Kätkö

Sen piti olla helppo keikka. Markolla oli kätkön GPS-koordinaatit kännykässään. Kaupungilla oli liikkunut jo jonkin aikaa huhu, että Kuznetsovin jengin huumerahoja oli piilotettu maastoon yli sadantuhannen euron arvosta. Kukaan vain ei tiennyt, minne.

Sattuman kaupalla yksi venkula oli Markolle velkaa. Pienen neuvottelun jälkeen Markon haltuun oli päätynyt paperilappu, jolle nämä kallisarvoiset koordinaatit oli raapustettu. Molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä neuvonpidon tuloksiin. Venkulakin oli saanut pitää kaikki sormensa ja jatkaa hengittämistä. Marko oli tuskin malttanut ottaa paikan sijainnin kunnolla selville kartasta, kun oli lähtenyt jo matkaan. 

Marko oli hereillä neljättä päivää. Se oli tavallista hänen toimenkuvassaan. Välillä piti myös edustaa. Markolla oli ollut tapaaminen muutaman samalla alalla toimivan tärkeän ulkomaisen liikemiehen kanssa. Virkavallan edustajat tosin olisivat kuvailleet näitä jollakin toisella sanalla. 

Hänellä oli yllään paras pukunsa ja kiiltonahkakengät. Ei ollut aikaa vaihtaa. Piti toimia nopeasti. Ruuhka-Suomi jäi pian taakse, kun Markon tuliterä BMW ahmi kilometrejä. Marko naureskeli jyväjemmareiden traktoreille, joita alkoi tulla vastaan yhä useammin.

Marko oli ajanut jo hyvän matkaa eteenpäin asfaltoimatonta tietä ja kiroillut pomppivaa kyytiä. Oltiin perillä. Hän pysäköi auton tienreunaan ja katseli ympärilleen. Valtavan kokoisten mäntyjen tiheä muuri nousi hänen edessään. Marko kirosi uudestaan. Kätkö olisi jossain tuolla puiden muurin takana. Sille oli myös monta muuta ottajaa, joku näistä mahdollisesti jo matkalla paikalle. Tällaisilla uutisilla kun oli kumma tapa levitä nopeasti.

Markolla oli taitettava kenttälapio takakontissa. Maastossa eteneminen sujui yllättävän vaivalloisesti. Joskus monta vuotta sitten hän oli pari kertaa suunnistanut koulun liikuntatunnilla. Tarkkailuluokalla sekin oli jäänyt. Lyhyen armeija-aikansa hän oli lähinnä viettänyt putkassa, joten metsäkeikat olivat hänen palvelusrekisterissään jääneet vähiin. Hänenlaisensa kaupunkisissit tunsivat vain asfaltin, ottivat maamerkit seinien graffiteista ja katosivat nopeasti virtsanhajuisten kujien hämärään. Metsän siimeksessä he olivat poissa omalta reviiriltään, vieraalla planeetalla.

Marko käytti pian loppuun tuntemiensa kirosanojen repertuaarin kompuroidessaan eteenpäin aluskasvillisuuden ja puiden juuriston seassa. Niihin hän oli useamman kerran kaatua nokalleen. Päämäärä alkoi kuitenkin häämöttää. Korkeiden mäntyjen katedraaliin valo siivilöityi vaivoin jostakin ylhäältä. Marko kaivoi kännykän povitaskustaan tarkistaakseen sijainnin ja sitten kirosi. Ei kenttää. Marko iski nyrkillään männyn runkoon ja katsoi ihmetellen punaiseksi ruhjeeksi värjäytyneitä rystysiään. Sattui. Marko huomasi, että amfetamiinisulfaatin vaikutus alkoi hiipua. Taskun pohjallakaan ei ollut yhtään jäljellä. 

Marko oli merkinnyt kännykän karttaan kätkön tarkan sijainnin. Nyt ruutu näytti pelkkää tyhjää. Hän oli uskonut, että pystyisi muistamaan kartan yksityiskohdat ulkoa, että ne olisivat tallentuneet johonkin valokuvamuistiin. Nyt vain puut pyörivät hänen silmissään piirileikkiä ja tuuli suhisi korvissa. Lapio kädessä tuntui lyijynraskaalta. Enää hän ei edes muistanut, mitä reittiä oli tullut. Kaikki puut näyttivät samanlaisilta sekä edessä että takana.

Tuolla näkyi häämöttävän jonkinlainen aukio. Oliko kätkö merkitty kartassa juuri sen luokse vai ei? Marko lähti kiiruhtamaan aukiota kohti, sitten kaatui naamalleen, kun kiiltonahkakengän mudan tahrima kärki tarttui yhteen maassa risteilevistä puunjuurista. Marko kirosi ja huomasi sitten, että puvun housujen kangas oli repeytynyt melkoisen matkaa vasemman polven kohdalta. Hän kokeili polvea kädellään. Tuntui kuin polvilumpion luu olisi törröttänyt jotenkin oudon terävänä ja sormiin tihkui verta. Marko pääsi joten kuten ontumaan eteenpäin jalallaan. Ei voinut sanoa, oliko siinä murtumaa vai ei. Kämmenpohjissa, joilla hän oli ottanut kaatumisen vastaan, oli myös jonkinlaiset ruhjeet. Naamataulukin oli tainnut saada jotain osumaa, mutta lähimaillakaan ei ollut peiliä josta tarkistaa asia. 

Markoa heikotti. Oli pakko istua alas naavan peittämälle suurelle kivelle ja pitää hengähdystauko. Metsän kosteus sekoittui hikeen, joka kylmeni pian. Häntä alkoi paleltaa. Marko oli ajatellut hoitaa homman nopeasti ja vain kaivaa rahat ylös, sitten huristella takaisin Stadiin. Sen jälkeen hän olisi hankkiutunut äkkiä pois maasta, ehkä Pohjois-Suomen kautta Ruotsiin ja sieltä Köpikseen. Sitten Keski-Euroopan halki Monacoon, Rivieralle… minne tahansa, kunhan pois ja mahdollisimman kauas.  

Tuulen hiljainen suhina korvissa kuulosti oikeastaan aika rauhoittavalta. Marko ei muistanut, milloin hän oli viimeksi ollut keskellä tällaista hiljaisuutta. Aina oli jotain. Kaduilla ei ollut rauhaa yölläkään. Kamadiileillä äkkirikastuneet venkulat huudattivat katumaastureidensa stereoita bassokaiuttimet näyteikkunoita tärisyttäen. Aina oli jossain bileet. Aina ulvoivat kyttien sireenit, ambulanssit kuskasivat pillit päällä siipeensä saaneita tai överit vetäneitä lähiöiden hupparipäitä. Aina heitti joku piripäissään loppumatonta läppää, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Täällä olisi voinut kuulla vaikka neulan putoavan. Univaje teki tehtävänsä ja Markon silmät alkoivat painua kiinni.

Äkillinen rapsahdus säpsähdytti hänet hereille. Kesti kotvasen ennen kuin hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Paleli ja hengitys höyrysi. Vielä hetki sitten hän oli ollut jossakin muualla, missä paistoi aurinko ja laineet lipuivat hitaasti rantaan. Hän tajusi polvessa jomottavan terävän kivun, joka tuntui voimistuvan aaltoina, muisti missä oli ja miten oli tänne päätynyt. Oliko hän uneksinut äskeisen räsähdyksenkin? Kauanko hän oli oikein ollut unessa? Hän yritti kohottautua seisomaan, jolloin kipu toden teolla kiskoi hänet hereille. Äkkiä hän valpastui.

”Tuu jätkä esiin, niin mä niittaan sut!” hän huusi pimeydelle. Vastausta ei kuulunut. Glock 22, jonka hän oli kiskonut esiin jostain takkinsa alta, heilui hänen kädessään vahvistukseksi sanoille. Ne olivat nähneet hänet. Ehkä joku Kuznetsovin porukasta oli tullut hakemaan rahoja. Ehkä se pikkunilkki oli laulanut asiasta muillekin. 

Pimeydessä jokin liikkui. Oliko se ihminen vai eläin? Marko ampui ilmaan. Laukaus repi kaarnaa männyn rungosta jossain ylhäällä. Markon ääni kuulosti käheältä, kun hän avasi suunsa ja huusi. ”Älä jäbä yritä. Turha sun on siellä puskassa käkkiä. Kyl mä nään sut.” Ei hän mitään nähnyt, jäi kuitenkin kuulostelemaan hetkeksi. ”Tuu esiin sieltä. Oot sä jätkä ihan dille?” Marko raakkui. ”Me voidaan hei tehdä diili näistä fyffeistä. Fifty-sixty, hä hä hä.” Ei hän oikeasti rahoja suostuisi jakamaan, vaan ampuisi saman tien, kun näkisi liikettä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä metsä vastannut.

Marko irvisti. Olivatko ne vetäytyneet sivummalle vai lähteneet hakemaan lisäjoukkoja? Tulkoot vaikka jengillä, eivät he saisi häntä tapettua. Hän tanssahteli jonkinlaista irvokasta tanssia yrittäessään ontua eteenpäin vasenta jalkaa varoen. Markon kenkä osui johonkin kovaan. Se ei ollut kivi. Se oli hätäisesti haudattu saviseen maahan, päälle kasattu ohut kerros multaa, kuolleita lehtiä ja risuja. Marko tökkäsi kasaa uudestaan varovaisesti kengänkärjellä. Kuulosti ontolta. Marko irvisti uudestaan kivusta ja alkoi tökkiä kasaa lapiollaan, sitten kaapi sillä multakerrosta päältä pois niin nopeasti kuin vain pystyi. Hän oli ollut koko ajan näin lähellä kätköä!

Alta paljastui mudan ja saven töhrimä Samsoniten matkalaukku.
Laukussa oli numerolukko, jonka hän kampesi hermostuneesti auki povitaskussa olleella ruuvimeisselillä. Hän kiskoi laukun kannen ylös sydän jyskyttäen.

Laukusta paljastuneet seteliniput oli kääritty ilmatiiviisti suljettuihin Minigrip-pusseihin, jotka oli vielä työnnetty toisten pussien sisään. Marko yritti arvioida rahamäärää. Puoli miljoonaa? Miljoona? Reilusti yli satatonnia ainakin.

Marko tarttui matkalaukkuun. Maasta löytyi sopivan kokoinen karahka, jonka hän saattoi painaa kainaloonsa kävelykepiksi. Sen avulla hän linkutti vaikeasti eteenpäin matkalaukkua vasemmassa kädessään raahaten. Oikeassa hän piteli asettaan.

Voitonriemuisena Marko jäljitti polkua takaisin autolle, jonka hän oli jättänyt tienreunaan. Nyt hän voisi tehdä mitä vain. Hän häipyisi kauas tästä turvenuijien, junttien, kyttien ja kyylien maasta jonnekin, jossa osattaisiin todella elää. Ei enää lumisohjossa rämpimistä. Vielä vähän matkaa. Marko konkkasi karahkaan nojaten, matkalaukun kantokahvaa tiukasti puristaen. Kuivat oksat napsahtelivat poikki hänen reitillään. Oli säkkipimeää, musteenvärisellä taivaalla tähdet vain tuikkivat kuin pikkuruiset neulankärjet. Jos metsässä joku oli ollut väijyssä, tämä oli poissa nyt. Hänen oli häivyttävä ennen kuin paikalle tulisi lisää jengiä.

Vielä vähän matkaa ja… Pimeydestä ilmaantuneet oksat löivät Markoa kasvoihin. Samassa hän tunsi liukkaiden kenkiensä luistavan märässä savessa jyrkästi alaspäin viettävää polkua. Luisu päättyi äkkiä polulla lojuvaan kaatuneeseen puunrunkoon. Markon terve jalka iskeytyi siihen voimalla. Maankamara katosi hänen altaan. Matkalaukku kirposi Markon otteesta.

Marko ehti vielä kuulla rantakaislikon kahinan allaan ja rajun loiskahtavan äänen, kun hän rojahti suoraan hyiseen veteen kasvot edellä. Hän yritti turhaan haukkoa henkeä ja vesi syöksyi hänen keuhkoihinsa. 

Sen piti olla helppo keikka. Nuori uroskettu oli lähtenyt liikkeelle hämärän tultua. Se oli kuullut läheltä lampea rapinaa ja arvellut nappaavansa ilta-ateriaksi mehevän jänispaistin. Se oli kuitenkin mennyt piiloon outoa ontuen kulkevaa kaksijalkaista petoa, joka äänteli pelottavasti. Nähdessään pedon vajoavan lammen mustan veden alle se oli jäänyt hetkeksi aikaa haistelemaan rantaan kunnes oli tullut taas aivan hiljaista. Petoa ei näkynyt eikä kuulunut enää. Repolainen jolkotteli takaisin metsään toiveikkaana uudesta saalisonnesta. Ilta oli vielä nuori.

Advertisement