Kirjoituskramppi

Kolehmaisen kirjalliset yritykset olivat tyssätä alkuunsa. Oli yksi epämääräinen idea, kuin välähdys tai tuokiokuva, ja sen hän halusi tehdä kirjaksi. Kokonaiseksi kirjaksi, romaaniksi, ei siis novelliksi, lastuksi tai yksittäiseksi anekdootiksi. Kolehmaisen pienen yksiön lattia täyttyi rypistetyistä A-nelosista, orvoista ja surullisista paperitolloista joille oli raapustettu muutamia rivejä tekstiä kunnes kirjoittaja oli survonut taas yhden yritelmän turhautuneena ja vihaisena palloksi nyrkkinsä sisään ja viskannut kaarena huoneen nurkkaan häpeämään.

Tekstinkäsittelyohjelma hänelläkin oli tietokoneessaan, mutta paperille käsin kirjoittamisessa oli jotain nostalgista ja romanttista, jotakin joka yhdisti hänet vuosisataiseen kirjailijaperinteeseen, hevosenlannan tuoksuisiin aikoihin jolloin ATK oli vielä pilke helmitaulun helmissä ja suuret sananiekat loivat kuolemattomat mestariteoksensa kynttilänvalossa sulkakynällä.

Sen yhden välähdyksen vangitseminen ja laajentaminen kokonaiseksi tarinaksi tuotti sen verran tuskaa ja vaivaa, että mieluummin sitä pakeni vaikka tietoverkon virtuaalisiin labyrintteihin tarkistamaan tuttavien päivityksiä ja kauhistelemaan, kenen niskaan loputtomana venyvä ja vanuva inhorealistinen poliittinen keskustelu taas oksensi ihmisvihakuonansa tänään, tai kuluttamaan aikaa suosikkisarjojen viimeisten tuotantokausien parissa. Mitä tahansa, millä paeta kirjoituspöydällä tuimana ja ankarana tuijottavaa tyhjää paperiarkkia.

Työtä saattoi vain lykätä ja keksiä kaikenlaisia tekosyitä. Oli kaikenlaista muka tärkeämpää, joka vaati kaiken ajan ja huomion. Jopa siivoaminen alkoi tuntua kiinnostavalta tekemiseltä. Mitä tahansa, kunhan ei tarvinnut tarttua kynään.

Vuodet olivat vierineet ja ikää alkoi tulla. Koko elämänsä Kolehmainen oli haaveillut, että eräänä päivänä hän vielä loi jotain kuolematonta, josta jälkipolvet hänet muistaisivat. Koska hän oli ollut kouluaikoina hyvä ainekirjoittamisessa ja ylioppilaskirjoituksissa vielä saanut äidinkielestä laudaturin, Kolehmainen päätti että yhtenä päivänä hän kirjoittaisi työkseen, hänestä tulisi kirjailija. Elämä vain tuntui asettavan kaikenlaisia kapuloita rattaisiin.

Aina oli jotain, joka esti häntä kirjoittamasta, oli kyse sitten opiskelusta (oli järkevämpää lukea johonkin käytännön ammattiin, jolla tienata leipänä, olivat vanhemmat aina toitottaneet) tai työstä (sarja lyhyitä työsuhteita, jotka veivät aina kaiken energian, niin että vapaahetkinä ei enää jaksanut keskittyä mihinkään kahta aivosolua vaativampaan henkiseen toimintaan) tai ihmissuhteista (naisystäviä, joita täytyi yökaudet terapoida puhelimessa) tai muusta vapaa-ajan vietosta (baaritiskeillä ns. sosiaalisessa kanssakäymisessä kahden vuosikymmenen ajan kulutetut viikonloppuillat ja ns. elämän opiskelu, että kirjoittajana olisi sitten kokemustaustaa, josta ammentaa). Ja niin edelleen.

Kun puolen vuosisadan rajapyykki alkoi häämöttää Kolehmaisen elämässä, hän päätti että hitto soikoon, nyt alkaisi olla käsillä viimeiset ajat saada aikaiseksi jotakin elämässä. Se suuri romaani olisi hänen muistomerkkinsä ja valloitettu vuorensa. Vaan milloin hän oli kirjoittanut viimeksi jotakin muuta kuin työpaikan raportteja? Monia, monia vuosia sitten. Kirjojakaan ei enää oikein saanut luetuksi. Ja jos halusi kirjoittaa, piti lukea. Keskittymiskyky tuntui olevan tipotiessään.

Kaikesta huolimatta hän päätti yrittää. Vaivalloisesti hän sai paperille muutaman lauseen, joita hän inhosi saman tien. Teksti oli kulmikasta, sanojen peräkkäin laittaminen jollakin tavoin kömpelöä, tyyli ja jopa kieliopin osaaminen tuntuivat olevan täysin hukassa. Sanat olivat kuin raskaita kivenmurikoita, joita hän vain vaivoin sai kieritettyä niille kuuluviin kohtiin. Lauseet olivat työläs rakennussarja, joista ei tullutkaan komeaa suihkuhävittäjää; ainoastaan muotopuoli muoviromukasa, jonka liitoksista vielä pursusi rumasti kuivuneita ja sormenjälkien töhrimiä lennokkiliimajäänteitä.

Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Kolehmainen sai lopulta valmiiksi yhden kokonaisen luvun romaaniin. Asia oli vaatinut lukemattomia luonnoksia, muutenkin jo paljauttaan paistavalta päälaelta tuskaisesti harottuja hiustukkoja, kahvipannullisten voimalla valvottuja öitä ja lähikorttelin kirjakauppaa loputtomasti ilahduttavaa määrää paperitolloja, jotka kohosivat Kolehmaisen yksiön nurkassa kokonaiseksi vuoreksi.

Siihen se sitten näytti tyssäävänkin. Yksi kokonainen luku tekstiä, joka oli varmaan ”ihan okei”, mutta ei sen enempää. Ei aavistustakaan, miten hän romaaniaan jatkaisi. Pöydällä oli uusi koskematon riisi paperia. Se tuijotti häntä kuin kumollaan oleva hautakivi. Siinä kaikki, ja tämä oli loppu. Enää hän ei saisi itsestään puristetuksi sanaakaan. Hänen elämänsä olisi lopussa. Hän katoaisi olemattomuuteen, hajoaisi tuhkaksi. Hänet haudattaisiin ja unohdettaisiin.

Kolehmainen avasi ikkunan ja alkoi kylvää tuuleen paperiarkkeja. Ne muodostivat hetken aikaa armadan, joka levisi tuulessa kaikkiin ilmansuuntiin, kunnes painovoima huolehtisi niistä. Hittoon koko kirjailijanura. Seuraavana yönä hän näki unta, jossa kokonainen paperiveneiden laivasto pakeni hänen kotirannastaan.