Se kesä ei koskaan alkanut, Anna mietti surkeana heinäkuun viimeisenä päivänä. Mitä hyötyä oli odottaa yksitoista kuukautta kesälomaa, kun joka päivä satoi, ei päässyt rannalle eikä edes ollut älynnyt varata ajoissa etelänmatkaa? Itketti.
Anna vihasi aikaisia aamuherätyksiä. Lomalle lähtiessään hän oli ollut kuolemanväsynyt ja jatkuvasti ärtyisä. Nyt oli ainakin saanut nukkua. Hän oli valvonut kaikki yöt, lukenut, selannut nettiä, ja mennyt nukkumaan vasta, kun aamun liikenne hurisi vilkkaana hänen ikkunansa alla.
Hän heräsi vasta viiden aikoihin iltapäivällä, söi aamiaista päivällisaikaan ja selasi sanomalehteä. Poliitikot kilpailivat siitä, kuka päästäisi suustaan suurimman typeryyden. Toiset kauhistelivat, toiset hurrasivat. Ihmiset olivat kuin raivostunut apinalauma, jotka tappelivat banaaneista. Annalle oli opetettu kotona, että yhteiskunnallisia asioita pitäisi seurata, ottaa kantaa, vaikuttaa. Hyvin kasvatettuna tyttönä hänelle oli painotettu, että muut pitäisi ottaa aina huomioon, toisia ei saisi kiusata, sanoissaan pitäisi olla tarkka ja harkitseva. Annalle oli kauhistus, etteivät kaikki noudattaneetkaan näitä pelisääntöjä.
Vieraantuminen ja ulkopuolisuuden tunne olivat väistämätön seuraus. Häntä oli aina vähätelty, laitettu kuriin holhoavilla asenteilla. Osallistuminen alkoi päivä päivältä tuntua yhä järjettömämmältä ajatukselta. Eläminen päiväunissa oli mieluinen pakopaikka, mutta lopulta eskapismi ei johtaisi yhtään mihinkään.
Sade ropisi ikkunaan, taukosi vasta illansuussa. Oli aika lähteä ulos. Anna rakasti pehmeää yöilmaa sateen jälkeen. Kostea vehreys sieraimissa oli helpompaa hengittää. Parhaat yöt olivat niitä, jolloin ketään ei tullut vastaan ja maailma oli yksin hänen.
Hän yritti jälleen turhaan tiirailla, näkyisikö Näsilinnan pimeissä ikkunoissa aaveita. Oli miten oli, kaiken kaikkiaan kuolleet pelottivat häntä vähemmän kuin elävät. Kukaan ei ollut koskaan häirinnyt häntä näillä öisillä vaelluksilla, lukuun ottamatta teinipoikien satunnaista huutelua. Hän oli mielessään käynyt läpi monta kertaa, mitä tekisi jos joku kävisi kimppuun. Tänä yönä ei onneksi tarvitsisi huolehtia moisesta. Oli hiirenhiljaista, bailaajat pitivät välipäivää.
Näsinpuiston vehreydessä tuntui kuin olisi astunut ajassa sata vuotta taaksepäin. Hän odotti aina, että jossain poluilla olisi tullut vastaan hienosti pukeutuneita mamselleja, aatelisneitoja tai tsaarin armeijan univormuihin sonnustautuneita upseereja. Herrasmiehet nostaisivat hänelle olkihattuaan tervehdykseksi.
Pian vehreys jäi kuitenkin taakse ja soratiellä tulivat vastaan työmaaparakit ja graffitien peittämät vaneriaidat. Särkänniemen valot vilkuttivat hänelle Kekkosentien sillalla, Näsijärvi levisi alapuolella loputtomana ja ikuisena. Monta kertaa hänen mielessään oli käynyt ajatus hyppäämisestä alas mustaan veteen, jolloin hänen oli äkkiä kiihdytettävä askeleitaan päästäkseen pois sillalta ennen kuin ajatus kävi liian houkuttelevaksi.
Aspinniemen kohdalla hän näki kohoavan likaisen kumpareen täyttömaata, jota oli kipattu rantaan. Muutaman vuoden päästä hänen kävelyreittinsä rantamaisemaa peittäisivät tornitalot; tehdyt niille, joilla olisi tarpeeksi maksaa järvinäköalasta. Onnea vain, Anna ajatteli happamasti, rahakkaiden asukkaiden haalimiselle näinä aikoina.
Hän huomasi ilokseen, että ainakin Rauhaniemen silta oli nyt palautettu. Se oli ollut kadoksissa jonkin aikaa, kun puoli kaupunkia oli revitty auki Rantaväylän rakennustien alta. Vielä piti kulkea tien ylittävästä väliaikaisesta jalankulkutunnelista. Se oli tehty vanerista ja tuntui jotenkin huteralta, kun askeleet kumisivat ohuella lattialla, joka heilui ja huojui pelottavasti kävellessä.
Hän kuvitteli, kuinka lattia olisi yhtäkkiä pettänyt hänen jalkojensa alla ja hän olisi syöksynyt metrikaupalla alas kovalle asfaltille liikenteen sekaan. Ellei hän olisi kuollut pudotuksessa, ainakin joku tonnien painoinen rekka olisi tehnyt hänestä viimeistään selvää murskatessaan hänen hennon tomumajansa. Pelastushenkilökunta saisi kokoilla häntä ruumissäkkiin, ja joku saisi tapauksen vuoksi juosta viikkokausia traumaterapiassa jouduttuaan todistamaan hänen verisiä, ruhjoutuneita jäännöksiään.
Varmasti vielä rekan raskas rengas olisi ajanut hänen kallonsa ylitse, joka olisi räsähtänyt auki kuin kananmuna ja aivot olisivat purskahtaneet verisenä mössönä asfaltille kuin Kallen mätitahnatuubista ulos puserrettuna. Helpotuksekseen hän selvisi hengissä ulos tunnelista.
Armonkallion kautta vielä kotiin ja se lenkki oli siinä. Koko reissulla oli tullut vastaan vain lehdenjakaja polkupyörineen, ja siitä Anna oli kiitollinen.
Tuntui siltä kuin hän olisi lähtenyt lomalle vasta eilen, Anna ajatteli istuessaan ensimmäisenä työmaanantaina puolityhjässä aamubussissa. Sateet olivat toistaiseksi ohi ja lämmintä oli luvassa.
pHinnWeb 