Avainsana-arkisto: nuoriso

Aakkosjengi

”Temppelipyramidien juurelle rakennetuilla pallokentillä uusinnettiin manalan ja tuonelan myyttistä kamppailua. Pelin päätteeksi hävinnyt joukkue uhrattiin pyramidin huipulla jumalille, jotta nämä saivat elinvoimaa maailman ylläpitämiseksi.”

Jäbät

Oli yksi niitä myöhäiskesän öitä, jolloin lämpö vielä viipyi ilmassa, mutta saattoi aavistaa syksyn koleuden. Kalpea valonkajastus ei enää viihtynyt horisontissa kuten kuukautta aikaisemmin. 

Katu nukkui lukuun ottamatta jonkun kulmakuppilan rikkinäistä neonvaloa, joka räpsyi levottomasti. Yksinäinen kalalokki oli pysähtynyt nauttimaan herkkuateriaa, puoliksi syötyä hampurilaista joka lojui käärepaperissaan asfaltille viskattuna. Sitten lokki jähmettyi hetkeksi. 

Jossain kadun päässä se erotti nyt neljä hahmoa, yhden keskimittaisen, kaksi pitkää ja yhden näitäkin vielä kookkaamman. Hahmot alkoivat vähitellen kasvaa lokin silmissä, kun ne lähestyivät aterioitsijaa. 

Lokki jatkoi herkutteluaan muina lintuina. Se oli tottunut näihin siivettömiin isokokoisiin hölmöihin. Niiltä saattoi kauniina kesäpäivänä napata makupalan suoraan kädestä. Piti vain uskaltautua tekemään rohkea ilmasukellus alas taivaalta kohti torikahvilan terassipöytiä. Se ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että saisi yhdeltä näistä kaksilahkeisista kipeän potkun suoraan kylkeensä kalliista merkkilenkkarista. 

Lokki rääkäisi kauhusta, syöksyi yläilmoihin ja jätti ateriansa sikseen jonkun kilpailevan siivekkään saaliiksi. Potkaisija virnisti ilkeästi ja kääntyi nyrkit ojossa kohti yhtä seuralaisistaan.

”Haluuks käkättimeen?” Alfa kysyi Cisseltä suu edelleenkin virneessä. Cisse nosti omat nyrkkinsä suojakseen, sylkäisi nuuskamällin pois huulensa alta ja virnisti takaisin: ”Anna tulla vaan, urpo. Emmä sua pelkää.”

Seurasi improvisoitu leikkinyrkkeilyottelu, kun poikien käpälät vain viuhuivat ilmassa kohti toistensa leukaperiä näiden yrittäessä parhaansa mukaan jäljitellä ottelijoita, joita he olivat nähneet televisiossa.

Lopulta Alfan oli pakko nauraa: ”Mitä sä oikeen huidot? Eiks äijä osaa ees tapella?” Cisse ymmärsi, kuinka huvittavalta heidän viuhtomisensa näyttäisi sille, joka nyrkkeilyn säännöistä jotain oikeasti ymmärtäisikin. 

Nyrkkeilijä tai ei, Cisse oli entinen urheilijanuori. Entinen ihannevävy, olisi myös voinut sanoa. Hänellä oli vaaleanruskeat lyhyeksi leikatut hiukset. Lapsena ne olivat olleet aivan vaaleat, mutta tummentuneet iän myötä. Atleettisesta ruumiinrakenteesta oli hyötyä silloin, kun piti kiivetä ylös verkkoaitoja, heilauttaa itsensä sisään jostain avoimesta tuuletusikkunasta tai sännätä pakoon kyttiä.

Cisse huikkasi Alfalle: ”Okei, tää on ihan lapsellista. Aargh, nyt mä kaadun kanveesiin.” Sitten hän suoritti teatraalisen valeputoamisen suoraan katuun, johon jäi tyrmättyä esittäen lojumaan selälleen.

Deksteri nosti Alfan oikean käden ilmaan kuin nyrkkeilytuomari julistaen näkymättömälle yleisölle: ”Ja Alfa on nyrkkeilyn uusi raskaansarjan maailmanmestari!” Cisse ponnahti ketterästi ylös asfaltilta ja totesi virnistäen: ”Meinaat kai alipainosten läpänheiton maakuntasarjaa.”

Alfa oli jo unohtanut koko hevosenleikin. Hänen kasvoilleen palasi tuima ilme. Tummine hiuksineen hän antoi vaikutelman nuoresta intiaanista. Joskus häntä oli haukuttu mustalaiseksikin. Alfa oli antanut haukkujien maistaa nyrkkiä, minkä jälkeen hän oli enimmäkseen saanut kulkea rauhassa kaupungilla.

Hän viittoi muille kädellään suuntaa yhtä hämärästi valaistua kujaa kohti: ”Hei, tänne päin. Nyt joka äijä naama umpeen. Joku känniläinen viel’ kuulee meiät.” 

Jengin viimeisin kiinnitys, Ben, oli saanut kadulla pelottavan maineen. Kovimmatkin perääntyivät, kun tämä ihmisvuori vyöryi vastaan. Ben pystyi tappamaan miehen yhdellä nyrkiniskulla. Huhuttiin, että näin oli tapahtunutkin. Ristiriidassa maineen kanssa olivat lapsekkaat kerubimaiset kasvot. Benin paljaaksi ajettuun päähän oli ehtinyt nousta lyhyt sänki. Ben uskaltautui nyt puhumaan, joskaan Benin kokoiselta tuskin olisi uskallusta esiin tarvinnut maanitella: ”No, jos joku kuulee, me vedetään sitä pataan, häh häh.”

”Turpa kiinni!” Alfa kivahti ärsyyntyneenä, kuten yleensäkin Benin erehtyessä avaamaan suunsa.

”Joo, turpa kiinni, idiootti”, Deksteri uskaltautui säestämään Alfan auktoriteetin suojasta. Hänen vaaleat hiuksensa oli tarkasti muotoiltu geelillä kiilamaiseksi keoksi päälaelle. Deksterillä oli herkästi hymyyn leviävä virheetön hammasrivi.

Cisse ehätti väliin ennen kuin sananvaihto muuttuisi tavalliseksi suunsoitoksi: ”Miten me päästään sinne sisään? Eiks siel’ oo hälytyslaitteet ja kaikki? Ja millä me se ovi murretaan? Mä oon semisti hoo moilasena ny.”

Virne palasi taas Alfan kasvoille. Hän otti merkkiverkkareidensa taskusta taitellun paperiarkin, avasi sen ja näytti Cisselle: ”Me mitään murreta. Tsiigaas Cisse vähän, mitä mul’ täs on.”

Cisse vilkaisi lappua nopeasti eikä ollut vakuuttunut: ”Mikä toi ny sit’ on? Paperinpala, jossa on numeroita. Lottokupongillako me se ovi muka väännetään auki?”

”No, ei pelkkä paperinpala, dille”, Alfa ärähti.

”Mutsis oli dille, kun sua teki”, Cisse heitti takaisin. Nyt Alfan kasvoille nousi uhkaava ilme: ”Hei, älä sä puhu mitään mun mutsista tai mä vedän sun purukaluston niin uuteen uskoon, et’ sä saat hankkii sen lottovoiton ihan vaan sun implantteja varten.”

”Sori, Alfa”, Cisse sanoi nolona. Alfa vaikutti hyväksyvän Cissen anteeksipyydön ja selvensi: ”No, mun frendi Jake on päivisin duunis siel’ Hannikaisel. Siltä mä tän paprun sain.”

”Aha! Jes! Sittenhän tää keissi onkin silkkaa pässinlihaa”, Cisselle valkeni. 

Ben oli tapansa mukaan pihalla kuin lumiukko: ”Hei jätkät, mikä toi lottojuttu ny oikein on? Eiks meidän pitänyt tehä keikka johonki putiikkiin eikä mitään lottokuponkeja täytellä? Emmä oo koskaan saanu ku kaks oikeen.” Alfa, Cisse ja Deksteri räjähtivät yhtenä miehenä nauruun.

Benin kasvoille nousi niin syvä puna, että Cisse katsoi parhaaksi vääntää rautalangasta kuten Benin kanssa oli tavallista: ”Ei, ku tää on tietysti Hannikaisen kassakaapin numeroyhdistelmä. Ja murtohälyttimen sulkukoodi. Jake kaivoi nää jostain äijän jemmasta, vai?” Cisse osoitti sanansa Alfalle.

”Joo, sit’ se vielä sano, että äijä pitää takaoven vara-avainta ovenkarmin alle piilotettuna. Ei hyvää päivää. Tehän voitte Ben lyödä ny viisaat päänne yhteen Hannikaisen kanssa ja perustaa ihan oman Mensan alajaoston”, Alfa virnuili. 

Ben jatkoi vanhaan malliin: ”Niin minkä Menskan? Nää teidän jutut alkaa, jätkät, mennä vähän yli hilseen.”

Alfa huokaisi mielessään, mutta tyytyi tokaisemaan: ”Osta sit’ hilseshampoota äläkä itke. Nyt äijät iho umpeen. Tossa se ovi on. Joka jätkä vetää täs kohas hanskat käteen, ettei tuu sormenjälkii.” Pojat olivat tulleet nyt liikkeen takaovelle ja tekivät työtä käskettyä.

Postiluukussa luki teksti ”Hannikainen Impo t-Export”. (Sanan piti olla ”Import”, mutta yksi ”r” oli pudonnut pois.) He pälyilivät ympärilleen mahdollisten silminnäkijöiden varalta, mutta kuja oli täysin autio ja takaovi oli vielä sopivasti hämärässä katveessa, joten vähänkin kauempaa tarkkaileva ei välttämättä erottaisi mitään liikettä.

Deksteri näytti taskulampulla valoa. Pian metallisen ovenkarmin ja kiviseinän välistä löytyi jonkinlainen syvennys, jota Alfa ronklasi hetken aikaa. Cisse kuiskasi: ”Löysit sä avaimen?” Alfa piteli nyt kömpelösti Abloy-avainta keinonahkaisten hansikkaiden verhoamisssa sormissaan. ”Joo, täs se mulla on kädes. Ai saakeli, yhtä hyvin vois olla nyrkkeilyhanskat handuissa. Ja seesam aukenee – näin!”

Alfa väänsi avainta lukossa. Ovea sai nykiä hieman, mutta se alkoi hiljalleen raottua. Sitten hän vilkaisi jättiä, joka oli aukaisemaisillaan suunsa: ”Joo, Ben, älä sä sano yhtään mitään. Jää sä vaan siihen ovelle kytikseen ja mäjäytä luuvitosel’ päin näköö, jos joku tulee.”

Ben totteli kiltisti ja jäi seisomaan oven eteen valppaana kuin vasikan kokoinen vahtikoira, joka näytti ystävälliseltä mutta pystyi repimään hampaillaan murtovarkaan kappaleiksi.

Alfa viittoi muille: ”Mennään me jätkät sisään. Mä hoitelen murtohälyttimen.” Alfa, Cisse ja Deksteri hiipivät pimeyteen. Oltiin jonkinlaisessa varastotilassa, joka oli yllättävän suuri siihen verrattuna, miten vaatimattomalta liike näytti ulkoa. Ilma tuntui pölyiseltä ja tunkkaiselta, tuoksui vanhalle puulle ja tervalle.

Ruostetäplien läikittämiin metallihyllyihin tungetut pahvilaatikoiden röykkiöt kohosivat seinillä. Deksterin taskulampun valokiila tanssi laatikoiden yllä. Niissä oli huolintaliikkeiden ja tullin merkintöjä ympäri maailmaa. Seinällä oli muinainen tyttökalenteri. Likaisenharmaalla betonilattialla lojui yksinäinen pumppukärry, työkaluja ja kaikenlaista irtoromua.

Cisseä alkoi samassa naurattaa. Alfa huomasi tämän ja katsoi häntä ihmetellen. Cisse kysyi Alfalta: ”Ei vitsit, mist’ sä oikeen poimit ton Benin mukaan, Alfa? Jätkä on gorillan kokonen, ja hoksottimet suunnilleen samaa luokkaa.” 

Alfakin oli huvittunut: ”Hei dude, joku gorilla Korkeasaares vois viel’ vaikka loukkaantuu tosta! Mut’ on ihan hyvä olla tollanen kaappi messissä, jos esimerkiks kyttii tulis vastaan. Sitä paitsi Ben on ihan hauska tyyppi – tietämättään.”

Kaikki kolme virnuilivat tälle jutulle. Cisse pyyhkäisi sormellaan yhden laatikon kantta ja sanoi: ”Must’ jotenkin tuntuu, että täs lafkassa ei oo kukaan pyöriny päiväkausiin. Kattokaa ny, pölyä joka paikassa.”

Alfa muisti äkkiä jotakin: ”Ai niin, Jake sano että se Hannikainen on ny sairaalassa. Se on koomassa. Se ajo autokolarin. Et’ ainakaan se jäbä ei tuu häiritseen kesken kaiken.”

Cisse kurtisti kulmiaan: ”Häh? Ja vasta nyt sä ton sanot. Tää alkaa tuntuun joltain ruumiinryöstöltä.”

Alfa sanoi kyllästyneellä äänellä: ”Okei, ei jauheta skeidaa. Vilauta sitä taskulamppuu vähän tohon suuntaan, Deksteri. Ja bingo!”

Valokeila paljasti kaiken romun seasta nyt kolhiintuneen pienen kassakaapin. Deksteri huudahti innoissaan: ”Eisss! Avaat sä sen Alfa, vai?”

Cisse ehdotti: ”Jos mä vedän sen auki. Vippaaks sitä lappuu vähän tänne päin, bossi. Mun faijal’ on samanlainen kassakaappi himas. Äijä ei tiedä, et’ mä oon nyysiny siltä pikkusummii aina vähän välii, häh häh.” 

Deksteri hihitti: ”No, ilmankos sul’ Cisse onkin aina fyffee dokailuun.”

Alfa sanoi tiukasti: ”Okei, feidataan toi läpänheitto ny. Älä ny pelle huido sitä fikkarii pitkin seiniä!” Deksteri havahtui saman tien uneksimisestaan ja suuntasi lampun valokiilan takaisin kohti kassakaapin ovea. ”Sori”, hän sanoi nolona.

Cisse luki lappua ja pyöritti tottunein sormin kassakaapin nuppia vuoroin myötä-, vuoroin vastapäivään: ”Okei, ny aukee. Ei tsiisus, mikä toi on?” Cisse raotti hiljalleen teräsovea, kun he huomasivat kassakaapissa kuin vartiossa seisovan tumman hahmon. Se näytti aivan joltakin pieneltä mieheltä.

Alfa tönäisi Cissen sivuun kaapin luota: ”Pois tieltä! Tää on joku pysti. Ei tääl’ mitään fyrkkaa oo.” Cisse sanoi: ”Ota se ulos sieltä. Deksteri, valase sitä fikkarilla.”

Se tuntui raskaalta, kuin metallilta. Se oli jonkinlainen groteski hahmo, joka oli alaston lannevaatetta ja päässä olevaa rituaalipäähinettä lukuunottamatta. Silmät olivat kuin pyöreät linssit. Se näytti ajan patinoimalta ja kammottavalta.

Alfa sanoi: ”Tää on joku inkkarijutska”. 

”Siis mitä häh?” Cisse äimisteli. 

”Joo, joo. Meil’ näytettii näit’ maantiedos. Tälläset on jotain inkojen, mayojen tai atsteekkien pienoispatsaita.”

”Mä luulin, et’ sä vaan koisasit kaikki tunnit ennen ku maikat anto sulle fudut”. 

”Mä koisasinki, mut’ maantiedon tunneil’ mä pidin silmät ja korvat auki, ku näist’ oli juttuu.” Alfalla oli taas tuo ilme, jota Cisse oli oppinut varomaan.

Alfa jatkoi silmät loistaen: ”Ennen ku konkistadorit teki niistä selvää, niil’ oli viidakos kaikki pyramidit, kulta-aarteet sun muut. Sit’ niitten ihmisuhrijutut oli tosi jäätävii. Ylipapit vaan kisko jengiltä sydämet suoraan ulos rinnasta. Niinku Indiana Jones -leffois. Asiallist’ meininkii. Vitsit, mä olisin halunnu elää sillon.”

Cisse sanoi mietteliäänä: ”Sust’ Alfa löytyy aina uusii puolii. Toisaalta mä en oo kyl’ yhtään yllättyny”.

Deksteri kysyi: ”Mutta miks Hannikaisella on tällänen jemmattuna? Ja mistä se on sille tullu?”

Alfa sanoi: ”Jake puhu mulle jotain, et’ äijäl’ on jotain epämääräsii bisneksii tonne Etelä-Amerikan suuntaan. Toi patsas on jotenkin kulkeutunu Hannikaiselle sitä kautta. Jos tää on aito eikä mitään turistien matkamuistorihkamaa, niin tää on he-le-ve-tin arvokas”. 

”Mut’ mistä me voidaan tietää, onks se?” Cisse kysyi.

Alfa näytti päättäväiseltä ja sanoi: ”Ei me ny voidakaan, täs hikises mestas käkkiessä, mut’ otetaan vielä selvää. Ny työnnetään pysti muovikassiin ja lähetään kiitää. Deksteri, iske se kaapin ovi kii. Vaik’ sama se. Kyl’ Hannikainen näkee, et’ pysti on veke. Meinaan, jos se koskaan sieltä lasaretista kotiin pääsee.” 

Deksteri kysyi: ”Mut’ ei se mitään voi kytille ilmottaa, jos se patsas kerran on kuuma. Eihän, Alfa?” 

Alfa ei vastannut.

Alfa, Cisse ja Deksteri poistuivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Ben pönötti oven luona kuin paraskin vartiomies. Cisse sanoi: ”Okei, Ben, ei tarvi enää olla kytiksessä. Homma on selvä.”

Ben kysyi: ”Lähetääks me ny meneen?” 

Alfa tiuskaisi: ”Ei kun pystytetään teltta, leiriydytään tähän ja paistetaan makkaraa. Joo, me lähetään ny lätkiin ja vähän nopeesti sittenkin.”

Ben kysyi: ”Öö, siis kumpi?” 

Alfa mutisi itsekseen: ”Armoa…”  

Cisse kosketti kevyesti Benin massiivista olkapäätä ja sanoi:  ”Nyt juoksuks, Benkku. Tos on parin korttelin päässä silta. Kun päästään sinne, joka jätkä heittää hanskat sieltä alas.”

Päät katosivat huppujen alle. Uteliaita silmiä ja valvontakameroita oli kaikkialla.

Jake

He juoksivat. Yhtenä miehenä he paiskasivat halvat keinonahkahansikkaansa veteen. Jostain oikusta Deksteri oli käyttänyt perheenäitien taloustöihin tarkoitettuja kumihanskoja. Normaalisti tämä olisi herättänyt muissa yleistä kuittailua. Nyt ei ollut aikaa.

Benin raskaat askeleet tömisyttivät tannerta. Hän hikoili jo valtoimenaan, huohotti raskaasti ja voihkaisi muille: ”Siin’ oli sit’ se silta, mutta pitääks meidän painaa tällästä vauhtii? Emmä tällästä spurttii jaksa. Ihan oikeesti, hei.”

Cisse katsoi Beniä huolestuneena ja sanoi: ”Hei Alfa, Benkku saa kohta slaagin. Pysähdytään välillä. Istutaan vähäks aikaa tohon puistonpenkille. Ei täällä mitään kyttiä oo.”

Alfa oli harmistunut taas yhdestä hidasteesta matkalla ja huokaisi: ”Ootte te jätkät vellihousuja. Istutaan ny sitten. Pyydänks mä vielä puistotädin lukeen teille iltasadun?”

He istuivat graffitien peittämille penkeille hämärästi valaistun puistikon luona. Ben nojautui taaksepäin ja pyyhki hikeä otsalta, antoi hengityksen tasaantua hetken aikaa ja sanoi hilpeästi: ”Aah, vihdoinkin. Oottekste muuten huomannu, kuinka paljon yöilma on raikkaampaa ku päivällä? Ei oo pakokaasuja eikä semmosii.”

Alfa olisi voinut heittää tähän jotain paljon ilkeämpääkin, mutta Ben oli kuitenkin isompi, joten pientä rajaa kannatti pitää: ”Raikasta sulla on housuissas.” 

Alfa painoi peukalollaan Benin mahaa, joka oli melkoinen outokumpu ja sanoi happamasti: ”Safkaisit säkin Beni välillä muutakin kuin sitä iänikuista mäkkäriskeidaa. Eikä sitä muutenkaan tarttis ämpärikaupalla vetää. Niin et hengästyis niin helposti. ”

Nyt Alfa näki Benin ilmeen, joka oli kuin pikkulapsella, jolta oli äkkiä viety karkki pois: ”Hei, älä katto mua noin. Mitä, rupesitko sä pillittämään? Ei jumalauta.” 

Ben yritti peittää kasvonsa, etteivät muu näkisi. Cisse myös alkoi tuntea olonsa epämukavaksi, mutta painoi kevyesti kädellään Benin olkapäätä ja sanoi: ”Ei Alfa mitään pahaa tarkottanu, Ben. Hei. Se vaan on huolissaan sun terveydestä.”

Cisse tiesi, että todellisuudessa Alfaa tuskin olisi voinut vähemmän liikuttaa, mutta jotain piti sanoa ja tuo oli ensimmäinen asia, joka hänelle tuli mieleen. Ben pyyhki silmiään edelleen itkuisena ja sanoi: ”Mä tiedän… Te jätkät ootte parhaita frendejä, mitä mulla on koskaan ollu… Ensteks parhaita…”

Cisse tunsi olonsa nyt todella vaivautuneeksi, mutta kaivoi taskujaan ja ojensi jätille: ”Okei okei, Ben. Tossa on sulle nenäliina. Pyyhi nyt silmäs ja niistä nenäs.” Ben poimi nenäliinan, sitten töräytti kunnolla sieraimistaan liinaan. Alfaa oksetti. Hän sanoi Cisselle vaivihkaa: ”Se olis varmaan lohdutusbanaanin paikka.” Cisse painoi sormensa suunsa eteen: ”Hys!” 

Deksteri puuttui nyt puheeseen: ”Hei, mehän voitais vähän vilkaista sitä patsasta uudestaan. Täällä puistos näkeeki jotain. Että onks se tosiaan oikeesti arvokas, vai mitä?” Cisse sanoi: ”Sieltähän sen voi kaivaa ulos kassista.”

Hän kaivoi kännykkänsä esiin: ”Mä tsekkaan luurilla netist’, onks siel’ tälläsii patsaita.” Sormet liukuivat hetken aikaa kosketusnäytöllä: ”Ei vitsit, tsiigatkaas tätä kuvaa. Sehän on meiän pysti. Materiaali, tuntomerkit… Ei tää mikään matkamuisto oo. Tää on aito atsteekkipatsas!”

”Hyvä läppä”, Alfa sanoi sarkastisesti, mutta tarttui kiinni Cissen puhelimeen. ”Anna mä tsiigaan kans. Täh? Totta se on. Ei, älä sä Ben koske siihen patsaaseen nakkisormillas. Hajotat sen vielä.”

Cisse henkäisi: ”Wau, mikä juttu!” Deksteri myötäili: ”Älä muuta sano.” Cissestä tuntui kuin hän olisi ollut humalassa tai polttanut paukut: ”En olis ikinä uskonut.” Alfankin täytyi myönnellä: ”En mäkään.”

Äkkiä Ben heräsi myös: ”Hei, joku tulee.” 

Cisse sähähti: ”Työntäkää se pysti piiloon!” 

Patsas katosi nopeasti Deksterin reppuun. Hän laski repun maahan jalkoihinsa, piti kuitenkin sitä jalkateriensä välissä tiukassa otteessa.

He näkivät tulijan kasvot. Alfa tunnisti tämän heti: ”Sehän on Jake. Mitä se täällä oikeen tekee? Ja miks se on paljain jaloin? Sen jalat on ihan veressä!”

Jake käveli heidän luokseen omituisen hoipertelevin askelein, kuin toista jalkaansa ontuen, sitten osoitti sanansa, ei kenellekään erityisesti: ”Hyvä, että mä löysin jätkät teidät”. Alfa oli ihmeissään. Jake oli viimeinen ihminen, jonka hän oli odottanut näkevänsä tässä paikassa, tähän aikaan.

”Mikä ny on? Eiks me sovittu, et’ sulle tulee sit’ omat provikat siitä Hannikaisen putiikin keikasta?”

Jake sanoi väsyneellä äänellä: ”Ei sen ny väliä. Mä tuun just sairaalasta. Hannikainen on kuollu.”

”Hä?” Alfa sai vain ulos suustaan. Jake huokaisi ja jatkoi: ”Se ehti tulla vähäks aikaa tajuihinsa. Se puhu ihan sekavia, mut’ mä tajusin sen jutuista sen verran, että se sano olevansa kirottu. Ja kaikki johtu siitä patsaasta sen kassakaapissa. Että siinä patsaassa on joku kirous.”

Cisse puuttui nyt sananvaihtoon: ”Mitä sä oikeen puhut?”

Jake siristeli väsyneitä silmiään ja hieroi hieman ohimoitaan sormillaan: ”No, se oli roudannu sen patsaan jostain hevon kuusesta. Kuulemma jengiä, jolla se patsas oli ollu, on kuollu tai joutunu onnettomuuksiin eikä kukaan tiedä, miks. Ette kai te ottanu sitä patsasta mukaan?”

Alfa oli tottunut puhumaan itsensä pois pinteestä ja valehteli automaattisesti: ”E-ei, me jätettiin se sinne kassakaappiin.”

Jake näytti helpottuneelta: ”Hyvä. Mun ei ois ikinä pitäny antaa sulle niitä koodeja, mut’ mä pääsin selville siitä pystistä vasta tänään. Must’ tuntuu, et’ mäkin olin siel’ duunis liian kauan sen patsaan läheisyydessä.”

Alfa sanoi: ”Sähän puhut niinku se ois joku radioaktiivinen.” Jake vastasi poissaolevasti: ”Emmä muuta tiedä kuin, että viime aikoina mä oon nähny ihan ihme unia ja mullekin on tapahtunut outoja juttuja. Mun on ny pakko mennä.”  

Alfa vilkaisi maahan ja kysyi Jakelta: ”Mitä sun jaloille on tapahtunu? Oot sä loukannu ittes?” 

Jake jatkoi edelleenkin kuin hänen sanomisissaan tai koko tilanteessa ei olisi ollut yhtään mitään arkipäiväisestä poikkeavaa: ”Mä tuun suoraan sairaalalta. Mä oon kävelly koko matkan. Mun kengille varmaan tapahtu jotain siinä reissulla.”

Alfa ei ollut uskoa korviaan: ”Mut’ sieltä sairaalalta on tänne varmaan jotain viiskyt kilsaa!”

Jake sopersi nopeasti: ”Mä en tiedä, mitä tapahtu. Mä meen ny. Moi.”

He eivät yrittäneetkään estellä Jakea, kun tämä alkoi vaivalloisesti ontua paikalta pois, paljaat jalat ja Jaken housutkin jo osittain kuivuneen veren ja lian tahrimina. Cisse ajatteli kaikkia jalkakäytävälle särjettyjä pulloja, asfalttia, soraa, hiekkaa jota Jaken matkalla oli ollut. Jakella täytyi olla tunto poissa jaloista.

He katselivat kunnes Jake oli hävinnyt kokonaan näkyvistä, sitten Cisse uskaltautui puhumaan: ”Mikä helvetin juttu toi oikeen oli? Onks toi sun frendi ihan hei-hei?” Alfa oli aivan ällikällä lyöty, mikä oli hänelle täysin poikkeavaa: ”Emmä tajuu. Emmä koskaan oo nähny sitä tollasena. Ihan hämärää.”

Deksteri kysyi: ”Mistä vitun kirouksesta se oikeen puhu?” Ben sai myös suunsa auki: ”Mua pelottaa.” Tilanne ei olisi voinut olla absurdimpi. Kaksimetrinen ihmisvuori oli kuin säikähtänyt pikkupoika. 

Alfa kokosi nyt itsensä ja sähähti: ”Älä jumalauta ala taas vollottaa. Kuulitsä? Onks kaikki tullu ihan hulluiks, häh? Uskottekste muka johonkin kirouksiin? Niinku horrorileffoissa? Toi on niin bullshittia, ettei mitään rajaa. Joku on kehittäny hyvän stoorin, et’ siitä pystistä vois pyytää enemmän fyffendaalia. Ettekste tajuu, et’ tommonen on pelkkä markkinakikka? Ei se kirous mistään pystistä tuu! Ihmiset kiroaa itte ittensä!”

Cisse sanoi: ”Emmä tiedä muuta, ku että toi inkkaripatsas on niin kuuma, et’ sitä ei saada kellekään järjissään olevalle luukuttajalle. Miten sä tosta muka saat rahat pois, hä?”

”Älä sä siitä huolehdi. Mul’ on omat kanavat, joiden kautta toi varmasti menee.”

Cisse alkoi ärsyyntyä: ”Kanavat ja kanavat. Niinku missä?”

”No, se taas ei kuulu sulle. Sitä paitsi mä oon tän jengin pomo, älä sä unohda sitä.”

Cisse sanoi: ”En varmasti, kun sä julistat sitä noin viidentoista mintsan välein.”

Deksteri puuttui nyt puheeseen, yritti tapansa mukaan sovitella: ”Jätkät hei. Eiks meidän kannattas lähtee jonnekin veke täält’ puistost’? Tiedä, mitä jengiä täällä pyörii. Ei ainakaan jäädä tänne kinaamaan.”

Ben kysyi toiveikkaana: ”Eiks me voitas mennä skruudaamaan johonkin snägärille?”

Alfa ei ollut yllättynyt Benin kysymyksestä: ”Onks sulla Beni koskaan mitään muuta mielessä kuin safka tai turpaanvetäminen?”

Deksteri virnisti: ”Mul’ on, mutta en mä teille jätkille kerro, mitä.” Hän teki samalla lanteillaan rivon eleen.

Cisse nauroi: ”Häh häh! Äijä on ihan pervo.”

Alfa kivahti: ”Dorkat! Hei, mä luulen, että kyttäauto vilahti tuolla. Let’s go! Mä tiedän yhden paikan tos ihan lähistöllä, mihin voidaan mennä.”

Cisse sanoi: ”Okei, tsekataan sit’ se mesta.”

Heidän silmänsä tosiaan erottivat nyt poliisin partioauton kauempana kadulla. He eivät voineet tietää, oliko joku huomannut epämääräistä liikettä Hannikaisen liikkeen luona ja soittanut poliisit. Cisse ei kyllä uskonut tähän. Paras kuitenkin pysyä varuillaan.

He vaelsivat ääneti. Deksteri tasapainoili sporakiskon päällä. Kaupunki oli täynnä samanlaisia nuoria sällejä lippalakeissa, merkkihuppareissa, reisitaskuhousuissa ja lenkkareissa, reput selässä. Kukaan ulkopuolinen ei voinut sanoa, millä asialla he liikkuivat. Kukaan ei kiinnittäisi heihin erityistä huomiota.

Sillä suunnalla kadut olivat yhtä jatkuvaa työmaata. Joka paikassa nousi väliaikaisia rauta-aitoja, jotka reunustivat monttuja ja kaivantoja. Kaikkialla oli pystyssä tai kumollaan olevia huomiokeiloja keltapunaisine mehiläisraitoineen.

He tallasivat tiukan tasaiseksi jyrättyä soraa, näkivät yksinäisiä minikaivureita ja työmaaparakkeja, vanerilta tuoksuvia kävelytunneleita muovihuppuun käärittyjen rakennusten juurella. Se oli yhtä ja samaa teräsbetonista ja lasista tehtyä hirviötä.

Kaupunginisät ja grynderit olivat kähmineet kabineteissa konjakkilasin ääressä. Näiden yhteisillä päätöksillä hirviö valtasi yhä uusia kortteleita, entisiä parkkipaikkoja, jättömaita ja rantoja.

He näkivät hoippuvia humalaisia. He näkivät narkkareita, jotka olivat kiertäneet katuja päiväkausia nukkumatta ja joiden silmät pälyilivät tyhjinä jostain hupun alta. He näkivät kadunkulmissa päivystäviä prostituoituja väijymässä lihavia pukumiehiä, joilla oli liikaa viinaa päässä ja liikaa rahaa lompakoissa. He näkivät siiderihumalaisia tyttöjä, jotka baari-illan jälkeen liki hysteerisinä kiljuivat yhtä katkeamatonta katkeraa huutoa poikaystävilleen. Kuukausia kestänyt paha olo, tyytymättömyys ja mustasukkaisuus purkautuivat hallitsemattomana itkuraivona.

Oli juhlittu. Kadulla lojui kasapäin ketsupin ja sinapin tahrimia käärepapereita, olutmäyräkoirien pahvikuoria, käytettyjä kondomeita, lyttyyn iskettyjä siideritölkkejä.

He näkivät kivijalkakauppoja, jotka mainostivat tarjousjauhelihaa. Sen Siwan, josta he olivat joskus juosseet karkuun olutpullojen kanssa. Pornokauppoja, joiden näyteikkunat oli häveliäästi peitetty, ja niiden kainalossa thai-hierontaa tarjoavia epämääräisiä kopperoita. Räikeillä jouluvaloilla koristeltuja kebab-pizzerioita. Rähjäisiä kulmabaareja. Pyörillä liikkuvia pikaruokakojuja.

Cisse muisti, kuinka alkuillasta heitä oli tullut vastaan vanha pariskunta, joka oli luonut pelokkaita silmäyksiä heidän jengiinsä. Alfa oli tyytyväisenä virnuillut näille, nauttinut pelosta jota herätti.

Hieman nuorempina he olivat ajelleet viikonloppuisin pillurallia keskustassa joku vanhempi kaveri kuskina ja huudelleet auton ikkunasta törkeyksiä ohikulkijoille, homotelleet ja muuta. Siinäkin oli kyse pelosta, jota he onnistuivat luomaan aroissa ohikulkijoissa, voiman tunteesta. Närkästyksestä puhumattakaan. 

He kävelivät pitkään vaihtamatta sanakaan kunnes Deksteri rikkoi hiljaisuuden: ”Hei jätkät, mä hiffasin just yhen jutun. Me ollaan Aakkosjengi.”

Cisse katsoi Deksteriä ihmeissään: ”Mist’ sä oikeen puhut?”

”Ettekste tajuu? Me ollaan Aakkosjengi! Alfa, Ben, Cisse ja Deksteri — A, B, C, D! Niinku muskettisoturit! Yks kaikkien, kaikki yhen puolesta!”

Deksteri tapitti muita ruskeilla nappisilmillään ja uhkui koiranpentumaista intoa oivalluksestaan.

Alfakin hiffasi nyt: ”Joo, mä oon kans nähny sen leffan. Eiks se ollu se, mis ne tappelee inkkareita vastaan preerialla?”

Ben kysyi: ”Mikä muskari?”

Jojo

Massiivisen kerrostalon juurelle oli asetettu valonheittimiä. Niistä nousi taivasta kohti kapeita valopylväitä, jotka nuolivat talon tummaa betonirunkoa. Huipulla heidän silmänsä erotti suuren lasiseinäisen kattoterassin, jossa tälläkin hetkellä paloivat siniset ja punaiset loistevalot. Jonkin matkan päässä seisoi kolme muuta identtistä taloa. Syvennyksessä olevalle sisäpihalle oli rakennettu parkkipaikka, jonne pääsi ajoluiskaa myöten. Sisäpihan katutasossa oli myös valintamyymälä, joka palveli tornitalojen asukkaita. Se oli kuin omavarainen maailma, josta ei halutessaan tarvinnut ollenkaan poistua, futuristinen teräsbetoniparatiisi nousukkaille ja uusrikkaille.

He olivat saapuneet pramean tornitalon aulaan. Täällä tuoksui uudelle, ei haissut kuivunut virtsa. Täällä ei ollut seiniä töhritty graffiteilla tai kärvennetty muovisia valokatkaisijoita sytkärillä kuten lähiöiden vuokrakasarmeissa.

Cisse katseli ympärilleen ihmeissään: ”Mikä talo tää oikeen on? Näyttää, että täällä asuu jengiä, jolla on vähän paremmin fyrkkaa. Miten sulla tänne on avain?”

Alfa sanoi: ”Älä kysele. Mennään viidenteentoista kerrokseen. Tulkaa ny tänne hissiin. Tulkaa, tulkaa.”

He astuivat epäröiden sisään. Terästä ja kromia, oranssit numerot kasvoivat nopeasti mustalla LED-näytöllä, korvissa tuntui paine, huimasi.

Jengiläiset astuivat ulos hissistä rappukäytävään, jota varjostivat jonkun eksoottisen koristekasvin jättimäiset lehdet. Alfa avasi yhden asuinhuoneiston oven avaimellaan.

Cisse kysyi: ”Mitä helvettiä, onks sulla siis joku yleisavain tänne?”

”Ja ovessa on sama sukunimi ku sulla”, Deksteri ehätti lisäämään.

Alfa ivaili: ”No, terävä havainto, hei. Tää on, urpot, mun oma avain. Älkää pitäkö tollasta möykkää. Naapurit herää. Jättäkää kengät siihen eteiseen. Ben, ei sinne! Mennään tonne keittiöön. Mä duunaan jotain safkaa meille.”

He katselivat ympärilleen kuin maalaismoukat Versaillesin palatsissa.

Kalliin näköisiä huonekaluja, arvokkaalta näyttäviä tauluja seinällä. Kirjahyllyssä ei kuitenkaan ollut kirjoja.

Cisse sanoi: ”No, ny mä oon kerrankin sanaton. Täähän on luksusluokan lukaali. Mikä on oikeen homman nimi?”

Hän tajusi, etteivät he oikeastaan tienneet toisistaan juurikaan mitään, vaikka olivat jo melko kauan kulkeneet yhdessä rötöstelemässä. Pelkästä hengailusta se oli alkanut. Aina puhuttiin vain kaikesta muusta kuin omista perheistä: autoista, musiikista, lätkästä, gimmoista. Ei koskaan isistä ja äideistä, mummoista ja vaareista. Se oli kuin ääneen lausumaton sääntö.

Alfa sanoi: ”Tää on mun porukoiden kämppä. Tai oikeestaan mutsi vaan asuu tässä, kun faija lähti nosteleen muutama vuosi sitten. Se on ny jonkun about mun ikäsen kimman kans, hyi helvetti.” Alfan kasvoilla oli inhoa. 

Hän jatkoi: ”Mutsilla on myös joku uus hoito. Se on yleensä sen jätkän luona, joten mä budjaan täällä sillon. Tääl’ on poreallas, sauna, 84 tuuman 4K-tv ja kotiteatteri, espressokone, alhaalla autotallissa Ferrari, kaikki herkut”, Alfa luetteli. 

Cisse tunsi itsessään kateuden piston. Oli hänen isälläänkin rahaa, mutta sillä ei sopinut leveillä. Heidän perheessään oli eletty varsin vaatimattomasti, etenkin silloin kun hän oli ollut lapsi. Piti säästää, piti laittaa talteen pahan päivän varalle. Isä muisti aina mainita, kuinka oli aloittanut tyhjästä ja vasta kovalla työllä päässyt vaurauteen käsiksi. Se saattoi livetä käsistä milloin tahansa. Tuhlailu oli suurin synti.

Deksteri oli jo ehtinyt katsastamaan paikat: ”Hei kundit, tulkaa tsiigaan tänne parvekkeelle, mitkä näköalat täältä on! Koko kaupunki näkyy. Jos täältä tippuis alas, kokoon sais kerätä pinseteillä.”

Cisse sanoi: ”Yläfemma! Kuka rulettaa?”

Kämmenet läiskähtivät yhteen. Kaikki huusivat: ”Aakkosjengi!”

Alfa sanoi: ”Ottakaa sielt’ jääkaapist bissee ja painakaa puuta, mut’ älkää kaatako sohvalle. Mä katon sillaikaa meille jotain mättöö.” Hän painui keittiöön ja puuhaili siellä jonkin aikaa. Mikroaaltouuni surisi. Ilmaan alkoi levitä herkullinen tuoksu.

Cisse ei edelleenkään ollut uskoa tapahtunutta todeksi: ”Tää on ihan tajuton juttu.”

Alfa kantoi tarjotinta: ”Siin’ on ny lihaa, kalaa, pastaa, vegee. Vetäkää naamariin.” Tuntui oudolta nähdä Alfa esittämässä kokkia ja illan isäntää. Cisse tajusi, että sekin oli osa roolia.

Beniä etenkään ei tarvinnut käskeä kahdesti. Jengiläiset ryhtyivät nälkäisinä syömään. 

He söivät juhlallisen hiljaisuuden vallassa, Deksteri ja Ben vieläkin arastellen ylellistä asuntoa. Suupalojen välissä Cisse lopulta puhui: ”Yhtä juttuu mä en tajuu. Sun porukoil’ on fyrkkaa, ja ne varmasti antaa sitä sullekin. Miks sä sitten roikut meidän kanssa tekemässä murtoja ja keikkaamassa toimistoja? Eihän sun tarttis. Sä voisit vaan ajella sun Ferrarilla kaikki päivät.”

Alfa sanoi: ”Kai sitä vaan haluu jotain jännitystä elämään.”

Cisse sanoi närkästyneenä: ”’Jännitystä elämään!’ Siis mikä…?”

Alfa vastasi kysymyksellä: ”Sä sanoit, että on sunkin faijalla rahaa. Miks sä sitten ite roikut mukana?”

Cisse sanoi mietteliäästi: ”No, se on monimutkanen juttu. Kai.”

Alfa heitti pallon takaisin: ”Sama täällä sitten. Kai.”

Ruokasalissa oli hetken aikaa vaivautunut tunnelma kunnes Deksteri sanoi äkkiä: ”Hei, mikä ääni toi oli? Onks täällä joku muukin?”

Makuuhuoneen ovi avautui ja sieltä astui nainen, jonka ikää Cissen oli vaikeaa arvioida. Naisella oli samanlaiset korkeat poskipäät kuin Alfalla, silmissä sama tuima ja alati tutkiva ilme. Värjätyt hiukset hehkuivat punertavan ruskeina ja niissä oli vaaleita raitoja. Korvissa roikkuivat raskaat korut. Ilmassa leijui kalliin hajuveden tuoksu. Naisen olemuksessa oli jotakin sellaista, että mieluiten Cisse olisi juossut vain karkuun.

Nainen puhui käheällä äänellä: ”Mitäs mekkalaa täällä oikein pidetään? Mä olin just nukkumassa, mutta mä heräsin meteliin.”

Cissestä tämä ei kuitenkaan näyttänyt aivan vasta heränneeltä. Oli ainakin ehtinyt kohentaa meikkiään ja hiuksiaan, ja näytti muutenkin tummassa leningissään ja valkoisessa silkkipuserossaan hieman liian huolitellulta.

Ilmeestään päätellen Alfa ei ollut ollenkaan mielissään tästä keskeytyksestä: ”Mitä, et sä ollukaan Rogerilla?”

Nainen sanoi: ”Ei se ollu kotona. Ties minkä halvan hempukan perässä se jätkä tälläkin hetkellä viilettää tukka putkella. Tai sitten se taas kiitää muuten vaan ihan kuutamolla.”

Cissestä tuntui, kun nainen olisi esittänyt koko ajan jonkinlaista roolia. Kaikki, mitä tämä sanoi, oli jonkinlaisia hyvin harjoiteltuja vuorosanoja.

Alfa sanoi: ”Onks se taas saanu jostain piriä? Voi ei.”

Nainen kaatoi itselleen paukun pöydällä olevasta karahvista. Sitten tämän silmäripset rävähtivät ammolleen. Nainen henkäisi teatraalisesti ja avasi samalla muka-hämmästyneesti suunsa, nosti kätensä sen eteen punaiset kynnet kohti kattoa sojottaen ja sanoi hyvin harjoitellun yllättyneellä äänellä: ”Ai niin, mutta enhän mä ole ees esitelly itseäni sun frendeille. Moi kaikki, mä oon Jojo. Mä en tiennytkään, Aleksanteri, että sulla on näin salskeita kavereita.”

Cisse ei tiennyt, miten päin olla, kun Jojo käänsi huomionsa häneen, katsoi silmät siristellen kuin kissalla ja kysyi: ”Onks tällä komealla nuorella miehellä jo tyttöystävä?”

Cisse oli menettää täysin pasmansa. Herätys, se on kaverin mutsi!

Cisse ojensi vaistomaisesti kätensä ja sopersi: ”Öö, mä oon Christer, mut’ mua sanotaan Cisseks.”

Jojo tarttui hajamielisesti Cissen käteen, mutta hänen kissansilmänsä olivat jo seuraavassa kohteessa: ”Ja tää pikku kaverikin on ihan syötävä, vaikkei ookaan yhtä pitkä kuin frendinsä. Oikee taskuadonis.”

Deksteri ei ollut tilanteesta ollenkaan yhtä hämmentynyt kuin Cisse. Tämän ruskeat nappisilmät suorastaan sädehtivät ja hän hymyili leveästi naiselle: ”Deksteri vaan. Sä et oo Alfa kertonu, että sul’ on näin nätti sisko.”

Jojo painoi nyt häveliäästi kätensä poskelleen kuin punastumista esittäen ja kikatti kuin teinityttö: ”’Sisko’! Hih hih!”

Alfa sanoi väsyneesti kuin olisi nähnyt tämän kohtauksen aikaisemminkin: ”Mutsi, älä viitti. Ootsä dokannu tänään?”

Jojo ei ollut välittävinäänkään ja sanoi: ”En mä tän drinkin lisäks mitään ole juonut… vielä. Mutta ehtiihän tässä laittaa bileet pystyyn, kun kerran saatiin näin komeaa seuraa.” 

Nyt Jojo iski silmänsä Beniin ja kokeili kädellään tämän hauista, joka oli normaalikokoisen miehen reiden paksuinen: ”Ja tää kaverihan tässä on ihan miehen kokonen!”

Ben punasteli puolestaan aivan oikeasti ja yritti saada sanoja ulos suustaan: ” Be-Ben. Siis nimi. Mun. Ööh… tota…”

Jojo ei ollut huomaavinaankaan Benin häkeltymistä ja sanoi:  ”Sä olet siis vahvaa, hiljasta tyyppiä. Just mies mun makuuni.”

Ben takelteli: ”Hiljanen. Juu. Siis…”

Tämä alkoi olla jo vähän liikaa. Alfa sanoi terävästi: ”Jätä, mutsi, mun frendit rauhaan. Kyl’ me kohta tästä lähetään.”

Jojo vastasi raukealla äänellä: ”Sä oot, Aleksanteri, aina niinku rautakangen nielly. Kerrankin kun sun vanhalla mutsillas olis jotakin hauskaa.”

Hymypoika Deksteri ehätti tähän: ”Ethän sä mikään vanha oo.”

Jojon ääni liki tihkui hunajaa, kun hän kutitti Deksterin leukaa ja sanoi:  ”Sä oot sulonen. Sun kaveris, Aleksanteri, on herrasmiehiä. Oisinpa mä osannu kasvattaa sutkin semmoseks.”

Alfa sanoi näreissään: ”Just joo.”

Jojo huomasi yhtäkkiä patsaan, joka pilkisti esiin pöydällä olevasta muovipussista ja tarttui siihen tiukalla otteella kuin saaliin kimppuun syöksyvä petolintu. Cisse pani merkille, että nyt nainen oli muuttunut kuin aivan eri ihmiseksi. ”Mikä tää on?” Jojo tiukkasi.

Alfa sanoi: ”Ei paljon mikään.”

Jojo kivahti: ”Älä valehtele mulle! Mä nään ihan omin silmin, että tää on joku antiikkiesine. Etkä sä tällästä huvin vuokses mukanas kanniskele. Mistä sä oot tän varastanu?”

Alfa yritti lepytellä: ”Mutsi…”

Jojo ei hellittänyt: ”Älä sä mutsittele, vaan vastaa, kun sulta kysytään! Mistä sä oot nyysiny tän?”

Cissestä ei ollut koskaan nähnyt Alfaa niin pelokkaana, kun tämä änkytti: ”En mä sitä oo nyysiny, se on…”

Jojo tarttui kiivaana kännykkäänsä ja sanoi: ”Okei, kun vastausta ei kerta tuu, mä soitan poliisin. Ehkä ne saat sut puhumaan.”

Hän oli jo näppäilemäisillään numeron, kun Alfa painoi äitinsä kättä kevyesti ja sanoi: ”Pistä se luuri pois, mutsi. Se on yhen Hannikaisen maahantuontifirmasta. Me vietiin se sieltä tänä iltana. Eikä se jätkä sen perään kysele. Sattuneesta syystä.” Alfa kuulosti pikkupojalta, joka oli pakotettu tunnustamaan särkeneensä ikkunan.

Jojo huudahti: ”Oma poika on varas! Ja niin hyvin kun me yritettiin sut sun isäs kanssa kasvattaa.” Cissen mielestä Jojon vuodatuksessa oli vähintään puolet esittämistä. Alfaan se tuntui tehoavan, sillä tämä painoi päänsä luimistellen hartioidensa väliin ja sanoi hiljaa: ”Älä ny viitti, hei. Ihan oikeesti.”

Jojo ei kuitenkaan vastannut, vaan tarkasteli patsasta ääneti, sitten sanoi: ”Tää on jotenkin kammottavan näkönen. Ihan käy kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Onks tää arvokaskin?”

”On se. Mittaamattoman.”

Jojo sanoi: ”Ja tän sä ajattelit salata omalta mutsiltas! Mutta okei, tehdään nyt näin. Todennäkösesti sä et löydä tälle Suomesta luukuttajaa, joka sais tän eteenpäin. Tää täytyy saada ulkomaille. Mä tunnen pari tyyppiä, jotka vois auttaa. Mutta mä haluan omat provikat tästä.”

Jojo mietti hetken, sitten jatkoi: ”Tää kämppä on paljon velkasempi kuin sä tiedätkään. Sun isästä, siitä paskiaisesta, ei oo mitään apua asiassa. Se törsää kaikki rahansa vaan siihen pikku lumppuun. Ja lisäks mulla on tällä hetkellä muitakin rahareikiä tukittavana. Miks te katotte mua noin?”

Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka oli nyt niskan päällä. Oli kuin jengiläiset olisivat olleet joukko koulupoikia, joille oli yhtäkkiä kerrottu, että heidän hurskas uskonnonopettajansa pyöritti paritusrinkiä.

Alfa katsoi äitiään kuin jotain muukalaista ja sanoi: ”Mä luulin, et’ mä tunnen sut. Kakskyt vuotta ja risat pitäs olla tarpeeks pitkä aika oppia tunteen. Mut’ ilmeisesti ei sit’ tarpeeks pitkä.”

Jojo ei jäänyt kauan miettimään vastaustaan: ”Hei c’mon. Me ollaan kumpikin aikusia ihmisiä ny.”

Hän osoitti kädellään hulppeaa asuntoa heidän ympärillään ja sanoi: ”Sä tiedät, että mä en seiso täällä päivät pääksytysten leipomassa pullaa. Mä tiedän, että mun lahjakas poika ei saa hankittua ittelleen ees peruskoulun päästötodistusta, vaan sekoilee hanttihommasta toiseen ja juoksee yöt pitkin kaupunkia tiirikan kanssa putsaamassa toimistoja.”

Alfa kiemurteli yhä vaikeana: ”Mutsi…”

Jojo kivahti: ”Mä en lopettanu vielä! Luuletsä, että mä olen sokee ja kuuro? Mä oon nähny omin silmin, että sä oot tehnyt huoneestas varaston kuumalle kamalle, jota sä et oo taatusti voittanu arpajaisissa.”

Alfan olisi tehnyt mieli vajota maanrakoon. Jojo sanoi päättäväisenä: ”Toistaiseksi mä en oo sanonu mitään, mutta se touhu loppuu nyt. Mä haluan oman osuuden tai mä meen puhumaan poliisille.”

Cisse puuttui nyt puheeseen: ”Hei Alfa, kuuntele vaan mutsias. Sitä paitsi, jos se tosiaan pystyy auttaan pystin myymisessä, niin kaikkihan me vaan voitetaan tässä.”

Alfasta tuntui kuin hänen kimppuunsa olisi käyty kaikilta rintamilta: ”Älä sä Cisse sekaannu tähän! Mun mutsiako sä nyt sit’ uskot, kun mulle sä sanoit, ettei pysti kelpaa kellekään?”

Jojo sanoi tyytyväisenä: ”Sun kaveris on, Aleksanteri, oikeessa. Mä pystyn auttamaan. Sitä paitsi mitäpä ei äiti oman poikansa eteen tekisi.”

Alfa katsoi äitiään kuin tämä olisi varsinaisen vitsin murjaissut: ”Just joo… Okei, tehään sitten niinku sä sanot. Sä soitat huomenna niille frendeilles, jeesaat meitä pääseen tosta pystistä eroon, ja saat just sen kokoset provikat, ku ite haluat.”

Alfa ei ollenkaan pitänyt tilanteesta, mutta oli pakko perääntyä. Jojo oli ehkä vain bluffannut poliiseilla uhkailemalla. Alfa ei luottanut äidinrakkauteen sen vertaa, etteikö Jojo tosiaan olisi toteuttanut uhkaustaan. Alfa kirosi itseään, että oli antanut ahdistaa itsensä nurkkaan tällä tavalla. Nyt piti vain pelata aikaa.

Alfa kokosi itsensä ja päätti antaa itselleen ja muille jotain muuta ajateltavaa. Hän sanoi äidilleen teeskennellyn hilpeästi: ”Ja nyt vois vähän juhlia. Mä tiedän, että sulla ja Rogerilla on tuol’ hyllys leka vuosikertaviskiä piilossa.”

Jojon ääni oli täynnä hellyyttä (tai ehkä lupaus tulevasta sievoisesta summasta sai hänet herkistymään), kun hän halasi poikaansa ja lepersi: ”Äidin oma Aleksanteri.”

Ben

Alfa ja Cisse istuivat olohuoneessa konjakkilasilliset edessään. Kullankeltainen juoma lämmitti mukavasti ja rentoutti äskeisen kireän sananvaihdon jälkeen. Ben oli jo ehtinyt väsähtää ja veteli autuaana hirsiä sohvalla.

Cisse huljutteli konjakkia lasissaan ja sanoi Alfalle: ”Sä sit’ et tyytyny bisseen ja siihen viskiin, vaan päätit hyökätä suoraan mutsis baarikaapille.”

He alkoivat olla jo hyvässä tuiskeessa. Alfa vastasi: ”Joo, must’ tuntuu, että tätä iltaa mä en kestä enää selvin päin.”

Benin kommentti asiaan oli ainoastaan: ”Krooh… krooh…” Se riitti kuitenkin tärisyttämään koko huonetta, melkein tipauttamaan taulut alas seiniltä.

Alfa oli kuin ällikällä lyöty: ”Tsiisus, tohon kuorsaukseen heräis kuolleetki! Ben sitten tipahti aika nopeesti. Noin isoks mieheks sil’ ei taida olla kovin hyvä viinapää.”

Alfa ei olisi ollut Alfa, ellei tilanne olisi nostanut pikkupirua hänessä esiin. Hän alkoi herätellä sohvalla röhnöttävää Beniä tökkimällä tätä, kutittelemalla ja maanittelemalla: ”Ben, herää! Benjamiini, tuu ottaan konjamiinia!”

Höyhensaarten kutsu oli voimakkaampi kuin mitkään herättämisyritykset. Ben kommentoi edelleenkin vain:  ”Krooh… krooh…” Ja taas seinät tärisivät.

Cisse sanoi: ”Anna sen koisata. Sil’ on ollu raskas päivä. Niinku meil’ kaikil’.”

Alfa oli jo menettänyt mielenkiintonsa Benin kiusaamiseen ja kysyi: ”Mihi muuten toi Deksteri meni? Älä ny vaan sano, että sekin ehti jo sammuu.”

Cisse sanoi: ”Viimeks, ku mä näin, se näky bamlaavan sun mutsis kanssa tuol’ keittiös.”

Alfa ei ollut uskoa korviaan. ”Mitähän niilläki on muka puhuttavaa? Ghettostara-Deksteri varmaan haluukin kuulla mutsin uusist’ rakennekynsist’ ja Tallinnan kauneusklinikoista”, hän tokaisi ivallisesti.

Cisse puolusteli: ”Deksteri on diplomaatti. Se heittää läpänderiä kenen kanssa tahansa, vanhojen mummojenkin.”

Alfa luovutti: ”No, siinähän heittää. Ei liikuta mua. Mä meen parvekkeelle spaddulle.”

Hän nousi nojatuolistaan hieman huojuen ja jätti melkein tyhjän konjakkilasinsa pöydälle.

Cisse nousi nyt myös, mutta otti oman lasinsa mukaan: ”Mä tuun kans. Mä voin tarjoo röökin.”

Alfa

He sytyttivät savukkeet. Viileä yöilma tulvahti avoimien parvekelasien takaa ja sekoittui pian tupakansavuun. Kaupunki avautui alhaalla kuin mustana niittynä, jolla kasvoi loputtomina riveinä keltaisina ja punaisina hohtavia valokukkia.

He polttelivat kaikessa rauhassa. Jonkin ajan kuluttua hiljaisuus alkoi tuntua vaivaannuttavalta, joten vain jotain sanoakseen Cisse kysyi: ”Mitä muuten sille ruskeetukkaselle gimmalle tapahtu, jonka kanssa sä olit, oliks sen nimi ny Jessica?”

Alfa sanoi kuivasti: ”Mutsi ei tykänny siitä.”

Cisse kysyi: ”Sä siis jätit sen mutsis takia? Ihan oikeesti?”

”No, se juttu kuivu vaan kokoon muutenki. Ei siinä sen ihmeempiä”, Alfa vastasi lakonisesti.

Cisse sanoi: ”Sääli, se oli ihan asiallinen kissa.”

”Niitä tulee ja menee. Ei kaada mun maailmaa.”

Alfa ei vaikuttanut kovin innostuneelta tästä puheenaiheesta, joten Cisse päätti vaihtaa toiseen ja sanoi: ”Mun faija oli ylpee, kun mä pääsin kiekkojunnujen maajoukkueeseen. Siks kai mun oli pakko mokata koko juttu. Mä vedin lärvit yhellä pelireissulla ja mut lähetettiin kotiin. Se oli mun lätkäura sit siinä. Äijä oli tosi raivona. Mä luulen, että mä tein sen tarkotuksella. Koska en mä tienny, pelasinks mä itteni vai faijan vuoks.”

Isä oli monta kertaa tehnyt Cisselle selväksi, että poika oli hänelle pettymys. Viimeiset pari vuotta Cisse oli nukkunut muiden sohvilla, missä milloinkin. Isä oli sanonut, että kotiin ei ole tulemista ennen kuin Cisse ottaa itseään niskasta kiinni. Tämän varmistamiseksi huvilakaupunginosassa sijaitsevaan kotitaloon oli vaihdettu lukot. Tämä ei estänyt Cisseä. Cisse osasi kiivetä sisään ikkunoista, kävi aina kun tiesi vanhempien olevan poissa kotoa, ja oli näillä reissuilla verottanut jääkaapin ohella isän kassakaappia. Isä varmaankin aavisti jotain, mutta ehkä äidin ansiosta asiasta ei noussut sen suurempaa meteliä. Isällä oli muutenkin tarpeeksi päänvaivaa firmansa asioiden kanssa.

Äitiään Cisse tapasi joskus harvoin jossain kahvilassa, silloinkin salaa isältä. Äiti oli kiltti ja hyväntahtoinen eikä hänestä ollut panemaan vastaan, jos Cissen isä oli kerran päättänyt jotakin. Äiti halusi aina antaa Cisselle hieman rahaa, pelkäsi pojan näkevän nälkää, mutta Cisse oli johdonmukaisesti kieltäytynyt kaikista avustuksista ja sanonut tulevansa toimeen omillaan. Ei hän kyllä tiennyt, kauanko voisi jatkaa näin. Kyttien kanssa oli tullut tarpeeksi läheltä piti -tilanteita. Ehkä sitten, kun hän olisi öisillä reissuillaan kerännyt itselleen jonkinlaisen pesämunan, hän alkaisi itsekin yrittäjäksi… tai alkaisi opiskella… tai muuttaisi ulkomaille… tai… Oli helpompi elää päivästä päivään kuin ajatella tulevaisuutta.

”Tosi jäätävää”, Alfa kommentoi poissaolevana. Cisse ei tiennyt, oliko Alfa edes kuunnellut, mitä hän oli puhunut.

Cisse päätti kuitenkin toiveikkaasti jatkaa, kun oli ensin ottanut siemauksen lasistaan: ”Tää konjakki kolahtaa muuten tosi tehokkaasti lanttuun. Mä alan olla jo aika kaasus.”

”Niin mäkin”, Alfa sanoi.

Cisse huokaisi: ”On tää vaan elämää. Jostain tämmösestä mä oon aina uneksinu. Penthouse pilvenpiirtäjän huipulla Nykissä. Mä istun siellä siemailemassa konjakkia lämpimänä kesäiltana ja kuuntelen vanhaa soulia. Alhaalla kadulla vaan kyttäautojen ja ambulanssien sireenit ulvoo, mut’ mä oon kaiken sen skeidan yläpuolella.”

Jostain syystä Alfa tuntui nyt havahtuvan konjakin tuomasta raukeudesta, ikään kuin ottavan ryhdikkäämmän asennon ja sanoi: ”Sä elät päiväunis. Mä en ole haaveilijatyyppi. Ne on muut, jotka haaveilee. Mä otan todellisuuden vastaan niinku se on. Ja mun todellisuus on kivikovaa. Se on turpaan vetämistä ja turpaan ottamista.”

Alfan silmiin oli tullut äkkiä terävä katse: ”Sitä joko lyö takasin tai väistää, mutta joka suunnalta niitä iskuja satelee. Ja mä oon se koira, jota on potkittu päähän vähän liikaa, mut’ mä oon oppinu käyttään mun hampaita.”

Cisse kysyi: ”Mitä sä meinaat? Kuka sua muka lyö?”

”No, jengi yleensä. Eikä niitten tarvi käyttää siihen ees nyrkkejä. Pelkkä katse riittää.”

Cisse oli nyt ihmeissään: ”Ai jaa? Kui?”

Alfa jatkoi synkkänä: ”Joka paikassa, mihin mä meen, ihmiset luo muhun sellasia paskasia katseita. Ne kyylää mua. Niinku esimerkiks kaupan kassa. Se ei sano mitään, mut’ selvästi näkee, mitä se ajattelee. Tajuutsä? Että toi jätkä on tosi friikki, tosi pelle. Et’ se halveksuu mua, se pitää mua naurettavana. Ja mikä se sitten ite on? Pelkkä kaupan kassa! Et’ ei oo paljon varaa tuomita!”

”Ei sua, Alfa, kukaan kyylää”, Cisse yritti väittää vastaan hämmentyneenä.

Alfa oli kuitenkin itsepintainen: ”Sä et oo ollu siellä, sä et oo nähny, sä et voi tietää. Mut mä vastaan siihen kyyläämiseen vihalla. Koska ihminen voi feikata rakkauden, se voi teeskennellä, et’ se oikeesti välittää muista. Mut’ ei se voi feikata vihaa. Siin’ mieles viha on aito tunne.”

”Mulle se on ainakin ehkä aidoin tunne, mitä mä oon koskaan tuntenu. Koska jonkun kimman kans voi teeskennellä, että rakastaa sitä, mut’ sitten jälkeenpäin tajuu, et’ se kaikki oli pelkkää feikkiä. Mut’ viha on todellista.”

Cisse ei tiennyt, mitä sanoa. ”Sä et voi oikeesti uskoo tohon”, hän yritti väittää vastaan.

Se oli turhaa, sillä nyt Alfalla oli silmissään katse, joka lähenteli jo maanista. Cisse huomasi, että Alfa oli muuttunut jäykäksi kuin rautakanki, käsi hakeutui nyrkkiin, silmissä säkenöi: ”Jos ihmiset vihaa ja halveksii mua, niin mä vastaan siihen kaksinkertasesti. Vähintään. Mä pystyn repiin ne palasiksi pelkällä katseella. Ne yrittää murskata mut, mut katotaan vaan, kuka murskaa kenet.”

Cisse sanoi: ”Mä meen hakeen lisää juotavaa.”

Hän nousi ja meni sisälle. Alfa tuskin edes huomasi tätä ja jäi parvekkeelle katselemaan alas.

Roger

Alfa huikkasi Cisselle parvekkeelta: ”Hei, taksi pysähty just tän talon eteen. Sielt’ tuli ulos joku tyyppi, mutta mä en erota täältä asti, kuka.”

Cisse oli juuri saanut kaadettua lasin täyteen ja sanoi: ”No, entä sitten? Joku sun naapureista on ollu bilettämässä, vetäny lärvit ja seilaa ny laitamyötäsessä kotiin.”

Alfa tuli sisään parvekkeelta ja näytti oudon pelokkaalta: ”Joo joo, mut’…”

Cisse sanoi: ”Et kai sä vaan oo jotenkin sätky? Jos se ois kyttäauto, nii sit’ voiski olla vähän huolissaan, mut ku ei.”

Alfan ainaiseen itsevarmuuteen oli tullut särö. Siltä ainakin Cissesta tuntui. Alfa sanoi: ”Emmä tiä. Mua vaan on vaivannu kummallinen tunne koko illan siitä asti, kun me vietiin se pysti. Et’ mä oon ilonen, jos me päästään siitä pian eroon.”

Cisse naurahti: ”Sähän ite sanoit, ettet sä usko mihinkään kirouksiin tai muihin kummitusjuttuihin. Relaa, äijä. Me klaarattiin tää keikka ookoo, kukaan ei lähteny perään, ja jos joku näkikin meiät, ei se ois voinu mitenkään hiffata koko kupletin juonta. Ja kohta me kylvetään rahassa.”

Alfaa alkoi nolottaa. Huolella rakennetun naamion takana oli sittenkin vain pelokas pikkupoika: ”Niin, niin. Sä oot oikees. Mua vaan jäi vaivaamaan se Jaken juttu. Et’ mikä…”

Avain kävi ulko-ovessa. Pojat hätkähtivät.

Alfa sanoi: ”Kuka sieltä ny on tulossa? Eihän tänne oo kellään avainta, paitsi…”

Ovi aukesi. Sisään astui leveäharteinen keski-ikäinen mies kalliissa vaaleanruskeassa kangaspoplarissa. Miehellä oli hyvin ruskettuneet ja ahavoituneet kulmikkaat kasvot ja lyhyeksi leikatut, hieman kihartuvat oljenvaaleat hiukset. Jäänsiniset silmät verestivät ja niiden katseessa oli jotain outoa. Kauluspaidan napit oli jätetty auki ja rehottavien rintakarvojen seassa välkkyi kultaketju tai ainakin sellaisen jäljitelmä. Käsivarret pullistelivat takin hihojen alla. Tyyppi liikkui ja elehti jotenkin kummallisen nykivästi. Hänellä oli täysi vauhti päällä.

Mies huomasi nyt, että paikalla oli muitakin ja kuulutti oman sisääntulonsa kuin sirkustirehtööri. Miehen ääni oli käheänkarhea, silti jollakin tavalla öljyinen. 

”Äänd hiös Dzohni! Hyvää iltaa, gu afton, miina daamer o härrar. Finland, döö puants. Mitä, täällähän näkyy olevan bileet pystyssä. Eikä mua oo kutsuttu. Teidän olis pitäny lähettää Posti- ja Lennätinhallituksen kirjekyyhkynen tuomaan sanoma. Osoite: johtaja Routser Männistö, Queen’s Bottom Bar, Tsadi, Finland. Tai mikä tahansa muu laatujuottola kantakaupungin alueella. Rahalla saa, hevoselta pääsee. Eiku…”

Alfa näytti yllättyneeltä ja huudahti: ”Roger! Me ei odotettu sua tänä iltana. Mutsi sano, että sä oot bailaamassa jossain…”

”Armas äitis oli aivan oikeassa, Aleksanteri, mah mään. Mä vietin todellakin laadukasta iltaa luonnonkauniin kaupunkimme lihapatojen ääressä, mutta nyt mä olen viikinkipäällikön tavoin purjehtinut takasin auvoisaan kotisatamaan.” 

Miehen puhe papatti konekiväärivauhdilla. Cisse ihmetteli, ehtikö tämä ollenkaan vetää henkeä välillä.

”Mun vanhat haukansilmät huomaa heti, että täällä juhlitaan. Onks fiestan perimmäisenä syynä heeroksemme kunniakas kotiinpaluu vai onks juhlamenoihin kenties jotain muuta aihetta, siitä käyn ottamaan mä nyt selvää.”

Alfa oli muuttunut selvästi varautuneeksi, piti tarkkaan silmällä miehen jokaista liikettä, pakotti kuitenkin itsensä olemaan liioitellun ystävällinen tätä kohtaan: ”Joo, ota rotsis vaan pois ja paina puuta. Kaadanks mä sulle jotain juotavaa?”

Cisse olisi jopa voinut kuvitella, että Alfa pelkäsi miestä.

Roger vastasi monimielisesti: ”Miten jaloa, että mun silmäterän ja elämän valon esikoispoika tarjoaa mulle näin auliisti sijaa kauniissa kodissaan.”

Roger elehti nyt liioitellun teatraalisesti ympärilleen kuin jokin katuojasta noussut syrjäkujien Shakespeare-näyttelijä: ”Vois jopa luulla, etten mä milloinkaan aikaisemmin ole astunut sisään tähän loisteliaaseen murjuun, joka on niin aistikkaasti sisustettu räikeällä kitschillä ja mauttomalla bling-blingillä… niin kuin nykyajan nuoriso sanoo.”

Alfan äidin posliinikoirat, kromiputkiset huonekalut ja retrotyyliset Miami Vice -henkiset pastellivärit oli kieltämättä tarkoitettu antamaan vaikutelma vauraasta elämäntyylistä. Onnistumisprosentti oli kuitenkin samaa luokkaa kuin lähiökapakan karaoke-illassa esitetyllä ooppera-aarialla.

Alfa yritti puolustella: ”Roger…”

Roger katsoi nyt parhaaksi taktisesti vetäytyä esittämästään syytöksestä: ”Mutta! Älkäämme antako pikkuseikkojen häiritä tänä iltana. Virvoke tosiaan maistuis, arvon nuori herra.”

Alfa lähti hakemaan puhdasta juomalasia.

Cisse oli yrittänyt pysytellä mahdollisimman huomaamattomana, mutta pahaksi onneksi jäänsinisten silmien hieman harittava mutta terävä katse osui nyt häneen. Cisse vavahti hieman, kun mies kosketti hänen käsivarttaan hieman liiankin tuttavallisesti.

”Kappas vain. Siinähän on toinenkin vetreä nuorukainen. Ei kruununperijä Aleksanterin aseenkantaja kuitenkaan?”

Cisse kuuli itsensä vastaavan juuri äänenmurroksen saaneen teinin honottavalla äänellä: ”Moi, mä oon Cisse.” Samalla hän nosti kömpelösti kämmenensä tervehdykseksi. Hänen hartiansa nytkähtivät vaivaantuneesti.

Roger maisteli nimeä suussaan kuin ei olisi kuullut moista ennen: ”Cisse, Cisse. Kissa tosiaan, kolli-sellainen ja parhaassa saalistusiässään näemmä. Ihme kyllä suuresti kunnioitettu kuningattaremme Jojo ei oo vielä napannu tätäkin kulkukattia karvaisten kulkijoiden kokoelmaansa.” 

Mies tarkasteli Cisseä hetken läpikuultavan sinisillä silmillään kuin arvioiden uhkaa omalle reviirilleen. Sitten hän päätti, että ainakin tällä hetkellä poika olisi vaaraton ja jatkoi: ”Mistä puheen ollen, missä arvon valtiattaremme oikein piileksii? Ei suinkaan hän ole vielä tähän aikaan menny yöpuulle?”

Roger pälyili turhaan hovin kuningatarta. Sitten hän alkoi hyppelehtiä tuskaisesti yhdellä jalallaan kuin kurki soitimella: ”Mutta ai helkkari, ny mun on pakko käyttää mukavuuslaitoksen palveluksia. Älkää poitsut karatko mihinkään sillä aikaa.”

Roger tarttui vessan ovenkahvaan — se oli koristeltu jollakin valossa välkehtivällä materiaalilla, joka ainakin näytti timantilta tai kristallilta — ja sulki oven.

Cisse puhui hiljaa Alfalle, joka oli tullut juuri takaisin avaamattoman pullon kanssa: ”Voi jumalauta, mikä tyyppi. Onks toi aina tollanen?”

Alfan ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: ”Et sä huomannu, että se on pihalla ku lumiukko? Pupillit on niinku lautaset. Se on vetäny jotain piriä. Ehkä se snorttaa tuol’ toiletis viel’ nokat spägää.”

Kuului veden kohina, kun vessa vedettiin ja putket lauloivat hetken lauluaan.

Alfa kuiskasi: ”Se tulee takasin! Nyt lärvi umpeen!”

He kuulivat, kuinka vessan ovi nykäistiin auki, mutta Rogeria ei näkynyt eikä kuulunut. Hetken päästä tämä kuitenkin köpötteli takaisin heidän luokseen ja sanoi: ”Hei, tuolla sohvalla kuorsaa joku mies ja haisee pahalle. Oikee lihavuori näky olevan. Onks se teidän frendejä ja?”

Cisse rykäisi saadakseen äänensä hieman matalammaksi ja sanoi: ”Se on yks Benkku vaan.”

Roger väänteli hajamielisesti nimeä kielellään: ”Benkku juo brenkkuu. No, toivottavasti se ei piere koko sohvaa hajalle. Älkää vaan sytyttäkö tulitikkua sisällä. Hei, Aleksanteri, sä voisit kaataa mulle lisää.”

Alfa totteli vanhempaa miestä hieman liiankin innokkaasti. Saatuaan lasinsa täyteen Roger otti siitä kunnon hörppäyksen. Mies alkoi möristä viskibassoäänellä ja heiluttaa tahtia avokämmenellään kuin jokin räkälöiden operettisankari: ”Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa mä surullisen tarinan, joll’ ei oo vertoa…”

Sitten Roger vaikeni äkkiä ja kysyi hieman sopertavalla äänellä: ”Miks te pojat ootte niin hiljasia? Veiks kissa kielen?”

Alfa vastasi nopeasti ja teeskenteli haukottelevansa: ”Ei, kun meillä on ollu vaan niin pitkä ilta. Pitäisköhän tässä kohta mennä nukkumaan?”

Roger ei halunnut kuullakaan mistään tällaisesta.

”Nukkumaan? Kuka ny nukkuun haluu? Rupatellaan tässä vähän aikaa. Oonks mä Aleksanteri kertonu sulle niistä ajoista, kun mä harrastin voimannostoa? Mä kävin kilpailuissakin, mutta sitten mä kärähdin. Kaikki niitä anabolisia veti, mut mä vain jäin kiinni. Emmä ollu kuin joku teidän ikänen. Oli ne aikoja ne.” Roger jännitti hauistaan näyttääkseen, että kyllä täältä papua löytyi vieläkin.

Varmaan joskus 70-luvulla, Cisse mietti. Siis esihistoriallisella aikakaudella, josta oli kuullut kyllästymiseen asti juttuja faijaltaan. Tämä oli jopa ristinyt hänet lempibändinsä basistin mukaan. Cisseä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Alfa sanoi Rogerille: ”Joo, kiinnostavia juttuja, mut me ollaan tosiaan ihan poikki jo”, ja oli taas esittävinään haukotusta ja venyttelevinään käsivarsiaan ilmassa.

Roger tiuskaisi: ”Mitä ihmeen inisijöitä!” Sitten hän rauhoittui hieman ja huitaisi alistuneesti kädellään: ”No, menkää nyt sitten puremaan sitä tyynyä. Mä voisin käydä vähän kattomassa, miten se Jojo jakselee. Jos sekin on jo höyhensaarilla, niin mä voisin vähän kutitella sitä. Jos se siitä vähän virkois, heh heh.” 

Rogerin kasvoilla oleva ilme suorastaan kuvotti Cisseä. Mitä lie Alfa siitä ajatellut.

Roger lähti köpöttelemään kohti Jojon makuuhuonetta. Kun tämä oli päässyt pois kuuloetäisyydeltä, Cisse huokaisi: ”No, huh huh.”

Alfa kumartui häntä kohti kuin salaliittolainen, edelleenkin peläten että Roger kuulisi heidän puheensa: ”Onneks se tuntu olevan hyvällä tuulella tänään.”

Tänä iltana Alfa oli alkanut vaikuttaa joltakin aivan eri ihmiseltä kuin jonka Cisse oli oppinut tuntemaan niinä parina vuotena, jolloin he olivat pyörineet kimpassa. Entinen Alfa ei ollut koskaan pelännyt mitään. Hän oli aina ollut valmis käyttämään nyrkkejään saadakseen haluamansa. Hän oli uskaltanut haistatella teollisuusvartijoille ja kytille. Loputon itsevarmuus, määrätietoisuus ja johtajan otteet olivat poissa.

Cisse kysyi: ”Meinaatsä, että… Hei, missä Deksteri on?”

Alfa ja Cisse vilkaisivat toisiaan ääneti, sitten ponnahtivat äkkiä ylös pöydästä ja syöksyivät Rogerin perään.

”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARGHHHH!”

Se oli Rogerin ääni.

He olivat samassa Jojon makuuhuoneen ovella. Roger seisoi siellä raivosta täristen. Syykin selvisi, miksi.

Roger oli yllättänyt Jojon ja Deksterin. Nämä olivat Jojon suuressa parisängyssä. Vaatteet lojuivat lattialla hujan hajan. Näky tuntui Cissestä epätodelliselta.

Jojo ja Deksteri katsoivat Rogeria kuin tämä olisi ollut raivostunut karhu, joka tulee maanantai-iltapäivänä vastaan ostoskeskuksen käytävällä.

Jojo yritti vetää peittoa suojakseen. Hän änkytti: ”M-mä voin selittää tän, Roger.”

Roger karjui: ”Tässä mitään selityksiä tarvita! Ja sä kolli, sä tuut mun mukaan!”

Roger kiskoi Deksterin ylös sängystä. Poika kiskoi itsensä irti miehen otteesta ja sai vedettyä lattialla lojuvat bokserit jalkaansa. Roger sai Deksterin uudestaan otteeseensa ja riuhtoi tätä käsivarresta: ”Mähän sanoin, että sä tuut mukaan!”

Jojo oli noussut sängystä ja veti nyt kylpytakkia päälleen.

”Jätä se poika rauhaan. Se ei oo tehny mitään pahaa”, Jojo yritti, mutta yhtä hyvin olisi voinut puhua kiviseinälle.

Alfa yritti pysäyttää Rogeria. He olivat suunnilleen saman pituisia, mutta rotevampi Roger oli vahvempi. Hän sysäsi Alfan raa’asti sivuun. Alfa kaatui selälleen lattialle. Nyt Roger nosti Deksterin harteilleen kuin jauhosäkin. Hän kantoi helposti tätä keskimittaista lyhyempää, hoikkaa poikaa, joka turhaan yritti päästä pois miehen otteesta.

Deksteri huusi: ”Cisse! Alfa! Auttakaa!”

Cisse yritti vuorostaan tulla apuun, mutta Roger potkaisi häntä kivuliaasti sääreen kuin äkäinen muuli. Cisse voihkaisi ja jäi tuskissaan irvistäen nojaamaan seinää vasten. 

Tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Roger syöksyi parvekkeelle Deksteriä yhä selässään kantaen. Jojo seurasi perässä kylpytakissaan. Nainen piteli nyt molemmissa käsissään atsteekkipatsasta. 

Roger karjaisi ja pyöritti Deksteriä päänsä yllä kuin moukarintyöntäjä vauhtia ottaen. Sitten hän heitti Deksterin parvekkeen laidan yli. Tämä ehti vielä huutaa kauhusta. Samalla hetkellä Jojo iski kaikin voimin patsaan Rogerin takaraivoon. Roger kaatui lattialle ja jäi siihen verissään makaamaan. Tummanpunainen lammikko hänen päänsä alla alkoi hitaasti levitä lattialla.

Myös Jojo lysähti lattialle ja jäi nyyhkyttämään siihen. Cisse sai hoiperreltua itsensä parvekkeen kaiteen luokse ja katsoi alas. Sitten hänen oli vain katsottava poispäin. Alfa sai itsensä kaiteen ääreen ja näki saman, minkä Cisse. Molemmat seisoivat siinä pitkän aikaa hiljaa sanomatta mitään. Vain edelleen lattialla kyykistelevän Jojon nyyhkytykset olivat kuultavissa. 

Alfa sai lopulta puhuttua: ”Cisse…”

Cisse sanoi hiljaa: ”Niin…?”

Alfa sanoi: ”Meidän on lähettävä täältä.”

Cisse oli edelleenkin kuin transsissa: ”Mitä?”

”Meidän on lähettävä. Kytät on pian täällä.”

Cisse alkoi vähitellen havahtua: ”Joo… joo… Entä… patsas?”

Alfa poimi patsaan lattialta makaavan Rogerin vierestä ja tarkasteli sitä hetken. ”Ehjä. Lähetään”, hän sanoi.

Cisse kulki Alfan vieressä ontuen. He vilkaisivat lattialla nyyhkyttävää Jojoa, joka ei tuntunut näkevän eikä kuulevan mitään, sitten edelleen sohvalla kuorsaavaa Beniä.

”Entäs noi?”

Alfa sanoi: ”Mutsi toipuu. Sen se osaa. Se osaa myös selittää asiat kytille parhain päin. Ben ei oo nähny eikä kuullu mitään. Sitä ei voi syyttää mistään. Jos se ees yrittää selittää niille jotain patsasjuttua, kytät vaan nauraa sille. Usko mua. Mä tiän tän.”

”Entäs Roger?”

”Mitä välii. Mennään.”

Cisse

He olivat nyt kadulla. Viileä yöilma tuntui hieman selvittävän päätä, haihduttavan alkoholihöyryjä. Silti kaikki tuntui edelleenkin epätodelliselta. Cisse yritti mielessään hahmottaa illan tapahtumia. Kaikki oli yhtä muodotonta möykkyä. Oli kuin he olisivat menneet Hannikaisen liikkeeseen jossakin edellisessä elämässä, monia vuosia sitten. Hänelle ei ollut koskaan ennen tapahtunut mitään tällaista. Kaikki oli nyt peruuttamattomasti muuttunut. Hän ei enää saisi edellistä elämäänsä takaisin. Ne olisivat kaikki menneitä, parempia aikoja, iäksi menetettyjä. Kipu Cissen jalassa tuntui sykkivän, kuin leviävän aaltoina jotka vähitellen heikkenivät, sitten voimistuivat jälleen. 

Cisse ajatteli Deksteriä, nauravaista kaveria joka oli jollakin oudolla tavalla osannut aina keventää tunnelmaa, kun jutut olivat alkaneet käydä liian rankoiksi ja totisiksi. Muistot Deksteristä tulivat nopeina välähdyksinä. Yleensä niissä oli kesä ja aurinko paistoi. Oltiin rannalla jätkien kanssa, heiteltiin palloa, Deksteri syöttämässä samalla leveästi virnistäen. Tai kaikki he kolme juoksemassa kyttiä karkuun kadulla: silloinkin Deksteri oli vain nauranut koko touhulle. Nyt sitä, mitä tästä oli jäljellä nostettiin kankaan alle peitettynä ambulanssiin vain jossain parin korttelin päässä. Kaikki oli ollut epäreilua. Tunne jostakin pohjimmaisesta epäoikeudenmukaisuudesta alkoi voimistua ja tuntua kuristavana rinnassa.

Alfa kanniskeli likaiseen, ryppyiseen muovikassiin kätkettyä patsasta. Nyt he kuulivat poliisiauton sireenin ulvontaa, joka voimistui vähitellen.

”Eipä kytillä kauan kestäny. Yleensä ku hätäkeskukseen soittaa, menee ikuisuus ennen ku auto ilmaantuu paikalle. Rikkaan jengin mestoille ne tulee hetkessä. Miks sä oot noin hiljane?”

Cisse sanoi penseästi: ”No, mitäs luulisit?”

”Hei, ei se ollu mun syy, että Deksteri delas.”

”Et sä sitä ainakaan hirveesti näytä surevan.”

”Mitä se ketään hyödyttää, jos mä alan tässä vollottaa? Ei mulla oo varaa surra ketään tai mitään. Jonkun täytyy pitää pyörät pyörimässä koko ajan. Ja se joku olen mä.”

”Ai jaa.”

”Deksteri oli yks parhaista, mut en mä sitä nyyhkimällä takasin saa. Luuletsä, että jengiä ylipäätään liikuttaa, kun yks ihminen kuolee?”

Alfa mietti hetken, sitten täsmensi: ”Ei ketään muuta kuin sen tyypin frendejä ja perhettä. Ja suuri osa niistäkin unohtaa pian.”

”Mä luulen, että kun mä delaan, joku nauraa paskasta naurua. Muille se on ihan yhentekevää. Muiden bileet jatkuu niinku ennenkin.”

Cisse sanoi: ”Ihanks totta? Ton kaiken mä hiffasin jo viisvuotiaana. Eli mitä sä jätkä oikeen selität?”

”Selitän mitä selitän, mut näin mä jutut nään.”

Cisse ivaili: ”Okei pomo, kiitos lohdutuksen sanoista.”

Alfa sanoi: ”En mä tiennykään, että sä olet tunneihminen.”

Nämä Alfan ainaiset kuivan sarkastiset ja ylimieliset sutkautukset — joka kerta aivan muina miehinä ja ohimennen lauottuina — olivat ennenkin saaneet Cissen raivon partaalle, mutta hän oli osannut pitää mölyt mahassa. Nämä piikit tulivat aina yllättäen muun keskustelun lomassa ja niillä Alfa piti yliotteen muihin, kuin melkein huomaamatta teki muut naurunalaisiksi, kaivoi maata näiden jalkojen alta.

Enää Cisse ei jaksanut leikkiä diplomaattia. Hän kiivastui: ”’Tunneihminen!’ Mulla alkaa vähitellen keittää päässä noi sun jutut!”

Cisse tarttui Alfaa rinnuksista. Alfa pudotti muovikassin maahan ja tönäisi molemmin käsin Cissen irti.

Alfa sanoi: ”Mitä sä oikeen käyt mua kraivelista kii? Koita nyt jätkä vähän jäähtyy. Me ollaan kummakkin ny liian syvällä tässä pelissä, et’ tässä kannattais kenenkään ruveta repeileen.”

Cisse pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän kulki Alfan vierellä kädet puuskassa murjottaen ja alas jalkakäytävään tuijottaen.

Alfalle kaikki oli ollut vain ikävystyneen rikkaan kakaran ajanvietettä ja kapinointia vanhempia vastaan. Ei Alfa edes tarvinnut niitä rahoja, kunhan sai jotain lisäjännitystä ja viihdykettä tylsään elämäänsä. Niiden takia Deksteri oli nyt kuollut. Tietysti Deksteri oli tehnyt typerästi, kun oli mennyt sänkyyn Alfan äidin kanssa, mutta ei se oikeuttanut tämän tappamista. Cisse tunsi ääretöntä katkeruutta. Miksi hänen ikäpäivänä oli pitänyt lyöttäytyä yhteen Alfan kanssa? Tämä ei välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. He olivat olleet pelkkiä pelinappuloita, joiden avulla Alfa pääsisi omiin tavoitteisiinsa. Heidät saattoi uhrata kuten Deksteri oli uhrattu eikä se liikuttaisi Alfaa pätkääkään.

Alfa sanoi: ”Me pidetään ny lähiajat matalaa profiilia. Mä alan vähitellen ettiä luukuttajaa tälle pystille. Mä luulen, että mulla on joku haju niistä tyypeistä, joita mutsi tarkotti. Mä otan niihin yhteyttä.”

”Mutsi ei puhu kytille muuta ku, että Rogeri tappo Deksterin eikä siihen sekaantunu muita. Ja kun me annetaan sille ne pienet provikat, sillon se ainakin pysyy hiljaa. Sit’, ku me saadaan ne fyrkat, me voidaan tehdä, mitä me vaan halutaan. Sitä ennen mulla on viel’ pari varmaa keikkaa tiedossa… Mitä sä oikeen naurat?”

Cissen kasvoille oli levinnyt niin leveä virnistys, että Alfa luuli jo tämän seonneen.

Cisse sanoi: ”Sua. Mä nauran sua. Et’ miten hyvin sulla oikeen on palikat koossa. Jengiä saa tippua ympäriltä vaik’ kuinka, mutta Alfa se vaan visioi ja suunnittelee.”

”No, entä sitten? Jonkun täytyy pitää tääkin jengi kasassa.”

”Niin, mikä jengi? Ellet oo sattunu huomaamaan, tässä sun niin sanotussa jengissä rivit on päässy kummasti harventumaan viime aikoina.”

”Me otetaan uusia tyyppejä mukaan tietysti. Mä…”

”Mut’ sittenhän se ei oo enää Aakkosjengi, vai mitä?”

Cisse nauroi nyt niin hysteerisesti, että Alfa tunsi itsensä noloksi, sitten alkoi vähitellen raivostua.

”Nyt jätkä jumalauta, turpa kiinni tai mä…”

”Tai sä mitä? Pyydät mutsin apuun?” Cisse hirnui ivallisesti, mikä raivostutti Alfaa yhä enemmän. Nyt oli Alfan vuoro puolestaan käydä Cisseä rinnuksista kiinni. Molemmat tönivät toisiaan kaksin käsin rinnuksiin ja valmistautuivat tappelemaan.

Alfa huusi: ”Sä oot kuittaillu ja aukonu mulle päätä koko ajan, koska sä ite haluat olla tän jengin pomo!”

Cisse huusi: ”Älä ny unta nää! Sä tässä oot koko ajan leikkiny jotain suurta johtajaa! Vittu, mä oon ollu idiootti, kun mä oon kuunnellu sun typeryyksii ja menny niihin mukaan! Mut se pelleily loppuu just ny!”

Alfa ja Cisse kävivät painiksi. Kamppailua jatkui kauan. Kumpikin oli omalla vuorollaan niskan päällä. Lopulta näytti siltä, että Alfa voittaa, mutta tappelu oli käynyt tässä vaiheessa jo liian epätoivoiseksi. 

Henkensä puolesta kamppaileva Cisse sai käsillään kuristusotteen Alfan kaulasta eikä hellittänyt otettaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Alfa jäi liikkumattomana makaamaan asfaltille. 

Cisse muuttui hysteeriseksi, kun tajusi, mitä oli tehnyt. Cisse alkoi itkeä lohduttomasti samalla, kun yritti turhaan elvyttää ja ravistella Alfaa, joka oli jo kuollut.

Cissen ääni särkyi ja katkesi nyyhkytyksiin: ”Hei, Alfa, herää! En mä tarkottanu! Kyl’ sä saat olla pomo! Myydään me se patsas! Herää!”

Lopulta Cisse luovutti. Hermot laukesivat ja Cisse oksensi. Suupielensä pyyhittyään hän jäi asfaltille istumaan Alfan ruumiin viereen. Sitten hän havahtui kuullessaan lähistöltä puhetta, tajusi että heidät on nähty. Cisse poimi maasta muovikassin patsaineen ja lähti hoiperrellen konkkaamaan eteenpäin jalka edelleen jomottaen Rogerin antamasta potkusta. Lopulta hän ampaisi eräänlaiseen puolijuoksuun, minkä verran kipeällä jalallaan pääsi eteenpäin.

Jonnet

Jumalat eivät tarvinneet oikeutusta toimilleen, olivatpa ne miten julmia ja epäoikeudenmukaisia tahansa.

Cisse ontui yksinään katua eteenpäin ryppyistä muovikassiaan raahaten. Suu oli kuin santapaperia, kuivunut hiki maistui suolana huulilla, silmiä särki, jalan lisäksi kaikkia jäseniä pakotti nyt, vatsalaukussa oli ontto tunne, heikotti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sata vuotta hereillä. 

Minne hän nyt menisi, mitä tekisi? Kytät olisivat pian hänen perässään. Ehkä niillä oli jo nyt haku päällä. Hän kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat piilopaikat. Lopulta hän päätti, että oli paras vain antautua, kertoa kaikki. Hän kävelisi lähimmälle poliisiasemalle eikä enää välittäisi, mitä hänelle sen jälkeen tapahtuisi. Eivät asiat enää tästä pahemmiksi voineet muuttua.

Aamu alkoi vähitellen valjeta. Linnut kävivät puissa vuoropuheluaan.
Lähistöllä joku varhainen raitiovaunu aloitti kolistelunsa. Cisse itki välillä hieman, sitten ryhdistäytyi taas. Hän kuuli askelia ja näki edessään neljä noin kymmenvuotiasta poikaa värikkäissä lippalakeissaan ja scoot-lautojensa kanssa temppuillen.

Ensimmäinen poika kysyi häneltä kimeällä esimurrosikäisen äänellä: ”Hei, onks sulla heittää röökiä?”

Cisse sanoi: ”Joo, on mulla…” Hän kaiveli taskujaan turhaan etsien. ”Ei vitsit, ne jäi sinne Alfan mutsille. Ja miks mä ton ikäsille röökiä antasin? Eiks teidän pitäs olla kotona nukkumassa? Tietääks teidän vanhemmat, että te ootte tähän aikaan ulkona?”

Ensimmäinen poika kivahti hänelle: ”Mitä se sulle vitun homo kuuluu?”

Pojan piipittävä ääni olisi toisissa olosuhteissa ollut huvittava, mutta jotenkin Cisseä ei jaksanut naurattaa.

Cisse sanoi: ”Oletpas sä kohtelias nuorimies.” Se oli ensimmäinen asia, mikä hänelle tuli mieleen. Ei hän yrittänyt olla nokkela tai vitsikäs. Ei hän enää edes jaksaisi olla.

Toinen poika sanoi: ”Pidä sä läski vaan huoli omista asioistas.”

Cisse sanoi: ”Hyvä neuvo. Mä alotankin sen dieetin heti huomenna.” Sekin tuli aivan itsestään.

Kolmas poika sanoi: ”Haluutsä turpaan?”

Cisse sanoi: ”Sulta vai? Mua alkaa ny tosissaan pelottaan.”

Neljäs poika kysyi: ”Mitä sulla on siellä pussissa?”

Cisse alkoi jo saada tarpeekseen: ”No, sehän ei sulle kuulu. Alkakaas jonnet jo kalppia himaan. Mä en ny jaksa leikkiä teidän kanssa.”

Äkkiä ensimmäisellä pojalla oli veitsi kädessään. Ennen kuin Cisse ehti reagoida, poika oli nopealla ranneliikkeellä puukottanut häntä vatsaan. Cisse putosi polvilleen ja muovikassi tipahti hänen kädestään. 

Neljäs poika tarttui muovikassiin ja juoksi kassissa olevan patsaan kanssa pois. Toinen poika otti kännykällään kuvan verissään maassa makaavasta Cissestä. 

Ensimmäinen poika oli itsekin yllättynyt teostaan. Hän pudotti paniikissa veitsen asfaltille Cissen viereen. Pojat pakenivat scoot-laudoillaan.

Epilogi

Television ajankohtaisohjelma haastatteli vehreiden kukkaisistutusten keskellä puutarhurin haalariin sonnustautunutta, kastelukannua kanniskelevaa Beniä.

TV-reportteri oli koko kansakunnan tuntema mediapersoona, luotettava keski-ikäinen mieshenkilö. Kymmenet tuhannet silmäparit seurasivat suosittua ajankohtaisohjelmaa, joka oli erikoistunut tosielämän rikosaiheisiin. Seuraisi mainosten rytmittämä viihdyttävä puolituntinen selvittämättömiä rikostapauksia, verisiä murhia, alamaailman välienselvittelyjä ja suttuista valvontakameran kuvaa.

Televisioiden äärellä oluttölkit sihahtelivat auki. Avattiin naksu-, raksu- ja irtokarkkipusseja. Kotikatsomosta oli helppo kauhistella rikostapauksia ja jakaa kaikkitietävänä tuomarina tekijöille pikatuomioita omalla turvallisella sohvalla istuen. Kalliissa puvussaan reportteri selosti ruudussa vakaalla baritoniäänellään, johon kansa luotti:

”Vuosi sitten kansakuntaa järkytti niin sanottu Aakkosjengin tapaus. Haastattelemme nyt jengin ainoaa henkiinjäänyttä jäsentä, Benjamin Poramaata eli Beniä. Ben, sinä olet ollut nyt puoli vuotta työpalvelussa täällä Vihersalmen siirtolapuutarhassa. Silmissäsi siintää puutarhurin oppisopimus. Melkoinen elämänmuutos rikollisten kuvioiden jälkeen, vai mitä, Ben?”

Kamera siirtyi nyt Beniin. ”Häh häh, mikä ruma läski”, kotikatsomoissa hihkuttiin. ”Shh!” näille vastattiin. Ben puhui yleisöstään välittämättä: ”Mä tykkään kukista. Ne on mun kavereita. Hortensiat, pelargoniat, perennat, pionit, kurjenmiekat… ”

Tässä kohdassa kyynikot naureskelivat ja virnuilivat kotisohvillaan, olutpullon korkit ropisivat kuvaruutuihin.

”Mun entiset kaverit on kuollu. Ne jätkät on mun mielessä joka päivä ja mulla on ikävä niitä, mutta sitä entistä elämää mun ei oo ikävä. Mä tein paljon pahaa, mut’ nyt mä haluan tehdä hyvää.”

Kotikatsomoissa ulvottiin naurusta. Ne, jotka eivät ulvoneet, narisivat kuinka siinä taas yksi paatunut taparikollinen yritti viilata kunnon kansalaisia linssiin väittämällä ”parantuneensa”. Narisijat vaativat rangaistusten koventamista.

Ben jatkoi kuulematta yleisöään: ”Kukaan ei uskonu mua, kun mä puhuin siitä patsaasta. Ne sano, että mä olin keksiny tai kuvitellu sen jutun. Se Jakekin hirttäyty. Alfan mutsi istuu ny vaan kaikki päivät himassa, ei käy enää missään eikä puhu kellekään mitään.” 

”Alfa oli pomo. Mä pelkäsin sitä vähän, vaik’ mä olinkin sitä isompi. Cissestä olis voinu tulla vielä parempi pomo. Deksteri oli sellainen jätkä, josta kaikki tykkäs. Sitä mä vaan ihmettelen, et’ vaikka ne kaikki oli mua fiksumpia, niin miks mä vaan olen enää tässä, ja ne on poissa.”

Ben jäi kastelemaan kukkiaan mehiläisten suristessa auringonpaisteessa. Kotikatsomoissa haukoteltiin ja käännettiin kanavaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen