Avainsana-arkisto: läheisriippuvuus

Särkynyt

Mielessäni palaan aina tähän hetkeen. Ovikello soi. Menen avaamaan. Siellä seisoo kaksi vakavailmeistä poliisia sinisissä haalareissaan, mies ja nainen. ”Eero Seppä?” poliisimies kysyy. ”Minä olen”, vastaan. ”Meillä on teille ikäviä uutisia”, poliisimies sanoo. Tiedän jo, mistä on kyse.

On ihmisiä, jotka menestyvät elämässä ja joilla kaikki vaikuttaa olevan päällisin puolin hyvin, mutta jotka silti ovat vain kahden askeleen päässä hulluudesta. Älkää minulta kysykö, miksi. Näin se vain on.

Kun sanojen ja tekojen välillä on ristiriita, pitkälle lukeneetkin voivat paljastua täysiksi mielipuoliksi. Menestyvät miehet saattavat töiden jälkeen mennä kotiin ja tappaa koko perheensä, sitten itsensä. Sen jälkeen ihmetellään, miksi näin kävi, mutta hulluuden siemen oli ollut jo kauan olemassa.

Hän oli hukkuva mies. Minun piti tehdä valinta, antaisinko hänen vetää itseni hänen mukanaan syvyyksiin vai pyristelisinkö itseni irti hänen otteestaan. Asiassa oli vain pieni mutta: hän oli minun isäni. Jos leikkaisin itseni irti, leikkaisin myös samalla jotain pois itsestäni.

”Me yritettiin sun äitis kanssa antaa sulle ja sun siskolles hyvä koti, mutta ei aina käy niin kuin haaveillaan.”

”Annoittehan te hyvän kodin”, sanoin. Ainakin päällisin puolin, mietin. Ehkä pinnan alla kaikki ei sitten ollut niin hyvin, mutta oli kestänyt vuosia ennen kuin kaikki se kätketty pimeys oli alkanut hiipiä esiin.

Isälläni Ilmarilla oli harvinainen itsetutkiskelun hetki. En halunnut pilata sitä omilla vastaväitteilläni. Päätin pysyä hiljaa.

”Sun äitis vaati aina niin paljon. Firman olis pitäny heti paikalla alkaa tuottaa voittoa,  käytännössä katsoen toimia meidän omana setelipainona. Aina vaan hienompia vaatteita, isompi asunto, rantalomia… Ei se tajunnu, että homma ei menny niin. Kai mä olin lopulta pettymys hänelle, minkä takia se mut sitten jättikin.”

Ajattelin, että asia oli kyllä hieman monimutkaisempi. Isän liikelounaat olivat alkaneet venyä yhä pidemmiksi samaan aikaan, kun yleiset suhdanteet olivat alkaneet painaa käyrää alaspäin. Lama oli seurannut miltei välittömästi vanhempieni avioeron jälkeen. Isän kirjanpitofirma oli mennyt konkurssiin. Sitä ennen hän oli saattanut kehuskella olevansa yksi parhaita alallaan. Koko hänen identiteettinsä oli rakentunut työn varaan. Sitten – ei mitään. ”Ja se siitä sitten” voisi olla koko tapahtumaketjun kiteytys pähkinänkuoressa.

Jos olisin fatalisti, sanoisin että sen kaiken täytyi tapahtua. Kuin olisi ollut jokin sisäänrakennettu itsetuhomekanismi, joka virittyi hitaasti, mutta alkoi vähitellen tikittää kohti vääjäämätöntä.

Olin elänyt kuin pumpulissa. Sitten kaikki oli romahtanut. On jonkinlainen luonnonlaki, että vastoinkäymiset eivät koskaan tule yksin, jolloin niitä voisi edes kuvitella jotenkin hallitsevansa, vaan kaikki kaatuu päälle yhdellä kertaa. Romahdus ei ollut mikään siisti ja hallittavissa oleva, vaan kaikki oli tosiaan mennyt kerralla. Romahdukseen asti vanhempani olivat käyttäytyneet ylisuojelevasti minua ja sisartani kohtaan, joten minulla ei ollut mitään edellytyksiä kohdata tällaisia asioita. Elämä oli siihen asti sujunut kuin unessa. Herätys oli ollut äkkinäinen ja ruma.

Olin siinä iässä, että minun piti aloitella omaa elämääni, ryhtyä pärjäämään omillani. Ainakin periaatteessa. Asuin vielä isän luona. Eron yhteydessä siskoni oli muuttanut asumaan yhdessä äidin kanssa.

Elämääni oli nyt kutsumatta astunut kokonainen tragikoominen galleria mitä epätoivoisimpia hahmoja. Enimmäkseen ne olivat isän baarituttavuuksia tai tämän epämääräisiä naisystäviä, joita isä oli alkanut tapailla eron jälkeen.

Sekalainen seurakunta koostui entisistä ammattimiehistä joita viina oli alkanut viedä, yliopistoihmisistä jotka tehtyään aikansa empiiristä tutkimusta soittoruokaloissa olivat erikoistuneet puistokemiaan, sihteereistä jotka vapaalle päästyään asuivat baareissa, kaupunginorkesterin muusikoista jotka olivat alkaneet roudata pulloja mukanaan viulukoteloissaan, ja niin edelleen.

Lama oli lyönyt heidän elämäänsä kiilaa. Toisella puolella oli aikaisempi kunniallinen, porvarillinen maailma, vastakkaisella taas baarien ja Alkon ovet. Kannettiin kiliseviä keskikaljapusseja. Ahkerimmin ulkoilutettu lemmikki oli olutmäyräkoira. Rakennemuutos rankaisi. Jokin näiden ihmisten elämässä oli perustavalla tavalla särkynyt, kun ajat olivat muuttuneet huonommiksi ja yritykset työntäneet kilvan väkeä kilometritehtaalle. Ihminen, joka oli rakentanut elämänsä ja identiteettinsä kokonaan työelämän ja ammattinsa varaan, oli siinä leikissä heikoilla.

Surullisimpia olivat naisalkoholistit, joita katsottiin kaikkein karsaimmin. He saattoivat käydä tunnollisesti töissä ja pitää vuodesta toiseen yllä kunniallista julkisivua, helliä riippuvuuttaan kuin huolella kätkettyä salarakasta.

Yksi isän ystävättäristä, Virve, oli tyylikkäästi pukeutuva, aina huoliteltu noin viisikymppinen nainen ja armoton juoppo, joka oli juonut sisäelimensä hajalle.
Tavatessani Virven ensimmäistä kertaa isän luona nainen oli tapittanut minua lemmekkäästi likinäköisillä silmillään, tarrannut minuun kiinni ja kallistanut päätään huuliaan törröttäen kuin suutelemista varten. Olin silloin vielä hoikka parikymppinen ja Virven ikäisen naisen mielestä varmaankin komea nuorimies, varsinkin isän keski-ikäisten rapajuoppojen seurueeseen verrattuna. Tunsin itseni noloksi ja tein parhaani päästäkseni äkkiä pois koko tilanteesta. Isä oli onneksi jo aivan muissa maailmoissa, että olisi päässyt todistamaan tapahtunutta.

Varsin pian tämän jälkeen Virve oli miesystävänsä luona oksentanut verta ja kuollut sairaalassa. Viimeinen muistikuva Virvestä minulla on, kun tämä istui tupakoimassa oudon hiljaisena isän parvekkeella omiaan miettien. Jonkinlainen alakulon, surun ja lopullisen luovuttamisen ilmapiiri tuntui leijuvan tämän ympärillä.

Lukemattomia kertoja olin saanut taluttaa isän pois baarista, laittaa taksiin ja maksaa matkan etukäteen kuskille. Kertaakaan en ollut saanut isältä tästä kiitosta jälkikäteen, saati että hän olisi maksanut taksirahat minulle takaisin.

Alkoholistin lähipiiri teki parhaansa osallistuakseen salailuun ja julkisivun ylläpitämiseen. Kuin olisi tehty kollektiivinen päätös ummistaa silmät ja kieltää tosiasiat. Häpeä ympäröi meitä kaikkia. Oltiin kuin sokeita ja kuuroja. Kaikki epämiellyttävä tapahtui jonkinlaisessa kuolleessa kulmassa, josta katseet oli käännetty pois. Kerta toisensa jälkeen minua hämmästytti lähimmäisten ilmiömäinen taito teeskennellä kaikki nämä kiusalliset asiat olemattomiin.

Pahinta oli, että minäkin olisin mieluusti liittynyt tähän autuaasti itsensä tietämättömiksi tehneiden joukkoon. Ikävä kyllä vain niin kauan kuin minulla ei ollut rahallisia mahdollisuuksia tai edes omaa rohkeutta päästä pois tästä kaupungista, en päässyt karkuun isän juomista ja sen väistämättömiä seurauksia. Silkka pelkuruuteni teki minut voimattomaksi kamppailemaan vastaan tai tekemään minkäänlaisia ratkaisevia siirtoja asiassa.

Vallitsi voimakas omillaan pärjäämisen kulttuuri. Kaikki juhlapuheet ”yhteisöllisyydestä” kumisivat tyhjyyttään. Selvin päin ei valitettu, purtiin hammasta. Pullo oli paras terapeutti, yksin ryyppääminen suosituin terapiasessio.

Alkoholi oli epämukavien sosiaalisten tilanteiden voiteluaine, sosiaalisen kömpelyyden takuuvarma poistaja, nujerrettujen ja raskautettujen pettämätön yleislääke.

Mitä enemmän viinaa kallossa, sitä irvokkaampaa pelehtiminen. Selvin päin oltiin kuin tyhjä säkki. Mitä näille ihmisille oli oikein tapahtunut? Alkoholismi on sairaus, joka sairastuttaa kaikki ympärillä olevatkin, ei jätä oljenkorteakaan pystyyn. Minä olin omaishoitaja, pullokuriiri, psykiatri, sielunhoitaja, henkivartija, rippi-isä, sylkykuppi.

Ei isä hölmö ollut, pikemminkin jopa liian älykäs. Älykkyyden mukana tuli jonkinlainen hermoherkkyys. Aivot, jotka tutkivat, pohtivat, mittasivat ja vertasivat asioita loppumattomana prosessina, ylikuumenivat ja menivät oikosulkuun. Alkoholi kuori hänestä esiin jonkin infantiilin version, sai hänet vajoamaan levottoman lapsen tasolle. Ehkä se oli käänteistä evoluutiota.

Isäntä joi pellejuomaa. Hän tanssi kalsareisillaan rock’n’rollia, joka jymisi liian lujaa halvasta CD-soittimesta. Hän oli kuin sähköjänis, Duracell-pupu  jossa vaikutti olevan loputtomasti virtaa temppuiluun ja pelehtimiseen. Isä oli urheillut nuoruudessaan. Keski-ikäiseksi mieheksi hämmästyttävällä notkeudella hän käveli käsillään ja teki kärrynpyöriä. Suoritus olisi ollut hieno, ellei tilanne olisi ollut niin nolo. Hän olisi varmaan kiivennyt kattokruunuun, jos asunnossa olisi ollut sellainen. Hän keskeytti muiden keskustelut ja lausui mielipiteensä, vaikka sitä ei olisi kysytty. Hän oli mainio seuramies, notkea kuin akrobaatti ja sukkela kuin lavakoomikko, huomion eittämätön keskipiste. Ainakin omasta mielestään.

Myötähäpeän tunne oli voimakas. Olisin vain halunnut juosta karkuun koko tilannetta, mutta minne olisin mennyt keskellä yötä omasta kodistani? Vasta kun onnistuin saamaan ensimmäisen oman vuokrakämppäni, asiat helpottivat ellei ottanut huomioon, että känniset puhelinsoitot keskellä yötä, rahan vippauspyynnöt ja pullokuskina toimiminen krapulassa tärisevälle ja hikoilevalle isäukolle pitivät minut edelleenkin tässä kiinni epäterveellä tavalla.

”Ymmärrätsä, kaikki nää yritykset ilmentää sisäistä maailmaa on turhia, turhauttavia. Ihmisten elämä pyörii oman navan ympärillä tai ne ymmärtää vaan sitä, mikä on konkreettista: autoja, kiinteistöjä, osakkeita, purjeveneitä, rahaa, lihaa, paskaa. Ei sitä, mikä on henkistä tai vähänkin enemmän abstraktia tai esteettistä. Se, mitä mä näen tai koen tai ajattelen, siitä mä pystyn ilmasemaan muille ehkä vaan korkeintaan kymmenen prosenttia. Mä voin yrittää, mutta kaikki yritykset on surkeasti tuomittu epäonnistumaan, koska mun oma tapa käyttää kieltä ja ilmaista itteäni on rajallisia, ja toisekseen, ihmiset ei vaan tajuu. Tai halua tajuta. Mä olisin voinut olla taiteilija tai runoilija, en kirjanpitäjä. Jumalauta, mä olisin voinut olla profeetta! Mutta tässä mä vaan istun tuijottamassa kuohua mun oluttuopissa.”

”Mushta shä oot tossha väärässhä, Ile, koshka…”

Ja niin edelleen. Loputtomia henkeviä, rikkiviisaita baarikeskusteluja, lakkaamattomia yrityksiä keksiä pyörä uudelleen. Kierrettiin kehää, joka ei koskaan päättynyt.

Isä olisi halunnut minutkin seuralaisekseen kapakoihin. Esittelemään minua kuin näyttelyesinettä. ”Hei, kattokaa, tässä on mun esikoiseni. Fiksu kaveri. Tulee isäänsä.” Isän känniset naistuttavat olisivat nipistelleet minua poskesta: ”Onpa sulla komee poika, blaa blaa”. Ja sitten yleistä örinää ja möykkää. Johonkin minun piti vetää raja, joten kieltäydyin. Isä tietysti otti nokkiinsa ja murjotti aikansa, sitten unohti.

Minä pelkäsin, että minussakin olisi juoppousgeeni. Että olisin alkanut pitää juomisesta liikaa. Olinhan minäkin kaverien kanssa ravintolailtoja viettänyt ja ehtinyt kokea muutaman väkivaltaisen krapulan, mutta vähitellen alkoi tuntua ettei sellainen ollut minua varten. Isän esimerkki oli tietysti omiaan vieroittamaan alkoholista.

Muistan kerran, kun olin kävelemässä isän kanssa. Yhtäkkiä isä kumartui kadunkulmassa ja oksensi aimo ryöpyn. Näytti, että se oli pelkkää sappinestettä. Sitten hän vain hän jatkoi matkaa muina miehinä kuin mitään ei olisi tapahtunut, minä ihmeissäni perässä seuraten.

Isä saattoi saada äkillisiä kiukunpuuskia ja esittää käsittämättömiä syytöksiä jopa kaikkein lähimpiään kohtaan, joita olisi tällöin voinut luulla tämän pahimmiksi vihollisiksi. Rikoksemme ja syntimme olivat moninaiset, hän meidän arvaamaton tuomarimme.

Näennäinen itsevarmuus, jonka hän imi pullosta vaikutti loputtomalta niin kauan kuin nousuhumalaa kesti. Laskuhumalassa tulivat katkerat kyyneleet. Selvin päin hän oli hiljainen ja vaisu. Hän oli kuin haurasta paperia. Hänet olisi voinut helposti puhaltaa kumoon tai lyödä sirpaleiksi pelkällä sormen näpäytyksellä. Häntä oli tuskallista katsella, sillä hän oli kuin jonkinlainen zombi, elävä kuollut.

Vasta kun hän sai viinaa, oli kuin kuivuuteen nuupahtaneen kukan terälehdet olisivat saaneet raikasta vettä. Hän tuntui heräävän uudestaan eloon, väri nousi poskille, itsevarmuus palasi. Pian hän puhui jo liian kovalla äänellä, tunki toisen iholle, ei jättänyt rauhaan. Pelleshow oli jälleen vauhdissa. Sukkeluudet seurasivat toisiaan nopeana sarjana. Mielialat vaihtuivat hetkessä sydämellisestä aggressiiviseen. Isän kuuntelijasta, joka oli vain hetkeä aikaisemmin ollut ”hyvä jätkä” tuli saman tien ”saatanan kusipää”.

Isän yritykset salailla juomistaan minulta ja muilta lähimmäisiltä saivat välillä surkuhupaisia ja lapsellisiakin piirteitä. Kylässä ollessaan hän otti vaivihkaa nopeita huikkia olkalaukussa olleesta pullosta pälyiltyään sitä ennen hätäisesti ympärilleen, ettei kukaan vain huomaa.

Kun vierailin puolestani isällä sisareni kanssa, hänellä oli tapana yskäistä samalla, kun sihautti viereisessä huoneessa oluttölkin auki. Kuin yskäisy muka olisi peittänyt sihahduksen äänen alleen.

Kerran kesähelteellä auringon porottaessa taivaalta isä meni parvekkeelle salaa juomaan. Pahaksi onneksi vain satuin näkemään sisältä ikkunan alasvedetystä kaihtimesta isän varjokuvan, kun tämä kallisti pulloa huulilleen. Varsinaista varjoteatteria.

Olimme joskus isän kanssa kotimaan matkalla onnistuneet saamaan muuten täyteen buukatusta hotellista yhteisen huoneen. Muu selonteko illan aikaisemmista tapahtuneista jääköön sikseen. Riittänee, kun kerron vain, että onnistuimme täpärästi välttämään rikosoikeudelliseen vastuuseen joutumisen siltä illalta.

Sängyt oli vedetty vierekkäin eikä niitä saanut erilleen. Nukkuminen oli epämiellyttävää, kun isä unissaan tunki jatkuvasti minun puolelleni. Kädet haparoivat levottomasti ympäriinsä ties missä juopon painajaishoureessa. Sain lopulta tarpeekseni, joten pomppasin ylös sängystä ja päätin viettää loppuyön huoneen kapealla sohvalla, jossa varsinaisesta nukkumisesta ei kylläkään tulisi paljon mitään. Siitä ennen kuitenkin kaadoin yöpöydällä olleesta Tapio-viinapullosta suurimman osan vessanpönttöön. Aamulla isä tuskin muistaisi, kuinka paljon oli tullut illalla otettua. Olisi vain tyytyväinen, kun saisi pullon pohjalta krapularyypyn verran.

Se oli ensimmäinen ja viimeinen yhteinen lomamatka, jonka isäukon kanssa tein aikuisiällä. Tällainen isä-poika -laatuaika saisi minun osaltani olla siinä.

Sain tottua puhelinsoittoihin keskellä yötä ja tuntikausia kestävään humalaisen jaarituksen kuuntelemiseen. Yhtenä hetkenä isä oli maailman lahjakkain ja älykkäin tietäjä ja taitaja, jonka rinnalla muut eivät osanneet eivätkä tajunneet mitään. Seuraavana hän oli jo kaikkein pienin ja säälittävin olento, joka piipitti omaa surkeuttaan. Pahinta oli todistaa tämän alkavan juoppohulluuden oireita. Asunnossa ”vilahteli”, ihmisille saattoi äkkiä vaihtua demonin kasvot, hän itse ei enää uskaltanut nukkua jättämättä valoja päälle.

Oli kuin olisi katsellut moottoritiellä tuhatta ja sataa kiihdyttävää autoa, jonka jarrut eivät enää toimineet, ja samalla tiennyt että moottoritien päässä olisi kiviseinä.

Olin toistuvasti vipannut vähistäni isälle rahaa ja aina hän oli tunnollisesti maksanut takaisin. Lopulta hän oli alkanut suhtautua asiaan yhä leväperäisemmin ja hiljaa mielessäni olin jo hyväksynyt sen tosiasian, etten koskaan saisi rahojani takaisin.

Hänen olemustaan alkoi ympäröidä jonkinlainen alituinen, spriitä muistuttava tuoksu. Eli vanhan viinan lemu, joka paljasti sivullisellekin missä mentiin.

Jotain hämmentävää oli siinä, miten eläimet tuntuivat luottavan isään silloinkin, kun ihmiset kavahtivat viinanhajuista juoppolallia. Kun hän oli heikoimmillaan ja surullisimmillaan, koirat painoivat kylkeään isää vasten ja heiluttivat häntäänsä, kissat pomppasivat hänen syliinsä ja käpertyivät siihen. Jopa yleensä ihmisarat rusakot tai vikkelästi pakoon kiitävät oravat uskaltautuivat hänen lähelleen puistossa. Kuin ne olisivat vaistonneet hänen surunsa ja tarjoutuneet lohduttajiksi. Tätä minä en koskaan tullut ymmärtämään.

Äiti oli uusissa naimisissa yhden Jarin kanssa. Jari oli ihan kunnon kaveri, äitiä kymmenen vuotta nuorempi, tappavan tasainen ja luotettava, eli isän täysi vastakohta. Parissa vuosikymmenessä Jari oli edennyt firmassa kohtuulliseen hyvään asemaan esimiestasolla ja toi kotiin paksun palkkapussin, joten äidilläkään ei olisi pitänyt olla mitään valittamista.

Yleensä koetin välttää isästä puhumista, kun kyläilin äidillä ja Jarilla. Tiesin, millaisia katkeria purkauksia siitä yleensä vain oli seurauksena. ”Isäsi sitä, isäsi tätä.”

Jari pysyi fiksuna miehenä hiljaa omassa nurkassaan ja näpräsi jotain samaan aikaan, kun äiti tilitti. Alkuaikoina olin yrittänyt puolustella isää, sitten lopulta luovuttanut. Pysyin Jarin tavoin enimmäkseen hiljaa, kun äiti märehti taas kerran niitä samoja vanhoja asioita.

Sisareni Emilia luultavasti otti vanhempiemme eron kaikkein raskaiten. Nyt hän kulki eräässä lahkolaisseurakunnassa ja kantoi ahkerasti erilaisia traktaatteja meidän muidenkin luettavaksi. Käännytysyritykset vain eivät oikein uponneet otolliseen maaperään.

Kerran Emilia oli saanut isänkin mukaansa erääseen seurakuntansa tilaisuuteen, kun isällä oli yksi katumuksen täyteisistä kuivista kausistaan. Isän into hengenelämään oli lopahtanut suunnilleen samalla, kun korkki oli kiertynyt taas auki.

Miksi minä huolehdin aina? Miksi aina odotin sydän kurkussa ja perhosia vatsassa jotain pahaa tapahtuvaksi? Miksi aina pelkäsin pahinta, odotin jotain vääjäämätöntä katastrofia? Miksi mielikuvitukseni maalaili kauhunäkymiä? Miksi en voinut vain rentoutua ja nauttia elämästä?

Ja mitä hyötyä minun oli olla huolissaan, koska toistaiseksi isä oli aina ponnahtanut pintaan kuin korkki, oli sitten vajonnut miten syvälle tahansa. Mikä sai kaiken huolehtimiseni tuntumaan jälkeenpäin turhalta ja naurettavaltakin.

Minun oma elämäni ei mennyt oikein mihinkään noina vuosina. Yritin opiskella, mutta en pystynyt keskittymään juuri mihinkään. Isän ja koko perheeni asiat painoivat ylläni liikaa. Samaan aikaan kaikki yritykseni naissuhteisiin olivat lähinnä repiviä, mitä ei helpottanut, että olin kypsymätön ja lapsellisen itsekeskeinen. Minusta kasvoi ajan myötä yksinäinen susi. Elämänkumppanin löytäminen oli ilmeisesti vain ylivoimainen asia minulle.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että ei minulla ollut koskaan kunnollista mallia mieheksi kasvamisessa. Ruuhkavuosinaan isä oli ollut aina töissä. Ei hänellä ollut aikaa sisarelleni tai minulle. Vaan kukapa olisi voinut isää syyttää, hän sentään oli tuonut leivän pöytään perheellemme, ja sitä rataa.

Jälleen tämä omillaan pärjäämisen ihanne, johon sisältyi myös alituinen kasvojen menettämisen pelko. Me emme olleet perhe tai yhteisö tai kansakunta, ainoastaan yksinäisten joukko, joista jokainen tavoitteli onneaan ja omaa kallisarvoista itsenäisyyttään – ja samalla tarrautui tahtomattaan muihin.

Minä halusin olla aikuinen ihminen, joka tekee aikuisen ihmisen asioita, elää ja tuntee kuin aikuinen. Sen sijaan minut oli tuomittu ikuiseksi keskenkasvuiseksi, jonka oli jaettava häpeä ja kannettava loputonta huolta.

Yliopistossa minua seurasi noidankehä, jossa motivaation puute johti huonoihin arvosanoihin, jota seurasi itsetunnon vähittäinen romahtaminen ja lopulta täydellinen luovuttaminen. Ei loppututkintoa – ei työpaikkaa.

Vuosien työttömyyden katkaisi välillä työvoimatoimiston armopaloina heittämät toinen toistaan nöyryyttävämmät työllistämistyöt. Itseäni minun olisi tietysti pitänyt vain tilanteestani syyttää. Ei minua kukaan muu ollut noidankehään työntänyt. Oliko järkeä edes yrittää mitään?

Tuntui, että isä suhtautui asiaan periaatteella ”Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen”. Aina hän oli täynnä neuvoja ja ohjeita. Aina hänellä oli varma mielipide siitä, miten minun olisi pitänyt elää elämäni.

Kaikki saarnat minun opinnoistani kuulostivat hänen suustaan lähinnä irvokkailta samaan aikaan, kun hän itse kestitti kuukaudesta ja vuodesta toiseen epämääräisten tuttavuuksiensa juopporemmiä perheemme entisessä kodissa.

Kerta toisensa jälkeen sain myös tuntea olevani tiukkapipo ja niuhottaja, kun tarkkailin sivusta tämän iloisen seurueen edesottamuksia. Ne seurasivat aina samaa kaavaa: riehakas irtiotto, tappelu, porttikielto tai öinen reissu ensiapuklinikalle ja juhlallinen vala, ettei ”koskaan enää”. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Moralisoinnista ei ollut mitään hyötyä. Opin sen nopeasti, sillä tekosyitä ja puolusteluja löytyi aina. Isä julisti ottavansa ”vain muutaman lasillisen” ruoan kanssa ”hyvässä seurassa”. Juotiin arjen vastapainoksi. Juotiin, kun oli syytä juhlia. Juotiin suruun. Juotiin ikävystymiseen. Juotiin vitutukseen. Juotiin siis lähes aina.

Suuret ikäluokat, joihin vanhempani kuuluivat, ja heidän kosteat vuosikymmenensä. Pula-ajan ja sodan traumatisoimat vanhemmat myrkyttivät jälkikasvunsa sielut. Asioista ei puhuttu ja pullo sai toimia terapeuttina. Opeta siinä sitten vanhalle koiralle uusia temppuja: rilluvuosien meno ei rauhoittunut eläkkeelläkään, vaikka pää ja keho kestivät yhä vähemmän alkoholia.

Astrid Lindgren sanoi kerran, että vanheneminen on paskamaista. Lapsenlapset seurasivat kauhuissaan tissuttelevia ja baareissa pämppääviä isovanhempiaan. Paljon oli muuttunut, mutta salailun ja häpeän kulttuuri oli pysynyt samana.

Syrjäytyminen oli lyönyt leimansa meidän sukupolveemme. Me olimme rupusakkia eikä poispääsytietä ollut muualla kuin pullossa tai kuolemassa. Täydellinen näköalattomuus vallitsi. Katkeruus oli myrkkyä ja sen nieleminen tuntui olevan ainoa vaihtoehto. Unelmilla oli pyyhitty lattiaa.

Vuodet valuivat eteenpäin kuin taskulämmin, hylätyn muovituopin pohjalla väljähtynyt olut, jonka joku juoppo oli huomaamattaan huitaissut kyynärpäällään pubin lattialle. Taivaanrannan reuna oli vielä maalaamatta ja muutaman pilvilinnan peruskivi muuraamatta.

Vähitellen maailma oli alkanut näyttäytyä minulle yhä epätodellisempana. Ihmisten parissa ollessani tuntui kuin olisin ollut katsojana jossakin näytelmässä, jossa vaihdettiin ennalta opeteltuja vuorosanoja. Oli kuin lavasteet olisivat koko ajan paistaneet läpi.

Elämäni oli hiljaisen epätoivon hyväksymistä ikään kuin annettuna. Kuten isällä, minullakaan ei ollut kieltä, jolla ilmaista tuntemuksiani edes jotenkin ymmärrettävästi. Kaikki yritykset johtaisivat ainoastaan väärinkäsityksiin. Se, mihin kykenisin, olisi vain halveksuttavaa ruikuttamista ja kitisemistä.

Ihmisten olisi helppo asettua yläpuolelleni ja tuntea hiljaista helpotusta siitä, etteivät olleet minun asemassani. Saisin joukon hyviä, hyödyttömiä neuvoja. Kuten, että tilanteeni helpottuisi jos vain söisin terveellisemmin ja liikkuisin enemmän. Joidenkin sääli olisi pelkästään kätkettyä halveksuntaa. Oli parempi siis olla hiljaa.

Lopulta jäljelle jäivät kallonkutistajat, jotka mielellään tyrkyttäisivät minulle kukkuroittain erilaisia mömmöjä. En tiedä, kummanko osa oli pahempi, ”hullun” itsensä vaiko tätä hoitavan terapeutin, joka hyvässä lykyssä oli vielä hoidettavaansakin sekopäisempi.

Tästä noitatohtorien porukasta olin päättänyt pysyä visusti erossa, kun huomasin, että osalla parantajista heitti itselläkin päästä, ja mikä pahinta, he yrittivät pakottaa oman hulluutensa myös potilaidensa todellisuudeksi.

Olin aikaisemmin juossut vuosia Ylioppilasterveydenhoitosäätiön terapiassa, kun minua yritettiin saada opiskelukuntoon. En tiedä, oliko siitä apua. Opintojen suhteen ei ainakaan.

Paljon olin joka tapauksessa jutellut näille tädeille siinä vastaanottohuoneen nojatuolissa, jonka viereen pöydälle oli aina asetettu pakkaus paperinenäliinoja. Niille minulla ei ollut koskaan tarvetta. En ollut itkenyt sen jälkeen, kun täytin 19. Tätien kunniaksi on kuitenkin sanottava, että ehkä ilman terapiaa olisin ollut paljon huonommassa jamassa. Olin nyt ainakin jollakin tavoin tolkuissani, jos ei muuta.

Näin noihin aikoihin toistuvasti saman unen. Oli olemassa jonkinlainen vaihtoehtotodellisuus ja siellä toinen Maapallo, jolla eli kaksoisolentoni, toinen versio minusta. Tällä versiolla, toisin kuin minulla, oli jo oma perhe lapsineen, hän kävi töissä ja ilmeisesti pärjäsi aivan mukavasti elämässä. Aina herätessäni tuntui kuin minulta olisi riistetty jotain.

Joskus tietyt tapahtumat tuntuvat toimivan kuin enteinä, antavat esimakua tulevasta. Minulla oli aavistukseni, mutta jotenkin sitä aina vain toivoi, että asiat lopulta menisivät parhain päin.

Minulla oli tapana käydä isän luona keskiviikkoisin. Tiskaisin ja siivoaisin hieman, katsoisin että isällä oli jääkaapissa edes jotain syötävää. Soitin aina ensin, etten tekisi turhaa reissua. Annoin puhelimen soida pitkään, mutta isä ei vastannut.

Aloin miettiä, oliko isä lähtenyt baariin iltapäiväoluelle, tarkoituksenaan ottaa ”pari”. Koetin laittaa tekstiviestiä, mutta vastausta ei kuulunut. Aloin jo huolestua, toisaalta harmistua. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun isä oli tehnyt minulle oharit. Hyppäsin bussiin. Puolen tunnin päästä soitin isän ovikelloa. Oven takaa ei kuulunut liikettä. Tunsin hermostuneisuuden leviävän vähitellen koko kehooni.

Tartuin uudestaan kännykkään ja valitsin jälleen isän numeron. Tällä kertaa siihen vastattiin. Kuului epämääräistä kolinaa ja vaimeaa puheensorinaa jostain taustalta. ”Haloo! Haloo!” huusin kännykkääni. Sitten erotin isäni äänen: ”Apua, mut on kidnapattu”. Hän kuulosti sekavalta. Vähitellen alkoi selvitä, mistä oli kyse. Isä oli ensiapuasemalla. Arvelin, että minun oli paras lähteä paikan päälle selvittämään tilannetta. Sanoin tulevani heti, kun mahdollista ja hyppäsin taas bussiin.

Aurinko porotti linja-autoon täydeltä terältä ja olin kunnon hiessä siinä vaiheessa, kun ehdin päivystyspoliklinikan luokse. Tunsin kauttaaltaan valkoisen rakennuksen edustalla vastaleikatun ruohon tuoksun ja astuin helteestä sisään viileään aulaan, missä pahaenteinen desinfiontiaineen haju iski sieraimiini. Sanoin päivystävälle sairaanhoitajalle etsiskeleväni isääni ja mainitsin tämän nimen. Nainen katsoi minua jonkin aikaa epäluuloisesti, sitten ilmoitti tutkimushuoneen numeron, josta löytäisin isän. Huikkasin hymyttömälle naiselle kiitoksen ja häivyin mahdollisimman nopeasti pois vastaanottotiskiltä.

Vilkaisin aulassa odottavaa väkeä. Enimmäkseen erilaisista vaivoista kärsiviä vanhuksia, joukossa muutama nuorempikin, käsi kantositeessä tai muuten siipeensä saaneena. Ei huvittanut jäädä tarkastelemaan kauemmaksi aikaa, joten painelin suorinta tietä tutkimushuoneiden luokse.

Hoitajat olivat kumartuneet jonkun paarikärryillä makaavan mummon puoleen. Toisessa huoneessa taas kipsattiin rullalaudalla koheltaneen teini-ikäisen pojan koipea. Näkyi asfaltti-ihottumaa, kantositeitä, tiputuspulloja.

Katselin vaivaisten ja kipuilevien seurakuntaa tuntien helpotusta siitä, etten ollut näiden joukossa. Kun vuosia kuluisi, minunkin aikani tulisi. Toivoin, että silloin olisi olemassa vielä jäljellä jonkinlainen yhteiskunnan turvaverkko. Tai jonkin ihmeen kautta olisin päässyt siihen paremmin toimeentulevan väen luokkaan, joka voisi hoidattaa vaivansa yksityisklinikalla, mutta sitten taas tajusin eläväni päiväunissa, joiden toteutuminen koskaan olisi lievästi sanottuna epätodennäköistä. Rupusakista kun harvemmin noustiin niin sanotun vahvemman aineksen joukkoon.

En varsinaisesti ollut valmistautunut näkyyn, joka minua odotti. Ensiksi huomasin, että kaksi hoitajatarta paikkaili isää. Isä kuulosti olevan tilanteesta huolimatta oudon hilpeä. Vanhan viinan lemahduksesta syykin selvisi. Lievällä shokkitilalla saattoi olla myös osansa asiaan. Hoitajattaret puolestaan eivät olleet niin riemuissaan. Itse asiassa he tuntuivat olevan vihaisia isälle kuin pienelle lapselle, jonka edesottamuksia joutui taas ikävästi selvittelemään, ja ärähtivät tälle, kun isä ei tahtonut pysyä paikoillaan tikkejä ommeltaessa.

Nyt katsoin isää tarkemmin ja järkytyin. Kasvojen sijaan minua katsoi takaisin verinen naamio, joka näytti hirvittävältä, kuin jostain kauhuelokuvasta repäistyltä. Hoitajattaret ompelivat siihen vielä viimeisiä tikkejä.

Sekavasta tarinasta alkoi vähitellen selvitä tapahtumien kulku. Isällä oli tapana toimia hakumiehenä yläkerran vanhemmalle naapurille. Vaivanpalkaksi isä sai itsekin juotavaa, ehkä joskus jotain pientä taskurahaa. Isä oli sitten lähtenyt pyörällään sohlaamaan kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevan automarketin Alkoa. Aamupäiväisestä ajankohdasta huolimatta hänellä oli jo veressä promilleja enemmän kuin laki salli.

Kuinka ollakaan, matkan varrella olevalla metsätiellä isän naistenpyörä oli ottanut kontaktia vastaantulevan henkilöauton kanssa. Sillä kertaa kuitenkin jokin varjeleva voima, joka suojelee hulluja ja humalaisia, oli ollut pelissä mukana. Isä oli tehnyt ilmalennon pöpelikköön ja lentänyt alas turvalleen, ja pyörän tanko oli vääntynyt luokille, mutta ihme kyllä veriruhjeista naamataulua lukuun ottamatta muita ruumiinvammoja ei ollut tullut.

Koetin selvitellä hieman tilannetta. Hoitajattaret eivät olisi päästäneet isää menemään ainakaan ennen iltakahdeksaa, mutta kun tarjouduin saattajaksi ja ottamaan isästä vastuun, nämä myöntyivät pitkin hampain. Asiaa lienee auttanut myös, kun nämä huomasivat, etten ollut isän juoppokavereita ja vaikutin olevani selvin päin ja tolkuissani. Isä joutui allekirjoittamaan paperin, jossa hän vapautti terveyskeskuksen vahinkovastuusta ja pääsimme lähtemään.

Päätin, ettei isästä veriruhjeisine naamavärkkeineen olisi matkustamaan bussissa kanssamatkustajia järkyttämättä, joten nousin tämän kanssa yhteen terveyskeskuksen edessä odottavista tilatakseista ja ilmoitin kuskille isän kotitalon osoitteen. Aurinko paistoi heleästi ja puut vihersivät yhä myöhäiskesän lämmössä, mutta minun omat tunnelmani eivät olleet kovinkaan kesäisiä. Juttelin kuitenkin isän kanssa niitä näitä, osittain huojentaakseni omaa hermostuneisuuttani.

Isän luona joimme kahvit ja vaihdoimme muutaman sanan tapahtuneesta. Tuntui oikeastaan aika oudolta, ettei hän tuntunut olevan juuri moksiskaan, kuin tällaista olisi tapahtunut hänelle joka ikinen päivä. Illansuussa kävimme vielä hakemassa isän polkupyörän pois pöpeliköstä, jonne se oli jäänyt, kun ambulanssi oli käynyt hakemassa isän.

Tarkastelin pyörää ja vaikka runko näytti vääntyneeltä, minusta tuntui, että huollossa se saataisiin vielä kuntoon, vaikka nyt sillä ei voisi ajaa. Kannoimme paluumatkan pyörää vuorotellen auringonlaskun kullanhohtoisen valon värjätessä lähiömaiseman ja valuen armeliaasti meidänkin yllemme.

Tässä kohdassa minulla olisi vielä ollut mahdollisuus muuttaa tarinan kulkua. Tarttua päättäväisin ottein asioihin, viedä isä vaikka väkipakolla katkaisuhoitoon, repiä pullo häneltä kädestä väkisin jos muu ei auttaisi. Näin ainakin periaatteessa. Todellisuudessa tällaista ei koskaan tapahtunut. Minulta puuttui rohkeutta. Minä en ollut sankari. Jäljelle jäänyt vaihtoehto oli sitten vain odotella konepellin ja kiviseinän lopullista kohtaamista autobaanan päässä.

Kasvoillani ei ilmekään värähdä, kun poliisit kertovat, mitä on tapahtunut. Isä oli ollut tapansa mukaan juhlimassa korttelikapakassa vanhan jengin kanssa ja palaamassa aamuyöstä kotiin. Humalatila, liukkaan jäinen asfaltti ja painovoima olivat koituneet kohtalokkaaksi yhdistelmäksi. Elämänsä viimeisten sekuntien aikana hän oli ollut ensin ilmassa kuin levitoiva fakiiri, sitten kaatunut selälleen asfalttiin. Takaraivo oli samalla iskeytynyt jäähän. Pääkoppa oli murtunut kuin munankuori.

Oli harmaa talvipäivä kuin kaikki muut harmaat talvipäivät saapuessani sairaalan kappelille. Olin kysynyt Emiliaa mukaani, mutta ei hän kyennyt lähtemään, itki vain ja itki. Hoitaja oli hakenut isän obduktio-osaston kylmiöstä. Tämä makasi nyt alastomana valkoisen peiton alla huoneessa, jonne omaiset saattoivat tulla katsomaan vainajaa ennen kuin hautaustoimisto otti tämän haltuunsa. Kaksi kynttilää loi kappeliin harrasta tunnelmaa. Hoitaja jätti minut kahden isän kanssa.

En ollut koskaan ennen nähnyt kuollutta. En silti tuntenut pelkoa tai sen kaltaisia tunteita sillä hetkellä. Jos puistatukset tulivat, ne tulivat vasta paljon myöhemmin, kun muistelin tätä käyntiäni. Isä näytti jotenkin kuivuneelta ja kutistuneelta, kuin kellertävältä vahanukelta. Vasta nyt huomasin, kuinka paljon tämän kasvonpiirteet muistuttivat omiani. Sillä hetkellä näin, kuinka levolliselta hän näytti.

Noilla kasvoilla oli syvä rauha, jota hän oli onnistunut tuntemaan eläessään vain hyvin harvoin. Sen nähdessäni en pelännyt kuolemaa. Katsoin häntä viimeisen kerran ja koetin tallettaa tämän näyn mieleeni, kun kävelin pois kappelilta. Sateli hiljakseen lunta.

En tiedä, mikä isää pohjimmiltaan riivasi. Minua viisaammatkaan tuskin olisivat osanneet antaa vastausta, joten en yrittänyt sitä minäkään.

Vasta, kun isä oli kuollut, kuulin isotädiltäni, että isän äiti – tuo minun aina niin herttainen isoäitini – oli hakannut isää lapsena. Isä oli ollut vain neljävuotias, kun hän oli saanut äidiltään sellaisen löylytyksen, että oli ollut aivan pökerryksissä.

Tiesin, että isotäti ei ollut pitänyt mummista, joten osasin suhtautua kaikkiin tarinoihin tietyllä varauksella, mutta tämä tuntui jollakin tavoin järkeenkäyvältä. Kun isä oli teini-ikäisenä erehtynyt tansseihin, uskovaisena mielellään esiintynyt äiti oli pitänyt mykkäkoulua viikon, ehkä parikin.

Muistelin, kuinka isoäidille olivat aina olleet tärkeitä ulkoinen status ja akateemisten oppiarvojen kaltaiset asiat. Kunnianhimo oli ollut kaikki. Isän elämän palapeli alkoi hieman enemmän selventyä, vaikka sen kokonaisuus ei koskaan hahmottuisi minulle.

Isän kuolema oli minulle lopulta helpotus, sillä se oli myös ainaisen huolehtimisen loppu. Oliko olemassa jokin laki, joka velvoitti rakastamaan omia vanhempiaan? Minä en sellaista rakkautta kyennyt tuntemaan. Kun isä oli poissa, en pystynyt suremaan. Oli ainoastaan outo tyhjyyden tunne kuin olisi viety pois huonekalu, jota oli vuosikausia asunnossaan katsellut.

Entä syyllisyys? Oli kuin isä olisi jollakin järkähtämättömällä päättäväisyydellä estänyt kaikki yritykset auttaa itseään. Ajatus täysraittiudesta oli hänelle lopultakin pelottavampi vaihtoehto kuin vääjäämätön tuhoutuminen. Voisin loppuikäni syytellä itseäni, mutta luultavasti kukaan muukaan ei olisi pystynyt muuttamaan asioita.

Päättelin, että kaiken sen ahkeruuden, yritteliäisyyden ja säädyllisyyden ulkokuoren alla meidän perheemme, koko sukumme, oli sairas. Tai ei, ei kaikki. Oli siellä muutakin, sellaisia asioita kuin aitoa lahjakkuutta, uhrautuvuutta ja rakkautta, mutta jokin syvällä oleva mätä oli vähitellen päässyt leviämään ja mitätöinyt sen, mikä oli ollut hyvää.

Minä olin vain yksi ihminen. En pystynyt muuttamaan menneisyyttä. En tiennyt, oliko minulla voimia tekemään tulevaisuudesta yhtään sen parempaa. Yrittäisin kuitenkin.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen