Pysäköin autoni valurautaportille ja painoin portin vieressä olevaa summeria. Rätisevä naisen ääni vastasi. Ilmoitin nimeni ja portti alkoi hitaasti avautua. Ohjasin auton kapealle soratielle, jonka päässä Noelstadtin kartano häämötti. Tie oli aurattu lumesta puhtaaksi jokseenkin huolimattomasti. Annoin auton madella hitaasti eteenpäin ja kaarsin sen kartanon eteen.
Vääntäydyin vaivalloisesti autosta ulos ja painoin taas kädellä jomottavaa pääparkaani. Mietin välimatkaa itseni ja rakkaan toimistopulloni välillä. Sitä oli varmasti yli viisikymmentä kilometriä, mikä oli matka kaupungin keskustasta tänne kauppalaan. Piinaa olisi kestettävä ainakin iltaan asti. Toivottavasti kartanossa olisi aspiriinia.
Mittailin katseellani Noelstadtin kartanon ränsistynyttä julkisivua. Maali hilseili ja joitakin sivuikkunoita oli paikkailtu pahvilevyillä. Jos Noelstadtin suku oli aikoinaan ollut mahtava ja varakas, sitä ei ainakaan voinut päätellä kartanon kunnosta. Toivoin, että rouva ei alkaisi tingata alennusta jollakin nyyhkytarinalla. Rikkaiden toimeksiantajieni kanssa minua oli pistänyt aina silmään näiden ainutlaatuinen taito kitsastella rahoistaan ja suoranainen pihiys, joka lähenteli jo pakkomielteisyyttä.
Muistan eräänkin miljonäärin, joka seurasi talousasioita pääasiassa noukkimalla alan julkaisut varakkaiden naapureidensa roskapöntöistä. Nämä ihmiset pihistelivät kahvikupposen hinnasta ja ottivat aina auliisti vastaan ystävällisten sielujen lounastarjouksia, vaikka heillä olisi ollut varaa ostaa koko ravintolaketju. Jälkikasvunsa he pitivät vuodesta toiseen paikatuissa vaatteissa. Tämä harvalukuinen joukko selvästi tajusi omaisuuden kartuttamisesta jotakin sellaista, joka minun kaltaisiltani kuolevaisilta jäisi ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon.
Mietteeni keskeytyivät, kun kartanon pölyiset lasiovet avautuivat. Portaita harppoi alas laiha nainen, jolla oli lyhyet oljenvaaleat hiukset, joissa oli jo hieman harmaata. Kasvoilla oli huolestunut, väsynytkin ilme. Tunnistin hänet rouva Noelstadtiksi.
Takavuosina hänen kuvansa oli monesti koristanut lehtien sivuja, kun oli uutisoitu seurapiiritapahtumista tai taloussivut olivat kertoneet rahakkaista yhtiökaupoista, joita hänen aviomiehensä oli kunniansa päivinä tehnyt. Nyt rouva oli leski ja vetäytynyt julkisuudesta. Muita perijöitä ei ollut, sillä pariskunta oli jäänyt lapsettomaksi.
Rouva Noelstadt ojensi minulle kätensä ja puristin sitä varovasti, etten olisi musertanut hauraalta tuntuvia luita. Kasvoilla kävi heikko hymynhäivähdys. Murahdin vastaukseksi tavanomaiset kohteliaisuudet ja rouva ohjasi minut sisään.
Kartano kylpi edelleen menneessä loistossaan, vaikka pienistä yksityiskohdista ymmärsin, että se oli vähitellen rapistumassa kuin entisaikojen kaunotar, joka ei enää nähnyt vaivaa ehostautua ajan vääjäämättömän kulumisen tiellä. Seinäpaperit repsottivat siellä täällä, muhkeiden lepotuolien ja sohvien samettiverhousta peitti paikoitellen kankaaseen jo pinttynyt pölykerros.
Seiniltä esi-isät tuijottivat paheksuvasti kartanon nykytilaa kullatuista, jo hieman harmaantuneista kehyksistään. Seurasin pölyhiukkasten tanssia valossa, joka siilautui sisään salin suurista ikkunoista, joita reunustivat nuhjaantuneet musliiniverhot.
Rouva Noelstadt ohjasi minut yllätyksekseni kartanon pieneen sivusiipeen, josta löytyi pieni mutta kodikas keittiö. Kodikas ainakin päätellen siitä ilmassa leijuvasta hienoisesta makeasta homeen tuoksusta, joka kieli kosteusvaurioista. Vanhanaikaisella kaasuhellalla porisi kahvipannu, josta rouva kaatoi meille kupilliset.
Istuimme talonpoikaiselta näyttävän tuvanpöydän ääreen ja rouva tarjosi minulle piparkakkuja viehättävältä mutta jo ajan syömältä posliiniasetilta. Tajusin, että huone oli ilmeisesti ollut aikoinaan palvelusväen keittiö, jossa nämä olivat myös nauttineet ateriansa. Nyt palvelijoita ei näkynyt ja koko valtava rakennus näytti typötyhjältä lukuun ottamatta sen emäntää.
Siemailin kahvia, joka ei ollut sen huonompaa tai parempaa kuin mitä tarjottiin ruoan päälle alakerran kuppilassa, jossa minulla oli tapana käydä lounastamassa keskikaupungilla sijaitsevasta pienestä toimistostani. Kofeiini kuitenkin virkisti kohmeloisia aivojani ja rouva ilmeisesti huomasi uteliaan katseeni, joka vanhalla rutiinilla yritti lukea ympäristöä ja mitä näiden seinien sisään oikein kätkeytyi.
”Niin, palvelusväkeni, tai mitä siitä on jäljellä, lähti jo varhaiselle joululomalle. Vähän kaikesta pitää säästää nykyään. Olen itse asiassa ajatellut myydä tämän kartanon. Ei tällaisen ylläpitämisessä ole nykyaikana oikein mitään järkeä. Eikä viime aikojen tapahtumien jälkeen minua enää huvitakaan jäädä tänne.”
Taas tuo väsynyt, surullinen katse. Olin silti helpottunut, kun minun ei tarvinnut alkaa ristikuulustella rouvaa, vaan hän kertoi halukkaasti koko tarinan itse ja minun tarvitsi tehdä vain muutamia täsmentäviä kysymyksiä. Olin sanomalehdistä jo pääpiirteittäin lukenut tapauksesta ennen kuin rouva Noelstadt oli ottanut minuun yhteyttä.
Kaarlo Lietteistö oli kuollut eriskummallisessa onnettomuudessa. Poliisit olivat löytäneet pahoin palaneen ruumiin puutarhavajan jäännöksistä. Kaikki viittasi kaasuräjähdykseen. Vajassa oli säilytetty kaasupulloja ja oletettiin, että räjähdys oli johtunut varomattomasta tulenkäsittelystä. Ehkä Lietteistö oli puuhannut jotain vajassa, sytyttänyt ajattelemattomasti savukkeen, ja pum.
Olin koettanut matkalla silmäillä autostani, näkyisikö vajan raunioita, mutta kartanon tilukset olivat laajat ja puut peittivät sen, mitä linnoitusmainen muuri kartanon ympärillä ei verhonnut.
Kaarlo Lietteistö oli ollut rouva Noelstadtin miesystävä jo yli kymmenkunta vuotta, likipitäen siitä lähtien kun nainen oli jäänyt leskeksi. Muistelin, mitä olin lukenut Lietteistöstä selaillessani hajamielisesti juorulehtiä parturintuolissa istuessani tai erilaisissa toimistojen odotushuoneissa, joissa jouduin työni puolesta viettämään aikaa.
Tämä oli ollut lähinnä kuuluisuuksien ympärillä liehunut playboy, joka kutsui itseään liikemieheksi. Joskaan kukaan ei oikein tiennyt, mitä nämä liiketoimet tarkalleen ottaen olivat olleet. Jonkinlaista urheilijataustaa tällä myös oli, mutta sekin yhtä epämääräistä kuin tämän menestys finanssimaailmassa.
Kaarlo Lietteistö oli yksi niitä hahmoja, jotka olivat kuuluisia vain kuuluisuuden itsensä vuoksi, ainoastaan alaviitteenä kauneuskuningattarien, kuningasperheiden villikkotyttärien tai perijättärien elämässä jonkin ”romanssiksi” kutsutun lyhytaikaisen kanssakäymisen kautta.
Minulle oli väriliitteiden valokuvista jäänyt mieleen tämän ruskettunut nahka, auringon vaalentamat hiukset ja leveästi hymyilevä hammasrivi, tapahtumapaikkana usein Rivieran tai Caprin hiekkarannat ja kainalossa jokin uimapukuinen kaunotar. Kunnes Elsa Noelstadt, tuore leski, oli tullut kuvaan mukaan, jolloin Lietteistölle oli viimeinkin tullut aika vakiintua, kuten ilmaus kuului.
Ja miksipä ei? Kaarlo Lietteistö oli ollut komea, sanavalmis ja hauska, suoranainen vastakohta hillitylle, ujolle leskirouva Noelstadtille, joka oli vielä suhteellisen nuori ja hämmentynyt uudesta elämästään rikkaana perijättärenä.
Sureva leski kaipasi lohduttajaa ja sai sen Lietteistöstä. Keltaisen lehdistön juorutädit olivat turhaan kuitenkin saaneet odottaa hääkellojen soimista. Ehkä rouva Noelstadtilla oli omat epäilyksensä. Ehkä Lietteistö oli saanut elää jatkuvassa lupauksessa, jonka lunastaminen sai jäädä johonkin hamaan, epämääräiseen tulevaisuuteen. Vaan miksi hän olisi valittanut?
Saihan hän kuitenkin elellä mukavaa elämää Konrad Noelstadtin leskelleen jättämän omaisuuden murusilla, joita runsaasti notkuvasta pöydästä hänellekin putoili. Tällä kertaa näytti, että alaviite jäisi kansien väliin tuleviinkin painoksiin.
Päänsärky alkoi jomottaa uudelleen. Rouva Noelstadt kertoi, kuinka Kaarlo oli jo monena vuonna käynyt hauskuuttamassa lapsia joulupukin asussa, kiertänyt orpokoteja ja sairaaloita tuomisinaan pieniä lahjoja.
Kuuntelin kertomusta lapsiparkojen kirkkaista silmistä ja joulun sanomasta. Olisin voinut liikuttuakin, ellei senhetkinen kohmeloni olisi vienyt minua kuulemaani tarinaakin enemmän kyyneliin puhkeamisen partaalle. Huomasin käteni tärisevän kahvikuppia pidellessäni ja laskin kupin nopeasti pöydälle ennen kuin leski ehti huomata mitään.
Teeskentelin äkillistä yskänpuuskaa, valittelin alkavaa flunssaa ja kysyin, löytyisikö talosta mitään särkylääkettä. Edelleen huolekkaan näköinen rouva Noelstadt kiikutti minulle pian pienen paperipussin ja lasin vettä. Kiitin, revin pussin auki ja huuhtelin pulverin nopeasti alas kurkustani. Jäin odottamaan sen vaikutusta yrittäen edelleenkin pitää vatsahapot alhaalla mahalaukussa.
Siinä istuessani tajusin, että syliini oli ryöminyt jotakin, joka tuntui lämpimältä ja painavalta. Katsoin alas ja huomasin vihreiden silmien tuijottavan minua kuin kaksi hohtavaa smaragdia. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Nyt rouva Noelstadtkin todella hymyili ensimmäistä kertaa tavattuamme.
”Regina taitaa pitää teistä. Erikoista, sillä yleensä se kavahtaa vieraita. Pikku raukalla taisi hieman turkki kärähtää siinä räjähdyksessä. Se oli pitkään omilla teillään niin, että pelkäsin senkin jo menehtyneen samassa onnettomuudessa. Taisi poloinen järkyttyä niin, että uskalsi ryömiä piilostaan vasta hiljattain.”
Sylissäni retkottava musta kissa alkoi hitaasti kehrätä. Oli kuin se olisi päättänyt jäädä siihen asumaan. Olen yleensä pitänyt itseäni pikemminkin koiraihmisenä. Tämä kissa kuitenkin oli jotain toista. Ei yhdelläkään Hollywoodin kulta-ajan tähdellä ollut tuollaista viekoittelevaa silmäparia, joka olisi samaan aikaan niin täynnä salaisuuksia ja mysteeriä.
Rouva Noelstadtin äänensävy oli muuttunut ja hän leperteli kissalle kuin pienelle lapselle unohtaen, että liki ventovieras ihminen oli paikalla. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka suorastaan palvovat lemmikeitään. Meidän Mopsi sitä, meidän Mopsi tätä. Voi sitä äidin pikku kullanmurua. Usein tuntuu, että nämä ovat heille tärkeämpiä kuin muut ihmiset. Saati sitten heidän omat lapsensa.
Olen tavannut työssäni lukemattoman määrän suoranaisia ihmisvihaajia, jotka silmääkään räpäyttämättä antaisivat ruman, likaisen kerjäläisen kadulla kuolla nälkään tai hävittäisivät maailmasta kaikki tietyn kansallisuuden tai ihmisrodun edustajat tai olisivat ylipäätään valmiita osoittamaan äärimmäistä julmuutta lähimmäistään kohtaan, mutta joiden sydän särkyy näiden suurisilmäisten pikku karvapalleroiden kärsimysten vuoksi. Toisaalta ymmärrän hieman heitäkin. Eläimen osoittama kiintymys on vilpitöntä, ihmisille kiintymys on kaupankäynnin väline.
”Päästä jo etsiväsetä menemään, päästä”, rouva Noelstadt lepersi kissalle, kun jo kiemurtelin vaivautuneena kissan painon alla, mutta en hennonut tyrkätä sitä pois sylistäni. Ihme ja kumma, oli kuin kissa olisi ymmärtänyt, sillä samassa se loikkasi ketterästi lattialle luoden rouvaan salaperäisen katseen ja kipitti tutkimaan ruokakuppinsa sisältöä keittiön nurkassa.
Rouva Noelstadtin kasvot synkkenivät uudelleen.
”Syy, miksi kutsuin teidät tänne, herra Teräs, on se että minusta tuntuu ettei Kaarlon kuolema ollut onnettomuus. Sain tällaisen kirjeen hieman ennen kuin se tapahtui. Ymmärrätte, että en halunnut kertoa tästä poliisille.” Rouva huokaisi.
”Ensimmäisen viikon tapahtuneen jälkeen olin vain shokissa ja itkin. Lääkärini antoi minulle joitakin pillereitä, joiden avulla saisin nukuttua. Nyt siitä on kaksi viikkoa ja minun pitäisi alkaa hoitaa hautajaisiin liittyviä asioita ja muita järjestelyitä. Olisi helpompaa, jos Alfred ja Lily olisivat täällä, mutta heidän mökilleen ei ole puhelinta eivätkä he edes ehkä vielä tiedä tapauksesta. Radiota heillä ei ole ja seudun paikallislehdessä tuskin asiasta on kirjoitettu. Kaivoin viranomaisia varten joitakin papereita ja vasta sitten muistin kirjeen.”
Minusta tuntui oudolta, ettei rouva Noelstadt ollut edes sähköttänyt palvelijapariskunnalleen asiasta, mutta olin nähnyt monesti, kuinka suru saa vahvankin ihmisen käyttäytymään vähemmän johdonmukaisesti. Hauraalle rouva Noelstadtille yhteyden ottaminen minuun tällaisessa tilanteessa lienee ollut suoranainen ponnistus.
Rouva laski käteeni kirjekuoren. Sieltä löytyi paperilappunen, johon oli kirjoitettu koneella:
”Parahin rouva Noelstadt,
meillä on hallussamme teistä muuan mielenkiintoinen kuvasarja nuoruutenne vallattomilta päiviltä. Arvatenkin kunnianarvoisa edesmennyt aviomiehenne ei ollut tietoinen asiasta, sillä hänhän oppi tuntemaan teidät vasta sitten, kun teistä oli tullut viaton.
Vakuudeksi ohessa yksi kuva tästä mainiosta kokoelmasta. Meillä on alkuperäiset negatiivit. Ellette halua nähdä kuvia julkaistuina eräissä aikakauslehdissä, joita epämääräisten kirjakauppojen pitäjät kieltäytyvät myymästä alaikäisille, maksatte meille toistaiseksi kuukausittain alla mainitun summan ja toimitatte sen tähän paikkaan…”
Kirjeessä mainittiin rahasumma ja poste restante -osoite, jonne se piti toimittaa. Vilkaisin kirjeen mukana tullutta valokuvaa. Rouva Noelstadt teki parhaansa, ettei olisi nähnyt ilmettäni ja yritti katsoa minusta poispäin. Muuten niin kalpeille kasvoille oli tullut nyt väriä. Työnsin paperilappusen ja kuvan takaisin kirjekuoreen, jonka ojensin sitten rouva Noelstadtille. En sanonut mitään. Vaivautunutta hiljaisuutta kesti hetken. Sitten rouva ehätti rikkomaan sen, jotta mahdollisimman nopeasti voisi palata puhumaan kaikesta muusta paitsi tästä aiheesta.
”Ymmärrättehän, herra Teräs, että olin nuori ja noihin aikoihin myös kipeässä rahapulassa ja valmis tekemään lähes mitä tahansa hengenpitimiksi. Olin jo ehtinyt toivoa, että nuo kuvat olisivat kadonneet ikuisiksi ajoiksi.”
”Olette siis sitä mieltä, että sillä, joka lähetti kirjeen, on myös jotakin tekemistä miesystävänne kuoleman kanssa?”
”En pysty todistamaan mitään, herra Teräs, mutta minusta nämä eivät ole yhteensattumia. Minulla on mielessäni yksi henkilö, josta minulla on varsin vahva epäilys. Haluatteko kuulla?”
”Kertokaa toki.”
Rouva Noelstadt kertoi. Kuuntelin ja kirjoitin ylös, mitä ehdin. Kun tarina oli ohi, laitoin muistikirjan takaisin takkini povitaskuun. Rouva huokaisi jälleen.
”Jos otatte jutun vastaan, olen todella kiitollinen, vaikka en pystykään maksamaan paljon. Annoimme juuri vuotuisen joulurahan yhdistykselle, joka ohjaa sen rajaseudun lapsille.”
Tätä rouva muisti korostaa erityisesti, vaikkei asia minulle kuulunutkaan. Rikkaat rakastavat hyväntekeväisyyttä. Se tuo heille hyvän omantunnon.
Ilmoitin taksani, jonka lisäksi tulivat myös mahdolliset kulut. Leski empi hieman aikaa, mutta sitten suostui. Raapustin vielä kirjeessä mainitun poste restante -osoitteen itselleni muistiin ja lupasin raportoida rouvalle jutun edistymisestä päivittäin. Kiitin kahvista, poimin hattuni ja puristin taas tuota haurasta kättä jäähyväisiksi. Kun nousin autooni ja ajoin jäistä soratietä takaisin pois kartanolta, rouva Noelstadt jäi katselemaan. Samoin kissa.
Olin helpottunut, kun olin päässyt ulos kartanon raskaasta ilmapiiristä. Kirpeä pakkasilma oli piristänyt minua hieman ja katolla takoneet kuparisepät alkaneet jo rauhoittua. Alkoi pyryttää. Matkallani takaisin kaupunkiin ehdin todistaa pariakin peltikolaria lumen ja pakkasen liukastamalla asfaltilla.
Matkallani ehdin pohtia, mistä päästä alkaisin purkaa juttua. Ensimmäinen nimi työlistassa oli ilmiselvä. Rouva Noelstadt oli kertonut minulle, että Lietteistö oli tavannut useasti erästä Sture Morgenstjernaa. Rouva ei tiennyt, mistä he olivat puhuneet, mutta epäili vahvasti että Morgenstjerna saattaisi jotenkin liittyä Kaarlon kuolemaan.
Viidakkorummun kautta Morgenstjernan nimi oli minulle jo ennestään tuttu. Tässä maassa on pienet piirit. Morgenstjerna oli katupoikana aloittanut lestinheitolla, sitten kieltolain aikana trokannut pirtua. Nyt huhuttiin hänen sekaantuneen pillerikauppaan. Pimeät pullot olivat Punavuoren, Sörkan ja Malmin lättähattujen heiniä. Narkomaanit olivat hätää kärsimässä, kun apteekeista olivat vuosi pari takaperin kadonneet heroiinipohjaiset lääkkeet. Morgenstjerna oli vastannut tähän tarpeeseen. Lisäksi hän toi maahan salakuljetettuja rannekelloja, nailonsukkia, ties mitä. Laittomasta uhkapelistä puhumattakaan.
Oli julkinen salaisuus, että Morgenstjernan yksityinen ”kasino” oli pyörinyt kaupungissa vuosia. Sanottiin, että siellä liikkui silmäätekeviä ja pelivelat olivat oiva tapa pitää nämä tiukassa otteessa. Pohattojen ja pelihimoisten virkamiesten kiristyksen ohella Morgenstjerna myös jakoi oikeille tahoille ”maasua” eli lahjusrahaa, liikutteli aaseja mielensä mukaan kepillä ja porkkanalla.
Morgenstjernalla oli hyvät suhteet poliisijohtoon, jota hänellä oli tapana kestitä säännöllisin väliajoin. Morgenstjerna istui yhdessä iltaa Fjalar Jarvan kanssa hotelli Tornissa. Vastapalveluksena virkavalta katsoi poispäin oikeaan aikaan tai antoi vinkkejä tulossa olevista takavarikoista ja pidätyksistä.
Morgenstjerna ei pyörinyt kaduilla. Rengit hoitivat työt. Ketju oli järjestetty niin, että jos joku jäi kiinni, hän tiesi vain sen nimen, jolta oli saanut toimeksiannon. Suurin pomo, Morgenstjerna, pysyi aina näkymättömissä. Näin kuiskaili siis viidakkopuhelin minulle.
Morgenstjerna oli kuulemani mukaan hankkinut liiketoimillaan itselleen kokonaisen kivitalon eräästä paremman väen kaupunginosasta. Kulissina hänellä oli maahantuontiliike, joka välitti kaikenlaista siirtomaatavaraa.
Joulun alla tapaamista Morgenstjernan kanssa oli vaikea järjestää, mutta vetelin joitakin oikeita naruja, ja jo seuraavana päivänä seisoin tämän toimistohuoneiston ovella. Olin aamulla ehtinyt käydä poste restantessa, mutta kuten olin odottanutkin, se tiedustelu oli vetänyt vesiperän. Kukaan ei ollut nähnyt, kukaan ei tiennyt, kukaan ei puhunut.
Sihteeri viilasi keskittyneesti kynsiään, kun istuin nyt odottamassa pääsyä Morgenstjernan puheille. Summeri pärähti ja sihteeri viittasi minua astumaan sisään ottamatta hetkeksikään pois katsettaan hyvin hoidetuista hyppysistään.
Marsalkka Mannerheimin muotokuva tuijotti minua tuimasti seinältä, kun astuin sisään. Morgenstjerna viittasi minua peremmälle. Hän istui massiivisen toimistopöytänsä takana, poltteli sikaria ja pani samalla pasianssia.
Huoneessa oli myös Morgenstjernan juoksupoika, ehkä yksitoista- tai kaksitoistavuotias. Poika vilkaisi minua epäluuloisesti älykkäillä silmillään. Minusta hän näytti yhdeltä niistä alaikäisistä, jotka olivat karanneet maalta kaupunkiin ja päätyneet täällä kadulle. Hänen olisi pitänyt olla koulussa omassa kotipitäjässään. Sen sijaan hän oli päätynyt Morgenstjernan oppiin, hoiti tämän juoksevia asioita, kenties heitti lestiäkin. Jos poika onnistuisi säilyttämään henkensä alamaailman välienselvittelyissä, ehkä eräänä päivänä tämä olisi pomo itsekin.
Morgenstjerna työnsi pojalle ruskeaan paperiin käärityn paketin ja osoitelapun kouraan. Poika painui ääneti tiehensä ja sulki oven perässään.
Sture Morgenstjerna oli vaikuttavan kokoinen mies, jolla oli hyvin leikattu puku, harmaata ohimoilla ja lyijykynänohuet Hollywood-viikset. Hän tarkasteli käyntikorttiani ilmein, johon sekoittui sekä ylenkatseellista huvittuneisuutta että saaliin kimppuun käymäisillään olevan tiikerin valppautta.
”Kas kas, yksityisetsivä Arvo Teräs. Saako kysyä, mikä suo minulle tämän odottamattoman kunnian? Onko sihteerini tuolla oven takana kenties sekaantunut ukkomiehiin ja mustasukkainen vaimo laittanut teidät varjostamaan työntekijääni?”
Olin astunut sisään johonkin halpaan jännityslukemistoon. Mietin, jatkuisiko vuoropuhelumme muilla kliseillä.
”Ei suinkaan. Haluaisin jutella Kaarlo Lietteistöstä, nykyisin vainaasta, kuten olette varmastikin lukenut lehdestä. Kuulin, että teillä oli ollut muutama mukava rupattelutuokio.”
”Tunsin Kaarlo Lietteistön. Hupaisa tyyppi. Niin, tietenkin kuolema oli surullinen tapaus. Minun täytyy kertoa, että tapaamisemme liittyivät yhteiseen korttipeliharrastukseemme. Hänellä oli aina hyvä luotto minun kasinollani.”
Morgenstjerna ilmeisesti uskoi, että saattoi puhua minun kanssani vapaasti tästä vähemmän päivänvaloa kestävästä liiketoiminnastaan. Hänen selustansa oli joka tapauksessa turvattu.
”Arvatenkin Noelstadtin suvun omaisuus toimi oivallisena takaajana”, ajattelin ääneen.
”Arvatenkin.”
”Oliko Lietteistöllä mainittavia pelivelkoja, joita hän ei olisi pystynyt maksamaan?”
”Herra etsivä utelee nyt liikesalaisuuksia. Voin omana oletuksenani vain kertoa, että tämä kävi rouva Noelstadtin kukkarolla kerran jos toisenkin, kun kortti vei eikä tuonut. Rakkaus on ihmeellistä.”
Kaarlo Lietteistön oma pankki. Konrad Noelstadt -vainaa kieriskeli haudassaan.
Yhtäkkiä vastaanottohuoneesta kuului meteliä. Huoneen ovi avattiin voimalla. Mies oli syöksynyt sisään Morgenstjernan toimistoon. Sihteeristä ei ollut estämään tätä. Nainen katsoi Morgenstjernaa avuttomana kuin anteeksipyydellen.
Mies oli arviolta keski-ikäinen, laiha, suoraryhtinen kuin sotilas ja pukeutunut moitteettomaan harmaaseen pukuun, joka hänellä oli talvitakin alla. Miehellä oli musta pystytukka, joka oli alkanut jo hieman harmaantua. Kalpeiden kasvojen iho vaikutti oudosti kiristyneen kallon ympärille kuin pergamentti. Erikoisinta miehessä kuitenkin olivat pistävät silmät. Tuntui kuin hän olisi katsonut suoraan lävitseni.
”Va’ fan, Pohjanmetsä? Ettekö näe, että minulla on kesken tärkeä tapaaminen?”
”Missä on se fenyyliasetonilähetys, jonka lupasitte jo syksyllä, Morgenstjerna? Ettekö te puupää ymmärrä, että valmistus ilman sitä on täysin mahdotonta?” Pohjanmetsä tiukkasi. Miehen silmät säkenöivät, hän suorastaan tärisi raivosta ja puristi käsiään nyrkkeihin rystyset valkoisina.
Harva olisi uskaltanut puhua Morgenstjernalle tällä tavoin. Luulin jo, että mies aikoi käydä itseään päätä pidemmän Morgenstjernan kimppuun. Morgenstjerna katsoi miestä tiukasti silmiin kuin vihaista koiraa.
”Te saatte sen. Sveitsiläiset vitkastelivat, koska asiakirjoja puuttui, mutta asia on nyt hoidossa. Olen teihin yhteydessä. Och nu, dra åt helvete!”
Pohjanmetsä lähti paiskaten oven kiinni. Sihteeri palasi helpottuneena töihinsä eli kynsiviilansa pariin.
”Suokaa anteeksi tämä välikohtaus.”
”Kaikin mokomin”, vastasin. ”Palataksemme Kaarle Lietteistöön…”
Morgenstjerna keskeytti, pyyhkäisi hermostuneesti otsaansa ja viittoi kysyvin ilmein sivupöytää kohti, jolla oli karahvi täynnä kullankeltaista nestettä sekä sifonkipullo. Nyökkäsin. Hän kaatoi minulle juomaa, lisäsi siihen vielä soodaa ja ojensi lasin minulle. Tartuin siihen kuin lapsi, joka saa lopultakin käsiinsä himoamansa karamellipurkin itselleen liian korkean hyllyn päältä. Morgenstjerna ei voinut olla huomaamatta tätä. Sitten hän kaatoi itselleen.
Morgenstjerna siemaisi juomaansa mietteissään, sitten puhui:
”Oletteko koskaan käynyt Las Vegasissa, etsivä Teräs? Siellä suuressa maailmassa sitä vasta osataankin. Sen sijaan tämä omamme on vain pikkusielujen ja keskinkertaisuuksien maa, jossa tuijotetaan omia kengänkärkiä ja vahditaan tarkkaan, ettei naapuri saa enemmän kuin itse. ’On maamme köyhä ja siksi jää.’ Kukaan ei surrut kieltolain päättymistä enemmän kuin minä itse. Kiitos viinakortin, liiketoimintani kukoistaa. Ja kun tästä tulee viidentoista vuoden sisään Suomen Sosialistinen Neuvostotasavalta, kiitos tiettyjen piirien poliittisten pyrkimysten, silloin se vasta kukoistaakin. Mitä enemmän sääntöjä ja kuria, sitä enemmän minun tuotteilleni on kysyntää. ’Vankilat on lain kivistä, porttolat uskonnon tiilistä rakennettu’, kirjoitti William Blake 165 vuotta sitten.”
Kuuntelin Morgenstjernan vuodatusta pää pyörällä.
”Minä haluan vain saada selville, kuka otti hengiltä Kaarle Lietteistön. Te joko tiedätte asiasta jotakin tai ette tiedä. Muutoin liiketoimenne eivät minua kiinnosta.”
”Te alatte vähitellen kyllästyttää minua, Teräs. Billy, ohjaa kunnon etsivämme ulos.”
Huonetta reunustavalla seinällä oli toinenkin ovi, jota en ollut aikaisemmin huomannut. Se aukeni hiljaa ja sieltä astui ulos harteikas nuorukainen, joka lähestyi minua sanomatta sanaakaan. Vanhemmat ihmiset kutsuivat hänen kaltaisiaan lättähatuiksi. Ampaisin ylös tuolistani.
Morgenstjernan kovanaama oli pukeutunut moottoripyöräilijän nahkatakkiin, sinisiin lahkeista käärittyihin farmarihousuihin ja teräväkärkisiin kenkiin. Tämän kasvoilla oli ilkeä virnistys, häijyt silmät siristelivät minua ja niskasta ankanpyrstöllä olevat hiukset kiilsivät Brylcreemistä. Oikea suora syöksähti kohti leukaani.
Väistin nyrkin viime hetkessä ja vastasin vasemmalla koukulla, joka osui maaliinsa kovanaaman leukaperiin. Kovanaama putosi lattiaan. Katselin ällistyneenä aikaansaannostani. Ravistelin kättäni. Rystysiäni kirveli. Minusta tuntui, että audienssi oli ohitse. En hyvästellyt Morgenstjernaa, joka jäi katselemaan minua ääneti. Nyökkäsin sihteerille kasvoillani kaikkein säteilevin hymypoikailme, johon pystyin, ja poistuin toimistosta.
Loppupäivä oli mennyt päämäärättömään haahuiluun. Keskustan teiden yllä roikkuvat jouluvalojen helminauhat loivat valoa iltaan, kun sain viimeinkin parkkeerattua autoni lumiseen kadunvarteen.
Pikkupojat katselivat kärryä uteliaana. Se oli vuosimallia -55 oleva Chevrolet. ”Sedällä on eri kiva kosla!” yksi karvalakkipäinen koltiainen hihkaisi. Pojat juoksivat tiehensä ennen kuin joku rähinäremmillä varustettu tuimailmeinen poliisi tulisi tiukkaamaan, mitä he oikein tekivät tähän aikaan ulkona.
Jenkkirautoja ei paljon näkynyt tässä kaupungissa niiden tavanomaisten Moskvitshien ja Pobedoiden seassa. Omani olin hankkinut käytettynä tai oikeastaan se oli päätynyt minulle erään aikaisemman jutun yhteydessä.
Sihteerini Vilma oli lähtenyt jo kotiin siltä päivältä, kun palasin toimistolleni. Mikä oli hyväkin, koska vähiten kaipasin nyt hänen moralisointiaan. Minulla oli vielä yksi varmassa paikassa oleva pullokätkö, jota Vilma ei ollut löytänyt ja kaatanut pullon kallisarvoista sisältöä viemäriin. Saatoin kaikessa rauhassa kaataa kullankeltaista juomaani lasiin ja siemailla sitä hitaasti syntyjä syviä samalla miettien.
Katselin hitaasti matelevaa liikennettä alhaalla himmeästi valaistulla kadulla. Autot olivat kuin uneliaita mustia koppakuoriaisia, joiden seassa muutama maalaisten hevoskärry eteni verkkaisesti. Vilkaisin hajamielisesti sanomalehteä, joka oli taas täynnä ydinkokeita, amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten loputonta nokittelua, Kekkosen ja maalaisliittolaisten juonia. Hallituskin näkyi kaatuneen. Idästä painostettiin. Presidentti osoitti syyttävän sormensa kokoomuslaisten ja demarien suuntaan. Juoma lämmitti sisuksissa ja aloin tuntea oloni uneliaaksi. Laitoin pötkölleni taitettavalle kenttävuoteelle.
Nukkumattia ei tarvinnut kauan odottaa. Unessa olin vuoristoradan tavoin jyrkästi nousevalla ja laskevalla kadulla seuraten hevoskärryjä, joiden perään oli ripustettu suuri Suomen lippu. Sitten olin kaatuneiden armeijatovereideni kanssa korsussa, jossa istuimme odottelemassa tykistökeskityksen päättymistä ja seurasimme, kuinka jonkinlaisella nopeasti kyhätyllä esiintymiskorokkeella nuori rouva Noelstadt lauloi alusvaatteisillaan meille Rivieran aurinkoisista rannoista. Jostain korsun nurkasta erotin kaksi vihreänä kiiluvaa silmää.
Oli säkkipimeää, kun havahduin hereille. Huoneessa oli hyytävän kylmä. Talonmies nuukaili pattereiden lämmittämisessä. Vaivalla sain viritettyä valkean kakluuniin, joka alkoi äärimmäisen hitaasti huokua lämpöä. Olin päässyt juuri istuutumaan työpöytäni ääreen ja tutkin pöytälampun ääressä papereitani. Hätkähdin, kun jokin rapsahti ikkunassa. Sitten toistamiseen. Joku heitteli ikkunalasiin pikkukiviä. Menin katsomaan. Alhaalla kadulla viittilöi tumma hahmo. Heilautin kättäni takaisin. Laitoin kengät jalkaan, kiiruhdin rappukäytävään ja ryntäsin portaat alas.
Ruotuväkikaverini Eikka työskenteli sairaalavahtimestarina. Jatkosodan aikana hän oli ollut kaukopartiomies. Jotta nämä pysyisivät päiväkausia valveilla linjojen taakse ulottuvien pitkien hiihtoretkien aikana, hänen joukkueelleen oli jaettu pervitiiniä, jota kutsuttiin myös höökipillereiksi.
Eikka oli haavoituttuaan saanut morfiinia. Hän oli toipunut pian ja palannut tehtäviinsä, mutta oppinut vaivihkaa tekemään omia tiedusteluretkiään lääkintämiehen salkulle. Sieltä löytyi myös Luminal-nimisiä tabletteja, joista sotatoimiin oli tullut uutta puhtia. Rauhan tullessa Eikalle oli ehtinyt kehittyä vakava riippuvuus. Aineen jatkuva saatavuus piti varmistaa. Silloin hän sai neronleimauksen. Hän alkoi kysellä töitä paikallisista sairaaloista, kunnes lopulta tärppäsi.
Aina siististi pukeutuvasta ja fiksusti käyttäytyvästä Eikasta ei saattanut aavistaa, että hän oli narkomaani. Taitavana supliikkimiehenä hän osasi puhua itsensä selville vesille tilanteesta kuin tilanteesta. Työnsaantia helpotti vielä sotasaavutuksista saatu joukko mitaleita. Sairaalan johto oli isänmaallista väkeä ja osasi arvostaa tällaisia meriittejä. Paikka oli Eikan.
Eikka hoiti vahtimestarin työt tunnollisesti. Avainnipun haltijana hänellä oli myös pääsy kaikkiin sairaalan lääkekaappeihin, joita hän säännöllisesti verotti. Hävikki piilotettiin varastokirjanpidossa, johon myös Eikka sattumoisin pääsi piirtämään puumerkkinsä.
Erästä sairaalamaailmaan liittyvää tapausta tutkiessani olin sattumalta törmännyt Eikkaan monen vuoden jälkeen ja päässyt selville tämän puuhista. En tietenkään voinut käräyttää vanhaa kaveria, mutta teimme sopimuksen, että hän kertoisi minulle aina tarpeen tullessa, mitä sairaalan seinien sisällä tapahtui, sikäli kuin asia liittyi omiin työn alla oleviin juttuihini. Vastapalvelukseksi minä pysyisin hiljaa Eikan yksityisestä apteekista.
Nyt tarvitsin taas Eikan apua. Hänen piti salakuljettaa minulle ruumiinavauspöytäkirja Kaarlo Lietteistöstä. Tai siitä, mitä tästä oli jäljellä.
Eikka hieroi kohmeisia käsiään yhteen kakluunin ääressä yhä päällään kamelinkarvainen talvitakki, jossa kimalteli sulavia lumihiutaleita. Hän kieltäytyi lasillisesta, jonka olisin kaatanut hänelle. Otin sitten vain itse.
”Eikö köyhän antimet herralle kelpaa?”
”Tuohon aineeseen minä en koske. Se on jämpti niin. Tässä olisi se paperi, jonka pyysit. Oli työn ja tuskan takana kaivaa se sieltä oikeuslääketieteellisen puolelta sen jälkeen, kun soitit iltapäivällä.”
”Onneksi siellä oli juuri silloin hiljaista ja vuorossa yksi hoitsu, jonka kanssa on ollut vähän vispilänkauppaa. ’Ai kun sulla on joka paikkaan ehtivät kädet. Kuules nyt, millainen friidu sä luulet että mä oon’, hän hihitti, mutta ei yrittänyt työntää minua liian kiireellä pois. Poimin samalla tytön rintataskusta arkistohuoneen avaimet. Tuli ennen sotia annettua hieman taikuriesityksiä. Vanha taito on yhä tallella.”
”Kysyin, olisiko mahdollista saada kuppi kahvia lämmikkeeksi, kun on koko päivän palellut tuolla aulassa, minne ramppaa jatkuvasti sakkia ulkoa. Hän sanoi, että heidän taukohuoneessaan on hellalla pannu, mutta hänen itsensä on parasta käydä hakemassa. Ylihoitaja, jota hän kutsui vanhaksi huuhkajaksi, kun ei kuulemma oikein tykkää jos siellä lappaa väkeä osaston ulkopuolelta. Tyttö sitten lähti, jolloin livahdin rekisterihuoneen ovelle, avasin lukon ja kaivoin arkistolaatikoista esiin sen sinun kirotun paperisi. Tyttö tuli pian takaisin kahvikupillisia meille kiikuttaen.”
”Juttelimme hetken niitä näitä, kunnes hän kikatti taas: ’Voi sun kanssas. Oot sä ihan mahdoton. Eihän tällästä sovi työaikana puuhata’. ’No, koskas sitten jos ei työaikana? Vai lähtisitkö joku ilta jortsuihin?’ Tämän kuolemattoman vuoropuhelun aikana käteni kävivät pudottamassa avaimet takaisin tytön hoitajan univormun rintataskuun. Muun muassa.”
”Olet sinä Eikka aika epeli. Saitko sitten treffejä sovittua?”
”Lupasin laittaa neidin jonotuslistalle. Täytyy nyt lähteä lätkimään. Käyn hakemassa paperin takaisin huomenna. Ennen kuin kukaan alkaa kysellä perään.”
Eikka alkoi tehdä jo lähtöä, kun jotain kävi tämän mielessä.
”Asia ei tietenkään minulle kuulu, heh heh, mutta saako vanha jermu kysyä näin toiselta, mihin tarvitset sitä raadonavauspaperia, oi sinä suuri Sherlock Holmes?” Eikka virnisti.
”No, kaipa voin paljastaa vanhalle kaverille sen verran, että yksi aika eriskummallinen juttu on työn alla. Siihen liittyy rikkaita perijättäriä, ja tänään kävin jututtamassa erästä Morgenstjernaa.”
Virne oli hetkessä kadonnut Eikan kasvoilta.
”Sture Morgenstjernaa?”
Nyökkäsin.
”Pysy, hyvä mies, kaukana siitä kundista. Hän ei ole terveellistä seuraa kenellekään. Törmäsin joskus tähän ja voisin kertoa yhtä ja toista. Nyt alkaa olla turhan myöhä ja pitää vielä tänä iltana ehtiä toiselle puolen kaupunkia.”
Eikka sanoi, että ennen lähtöä hänen oli käytävä mukavuuslaitoksen puolella. Huomasin, että hän oli muuttunut silminnähden hermostuneeksi.
Kirjoituspöydälläni lepäsi Eikan Lapin-jätkän reppu, jota hän oli kantanut mukanaan. Hetken mielijohteesta käytin tilaisuutta kurkatakseni sen sisältöä, löysäsin kiinnitysnyörejä ja vilkaisin sisään. Reppu oli täynnä erilaisia lääkepakkauksia, joissa oli sellaisia kryptisiä tekstejä kuten Algidon, Codinon ja Dolorex. Määrästä päätellen ne eivät voineet kaikki olla henkilökohtaiseen käyttöön. Eikalla oli siis omia afäärejä.
Kohta käymälästä kuului jo äänekäs vesiputouksen kohina, joka jylisi talon putkistoissa. Suljin nopeasti repun ja laitoin sen takaisin pöydälle ennen kuin Eikka ehti avata oven.
Vasta, kun Eikka oli poistumassa, huomasin muina miehinä vilkaista tämän silmiä. Pupillit olivat lautasen kokoiset.
Talviyö oli niellyt Eikan pimeyteensä. Aloin tutkia Kaarlo Lietteistön ruumiinavauspöytäkirjaa. Se oli täynnä lääkärien munkkilatinaa, mutta ymmärsin tarpeeksi paljon. Räjähdys oli ollut niin voimakas, että ruumis oli palanut hetkessä korpuksi. Sen pituinen se. Yksi kiinnostava yksityiskohta tekstissä kuitenkin oli. Vatsalaukusta oli löydetty kirurginsakset. Mitä peijakasta?
Aloin miettiä asiaa. Soittaisin heti aamusta leskelle. Sen jälkeen minulla oli pari pientä visiittiä hoidettavana.
Se oli siniseksi maalattu talviasuttava mökki. Minun oli kysyttävä kyläläisiltä neuvoa pari kertaa ennen kuin tulin perille mutkittelevaa maantietä pitkin. Mökin savupiipusta nousi höyry. Pysäköin autoni mökin eteen.
Koputin oveen. Pian avaamaan tuli vanhempi nainen, joka oli yllättynyt nähdessään minut.
”Anteeksi, luulin että siellä on Alfred. Minun aviomieheni, tarkoitan.”
Esittelin itseni ja näytin naiselle henkilötodistuksen, joka kertoi, että minulla oli lääninhallituksen antama lupa harjoittaa yksityisetsivän ammattia.
”Rouva Noelstadt antoi minulle tämän osoitteen. Hän sanoi, että te voisitte ehkä auttaa minua tässä asiassa.”
”Missä asiassa? Mitä ihmettä tämä oikein on?”
Kerroin hänelle, että Kaarlo Lietteistö oli kuollut. Tämän kuullessaan nainen valahti kalpeaksi.
”Olen ollut täällä joulukuun alusta. Aviomieheni pitäisi saapua tänne hetkenä minä hyvänsä. Hän sanoi, että kävisi maakunnassa sukunsa synnyinsijoilla, olisi matkalla parisen viikkoa, tulisi sitten tänne minun seurakseni. En oikein ymmärrä, missä hän oikein viipyy. Alan olla hieman huolissani. Ehkä parasta, että tulette sisään.”
Kuljimme sisään tupaan. Se oli kuin mikä tahansa maalaistalo. Istuimme alas pöydän ääreen. Laskin pöydälle sanomalehden, jossa oli uutinen Lietteistön kuolemasta. Nainen laittoi lukulasit silmilleen ja tavasi uutista huuliaan äänettömästi liikutellen. Sitten hän laski lehden pöydälle, huokaisi hiljaa järkytyksestä ja laittoi kätensä samalla suunsa eteen.
Naisen nimi oli Lily. Hän aviomiehineen oli töissä rouva Noelstadtin kartanossa, Alfred hovimestarina ja talonmiehenä, Lily sisäkkönä ja keittäjänä. He olivat viimeiset talon palveluskunnasta. Muut olivat vähitellen joutuneet lähtemään rouvan aviomiehen kuoleman jälkeen. Rouva oli valitellut asiaa, mutta sanonut, että hänelle jäänyt perintö oli nopeasti huvennut niin, ettei hänellä olisi varaa pitää enempää palvelusväkeä.
Alfred ja Lily olivat kumpikin tulleet kartanoon pian kansalaissodan päättymisen jälkeen. Taloa oli tuolloin vielä isännöinyt vanha Noelstadt, rouvan aviomiehen isä. Ei mennyt kauaakaan, kun renki ja piika jo pitelivät toisiaan kädestä töiden jälkeen ja katselivat yhdessä kesäillan verkkaista hämärtymistä kartanoa ympäröivien lehmusten katveessa.
Lily oli harmaahiuksinen nainen, jolla oli työn kovettamat kädet. Minusta näytti, että tämä oli ollut nuorena sievä tyttö. Ei ihmekään, että Alfred oli kauan sitten niin ihastunut tähän. Lily oli ollut herrasväen palvelijana jo Suomen suuriruhtinaskunnan aikoina, jolloin hän oli tottunut pokkuroimaan ja niiaamaan. Ilman ainaista esiliinaa yllään hän varmaankin tunsi olevansa naamiaisasussa.
Lily kertoi, että heidän oli ollut tarkoitus viettää mökillä uudenvuodenaattoon, sitten palata kartanoon rouvan luokse. Ja Kaarlo Lietteistön. Huomasin, että Lily epäröi puhumasta mistään, mikä liittyi Lietteistöön.
Alfred oli omalla työllään ansainnut rahat, jolla tämä mökki oli hankittu heidän eläkepäiviään varten, kun aika Noelstadtin kartanossa joskus päättyisi. Alfred oli Lilyn kertoman mukaan aina ylpeillyt siitä, että hän oli koko ikänsä ollut terve kuin pukki ja vahva kuin härkä. Aina viime vuosiin asti, jolloin hän oli yllättäen joutunut sairaalaan umpisuolentulehduksen vuoksi.
Rouva oli lupautunut maksamaan leikkauksen, joka oli onnistunut hyvin, paitsi että operaation jälkeen Alfred oli alkanut kärsiä selittämättömistä vatsakivuista. Alfred oli kironnut lääkäreitä ja kieltäytynyt tutkituttamasta itseään. Hän oli sanonut, että kivut tulivat ja menivät ja niin kauan kuin ne eivät haittaisi työntekoa, hän purisi vain hammasta.
Minun piti kerätä voimani ennen kuin pystyin puhumaan.
”Minulla on teille ikäviä uutisia, Lily. Se, joka kuoli räjähdyksessä, oli Alfred, ei Lietteistö. En tiedä vielä, mitä oikein tapahtui, mutta aion ottaa selvää.”
Selitin, kuinka olin nähnyt ruumiinavausraportin. Kirurgit olivat leikanneet Alfredin umpisuolen, mutta leikkauksen yhteydessä joku porukan korkeasti koulutettu tumpelo oli unohtanut kirurginsakset tämän vatsaan. Oli kohtalon ivaa, että ilman tätä typerää erehdystä Alfred olisi laskettu hautaan, jossa luki tämän halveksuman nuoren nousukkaan Kaarlo Lietteistön nimi.
Lily istui tuvan seinän vieressä olevalle sängylle ja tuijotti alas lattiaan. Kosketin kädelläni tämän olkapäätä. Muuta en voinut tehdä. Lily sanoi alistuneesti:
”Kaipa tämän päivän piti vielä tulla. Jokin aavistus minulla tästä oli. Kun saavuttaa tämän iän, tietää että lähtö voi tulla milloin tahansa. Olihan meillä kuitenkin monta hyvää vuotta yhdessä.”
Lily sanoi, että hän halusi palata Noelstadtin kartanoon. Hän otti talvitakkinsa ja matkalaukkunsa ja istuimme yhdessä autooni hänen kanssaan. Oli suojasää ja taivas oli harmaa. Se matka tuntui yhdellä raskaimmista, jonka olin elämässäni tehnyt, ja minä olin sentään ollut sotareissulla, joka ei varsinaisesti ollut mikään huviretki sekään.
Tuntui kuin Alfredin kuolema olisi avannut jonkin pitkään suljettuna olleen padon. Jollekulle hänen oli kevennettävä sydäntään ja minä olin ainoa paikalla oleva kuuntelija. Siinä ajaessamme Lily puhui pitkään miesvainajastaan ja Noelstadteista. Lilyn kertomusta kuunnellessani moni puuttuva palanen alkoi hahmottua minulle.
Alfred ja Konrad Noelstadt olivat samaa ikäluokkaa, mutta kuitenkaan he eivät olisi voineet olla yhtään loitompana toisistaan. Nuori upseeri Konrad Noelstadt oli valkokaartissa antamassa teloitusmääräyksiä punaisista vangeista. Alfred muiden muassa olisi joutunut teloituskomppanian eteen, ellei vanhempi Noelstadt, joka toimi seudulla lääkärinä, olisi puuttunut asiaan.
Se oli myös sama isä-Noelstadt, joka ansiosta Alfred ei päätynyt vankileirille, jossa hän olisi todennäköisesti menehtynyt. Lilyn mielestä tapaus liittyi jotenkin Alfredin äitiin. Kulki huhu, että vanhempi Noelstadt olisi nuoruudessaan tapaillut Alfredin äitiä, mutta epäsäätyinen suhde oli ollut pienellä paikkakunnalla ennenkuulumaton. Nuoret oli lopulta pakotettu erilleen. Kuiskailtiin jopa, että vanhempi Noelstadt olisi ollut Alfredin isä, mutta kukaan ei voinut todistaa mitään.
Pian Noelstadt oli tavannut paikkakunnan eräästä aatelissuvusta olevan tytön ja päätynyt lopulta naimisiin tämän kanssa. Heille oli syntynyt poika, Konrad. Kysyin Lilyltä, mitä Alfredin äidille oli sitten tapahtunut. Lily sanoi, ettei tiennyt paljoakaan muuta kuin, että tämä oli kuollut keuhkotautiin Alfredin vielä ollessa pikkulapsi, minkä jälkeen Alfred oli päätynyt huutolaiseksi paikalliseen maataloon. Kylällä puhuttiin, että Alfredin äiti olisi kuollut suruun, ettei hän koskaan toipunut Noelstadtin menettämisestä. Tosin Lily kuittasi tämän sanomalla, että pienellä paikkakunnalla liikkui aina kaikenlaisia huhupuheita.
Joka tapauksessa isä-Noelstadt oli ottanut kansalaissodan aikoihin siipiensä suojaan salskeaksi nuorukaiseksi kasvaneen Alfredin, ja tämä oli päätynyt töihin Noelstadtin kartanoon, ristiriitaisin tuntein. Työn tekeminen lahtareille ei olisi ollenkaan huvittanut. Vanhempaa Noelstadtia Alfred kuitenkin kunnioitti loppuun asti. Piti hän siitä tai ei, vuosien mittaan kartanosta tuli jo lapsena orvoksi jääneelle Alfredille koti. Myös Konrad Noelstadtin oli hyväksyttävä isänsä päätös, tunsi hän siitä millaista katkeruutta hyvänsä.
Puhe kääntyi jossain vaiheessa myös rouva Noelstadtin lemmikkiin. Lily sanoi:
”Alfred vihasi sitä kissaa. Hän sanoi aina, että häntä inhotti, kuinka rouva hemmottelee sitä herkuilla samaan aikaan, kun kaikesta on pula ja työläislapset näkevät nälkää. Hän ei kuitenkaan voinut näyttää tätä rouvalle. Aina kun rouvan silmät katsoivat muualle, hän sysi kissaa jaloillaan pois tieltä tai hätisteli tätä luudalla. Jos hän olisi voinut, hän olisi luultavasti surmannut kissan, mutta hän tiesi, että rouvan epäilykset olisivat ennen pitkään kääntyneet kohti häntä. Minä en koskaan ymmärtänyt tätä Alfredin vihaa. Niin kaunis ja suloinen eläin.”
Olimme perillä kartanon luona iltapäivällä. Minulla olisi paljon puhuttavaa rouva Noelstadtin kanssa. Tiesin myös, kuka kirjeen oli lähettänyt.
Rouva Noelstadt oli ihmeissään, kun saavuin yhdessä Lilyn kanssa.
Hän huomasi ilmeistämme, että jotakin oli tapahtunut. Lily pyysi rouvalta luvan mennä lepäämään ja jätti kertomisen minulle. Rouva Noelstadt kuunteli epäuskon ja järkytyksen vallassa. Kun olin puhunut, kartano oli hiljainen lukuun ottamatta salin perintökellon vaimeaa tikitystä. Aika oli pysähtynyt kuin vanhassa valokuvassa.
En ehtinyt kertoa, että uusi visiitti poste restanteen ennen automatkaani Alfredin ja Lilyn mökille oli tuottanut tällä kertaa tulosta. Minulla oli silminnäkijä. Hän oli nähnyt, kuka postilokerolla oli liikkunut. Asia ei ollut sataprosenttisen varma, mutta kuitenkin aivan tarpeeksi. Minun olisi alettava valmistella rouva Noelstadtia uuteen järkytykseen. En kuitenkaan ehtinyt.
Ulkoa kuului auton ääntä. Tajusin, että kartanon portti oli jäänyt epähuomiossa auki tullessamme Lilyn kanssa autollani. Ehkä sen sähkömekanismi oli rikki, kuten moni muukin asia tässä retuperällä olevassa kartanossa. Höristimme korviamme, myös Lily joka oli lyhyen levon jälkeen palannut saliin. Kuulimme auton pysäköivän pihalle, sitten askeleita ja ääniä, jotka kuulostivat kuin jotain olisi raahattu perässä. Ovi aukesi ja kuulimme, kuinka joku kopisti kenkiään puhtaaksi lumesta. Samassa rouva valahti kalpeaksi.
Rouva Noelstadt huudahti: ”Kaarlo! Sinä elät!”
Kaarlo Lietteistö siinä tosiaan seisoi kalliissa talvitakissaan hymyillen leveästi kuin Naantalin aurinko ja suorastaan säteillen omahyväistä charmiaan. Hän kantoi mukanaan vastakaadettua joulukuusta, jonka oksilta varissut lumi suli hiljakseen kynnysmatolle.
”Elsa, rakkaani. En voinut jäädä tänne. Minun oli pakko miettiä asioita jonkin aikaa omassa rauhassani. Olen ollut koko tämän ajan Italiassa ja Ranskassa. Vasta hotellissa Nizzassa luin viikon vanhoista suomalaisista sanomalehdistä siitä hirvittävästä tapauksesta ja että minua luultiin kuolleeksi. Lähdin silloin heti kotimatkalle.”
Saatoin nähdä sieluni silmillä, kuinka Lietteistö istui hienon hotellin aulan ylellisen muhkealla sohvalla nauramassa yhdessä jonkun kainalossaan kiehnäävän tumman kaunottaren kanssa, silmäillen samalla hajamielisesti lehteä, kun hänen silmänsä yhtäkkiä osui uutiseen ja kuinka hän oli samassa sysännyt kaunottaren pois viereltään ja lähtenyt siltä istumalta pakkaamaan matkalaukkuaan.
Kaarlo sanoi: ”Minä sen kirjeen lähetin juuri ennen kuin matkustin. Se oli typerä humalainen päähänpisto. En kestänyt, kuinka pienensit koko ajan kuukausirahaani. Voitko ikinä antaa minulle anteeksi? Katso, mitä minulla on täällä.”
Se oli sormus, jonka Kaarlo pujotti rouvan Noelstadtin vasempaan nimettömään. Ainakin näytti siltä, että sormuksessa oli jokin kallis, vihreä jalokivi, joka välähti valossa. Smaragdi.
Kaarlo Lietteistö oli nyt polvillaan, kosketti molemmilla käsillään rouva Noelstadtin käsivartta ja katsoi tätä ylöspäin anovilla koiranpennun silmillä.
”Elsa, tuletko vaimokseni?”
Rouva Noelstadtin silmät kostuivat ja hän kuiskasi: ”Rakas…”
Kaarlo oli noussut taas seisomaan. Rouva Noelstadt kiersi käsivartensa tämän ympärille ja hautasi päänsä tämän olkapäätä vasten. Kaarlo vastasi syleilyyn ja suuteli hellästi rouvaa otsalle. Samalla hän katsoi vaivihkaa minuun ja iski viekkaasti silmää.
Kaiken se kestää, kaiken se kärsii. Minun oli aika poistua kartanosta. Juttu oli selvitetty eikä minua enää tarvittu. En enää puhunut rouva Noelstadtin tai Kaarlo Lietteistön kanssa. Heillä oli nyt muuta tekemistä.
Lily saattoi minut autolle, toivotti minulle hyvää joulua ja vilkutti hyvästiksi, kun painoin kytkintä ja suuntasin pitkin huonosti aurattua soratietä kohti valurautaporttia. Lily pyyhki silmäkulmaansa nenäliinalla. Viimeisenä kuvanani kartanosta näin, että kissa oli seurannut Lilyä pihamaalle ja katseli minua tämän jalkojen juuressa.
Kotimatka sujui kommelluksitta. Ilma oli kylmenemässä. Taivas alkoi kirkastua. Kaupunki oli hiljentynyt, kun lopulta sain pysäköityä autoni lumiseen kadunreunaan. Oli jouluaattoilta. Olin uupunut reissusta, olin uupunut koko tapauksen selvittämisestä, olin uupunut kaikesta.
Kaupunki oli hiljentynyt, mutta ei se koskaan ollut kokonaan unessa. ”Onks tietoo?” jostain pimeydestä kuiskaava möreä ääni kysyi minulta melkein heti, kun olin päässyt ulos autosta. Pudistin päätäni. Mitäpä minä sellaisista tietäisin.
Kadulla minua tuli vastaan tuttu hahmo, joka heilautti kättään minulle jostain pimeän keskeltä, jonne lumi loi hieman hämyisää valoa. Hahmolla oli yllään työmiehen asu: nahkapusakka, pussihousut, kumiteräsaappaat ja päässä karvareuhka. Hän oli varmaankin tehnyt pitkää päivää ja kiiruhti nyt kotiin joulunviettoon. Näin, että se oli Vilho, komppaniamme miehiä Kannakselta:
”Terve mieheen, Arvo.”
”Terve, terve.”
”Kuulitko jo uutisen? Se on Eikkakin sitten lähtenyt. Makasi sinisenä kylpyhuoneensa lattialla. Injektioruisku törrötti yhä käsivarresta. En olisi ikäpäivänä uskonut siitä kaverista.”
Toivotimme toisillemme hyvät joulut ja erosimme. Olin liian väsynyt tunteakseni mitään. Oli myöhä ja monet jo nukkuivat lämpimässä perheidensä luona syötyään jouluaterian ja avattuaan lahjat, jotka joka vuosi olivat sitä runsaampia, mitä kauemmas sääntelyn ajoista alettiin päästä. Vain yksinäiset ja pullon etsijät vaelsivat vielä näitä jäisiä katuja.
Olin näemmä suosittu sinä aattoiltana. Ennen kuin pääsin sisään, vastaan tuli Morgenstjernan juoksupoika. Hän kantoi lahjapakkausta, jonka ojensi minulle. Paketti ei tikittänyt, vaan sen sisällä oli jotain hölskyvää.
”Herra Mork… Morkken… äh… no, kyllähän te tierätte, lähetti tuomahan tämän teille, herra etsivä. Hän käski toivottaa oikeen hyvää joulua ja sanomahan, että ei kanneta kaunaa.”
Poika hymyili. Otin pakkauksen ja kiitin poikaa, joka oli jo tiessään. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.
Avasin paketin kivuttuani ylös toimistoon. Siellä oli kolmen vartin viskipullo, oikein hyvää merkkiä. Mukana seurasi kortti. Siinä luki:
”Loisti joulun tähti,
enkelkuoroon moni lähti,
tykkimies jo silmäns’ sulki,
uteliaan kissan tietä kulki.
– M.”
Laskin kortin pöydälle. Niinpä tietysti. Tämä oli loppujen lopuksi pieni kaupunki, jossa sana kulki nopeasti. Eikan pikku liiketoimia ei katsottu hyvällä. Morgenstjerna pyrki monopoliin. Siispä Eikka sai lähteä laulamaan enkelikuoroon. Morgenstjerna oli kätyriensä suosiollisella myötävaikutuksella järjestänyt asian niin, että Eikan tykki oli ampunut viimeisen kunnialaukauksensa. Poliisi ei tutkisi asiaa: yksi kuollut narkomaani lisää, mitä sitten?
Entä Alfredin tapaus? Asia valkeni minulle siinä myöhemmin viskiä siemaillessani. Näin sen oli pakko olla. Alfred oli puuhaillut jotain vajassa, kun hän oli huomannut kissan tarkkailevan hänen touhujaan siellä.
Valtavasti kiroillen hän oli yrittänyt heittää kissaa jollain esineellä. Siinä rytäkässä hän oli joko osunut vahingossa vajassa säilytettyjen kaasupullojen riviin tai kissa oli säikähdyksissään kaatanut ne.
Mitä olikin tapahtunut, räjähdys oli seurannut. Olin lukenut vastaavanlaisista onnettomuuksista sen verran, että tiesin tämän olevan mahdollista. Periaatteessa ei tarvittu kuin pieni tärähdys tai kipinä.
Kissa oli jollain ilveellä päässyt singahtamaan pakoon yhdeksän henkensä turvin. Alfred, joka ei ollut yhtä onnekas, oli menettänyt ainoansa. En voinut todistaa teoriaani todeksi eikä minun kannattaisi soittaa asiasta rouva Noelstadtille. En tiennyt, miten se olisi auttanut Lilyäkään. Minusta se vain tuntui ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta.
Todennäköisesti kissa olisi saanut ankaran rangaistuksen rouva Noelstadtilta: se olisi lähetetty nukkumaan ilman sen iltaista sisäfile- ja kerma-ateriaansa. Lisäksi sille olisi heristetty vihaisesti sormea ja nuhdeltu: ”Tuhma kissa. Hyi. Hyi. Hyi.”
Ennen kuin olin ehtinyt juoda jouluillalliseni loppuun, sain vielä yhden vieraan. Kuulin, kun avain kiertyi toimiston lukossa. Minusta alkoi jo siinä vaiheessa olla suloisen yhdentekevää, halusiko joku murtautua tänne jouluyönä. Olkoon vaikka kokonainen legioona Morgenstjernan gangstereita, presidentti Kekkonen tai joulupukki, minua ei liikuttanut.
Olin kuitenkin hieman ihmeissäni nähdessäni vieraan. Tai ei se vieras ollut, sillä hän oli tullut sisään omilla työavaimilla. Hänellä oli yllään kalanruotokuvioinen vaalean ruskeanharmaa talvitakki, jossa oli tummasävyinen lammasturkkikaulus. Päässään hänellä oli toispuoleinen harmaa lierihattu, joka oli villatweediä.
Päähineen alla kihartuivat punaruskeat hiukset. Hämärässä toimistossa niihin heijastui ikkunasta alhaalta kadulta tulevaa valoa niin, että ne näyttivät hehkuvan. Leveä suu ja punatut huulet, jotka olin tottunut näkemään aina hieman mutrullaan.
Hansikoiduissa käsissään hän piteli matkalaukkua.
Vilman vihreissä silmissä oli kyyneleitä. Silmät katsoivat minua syyttävästi.
”Etkö sinä tajua, että minä rakastan sinua? Olen rakastanut koko tämän ajan, mutta en usko, että tämä mahdollisuus on milloinkaan edes juolahtanut mieleesi.”
”Sinä esität jotain ritari pelotonta ja nuhteetonta, joka suojelee avuttomia leskiä ja joka jakaa oikeutta, mutta todellisuudessa sinä olet sisältä tyhjä ja kylmä. Sinua ei kiinnosta muu kuin älylliset palapelisi ja pullosi. Sinä olet vain juoppolalli, jolla on keskinkertaista paremmat hoksottimet, ei muuta.”
”Otin palkkani rouva Noelstadtin lähettämästä rahasta. Olemme siis sujut. Hyvästi. Niin, ja hyvää joulua”, hän vielä ehätti lisäämään sarkastisesti. Vilma heitti avaimet pöydälle, otti laukkunsa ja sulki oven perässään. Korkokenkien kaiku rappukäytävässä vaimeni hiljalleen, kunnes tuli aivan äänetöntä.
Katselin toimistoni ikkunasta jouluyötä ja lumisen kaupungin yllä levittäytyviä tähtitarhoja. Liikenne oli vaiennut. Katujen meluisat juhlijat olivat tänä yönä kodeissaan tai kaukana maaseudun rauhassa. Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulankin putoavan. Jossain tuolla avaruudessa tuikkivien tähtien keskellä oli ikuinen joulu. Otin pullosta siivun toisensa jälkeen, kunnes suloinen, lämmin unohdus lopulta saavutti minut.
pHinnWeb 