Puolikas
Se tapahtui aivan äkkiä. Luulin jo menettäneeni järkeni. Väkijoukon vilinässä kadulla näin nimittäin itseni. Olin palaamassa ruokatunnilta ja kiiruhtamassa takaisin toimistoon tavanomaista reittiäni kävelykadun kautta. Kansaa liikkui kaupungilla normaalia vilkkaammin alennusmyyntisesongin houkuttelemina. Näyteikkunoita peittivät räikeät kampanjamainokset. Väkeä lappasi ympäriinsä tavaraa täyteen tungettuja maksikokoisia kauppakasseja kanniskellen, ostoksiinsa tyytyväisinä kuin parhaaseenkin ryöstösaaliiseen.
Silloin huomasin hänet. Hän oli täsmälleen minun näköiseni paitsi, että jakaus oli eri puolella päätä ja… hetkinen! Tajusin, että ajattelin peilikuvaani, josta olin tavallisesti tottunut itseni näkemään. Hahmo oli siis täydellinen kaksoisolentoni lukuun ottamatta jonkin verran ruokkoamatonta olemusta ja nuhjuisia vaatteita, jotka oli ilmeisesti hankittu jostain halpaketjusta. En ehtinyt jäädä ihmettelemään asiaa, kun mies oli jo kadonnut. Uskoin jo nähneeni väärin tai jopa kuvitelleeni koko jutun. Muutenkin minun oli ehdittävä takaisin näyttöpäätteen ääreen ennen kuin niuhottamista rakastavalta esimieheltäni tulisi taas noottia työaikojen noudattamisesta.
Olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun, kun paria viikkoa myöhemmin se tapahtui uudelleen. Tällä kertaa olin varma, että hahmo nyt puolestaan huomasi minut. Tunsin pistävien silmien tuijottavan minua eräänä lauantai-iltana palatessani elokuvista ja seisoskellessani pikkupakkasessa bussipysäkillä. Katseemme kohtasivat, mutta mies katosi jälleen saman tien. Bussimatkan kotiin istuin pää pyörällä. Pohdin, pitäisikö minun varata maanantaina aika työterveyslääkärille, sillä eivät nämä voineet olla muuta kuin stressioireita. En halunnut myöntää itselleni mahdollisuutta, että olin kenties sekoamassa.
Sairaslomaa en saanut, mutta tohtori kirjoitti minulle reseptin ja käski huolehtimaan ruokavaliosta, liikunnasta ja säännöllisestä yöunesta. Palasin takaisin koneen ääreen siemailemaan colajuomaa ja suunnittelemaan grillimakkaroiden tv-mainoskampanjaa.
Aina mielialastaan riippuen esimieheni muisti hehkuttaa, kuinka lahjakas ja lupaava nuori AD olin, toisina päivinä antoi kuitenkin taas ymmärtää että minulta puuttui kunnianhimoa ja olin liian laiska, että minusta voisi koskaan tulla alan huippunimeä. Olin jo päättänyt, että heti ensimmäisen tilaisuuden tullen vaihtaisin toimistoa enkä jäisi katselemaan tätä typerää paksukaista ja koko huonosti johdettua sirkusta, jossa meriittejä jaettiin pelkästään pärstäkertoimen ja mielistelytaitojen mukaan.
Käytävältä kuului meteliä, särkyvän lasin ääntä ja kauhun kiljaisuja. Ja muutakin. Olin katsonut tarpeeksi paljon huonoja amerikkalaisia toimintaelokuvia, että tajusin heti, mistä oli kyse. Ne olivat käsiaseen laukauksia. Työtoverini Anssi syöksyi varoittamatta sisään huoneeni ovesta. Hän katsoi minua hetken kuin olisi aaveen nähnyt ja kiskaisi minut ylös toimistotuolistani. ”Äkkiä lattialle. Joku hullu ampuu tuolla käytävällä. Hetken aikaa minä luulin, että se olet sinä. Aivan sekopäistä.”
Kyyristelimme maton päällä ja kuulostelimme oven takaa kuuluvia ääniä. Käytävässä juostiin, ammuskelija kuulosti räiskivän aseellaan ympärilleen aivan satunnaisesti. Sitten kuulin oman ääneni huutavan: ”Missä sinä olet? Tule esiin. Minä tapan sinut!” Anssi ja minä katsoimme toisiamme ihmeissämme. Kuului tuskanhuuto, sitten jokin painava mätkähti lattiaan. Naisen ääni kirkaisi.
Ulkoa kuului hälytysajoneuvojen sireenien lähestyvää ääntä. Ei mennyt kauaakaan, kun rapussa kaikuivat raskaiden saappaiden juoksuaskeleet. Joku huusi megafoniin: ”Tämä on poliisi. Laske aseesi heti tai avaamme tulen.” Ääneni huusi nyt vastaukseksi käytävässä: ”Antaa tulla vain. En minä teitä naamaripellejä pelkää. Voin jopa viedä pari teikäläistä mukanani.” Yksinäinen laukaus kajahti. Siihen vastattiin kokonaisella sarjalla. Kuului vain tömähdys ja tuli aivan hiljaista.
Nyt uskaltauduimme Anssin kanssa raottamaan huoneeni ovea ja kurkistamaan, mitä käytävällä tapahtui. Näytti, että tilanne oli ohi. Poliisin Karhukoplan miehet mustissa haalareissaan ja kommandopipoihin naamioituneina varmistivat paraikaa aluetta konepistooleillaan tökkien ja toimistojen ovia varovaisesti availlen. Kollegani uskaltautuivat vähitellen ulos piiloistaan trendiparrat vielä pelokkaasti tutisten ja säikähtynyt katse kalliissa suurikehyksisissä design-laseissa pälyillen.
Huomasin, että esimieheni makasi kuolleena käytävällä Fred Perryn kauluspaidan pömpöttävä miehusta verisen luodinreiän lävistämänä. Ei kaukana tästä lojuin minä niin ikään verta vuotaen. Minulla oli ylläni likaiset Niket, nappiverkkarit ja musta pilottitakki. Tai siltä se ainakin näytti. Ase oli pudonnut lattialle. Kumarruin kaksoisolentoni ylle.
Kaikki katsoivat meitä ihmeissään. Hän tarttui minua kädestä ja puhui heikolla, voipuneella äänellä: ”Minä todella vihasin sinua. Sinulle oli annettu kaikki, mitä minulla ei koskaan ollut. Kunpa olisin oppinut tuntemaan sinut. Anteeksi.” Sitten hän oli poissa.
Illalla poliisikuulustelusta vapauduttuani saavuin vanhempieni asunnolle. Televisio oli auki ja uutiset näyttivät kuvia tapahtuneesta. Silminnäkijöitä haastateltiin. Minä en ollut päässyt uutisiin mukaan, sillä minua vietiin siinä vaiheessa vauhdilla kamarille sireenit soiden. Olin mitä ilmeisimmin avaintodistaja, jos en nyt muuten juttuun sekaantunut. Olin selittänyt poliiseille, että olin tapauksesta yhtä ällikällä lyöty kuin kaikki muutkin. Lopulta minua oli vastahakoisesti uskottu ja minut oli päästetty menemään.
Uutisten päätyttyä äiti puhui: ”Niin, en ole pystynyt kertomaan, että sinulla on, anteeksi, oli kaksoisveli. Jouduin antamaan hänet pois pian teidän kaksosten syntymän jälkeen, koska isälläsi ja minulla ei ollut silloin rahaa elättää teitä molempia. Toivoin, että veljesi olisi päässyt hyvään perheeseen. Vuosia myöhemmin sain kautta rantain kuulla, että näin oli käynytkin, mutta perhe oli menettänyt rahansa 80-luvun pörssipelissä ja päätynyt puille paljaille. Me taas isäsi kanssa sinnittelimme vuosia ja saimme lopulta järjestettyä sinulle hyvän koulutuksen. Olen niin pahoillani, että sait kuulla asiasta vasta tällä tavoin.”
Poika kavalsi
Perhe seisoi isoisän vuoteen ympärillä. He tiesivät, ettei tällä ollut paljon aikaa jäljellä. Sairaus ja ikä olivat raadelleet tämän kehon, mutta tämän ajatukset olivat yhä kirkkaat. Isoisä pyysi heitä lähemmäksi ja puhui:
”Tiedän, että jätän tämän maailman pian. On yksi asia, jota en ole koskaan kertonut kenellekään. En halua mennä hautaan se mukanani, joten kuunnelkaa.”
”Saksalaiset olivat ottaneet joukkiomme kiinni ja meitä kuljetettiin kuulusteltaviksi. Seudulla oli räjäytetty junaradan osuus, jonka kautta tärkeät huoltokuljetukset liikkuivat. Meitä oli kolme, minä, Jean ja François. Meitä epäiltiin tihutyöstä. Meidät suljettiin selliin ja meille kerrottiin, että saksalaisten varuskunnan komentaja Schneider tulisi henkilökohtaisesti kuulustelemaan meitä aamulla. Sinä yönä ei juuri uni tullut silmään, paitsi Jeanille joka pystyi nukkumaan vaikka tykistökeskityksen alla. Juttelimme François’n kanssa pitkään, miten asian hoitaisimme. Puhuimme vain kuiskaten, koska emme tienneet, kuunneltiinko meitä vai ei. Aamuun mennessä olin tehnyt päätökseni. Se oli nuoren elämäni raskain.”
”Meitä tultiin hakemaan sellistä. Sotilaiden vartioimina meidät vietiin Schneiderin toimistoon. Tämä oli preussilainen ammattiupseeri, ei mikään fanaattinen natsi. Hän katseli meitä uteliaana. Schneider puhui toiselle upseerille: ’Tässäkö ne meidän epäiltymme muka ovat? Hehän ovat vasta poikia, melkein lapsia vielä. Mutta käsky on käsky. Syökää nyt kuitenkin jotain ennen kuin aloitamme.’”
”Meille tuotiin kahvia ja niukka aamiainen, jonka ahmimme sudennälkäisinä, tosin epäluuloisina. Syötyämme kaksi meistä jäivät odottamaan käytävään, kun meitä haettiin kuulusteltavaksi yksi kerrallaan. Minun vuoroni oli viimeisenä. Minun ei annettu istua ja jouduin kuuntelemaan pitkään, kun minua vartioivat sotilaat vitsailivat jotain keskenään saksaksi ja nauroivat omille jutuilleen. Nämä vakavoituivat ja ottivat asennon, kun joku upseeri kulki ohi, sitten tämän mentyä jatkoivat hevosenleikkiään, toki niin ettei mitään kuulunut oven läpi.”
”Lopulta tuli minun vuoroni ja minut vietiin sisään. Minusta ei kauan tarvinnut kaivaa tietoja, sillä kerroin kaiken saman tien, mitään salaamatta. Schneider kuunteli ihmeissään. Kun kuulustelu oli ohi, Schneider kutsui meidät kaikki kolme huoneeseen, jossa seisoimme tiukkailmeisten vartijoiden keskellä.”
”Schneider puhui: ’Tapaus on selvinnyt. Toverinne tässä’, hän sanoi minua osoittaen, ’kertoi vapaaehtoisesti, että François yksinään oli varastanut räjähdysainetta kasarmilta ja käynyt yöllä räjäyttämässä radan.’ Jean huusi raivoissaan: ’Koira!’ ja yritti käydä kimppuuni. François sen sijaan kuunteli aivan rauhallisena, kun sotilaat tarttuivat Jeaniin ja pysäyttivät tämän niille sijoilleen.”
”’Ikävä juttu’, Schneider sanoi, ’mutta tiedätte, mitä tämä merkitsee. Viekää hänet’, hän sanoi François’ta osoittaen. Pian kuulimme pihamaalta laukausten ääniä. ’Petturi! Minä tapan sinut, vaikka se olisi viimeinen tekoni!’, Jean huusi, kun sotilaat veivät hänet takaisin selliin jäähtymään. Schneider päästi meidät molemmat vapaiksi. Tosin minulle hän antoi etumatkan, että voisin poistua paikkakunnalta, jonne en koskaan palannut.”
”En koskaan enää nähnyt Jeania, ystäviäni tai kotiväkeäni. He eivät koskaan saaneet tietää, että François oli yöllä kertonut minulle saaneensa pari kuukautta sitten tietää, että sairasti parantumatonta syöpää. Hän oli pyytänyt minua nimeämään hänet yksin syylliseksi tihutyöhön, vaikka kaikki me kolme olimme räjäytyksen takana.”
“Oletko se todella sinä?”
En pidä siitä, että minua tuijotetaan. En ole mikään sirkuspelle tai friikki. Siksi vaivaannun aina, kun joku alkaa tapittaa minua ulkona liikkuessani. Minusta tuijottaminen osoittaa hyvän kotikasvatuksen puutetta. Toisaalta olen syyllistynyt siihen itsekin. Täytyy vain kääntää katseensa poispäin, vaikka olisi kuinka utelias.
Oli uneliaan harmaa talvipäivä. Olin matkalla postiin hakemaan kalansilmälinssiä, jonka olin tilannut verkkokaupasta kameraani. Minusta alkoi tuntua, että minua seurattiin. Yritin katsella tuloksetta ympärilleni, näkyisikö tästä ihmisestä jälkeäkään. Oli vain tavanomaisia talvikansalaisia toppatakeissaan ja anorakeissaan, jotkut kiiruhtivat, jotkut laahustivat, mutta kaikki omiin ajatuksiinsa uppoutuneina.
Aloin tuntea itseni hölmöksi kurkottaessani kaulaani ja kääntyessäni kadulla ympäri 360 astetta mahdollisen varjostajan löytääkseni. Ehkä olin ainoastaan vainoharhainen, ehkä vain kuvittelin. Jatkoin matkaani. Seisoin juuri liikennevaloissa, kun tunne palasi. Kiiruhdin kadun yli massan mukana, sitten pysähdyin tarkastelemaan ympäristöä uudestaan. Näkyi vain tavanomaisia maleksijoita, ihmisiä odottamassa bussia, rakennusmiehiä haalareissaan ja teini-ikäisiä kännyköihinsä uppoutuneena. Oli miten oli, kiihdytin tahtiani. Posti oli kuitenkin vain korttelin päässä.
Matkan varrella oli vanerista ja laudoista kyhätty jalankulkutunneli pressuihin käärityn remontoitavan rakennuksen juurella. Astuin tunneliin ja kuulin, kuinka lankut natisivat kenkieni alla. Tunneli vaikutti huteralta, joten yritin selvitä siitä nopeasti läpi ennen kuin koko hoito romahtaisi niskaani. Mietin, että minulla oli ylivilkas mielikuvitus, kun samassa tunsin käsien tarttuvan takkiini ja riuhtovan minua.
Yritin kiskoa itseäni irti, mutta kädet puristivat lujaa kuin teräspihdit. Tunnelissa oli sen verran hämärää, että en erottanut hyökkääjästä muuta kuin tumman hahmon. Olin jo paniikissa, kun tunsin tämän käsien tavoittelevan kaulaani. Keräsin voimani, otin selälläni vauhtia lautaseinästä ja iskin polveni hyökkääjän arkaan paikkaan. Tämä ulvaisi tuskasta ja syöksyi karkuun. Tärisin koko loppupäivän.
Seuraavana päivänä näin netissä valokuvan miehestä, joka näytti hieman minulta. Oheinen juttu kertoi, että tämä oli murhattu eilen illalla. Murhaaja oli saatu välittömästi kiinni. Hän oli kertonut, että surmattu oli hänen koulukiusaajansa vuosien takaa, jota hän oli seurannut päiväkausia. Hän sanoi välillä erehtyneensä henkilöstä, sitten tavoittanut kiusaajansa uudestaan illansuussa.
Satu
Minun ei olisi pitänyt jättää kahvikuppiani vartioimatta. Olin tutkimassa kadonneen Buddha-patsaan tapausta ja jatkuva kofeiinitankkaus alkoi vaatia veronsa. Tultuani takaisin vessasta kaadoin mainitun sumpin alas kurkusta kohtalokkain seurauksin.
Viidentoista minuutin päästä huomasin astuneeni kadulta suoraan labyrinttiin, jonne olin seurannut fosforinhohtoista kissaa. Sen timantein koristellussa kaulapannassa luki sanskriitinkielinen mantra. Katin peijakas oli kadonnut näkyvistä ja minä olin yhä syvemmällä sokkelon uumenissa. Paikka muistutti huvipuiston naurutaloa vääristyneine perspektiiveineen ja peileineen, josta näin itseni vuoroin Ohukaisena, vuoroin Paksukaisena.
Välillä kuljin kaltevalla pinnalla kuin laivan kannella. Toisinaan vastaani tuli kaupustelijoita, jotka yrittivät myydä minullle kengännauhoja ja varastettjua rannekelloja. Joskus ohitseni ajoi tiikerinraidoilla koristettu taksi, jota kuljetti häijyn gangsterin näköinen mies. Tämä oli pukeutunut räikeään havaijipaitaan. Vaikka vastaani olisi tullut itse paavi, en olisi ihmetellyt asiaa.
Tervehdin päiväkävelyllä olevia kirahveja. Ne nyökkäsivät minulle hyväntahtoisesti. Vähemmän kohteliaita olivat näiden vanavedessä seuranneet silinterihattuiset kaupunkilaisporvarit, jotka kiiruhtivat eteenpäin sivuilleen vilkaisematta. Ilmeisesti pörssikurssit olivat laskussa.
Olin nyt jonkinlaisessa laaksossa, jota reunustivat oliivipuut ja jossa kentaurit kuopivat maata kavioillaan. Olin labyrintissä pelännyt Minotauruksen kohtaamista, mutta täällä se vain istuskeli muina miehinä ja katseli minua murheellisesti sarvet kallellaan.
Uni
Sairaanhoitajat kiinnittivät elektrodeja päänahkaani. Makasin tutkimushuoneen lavetilla. Ylläni oli ruma ruskeanharmaa sairaalapyjama. Tunsin itseni laboratoriorotaksi. Tohtori Klaus seuraili valkoisessa lääkärintakissaan monitoreissa tanssivia käyriä ja raapusti välillä jotain papereihinsa.
Hän oli isokokoinen saksalainen, jonka tuima katse pälyili suurten teräksisten silmälasikehysten takaa, valkoisen, yhä tuuhean hiuspehkon alta. Preussilainen perinpohjaisuus tuntui kaikessa, mitä Klaus teki ja sanoi. Jos aksenttia ei otettu huomioon, kieltämme hän puhui moitteettomasti.
Muistin, kuinka olin aikaisemmin istunut tämän vastaanotolla ja olimme käyneet läpi niitä vaivoja, joiden vuoksi olin tullut tämän puheille. ”Te tietysti haluatte tulla kuntoon, vai mitä?” hän oli tiukannut minulta, kun olin epäröinyt hoitoa. Samalla nuo silmät olivat katsoneet minua terävästi kuin olisivat halunneet porata minuun reiän. Itseäni päätä pidemmän, järkälemäisen saksalaisen nurkkaan ajamana en voinut kuin myönnellä, että näin asia tietysti oli.
Olin yrittänyt välillä ynähtää jonkun sanasen hoitajille vain jotain sanoakseni, mutta pian huomasin olevani ulkopuolinen minua koskevassa tutkimuksessa, keskustelukumppanina suunnilleen samanveroinen kuin petrimalja, jossa kasvatetaan homeviljelmää.
Aivosähkökäyrääni oli syynätty ennenkin, ja siitä oli löydetty pieni poikkeama. Mielestäni syynä oli, että syntyessäni olin tukehtua napanuoraan ja aivot olivat hetkeksi jääneet ilman happea, kuten minulle oli kerrottu. Lääkäreiden mielestä poikkeama oli niin vähäinen, ettei sillä olisi käytännön merkitystä, mutta minulla oli ollut omat epäilykseni jo pitkään. Miksi olin aina tuntenut itseni kuin unissakävelijäksi, oudoilla tavoin kömpelöksi ulkopuoliseksi, joka vaikutti herättävän monissa pilkkaa tai pelkoa? Ajattelin, että jos antautuisin perusteellisiin neurologisiin tutkimuksiin, voisin saada jonkinlaisen selvyyden asiaan ja ehkä vielä joskus löytämään ratkaisun ongelmiini. Olihan minua tutkimassa yksi parhaista, neurotieteen paavi tohtori Klaus.
Perusteellinen unitutkimus oli osa prosessia. Jo aikaisemmin minulle oli tehty aivojen magneettikuvaus, jossa pääkoppani mitattavissa oleva sisältö käytiin läpi perin pohjin. Tutkimustuloksia ei ollut vielä tullut. Nyt hoitaja toi minulle pahvimukillisen vettä ja pillerin, jonka sanottiin olevan mietoa nukahtamislääkettä. Huuhtelin sen alas kurkustani, valot himmennettiin ja sain torkkupeiton tapaisen ylleni. Suljin silmäni ja odotin unta. Se tulikin hetkessä kuin humahdus.
En tiedä, kuinka kauan olin nukkunut, mutta herätessäni tunsin itseni paremmin levänneeksi kuin aikoihin. Minulta kesti hetken orientoitua ympäristööni ja muistaa, missä olin. En tiennyt, olivatko kaikki lähteneet kahville, mutta olin yksin tutkimushuoneessa. Elektrodit oli irroitettu päästäni ja monitorit olivat pimeinä. Pälyilin siinä vuoteella istuen hetken hölmönä ympärilleni, sitten hiljaisuus alkoi jo tuntua epämiellyttävältä.
Sujautin varpaani lattialla lojuviin sairaalasandaaleihin ja tallustelin huoneen ovelle. Uskaltauduin kurkistamaan ovenraosta käytävälle. Ristinsieluakaan ei näkynyt. Ei potilaita, ei henkilökuntaa, ei normaalia vilskettä. Tuntui vain voimakas desinfiontiaineen tuoksu, jota olen sairaaloissa aina kammonnut. Arvelin soveliaaksi heittää aamutakin pyjamani ylle ja lähdin tiedusteluretkelle.
Mitä kauemmaksi etenin, sitä oudommalta tilanne alkoi tuntua. Kävin vastaanottotiskeillä, kurkistin sisään tutkimushuoneisiin, lääkäreiden huoneisiin, makuusaleihin, jopa siivouskomeroihin. Huristelin hissillä kerroksesta toiseen, kolusin rakennuksen kaikki aulat, lukitsemattomat leikkaussalit ja kylmälokeroiden reunustaman ruumishuoneen. Joka paikassa sama juttu: minun lisäkseni koko rakennuksessa ei ollut ketään muuta, ei elävää eikä kuollutta. Kiiltäväksi vahatuilla lattioilla kaikuva sandaalieni läpsytys oli ainoa erottuva ääni.
Palasin tutkimushuoneeseen, josta olin lähtenytkin. Sen yhteydessä oli pukeutumistila, jossa olin kaikessa rauhassa saanut vaihtaa sairaalapyjaman päälleni. Omat vaatteeni oli siististi viikattu muovipussiin kenkien kanssa. Vaihdoin takaisin siviiliasuuni ja tunsin helpotusta saatuani sairaalavaatteet pois yltäni.
Mikään määrä desinfiointiainetta ei voi peittää sairauden ja kalmanhajua, joka noiden rakennusten yllä leijuu. Mitä vähemmän päiviä noiden kolkkojen seinien sisällä joutuisin viettämään, sen parempi. Mikään antiseptisyys ja puhtaus, mikään sairaalarakennusten hienostunut arkkitehtuuri, mitkään huipputaiteilijoiden kaiketi rauhoittaviksi ja toivoa antaviksi tarkoitetut työt ala-aulan seinillä eivätkä tyylikkäät modernit veistokset sisäpihalla saa unohtamaan näiden rakennusten todellista tarkoitusta paikkoina, jonne tullaan kärsimään ja kuolemaan. Tuntui kuin olisin astunut vankilasta vapauteen kulkiessani ulos pääaulan lasiovista.
Jos olin kuvitellut outouden helpottavan, olin ollut täysin väärässä. Olin tullut sairaalaan alkusyksystä, mutta nyt oli kirpeän aurinkoinen talvipäivä. Vastasatanut puuterilumi peitti kaupunkia. Sairaalan vieressä oli puisto, jossa orangit kirmailivat lumessa. Katselin näkyä hetken aikaa. Yhteen puuhun oli kiinnitetty köyden varaan vanhasta autonrenkaasta tehty keinu. Keinussa istuvalle orangille antoi toinen vauhtia.
Huomasin yhden näistä kädellisistä tarkkailevan minua. Se näytti muita vanhemmalta ja viisaammalta. Se poltteli havannasikaria kuin mikäkin orankien Winston Churchill ja katseli minua mietteliäänä. Sitten se osoitti minua karvaisella sormellaan ja kysyi iän käheyttämällä mutta silti kuuluvalla äänellä: ”Kansalainen, oletko jo maksanut kunnallisverosi?”
Häkellyin tästä kysymyksestä enkä tiennyt, mitä sanoa. Samassa kuitenkin jo avasin silmäni ja huomasin nousseeni istuvaan asentoon lavetillani. Tohtori Klaus katsoi minua pistävästi arjalaisen sinisillä silmillään, jotka olivat lempeät kuin keskitysleirin komendantilla ja antoi kädellään merkin yhdelle hoitajista. Tunsin neulanpiston käsivarressani ja matka höyhensaarille sai taas alkaa.
Huomasin istuvani opiskelijayksiössäni, joka minulla oli ollut kauan sitten, ja katsovani vanhaa kuvaputkitelevisiota. Ruudussa seisoi huolestuneen näköinen mies valkoinen laboratoriotakki yllään. Kädessään hänellä oli pesujauhepaketti. Mies katsoi minua edelleen huolekkaana ja puhui: ”Onneksi saimme sinut pois sieltä. Tohtori Klaus ei ole se, joka väittää olevansa. Sodan jälkeen hän onnistui pakenemaan Etelä-Amerikkaan. Israelilaiset ovat olleet pitkään hänen jäljillään. Nyt ei ole aikaa selittää enempää.”
Aloin tuntea itseni hieman tuohtuneeksi ja sanoin tv-ruudussa näkyvälle hahmolle: ”Hetkinen, tämä on minun uneni eikä kenenkään muun, joten minultakin voisi kysyä jotain. Jospa minua ei huvitakaan herätä tästä. Sillä tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Matkaherätyskello pöydällä alkaa piipittää terävällä, kimeällä äänellä. Vääntäydyn kankein jaloin ylös lämpimästä sängystä kääntämään itsepintaisen piipityksen pois päältä. Huoneessa on kylmää ja pilkkopimeää. Edessä on taas yksi tappavan ikävystyttävä päivä toimistossa Exceliä tuijottaen ja pomon niuhottamista kuunnellen. Miksi siis kuvittelet, että haluan herätä tästä?”
Mies sanoi: ”Pelkäänpä, että sinulla ei ole valinnanvaraa. Kansakunnan kilpailukyky on koetuksella. Jokaisen kynnelle kykenevän työpanosta tarvitaan nyt. On aika kääriä hihat.” Tämä oli niin typerryttävää, että koetin vaihtaa kanavaa kaukosäätimestä. Ruudulle ilmaantui teksti ”Jatkuu…” Samoin kaikilla muilla kanavilla, joille yritin kääntää. Turhautuneena sammutin television. Kiskoin verhot pois ikkunan edestä ja katsoin ulos. Horisontissa iltataivasta vasten nousi kivitalojen rivistön takaa valtavan kokoisilla kirjaimilla teksti ”Jatkuu…” Täältä ei voinut paeta. Painajainen jatkui ja jatkui.
Suljin silmäni, vaikka tiesin, että se oli hyödytöntä. En heräisi koskaan, vaan uni johtaisi aina uuteen uneen kuin sarjaan sisäkkäisiä labyrintteja. ”All that we see or seem / Is but a dream within a dream.” Muistin Edgar Allan Poen runon. Olin monesti pohtinut, tajuaako järkensä menettävä ihminen itse olevansa tulossa hulluksi, vai tuleeko mielettömyydestä uusi todellisuus, joka vaikuttaa täysin johdonmukaiselta. Niin kauan kuin tämä kaikki vaikuttaisi mielettömältä, minulla olisi toivoa. Ei enää sitten, kun alkaisin hyväksyä ympärilläni tapahtuvan. Avasin silmäni. Tohtori Klausin massiivinen hahmo oli jälleen kumartuneena ylläni. Pikkuruiset hoitajattaret pyörivät tämän ympärillä.
”Lienen teille selityksen velkaa”, tohtori puhui. ”Olette saanut uutta kokeellista lääkeainetta, jonka sivuvaikutuksia emme vielä tunne, mutta josta on saatu hyviä tuloksia neurologisista ongelmista kärsivillä potilailla. Olette paraikaa kontrolloidun unennäkemisen tilassa, jossa voitte toimia kuten valveillakin, havainnoida ja tarkkailla. Valitettavasti vain aine hämärtää rajoja unen ja valvetodellisuuden välillä. Toisin sanoen ette välttämättä tiedä, Zhuangzin sanoin, oletteko mies joka uneksii olevansa perhonen vaiko perhonen, joka uneksii olevansa mies”, tohtori Klaus sanoi hörähdellen hirnuvalla äänellä. ”Parhaiten luultavasti selviätte, kun ette vastustele, hyväksytte tilanteenne ja annatte vain sen tapahtua, mikä tapahtuu.”
Tästä on nyt vuosia, ja olen tehnyt kaikkeni noudattaakseni kelpo tohtorin ohjetta. Olen nähnyt asioita, joita en hurjimmissakaan unelmissani olisi voinut uskoa todeksi, ja ymmärrän myös edelliseen lauseeseen sisältyvän ironian. Olen nyt liian uupunut ja kynäni jaksaa piirtää enää vain tämän yhden lauseen, vaikka en tiedä, onko se totta vai valhetta: se olikin unta.
Pullojen keräilijät
Lauantai-iltaisin lähiöt sylkivät unisista sisuksistaan ulos juhlijoiden laumat kohti keskustaa, kun kansakunta purkautui viihteelle. Täyteen ahdetussa linja-autossa oli tunnelmaa ja desibelejä. Pohjat oli otettu jo kotona ja puheensorina kävi äänekkäänä. Ilmassa leijuvaa halvan partaveden ja budjettiluokan eau de colognen sakeaa tuoksua olisi voinut leikata veitsellä. Takapenkeillä sihahtelivat auki olut- ja siideritölkit. Eteläeurooppalaiset vaihto-oppilaat aloittivat äänekkään yhteislaulun omalla kielellään.
Tuntikausien jonotusta kadulla hytisten, jotta olisi päässyt räikeän teemasisustuksen keskellä siemailemaan ylihinnoiteltuja drinkkejä geelipäisten bodaajien ja pyntättyjen nyrpeiden prinsessojen kanssa, ja kuuntelemaan pauhaavalla volyymillä DJ Kaken niljakkaalla äänellään juontamia iänikuisia listahittejä.
Nousukkaat tilasivat skumppaa. Rehentelijät tarjosivat koko pöytäväelle. Visa vinkui ja edeskäypä kolikkovyössään kantoi selkä vääränä virvoketarjottimia. Plebeijit ja muu rahvas pubeissaan tyytyivät keskiolueen. Yleisin puheenaihe oli jääkiekkotulokset, välillä jalkapallonkin. Niitä vertailtiin, niistä väännettiin kättä, niistä kinattiin.
Välillä tupakanhimoiset ajettiin pihalle nauttimaan pahettaan. Nikotinistien veljes- ja sisarkunta kokoontui ilta toisensa jälkeen ravintolan eteen vedettyyn karsinaansa, oli lauhkea kesäyö tai pureva pakkanen, ja keuhkot mustaava savu sulki nämä fatalistit jälleen salaisen yhteisymmärryksen piiriin.
Kaduilla soittoruokaloiden sisäänkäyntien ulkopuolella päivystivät myös pullojen keräilijät. Kun muut juhlivat ystäviensä kanssa lauantai-illan humussa ja sumussa, nämä yksinäiset metsästäjä-keräilijät sinnittelivät selvin päin ja taluttivat raskaita vanhoja polkupyöriä, joiden sarvissa roikkui täpötäyteen ahdettuja muovikasseja täynnä tyhjiä olut- ja siideripulloja ja juomatölkkejä.
Kuin sieniä syksyllä, niitä oli helppo poimia katujen varsilta tällaisina viikonloppuiltoina etkoilijoiden ja juhlijoiden kaataessa eväsjuomia kitusiinsa matkalla baariin ja paiskatessa sitten tyhjät pullot ja tölkit kadunvarren lumihankiin.
Monen työttömän kuukausituloista ne muodostivat leijonanosan, juuri nämä olivat niitä murusia joita heille pöydistä putoili, kuten uusliberalistien pyhät opinkappaleet julistivat. Näin alkoholipolitiikka kierrätti kansantuloa köyhimpienkin taskuihin. Piti vain olla valpas ja ahkera, osata olla oikeaan aikaan apajilla suosituimpien kuppiloiden ulkopuolella kuin silliparvia varhain aamulla odottelevat troolarit ulkomerellä.
Keitä nämä yksinäiset pullojen keräilijät oikein olivat? Pitkäaikaistyöttömiä, köyhyyden valinneita idealisteja — tai vain heitä jotka köyhyys oli valinnut — yksineläjiä, uskovaisia, monet ikääntyneitäkin.
Heistä monia kuitenkin yhdisti se, että he kuuluivat yhteiskunnan näkymättömiin, heihin jotka pysyivät huomiotalouden katveessa, heihin jotka elivät elämänsä hiljaisuudessa. He olivat niitä, joille bulevardilehdistö ei omistanut paksuja väriliitteitä trendikkäimmistä baareista ja ravintoloista, joissa syödä ja bailata.
Kuljin kadulla kamerani kanssa enkä tuntenut kuuluvani bailaajiin enkä pullonkeräilijöihin. Minä olin vain se neutraali silmä, joka tarkkaili tätä kaikkea — tai ainakin väitti näin tekevänsä. Olin jättänyt baarit ja bileet taakseni. Joskus ne olivat merkinneet minulle paljonkin, mutta sitten elämä itse oli puuttunut peliin tavoin, joita en ollut suinkaan valinnut, ja asioiden tärkeysjärjestys oli muuttunut. Ehkä kyse oli myös ajan vääjäämättömästä kulumisesta. Muutoksen oli ollut pakko tulla, vanhojen rutiinien kadottava. Prosessi oli kivulias enkä sen jälkeen ollut enää se sama ihminen kuin aikaisemmin.
En tiennyt, minne olin menossa. En tiennyt, olisiko minunkin osani liittyä näiden näkymättömien joukkoon. Ehkä minäkin katoaisin, sulaisin näiden katujen mereen. Ei sillä väliä. Matka jatkui.
pHinnWeb 