesti, ja muutenkin mielellään mahdollisimman huomiotaherättämättömästi, kuten Suojelija itse toivoi. Kaikkein mieluiten kuitenkaan hän ei olisi nähnyt Komisarion naamaa enää ikinä, mutta Komisarion käsissä oli edelleen hänen oma vapautensa. Ja lastenlastensa tulevaisuus.

Komisarion ampumatapauksen jälkipuinti oli niin ikään kesken. Ampujan henkilöllisyys oli selvinnyt valvontanauhoilta. Tämä tunnettiin kadulla nimellä Rebekka. Tämä oli entinen prostituoitu ja narkomaani, myös poliisin tuttu. Rebekkan tyttöystävä oli kuollut kaduilla levinneisiin muuntohuumeisiin, ja jostain syystä nainen oli syyttänyt Komisariota tapauksesta ja päättänyt henkilökohtaisesti kostaa hänelle.

Komisario kertoi lehdistölle, että Rebekka oli alamaailman levittämien valheellisten huhujen uhri. Hän julisti myös juhlallisesti antavansa anteeksi ampujalleen kristillisen lähimmäisenrakkauden nimissä. Todellisuudessa Komisario oli määrännyt, että Rebekka oli surmattava tavattaessa, jos tämä vain hänen miestensä haaviin sattuisi vielä jäämään.

”Rebekka oli hieman kysellyt kaduilla, mistä saisi laittoman aseen. Kuinka ollakaan, tämä herra sattui kuulemaan asiasta ja oli enemmän kuin halukas auttamaan”, Komisario sanoi puhelimeen.

Komisarion edessä olevan tabletin näyttöruudulla näkyi Kuulustelijan kuva, jota Komisario naputti sormellaan. Suojelija ei nähnyt tätä, mutta oli saanut aikaisemmin saman valokuvan sähköpostissa muun tapaukseen liittyvän aineiston joukossa.

”Nyt innokas kotinatsi on pelkkä kasa tuhkaa ja myös koston jumalattaremme on kadonnut kuin tuhka tuuleen”, Komisario veisteli.

Rebekkan nykyistä olinpaikkaa ei tiedetty. Hän oli onnistunut tekemään samanlaisen katoamistempun kuin Palo aikaisemmin. Komisario mietti, olivatko nämä saaneet ulkopuolista apua. Todennäköisesti olivat, mutta hän ei nyt jaksanut huolehtia asiasta. Tulevaisuus tuokoon eteen, mitä tuo, hän ajatteli.

Komisario oli toipunut vammoihinsa nähden nopeasti. Lääkäritkin ihmettelivät hänen sisuaan ja elämänhaluaan. Kuntoutuksessa hänen toki piti edelleen käydä muutamia kertoja viikossa. Lisäksi lääkärit olivat pudistelleet päätään tutkiessaan hänen maksa-arvojaan.

Verinäytteistä oli löydetty jäämiä ainakin amfetamiinista, kokaiinista ja erilaisista rauhoittavista lääkkeistä. Hänelle oli pidetty ankara puhuttelu, ja hän oli juhlallisesti vannonut muuttavansa elintapansa tästä lähtien. Komisario myönsi auliisti lääkäreille: Kyllä, minä olen alkoholisti, minä olen addikti, mutta Korkeimman ja teidän avullanne minä vannon vielä nujertavani kaikki riippuvuuteni. Oli miten oli, hän sai kuitenkin parasta terapiaa ja myös vertaistukea.

Vielä oli pitänyt vedellä muutamia naruja, etteivät lääkärit olisi välittäneet kaikkia tietojaan hänen esimiehilleen. Toisaalta häneenkin suhtauduttiin nyt ylemmällä tasolla hieman myötämielisemmin, kun hänen tapauksensa oli — aivan päinvastoin kuin oikeusjutun alkaessa kuviteltiin — auttanut hellittämään lainvalvontaan liittyvien määrärahojen kukkaronnyörejä. Joten hänen käyntejään AA-ryhmissä katsottiin läpi sormien. Kyllähän sitä paremmissakin piireissä, ja niin edelleen.

”Sain ukaasin tohtorisediltä. Nyt ramppaan näissä kokouksissa. Teikäläinenhän tuntee kuviot: ’Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan’. En edes tiedä nyt, mikä oli totta ja mikä kuviteltua. Päätinpä siis antaa aarteiden olla. Nollasummapeli.”

Koko tapaus puhuvine nukkeineen tuntui nyt olleen kuin mieletön hallusinaatio. Hän päätti luovuttaa suosiolla. Pomo ei enää vetäisi häntä haudan takaa mukaan omaan hulluuteensa.

”Nyt on muuta ajateltavaa. Minua on pyydetty politiikkaan. Tähtäin on ensi eduskuntavaaleissa. Arvannet puolueen. Ei aivan teikäläisiä, mutta sinähän tiedät, miten tämä homma toimii. Ei mitään väliä, ovatko pelimerkit punaisia vai mustia. Kunhan on voittaja.”

”Ja vielä onnittelut siitä, että sait postisi takaisin. Täytyy nyt soittaa yksi toinen puhelu. On ollut kunnia tehdä töitä kanssanne, herra ministeri.”

Komisario virnisti. Ankaran poliittisen väännön jälkeen vastustajat, jotka olivat yrittäneet työntää Suojelijan sivuun, olivat hävinneet, ja tälle oli nyt myönnetty ministerin arvonimi tämän uran pitkäaikaisista ansioista.

Komisario sulki puhelimen.

Komisariolle jäi nyt vielä yksi ongelma. Mitä hän tekisi ”organisaatiolleen”, jonka oli työllä ja vaivalla vuosien aikana koonnut? Laittaisiko hän sen jäihin, odottamaan aikoja, jolloin hän ehkä tarvitsisi taas lisärahoitusta toiminnalleen? Hän tiesi, että hänen toimiaan seurattaisiin jatkossa suurennuslasin kanssa, joten organisaation jatkaminen tulisi olemaan vähintäänkin uhkapeliä. Hän päätti jättää päätöksen vielä pöydälle. Sitä ennen hän päätti hoitaa yhden asian pois päiväjärjestyksestä. Hän otti uuden puhelun.

Puhelin soi suuressa Kaakkois-Aasian suurkaupungissa, nimellä ei väliä. Mies, jota kutsuttiin Teknikoksi, tuijotti hetken kännykkää ja harkitsi tarkkaan, vastaisiko ollenkaan, sillä hän tiesi jo, millaista asiaa soittajalla oli. Sitten, ainoastaan hetken oikusta, hän päätti vastata, ei sanonut kuitenkaan mitään, antoi vain Komisarion puhua.

”Tiedän, että sanoit, etten ottaisi enää yhteyttä. Mutta sinä hoidit Pomon keikan silloin niin hyvin, että minulla olisi sinulle vielä yksi toimeksianto. Palkkio jälleen sveitsiläiselle pankkitilille eikä kysymyksiä”, Komisarion ääni langan toisessa päässä sanoi.

”Teknikko” oli palkkamurhaaja, joka oli surmannut Pomon. Tosin tämä ei ollut kuollut luoteihin heti. Palo, Komisarion vastentahtoinen kätyri, oli ehtinyt paikalle kuulemaan Pomon viimeiset sanat pian sen jälkeen, kun Teknikko oli jo poistunut vanhalta tehtaalta, jossa Pomon työhuone oli.

Puhelimen suljettuaan Komisario oli virnistänyt leveästi. Apinanukke, Komisarion todellinen omatunto tämän lapsuudesta, jonka Komisario oli pitkästä aikaa kaivanut esiin jostain pöytälaatikon pohjalta, lepäsi siinä pöydällä eikä sanonut yhtään mitään.

Leminen ja Peronkoski

Lento oli sujunut ilman ongelmia. Teknikko oli astumassa lentokenttäterminaalista kaupunkiin vievään bussiin, kun joku tönäisi häntä. Tönäisijä ehti kohteliaasti pyytää anteeksi, kun oli jo tiessään.

Vasta bussissa istuessaan hän kaiveli puvuntaskuaan ja tunsi siellä noin näkkileivän kokoisen metalliesineen. Hotellihuoneessa hän kytki aseman kannettavan tietokoneensa USB-porttiin. Kaikki tarvittavat valokuvat, kartat, pohjapiirrokset, ovikoodit ja muut tiedot olivat siellä, samoin tarkat toimintaohjeet, mitä hänen pitäisi tehdä ja mistä hakea tarvittavat työvälineet. Kaikki muu materiaali oli niin ikään tässä pikku metallilaatikossa.

Tehtävä kävi helposti vanhalla rutiinilla. Hän oli päässyt sisään huoltofirman haalareissa. Lippalakki peitti kasvot valvontakamerassa. Sitten oli vuorossa se kaikkein sotkuisin osuus. Sen hän pyrki hoitamaan aina nopeasti ja olemaan sekoittamatta asiaan minkäänlaisia henkilökohtaisia tunteita.

Tämän jälkeen hän ruuvasi äänenvaimentimen irti pistoolista ja laittoi molemmat takaisin omille paikoilleen nahkakoteloon. Hänen sopimukseensa kuului aina, että paikallinen toimeksiantaja huolehtisi käytettävistä aseista ja niiden toimittamisesta hänelle. Niitä ei ollut järkeäkään yrittää kuljettaa maiden rajojen yli nykyisten ääritarkkojen turvatarkastusten aikana.

Nyt hän alkoi skannata huoneessa olevien kovalevyjen sisältöä, kopioida niiltä ohjeissa määrätyt materiaalit, sen jälkeen pyyhkiä pois se, mitä pitikin, ja lopuksi vielä korvata tämä uudella materiaalilla, joka hänelle oli sujautettu lentokentällä. Viimeiseksi hän siivosi pois huoneen hyllyistä piilotetut valvontakamerat kuuntelulaitteineen, niiden ohjeiden mukaan jotka oli saanut Komisariolta. Hän poistui rakennuksesta kenenkään huomaamatta ja oli pian jo matkalla paluulennolle.

Murharyhmä valokuvasi tarkasti rikostutkijoiden Leminen ja Peronkoski ruumiit, jotka järkyttynyt siivooja oli löytänyt joskus työajan jälkeen. Peronkosken pää oli levännyt työpöydällä, kun tämä oli laukausten voimasta taittunut voimakkaasti taaksepäin yhä tuolissaan istuen. Lysähtäneessä asennossaan Peronkoski näytti siltä kuin tämän lantio ja jalat olisivat melkein olleet valumassa tuolista alas lattialle.

Peronkosken silmät olivat edelleen auki, jähmettyneet elottomaan katseeseen joka tuijotti suoraan kohti kattoa. Hyytynyt verivana kulki alas oikealta ohimolta. Pään oikealla puolella pöydällä oli käsiraudat, jotka Peronkoski oli joskus vitsinä hankkinut. Lattialla lojuivat tämän lukulasit, jotka murhaaja ilmeisesti oli polkaissut kengällään kahtia.

Leminen oli myös löydetty silmät auki irvokkaassa kuolintuijotuksessa, edelleen hänkin omassa työtuolissaan retkottaen. Veri oli valunut otsalta alas pitkin nenänvartta, huulia ja leukaa.

Tapahtuma järkytti koko poliisikuntaa. Muistokirjoituksissa Leminen ja Peronkoski mainittiin ahkeriksi ja väsymättömiksi rikostutkijoiksi, jotka olivat tehneet paljon arvokasta taustatyötä, josta suurella yleisöllä ei ollut aavistustakaan. Molemmat saivat näyttävät hautajaiset asiaankuuluvin kunnianosoituksin.

Tutkijat, jotka selvittelivät kollegoidensa kuolemaa, pääsivät pian todennäköisen tekijän jäljille. Lemisen ja Peronkosken tietokoneilta oli löydetty paljon raskauttavaa materiaalia venäläisestä Kirill Kuznetsovista, gangsteripomosta, jonka toimia he olivat viimeisinä aikoinaan näyttäneet tutkineen. Alkoi käydä ilmiselväksi, että Kuznetsov oli tilannut rikostutkijoiden murhat, kun nämä olivat saaneet liian paljon selville tästä ja tämän toimista.

Pian Kuznetsovista oli laadittu kansainvälinen etsintäkuulutus ja myös venäläiset viranomaiset olivat mielellään auttamassa tämän löytämisessä. Komisariosta oli tietty ollut myös aineistoa rikostutkijoiden koneiden kovalevyillä, mutta ei mitään sellaista, jota ei olisi jo oikeudenkäynnissä läpikäyty ja virheelliseksi todistettu.

Kirill Kuznetsov katseli lentokoneen ikkunasta alapuolella avautuvaa öistä, valtavaa Siperian mannerta. Kone oli matkalla jonnekin itään, kohti turvaa. Kuznetsov oli saanut viime hetkellä vinkin, että viranomaiset halusivat hänet käsiinsä. Hän oli täpärästi päässyt karkuun. Hänellä oli jo tiedossa piilopaikka, jonka hän oli sikäläisten kontaktiensa avulla itselleen järjestänyt. Ikävää vain oli, että hän joutuisi piileksimään siellä ehkä vuosiakin, uuden henkilöllisyyden turvin. Komisario oli voittanut tämän erän, mutta vain tämän erän. Vielä hän palaisi perimään velkansa.

Rikostutkijat olivat siis poissa, mutta näiden viimeinen sana oli vielä sanomatta. Jossain pankin tallelokerossa oli visusti turvassa eräs salkku. Salkussa oli sekä datana että paperille printattuna se aineisto Komisariosta, jota oikeudenkäynnissä ei ollut käytetty. Tuhansia sivuja materiaalia, jonka Leminen ja Peronkoski olivat ottaneet omaksi henkivakuutuksekseen. Siellä se odotti, päivää parempaa.

Nyt kuitenkin Komisario sai vihdoinkin huokaista helpotuksesta. Hän oli päässyt pälkähästä kuin ihmeen kautta ja vielä onnistunut raivamaan vihollisensa pois tieltään. Oli aika juhlia. Sitten miettiä hieman uusia kujeita. Tosin nyt hän kilistelisi vain Pommacilla.

Yhden paheen hän itselleen kuitenkin soisi. Hän sytytti havannasikarin ja katseli ulos yöhön työhuoneensa sälekaihtimien takaa. Sikari ei ollut kuitenkaan syttyä, ja myös tulitikkua hän sai pitkään ravistella sammuksiin ennen kuin se polttaisi hänen näppinsä.

Palo

Oli kulunut kuukausi. Kaikkialla oli nyt vehreää, kun he kulkivat alas polkua rantaan. Kevät oli kääntynyt taas yhdeksi sateiseksi kesäksi. Oli eräs harmaa päivä, kun he olivat tulleet takaisin lähteelle, josta olivat löytäneet talvella Tugain kanssa yhden nukeista. Vaala sytytti tupakan.

Regina katseli surullisena lähdettä, sen ruskeaa, mutaista vettä, joka aikoinaan oli ollut kirkasta. Sorsat olivat nyt poissa. Tihuutti pieniä sadepisaroita ja hyönteiset surisivat hiljaa. Kotona he huomaisivat olevansa hyttysenpuremien peitossa.

Hän mietti Tugaita, vaikka ei voinut kertoa sitä Vaalalle. Se sai hänet haikeaksi. Ei voinut olla miettimättä, vaikka tiesi, ettei hänen olisi pitänyt. Vain jatkaa omaa elämäänsä niin hyvin kuin pystyi.

Vaala oli kuitenkin aivan muissa mietteissä. Hän sanoi: ”Niin se tais olla. Mitään kätkettyä aarretta tai omaisuutta ei ollu. Pomo sai viimeset naurut”.

Regina havahtui ajatuksistaan. He seisoivat siinä vierekkäin, eivät katsoneet suoraan toisiaan.

”Mitä siellä metsässä oikeen tapahtu? Ennen kuin se talo räjähti? Mikset sä halua puhua siitä?”

Vaala mietti hetken ennen kuin vastasi: ”Ei puhuminen muuta mitään”.

”Mä en halua, että meidän välillä on mitään salaisuuksia”, Regina sanoi.

Vaala pohti tätä hetken.

”Jonain päivänä mä puhun. Ehkä.”

Vaala virnisti ja yritti kömpelösti muuttaa puheenaihetta: ”Ja mitä salaisuuksiin tulee, eiks sulle riitä vaan, että mulla ei oo toisia naisia?”

Regina sanoi muka vakavana: ”’Naisia?’ Nyt taisit poika puhua itsesi pussiin.”

Tunnelma alkoi nyt keventyä. Ainakin Vaalalle, joka sanoi toiveikkaasti: ”Me lähdetään ensi viikolla. Poika tulee sinne lomalla. Saa sitten telmiä vapaasti pihamaalla. Mä olen kattonut sieltä jo kalapaikatkin.”

Regina ei pystynyt pidättelemään sarkasmia äänessään: ”Vaala, jyväjemmari. Kuka olis uskonu. Sun navettapiiaks mä en kuitenkaan ryhdy.”

Vaala huomasi olevansa taas puolustuskannalla.

”No, ei meidän tarvi vielä päättää, otetaanko me se paikka. Tullaan takasin kaupunkiin, jos ei viihdytä.”

”Lupauksia, lupauksia”, Regina sanoi happamasti.

Reginaa ärsytti, kuinka Vaala saattoi olla kuin viilipytty kaiken tapahtuneen jälkeen. Puhui vain muina miehinä maallemuutosta ja jostain kalastuksesta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan ja ihmisiä kuollut.

Regina ei tajunnut, että juuri tätä Vaala tarvitsi, normaalin elämän jatkamista, arkipäiväisten asioiden tekemistä ja suunnittelua. Pomon ja Komisarion kaltaiset miehet hirttivät itsensä omaan kunnianhimoonsa ja tuhosivat myös muiden elämän. Mikään ei heille riittänyt, mikään tavallinen ei kelvannut. Kaiken piti olla suurta ja näyttävää. Parempaa kuin muilla. Ei ollut mitään, mitä he eivät olisi olleet valmiit tekemään päämääriensä saavuttamiseksi. Hinnasta viis.

Regina katsoi vakavana Vaalaa: ”Entä Komisario? Ne päästi sen vapaaksi.”

”Mitä se musta enää tahtoo?” Vaala kysyi retorisesti.

Enää aikoihin hänen pirisevän kännykkänsä näytölle ei ollut ilmaantunut noita kirjaimia, joita Vaala oli niin kammonnut: ”N-O-U-T-O-P-I-Z-Z-A”. Eli koodinimeä Komisarion puheluille. Vaala toivoi, ettei olisi koskaan enää nähnyt koko sanaa.

He olivat kumpikin nähneet uutiset, lukeneet lehtijutut, katsoneet haastattelut. Jokin suuri koneisto oli käynnissä, ja se muokkasi todellisuutta mieleisekseen. Kuin Komisarion ”siivojat”, jotka hävittivät ruumiit ja todistusaineiston rikospaikalta ja keksivät sopivan peitetarinan sille, mitä ei voinut täysin pyyhkiä olemattomiin.

Reginaa oli kuulusteltu Haapakosken kuoleman jälkeen. Hän oli ainoa silminnäkijä. Häntä oli ensin kovisteltu ja jopa yritetty saada tunnustamaan murha, mutta sitten kuulustelut olivat loppuneet kuin seinään. Poliisit olivat vain yhtäkkiä päättäneet, että hänellä ei ollut mitään tekemistä tapauksen kanssa, ja hänet oli päästetty menemään.

Viralliseksi johtopäätökseksi merkittiin, että Haapakoskea oli ammuttu ryöstöyrityksen yhteydessä. Tekijöinä todennäköisesti pari pikkurikollista, jotka havittelivat liikkeen kassaa. Ei sanaakaan Järjestyksestä tai sen osallisuudesta tapaukseen.

Regina oli ollut nyt lyhyen ajan sisällä todistamassa kahta kuolemaa. Tai sellaiseksi uskomaansa. Hän oli aikaisemmin ajatellut olevansa lujaa tekoa, mutta molemmat tapaukset olivat jääneet vaivaamaan häntä. Etenkin Tugai. Jota hän oli… Ei, se oli ollut jotain muuta. Ehkä hänen omaa haluaan päästä irti näistä pienistä kuvioista, joihin oli Vaalan kanssa jämähtänyt.

Tugai oli edustanut hänen lapsellista haavettaan poispääsystä; johonkin suurempaan, parempaan, vähemmän nurkkakuntaiseen maailmaan, joka jossain tuolla odotti. Elämään, joka oli kulkenut hänen ohitseen.

Kaikki nousi nyt esiin yhtenä hallitsemattomana pahan olon ryöppynä. Hänen oli vaikea keksiä sanoja näille tunteille, ilmaista kaikkea mitä hänen sisälleen oli kertynyt ulos näiden kuukausien aikana, mutta hänen oli saatava ne ulos jotenkin. Muuten hän tulisi hulluksi. Repeytyisi kappaleiksi. Hajoaisi.

Regina huusi Vaalalle: ”Mikä teitä miehiä oikein vaivaa? Toi ainanen kukkoilu ja tarve leikkiä kukkulan kuningasta.”

”Koska teillä on aina muka oikeutus, selitys ja syy. ’Mulla oli huono lapsuus.’ ’Yhteiskunta on kohdellu mua kaltoin.'”

Regina väänteli ja käänteli kasvojaan raivokkaaseen, ivalliseen virnistykseen; karrikoi ja matki ilmeillään miehiä ja heidän omahyväistä itsesääliään.

”Hiekkalaatikko on teille aina liian ahdas. ’Miehen täytyy tehdä, mitä miehen täytyy tehdä.’ … Ja naisen sitten siivota jäljet!” Reginan kasvot vääntyivät vielä kerran raivoon.

Vaala ei sanonut mitään, päätti vain ottaa ryöpytyksen vastaan, katsoi poispäin ja pohti, olisiko sieltä vielä paljonkin lisää tulossa.

Regina mietti hetken, tuntui muuttaneen mieltään, näytti surulliselta: ”Ajattele, mitä kaikkea me oltais voitu tehdä sillä omaisuudella. Lopettaa tää alituinen kituuttaminen ja alkaa oikeesti elää.”

Regina tajusi itsekin sanojensa ristiriitaisuuden, mutta ne tulivat suusta kuin itsestään.

Vaala kuunteli, sanoi sitten rauhallisesti: ”Muistat sä, mitä Pomo sano? Että se oli kirottua rahaa, verellä tuhrittua rahaa. Ihmisiä kuoli sen vuoksi. Ehkä oli hyväkin, ettei me saatu sitä. Ettei kukaan saanut.”

Regina näytti tyytymättömältä tähän selitykseen.

”Se on helppo puhua nyt. Tiedätkö, mikä sä olet, Vaala? Sä olet päiväuneksija, haaveilija, mies joka odottaa että vesi muuttuu viiniksi ja hedelmät putoo suuhun.”

Vaala ei kuitenkaan antanut näiden syytösten horjuttaa itseään: ”Ja muistat sä myös, mitä Orkolle tapahtu? Pää ei kestäny, kun joku heilutteli dollarinkuvaa silmien edessä. Ja sitten Tugai…”

”Ei puhuta hänestä”, Regina keskeytti synkkä ilme kasvoillaan.

Vaala katsoi nyt merkitsevästi Reginaa: ”Rivien väleistä voi lukee paljon asioita. Kuten, että koko kirjaa ei olis pitäny alun perinkään avata. Että sitä olis pitäny välttää kuin ruttoa. Mutta sittenhän ei olis koskaan saanu selville, mikä se juoni oikeen oli.”

Regina ei sanonut mitään, mutta Vaala näki, että kyynel valui alas tämän poskea. Reginan leuka väpätti aavistuksenomaisesti.

Äkkiä Regina huomasi jotain, ei saanut enää sanottua sanaakaan, mutta tarrasi Vaalaa hihasta ja osoitti lähteen vastakkaisen rannan suuntaan.

Joku ilmaantui esiin puiden takaa. Se oli mies, jolla oli yllään vanhanaikainen puku ja siihen sopiva lerppamallinen ajurinhattu. Kuin tämä olisi tullut aikakoneella jostain 1920- tai 30-luvulta. He odottivat valppaina, kun mies lähestyi heitä rauhallisin mutta määrätietoisin askelein. Mies näytti ontuvan hieman.

Mies oli nyt kasvokkain Vaalan kanssa.

”Palo…!” Vaala huudahti.

Hän oli ällikällä lyöty tunnistaessaan tulijan. Mitä, kuinka…?
Kysymyksiä oli liikaa.

”Vaala”, Palo vastasi rauhallisesti tervehdykseen. Hänen kasvonsa olivat tutkimattomat.

Palo kaivoi povitaskuaan ja ojensi jotain Vaalalle, samalla sanoen: ”Terveisiä Pomolta”.

Se oli nukke. Samaa sarjaa kuin Muovikuningatar ja Pissisprinsessa.

Palo kääntyi kannoillaan. Hän oli jo kaukana ennen kuin Vaala ehti kysyä mitään.

Vaala käänteli nukkea kädessään. Kuului pieni risahtava ääni, kun hän avasi tarranauhan nuken leningin selkäpuolella ja poimi sieltä pienen avaimen. Jostain nuken sisältä hänen kämmenelleen putosi rullalle kääritty paperilappu. Regina otti rullan ja kääri sen auki. Se oli suljettu kirjekuori.

Regina avasi sen, otti sisällä olevan kirjelapun esiin ja alkoi lukea ääneen.

”Tuo valtioviisas keksintö, tuo vanhusten kunnioittaminen tekee meille katkeraksi elämämme parhaat hetket; pidättää meiltä omaisuutemme, kunnes vanhuutemme tähden sitä emme enää voi nauttia. Minusta alkaa kurjalta, tyhmältä orjuudelta tuntua tuo vanhuuden hirmuvaltainen sorto, joka ei sen vuoksi hallitse, että sillä on voimaa, vaan sen tähden, että sitä kärsitään.” (*)

Regina laski kirjeen alas ihmeissään.

Lähde, tuo pieni lampi puiden reunustamine rantatöyräineen oli muinainen, kenties ikuinen. Se katseli heitä ja tiesi vastauksen, mutta ei jakanut sitä heidän kanssaan.

Vaala sytytti tupakan. Vaala ja Regina tarkastelivat pitkään avainta sanaakaan sanomatta.

(*) Suomennos: Paavo Cajander.

Perustuu samannimisen elokuvan (2017) käsikirjoitukseen.

Huumekoira Lex

Morjens karvakuonot, mä olen Lex. Täällä mä vaan bunkkaan palvelutalossa ja vietän vanhuudenpäiviäni. Ruoka on hyvää, joskin niukkoja annoksia tarjoavat, ja hoiturit nättejä. Vaan mikäs täällä on ollessa. Rapsutusta piisaa. Iltaisin makoilen omassa lämpimässä koiranpetissäni, järsin luuta ja muistelen palvelusvuosiani. Niin, uskokaa tai älkää, virkavallan palveluksessa mä silloin tallustelin paikkoja nuuskimassa, ja kuononi tungin sinnekin, minne ei olisi pitänyt.

Kaikki alkoi eräänä kauniina kesäaamuna Vaalimaan raja-asemalla. Uusi työpäivä oli alkamassa. Vanhempi konstaapeli Jokinen talutti mua hihnassa portille jumittuneen autoletkan luokse. Dieselin katku ärsytti taas mun kuonoa.

Mieli olisi totta puhuen tehnyt vain ottaa hatkat siltä päivältä ja mennä koisimaan omaan koppiin. Mutta duuni on duuni ja jos tänään onnistaisi, makupalaa olisi luvassa, ja ihana naiskonstaapeli Virtanen vielä paijaisi mua kiitoksena hyvin hoidetusta työstä. Joten mä koetin skarpata ja aloin vanhalla rutiinilla nuuskia autojen takakontteja ja lokasuojia.

Mentiin Jokisen kanssa biili kerrallaan ja mä näin, että sekin alkoi olla yhtä ryytynyt kuin mä, mutta onneks pian päästäisiin ruokatunnille. Safka mulla pyöri jo voimakkaasti mielessä, kun vihdoinkin tärppäsi.

Se oli Venäjän laatoilla varustettu, suunnilleen valtameriristeilijän kokoluokkaa oleva katumaasturi, ei mikään teinien vessanpöntön kokoinen ja näköinen mopoauto. No okei, mä liioittelen, mutta se oli hulppea kärry, kromi kiilsi, eikä sitä ollut hankittu millään pietarilaisen konttorirotan kuukausipalkalla.

No, mä sitten työntämään turpani sinne alle, ja bingo, mitä sieltä löytyikään. En tiedä, millä ne olivat venäläisiä tullimiehiä tottuneet lahjomaan ja varomattomiksi tulleet, mutta härmäläistä kollegaa ne eivät onnistuisi sumuttamaan. Eikä varsinkaan meikähurttaa.

Saman tien mulla oli hampaissani huumepussukka täynnä priimaluokan ganjaa, oisko ollut peräti aitoa afgaa. No, Jokinen pisti ne igorit siinä samassa makaamaan asfaltille ja käsiraudat tassuihin.

Mä ehkä vähän liian innokkaasti roudasin sitä pussukkaa hampaissani, sillä mä onnistuin jotenkin puraisemaan muoviin reiän, seurauksena että siitä levyn muotoon puserretusta ganjabiitistä irtos mun suuhuni, ja mä pöhkö menin nielaisemaan siitä aika palan. Nälkä kun siihen kellonaikaan jo kurni vatsassa.

Jokinen huomas heti, mitä oli tapahtunut ja syöksy mun luokse samalla, kun jätti muut kytät huolehtimaan niistä gangstereista. Mä aloin olla siinä samassa tosi kipee, mun vatsa kääntyi ympäri, mä ulvahdin ja heitin kunnon laatat siihen asfaltille. Ei saakeli, mä olin ihan töttöröö. Mä olin ilmeisesti pyörähtänyt siihen tantereeseen ketarat kohti taivasta, mutta varsinaisia muistikuvia mulla ei asiasta ole.

Mut oli kai saman tien viety eläinlääkärin pakeille, mutta siinä vaiheessa mä olin niin kanttuvei, ettei mitään jakoa. Mä muistan vain sen, että mä leijuin keskellä jotain kauniita värejä ja kuulin ihaninta musiikkia, mitä korviini oli koskaan kantautunut enkä koskaan olisi halunnut palata takaisin maan päälle ja omaan koiran elämääni.

Vähitellen kuitenkin mun tassut palasi kiinni tantereeseen ja mä toivuin eläinsuojassa, missä konstaapeli Virtanen kävi mua päivittäin tsiigaamassa huolestunut ilme sievillä kasvoillaan.

Päällystö katsoi eläinlääkärin lausunnon saatuaan, että mä olin sairasloman jälkeen taas tarpeeksi terve palaamaan takaisin palvelukseen, mutta ne ei tajunnu, että jotain oli oleellisesti muuttunut. Kun kerran on saanut maistaa palan taivasta, niin siitä herkusta ei hevin luovu. Mä hoidin duunini niin kuin pitikin, mutta vaivihkaa mä söin aina tilaisuuden tullen kuormasta.

Joka kerta, kun maahan tuli jotain salakuljetettua kannabista, opiaatteja, psykedeelejä, mitä vaan, mä pidin huolen, että mä pääsin ottamaan omat maistiaiset. Opin omin lupineni hiippailemaan takavarikoitujen aineiden varastolle haistelemaan ja maistelemaan. Ennen pitkää mä olin ihan tillin tallin työaikanani, mutta hoidin duunini niin hyvin, ettei kukaan huomannut mitään. Tai niinhän alkkikset ja nistit aina kuvittelee. Toleranssi kasvaa pikku hiljaa ja lopulta ei pysty olemaan hetkeäkään ilman fiksejä.

No, tietysti mä lopulta kärähdin, kun mulla vaan seiso silmät päässä eikä huumemuulien narauttamisesta enää tullut yhtään mitään. Mä olin varmaan kaikille hirvee pettymys. Virtanenkin katto mua vaan surullisesti näteillä silmillään, joille mä sain jättää haikeat jäähyväiset, kun yks kaunis päivä mut tylysti vaan irtisanottiin.

Ei mua kuitenkaan heitteille jätetty, vaan mä pääsin vieroitukseen. Eläinlääkärit vaan oli aika ihmeissään, kun mun kaltaista tapausta ei ollut ennen tullut vastaan. Korvaushoitojen, AA-kerhon ja 12 askeleen ohjelman kautta mä lopulta pääsin kuiville, mistä mä kiitän korkeinta Canis Lupusta tuolla yläkerrassa. No, lyhyestä virsi kaunis, työelämään mä en enää palannu. Vaan mikäs tässä on ollessa, täällä palvelutalossa loikoillessa. Että ottakaa pennut opiksenne, älkääkä työntäkö niitä pikku kuonojanne aivan joka paikkaan.

Aakkosjengi

”Temppelipyramidien juurelle rakennetuilla pallokentillä uusinnettiin manalan ja tuonelan myyttistä kamppailua. Pelin päätteeksi hävinnyt joukkue uhrattiin pyramidin huipulla jumalille, jotta nämä saivat elinvoimaa maailman ylläpitämiseksi.”

Jäbät

Oli yksi niitä myöhäiskesän öitä, jolloin lämpö vielä viipyi ilmassa, mutta saattoi aavistaa syksyn koleuden. Kalpea valonkajastus ei enää viihtynyt horisontissa kuten kuukautta aikaisemmin. 

Katu nukkui lukuun ottamatta jonkun kulmakuppilan rikkinäistä neonvaloa, joka räpsyi levottomasti. Yksinäinen kalalokki oli pysähtynyt nauttimaan herkkuateriaa, puoliksi syötyä hampurilaista joka lojui käärepaperissaan asfaltille viskattuna. Sitten lokki jähmettyi hetkeksi. 

Jossain kadun päässä se erotti nyt neljä hahmoa, yhden keskimittaisen, kaksi pitkää ja yhden näitäkin vielä kookkaamman. Hahmot alkoivat vähitellen kasvaa lokin silmissä, kun ne lähestyivät aterioitsijaa. 

Lokki jatkoi herkutteluaan muina lintuina. Se oli tottunut näihin siivettömiin isokokoisiin hölmöihin. Niiltä saattoi kauniina kesäpäivänä napata makupalan suoraan kädestä. Piti vain uskaltautua tekemään rohkea ilmasukellus alas taivaalta kohti torikahvilan terassipöytiä. Se ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että saisi yhdeltä näistä kaksilahkeisista kipeän potkun suoraan kylkeensä kalliista merkkilenkkarista. 

Lokki rääkäisi kauhusta, syöksyi yläilmoihin ja jätti ateriansa sikseen jonkun kilpailevan siivekkään saaliiksi. Potkaisija virnisti ilkeästi ja kääntyi nyrkit ojossa kohti yhtä seuralaisistaan.

”Haluuks käkättimeen?” Alfa kysyi Cisseltä suu edelleenkin virneessä. Cisse nosti omat nyrkkinsä suojakseen, sylkäisi nuuskamällin pois huulensa alta ja virnisti takaisin: ”Anna tulla vaan, urpo. Emmä sua pelkää.”

Seurasi improvisoitu leikkinyrkkeilyottelu, kun poikien käpälät vain viuhuivat ilmassa kohti toistensa leukaperiä näiden yrittäessä parhaansa mukaan jäljitellä ottelijoita, joita he olivat nähneet televisiossa.

Lopulta Alfan oli pakko nauraa: ”Mitä sä oikeen huidot? Eiks äijä osaa ees tapella?” Cisse ymmärsi, kuinka huvittavalta heidän viuhtomisensa näyttäisi sille, joka nyrkkeilyn säännöistä jotain oikeasti ymmärtäisikin. 

Nyrkkeilijä tai ei, Cisse oli entinen urheilijanuori. Entinen ihannevävy, olisi myös voinut sanoa. Hänellä oli vaaleanruskeat lyhyeksi leikatut hiukset. Lapsena ne olivat olleet aivan vaaleat, mutta tummentuneet iän myötä. Atleettisesta ruumiinrakenteesta oli hyötyä silloin, kun piti kiivetä ylös verkkoaitoja, heilauttaa itsensä sisään jostain avoimesta tuuletusikkunasta tai sännätä pakoon kyttiä.

Cisse huikkasi Alfalle: ”Okei, tää on ihan lapsellista. Aargh, nyt mä kaadun kanveesiin.” Sitten hän suoritti teatraalisen valeputoamisen suoraan katuun, johon jäi tyrmättyä esittäen lojumaan selälleen.

Deksteri nosti Alfan oikean käden ilmaan kuin nyrkkeilytuomari julistaen näkymättömälle yleisölle: ”Ja Alfa on nyrkkeilyn uusi raskaansarjan maailmanmestari!” Cisse ponnahti ketterästi ylös asfaltilta ja totesi virnistäen: ”Meinaat kai alipainosten läpänheiton maakuntasarjaa.”

Alfa oli jo unohtanut koko hevosenleikin. Hänen kasvoilleen palasi tuima ilme. Tummine hiuksineen hän antoi vaikutelman nuoresta intiaanista. Joskus häntä oli haukuttu mustalaiseksikin. Alfa oli antanut haukkujien maistaa nyrkkiä, minkä jälkeen hän oli enimmäkseen saanut kulkea rauhassa kaupungilla.

Hän viittoi muille kädellään suuntaa yhtä hämärästi valaistua kujaa kohti: ”Hei, tänne päin. Nyt joka äijä naama umpeen. Joku känniläinen viel’ kuulee meiät.” 

Jengin viimeisin kiinnitys, Ben, oli saanut kadulla pelottavan maineen. Kovimmatkin perääntyivät, kun tämä ihmisvuori vyöryi vastaan. Ben pystyi tappamaan miehen yhdellä nyrkiniskulla. Huhuttiin, että näin oli tapahtunutkin. Ristiriidassa maineen kanssa olivat lapsekkaat kerubimaiset kasvot. Benin paljaaksi ajettuun päähän oli ehtinyt nousta lyhyt sänki. Ben uskaltautui nyt puhumaan, joskaan Benin kokoiselta tuskin olisi uskallusta esiin tarvinnut maanitella: ”No, jos joku kuulee, me vedetään sitä pataan, häh häh.”

”Turpa kiinni!” Alfa kivahti ärsyyntyneenä, kuten yleensäkin Benin erehtyessä avaamaan suunsa.

”Joo, turpa kiinni, idiootti”, Deksteri uskaltautui säestämään Alfan auktoriteetin suojasta. Hänen vaaleat hiuksensa oli tarkasti muotoiltu geelillä kiilamaiseksi keoksi päälaelle. Deksterillä oli herkästi hymyyn leviävä virheetön hammasrivi.

Cisse ehätti väliin ennen kuin sananvaihto muuttuisi tavalliseksi suunsoitoksi: ”Miten me päästään sinne sisään? Eiks siel’ oo hälytyslaitteet ja kaikki? Ja millä me se ovi murretaan? Mä oon semisti hoo moilasena ny.”

Virne palasi taas Alfan kasvoille. Hän otti merkkiverkkareidensa taskusta taitellun paperiarkin, avasi sen ja näytti Cisselle: ”Me mitään murreta. Tsiigaas Cisse vähän, mitä mul’ täs on.”

Cisse vilkaisi lappua nopeasti eikä ollut vakuuttunut: ”Mikä toi ny sit’ on? Paperinpala, jossa on numeroita. Lottokupongillako me se ovi muka väännetään auki?”

”No, ei pelkkä paperinpala, dille”, Alfa ärähti.

”Mutsis oli dille, kun sua teki”, Cisse heitti takaisin. Nyt Alfan kasvoille nousi uhkaava ilme: ”Hei, älä sä puhu mitään mun mutsista tai mä vedän sun purukaluston niin uuteen uskoon, et’ sä saat hankkii sen lottovoiton ihan vaan sun implantteja varten.”

”Sori, Alfa”, Cisse sanoi nolona. Alfa vaikutti hyväksyvän Cissen anteeksipyydön ja selvensi: ”No, mun frendi Jake on päivisin duunis siel’ Hannikaisel. Siltä mä tän paprun sain.”

”Aha! Jes! Sittenhän tää keissi onkin silkkaa pässinlihaa”, Cisselle valkeni. 

Ben oli tapansa mukaan pihalla kuin lumiukko: ”Hei jätkät, mikä toi lottojuttu ny oikein on? Eiks meidän pitänyt tehä keikka johonki putiikkiin eikä mitään lottokuponkeja täytellä? Emmä oo koskaan saanu ku kaks oikeen.” Alfa, Cisse ja Deksteri räjähtivät yhtenä miehenä nauruun.

Benin kasvoille nousi niin syvä puna, että Cisse katsoi parhaaksi vääntää rautalangasta kuten Benin kanssa oli tavallista: ”Ei, ku tää on tietysti Hannikaisen kassakaapin numeroyhdistelmä. Ja murtohälyttimen sulkukoodi. Jake kaivoi nää jostain äijän jemmasta, vai?” Cisse osoitti sanansa Alfalle.

”Joo, sit’ se vielä sano, että äijä pitää takaoven vara-avainta ovenkarmin alle piilotettuna. Ei hyvää päivää. Tehän voitte Ben lyödä ny viisaat päänne yhteen Hannikaisen kanssa ja perustaa ihan oman Mensan alajaoston”, Alfa virnuili. 

Ben jatkoi vanhaan malliin: ”Niin minkä Menskan? Nää teidän jutut alkaa, jätkät, mennä vähän yli hilseen.”

Alfa huokaisi mielessään, mutta tyytyi tokaisemaan: ”Osta sit’ hilseshampoota äläkä itke. Nyt äijät iho umpeen. Tossa se ovi on. Joka jätkä vetää täs kohas hanskat käteen, ettei tuu sormenjälkii.” Pojat olivat tulleet nyt liikkeen takaovelle ja tekivät työtä käskettyä.

Postiluukussa luki teksti ”Hannikainen Impo t-Export”. (Sanan piti olla ”Import”, mutta yksi ”r” oli pudonnut pois.) He pälyilivät ympärilleen mahdollisten silminnäkijöiden varalta, mutta kuja oli täysin autio ja takaovi oli vielä sopivasti hämärässä katveessa, joten vähänkin kauempaa tarkkaileva ei välttämättä erottaisi mitään liikettä.

Deksteri näytti taskulampulla valoa. Pian metallisen ovenkarmin ja kiviseinän välistä löytyi jonkinlainen syvennys, jota Alfa ronklasi hetken aikaa. Cisse kuiskasi: ”Löysit sä avaimen?” Alfa piteli nyt kömpelösti Abloy-avainta keinonahkaisten hansikkaiden verhoamisssa sormissaan. ”Joo, täs se mulla on kädes. Ai saakeli, yhtä hyvin vois olla nyrkkeilyhanskat handuissa. Ja seesam aukenee – näin!”

Alfa väänsi avainta lukossa. Ovea sai nykiä hieman, mutta se alkoi hiljalleen raottua. Sitten hän vilkaisi jättiä, joka oli aukaisemaisillaan suunsa: ”Joo, Ben, älä sä sano yhtään mitään. Jää sä vaan siihen ovelle kytikseen ja mäjäytä luuvitosel’ päin näköö, jos joku tulee.”

Ben totteli kiltisti ja jäi seisomaan oven eteen valppaana kuin vasikan kokoinen vahtikoira, joka näytti ystävälliseltä mutta pystyi repimään hampaillaan murtovarkaan kappaleiksi.

Alfa viittoi muille: ”Mennään me jätkät sisään. Mä hoitelen murtohälyttimen.” Alfa, Cisse ja Deksteri hiipivät pimeyteen. Oltiin jonkinlaisessa varastotilassa, joka oli yllättävän suuri siihen verrattuna, miten vaatimattomalta liike näytti ulkoa. Ilma tuntui pölyiseltä ja tunkkaiselta, tuoksui vanhalle puulle ja tervalle.

Ruostetäplien läikittämiin metallihyllyihin tungetut pahvilaatikoiden röykkiöt kohosivat seinillä. Deksterin taskulampun valokiila tanssi laatikoiden yllä. Niissä oli huolintaliikkeiden ja tullin merkintöjä ympäri maailmaa. Seinällä oli muinainen tyttökalenteri. Likaisenharmaalla betonilattialla lojui yksinäinen pumppukärry, työkaluja ja kaikenlaista irtoromua.

Cisseä alkoi samassa naurattaa. Alfa huomasi tämän ja katsoi häntä ihmetellen. Cisse kysyi Alfalta: ”Ei vitsit, mist’ sä oikeen poimit ton Benin mukaan, Alfa? Jätkä on gorillan kokonen, ja hoksottimet suunnilleen samaa luokkaa.” 

Alfakin oli huvittunut: ”Hei dude, joku gorilla Korkeasaares vois viel’ vaikka loukkaantuu tosta! Mut’ on ihan hyvä olla tollanen kaappi messissä, jos esimerkiks kyttii tulis vastaan. Sitä paitsi Ben on ihan hauska tyyppi – tietämättään.”

Kaikki kolme virnuilivat tälle jutulle. Cisse pyyhkäisi sormellaan yhden laatikon kantta ja sanoi: ”Must’ jotenkin tuntuu, että täs lafkassa ei oo kukaan pyöriny päiväkausiin. Kattokaa ny, pölyä joka paikassa.”

Alfa muisti äkkiä jotakin: ”Ai niin, Jake sano että se Hannikainen on ny sairaalassa. Se on koomassa. Se ajo autokolarin. Et’ ainakaan se jäbä ei tuu häiritseen kesken kaiken.”

Cisse kurtisti kulmiaan: ”Häh? Ja vasta nyt sä ton sanot. Tää alkaa tuntuun joltain ruumiinryöstöltä.”

Alfa sanoi kyllästyneellä äänellä: ”Okei, ei jauheta skeidaa. Vilauta sitä taskulamppuu vähän tohon suuntaan, Deksteri. Ja bingo!”

Valokeila paljasti kaiken romun seasta nyt kolhiintuneen pienen kassakaapin. Deksteri huudahti innoissaan: ”Eisss! Avaat sä sen Alfa, vai?”

Cisse ehdotti: ”Jos mä vedän sen auki. Vippaaks sitä lappuu vähän tänne päin, bossi. Mun faijal’ on samanlainen kassakaappi himas. Äijä ei tiedä, et’ mä oon nyysiny siltä pikkusummii aina vähän välii, häh häh.” 

Deksteri hihitti: ”No, ilmankos sul’ Cisse onkin aina fyffee dokailuun.”

Alfa sanoi tiukasti: ”Okei, feidataan toi läpänheitto ny. Älä ny pelle huido sitä fikkarii pitkin seiniä!” Deksteri havahtui saman tien uneksimisestaan ja suuntasi lampun valokiilan takaisin kohti kassakaapin ovea. ”Sori”, hän sanoi nolona.

Cisse luki lappua ja pyöritti tottunein sormin kassakaapin nuppia vuoroin myötä-, vuoroin vastapäivään: ”Okei, ny aukee. Ei tsiisus, mikä toi on?” Cisse raotti hiljalleen teräsovea, kun he huomasivat kassakaapissa kuin vartiossa seisovan tumman hahmon. Se näytti aivan joltakin pieneltä mieheltä.

Alfa tönäisi Cissen sivuun kaapin luota: ”Pois tieltä! Tää on joku pysti. Ei tääl’ mitään fyrkkaa oo.” Cisse sanoi: ”Ota se ulos sieltä. Deksteri, valase sitä fikkarilla.”

Se tuntui raskaalta, kuin metallilta. Se oli jonkinlainen groteski hahmo, joka oli alaston lannevaatetta ja päässä olevaa rituaalipäähinettä lukuunottamatta. Silmät olivat kuin pyöreät linssit. Se näytti ajan patinoimalta ja kammottavalta.

Alfa sanoi: ”Tää on joku inkkarijutska”. 

”Siis mitä häh?” Cisse äimisteli. 

”Joo, joo. Meil’ näytettii näit’ maantiedos. Tälläset on jotain inkojen, mayojen tai atsteekkien pienoispatsaita.”

”Mä luulin, et’ sä vaan koisasit kaikki tunnit ennen ku maikat anto sulle fudut”. 

”Mä koisasinki, mut’ maantiedon tunneil’ mä pidin silmät ja korvat auki, ku näist’ oli juttuu.” Alfalla oli taas tuo ilme, jota Cisse oli oppinut varomaan.

Alfa jatkoi silmät loistaen: ”Ennen ku konkistadorit teki niistä selvää, niil’ oli viidakos kaikki pyramidit, kulta-aarteet sun muut. Sit’ niitten ihmisuhrijutut oli tosi jäätävii. Ylipapit vaan kisko jengiltä sydämet suoraan ulos rinnasta. Niinku Indiana Jones -leffois. Asiallist’ meininkii. Vitsit, mä olisin halunnu elää sillon.”

Cisse sanoi mietteliäänä: ”Sust’ Alfa löytyy aina uusii puolii. Toisaalta mä en oo kyl’ yhtään yllättyny”.

Deksteri kysyi: ”Mutta miks Hannikaisella on tällänen jemmattuna? Ja mistä se on sille tullu?”

Alfa sanoi: ”Jake puhu mulle jotain, et’ äijäl’ on jotain epämääräsii bisneksii tonne Etelä-Amerikan suuntaan. Toi patsas on jotenkin kulkeutunu Hannikaiselle sitä kautta. Jos tää on aito eikä mitään turistien matkamuistorihkamaa, niin tää on he-le-ve-tin arvokas”. 

”Mut’ mistä me voidaan tietää, onks se?” Cisse kysyi.

Alfa näytti päättäväiseltä ja sanoi: ”Ei me ny voidakaan, täs hikises mestas käkkiessä, mut’ otetaan vielä selvää. Ny työnnetään pysti muovikassiin ja lähetään kiitää. Deksteri, iske se kaapin ovi kii. Vaik’ sama se. Kyl’ Hannikainen näkee, et’ pysti on veke. Meinaan, jos se koskaan sieltä lasaretista kotiin pääsee.” 

Deksteri kysyi: ”Mut’ ei se mitään voi kytille ilmottaa, jos se patsas kerran on kuuma. Eihän, Alfa?” 

Alfa ei vastannut.

Alfa, Cisse ja Deksteri poistuivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Ben pönötti oven luona kuin paraskin vartiomies. Cisse sanoi: ”Okei, Ben, ei tarvi enää olla kytiksessä. Homma on selvä.”

Ben kysyi: ”Lähetääks me ny meneen?” 

Alfa tiuskaisi: ”Ei kun pystytetään teltta, leiriydytään tähän ja paistetaan makkaraa. Joo, me lähetään ny lätkiin ja vähän nopeesti sittenkin.”

Ben kysyi: ”Öö, siis kumpi?” 

Alfa mutisi itsekseen: ”Armoa…”  

Cisse kosketti kevyesti Benin massiivista olkapäätä ja sanoi:  ”Nyt juoksuks, Benkku. Tos on parin korttelin päässä silta. Kun päästään sinne, joka jätkä heittää hanskat sieltä alas.”

Päät katosivat huppujen alle. Uteliaita silmiä ja valvontakameroita oli kaikkialla.

Jake

He juoksivat. Yhtenä miehenä he paiskasivat halvat keinonahkahansikkaansa veteen. Jostain oikusta Deksteri oli käyttänyt perheenäitien taloustöihin tarkoitettuja kumihanskoja. Normaalisti tämä olisi herättänyt muissa yleistä kuittailua. Nyt ei ollut aikaa.

Benin raskaat askeleet tömisyttivät tannerta. Hän hikoili jo valtoimenaan, huohotti raskaasti ja voihkaisi muille: ”Siin’ oli sit’ se silta, mutta pitääks meidän painaa tällästä vauhtii? Emmä tällästä spurttii jaksa. Ihan oikeesti, hei.”

Cisse katsoi Beniä huolestuneena ja sanoi: ”Hei Alfa, Benkku saa kohta slaagin. Pysähdytään välillä. Istutaan vähäks aikaa tohon puistonpenkille. Ei täällä mitään kyttiä oo.”

Alfa oli harmistunut taas yhdestä hidasteesta matkalla ja huokaisi: ”Ootte te jätkät vellihousuja. Istutaan ny sitten. Pyydänks mä vielä puistotädin lukeen teille iltasadun?”

He istuivat graffitien peittämille penkeille hämärästi valaistun puistikon luona. Ben nojautui taaksepäin ja pyyhki hikeä otsalta, antoi hengityksen tasaantua hetken aikaa ja sanoi hilpeästi: ”Aah, vihdoinkin. Oottekste muuten huomannu, kuinka paljon yöilma on raikkaampaa ku päivällä? Ei oo pakokaasuja eikä semmosii.”

Alfa olisi voinut heittää tähän jotain paljon ilkeämpääkin, mutta Ben oli kuitenkin isompi, joten pientä rajaa kannatti pitää: ”Raikasta sulla on housuissas.” 

Alfa painoi peukalollaan Benin mahaa, joka oli melkoinen outokumpu ja sanoi happamasti: ”Safkaisit säkin Beni välillä muutakin kuin sitä iänikuista mäkkäriskeidaa. Eikä sitä muutenkaan tarttis ämpärikaupalla vetää. Niin et hengästyis niin helposti. ”

Nyt Alfa näki Benin ilmeen, joka oli kuin pikkulapsella, jolta oli äkkiä viety karkki pois: ”Hei, älä katto mua noin. Mitä, rupesitko sä pillittämään? Ei jumalauta.” 

Ben yritti peittää kasvonsa, etteivät muu näkisi. Cisse myös alkoi tuntea olonsa epämukavaksi, mutta painoi kevyesti kädellään Benin olkapäätä ja sanoi: ”Ei Alfa mitään pahaa tarkottanu, Ben. Hei. Se vaan on huolissaan sun terveydestä.”

Cisse tiesi, että todellisuudessa Alfaa tuskin olisi voinut vähemmän liikuttaa, mutta jotain piti sanoa ja tuo oli ensimmäinen asia, joka hänelle tuli mieleen. Ben pyyhki silmiään edelleen itkuisena ja sanoi: ”Mä tiedän… Te jätkät ootte parhaita frendejä, mitä mulla on koskaan ollu… Ensteks parhaita…”

Cisse tunsi olonsa nyt todella vaivautuneeksi, mutta kaivoi taskujaan ja ojensi jätille: ”Okei okei, Ben. Tossa on sulle nenäliina. Pyyhi nyt silmäs ja niistä nenäs.” Ben poimi nenäliinan, sitten töräytti kunnolla sieraimistaan liinaan. Alfaa oksetti. Hän sanoi Cisselle vaivihkaa: ”Se olis varmaan lohdutusbanaanin paikka.” Cisse painoi sormensa suunsa eteen: ”Hys!” 

Deksteri puuttui nyt puheeseen: ”Hei, mehän voitais vähän vilkaista sitä patsasta uudestaan. Täällä puistos näkeeki jotain. Että onks se tosiaan oikeesti arvokas, vai mitä?” Cisse sanoi: ”Sieltähän sen voi kaivaa ulos kassista.”

Hän kaivoi kännykkänsä esiin: ”Mä tsekkaan luurilla netist’, onks siel’ tälläsii patsaita.” Sormet liukuivat hetken aikaa kosketusnäytöllä: ”Ei vitsit, tsiigatkaas tätä kuvaa. Sehän on meiän pysti. Materiaali, tuntomerkit… Ei tää mikään matkamuisto oo. Tää on aito atsteekkipatsas!”

”Hyvä läppä”, Alfa sanoi sarkastisesti, mutta tarttui kiinni Cissen puhelimeen. ”Anna mä tsiigaan kans. Täh? Totta se on. Ei, älä sä Ben koske siihen patsaaseen nakkisormillas. Hajotat sen vielä.”

Cisse henkäisi: ”Wau, mikä juttu!” Deksteri myötäili: ”Älä muuta sano.” Cissestä tuntui kuin hän olisi ollut humalassa tai polttanut paukut: ”En olis ikinä uskonut.” Alfankin täytyi myönnellä: ”En mäkään.”

Äkkiä Ben heräsi myös: ”Hei, joku tulee.” 

Cisse sähähti: ”Työntäkää se pysti piiloon!” 

Patsas katosi nopeasti Deksterin reppuun. Hän laski repun maahan jalkoihinsa, piti kuitenkin sitä jalkateriensä välissä tiukassa otteessa.

He näkivät tulijan kasvot. Alfa tunnisti tämän heti: ”Sehän on Jake. Mitä se täällä oikeen tekee? Ja miks se on paljain jaloin? Sen jalat on ihan veressä!”

Jake käveli heidän luokseen omituisen hoipertelevin askelein, kuin toista jalkaansa ontuen, sitten osoitti sanansa, ei kenellekään erityisesti: ”Hyvä, että mä löysin jätkät teidät”. Alfa oli ihmeissään. Jake oli viimeinen ihminen, jonka hän oli odottanut näkevänsä tässä paikassa, tähän aikaan.

”Mikä ny on? Eiks me sovittu, et’ sulle tulee sit’ omat provikat siitä Hannikaisen putiikin keikasta?”

Jake sanoi väsyneellä äänellä: ”Ei sen ny väliä. Mä tuun just sairaalasta. Hannikainen on kuollu.”

”Hä?” Alfa sai vain ulos suustaan. Jake huokaisi ja jatkoi: ”Se ehti tulla vähäks aikaa tajuihinsa. Se puhu ihan sekavia, mut’ mä tajusin sen jutuista sen verran, että se sano olevansa kirottu. Ja kaikki johtu siitä patsaasta sen kassakaapissa. Että siinä patsaassa on joku kirous.”

Cisse puuttui nyt sananvaihtoon: ”Mitä sä oikeen puhut?”

Jake siristeli väsyneitä silmiään ja hieroi hieman ohimoitaan sormillaan: ”No, se oli roudannu sen patsaan jostain hevon kuusesta. Kuulemma jengiä, jolla se patsas oli ollu, on kuollu tai joutunu onnettomuuksiin eikä kukaan tiedä, miks. Ette kai te ottanu sitä patsasta mukaan?”

Alfa oli tottunut puhumaan itsensä pois pinteestä ja valehteli automaattisesti: ”E-ei, me jätettiin se sinne kassakaappiin.”

Jake näytti helpottuneelta: ”Hyvä. Mun ei ois ikinä pitäny antaa sulle niitä koodeja, mut’ mä pääsin selville siitä pystistä vasta tänään. Must’ tuntuu, et’ mäkin olin siel’ duunis liian kauan sen patsaan läheisyydessä.”

Alfa sanoi: ”Sähän puhut niinku se ois joku radioaktiivinen.” Jake vastasi poissaolevasti: ”Emmä muuta tiedä kuin, että viime aikoina mä oon nähny ihan ihme unia ja mullekin on tapahtunut outoja juttuja. Mun on ny pakko mennä.”  

Alfa vilkaisi maahan ja kysyi Jakelta: ”Mitä sun jaloille on tapahtunu? Oot sä loukannu ittes?” 

Jake jatkoi edelleenkin kuin hänen sanomisissaan tai koko tilanteessa ei olisi ollut yhtään mitään arkipäiväisestä poikkeavaa: ”Mä tuun suoraan sairaalalta. Mä oon kävelly koko matkan. Mun kengille varmaan tapahtu jotain siinä reissulla.”

Alfa ei ollut uskoa korviaan: ”Mut’ sieltä sairaalalta on tänne varmaan jotain viiskyt kilsaa!”

Jake sopersi nopeasti: ”Mä en tiedä, mitä tapahtu. Mä meen ny. Moi.”

He eivät yrittäneetkään estellä Jakea, kun tämä alkoi vaivalloisesti ontua paikalta pois, paljaat jalat ja Jaken housutkin jo osittain kuivuneen veren ja lian tahrimina. Cisse ajatteli kaikkia jalkakäytävälle särjettyjä pulloja, asfalttia, soraa, hiekkaa jota Jaken matkalla oli ollut. Jakella täytyi olla tunto poissa jaloista.

He katselivat kunnes Jake oli hävinnyt kokonaan näkyvistä, sitten Cisse uskaltautui puhumaan: ”Mikä helvetin juttu toi oikeen oli? Onks toi sun frendi ihan hei-hei?” Alfa oli aivan ällikällä lyöty, mikä oli hänelle täysin poikkeavaa: ”Emmä tajuu. Emmä koskaan oo nähny sitä tollasena. Ihan hämärää.”

Deksteri kysyi: ”Mistä vitun kirouksesta se oikeen puhu?” Ben sai myös suunsa auki: ”Mua pelottaa.” Tilanne ei olisi voinut olla absurdimpi. Kaksimetrinen ihmisvuori oli kuin säikähtänyt pikkupoika. 

Alfa kokosi nyt itsensä ja sähähti: ”Älä jumalauta ala taas vollottaa. Kuulitsä? Onks kaikki tullu ihan hulluiks, häh? Uskottekste muka johonkin kirouksiin? Niinku horrorileffoissa? Toi on niin bullshittia, ettei mitään rajaa. Joku on kehittäny hyvän stoorin, et’ siitä pystistä vois pyytää enemmän fyffendaalia. Ettekste tajuu, et’ tommonen on pelkkä markkinakikka? Ei se kirous mistään pystistä tuu! Ihmiset kiroaa itte ittensä!”

Cisse sanoi: ”Emmä tiedä muuta, ku että toi inkkaripatsas on niin kuuma, et’ sitä ei saada kellekään järjissään olevalle luukuttajalle. Miten sä tosta muka saat rahat pois, hä?”

”Älä sä siitä huolehdi. Mul’ on omat kanavat, joiden kautta toi varmasti menee.”

Cisse alkoi ärsyyntyä: ”Kanavat ja kanavat. Niinku missä?”

”No, se taas ei kuulu sulle. Sitä paitsi mä oon tän jengin pomo, älä sä unohda sitä.”

Cisse sanoi: ”En varmasti, kun sä julistat sitä noin viidentoista mintsan välein.”

Deksteri puuttui nyt puheeseen, yritti tapansa mukaan sovitella: ”Jätkät hei. Eiks meidän kannattas lähtee jonnekin veke täält’ puistost’? Tiedä, mitä jengiä täällä pyörii. Ei ainakaan jäädä tänne kinaamaan.”

Ben kysyi toiveikkaana: ”Eiks me voitas mennä skruudaamaan johonkin snägärille?”

Alfa ei ollut yllättynyt Benin kysymyksestä: ”Onks sulla Beni koskaan mitään muuta mielessä kuin safka tai turpaanvetäminen?”

Deksteri virnisti: ”Mul’ on, mutta en mä teille jätkille kerro, mitä.” Hän teki samalla lanteillaan rivon eleen.

Cisse nauroi: ”Häh häh! Äijä on ihan pervo.”

Alfa kivahti: ”Dorkat! Hei, mä luulen, että kyttäauto vilahti tuolla. Let’s go! Mä tiedän yhden paikan tos ihan lähistöllä, mihin voidaan mennä.”

Cisse sanoi: ”Okei, tsekataan sit’ se mesta.”

Heidän silmänsä tosiaan erottivat nyt poliisin partioauton kauempana kadulla. He eivät voineet tietää, oliko joku huomannut epämääräistä liikettä Hannikaisen liikkeen luona ja soittanut poliisit. Cisse ei kyllä uskonut tähän. Paras kuitenkin pysyä varuillaan.

He vaelsivat ääneti. Deksteri tasapainoili sporakiskon päällä. Kaupunki oli täynnä samanlaisia nuoria sällejä lippalakeissa, merkkihuppareissa, reisitaskuhousuissa ja lenkkareissa, reput selässä. Kukaan ulkopuolinen ei voinut sanoa, millä asialla he liikkuivat. Kukaan ei kiinnittäisi heihin erityistä huomiota.

Sillä suunnalla kadut olivat yhtä jatkuvaa työmaata. Joka paikassa nousi väliaikaisia rauta-aitoja, jotka reunustivat monttuja ja kaivantoja. Kaikkialla oli pystyssä tai kumollaan olevia huomiokeiloja keltapunaisine mehiläisraitoineen.

He tallasivat tiukan tasaiseksi jyrättyä soraa, näkivät yksinäisiä minikaivureita ja työmaaparakkeja, vanerilta tuoksuvia kävelytunneleita muovihuppuun käärittyjen rakennusten juurella. Se oli yhtä ja samaa teräsbetonista ja lasista tehtyä hirviötä.

Kaupunginisät ja grynderit olivat kähmineet kabineteissa konjakkilasin ääressä. Näiden yhteisillä päätöksillä hirviö valtasi yhä uusia kortteleita, entisiä parkkipaikkoja, jättömaita ja rantoja.

He näkivät hoippuvia humalaisia. He näkivät narkkareita, jotka olivat kiertäneet katuja päiväkausia nukkumatta ja joiden silmät pälyilivät tyhjinä jostain hupun alta. He näkivät kadunkulmissa päivystäviä prostituoituja väijymässä lihavia pukumiehiä, joilla oli liikaa viinaa päässä ja liikaa rahaa lompakoissa. He näkivät siiderihumalaisia tyttöjä, jotka baari-illan jälkeen liki hysteerisinä kiljuivat yhtä katkeamatonta katkeraa huutoa poikaystävilleen. Kuukausia kestänyt paha olo, tyytymättömyys ja mustasukkaisuus purkautuivat hallitsemattomana itkuraivona.

Oli juhlittu. Kadulla lojui kasapäin ketsupin ja sinapin tahrimia käärepapereita, olutmäyräkoirien pahvikuoria, käytettyjä kondomeita, lyttyyn iskettyjä siideritölkkejä.

He näkivät kivijalkakauppoja, jotka mainostivat tarjousjauhelihaa. Sen Siwan, josta he olivat joskus juosseet karkuun olutpullojen kanssa. Pornokauppoja, joiden näyteikkunat oli häveliäästi peitetty, ja niiden kainalossa thai-hierontaa tarjoavia epämääräisiä kopperoita. Räikeillä jouluvaloilla koristeltuja kebab-pizzerioita. Rähjäisiä kulmabaareja. Pyörillä liikkuvia pikaruokakojuja.

Cisse muisti, kuinka alkuillasta heitä oli tullut vastaan vanha pariskunta, joka oli luonut pelokkaita silmäyksiä heidän jengiinsä. Alfa oli tyytyväisenä virnuillut näille, nauttinut pelosta jota herätti.

Hieman nuorempina he olivat ajelleet viikonloppuisin pillurallia keskustassa joku vanhempi kaveri kuskina ja huudelleet auton ikkunasta törkeyksiä ohikulkijoille, homotelleet ja muuta. Siinäkin oli kyse pelosta, jota he onnistuivat luomaan aroissa ohikulkijoissa, voiman tunteesta. Närkästyksestä puhumattakaan. 

He kävelivät pitkään vaihtamatta sanakaan kunnes Deksteri rikkoi hiljaisuuden: ”Hei jätkät, mä hiffasin just yhen jutun. Me ollaan Aakkosjengi.”

Cisse katsoi Deksteriä ihmeissään: ”Mist’ sä oikeen puhut?”

”Ettekste tajuu? Me ollaan Aakkosjengi! Alfa, Ben, Cisse ja Deksteri — A, B, C, D! Niinku muskettisoturit! Yks kaikkien, kaikki yhen puolesta!”

Deksteri tapitti muita ruskeilla nappisilmillään ja uhkui koiranpentumaista intoa oivalluksestaan.

Alfakin hiffasi nyt: ”Joo, mä oon kans nähny sen leffan. Eiks se ollu se, mis ne tappelee inkkareita vastaan preerialla?”

Ben kysyi: ”Mikä muskari?”

Jojo

Massiivisen kerrostalon juurelle oli asetettu valonheittimiä. Niistä nousi taivasta kohti kapeita valopylväitä, jotka nuolivat talon tummaa betonirunkoa. Huipulla heidän silmänsä erotti suuren lasiseinäisen kattoterassin, jossa tälläkin hetkellä paloivat siniset ja punaiset loistevalot. Jonkin matkan päässä seisoi kolme muuta identtistä taloa. Syvennyksessä olevalle sisäpihalle oli rakennettu parkkipaikka, jonne pääsi ajoluiskaa myöten. Sisäpihan katutasossa oli myös valintamyymälä, joka palveli tornitalojen asukkaita. Se oli kuin omavarainen maailma, josta ei halutessaan tarvinnut ollenkaan poistua, futuristinen teräsbetoniparatiisi nousukkaille ja uusrikkaille.

He olivat saapuneet pramean tornitalon aulaan. Täällä tuoksui uudelle, ei haissut kuivunut virtsa. Täällä ei ollut seiniä töhritty graffiteilla tai kärvennetty muovisia valokatkaisijoita sytkärillä kuten lähiöiden vuokrakasarmeissa.

Cisse katseli ympärilleen ihmeissään: ”Mikä talo tää oikeen on? Näyttää, että täällä asuu jengiä, jolla on vähän paremmin fyrkkaa. Miten sulla tänne on avain?”

Alfa sanoi: ”Älä kysele. Mennään viidenteentoista kerrokseen. Tulkaa ny tänne hissiin. Tulkaa, tulkaa.”

He astuivat epäröiden sisään. Terästä ja kromia, oranssit numerot kasvoivat nopeasti mustalla LED-näytöllä, korvissa tuntui paine, huimasi.

Jengiläiset astuivat ulos hissistä rappukäytävään, jota varjostivat jonkun eksoottisen koristekasvin jättimäiset lehdet. Alfa avasi yhden asuinhuoneiston oven avaimellaan.

Cisse kysyi: ”Mitä helvettiä, onks sulla siis joku yleisavain tänne?”

”Ja ovessa on sama sukunimi ku sulla”, Deksteri ehätti lisäämään.

Alfa ivaili: ”No, terävä havainto, hei. Tää on, urpot, mun oma avain. Älkää pitäkö tollasta möykkää. Naapurit herää. Jättäkää kengät siihen eteiseen. Ben, ei sinne! Mennään tonne keittiöön. Mä duunaan jotain safkaa meille.”

He katselivat ympärilleen kuin maalaismoukat Versaillesin palatsissa.

Kalliin näköisiä huonekaluja, arvokkaalta näyttäviä tauluja seinällä. Kirjahyllyssä ei kuitenkaan ollut kirjoja.

Cisse sanoi: ”No, ny mä oon kerrankin sanaton. Täähän on luksusluokan lukaali. Mikä on oikeen homman nimi?”

Hän tajusi, etteivät he oikeastaan tienneet toisistaan juurikaan mitään, vaikka olivat jo melko kauan kulkeneet yhdessä rötöstelemässä. Pelkästä hengailusta se oli alkanut. Aina puhuttiin vain kaikesta muusta kuin omista perheistä: autoista, musiikista, lätkästä, gimmoista. Ei koskaan isistä ja äideistä, mummoista ja vaareista. Se oli kuin ääneen lausumaton sääntö.

Alfa sanoi: ”Tää on mun porukoiden kämppä. Tai oikeestaan mutsi vaan asuu tässä, kun faija lähti nosteleen muutama vuosi sitten. Se on ny jonkun about mun ikäsen kimman kans, hyi helvetti.” Alfan kasvoilla oli inhoa. 

Hän jatkoi: ”Mutsilla on myös joku uus hoito. Se on yleensä sen jätkän luona, joten mä budjaan täällä sillon. Tääl’ on poreallas, sauna, 84 tuuman 4K-tv ja kotiteatteri, espressokone, alhaalla autotallissa Ferrari, kaikki herkut”, Alfa luetteli. 

Cisse tunsi itsessään kateuden piston. Oli hänen isälläänkin rahaa, mutta sillä ei sopinut leveillä. Heidän perheessään oli eletty varsin vaatimattomasti, etenkin silloin kun hän oli ollut lapsi. Piti säästää, piti laittaa talteen pahan päivän varalle. Isä muisti aina mainita, kuinka oli aloittanut tyhjästä ja vasta kovalla työllä päässyt vaurauteen käsiksi. Se saattoi livetä käsistä milloin tahansa. Tuhlailu oli suurin synti.

Deksteri oli jo ehtinyt katsastamaan paikat: ”Hei kundit, tulkaa tsiigaan tänne parvekkeelle, mitkä näköalat täältä on! Koko kaupunki näkyy. Jos täältä tippuis alas, kokoon sais kerätä pinseteillä.”

Cisse sanoi: ”Yläfemma! Kuka rulettaa?”

Kämmenet läiskähtivät yhteen. Kaikki huusivat: ”Aakkosjengi!”

Alfa sanoi: ”Ottakaa sielt’ jääkaapist bissee ja painakaa puuta, mut’ älkää kaatako sohvalle. Mä katon sillaikaa meille jotain mättöö.” Hän painui keittiöön ja puuhaili siellä jonkin aikaa. Mikroaaltouuni surisi. Ilmaan alkoi levitä herkullinen tuoksu.

Cisse ei edelleenkään ollut uskoa tapahtunutta todeksi: ”Tää on ihan tajuton juttu.”

Alfa kantoi tarjotinta: ”Siin’ on ny lihaa, kalaa, pastaa, vegee. Vetäkää naamariin.” Tuntui oudolta nähdä Alfa esittämässä kokkia ja illan isäntää. Cisse tajusi, että sekin oli osa roolia.

Beniä etenkään ei tarvinnut käskeä kahdesti. Jengiläiset ryhtyivät nälkäisinä syömään. 

He söivät juhlallisen hiljaisuuden vallassa, Deksteri ja Ben vieläkin arastellen ylellistä asuntoa. Suupalojen välissä Cisse lopulta puhui: ”Yhtä juttuu mä en tajuu. Sun porukoil’ on fyrkkaa, ja ne varmasti antaa sitä sullekin. Miks sä sitten roikut meidän kanssa tekemässä murtoja ja keikkaamassa toimistoja? Eihän sun tarttis. Sä voisit vaan ajella sun Ferrarilla kaikki päivät.”

Alfa sanoi: ”Kai sitä vaan haluu jotain jännitystä elämään.”

Cisse sanoi närkästyneenä: ”’Jännitystä elämään!’ Siis mikä…?”

Alfa vastasi kysymyksellä: ”Sä sanoit, että on sunkin faijalla rahaa. Miks sä sitten ite roikut mukana?”

Cisse sanoi mietteliäästi: ”No, se on monimutkanen juttu. Kai.”

Alfa heitti pallon takaisin: ”Sama täällä sitten. Kai.”

Ruokasalissa oli hetken aikaa vaivautunut tunnelma kunnes Deksteri sanoi äkkiä: ”Hei, mikä ääni toi oli? Onks täällä joku muukin?”

Makuuhuoneen ovi avautui ja sieltä astui nainen, jonka ikää Cissen oli vaikeaa arvioida. Naisella oli samanlaiset korkeat poskipäät kuin Alfalla, silmissä sama tuima ja alati tutkiva ilme. Värjätyt hiukset hehkuivat punertavan ruskeina ja niissä oli vaaleita raitoja. Korvissa roikkuivat raskaat korut. Ilmassa leijui kalliin hajuveden tuoksu. Naisen olemuksessa oli jotakin sellaista, että mieluiten Cisse olisi juossut vain karkuun.

Nainen puhui käheällä äänellä: ”Mitäs mekkalaa täällä oikein pidetään? Mä olin just nukkumassa, mutta mä heräsin meteliin.”

Cissestä tämä ei kuitenkaan näyttänyt aivan vasta heränneeltä. Oli ainakin ehtinyt kohentaa meikkiään ja hiuksiaan, ja näytti muutenkin tummassa leningissään ja valkoisessa silkkipuserossaan hieman liian huolitellulta.

Ilmeestään päätellen Alfa ei ollut ollenkaan mielissään tästä keskeytyksestä: ”Mitä, et sä ollukaan Rogerilla?”

Nainen sanoi: ”Ei se ollu kotona. Ties minkä halvan hempukan perässä se jätkä tälläkin hetkellä viilettää tukka putkella. Tai sitten se taas kiitää muuten vaan ihan kuutamolla.”

Cissestä tuntui, kun nainen olisi esittänyt koko ajan jonkinlaista roolia. Kaikki, mitä tämä sanoi, oli jonkinlaisia hyvin harjoiteltuja vuorosanoja.

Alfa sanoi: ”Onks se taas saanu jostain piriä? Voi ei.”

Nainen kaatoi itselleen paukun pöydällä olevasta karahvista. Sitten tämän silmäripset rävähtivät ammolleen. Nainen henkäisi teatraalisesti ja avasi samalla muka-hämmästyneesti suunsa, nosti kätensä sen eteen punaiset kynnet kohti kattoa sojottaen ja sanoi hyvin harjoitellun yllättyneellä äänellä: ”Ai niin, mutta enhän mä ole ees esitelly itseäni sun frendeille. Moi kaikki, mä oon Jojo. Mä en tiennytkään, Aleksanteri, että sulla on näin salskeita kavereita.”

Cisse ei tiennyt, miten päin olla, kun Jojo käänsi huomionsa häneen, katsoi silmät siristellen kuin kissalla ja kysyi: ”Onks tällä komealla nuorella miehellä jo tyttöystävä?”

Cisse oli menettää täysin pasmansa. Herätys, se on kaverin mutsi!

Cisse ojensi vaistomaisesti kätensä ja sopersi: ”Öö, mä oon Christer, mut’ mua sanotaan Cisseks.”

Jojo tarttui hajamielisesti Cissen käteen, mutta hänen kissansilmänsä olivat jo seuraavassa kohteessa: ”Ja tää pikku kaverikin on ihan syötävä, vaikkei ookaan yhtä pitkä kuin frendinsä. Oikee taskuadonis.”

Deksteri ei ollut tilanteesta ollenkaan yhtä hämmentynyt kuin Cisse. Tämän ruskeat nappisilmät suorastaan sädehtivät ja hän hymyili leveästi naiselle: ”Deksteri vaan. Sä et oo Alfa kertonu, että sul’ on näin nätti sisko.”

Jojo painoi nyt häveliäästi kätensä poskelleen kuin punastumista esittäen ja kikatti kuin teinityttö: ”’Sisko’! Hih hih!”

Alfa sanoi väsyneesti kuin olisi nähnyt tämän kohtauksen aikaisemminkin: ”Mutsi, älä viitti. Ootsä dokannu tänään?”

Jojo ei ollut välittävinäänkään ja sanoi: ”En mä tän drinkin lisäks mitään ole juonut… vielä. Mutta ehtiihän tässä laittaa bileet pystyyn, kun kerran saatiin näin komeaa seuraa.” 

Nyt Jojo iski silmänsä Beniin ja kokeili kädellään tämän hauista, joka oli normaalikokoisen miehen reiden paksuinen: ”Ja tää kaverihan tässä on ihan miehen kokonen!”

Ben punasteli puolestaan aivan oikeasti ja yritti saada sanoja ulos suustaan: ” Be-Ben. Siis nimi. Mun. Ööh… tota…”

Jojo ei ollut huomaavinaankaan Benin häkeltymistä ja sanoi:  ”Sä olet siis vahvaa, hiljasta tyyppiä. Just mies mun makuuni.”

Ben takelteli: ”Hiljanen. Juu. Siis…”

Tämä alkoi olla jo vähän liikaa. Alfa sanoi terävästi: ”Jätä, mutsi, mun frendit rauhaan. Kyl’ me kohta tästä lähetään.”

Jojo vastasi raukealla äänellä: ”Sä oot, Aleksanteri, aina niinku rautakangen nielly. Kerrankin kun sun vanhalla mutsillas olis jotakin hauskaa.”

Hymypoika Deksteri ehätti tähän: ”Ethän sä mikään vanha oo.”

Jojon ääni liki tihkui hunajaa, kun hän kutitti Deksterin leukaa ja sanoi:  ”Sä oot sulonen. Sun kaveris, Aleksanteri, on herrasmiehiä. Oisinpa mä osannu kasvattaa sutkin semmoseks.”

Alfa sanoi näreissään: ”Just joo.”

Jojo huomasi yhtäkkiä patsaan, joka pilkisti esiin pöydällä olevasta muovipussista ja tarttui siihen tiukalla otteella kuin saaliin kimppuun syöksyvä petolintu. Cisse pani merkille, että nyt nainen oli muuttunut kuin aivan eri ihmiseksi. ”Mikä tää on?” Jojo tiukkasi.

Alfa sanoi: ”Ei paljon mikään.”

Jojo kivahti: ”Älä valehtele mulle! Mä nään ihan omin silmin, että tää on joku antiikkiesine. Etkä sä tällästä huvin vuokses mukanas kanniskele. Mistä sä oot tän varastanu?”

Alfa yritti lepytellä: ”Mutsi…”

Jojo ei hellittänyt: ”Älä sä mutsittele, vaan vastaa, kun sulta kysytään! Mistä sä oot nyysiny tän?”

Cissestä ei ollut koskaan nähnyt Alfaa niin pelokkaana, kun tämä änkytti: ”En mä sitä oo nyysiny, se on…”

Jojo tarttui kiivaana kännykkäänsä ja sanoi: ”Okei, kun vastausta ei kerta tuu, mä soitan poliisin. Ehkä ne saat sut puhumaan.”

Hän oli jo näppäilemäisillään numeron, kun Alfa painoi äitinsä kättä kevyesti ja sanoi: ”Pistä se luuri pois, mutsi. Se on yhen Hannikaisen maahantuontifirmasta. Me vietiin se sieltä tänä iltana. Eikä se jätkä sen perään kysele. Sattuneesta syystä.” Alfa kuulosti pikkupojalta, joka oli pakotettu tunnustamaan särkeneensä ikkunan.

Jojo huudahti: ”Oma poika on varas! Ja niin hyvin kun me yritettiin sut sun isäs kanssa kasvattaa.” Cissen mielestä Jojon vuodatuksessa oli vähintään puolet esittämistä. Alfaan se tuntui tehoavan, sillä tämä painoi päänsä luimistellen hartioidensa väliin ja sanoi hiljaa: ”Älä ny viitti, hei. Ihan oikeesti.”

Jojo ei kuitenkaan vastannut, vaan tarkasteli patsasta ääneti, sitten sanoi: ”Tää on jotenkin kammottavan näkönen. Ihan käy kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Onks tää arvokaskin?”

”On se. Mittaamattoman.”

Jojo sanoi: ”Ja tän sä ajattelit salata omalta mutsiltas! Mutta okei, tehdään nyt näin. Todennäkösesti sä et löydä tälle Suomesta luukuttajaa, joka sais tän eteenpäin. Tää täytyy saada ulkomaille. Mä tunnen pari tyyppiä, jotka vois auttaa. Mutta mä haluan omat provikat tästä.”

Jojo mietti hetken, sitten jatkoi: ”Tää kämppä on paljon velkasempi kuin sä tiedätkään. Sun isästä, siitä paskiaisesta, ei oo mitään apua asiassa. Se törsää kaikki rahansa vaan siihen pikku lumppuun. Ja lisäks mulla on tällä hetkellä muitakin rahareikiä tukittavana. Miks te katotte mua noin?”

Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka oli nyt niskan päällä. Oli kuin jengiläiset olisivat olleet joukko koulupoikia, joille oli yhtäkkiä kerrottu, että heidän hurskas uskonnonopettajansa pyöritti paritusrinkiä.

Alfa katsoi äitiään kuin jotain muukalaista ja sanoi: ”Mä luulin, et’ mä tunnen sut. Kakskyt vuotta ja risat pitäs olla tarpeeks pitkä aika oppia tunteen. Mut’ ilmeisesti ei sit’ tarpeeks pitkä.”

Jojo ei jäänyt kauan miettimään vastaustaan: ”Hei c’mon. Me ollaan kumpikin aikusia ihmisiä ny.”

Hän osoitti kädellään hulppeaa asuntoa heidän ympärillään ja sanoi: ”Sä tiedät, että mä en seiso täällä päivät pääksytysten leipomassa pullaa. Mä tiedän, että mun lahjakas poika ei saa hankittua ittelleen ees peruskoulun päästötodistusta, vaan sekoilee hanttihommasta toiseen ja juoksee yöt pitkin kaupunkia tiirikan kanssa putsaamassa toimistoja.”

Alfa kiemurteli yhä vaikeana: ”Mutsi…”

Jojo kivahti: ”Mä en lopettanu vielä! Luuletsä, että mä olen sokee ja kuuro? Mä oon nähny omin silmin, että sä oot tehnyt huoneestas varaston kuumalle kamalle, jota sä et oo taatusti voittanu arpajaisissa.”

Alfan olisi tehnyt mieli vajota maanrakoon. Jojo sanoi päättäväisenä: ”Toistaiseksi mä en oo sanonu mitään, mutta se touhu loppuu nyt. Mä haluan oman osuuden tai mä meen puhumaan poliisille.”

Cisse puuttui nyt puheeseen: ”Hei Alfa, kuuntele vaan mutsias. Sitä paitsi, jos se tosiaan pystyy auttaan pystin myymisessä, niin kaikkihan me vaan voitetaan tässä.”

Alfasta tuntui kuin hänen kimppuunsa olisi käyty kaikilta rintamilta: ”Älä sä Cisse sekaannu tähän! Mun mutsiako sä nyt sit’ uskot, kun mulle sä sanoit, ettei pysti kelpaa kellekään?”

Jojo sanoi tyytyväisenä: ”Sun kaveris on, Aleksanteri, oikeessa. Mä pystyn auttamaan. Sitä paitsi mitäpä ei äiti oman poikansa eteen tekisi.”

Alfa katsoi äitiään kuin tämä olisi varsinaisen vitsin murjaissut: ”Just joo… Okei, tehään sitten niinku sä sanot. Sä soitat huomenna niille frendeilles, jeesaat meitä pääseen tosta pystistä eroon, ja saat just sen kokoset provikat, ku ite haluat.”

Alfa ei ollenkaan pitänyt tilanteesta, mutta oli pakko perääntyä. Jojo oli ehkä vain bluffannut poliiseilla uhkailemalla. Alfa ei luottanut äidinrakkauteen sen vertaa, etteikö Jojo tosiaan olisi toteuttanut uhkaustaan. Alfa kirosi itseään, että oli antanut ahdistaa itsensä nurkkaan tällä tavalla. Nyt piti vain pelata aikaa.

Alfa kokosi itsensä ja päätti antaa itselleen ja muille jotain muuta ajateltavaa. Hän sanoi äidilleen teeskennellyn hilpeästi: ”Ja nyt vois vähän juhlia. Mä tiedän, että sulla ja Rogerilla on tuol’ hyllys leka vuosikertaviskiä piilossa.”

Jojon ääni oli täynnä hellyyttä (tai ehkä lupaus tulevasta sievoisesta summasta sai hänet herkistymään), kun hän halasi poikaansa ja lepersi: ”Äidin oma Aleksanteri.”

Ben

Alfa ja Cisse istuivat olohuoneessa konjakkilasilliset edessään. Kullankeltainen juoma lämmitti mukavasti ja rentoutti äskeisen kireän sananvaihdon jälkeen. Ben oli jo ehtinyt väsähtää ja veteli autuaana hirsiä sohvalla.

Cisse huljutteli konjakkia lasissaan ja sanoi Alfalle: ”Sä sit’ et tyytyny bisseen ja siihen viskiin, vaan päätit hyökätä suoraan mutsis baarikaapille.”

He alkoivat olla jo hyvässä tuiskeessa. Alfa vastasi: ”Joo, must’ tuntuu, että tätä iltaa mä en kestä enää selvin päin.”

Benin kommentti asiaan oli ainoastaan: ”Krooh… krooh…” Se riitti kuitenkin tärisyttämään koko huonetta, melkein tipauttamaan taulut alas seiniltä.

Alfa oli kuin ällikällä lyöty: ”Tsiisus, tohon kuorsaukseen heräis kuolleetki! Ben sitten tipahti aika nopeesti. Noin isoks mieheks sil’ ei taida olla kovin hyvä viinapää.”

Alfa ei olisi ollut Alfa, ellei tilanne olisi nostanut pikkupirua hänessä esiin. Hän alkoi herätellä sohvalla röhnöttävää Beniä tökkimällä tätä, kutittelemalla ja maanittelemalla: ”Ben, herää! Benjamiini, tuu ottaan konjamiinia!”

Höyhensaarten kutsu oli voimakkaampi kuin mitkään herättämisyritykset. Ben kommentoi edelleenkin vain:  ”Krooh… krooh…” Ja taas seinät tärisivät.

Cisse sanoi: ”Anna sen koisata. Sil’ on ollu raskas päivä. Niinku meil’ kaikil’.”

Alfa oli jo menettänyt mielenkiintonsa Benin kiusaamiseen ja kysyi: ”Mihi muuten toi Deksteri meni? Älä ny vaan sano, että sekin ehti jo sammuu.”

Cisse sanoi: ”Viimeks, ku mä näin, se näky bamlaavan sun mutsis kanssa tuol’ keittiös.”

Alfa ei ollut uskoa korviaan. ”Mitähän niilläki on muka puhuttavaa? Ghettostara-Deksteri varmaan haluukin kuulla mutsin uusist’ rakennekynsist’ ja Tallinnan kauneusklinikoista”, hän tokaisi ivallisesti.

Cisse puolusteli: ”Deksteri on diplomaatti. Se heittää läpänderiä kenen kanssa tahansa, vanhojen mummojenkin.”

Alfa luovutti: ”No, siinähän heittää. Ei liikuta mua. Mä meen parvekkeelle spaddulle.”

Hän nousi nojatuolistaan hieman huojuen ja jätti melkein tyhjän konjakkilasinsa pöydälle.

Cisse nousi nyt myös, mutta otti oman lasinsa mukaan: ”Mä tuun kans. Mä voin tarjoo röökin.”

Alfa

He sytyttivät savukkeet. Viileä yöilma tulvahti avoimien parvekelasien takaa ja sekoittui pian tupakansavuun. Kaupunki avautui alhaalla kuin mustana niittynä, jolla kasvoi loputtomina riveinä keltaisina ja punaisina hohtavia valokukkia.

He polttelivat kaikessa rauhassa. Jonkin ajan kuluttua hiljaisuus alkoi tuntua vaivaannuttavalta, joten vain jotain sanoakseen Cisse kysyi: ”Mitä muuten sille ruskeetukkaselle gimmalle tapahtu, jonka kanssa sä olit, oliks sen nimi ny Jessica?”

Alfa sanoi kuivasti: ”Mutsi ei tykänny siitä.”

Cisse kysyi: ”Sä siis jätit sen mutsis takia? Ihan oikeesti?”

”No, se juttu kuivu vaan kokoon muutenki. Ei siinä sen ihmeempiä”, Alfa vastasi lakonisesti.

Cisse sanoi: ”Sääli, se oli ihan asiallinen kissa.”

”Niitä tulee ja menee. Ei kaada mun maailmaa.”

Alfa ei vaikuttanut kovin innostuneelta tästä puheenaiheesta, joten Cisse päätti vaihtaa toiseen ja sanoi: ”Mun faija oli ylpee, kun mä pääsin kiekkojunnujen maajoukkueeseen. Siks kai mun oli pakko mokata koko juttu. Mä vedin lärvit yhellä pelireissulla ja mut lähetettiin kotiin. Se oli mun lätkäura sit siinä. Äijä oli tosi raivona. Mä luulen, että mä tein sen tarkotuksella. Koska en mä tienny, pelasinks mä itteni vai faijan vuoks.”

Isä oli monta kertaa tehnyt Cisselle selväksi, että poika oli hänelle pettymys. Viimeiset pari vuotta Cisse oli nukkunut muiden sohvilla, missä milloinkin. Isä oli sanonut, että kotiin ei ole tulemista ennen kuin Cisse ottaa itseään niskasta kiinni. Tämän varmistamiseksi huvilakaupunginosassa sijaitsevaan kotitaloon oli vaihdettu lukot. Tämä ei estänyt Cisseä. Cisse osasi kiivetä sisään ikkunoista, kävi aina kun tiesi vanhempien olevan poissa kotoa, ja oli näillä reissuilla verottanut jääkaapin ohella isän kassakaappia. Isä varmaankin aavisti jotain, mutta ehkä äidin ansiosta asiasta ei noussut sen suurempaa meteliä. Isällä oli muutenkin tarpeeksi päänvaivaa firmansa asioiden kanssa.

Äitiään Cisse tapasi joskus harvoin jossain kahvilassa, silloinkin salaa isältä. Äiti oli kiltti ja hyväntahtoinen eikä hänestä ollut panemaan vastaan, jos Cissen isä oli kerran päättänyt jotakin. Äiti halusi aina antaa Cisselle hieman rahaa, pelkäsi pojan näkevän nälkää, mutta Cisse oli johdonmukaisesti kieltäytynyt kaikista avustuksista ja sanonut tulevansa toimeen omillaan. Ei hän kyllä tiennyt, kauanko voisi jatkaa näin. Kyttien kanssa oli tullut tarpeeksi läheltä piti -tilanteita. Ehkä sitten, kun hän olisi öisillä reissuillaan kerännyt itselleen jonkinlaisen pesämunan, hän alkaisi itsekin yrittäjäksi… tai alkaisi opiskella… tai muuttaisi ulkomaille… tai… Oli helpompi elää päivästä päivään kuin ajatella tulevaisuutta.

”Tosi jäätävää”, Alfa kommentoi poissaolevana. Cisse ei tiennyt, oliko Alfa edes kuunnellut, mitä hän oli puhunut.

Cisse päätti kuitenkin toiveikkaasti jatkaa, kun oli ensin ottanut siemauksen lasistaan: ”Tää konjakki kolahtaa muuten tosi tehokkaasti lanttuun. Mä alan olla jo aika kaasus.”

”Niin mäkin”, Alfa sanoi.

Cisse huokaisi: ”On tää vaan elämää. Jostain tämmösestä mä oon aina uneksinu. Penthouse pilvenpiirtäjän huipulla Nykissä. Mä istun siellä siemailemassa konjakkia lämpimänä kesäiltana ja kuuntelen vanhaa soulia. Alhaalla kadulla vaan kyttäautojen ja ambulanssien sireenit ulvoo, mut’ mä oon kaiken sen skeidan yläpuolella.”

Jostain syystä Alfa tuntui nyt havahtuvan konjakin tuomasta raukeudesta, ikään kuin ottavan ryhdikkäämmän asennon ja sanoi: ”Sä elät päiväunis. Mä en ole haaveilijatyyppi. Ne on muut, jotka haaveilee. Mä otan todellisuuden vastaan niinku se on. Ja mun todellisuus on kivikovaa. Se on turpaan vetämistä ja turpaan ottamista.”

Alfan silmiin oli tullut äkkiä terävä katse: ”Sitä joko lyö takasin tai väistää, mutta joka suunnalta niitä iskuja satelee. Ja mä oon se koira, jota on potkittu päähän vähän liikaa, mut’ mä oon oppinu käyttään mun hampaita.”

Cisse kysyi: ”Mitä sä meinaat? Kuka sua muka lyö?”

”No, jengi yleensä. Eikä niitten tarvi käyttää siihen ees nyrkkejä. Pelkkä katse riittää.”

Cisse oli nyt ihmeissään: ”Ai jaa? Kui?”

Alfa jatkoi synkkänä: ”Joka paikassa, mihin mä meen, ihmiset luo muhun sellasia paskasia katseita. Ne kyylää mua. Niinku esimerkiks kaupan kassa. Se ei sano mitään, mut’ selvästi näkee, mitä se ajattelee. Tajuutsä? Että toi jätkä on tosi friikki, tosi pelle. Et’ se halveksuu mua, se pitää mua naurettavana. Ja mikä se sitten ite on? Pelkkä kaupan kassa! Et’ ei oo paljon varaa tuomita!”

”Ei sua, Alfa, kukaan kyylää”, Cisse yritti väittää vastaan hämmentyneenä.

Alfa oli kuitenkin itsepintainen: ”Sä et oo ollu siellä, sä et oo nähny, sä et voi tietää. Mut mä vastaan siihen kyyläämiseen vihalla. Koska ihminen voi feikata rakkauden, se voi teeskennellä, et’ se oikeesti välittää muista. Mut’ ei se voi feikata vihaa. Siin’ mieles viha on aito tunne.”

”Mulle se on ainakin ehkä aidoin tunne, mitä mä oon koskaan tuntenu. Koska jonkun kimman kans voi teeskennellä, että rakastaa sitä, mut’ sitten jälkeenpäin tajuu, et’ se kaikki oli pelkkää feikkiä. Mut’ viha on todellista.”

Cisse ei tiennyt, mitä sanoa. ”Sä et voi oikeesti uskoo tohon”, hän yritti väittää vastaan.

Se oli turhaa, sillä nyt Alfalla oli silmissään katse, joka lähenteli jo maanista. Cisse huomasi, että Alfa oli muuttunut jäykäksi kuin rautakanki, käsi hakeutui nyrkkiin, silmissä säkenöi: ”Jos ihmiset vihaa ja halveksii mua, niin mä vastaan siihen kaksinkertasesti. Vähintään. Mä pystyn repiin ne palasiksi pelkällä katseella. Ne yrittää murskata mut, mut katotaan vaan, kuka murskaa kenet.”

Cisse sanoi: ”Mä meen hakeen lisää juotavaa.”

Hän nousi ja meni sisälle. Alfa tuskin edes huomasi tätä ja jäi parvekkeelle katselemaan alas.

Roger

Alfa huikkasi Cisselle parvekkeelta: ”Hei, taksi pysähty just tän talon eteen. Sielt’ tuli ulos joku tyyppi, mutta mä en erota täältä asti, kuka.”

Cisse oli juuri saanut kaadettua lasin täyteen ja sanoi: ”No, entä sitten? Joku sun naapureista on ollu bilettämässä, vetäny lärvit ja seilaa ny laitamyötäsessä kotiin.”

Alfa tuli sisään parvekkeelta ja näytti oudon pelokkaalta: ”Joo joo, mut’…”

Cisse sanoi: ”Et kai sä vaan oo jotenkin sätky? Jos se ois kyttäauto, nii sit’ voiski olla vähän huolissaan, mut ku ei.”

Alfan ainaiseen itsevarmuuteen oli tullut särö. Siltä ainakin Cissesta tuntui. Alfa sanoi: ”Emmä tiä. Mua vaan on vaivannu kummallinen tunne koko illan siitä asti, kun me vietiin se pysti. Et’ mä oon ilonen, jos me päästään siitä pian eroon.”

Cisse naurahti: ”Sähän ite sanoit, ettet sä usko mihinkään kirouksiin tai muihin kummitusjuttuihin. Relaa, äijä. Me klaarattiin tää keikka ookoo, kukaan ei lähteny perään, ja jos joku näkikin meiät, ei se ois voinu mitenkään hiffata koko kupletin juonta. Ja kohta me kylvetään rahassa.”

Alfaa alkoi nolottaa. Huolella rakennetun naamion takana oli sittenkin vain pelokas pikkupoika: ”Niin, niin. Sä oot oikees. Mua vaan jäi vaivaamaan se Jaken juttu. Et’ mikä…”

Avain kävi ulko-ovessa. Pojat hätkähtivät.

Alfa sanoi: ”Kuka sieltä ny on tulossa? Eihän tänne oo kellään avainta, paitsi…”

Ovi aukesi. Sisään astui leveäharteinen keski-ikäinen mies kalliissa vaaleanruskeassa kangaspoplarissa. Miehellä oli hyvin ruskettuneet ja ahavoituneet kulmikkaat kasvot ja lyhyeksi leikatut, hieman kihartuvat oljenvaaleat hiukset. Jäänsiniset silmät verestivät ja niiden katseessa oli jotain outoa. Kauluspaidan napit oli jätetty auki ja rehottavien rintakarvojen seassa välkkyi kultaketju tai ainakin sellaisen jäljitelmä. Käsivarret pullistelivat takin hihojen alla. Tyyppi liikkui ja elehti jotenkin kummallisen nykivästi. Hänellä oli täysi vauhti päällä.

Mies huomasi nyt, että paikalla oli muitakin ja kuulutti oman sisääntulonsa kuin sirkustirehtööri. Miehen ääni oli käheänkarhea, silti jollakin tavalla öljyinen. 

”Äänd hiös Dzohni! Hyvää iltaa, gu afton, miina daamer o härrar. Finland, döö puants. Mitä, täällähän näkyy olevan bileet pystyssä. Eikä mua oo kutsuttu. Teidän olis pitäny lähettää Posti- ja Lennätinhallituksen kirjekyyhkynen tuomaan sanoma. Osoite: johtaja Routser Männistö, Queen’s Bottom Bar, Tsadi, Finland. Tai mikä tahansa muu laatujuottola kantakaupungin alueella. Rahalla saa, hevoselta pääsee. Eiku…”

Alfa näytti yllättyneeltä ja huudahti: ”Roger! Me ei odotettu sua tänä iltana. Mutsi sano, että sä oot bailaamassa jossain…”

”Armas äitis oli aivan oikeassa, Aleksanteri, mah mään. Mä vietin todellakin laadukasta iltaa luonnonkauniin kaupunkimme lihapatojen ääressä, mutta nyt mä olen viikinkipäällikön tavoin purjehtinut takasin auvoisaan kotisatamaan.” 

Miehen puhe papatti konekiväärivauhdilla. Cisse ihmetteli, ehtikö tämä ollenkaan vetää henkeä välillä.

”Mun vanhat haukansilmät huomaa heti, että täällä juhlitaan. Onks fiestan perimmäisenä syynä heeroksemme kunniakas kotiinpaluu vai onks juhlamenoihin kenties jotain muuta aihetta, siitä käyn ottamaan mä nyt selvää.”

Alfa oli muuttunut selvästi varautuneeksi, piti tarkkaan silmällä miehen jokaista liikettä, pakotti kuitenkin itsensä olemaan liioitellun ystävällinen tätä kohtaan: ”Joo, ota rotsis vaan pois ja paina puuta. Kaadanks mä sulle jotain juotavaa?”

Cisse olisi jopa voinut kuvitella, että Alfa pelkäsi miestä.

Roger vastasi monimielisesti: ”Miten jaloa, että mun silmäterän ja elämän valon esikoispoika tarjoaa mulle näin auliisti sijaa kauniissa kodissaan.”

Roger elehti nyt liioitellun teatraalisesti ympärilleen kuin jokin katuojasta noussut syrjäkujien Shakespeare-näyttelijä: ”Vois jopa luulla, etten mä milloinkaan aikaisemmin ole astunut sisään tähän loisteliaaseen murjuun, joka on niin aistikkaasti sisustettu räikeällä kitschillä ja mauttomalla bling-blingillä… niin kuin nykyajan nuoriso sanoo.”

Alfan äidin posliinikoirat, kromiputkiset huonekalut ja retrotyyliset Miami Vice -henkiset pastellivärit oli kieltämättä tarkoitettu antamaan vaikutelma vauraasta elämäntyylistä. Onnistumisprosentti oli kuitenkin samaa luokkaa kuin lähiökapakan karaoke-illassa esitetyllä ooppera-aarialla.

Alfa yritti puolustella: ”Roger…”

Roger katsoi nyt parhaaksi taktisesti vetäytyä esittämästään syytöksestä: ”Mutta! Älkäämme antako pikkuseikkojen häiritä tänä iltana. Virvoke tosiaan maistuis, arvon nuori herra.”

Alfa lähti hakemaan puhdasta juomalasia.

Cisse oli yrittänyt pysytellä mahdollisimman huomaamattomana, mutta pahaksi onneksi jäänsinisten silmien hieman harittava mutta terävä katse osui nyt häneen. Cisse vavahti hieman, kun mies kosketti hänen käsivarttaan hieman liiankin tuttavallisesti.

”Kappas vain. Siinähän on toinenkin vetreä nuorukainen. Ei kruununperijä Aleksanterin aseenkantaja kuitenkaan?”

Cisse kuuli itsensä vastaavan juuri äänenmurroksen saaneen teinin honottavalla äänellä: ”Moi, mä oon Cisse.” Samalla hän nosti kömpelösti kämmenensä tervehdykseksi. Hänen hartiansa nytkähtivät vaivaantuneesti.

Roger maisteli nimeä suussaan kuin ei olisi kuullut moista ennen: ”Cisse, Cisse. Kissa tosiaan, kolli-sellainen ja parhaassa saalistusiässään näemmä. Ihme kyllä suuresti kunnioitettu kuningattaremme Jojo ei oo vielä napannu tätäkin kulkukattia karvaisten kulkijoiden kokoelmaansa.” 

Mies tarkasteli Cisseä hetken läpikuultavan sinisillä silmillään kuin arvioiden uhkaa omalle reviirilleen. Sitten hän päätti, että ainakin tällä hetkellä poika olisi vaaraton ja jatkoi: ”Mistä puheen ollen, missä arvon valtiattaremme oikein piileksii? Ei suinkaan hän ole vielä tähän aikaan menny yöpuulle?”

Roger pälyili turhaan hovin kuningatarta. Sitten hän alkoi hyppelehtiä tuskaisesti yhdellä jalallaan kuin kurki soitimella: ”Mutta ai helkkari, ny mun on pakko käyttää mukavuuslaitoksen palveluksia. Älkää poitsut karatko mihinkään sillä aikaa.”

Roger tarttui vessan ovenkahvaan — se oli koristeltu jollakin valossa välkehtivällä materiaalilla, joka ainakin näytti timantilta tai kristallilta — ja sulki oven.

Cisse puhui hiljaa Alfalle, joka oli tullut juuri takaisin avaamattoman pullon kanssa: ”Voi jumalauta, mikä tyyppi. Onks toi aina tollanen?”

Alfan ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: ”Et sä huomannu, että se on pihalla ku lumiukko? Pupillit on niinku lautaset. Se on vetäny jotain piriä. Ehkä se snorttaa tuol’ toiletis viel’ nokat spägää.”

Kuului veden kohina, kun vessa vedettiin ja putket lauloivat hetken lauluaan.

Alfa kuiskasi: ”Se tulee takasin! Nyt lärvi umpeen!”

He kuulivat, kuinka vessan ovi nykäistiin auki, mutta Rogeria ei näkynyt eikä kuulunut. Hetken päästä tämä kuitenkin köpötteli takaisin heidän luokseen ja sanoi: ”Hei, tuolla sohvalla kuorsaa joku mies ja haisee pahalle. Oikee lihavuori näky olevan. Onks se teidän frendejä ja?”

Cisse rykäisi saadakseen äänensä hieman matalammaksi ja sanoi: ”Se on yks Benkku vaan.”

Roger väänteli hajamielisesti nimeä kielellään: ”Benkku juo brenkkuu. No, toivottavasti se ei piere koko sohvaa hajalle. Älkää vaan sytyttäkö tulitikkua sisällä. Hei, Aleksanteri, sä voisit kaataa mulle lisää.”

Alfa totteli vanhempaa miestä hieman liiankin innokkaasti. Saatuaan lasinsa täyteen Roger otti siitä kunnon hörppäyksen. Mies alkoi möristä viskibassoäänellä ja heiluttaa tahtia avokämmenellään kuin jokin räkälöiden operettisankari: ”Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa mä surullisen tarinan, joll’ ei oo vertoa…”

Sitten Roger vaikeni äkkiä ja kysyi hieman sopertavalla äänellä: ”Miks te pojat ootte niin hiljasia? Veiks kissa kielen?”

Alfa vastasi nopeasti ja teeskenteli haukottelevansa: ”Ei, kun meillä on ollu vaan niin pitkä ilta. Pitäisköhän tässä kohta mennä nukkumaan?”

Roger ei halunnut kuullakaan mistään tällaisesta.

”Nukkumaan? Kuka ny nukkuun haluu? Rupatellaan tässä vähän aikaa. Oonks mä Aleksanteri kertonu sulle niistä ajoista, kun mä harrastin voimannostoa? Mä kävin kilpailuissakin, mutta sitten mä kärähdin. Kaikki niitä anabolisia veti, mut mä vain jäin kiinni. Emmä ollu kuin joku teidän ikänen. Oli ne aikoja ne.” Roger jännitti hauistaan näyttääkseen, että kyllä täältä papua löytyi vieläkin.

Varmaan joskus 70-luvulla, Cisse mietti. Siis esihistoriallisella aikakaudella, josta oli kuullut kyllästymiseen asti juttuja faijaltaan. Tämä oli jopa ristinyt hänet lempibändinsä basistin mukaan. Cisseä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Alfa sanoi Rogerille: ”Joo, kiinnostavia juttuja, mut me ollaan tosiaan ihan poikki jo”, ja oli taas esittävinään haukotusta ja venyttelevinään käsivarsiaan ilmassa.

Roger tiuskaisi: ”Mitä ihmeen inisijöitä!” Sitten hän rauhoittui hieman ja huitaisi alistuneesti kädellään: ”No, menkää nyt sitten puremaan sitä tyynyä. Mä voisin käydä vähän kattomassa, miten se Jojo jakselee. Jos sekin on jo höyhensaarilla, niin mä voisin vähän kutitella sitä. Jos se siitä vähän virkois, heh heh.” 

Rogerin kasvoilla oleva ilme suorastaan kuvotti Cisseä. Mitä lie Alfa siitä ajatellut.

Roger lähti köpöttelemään kohti Jojon makuuhuonetta. Kun tämä oli päässyt pois kuuloetäisyydeltä, Cisse huokaisi: ”No, huh huh.”

Alfa kumartui häntä kohti kuin salaliittolainen, edelleenkin peläten että Roger kuulisi heidän puheensa: ”Onneks se tuntu olevan hyvällä tuulella tänään.”

Tänä iltana Alfa oli alkanut vaikuttaa joltakin aivan eri ihmiseltä kuin jonka Cisse oli oppinut tuntemaan niinä parina vuotena, jolloin he olivat pyörineet kimpassa. Entinen Alfa ei ollut koskaan pelännyt mitään. Hän oli aina ollut valmis käyttämään nyrkkejään saadakseen haluamansa. Hän oli uskaltanut haistatella teollisuusvartijoille ja kytille. Loputon itsevarmuus, määrätietoisuus ja johtajan otteet olivat poissa.

Cisse kysyi: ”Meinaatsä, että… Hei, missä Deksteri on?”

Alfa ja Cisse vilkaisivat toisiaan ääneti, sitten ponnahtivat äkkiä ylös pöydästä ja syöksyivät Rogerin perään.

”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARGHHHH!”

Se oli Rogerin ääni.

He olivat samassa Jojon makuuhuoneen ovella. Roger seisoi siellä raivosta täristen. Syykin selvisi, miksi.

Roger oli yllättänyt Jojon ja Deksterin. Nämä olivat Jojon suuressa parisängyssä. Vaatteet lojuivat lattialla hujan hajan. Näky tuntui Cissestä epätodelliselta.

Jojo ja Deksteri katsoivat Rogeria kuin tämä olisi ollut raivostunut karhu, joka tulee maanantai-iltapäivänä vastaan ostoskeskuksen käytävällä.

Jojo yritti vetää peittoa suojakseen. Hän änkytti: ”M-mä voin selittää tän, Roger.”

Roger karjui: ”Tässä mitään selityksiä tarvita! Ja sä kolli, sä tuut mun mukaan!”

Roger kiskoi Deksterin ylös sängystä. Poika kiskoi itsensä irti miehen otteesta ja sai vedettyä lattialla lojuvat bokserit jalkaansa. Roger sai Deksterin uudestaan otteeseensa ja riuhtoi tätä käsivarresta: ”Mähän sanoin, että sä tuut mukaan!”

Jojo oli noussut sängystä ja veti nyt kylpytakkia päälleen.

”Jätä se poika rauhaan. Se ei oo tehny mitään pahaa”, Jojo yritti, mutta yhtä hyvin olisi voinut puhua kiviseinälle.

Alfa yritti pysäyttää Rogeria. He olivat suunnilleen saman pituisia, mutta rotevampi Roger oli vahvempi. Hän sysäsi Alfan raa’asti sivuun. Alfa kaatui selälleen lattialle. Nyt Roger nosti Deksterin harteilleen kuin jauhosäkin. Hän kantoi helposti tätä keskimittaista lyhyempää, hoikkaa poikaa, joka turhaan yritti päästä pois miehen otteesta.

Deksteri huusi: ”Cisse! Alfa! Auttakaa!”

Cisse yritti vuorostaan tulla apuun, mutta Roger potkaisi häntä kivuliaasti sääreen kuin äkäinen muuli. Cisse voihkaisi ja jäi tuskissaan irvistäen nojaamaan seinää vasten. 

Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Roger syöksyi parvekkeelle Deksteriä yhä selässään kantaen. Jojo seurasi perässä kylpytakissaan. Nainen piteli nyt molemmissa käsissään atsteekkipatsasta. 

Roger karjaisi ja pyöritti Deksteriä päänsä yllä kuin moukarintyöntäjä vauhtia ottaen. Sitten hän heitti Deksterin parvekkeen laidan yli. Tämä ehti vielä huutaa kauhusta. Samalla hetkellä Jojo iski kaikin voimin patsaan Rogerin takaraivoon. Roger kaatui lattialle ja jäi siihen verissään makaamaan. Tummanpunainen lammikko hänen päänsä alla alkoi hitaasti levitä lattialla.

Myös Jojo lysähti lattialle ja jäi nyyhkyttämään siihen. Cisse sai hoiperreltua itsensä parvekkeen kaiteen luokse ja katsoi alas. Sitten hänen oli vain katsottava poispäin. Alfa sai itsensä kaiteen ääreen ja näki saman, minkä Cisse. Molemmat seisoivat siinä pitkän aikaa hiljaa sanomatta mitään. Vain edelleen lattialla kyykistelevän Jojon nyyhkytykset olivat kuultavissa. 

Alfa sai lopulta puhuttua: ”Cisse…”

Cisse sanoi hiljaa: ”Niin…?”

Alfa sanoi: ”Meidän on lähettävä täältä.”

Cisse oli edelleenkin kuin transsissa: ”Mitä?”

”Meidän on lähettävä. Kytät on pian täällä.”

Cisse alkoi vähitellen havahtua: ”Joo… joo… Entä… patsas?”

Alfa poimi patsaan lattialta makaavan Rogerin vierestä ja tarkasteli sitä hetken. ”Ehjä. Lähetään”, hän sanoi.

Cisse kulki Alfan vieressä ontuen. He vilkaisivat lattialla nyyhkyttävää Jojoa, joka ei tuntunut näkevän eikä kuulevan mitään, sitten edelleen sohvalla kuorsaavaa Beniä.

”Entäs noi?”

Alfa sanoi: ”Mutsi toipuu. Sen se osaa. Se osaa myös selittää asiat kytille parhain päin. Ben ei oo nähny eikä kuullu mitään. Sitä ei voi syyttää mistään. Jos se ees yrittää selittää niille jotain patsasjuttua, kytät vaan nauraa sille. Usko mua. Mä tiän tän.”

”Entäs Roger?”

”Mitä välii. Mennään.”

Cisse

He olivat nyt kadulla. Viileä yöilma tuntui hieman selvittävän päätä, haihduttavan alkoholihöyryjä. Silti kaikki tuntui edelleenkin epätodelliselta. Cisse yritti mielessään hahmottaa illan tapahtumia. Kaikki oli yhtä muodotonta möykkyä. Oli kuin he olisivat menneet Hannikaisen liikkeeseen jossakin edellisessä elämässä, monia vuosia sitten. Hänelle ei ollut koskaan ennen tapahtunut mitään tällaista. Kaikki oli nyt peruuttamattomasti muuttunut. Hän ei enää saisi edellistä elämäänsä takaisin. Ne olisivat kaikki menneitä, parempia aikoja, iäksi menetettyjä. Kipu Cissen jalassa tuntui sykkivän, kuin leviävän aaltoina jotka vähitellen heikkenivät, sitten voimistuivat jälleen. 

Cisse ajatteli Deksteriä, nauravaista kaveria joka oli jollakin oudolla tavalla osannut aina keventää tunnelmaa, kun jutut olivat alkaneet käydä liian rankoiksi ja totisiksi. Muistot Deksteristä tulivat nopeina välähdyksinä. Yleensä niissä oli kesä ja aurinko paistoi. Oltiin rannalla jätkien kanssa, heiteltiin palloa, Deksteri syöttämässä samalla leveästi virnistäen. Tai kaikki he kolme juoksemassa kyttiä karkuun kadulla: silloinkin Deksteri oli vain nauranut koko touhulle. Nyt sitä, mitä tästä oli jäljellä nostettiin kankaan alle peitettynä ambulanssiin vain jossain parin korttelin päässä. Kaikki oli ollut epäreilua. Tunne jostakin pohjimmaisesta epäoikeudenmukaisuudesta alkoi voimistua ja tuntua kuristavana rinnassa.

Alfa kanniskeli likaiseen, ryppyiseen muovikassiin kätkettyä patsasta. Nyt he kuulivat poliisiauton sireenin ulvontaa, joka voimistui vähitellen.

”Eipä kytillä kauan kestäny. Yleensä ku hätäkeskukseen soittaa, menee ikuisuus ennen ku auto ilmaantuu paikalle. Rikkaan jengin mestoille ne tulee hetkessä. Miks sä oot noin hiljane?”

Cisse sanoi penseästi: ”No, mitäs luulisit?”

”Hei, ei se ollu mun syy, että Deksteri delas.”

”Et sä sitä ainakaan hirveesti näytä surevan.”

”Mitä se ketään hyödyttää, jos mä alan tässä vollottaa? Ei mulla oo varaa surra ketään tai mitään. Jonkun täytyy pitää pyörät pyörimässä koko ajan. Ja se joku olen mä.”

”Ai jaa.”

”Deksteri oli yks parhaista, mut en mä sitä nyyhkimällä takasin saa. Luuletsä, että jengiä ylipäätään liikuttaa, kun yks ihminen kuolee?”

Alfa mietti hetken, sitten täsmensi: ”Ei ketään muuta kuin sen tyypin frendejä ja perhettä. Ja suuri osa niistäkin unohtaa pian.”

”Mä luulen, että kun mä delaan, joku nauraa paskasta naurua. Muille se on ihan yhentekevää. Muiden bileet jatkuu niinku ennenkin.”

Cisse sanoi: ”Ihanks totta? Ton kaiken mä hiffasin jo viisvuotiaana. Eli mitä sä jätkä oikeen selität?”

”Selitän mitä selitän, mut näin mä jutut nään.”

Cisse ivaili: ”Okei pomo, kiitos lohdutuksen sanoista.”

Alfa sanoi: ”En mä tiennykään, että sä olet tunneihminen.”

Nämä Alfan ainaiset kuivan sarkastiset ja ylimieliset sutkautukset — joka kerta aivan muina miehinä ja ohimennen lauottuina — olivat ennenkin saaneet Cissen raivon partaalle, mutta hän oli osannut pitää mölyt mahassa. Nämä piikit tulivat aina yllättäen muun keskustelun lomassa ja niillä Alfa piti yliotteen muihin, kuin melkein huomaamatta teki muut naurunalaisiksi, kaivoi maata näiden jalkojen alta.

Enää Cisse ei jaksanut leikkiä diplomaattia. Hän kiivastui: ”’Tunneihminen!’ Mulla alkaa vähitellen keittää päässä noi sun jutut!”

Cisse tarttui Alfaa rinnuksista. Alfa pudotti muovikassin maahan ja tönäisi molemmin käsin Cissen irti.

Alfa sanoi: ”Mitä sä oikeen käyt mua kraivelista kii? Koita nyt jätkä vähän jäähtyy. Me ollaan kummakkin ny liian syvällä tässä pelissä, et’ tässä kannattais kenenkään ruveta repeileen.”

Cisse pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän kulki Alfan vierellä kädet puuskassa murjottaen ja alas jalkakäytävään tuijottaen.

Alfalle kaikki oli ollut vain ikävystyneen rikkaan kakaran ajanvietettä ja kapinointia vanhempia vastaan. Ei Alfa edes tarvinnut niitä rahoja, kunhan sai jotain lisäjännitystä ja viihdykettä tylsään elämäänsä. Niiden takia Deksteri oli nyt kuollut. Tietysti Deksteri oli tehnyt typerästi, kun oli mennyt sänkyyn Alfan äidin kanssa, mutta ei se oikeuttanut tämän tappamista. Cisse tunsi ääretöntä katkeruutta. Miksi hänen ikäpäivänä oli pitänyt lyöttäytyä yhteen Alfan kanssa? Tämä ei välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. He olivat olleet pelkkiä pelinappuloita, joiden avulla Alfa pääsisi omiin tavoitteisiinsa. Heidät saattoi uhrata kuten Deksteri oli uhrattu eikä se liikuttaisi Alfaa pätkääkään.

Alfa sanoi: ”Me pidetään ny lähiajat matalaa profiilia. Mä alan vähitellen ettiä luukuttajaa tälle pystille. Mä luulen, että mulla on joku haju niistä tyypeistä, joita mutsi tarkotti. Mä otan niihin yhteyttä.”

”Mutsi ei puhu kytille muuta ku, että Rogeri tappo Deksterin eikä siihen sekaantunu muita. Ja kun me annetaan sille ne pienet provikat, sillon se ainakin pysyy hiljaa. Sit’, ku me saadaan ne fyrkat, me voidaan tehdä, mitä me vaan halutaan. Sitä ennen mulla on viel’ pari varmaa keikkaa tiedossa… Mitä sä oikeen naurat?”

Cissen kasvoille oli levinnyt niin leveä virnistys, että Alfa luuli jo tämän seonneen.

Cisse sanoi: ”Sua. Mä nauran sua. Et’ miten hyvin sulla oikeen on palikat koossa. Jengiä saa tippua ympäriltä vaik’ kuinka, mutta Alfa se vaan visioi ja suunnittelee.”

”No, entä sitten? Jonkun täytyy pitää tääkin jengi kasassa.”

”Niin, mikä jengi? Ellet oo sattunu huomaamaan, tässä sun niin sanotussa jengissä rivit on päässy kummasti harventumaan viime aikoina.”

”Me otetaan uusia tyyppejä mukaan tietysti. Mä…”

”Mut’ sittenhän se ei oo enää Aakkosjengi, vai mitä?”

Cisse nauroi nyt niin hysteerisesti, että Alfa tunsi itsensä noloksi, sitten alkoi vähitellen raivostua.

”Nyt jätkä jumalauta, turpa kiinni tai mä…”

”Tai sä mitä? Pyydät mutsin apuun?” Cisse hirnui ivallisesti, mikä raivostutti Alfaa yhä enemmän. Nyt oli Alfan vuoro puolestaan käydä Cisseä rinnuksista kiinni. Molemmat tönivät toisiaan kaksin käsin rinnuksiin ja valmistautuivat tappelemaan.

Alfa huusi: ”Sä oot kuittaillu ja aukonu mulle päätä koko ajan, koska sä ite haluat olla tän jengin pomo!”

Cisse huusi: ”Älä ny unta nää! Sä tässä oot koko ajan leikkiny jotain suurta johtajaa! Vittu, mä oon ollu idiootti, kun mä oon kuunnellu sun typeryyksii ja menny niihin mukaan! Mut se pelleily loppuu just ny!”

Alfa ja Cisse kävivät painiksi. Kamppailua jatkui kauan. Kumpikin oli omalla vuorollaan niskan päällä. Lopulta näytti siltä, että Alfa voittaa, mutta tappelu oli käynyt tässä vaiheessa jo liian epätoivoiseksi. 

Henkensä puolesta kamppaileva Cisse sai käsillään kuristusotteen Alfan kaulasta eikä hellittänyt otettaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Alfa jäi liikkumattomana makaamaan asfaltille. 

Cisse muuttui hysteeriseksi, kun tajusi, mitä oli tehnyt. Cisse alkoi itkeä lohduttomasti samalla, kun yritti turhaan elvyttää ja ravistella Alfaa, joka oli jo kuollut.

Cissen ääni särkyi ja katkesi nyyhkytyksiin: ”Hei, Alfa, herää! En mä tarkottanu! Kyl’ sä saat olla pomo! Myydään me se patsas! Herää!”

Lopulta Cisse luovutti. Hermot laukesivat ja Cisse oksensi. Suupielensä pyyhittyään hän jäi asfaltille istumaan Alfan ruumiin viereen. Sitten hän havahtui kuullessaan lähistöltä puhetta, tajusi että heidät on nähty. Cisse poimi maasta muovikassin patsaineen ja lähti hoiperrellen konkkaamaan eteenpäin jalka edelleen jomottaen Rogerin antamasta potkusta. Lopulta hän ampaisi eräänlaiseen puolijuoksuun, minkä verran kipeällä jalallaan pääsi eteenpäin.

Jonnet

Jumalat eivät tarvinneet oikeutusta toimilleen, olivatpa ne miten julmia ja epäoikeudenmukaisia tahansa.

Cisse ontui yksinään katua eteenpäin ryppyistä muovikassiaan raahaten. Suu oli kuin santapaperia, kuivunut hiki maistui suolana huulilla, silmiä särki, jalan lisäksi kaikkia jäseniä pakotti nyt, vatsalaukussa oli ontto tunne, heikotti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sata vuotta hereillä. 

Minne hän nyt menisi, mitä tekisi? Kytät olisivat pian hänen perässään. Ehkä niillä oli jo nyt haku päällä. Hän kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat piilopaikat. Lopulta hän päätti, että oli paras vain antautua, kertoa kaikki. Hän kävelisi lähimmälle poliisiasemalle eikä enää välittäisi, mitä hänelle sen jälkeen tapahtuisi. Eivät asiat enää tästä pahemmiksi voineet muuttua.

Aamu alkoi vähitellen valjeta. Linnut kävivät puissa vuoropuheluaan.
Lähistöllä joku varhainen raitiovaunu aloitti kolistelunsa. Cisse itki välillä hieman, sitten ryhdistäytyi taas. Hän kuuli askelia ja näki edessään neljä noin kymmenvuotiasta poikaa värikkäissä lippalakeissaan ja scoot-lautojensa kanssa temppuillen.

Ensimmäinen poika kysyi häneltä kimeällä esimurrosikäisen äänellä: ”Hei, onks sulla heittää röökiä?”

Cisse sanoi: ”Joo, on mulla…” Hän kaiveli taskujaan turhaan etsien. ”Ei vitsit, ne jäi sinne Alfan mutsille. Ja miks mä ton ikäsille röökiä antasin? Eiks teidän pitäs olla kotona nukkumassa? Tietääks teidän vanhemmat, että te ootte tähän aikaan ulkona?”

Ensimmäinen poika kivahti hänelle: ”Mitä se sulle vitun homo kuuluu?”

Pojan piipittävä ääni olisi toisissa olosuhteissa ollut huvittava, mutta jotenkin Cisseä ei jaksanut naurattaa.

Cisse sanoi: ”Oletpas sä kohtelias nuorimies.” Se oli ensimmäinen asia, mikä hänelle tuli mieleen. Ei hän yrittänyt olla nokkela tai vitsikäs. Ei hän enää edes jaksaisi olla.

Toinen poika sanoi: ”Pidä sä läski vaan huoli omista asioistas.”

Cisse sanoi: ”Hyvä neuvo. Mä alotankin sen dieetin heti huomenna.” Sekin tuli aivan itsestään.

Kolmas poika sanoi: ”Haluutsä turpaan?”

Cisse sanoi: ”Sulta vai? Mua alkaa ny tosissaan pelottaan.”

Neljäs poika kysyi: ”Mitä sulla on siellä pussissa?”

Cisse alkoi jo saada tarpeekseen: ”No, sehän ei sulle kuulu. Alkakaas jonnet jo kalppia himaan. Mä en ny jaksa leikkiä teidän kanssa.”

Äkkiä ensimmäisellä pojalla oli veitsi kädessään. Ennen kuin Cisse ehti reagoida, poika oli nopealla ranneliikkeellä puukottanut häntä vatsaan. Cisse putosi polvilleen ja muovikassi tipahti hänen kädestään. 

Neljäs poika tarttui muovikassiin ja juoksi kassissa olevan patsaan kanssa pois. Toinen poika otti kännykällään kuvan verissään maassa makaavasta Cissestä. 

Ensimmäinen poika oli itsekin yllättynyt teostaan. Hän pudotti paniikissa veitsen asfaltille Cissen viereen. Pojat pakenivat scoot-laudoillaan.

Epilogi

Television ajankohtaisohjelma haastatteli vehreiden kukkaisistutusten keskellä puutarhurin haalariin sonnustautunutta, kastelukannua kanniskelevaa Beniä.

TV-reportteri oli koko kansakunnan tuntema mediapersoona, luotettava keski-ikäinen mieshenkilö. Kymmenet tuhannet silmäparit seurasivat suosittua ajankohtaisohjelmaa, joka oli erikoistunut tosielämän rikosaiheisiin. Seuraisi mainosten rytmittämä viihdyttävä puolituntinen selvittämättömiä rikostapauksia, verisiä murhia, alamaailman välienselvittelyjä ja suttuista valvontakameran kuvaa.

Televisioiden äärellä oluttölkit sihahtelivat auki. Avattiin naksu-, raksu- ja irtokarkkipusseja. Kotikatsomosta oli helppo kauhistella rikostapauksia ja jakaa kaikkitietävänä tuomarina tekijöille pikatuomioita omalla turvallisella sohvalla istuen. Kalliissa puvussaan reportteri selosti ruudussa vakaalla baritoniäänellään, johon kansa luotti:

”Vuosi sitten kansakuntaa järkytti niin sanottu Aakkosjengin tapaus. Haastattelemme nyt jengin ainoaa henkiinjäänyttä jäsentä, Benjamin Poramaata eli Beniä. Ben, sinä olet ollut nyt puoli vuotta työpalvelussa täällä Vihersalmen siirtolapuutarhassa. Silmissäsi siintää puutarhurin oppisopimus. Melkoinen elämänmuutos rikollisten kuvioiden jälkeen, vai mitä, Ben?”

Kamera siirtyi nyt Beniin. ”Häh häh, mikä ruma läski”, kotikatsomoissa hihkuttiin. ”Shh!” näille vastattiin. Ben puhui yleisöstään välittämättä: ”Mä tykkään kukista. Ne on mun kavereita. Hortensiat, pelargoniat, perennat, pionit, kurjenmiekat… ”

Tässä kohdassa kyynikot naureskelivat ja virnuilivat kotisohvillaan, olutpullon korkit ropisivat kuvaruutuihin.

”Mun entiset kaverit on kuollu. Ne jätkät on mun mielessä joka päivä ja mulla on ikävä niitä, mutta sitä entistä elämää mun ei oo ikävä. Mä tein paljon pahaa, mut’ nyt mä haluan tehdä hyvää.”

Kotikatsomoissa ulvottiin naurusta. Ne, jotka eivät ulvoneet, narisivat kuinka siinä taas yksi paatunut taparikollinen yritti viilata kunnon kansalaisia linssiin väittämällä ”parantuneensa”. Narisijat vaativat rangaistusten koventamista.

Ben jatkoi kuulematta yleisöään: ”Kukaan ei uskonu mua, kun mä puhuin siitä patsaasta. Ne sano, että mä olin keksiny tai kuvitellu sen jutun. Se Jakekin hirttäyty. Alfan mutsi istuu ny vaan kaikki päivät himassa, ei käy enää missään eikä puhu kellekään mitään.” 

”Alfa oli pomo. Mä pelkäsin sitä vähän, vaik’ mä olinkin sitä isompi. Cissestä olis voinu tulla vielä parempi pomo. Deksteri oli sellainen jätkä, josta kaikki tykkäs. Sitä mä vaan ihmettelen, et’ vaikka ne kaikki oli mua fiksumpia, niin miks mä vaan olen enää tässä, ja ne on poissa.”

Ben jäi kastelemaan kukkiaan mehiläisten suristessa auringonpaisteessa. Kotikatsomoissa haukoteltiin ja käännettiin kanavaa.

Pullojen keräilijät, ja muita lyhyitä

Puolikas

Se tapahtui aivan äkkiä. Luulin jo menettäneeni järkeni. Väkijoukon vilinässä kadulla näin nimittäin itseni. Olin palaamassa ruokatunnilta ja kiiruhtamassa takaisin toimistoon tavanomaista reittiäni kävelykadun kautta. Kansaa liikkui kaupungilla normaalia vilkkaammin alennusmyyntisesongin houkuttelemina. Näyteikkunoita peittivät räikeät kampanjamainokset. Väkeä lappasi ympäriinsä tavaraa täyteen tungettuja maksikokoisia kauppakasseja kanniskellen, ostoksiinsa tyytyväisinä kuin parhaaseenkin ryöstösaaliiseen.

Silloin huomasin hänet. Hän oli täsmälleen minun näköiseni paitsi, että jakaus oli eri puolella päätä ja… hetkinen! Tajusin, että ajattelin peilikuvaani, josta olin tavallisesti tottunut itseni näkemään. Hahmo oli siis täydellinen kaksoisolentoni lukuun ottamatta jonkin verran ruokkoamatonta olemusta ja nuhjuisia vaatteita, jotka oli ilmeisesti hankittu jostain halpaketjusta. En ehtinyt jäädä ihmettelemään asiaa, kun mies oli jo kadonnut. Uskoin jo nähneeni väärin tai jopa kuvitelleeni koko jutun. Muutenkin minun oli ehdittävä takaisin näyttöpäätteen ääreen ennen kuin niuhottamista rakastavalta esimieheltäni tulisi taas noottia työaikojen noudattamisesta.

Olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun, kun paria viikkoa myöhemmin se tapahtui uudelleen. Tällä kertaa olin varma, että hahmo nyt puolestaan huomasi minut. Tunsin pistävien silmien tuijottavan minua eräänä lauantai-iltana palatessani elokuvista ja seisoskellessani pikkupakkasessa bussipysäkillä. Katseemme kohtasivat, mutta mies katosi jälleen saman tien. Bussimatkan kotiin istuin pää pyörällä. Pohdin, pitäisikö minun varata maanantaina aika työterveyslääkärille, sillä eivät nämä voineet olla muuta kuin stressioireita. En halunnut myöntää itselleni mahdollisuutta, että olin kenties sekoamassa.

Sairaslomaa en saanut, mutta tohtori kirjoitti minulle reseptin ja käski huolehtimaan ruokavaliosta, liikunnasta ja säännöllisestä yöunesta. Palasin takaisin koneen ääreen siemailemaan colajuomaa ja suunnittelemaan grillimakkaroiden tv-mainoskampanjaa.

Aina mielialastaan riippuen esimieheni muisti hehkuttaa, kuinka lahjakas ja lupaava nuori AD olin, toisina päivinä antoi kuitenkin taas ymmärtää että minulta puuttui kunnianhimoa ja olin liian laiska, että minusta voisi koskaan tulla alan huippunimeä. Olin jo päättänyt, että heti ensimmäisen tilaisuuden tullen vaihtaisin toimistoa enkä jäisi katselemaan tätä typerää paksukaista ja koko huonosti johdettua sirkusta, jossa meriittejä jaettiin pelkästään pärstäkertoimen ja mielistelytaitojen mukaan.

Käytävältä kuului meteliä, särkyvän lasin ääntä ja kauhun kiljaisuja. Ja muutakin. Olin katsonut tarpeeksi paljon huonoja amerikkalaisia toimintaelokuvia, että tajusin heti, mistä oli kyse. Ne olivat käsiaseen laukauksia. Työtoverini Anssi syöksyi varoittamatta sisään huoneeni ovesta. Hän katsoi minua hetken kuin olisi aaveen nähnyt ja kiskaisi minut ylös toimistotuolistani. ”Äkkiä lattialle. Joku hullu ampuu tuolla käytävällä. Hetken aikaa minä luulin, että se olet sinä. Aivan sekopäistä.”

Kyyristelimme maton päällä ja kuulostelimme oven takaa kuuluvia ääniä. Käytävässä juostiin, ammuskelija kuulosti räiskivän aseellaan ympärilleen aivan satunnaisesti. Sitten kuulin oman ääneni huutavan: ”Missä sinä olet? Tule esiin. Minä tapan sinut!” Anssi ja minä katsoimme toisiamme ihmeissämme. Kuului tuskanhuuto, sitten jokin painava mätkähti lattiaan. Naisen ääni kirkaisi.

Ulkoa kuului hälytysajoneuvojen sireenien lähestyvää ääntä. Ei mennyt kauaakaan, kun rapussa kaikuivat raskaiden saappaiden juoksuaskeleet. Joku huusi megafoniin: ”Tämä on poliisi. Laske aseesi heti tai avaamme tulen.” Ääneni huusi nyt vastaukseksi käytävässä: ”Antaa tulla vain. En minä teitä naamaripellejä pelkää. Voin jopa viedä pari teikäläistä mukanani.” Yksinäinen laukaus kajahti. Siihen vastattiin kokonaisella sarjalla. Kuului vain tömähdys ja tuli aivan hiljaista.

Nyt uskaltauduimme Anssin kanssa raottamaan huoneeni ovea ja kurkistamaan, mitä käytävällä tapahtui. Näytti, että tilanne oli ohi. Poliisin Karhukoplan miehet mustissa haalareissaan ja kommandopipoihin naamioituneina varmistivat paraikaa aluetta konepistooleillaan tökkien ja toimistojen ovia varovaisesti availlen. Kollegani uskaltautuivat vähitellen ulos piiloistaan trendiparrat vielä pelokkaasti tutisten ja säikähtynyt katse kalliissa suurikehyksisissä design-laseissa pälyillen.

Huomasin, että esimieheni makasi kuolleena käytävällä Fred Perryn kauluspaidan pömpöttävä miehusta verisen luodinreiän lävistämänä. Ei kaukana tästä lojuin minä niin ikään verta vuotaen. Minulla oli ylläni likaiset Niket, nappiverkkarit ja musta pilottitakki. Tai siltä se ainakin näytti. Ase oli pudonnut lattialle. Kumarruin kaksoisolentoni ylle.

Kaikki katsoivat meitä ihmeissään. Hän tarttui minua kädestä ja puhui heikolla, voipuneella äänellä: ”Minä todella vihasin sinua. Sinulle oli annettu kaikki, mitä minulla ei koskaan ollut. Kunpa olisin oppinut tuntemaan sinut. Anteeksi.” Sitten hän oli poissa.

Illalla poliisikuulustelusta vapauduttuani saavuin vanhempieni asunnolle. Televisio oli auki ja uutiset näyttivät kuvia tapahtuneesta. Silminnäkijöitä haastateltiin. Minä en ollut päässyt uutisiin mukaan, sillä minua vietiin siinä vaiheessa vauhdilla kamarille sireenit soiden. Olin mitä ilmeisimmin avaintodistaja, jos en nyt muuten juttuun sekaantunut. Olin selittänyt poliiseille, että olin tapauksesta yhtä ällikällä lyöty kuin kaikki muutkin. Lopulta minua oli vastahakoisesti uskottu ja minut oli päästetty menemään.

Uutisten päätyttyä äiti puhui: ”Niin, en ole pystynyt kertomaan, että sinulla on, anteeksi, oli kaksoisveli. Jouduin antamaan hänet pois pian teidän kaksosten syntymän jälkeen, koska isälläsi ja minulla ei ollut silloin rahaa elättää teitä molempia. Toivoin, että veljesi olisi päässyt hyvään perheeseen. Vuosia myöhemmin sain kautta rantain kuulla, että näin oli käynytkin, mutta perhe oli menettänyt rahansa 80-luvun pörssipelissä ja päätynyt puille paljaille. Me taas isäsi kanssa sinnittelimme vuosia ja saimme lopulta järjestettyä sinulle hyvän koulutuksen. Olen niin pahoillani, että sait kuulla asiasta vasta tällä tavoin.”

Poika kavalsi

Perhe seisoi isoisän vuoteen ympärillä. He tiesivät, ettei tällä ollut paljon aikaa jäljellä. Sairaus ja ikä olivat raadelleet tämän kehon, mutta tämän ajatukset olivat yhä kirkkaat. Isoisä pyysi heitä lähemmäksi ja puhui:

”Tiedän, että jätän tämän maailman pian. On yksi asia, jota en ole koskaan kertonut kenellekään. En halua mennä hautaan se mukanani, joten kuunnelkaa.”

”Saksalaiset olivat ottaneet joukkiomme kiinni ja meitä kuljetettiin kuulusteltaviksi. Seudulla oli räjäytetty junaradan osuus, jonka kautta tärkeät huoltokuljetukset liikkuivat. Meitä oli kolme, minä, Jean ja François. Meitä epäiltiin tihutyöstä. Meidät suljettiin selliin ja meille kerrottiin, että saksalaisten varuskunnan komentaja Schneider tulisi henkilökohtaisesti kuulustelemaan meitä aamulla. Sinä yönä ei juuri uni tullut silmään, paitsi Jeanille joka pystyi nukkumaan vaikka tykistökeskityksen alla. Juttelimme François’n kanssa pitkään, miten asian hoitaisimme. Puhuimme vain kuiskaten, koska emme tienneet, kuunneltiinko meitä vai ei. Aamuun mennessä olin tehnyt päätökseni. Se oli nuoren elämäni raskain.”

”Meitä tultiin hakemaan sellistä. Sotilaiden vartioimina meidät vietiin Schneiderin toimistoon. Tämä oli preussilainen ammattiupseeri, ei mikään fanaattinen natsi. Hän katseli meitä uteliaana. Schneider puhui toiselle upseerille: ’Tässäkö ne meidän epäiltymme muka ovat? Hehän ovat vasta poikia, melkein lapsia vielä. Mutta käsky on käsky. Syökää nyt kuitenkin jotain ennen kuin aloitamme.’”

”Meille tuotiin kahvia ja niukka aamiainen, jonka ahmimme sudennälkäisinä, tosin epäluuloisina. Syötyämme kaksi meistä jäivät odottamaan käytävään, kun meitä haettiin kuulusteltavaksi yksi kerrallaan. Minun vuoroni oli viimeisenä. Minun ei annettu istua ja jouduin kuuntelemaan pitkään, kun minua vartioivat sotilaat vitsailivat jotain keskenään saksaksi ja nauroivat omille jutuilleen. Nämä vakavoituivat ja ottivat asennon, kun joku upseeri kulki ohi, sitten tämän mentyä jatkoivat hevosenleikkiään, toki niin ettei mitään kuulunut oven läpi.”

”Lopulta tuli minun vuoroni ja minut vietiin sisään. Minusta ei kauan tarvinnut kaivaa tietoja, sillä kerroin kaiken saman tien, mitään salaamatta. Schneider kuunteli ihmeissään. Kun kuulustelu oli ohi, Schneider kutsui meidät kaikki kolme huoneeseen, jossa seisoimme tiukkailmeisten vartijoiden keskellä.”

”Schneider puhui: ’Tapaus on selvinnyt. Toverinne tässä’, hän sanoi minua osoittaen, ’kertoi vapaaehtoisesti, että François yksinään oli varastanut räjähdysainetta kasarmilta ja käynyt yöllä räjäyttämässä radan.’ Jean huusi raivoissaan: ’Koira!’ ja yritti käydä kimppuuni. François sen sijaan kuunteli aivan rauhallisena, kun sotilaat tarttuivat Jeaniin ja pysäyttivät tämän niille sijoilleen.”

”’Ikävä juttu’, Schneider sanoi, ’mutta tiedätte, mitä tämä merkitsee. Viekää hänet’, hän sanoi François’ta osoittaen. Pian kuulimme pihamaalta laukausten ääniä. ’Petturi! Minä tapan sinut, vaikka se olisi viimeinen tekoni!’, Jean huusi, kun sotilaat veivät hänet takaisin selliin jäähtymään. Schneider päästi meidät molemmat vapaiksi. Tosin minulle hän antoi etumatkan, että voisin poistua paikkakunnalta, jonne en koskaan palannut.”

”En koskaan enää nähnyt Jeania, ystäviäni tai kotiväkeäni. He eivät koskaan saaneet tietää, että François oli yöllä kertonut minulle saaneensa pari kuukautta sitten tietää, että sairasti parantumatonta syöpää. Hän oli pyytänyt minua nimeämään hänet yksin syylliseksi tihutyöhön, vaikka kaikki me kolme olimme räjäytyksen takana.”

“Oletko se todella sinä?”

En pidä siitä, että minua tuijotetaan. En ole mikään sirkuspelle tai friikki. Siksi vaivaannun aina, kun joku alkaa tapittaa minua ulkona liikkuessani. Minusta tuijottaminen osoittaa hyvän kotikasvatuksen puutetta. Toisaalta olen syyllistynyt siihen itsekin. Täytyy vain kääntää katseensa poispäin, vaikka olisi kuinka utelias.

Oli uneliaan harmaa talvipäivä. Olin matkalla postiin hakemaan kalansilmälinssiä, jonka olin tilannut verkkokaupasta kameraani. Minusta alkoi tuntua, että minua seurattiin. Yritin katsella tuloksetta ympärilleni, näkyisikö tästä ihmisestä jälkeäkään. Oli vain tavanomaisia talvikansalaisia toppatakeissaan ja anorakeissaan, jotkut kiiruhtivat, jotkut laahustivat, mutta kaikki omiin ajatuksiinsa uppoutuneina.

Aloin tuntea itseni hölmöksi kurkottaessani kaulaani ja kääntyessäni kadulla ympäri 360 astetta mahdollisen varjostajan löytääkseni. Ehkä olin ainoastaan vainoharhainen, ehkä vain kuvittelin. Jatkoin matkaani. Seisoin juuri liikennevaloissa, kun tunne palasi. Kiiruhdin kadun yli massan mukana, sitten pysähdyin tarkastelemaan ympäristöä uudestaan. Näkyi vain tavanomaisia maleksijoita, ihmisiä odottamassa bussia, rakennusmiehiä haalareissaan ja teini-ikäisiä kännyköihinsä uppoutuneena. Oli miten oli, kiihdytin tahtiani. Posti oli kuitenkin vain korttelin päässä.

Matkan varrella oli vanerista ja laudoista kyhätty jalankulkutunneli pressuihin käärityn remontoitavan rakennuksen juurella. Astuin tunneliin ja kuulin, kuinka lankut natisivat kenkieni alla. Tunneli vaikutti huteralta, joten yritin selvitä siitä nopeasti läpi ennen kuin koko hoito romahtaisi niskaani. Mietin, että minulla oli ylivilkas mielikuvitus, kun samassa tunsin käsien tarttuvan takkiini ja riuhtovan minua.

Yritin kiskoa itseäni irti, mutta kädet puristivat lujaa kuin teräspihdit. Tunnelissa oli sen verran hämärää, että en erottanut hyökkääjästä muuta kuin tumman hahmon. Olin jo paniikissa, kun tunsin tämän käsien tavoittelevan kaulaani. Keräsin voimani, otin selälläni vauhtia lautaseinästä ja iskin polveni hyökkääjän arkaan paikkaan. Tämä ulvaisi tuskasta ja syöksyi karkuun. Tärisin koko loppupäivän.

Seuraavana päivänä näin netissä valokuvan miehestä, joka näytti hieman minulta. Oheinen juttu kertoi, että tämä oli murhattu eilen illalla. Murhaaja oli saatu välittömästi kiinni. Hän oli kertonut, että surmattu oli hänen koulukiusaajansa vuosien takaa, jota hän oli seurannut päiväkausia. Hän sanoi välillä erehtyneensä henkilöstä, sitten tavoittanut kiusaajansa uudestaan illansuussa.

Satu

Minun ei olisi pitänyt jättää kahvikuppiani vartioimatta. Olin tutkimassa kadonneen Buddha-patsaan tapausta ja jatkuva kofeiinitankkaus alkoi vaatia veronsa. Tultuani takaisin vessasta kaadoin mainitun sumpin alas kurkusta kohtalokkain seurauksin. 

Viidentoista minuutin päästä huomasin astuneeni kadulta suoraan labyrinttiin, jonne olin seurannut fosforinhohtoista kissaa. Sen timantein koristellussa kaulapannassa luki sanskriitinkielinen mantra. Katin peijakas oli kadonnut näkyvistä ja minä olin yhä syvemmällä sokkelon uumenissa. Paikka muistutti huvipuiston naurutaloa vääristyneine perspektiiveineen ja peileineen, josta näin itseni vuoroin Ohukaisena, vuoroin Paksukaisena. 

Välillä kuljin kaltevalla pinnalla kuin laivan kannella. Toisinaan vastaani tuli kaupustelijoita, jotka yrittivät myydä minullle kengännauhoja ja varastettjua rannekelloja. Joskus ohitseni ajoi tiikerinraidoilla koristettu taksi, jota kuljetti häijyn gangsterin näköinen mies. Tämä oli pukeutunut räikeään havaijipaitaan. Vaikka vastaani olisi tullut itse paavi, en olisi ihmetellyt asiaa. 

Tervehdin päiväkävelyllä olevia kirahveja. Ne nyökkäsivät minulle hyväntahtoisesti. Vähemmän kohteliaita olivat näiden vanavedessä seuranneet silinterihattuiset kaupunkilaisporvarit, jotka kiiruhtivat eteenpäin sivuilleen vilkaisematta. Ilmeisesti pörssikurssit olivat laskussa. 

Olin nyt jonkinlaisessa laaksossa, jota reunustivat oliivipuut ja jossa kentaurit kuopivat maata kavioillaan. Olin labyrintissä pelännyt Minotauruksen kohtaamista, mutta täällä se vain istuskeli muina miehinä ja katseli minua murheellisesti sarvet kallellaan.

 
Uni

Sairaanhoitajat kiinnittivät elektrodeja päänahkaani. Makasin tutkimushuoneen lavetilla. Ylläni oli ruma ruskeanharmaa sairaalapyjama. Tunsin itseni laboratoriorotaksi. Tohtori Klaus seuraili valkoisessa lääkärintakissaan monitoreissa tanssivia käyriä ja raapusti välillä jotain papereihinsa. 

Hän oli isokokoinen saksalainen, jonka tuima katse pälyili suurten teräksisten silmälasikehysten takaa, valkoisen, yhä tuuhean hiuspehkon alta. Preussilainen perinpohjaisuus tuntui kaikessa, mitä Klaus teki ja sanoi. Jos aksenttia ei otettu huomioon, kieltämme hän puhui moitteettomasti. 

Muistin, kuinka olin aikaisemmin istunut tämän vastaanotolla ja olimme käyneet läpi niitä vaivoja, joiden vuoksi olin tullut tämän puheille. ”Te tietysti haluatte tulla kuntoon, vai mitä?” hän oli tiukannut minulta, kun olin epäröinyt hoitoa. Samalla nuo silmät olivat katsoneet minua terävästi kuin olisivat halunneet porata minuun reiän. Itseäni päätä pidemmän, järkälemäisen saksalaisen nurkkaan ajamana en voinut kuin myönnellä, että näin asia tietysti oli.

Olin yrittänyt välillä ynähtää jonkun sanasen hoitajille vain jotain sanoakseni, mutta pian huomasin olevani ulkopuolinen minua koskevassa tutkimuksessa, keskustelukumppanina suunnilleen samanveroinen kuin petrimalja, jossa kasvatetaan homeviljelmää.

Aivosähkökäyrääni oli syynätty ennenkin, ja siitä oli löydetty pieni poikkeama. Mielestäni syynä oli, että syntyessäni olin tukehtua napanuoraan ja aivot olivat hetkeksi jääneet ilman happea, kuten minulle oli kerrottu. Lääkäreiden mielestä poikkeama oli niin vähäinen, ettei sillä olisi käytännön merkitystä, mutta minulla oli ollut omat epäilykseni jo pitkään. Miksi olin aina tuntenut itseni kuin unissakävelijäksi, oudoilla tavoin kömpelöksi ulkopuoliseksi, joka vaikutti herättävän monissa pilkkaa tai pelkoa? Ajattelin, että jos antautuisin perusteellisiin neurologisiin tutkimuksiin, voisin saada jonkinlaisen selvyyden asiaan ja ehkä vielä joskus löytämään ratkaisun ongelmiini. Olihan minua tutkimassa yksi parhaista, neurotieteen paavi tohtori Klaus.

Perusteellinen unitutkimus oli osa prosessia. Jo aikaisemmin minulle oli tehty aivojen magneettikuvaus, jossa pääkoppani mitattavissa oleva sisältö käytiin läpi perin pohjin. Tutkimustuloksia ei ollut vielä tullut. Nyt hoitaja toi minulle pahvimukillisen vettä ja pillerin, jonka sanottiin olevan mietoa nukahtamislääkettä. Huuhtelin sen alas kurkustani, valot himmennettiin ja sain torkkupeiton tapaisen ylleni. Suljin silmäni ja odotin unta. Se tulikin hetkessä kuin humahdus.

En tiedä, kuinka kauan olin nukkunut, mutta herätessäni tunsin itseni paremmin levänneeksi kuin aikoihin. Minulta kesti hetken orientoitua ympäristööni ja muistaa, missä olin. En tiennyt, olivatko kaikki lähteneet kahville, mutta olin yksin tutkimushuoneessa. Elektrodit oli irroitettu päästäni ja monitorit olivat pimeinä. Pälyilin siinä vuoteella istuen hetken hölmönä ympärilleni, sitten hiljaisuus alkoi jo tuntua epämiellyttävältä. 

Sujautin varpaani lattialla lojuviin sairaalasandaaleihin ja tallustelin huoneen ovelle. Uskaltauduin kurkistamaan ovenraosta käytävälle. Ristinsieluakaan ei näkynyt. Ei potilaita, ei henkilökuntaa, ei normaalia vilskettä. Tuntui vain voimakas desinfiontiaineen tuoksu, jota olen sairaaloissa aina kammonnut. Arvelin soveliaaksi heittää aamutakin pyjamani ylle ja lähdin tiedusteluretkelle.

Mitä kauemmaksi etenin, sitä oudommalta tilanne alkoi tuntua. Kävin vastaanottotiskeillä, kurkistin sisään tutkimushuoneisiin, lääkäreiden huoneisiin, makuusaleihin, jopa siivouskomeroihin. Huristelin hissillä kerroksesta toiseen, kolusin rakennuksen kaikki aulat, lukitsemattomat leikkaussalit ja kylmälokeroiden reunustaman ruumishuoneen. Joka paikassa sama juttu: minun lisäkseni koko rakennuksessa ei ollut ketään muuta, ei elävää eikä kuollutta. Kiiltäväksi vahatuilla lattioilla kaikuva sandaalieni läpsytys oli ainoa erottuva ääni.

Palasin tutkimushuoneeseen, josta olin lähtenytkin. Sen yhteydessä oli pukeutumistila, jossa olin kaikessa rauhassa saanut vaihtaa sairaalapyjaman päälleni. Omat vaatteeni oli siististi viikattu muovipussiin kenkien kanssa. Vaihdoin takaisin siviiliasuuni ja tunsin helpotusta saatuani sairaalavaatteet pois yltäni. 

Mikään määrä desinfiointiainetta ei voi peittää sairauden ja kalmanhajua, joka noiden rakennusten yllä leijuu. Mitä vähemmän päiviä noiden kolkkojen seinien sisällä joutuisin viettämään, sen parempi. Mikään antiseptisyys ja puhtaus, mikään sairaalarakennusten hienostunut arkkitehtuuri, mitkään huipputaiteilijoiden kaiketi rauhoittaviksi ja toivoa antaviksi tarkoitetut työt ala-aulan seinillä eivätkä tyylikkäät modernit veistokset sisäpihalla saa unohtamaan näiden rakennusten todellista tarkoitusta paikkoina, jonne tullaan kärsimään ja kuolemaan. Tuntui kuin olisin astunut vankilasta vapauteen kulkiessani ulos pääaulan lasiovista.

Jos olin kuvitellut outouden helpottavan, olin ollut täysin väärässä. Olin tullut sairaalaan alkusyksystä, mutta nyt oli kirpeän aurinkoinen talvipäivä. Vastasatanut puuterilumi peitti kaupunkia. Sairaalan vieressä oli puisto, jossa orangit kirmailivat lumessa. Katselin näkyä hetken aikaa. Yhteen puuhun oli kiinnitetty köyden varaan vanhasta autonrenkaasta tehty keinu. Keinussa istuvalle orangille antoi toinen vauhtia. 

Huomasin yhden näistä kädellisistä tarkkailevan minua. Se näytti muita vanhemmalta ja viisaammalta. Se poltteli havannasikaria kuin mikäkin orankien Winston Churchill ja katseli minua mietteliäänä. Sitten se osoitti minua karvaisella sormellaan ja kysyi iän käheyttämällä mutta silti kuuluvalla äänellä: ”Kansalainen, oletko jo maksanut kunnallisverosi?” 

Häkellyin tästä kysymyksestä enkä tiennyt, mitä sanoa. Samassa kuitenkin jo avasin silmäni ja huomasin nousseeni istuvaan asentoon lavetillani. Tohtori Klaus katsoi minua pistävästi arjalaisen sinisillä silmillään, jotka olivat lempeät kuin keskitysleirin komendantilla ja antoi kädellään merkin yhdelle hoitajista. Tunsin neulanpiston käsivarressani ja matka höyhensaarille sai taas alkaa.

Huomasin istuvani opiskelijayksiössäni, joka minulla oli ollut kauan sitten, ja katsovani vanhaa kuvaputkitelevisiota. Ruudussa seisoi huolestuneen näköinen mies valkoinen laboratoriotakki yllään. Kädessään hänellä oli pesujauhepaketti. Mies katsoi minua edelleen huolekkaana ja puhui: ”Onneksi saimme sinut pois sieltä. Tohtori Klaus ei ole se, joka väittää olevansa. Sodan jälkeen hän onnistui pakenemaan Etelä-Amerikkaan. Israelilaiset ovat olleet pitkään hänen jäljillään. Nyt ei ole aikaa selittää enempää.”

Aloin tuntea itseni hieman tuohtuneeksi ja sanoin tv-ruudussa näkyvälle hahmolle: ”Hetkinen, tämä on minun uneni eikä kenenkään muun, joten minultakin voisi kysyä jotain. Jospa minua ei huvitakaan herätä tästä. Sillä tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Matkaherätyskello pöydällä alkaa piipittää terävällä, kimeällä äänellä. Vääntäydyn kankein jaloin ylös lämpimästä sängystä kääntämään itsepintaisen piipityksen pois päältä. Huoneessa on kylmää ja pilkkopimeää. Edessä on taas yksi tappavan ikävystyttävä päivä toimistossa Exceliä tuijottaen ja pomon niuhottamista kuunnellen. Miksi siis kuvittelet, että haluan herätä tästä?”

Mies sanoi: ”Pelkäänpä, että sinulla ei ole valinnanvaraa. Kansakunnan kilpailukyky on koetuksella. Jokaisen kynnelle kykenevän työpanosta tarvitaan nyt. On aika kääriä hihat.” Tämä oli niin typerryttävää, että koetin vaihtaa kanavaa kaukosäätimestä. Ruudulle ilmaantui teksti ”Jatkuu…” Samoin kaikilla muilla kanavilla, joille yritin kääntää. Turhautuneena sammutin television. Kiskoin verhot pois ikkunan edestä ja katsoin ulos. Horisontissa iltataivasta vasten nousi kivitalojen rivistön takaa valtavan kokoisilla kirjaimilla teksti ”Jatkuu…” Täältä ei voinut paeta. Painajainen jatkui ja jatkui. 

Suljin silmäni, vaikka tiesin, että se oli hyödytöntä. En heräisi koskaan, vaan uni johtaisi aina uuteen uneen kuin sarjaan sisäkkäisiä labyrintteja. ”All that we see or seem / Is but a dream within a dream.” Muistin Edgar Allan Poen runon. Olin monesti pohtinut, tajuaako järkensä menettävä ihminen itse olevansa tulossa hulluksi, vai tuleeko mielettömyydestä uusi todellisuus, joka vaikuttaa täysin johdonmukaiselta. Niin kauan kuin tämä kaikki vaikuttaisi mielettömältä, minulla olisi toivoa. Ei enää sitten, kun alkaisin hyväksyä ympärilläni tapahtuvan. Avasin silmäni. Tohtori Klausin massiivinen hahmo oli jälleen kumartuneena ylläni. Pikkuruiset hoitajattaret pyörivät tämän ympärillä.

”Lienen teille selityksen velkaa”, tohtori puhui. ”Olette saanut uutta kokeellista lääkeainetta, jonka sivuvaikutuksia emme vielä tunne, mutta josta on saatu hyviä tuloksia neurologisista ongelmista kärsivillä potilailla. Olette paraikaa kontrolloidun unennäkemisen tilassa, jossa voitte toimia kuten valveillakin, havainnoida ja tarkkailla. Valitettavasti vain aine hämärtää rajoja unen ja valvetodellisuuden välillä. Toisin sanoen ette välttämättä tiedä, Zhuangzin sanoin, oletteko mies joka uneksii olevansa perhonen vaiko perhonen, joka uneksii olevansa mies”, tohtori Klaus sanoi hörähdellen hirnuvalla äänellä. ”Parhaiten luultavasti selviätte, kun ette vastustele, hyväksytte tilanteenne ja annatte vain sen tapahtua, mikä tapahtuu.”

Tästä on nyt vuosia, ja olen tehnyt kaikkeni noudattaakseni kelpo tohtorin ohjetta. Olen nähnyt asioita, joita en hurjimmissakaan unelmissani olisi voinut uskoa todeksi, ja ymmärrän myös edelliseen lauseeseen sisältyvän ironian. Olen nyt liian uupunut ja kynäni jaksaa piirtää enää vain tämän yhden lauseen, vaikka en tiedä, onko se totta vai valhetta: se olikin unta.

Pullojen keräilijät

Lauantai-iltaisin lähiöt sylkivät unisista sisuksistaan ulos juhlijoiden laumat kohti keskustaa, kun kansakunta purkautui viihteelle. Täyteen ahdetussa linja-autossa oli tunnelmaa ja desibelejä. Pohjat oli otettu jo kotona ja puheensorina kävi äänekkäänä. Ilmassa leijuvaa halvan partaveden ja budjettiluokan eau de colognen sakeaa tuoksua olisi voinut leikata veitsellä. Takapenkeillä sihahtelivat auki olut- ja siideritölkit. Eteläeurooppalaiset vaihto-oppilaat aloittivat äänekkään yhteislaulun omalla kielellään.

Tuntikausien jonotusta kadulla hytisten, jotta olisi päässyt räikeän teemasisustuksen keskellä siemailemaan ylihinnoiteltuja drinkkejä geelipäisten bodaajien ja pyntättyjen nyrpeiden prinsessojen kanssa, ja kuuntelemaan pauhaavalla volyymillä DJ Kaken niljakkaalla äänellään juontamia iänikuisia listahittejä.

Nousukkaat tilasivat skumppaa. Rehentelijät tarjosivat koko pöytäväelle. Visa vinkui ja edeskäypä kolikkovyössään kantoi selkä vääränä virvoketarjottimia. Plebeijit ja muu rahvas pubeissaan tyytyivät keskiolueen. Yleisin puheenaihe oli jääkiekkotulokset, välillä jalkapallonkin. Niitä vertailtiin, niistä väännettiin kättä, niistä kinattiin. 

Välillä tupakanhimoiset ajettiin pihalle nauttimaan pahettaan. Nikotinistien veljes- ja sisarkunta kokoontui ilta toisensa jälkeen ravintolan eteen vedettyyn karsinaansa, oli lauhkea kesäyö tai pureva pakkanen, ja keuhkot mustaava savu sulki nämä fatalistit jälleen salaisen yhteisymmärryksen piiriin.

Kaduilla soittoruokaloiden sisäänkäyntien ulkopuolella päivystivät myös pullojen keräilijät. Kun muut juhlivat ystäviensä kanssa lauantai-illan humussa ja sumussa, nämä yksinäiset metsästäjä-keräilijät sinnittelivät selvin päin ja taluttivat raskaita vanhoja polkupyöriä, joiden sarvissa roikkui täpötäyteen ahdettuja muovikasseja täynnä tyhjiä olut- ja siideripulloja ja juomatölkkejä. 

Kuin sieniä syksyllä, niitä oli helppo poimia katujen varsilta tällaisina viikonloppuiltoina etkoilijoiden ja juhlijoiden kaataessa eväsjuomia kitusiinsa matkalla baariin ja paiskatessa sitten tyhjät pullot ja tölkit kadunvarren lumihankiin. 

Monen työttömän kuukausituloista ne muodostivat leijonanosan, juuri nämä olivat niitä murusia joita heille pöydistä putoili, kuten uusliberalistien pyhät opinkappaleet julistivat. Näin alkoholipolitiikka kierrätti kansantuloa köyhimpienkin taskuihin. Piti vain olla valpas ja ahkera, osata olla oikeaan aikaan apajilla suosituimpien kuppiloiden ulkopuolella kuin silliparvia varhain aamulla odottelevat troolarit ulkomerellä.

Keitä nämä yksinäiset pullojen keräilijät oikein olivat? Pitkäaikaistyöttömiä, köyhyyden valinneita idealisteja — tai vain heitä jotka köyhyys oli valinnut — yksineläjiä, uskovaisia, monet ikääntyneitäkin. 

Heistä monia kuitenkin yhdisti se, että he kuuluivat yhteiskunnan näkymättömiin, heihin jotka pysyivät huomiotalouden katveessa, heihin jotka elivät elämänsä hiljaisuudessa. He olivat niitä, joille bulevardilehdistö ei omistanut paksuja väriliitteitä trendikkäimmistä baareista ja ravintoloista, joissa syödä ja bailata. 

Kuljin kadulla kamerani kanssa enkä tuntenut kuuluvani bailaajiin enkä pullonkeräilijöihin. Minä olin vain se neutraali silmä, joka tarkkaili tätä kaikkea — tai ainakin väitti näin tekevänsä. Olin jättänyt baarit ja bileet taakseni. Joskus ne olivat merkinneet minulle paljonkin, mutta sitten elämä itse oli puuttunut peliin tavoin, joita en ollut suinkaan valinnut, ja asioiden tärkeysjärjestys oli muuttunut. Ehkä kyse oli myös ajan vääjäämättömästä kulumisesta. Muutoksen oli ollut pakko tulla, vanhojen rutiinien kadottava. Prosessi oli kivulias enkä sen jälkeen ollut enää se sama ihminen kuin aikaisemmin. 

En tiennyt, minne olin menossa. En tiennyt, olisiko minunkin osani liittyä näiden näkymättömien joukkoon. Ehkä minäkin katoaisin, sulaisin näiden katujen mereen. Ei sillä väliä. Matka jatkui.

Kirje

Prologi

Vanhan miehen ääni luetteli numerosarjoja puhelimessa. Vastaanottaja kuunteli korva tarkkana ja kirjoitti muistiin. 

”Kahdeksan. Seitsemän. Kolme. Yhdeksän. Yhdeksän. Pilkku. Viisi. Kaksi.”

Aurinko värjötteli taivaalla, hehkui himmeästi pilvimaton takana kuin väärä raha.

Askeleet lähestyivät toisiaan. Kengät mittasivat asfalttia. Palo tiesi, että Kuriiri oli Kuznetsovin miehiä. Miehellä oli virttynyt nahkapoplari ja aurinkolasit, Palo taas villakankaisessa irtotakissaan ja huopahatussaan. Kuriiri tapasi Palon syrjäisellä kujalla. He tuijottivat hetken toisiaan tai oikeastaan Palo tuijotti itseään Kuriirin peililaseista. Kuriiri työnsi sitten kätensä povitaskuunsa ja Palo oli varma, että hän kiskoisi sieltä aseen. Palo ei kuitenkaan nähnyt elämäänsä silmissä filminauhana, koska sensuuri oli poistanut sieltä jaksoja, joita ei sopinut pyörittää uudestaan. 

Aseen sijaan Kuriiri ojensi Palolle kirjeen. Liike oli kummallisen mekaaninen. Sitten Kuriiri kääntyi kannoillaan kuin sotilas ja käveli pois. Outo tyyppi.

Mies poistui paikalta, Palo jäi. Puhelin soi. Palo vastasi.

Soittaja oli Pomo.

”Saitko kirjeen?”

”Sain. Keneltä se on?” Palo kuuli itsensä vastaavan konemaisesti.

”Se ei kuulu sinulle. Tuo kirje heti tänne”, Pomo tiuskaisi ja löi vanhan lankapuhelimen luurin vihaisesti kiinni.

Palo katsoi äimistyneenä kännykkäänsä kuin Pomo olisi voinut syöksyä suoraan hänen kurkkuunsa kiinni sen kautta. Palo sujautti kirjeen povitaskuunsa.

 
Lapio-Blues

 
Palo käveli läheiseen lounaskahvilaan, tilasi siellä kahvin. Hän istui yhteen pöydistä kahvinsa kanssa. Jukeboksissa soi jokin kalmaa uhkuva rautalankaiskelmä. Palo oli asettanut kirjeen pöydälle kahvikupin viereen. Hän katseli pitkään kirjettä. Lopulta hän päätti avata sen. Siinä luki:

”Tämän kirjeen tuonut henkilö täytyy tappaa välittömästi.” 

Palo laski kirjeen hitaasti takaisin pöydälle ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Kahvi jäähtyi koskemattomana pöydällä.

Pomo oli käskenyt Palon tuomaan kirjeen viivyttelemättä. Tällä kertaa Palo ei totellut. Oli mietittävä asioita. Rauhassa. Hänellä oli erinäinen joukko tiettyjä paikkoja ympäri kaupunkia, jonne hän menisi, kun oli pohdittava juttuja itsekseen ajan kanssa tai kun hän ei haluaisi kenenkään löytävän itseään. Tällä kertaa oli kyse molemmista. Hänen oli myös soitettava yksi puhelu.

Palo lähti ulos vasta illan alkaessa kääntyä vähitellen yöksi. 

 
Labyrintti

 
Katulamppujen hämärässä valossa Palo marssi eteenpäin. Metsän reunassa rusakko seurasi tarkkaan hänen liikkeitään. Jossain huuhkaja huhuili kuunvalossa.

Palo sytytti savukkeen. Hän kävi mielessään yhä uudestaan läpi tarinaa, jonka hän kertoisi Pomolle. Se oli vain varasuunnitelma. Varsinaisen käsikirjoituksen eteneminen riippuisi muista. Ei se silti ollut sitä, mitä hän itse halusi. Paloa kylmäsi.

Lokkien kirkuna repi yöilmaa. Tehdaskompleksi oli noussut järven rannalle. Koneet eivät nukkuneet koskaan. Eräänä päivänä koneet olisivat ottaneet kokonaan vallan ihmisiltä eikä työntekijöitä enää tarvittaisi. Koneet pitäisivät itsensä käynnissä, koneet korjaisivat itsensä, koneet suunnittelisivat ja rakentaisivat uusia koneita. 

Tehtaan sisäpihalla autojen hyönteissilmien valokiilat ottivat Palon hetkeksi äänettömään ristituleensa. Palo jatkoi matkaansa hyvin harjoitellulla välinpitämättömyydellä. 

Palo suunnisti kohti Pomon toimistoa tehdasrakennuksen labyrinttikäytävien keskellä. Askeleet kaikuivat kolkolla betonilattialla.

Palo avasi oven. Lukko tuntui ensin jäykältä, mutta antoi lopulta periksi. Palo yritti sytyttää valon valokatkaisijasta. Mitään ei tapahtunut. Palo sytytti taskulampun. Se oli hänellä aina mukana.
 

Palo ja Laura
 

Palo ajatteli Lauran kanssa edellisellä viikolla viettämäänsä iltaa. He olivat olleet Palon asunnossa. Palo oli tupakoinut pöydän ääressä istuen, lasillinen viskiä edessään. Ilmaa heidän välillään olisi voinut leikata veitsellä. Laura ei istunut ja katseli Paloa mietteliäänä.

”Pomo sanoi, että jää pian eläkkeelle ja lähtee sitten etelään. Hän haluaisi minut mukaan.”

”Sitten sinun pitää varmaan lähteä.”

”Eikö se liikuta sinua yhtään, jos lähden?”

”Ei”, Palo valehteli.

Lauran suuret silmät katsoivat Paloa syyttävästi. 

”Paskiainen. Sinä joudut vielä vuosikausiksi istumaan.”

”En joudu.”

Laura katsoi Paloa hetken ihmeissään. Sitten tajusi, missä mennään.

Laura sanoi: ”Varo Komisariota. Se on vaarallinen tyyppi. Jostain syystä Kuznetsov pitää Pomosta. Komisario haluaa molemmat pois tieltä.”

 
Komisario

 
Komisario oli aloittanut oman operaationsa. Huhuttiin, että takavarikoissa saadut aineet olivat päätyneet takaisin katukauppaan. Komisario oli salassa tavannut liivijengien johtajia. Jotain oli tekeillä.

Edellisenä iltana Palo oli saanut puhelun Komisariolta. Hän oli kuullut poliisiaseman äänet taustalta, kaukokirjoittimen monotonisen nakutuksen, hälytykseen lähtevien ajoneuvojen sireenit. Komisario tiesi, että oli ajanut Palon nurkkaan. Ääni uhkui omahyväisyyttä.

”Kuznetsov, hän se on aika poika. Venäläinen kun on, niin kovin on sentimentaalista tyyppiä. En tiedä, mikä ihmeen heikko kohta tämän kivisydämessä on juuri Pomolle. Haluaisi nimittäin lyödä hynttyyt yhteen Pomon kanssa. Toistaiseksi Pomo on antanut rukkaset. On jäätelö hyvää, kun yksin syö. Minäkin olen melkoinen herkkusuu.”

Komisario oli kunnianhimoista sorttia. On aina ihmisiä, jotka eivät katso sellaista hyvällä. Hän oli jämähtänyt ylennyslistalla paikoilleen. Jollakin hänen oli sitä kompensoitava.

”Päivämäärät, kellonajat, reitit, maastokätköjen GPS-koordinaatit… Pomo tietää, että me kuuntelemme häntä. Joten hän käyttää jonkinlaista koodia. Aika hyvin niin vanhalta ukkelilta. Meillä on ekspertit koodin kimpussa yötä päivää. Minä olen kuitenkin liian kärsimätön mies. Tässä kohdassa sinä tulet kuvaan mukaan.”

Palo oli yrittänyt sanoa jotain tähän väliin. 

”Mitä…? Turpa kiinni…!” Palo oli kuullut puhelimeensa asti nyrkin iskeytyvän pöytään. Samassa kuitenkin Komisarion ivallinen äänensävy palasi.

”Ehkä sinua huvittaa tietää, että siellä linnassa on tavanomaisten psykopaattien, perverssien ja pedofiilien ohella pari vanhaa tuttavaasi. He varmasti ilahtuvat nähdessään sinut. Teillä tulee taatusti olemaan ratkiriemukasta yhdessä.”

Palo tiesi pelin säännöt. ”Jos ei kestä kakkua, ei pidä tehdä jekkua”, hänelle oli hoettu loputtomia kertoja. Siltikin. Oli kasvoja, joita hän ei voisi kohdata enää milloinkaan. Hän ei menisi kiven sisään. Ei enää ikinä.
 

Palo ja Laura II
 

Laura oli lopettanut monologinsa huomattuaan, ettei Palo kuunnellut. Palo siemaisi viskiään, ei sanonut mitään.

Se oli Laura, joka lopulta rikkoi hiljaisuuden. Hän tarttui Paloa ympäriltä, painoi kasvonsa tämän rintakehää vasten. Jokainen syleily tuntui viimeiseltä. Kenties tämä olikin viimeinen.

”Sinulta ei koskaan saa selvää vastausta. Ehkä lähdenkin. Minulle riitti räntäsateet.”

Palo ajatteli Lauraa Pomon kanssa. Ajatus kuvotti häntä.

 
Pomo

 
Pomo oli vanha mies. Hän istui pienessä toimistossaan tehdasalueen uumenissa. Toimistossa pyöritettiin peitetoimintana ”eksoottisiin” julkaisuihin erikoistunutta maahantuontifirmaa. Pomo mietti tilannettaan ja miten oli päätynyt siihen. Häntä väsytti.

Pomo oli ollut hädin tuskin toisella kymmenellä paettuaan maalta kaupunkiin nahkaremmiä ja alituista nälkää. Kadut olisivat nielaisseet pojan syvyyksiinsä, ellei hänen tielleen olisi osunut mies, joka sattumoisin pyöritti paikallista alamaailmaa. Morgenstjerna oli ollut tämän nimi. Tältä poika oli oppinut kaiken, minkä tiesi. Morgenstjernan juoksupoikana pääkaupungin kadut olivat tulleet hänelle vähitellen enemmän kuin tutuiksi. 

Alussa se oli ollut mustan pörssin kauppaa, salakuljetusta, lestinheittoa. Pirtua, kahvia, naisten sukkahousuja. Jotenkin vain panokset olivat vähitellen koventuneet, nyrkkiraudat vaihtuneet järeämpiin aseisiin, pirtu kovempiin aineisiin. Kaikki oli ollut ennen vanhaan jollakin tavoin yksinkertaisempaa, selkeämpää. Poliisit ja rosvot olivat kumpikin tienneet oman paikkansa eivätkä astuneet toistensa reviirille. 

Morgenstjerna oli ollut poissa jo kauan. Pomon oli vaikea muistella, mitä lopulta oli tapahtunut. Morgenstjernaa ei enää ollut. Poikaa ei enää ollut. Oli Pomo. Ja Palo. Pomon juoksupoika. Sukupolvien katkeamaton ketju. Isännät ja rengit. Rengit hikoilivat. Isännät eivät milloinkaan nukkuneet rauhassa. Heidän paikalleen oli aina tunkua.

Pomo mietti Kuznetsovia. Tästä oli pitänyt tulla pappi. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Lopulta Kuznetsov oli joutunut lähtemään Venäjältä. FSB:n osasto URPO, joka oli perustettu järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan, oli laittanut Kuznetsovin perheen lujille. Kuznetsov oli joutunut järjestämään operaationsa uusiksi maahan tultuaan. Pomo oli aina hämmentynyt Kuznetsovin kohdatessaan. Kuznetsov oli, pikemminkin kuin liikeasioista, halunnut puhua Isoista Jutuista. Kuten elämän tarkoituksesta, iäisyydestä, armosta. Kuznetsov oli sytyttänyt kynttilöitä ikonin edessä isänsä muistoksi.

Jokin aika sitten Marko-niminen pikkurikollinen oli saanut selville Kuznetsovin maastokätkön sijainnin syvällä maakunnassa korven keskellä. Tapaus oli outo, sillä Marko oli löydetty hukkuneena läheisestä lammesta. Lähistöllä oli ollut tämän BMW pysäköitynä tienvarteen. Poliisi oli takavarikoinut ruumiin läheltä vedestä löytyneen matkalaukun, jossa rahat olivat olleet. Osan oli vesi liottanut, osa oli ollut edelleen käyttökelpoisia. Kuznetsov uskoi, että rahat olivat päätyneet Komisariolle.

Pomo laittoi videokameran päälle, istui nojatuoliinsa. Ja puhui. Pitkään.

Kaikki ne tapetut miehet. Kaikki se, mitä oli tapahtunut. Kaikki oli ollut turhaa. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä. Pomo katseli pöydällään olevaa kirjekuorta. Sen sisällä oli kaksi lentolippua. Käytävästä kuului ääniä.
 

Kohtaaminen
 

Viisi minuuttia myöhemmin Palo lähestyi Pomon toimistoa valaisten reittiään taskulampulla. Käytävän nurkan takaa kuului ääni, joka kuulosti tippuvalta vesihanalta. Vai oliko se sittenkään vesihana? Toimiston ovella Paloa oli vastassa kuolleen henkivartijan ruho istuvaan asentoon lysähtäneenä. Punainen roiske peitti seinää tämän pään yläpuolella. Palo muisti jätin. Tämän äänettömän läsnäolon. Jätti oli ollut aina siellä, missä Pomokin.

Palo kuuli raskaan hengityksen voimistuvan, kun hän lähestyi Pomon toimiston ovea. Palo astui sisään ovesta. Sitten hän hätkähti näkyä.

Pöydällä oli matkaesitteitä, tuhkakupissa puoliksi poltettu sikari. Kahvimuki, viskipullo ja lasi. Talousvaaka, jonka päällä oli pussi jotain valkeata jauhetta. Nuhjuinen vanha tyttökalenteri. Jo antiikkinen lankapuhelin, jonka johto oli katkaistu. Jalkalamppu oli potkaistu nurin lattialle. Varjojen neuvosto piti äänettömänä kokoustaan huoneen seinillä.

Pomo istui lysähtäneessä asennossa toimistotuolissaan. Palo katsoi isokokoista vanhaa miestä, jonka oli oppinut tuntemaan niin hyvin. Muhkea valkoinen parta, suurikokoiset vanhanaikaiset silmälasit kuin televisioruudut, kallis puku kuin suoraan purjehduskerholta repäistynä, silkkisolmio jossa oli pelikorttien kuvia. 

Pomo oli ollut peluri, mutta hänen pelinsä oli nyt lopussa. Viimeinen käsi oli jaettu eivätkä kortit näyttäneet hyviltä. Pomo oli tuskaisen näköinen, painoi oikealla kädellä rintakehänsä vasenta puolta. Luoti oli raapaissut otsaa. Kämmenselkä oli veressä.

Pomo hengitti raskaasti. Palo tiesi, että hän oli menettänyt paljon verta.

Pomo huomasi Palon. Pomo sai vaivoin sanat suustaan.

”Joku on vasikoinut. Lupasivat kertoa vasikan nimen kirjeessä, joka tuodaan minulle.”

”Avasin kirjeen.”

Pomo katsoi häntä silmät suurina, mutta ei sanonut mitään.

”Ne yrittävät tehdä minusta syyllistä”, Palo selitti.

”Kuznetsovin porukka, vai?”

Pomo mietti hetken. Niin se oli pakko olla. Kaikki se taivashöpinä, pelkkää hämäystä.

”Niin. Kuka sinua ampui?”

”Ei sillä väliä. Se luoti lähti liikkeelle jo kauan sitten.”

Pomo päästi korahtavan äänen. Hänen päänsä nytkähti eteen ja jäi roikkuvaan asentoon, oikean käden valahtaessa velttona sivulle. Palo kokeili pulssia Pomon ranteesta ja päästi elottoman käden retkahtamaan alas.

Palo odotti hetken aikaa. Sitten hän otti kännykän taskustaan ja valitsi numeron, painoi puhelimen korvalleen ja odotti. Toisessa päässä vastattiin.

”Miehenne osasi hommansa. Voitte lähettää auton, Komisario.”

Komisario ei sanonut mitään. Hän sulki puhelimen. Hän katseli hetken liikennettä alhaalla kadulla ja sytytti sikarin. Se oli ollut Pomon lempimerkkiä.

 
Epilogi 

 
Sateli hiljaa räntää. Palo käveli tupakoiden poispäin rakennuksesta, jossa Pomon ja henkivartijan ruumiit yhä olivat. Yö oli alkanut kääntyä aamun puolelle, mutta sarastus ei koittaisi vielä tuntikausiin. Poliisiauto ajoi hänen ohitseen pillit huutaen kohti rakennusta. Vilkkuvalot valaisivat hetkellisesti Paloa auton ajaessa ohi.

Yöllä on tuhat silmää, jotka aina tarkkailevat hämärässä kulkijaa, jonka harhakuvitelma on, että on aivan yksin keskellä pimeyttä ja siksi liikkeissään kaikkivoipa, peräti näkymätön. 

Näin ollen Palo ei nähnyt iltalenkkeilijää, joka rekisteröi hänen liikkeensä tehtaalta johtavalla kävelytiellä joskus kello 1:05 aikoihin. Hän ei myöskään huomannut kahta teinipoikaa, jotka olivat nähneet hänen poistuvan tehtaalta. Tehtaan sisäpihalle pysäköineet autoilijat olivat varmasti havainneet hänet. Kätköön asetetut valvontakamerat olivat tehtaalla nauhoittaneet Palon liikkeet. Nauhalla näkyi myös eräs asemies, joka oli vieraillut samassa paikassa hieman ennen Palon saapumista. 

Aikanaan poliisi oli jututtanut lenkkeilijää ja poikia, jotka kumpikin vuorollaan olivat antaneet Palon tuntomerkit. Autoilijat olivat ehkä nähneet jotain, ehkä ei. Joka tapauksessa kaikki oli asianmukaisesti merkitty kirjoihin ja kansiin. Kuinka ollakaan, mainitut lausunnot olivat salaperäisesti pian kadonneet poliisin rekistereistä. Samoin jostain syystä sen yön valvontakameroiden tiedostot olivat pyyhkiytyneet tyhjiksi.

Komisario pitäisi oman osansa sopimuksesta. Palo pysyisi vapaalla jalalla. Toistaiseksi. 

Palo näki edessään Lauran, joka käveli matkalaukun kanssa kohti tehdasrakennusta. He huomasivat toisensa. Palo pysähtyi Lauran eteen, mutta ei sanonut mitään.

Laura oli mielessään jo jossain etelän auringossa. Hänelle ei merkinnyt mitään pillit huutaen kiitävä mustamaija, jota seurasi ääneti rikostutkinnan valkoinen pakettiauto ilman tunnuksia. Pian tehdas olisi täynnä ympäriinsä hyöriviä univormupukuisia ja suojapukuisia poliiseja ottamassa talteen verijälkiä ja etsimässä DNA-näytteitä. Koko paikka olisi sinetöity ulkopuolisilta. 

Palo tiesi jo tutkinnan tulokset. Kohta iltapäivälehdet repisivät otsikoita ”alamaailman sisäisestä välienselvittelystä”. Jossain ikonein koristellussa toimistossaan Kuznetsov laskisi sanomalehden pöydälle ja miettisi asioita pitkään hiljaisuudessa. Kuznetsov oli tehnyt parhaansa varoittaakseen Pomoa, kun oli saanut tietää, että Palo oli Komisarion otteessa. Kaikki oli kuitenkin ollut hyödytöntä. Pian ikonin alla syttyisi taas uusi kynttilä. Pomolle.

Oli miten oli, parin päivän päästä asia olisi lehdissä unohdettu, kun sivut täyttyivät taas julkkisten edesottamuksista. Tämä sopi Komisariolle. Haaveissaan Laura kuitenkin kulki jo aurinkoisilla rantabulevardeilla ostoskasseineen. Hän mietti vaatteita, joita hänellä olisi yllään.

Laura sanoi: ”Minä en kestä enää. Pomo soitti ja sanoi, että hänellä on liput aamukoneeseen. Puhuitko hänen kanssaan? Mitä hän sanoi?”

Palo ei vastannut mitään. Laura jäi matkalaukun kanssa katselemaan Palon selkää, kun tämä käveli pois.

Räntäsade yltyi.

Kirjoitettu yhdessä Janne Perttulan kanssa. Perustuu samannimisen lyhytelokuvan (2015) käsikirjoitukseen.

Tarina jatkuu: Kirje 2

Kätkö

Sen piti olla helppo keikka. Markolla oli kätkön GPS-koordinaatit kännykässään. Kaupungilla oli liikkunut jo jonkin aikaa huhu, että Kuznetsovin jengin huumerahoja oli piilotettu maastoon yli sadantuhannen euron arvosta. Kukaan vain ei tiennyt, minne.

Sattuman kaupalla yksi venkula oli Markolle velkaa. Pienen neuvottelun jälkeen Markon haltuun oli päätynyt paperilappu, jolle nämä kallisarvoiset koordinaatit oli raapustettu. Molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä neuvonpidon tuloksiin. Venkulakin oli saanut pitää kaikki sormensa ja jatkaa hengittämistä. Marko oli tuskin malttanut ottaa paikan sijainnin kunnolla selville kartasta, kun oli lähtenyt jo matkaan. 

Marko oli hereillä neljättä päivää. Se oli tavallista hänen toimenkuvassaan. Välillä piti myös edustaa. Markolla oli ollut tapaaminen muutaman samalla alalla toimivan tärkeän ulkomaisen liikemiehen kanssa. Virkavallan edustajat tosin olisivat kuvailleet näitä jollakin toisella sanalla. 

Hänellä oli yllään paras pukunsa ja kiiltonahkakengät. Ei ollut aikaa vaihtaa. Piti toimia nopeasti. Ruuhka-Suomi jäi pian taakse, kun Markon tuliterä BMW ahmi kilometrejä. Marko naureskeli jyväjemmareiden traktoreille, joita alkoi tulla vastaan yhä useammin.

Marko oli ajanut jo hyvän matkaa eteenpäin asfaltoimatonta tietä ja kiroillut pomppivaa kyytiä. Oltiin perillä. Hän pysäköi auton tienreunaan ja katseli ympärilleen. Valtavan kokoisten mäntyjen tiheä muuri nousi hänen edessään. Marko kirosi uudestaan. Kätkö olisi jossain tuolla puiden muurin takana. Sille oli myös monta muuta ottajaa, joku näistä mahdollisesti jo matkalla paikalle. Tällaisilla uutisilla kun oli kumma tapa levitä nopeasti.

Markolla oli taitettava kenttälapio takakontissa. Maastossa eteneminen sujui yllättävän vaivalloisesti. Joskus monta vuotta sitten hän oli pari kertaa suunnistanut koulun liikuntatunnilla. Tarkkailuluokalla sekin oli jäänyt. Lyhyen armeija-aikansa hän oli lähinnä viettänyt putkassa, joten metsäkeikat olivat hänen palvelusrekisterissään jääneet vähiin. Hänenlaisensa kaupunkisissit tunsivat vain asfaltin, ottivat maamerkit seinien graffiteista ja katosivat nopeasti virtsanhajuisten kujien hämärään. Metsän siimeksessä he olivat poissa omalta reviiriltään, vieraalla planeetalla.

Marko käytti pian loppuun tuntemiensa kirosanojen repertuaarin kompuroidessaan eteenpäin aluskasvillisuuden ja puiden juuriston seassa. Niihin hän oli useamman kerran kaatua nokalleen. Päämäärä alkoi kuitenkin häämöttää. Korkeiden mäntyjen katedraaliin valo siivilöityi vaivoin jostakin ylhäältä. Marko kaivoi kännykän povitaskustaan tarkistaakseen sijainnin ja sitten kirosi. Ei kenttää. Marko iski nyrkillään männyn runkoon ja katsoi ihmetellen punaiseksi ruhjeeksi värjäytyneitä rystysiään. Sattui. Marko huomasi, että amfetamiinisulfaatin vaikutus alkoi hiipua. Taskun pohjallakaan ei ollut yhtään jäljellä. 

Marko oli merkinnyt kännykän karttaan kätkön tarkan sijainnin. Nyt ruutu näytti pelkkää tyhjää. Hän oli uskonut, että pystyisi muistamaan kartan yksityiskohdat ulkoa, että ne olisivat tallentuneet johonkin valokuvamuistiin. Nyt vain puut pyörivät hänen silmissään piirileikkiä ja tuuli suhisi korvissa. Lapio kädessä tuntui lyijynraskaalta. Enää hän ei edes muistanut, mitä reittiä oli tullut. Kaikki puut näyttivät samanlaisilta sekä edessä että takana.

Tuolla näkyi häämöttävän jonkinlainen aukio. Oliko kätkö merkitty kartassa juuri sen luokse vai ei? Marko lähti kiiruhtamaan aukiota kohti, sitten kaatui naamalleen, kun kiiltonahkakengän mudan tahrima kärki tarttui yhteen maassa risteilevistä puunjuurista. Marko kirosi ja huomasi sitten, että puvun housujen kangas oli repeytynyt melkoisen matkaa vasemman polven kohdalta. Hän kokeili polvea kädellään. Tuntui kuin polvilumpion luu olisi törröttänyt jotenkin oudon terävänä ja sormiin tihkui verta. Marko pääsi joten kuten ontumaan eteenpäin jalallaan. Ei voinut sanoa, oliko siinä murtumaa vai ei. Kämmenpohjissa, joilla hän oli ottanut kaatumisen vastaan, oli myös jonkinlaiset ruhjeet. Naamataulukin oli tainnut saada jotain osumaa, mutta lähimaillakaan ei ollut peiliä josta tarkistaa asia. 

Markoa heikotti. Oli pakko istua alas naavan peittämälle suurelle kivelle ja pitää hengähdystauko. Metsän kosteus sekoittui hikeen, joka kylmeni pian. Häntä alkoi paleltaa. Marko oli ajatellut hoitaa homman nopeasti ja vain kaivaa rahat ylös, sitten huristella takaisin Stadiin. Sen jälkeen hän olisi hankkiutunut äkkiä pois maasta, ehkä Pohjois-Suomen kautta Ruotsiin ja sieltä Köpikseen. Sitten Keski-Euroopan halki Monacoon, Rivieralle… minne tahansa, kunhan pois ja mahdollisimman kauas.  

Tuulen hiljainen suhina korvissa kuulosti oikeastaan aika rauhoittavalta. Marko ei muistanut, milloin hän oli viimeksi ollut keskellä tällaista hiljaisuutta. Aina oli jotain. Kaduilla ei ollut rauhaa yölläkään. Kamadiileillä äkkirikastuneet venkulat huudattivat katumaastureidensa stereoita bassokaiuttimet näyteikkunoita tärisyttäen. Aina oli jossain bileet. Aina ulvoivat kyttien sireenit, ambulanssit kuskasivat pillit päällä siipeensä saaneita tai överit vetäneitä lähiöiden hupparipäitä. Aina heitti joku piripäissään loppumatonta läppää, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Täällä olisi voinut kuulla vaikka neulan putoavan. Univaje teki tehtävänsä ja Markon silmät alkoivat painua kiinni.

Äkillinen rapsahdus säpsähdytti hänet hereille. Kesti kotvasen ennen kuin hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Paleli ja hengitys höyrysi. Vielä hetki sitten hän oli ollut jossakin muualla, missä paistoi aurinko ja laineet lipuivat hitaasti rantaan. Hän tajusi polvessa jomottavan terävän kivun, joka tuntui voimistuvan aaltoina, muisti missä oli ja miten oli tänne päätynyt. Oliko hän uneksinut äskeisen räsähdyksenkin? Kauanko hän oli oikein ollut unessa? Hän yritti kohottautua seisomaan, jolloin kipu toden teolla kiskoi hänet hereille. Äkkiä hän valpastui.

”Tuu jätkä esiin, niin mä niittaan sut!” hän huusi pimeydelle. Vastausta ei kuulunut. Glock 22, jonka hän oli kiskonut esiin jostain takkinsa alta, heilui hänen kädessään vahvistukseksi sanoille. Ne olivat nähneet hänet. Ehkä joku Kuznetsovin porukasta oli tullut hakemaan rahoja. Ehkä se pikkunilkki oli laulanut asiasta muillekin. 

Pimeydessä jokin liikkui. Oliko se ihminen vai eläin? Marko ampui ilmaan. Laukaus repi kaarnaa männyn rungosta jossain ylhäällä. Markon ääni kuulosti käheältä, kun hän avasi suunsa ja huusi. ”Älä jäbä yritä. Turha sun on siellä puskassa käkkiä. Kyl mä nään sut.” Ei hän mitään nähnyt, jäi kuitenkin kuulostelemaan hetkeksi. ”Tuu esiin sieltä. Oot sä jätkä ihan dille?” Marko raakkui. ”Me voidaan hei tehdä diili näistä fyffeistä. Fifty-sixty, hä hä hä.” Ei hän oikeasti rahoja suostuisi jakamaan, vaan ampuisi saman tien, kun näkisi liikettä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä metsä vastannut.

Marko irvisti. Olivatko ne vetäytyneet sivummalle vai lähteneet hakemaan lisäjoukkoja? Tulkoot vaikka jengillä, eivät he saisi häntä tapettua. Hän tanssahteli jonkinlaista irvokasta tanssia yrittäessään ontua eteenpäin vasenta jalkaa varoen. Markon kenkä osui johonkin kovaan. Se ei ollut kivi. Se oli hätäisesti haudattu saviseen maahan, päälle kasattu ohut kerros multaa, kuolleita lehtiä ja risuja. Marko tökkäsi kasaa uudestaan varovaisesti kengänkärjellä. Kuulosti ontolta. Marko irvisti uudestaan kivusta ja alkoi tökkiä kasaa lapiollaan, sitten kaapi sillä multakerrosta päältä pois niin nopeasti kuin vain pystyi. Hän oli ollut koko ajan näin lähellä kätköä!

Alta paljastui mudan ja saven töhrimä Samsoniten matkalaukku.
Laukussa oli numerolukko, jonka hän kampesi hermostuneesti auki povitaskussa olleella ruuvimeisselillä. Hän kiskoi laukun kannen ylös sydän jyskyttäen.

Laukusta paljastuneet seteliniput oli kääritty ilmatiiviisti suljettuihin Minigrip-pusseihin, jotka oli vielä työnnetty toisten pussien sisään. Marko yritti arvioida rahamäärää. Puoli miljoonaa? Miljoona? Reilusti yli satatonnia ainakin.

Marko tarttui matkalaukkuun. Maasta löytyi sopivan kokoinen karahka, jonka hän saattoi painaa kainaloonsa kävelykepiksi. Sen avulla hän linkutti vaikeasti eteenpäin matkalaukkua vasemmassa kädessään raahaten. Oikeassa hän piteli asettaan.

Voitonriemuisena Marko jäljitti polkua takaisin autolle, jonka hän oli jättänyt tienreunaan. Nyt hän voisi tehdä mitä vain. Hän häipyisi kauas tästä turvenuijien, junttien, kyttien ja kyylien maasta jonnekin, jossa osattaisiin todella elää. Ei enää lumisohjossa rämpimistä. Vielä vähän matkaa. Marko konkkasi karahkaan nojaten, matkalaukun kantokahvaa tiukasti puristaen. Kuivat oksat napsahtelivat poikki hänen reitillään. Oli säkkipimeää, musteenvärisellä taivaalla tähdet vain tuikkivat kuin pikkuruiset neulankärjet. Jos metsässä joku oli ollut väijyssä, tämä oli poissa nyt. Hänen oli häivyttävä ennen kuin paikalle tulisi lisää jengiä.

Vielä vähän matkaa ja… Pimeydestä ilmaantuneet oksat löivät Markoa kasvoihin. Samassa hän tunsi liukkaiden kenkiensä luistavan märässä savessa jyrkästi alaspäin viettävää polkua. Luisu päättyi äkkiä polulla lojuvaan kaatuneeseen puunrunkoon. Markon terve jalka iskeytyi siihen voimalla. Maankamara katosi hänen altaan. Matkalaukku kirposi Markon otteesta.

Marko ehti vielä kuulla rantakaislikon kahinan allaan ja rajun loiskahtavan äänen, kun hän rojahti suoraan hyiseen veteen kasvot edellä. Hän yritti turhaan haukkoa henkeä ja vesi syöksyi hänen keuhkoihinsa. 

Sen piti olla helppo keikka. Nuori uroskettu oli lähtenyt liikkeelle hämärän tultua. Se oli kuullut läheltä lampea rapinaa ja arvellut nappaavansa ilta-ateriaksi mehevän jänispaistin. Se oli kuitenkin mennyt piiloon outoa ontuen kulkevaa kaksijalkaista petoa, joka äänteli pelottavasti. Nähdessään pedon vajoavan lammen mustan veden alle se oli jäänyt hetkeksi aikaa haistelemaan rantaan kunnes oli tullut taas aivan hiljaista. Petoa ei näkynyt eikä kuulunut enää. Repolainen jolkotteli takaisin metsään toiveikkaana uudesta saalisonnesta. Ilta oli vielä nuori.