Seinän takana

Mies piti korvaansa seinässä kiinni ja kuunteli. Jotain outoa siellä tapahtui, mutta hän ei pystynyt sanomaan, mitä. Hän oli varma, että jotain laitonta seinän takana olevassa asunnossa puuhattiin. Hän ei ollut koskaan tavannut naapureitaan, mutta oli kuitenkin tehnyt heistä täydellisen profiilin pelkästään kuulemiensa äänien perusteella. Jotain raskasta siellä oli raahattu pitkin lattiaa, ja hän oli vuorenvarma, että se oli ruumis. Huumekauppaa ja paritusta siellä myös taatusti harjoitettiin.

Hän oli jo useampaan otteeseen yrittänyt tehdä rikosilmoitusta asiasta. Poliisiasemalla keskus oli kuunnellut kärsivällisesti, kun hän oli juurta jaksain selostanut tapausta ja ottanut hänen tietonsa ylös, mutta autoa ei ollut koskaan lähetetty eikä mitään tapahtunut. Hän alkoi jo uskoa, että poliisit olivat jotenkin mukana juonessa ja että oli ehkä olemassa jonkinlainen salaliitto, johon oltiin sekaannuttu korkeampia viranomaisia ja valtiojohtoa myöten. Jos hän toisi tietonsa julki, hänet vaiennettaisiin. Ehkä hän voisi kuitenkin ottaa nimettömänä yhteyttä tiedotusvälineisiin. Ehkä jossain olisi vielä jäljellä yksi lahjomaton reportteri, joka tarttuisi tapaukseen ja nostaisi sen julkisuuteen.

Hän teki siksi päivittäin tarkkoja muistiinpanoja asunnosta kuuluvista äänistä ja pyrki seuraamaan parhaansa mukaan huoneistoa käyttävien tulemisia ja menemisiä. Kaikki kellonajat hän laittoi tunnollisesti muistiin. Ulos mennessään hän tarkkaili silmä kovana asunnon ikkunoita, paloivatko valot, oliko siellä verhot edessä vai ei, tai näkyikö liikettä. Joskus hän oli jopa onnistunut näkemään huoneiston käyttäjät vilaukselta.

Pettymys oli suuri, kun hän havaitsi että ihmiset, jotka tulivat ja menivät asunnosta, näyttivät aivan tavalliselta keski-ikäiseltä pariskunnalta, eivät miltään epämääräisiltä narkomaaneilta ja rikollisilta. Nämä olivat jopa nyökänneet rapussa hänelle tervehdykseksi ystävällisesti hymyillen. Hän oli pitkään pohtinut asiaa hämmentyneenä ja miettinyt päänsä puhki, oliko hän sittenkin erehtynyt, mutta lopulta hän oli tajunnut, että kyseessä oli vain kulissi ja näytelmä, jota hänelle esitettiin asian todellisen laidan salaamiseksi. Kunniallinen julkisivu oli tieten tahtoen rakennettu, jotta häntä ja muita estettäisiin näkemästä kaikki se törkeä ja pöyristyttävä, joka seinän takana todella tapahtui.

Ovelaa, todella pirullisen ovelaa! Hän ei kuitenkaan menisi lankaan. Hän tuli yhä varmemmaksi siitä, että tämän luokan operaatiota tarvittiin pyörittämään jo suuremman mittakaavan organisaatio, jota todennäköisesti rahoitettiin ulkomailta. Joka päivä hän löysi asiasta taas uusia johtolankoja.

Kuka tahansa toimintaa järjestikin, tämä oli esimerkiksi kehittänyt monimutkaisen viestintäjärjestelmän, jolla huoneistossa toimivat agentit ja näiden toimeksiantajat kommunikoisivat keskenään. Jos vaikka alhaalla kadulla ajoi kello 18.15 punainen auto ja asunnon verhot olivat auki, se tarkoitti tietynlaista koodattua viestiä toimeksiantajilta agenteille ja myös toisinpäin. Kaikkea liikennettä kadulla oli siis tarkkailtava! Bussit tai kuorma-autot merkitsivät tässä järjestelmässä taas omanlaisiaan viestejä. Hän kirjoitti kaiken tunnollisesti ylös ruudullisiin muistivihkoihin.

Tietenkin oli nukuttava välillä tai poistuttava tarkkailuasemista välttämättömien asioiden kuten elintarvikkeiden täydentämistä varten, mutta tähänkin hän oli kehittänyt vedenpitävän järjestelmän, jolla hän saattoi optimoida tarkkailemisensa määrän suhteessa levon ja ravinnon tarpeeseen sekä välttämättömiin hankintoihin, jolloin hänen oli poistuttava asunnostaan. 

Hän tutki huolellisesti muistiinpanojaan, joita oli kertynyt jo sivukaupalla, ja yritti hahmottaa koodia, jota ”ne” käyttivät. Jotain yhtenäistä kokonaiskuvaa tai kaavaa hän saattoi jo alkaa koostaa havainnoistaan, mutta jotain vielä puuttui. Hän tajusi, että hänen oli laajennettava tarkkailuaan myös tiedotusvälineisiin, koska todennäköisesti ”ne” ja agentit hyödynsivät myös niitä keskinäisessä viestinnässään. Miksei hän ollut tätä aikaisemmin tajunnut? Hänen olisi alettava seurata sanoma- ja aikakauslehtiä ja tv-ohjelmia aikaisempaa tarkemmin. Hän ei kuitenkaan voisi millään hallita kaikkea maailman informaatiotulvaa, joten hänen oli vain keskityttävä olennaiseen.

Jo sen päivän lehdestä hän löysi todisteen sille, että hän oli ollut oikeassa. Erinäisistä politiikkaa ja taloutta koskevista uutisista hän löysi joukon avainsanoja, jotka selvästi noudattivat jotain koodia. Sellaisten usein toistuvien ilmausten kuin ”sote-uudistus”, ”kassavaje”, ”hyysääminen” tai ”lillukanvarret” esiintymisfrekvenssistä hän saattoi hahmottaa toistuvan kaavan. Hän ei tässä vaiheessa saanut murrettua koodia, mutta vielä hän sen tekisi. Viivoittimen ja punakynän avulla hän veti yhdellä sivulla toistuvien sanojen välillä monimutkaisia verkostoja, sitten vertasi niitä kulttuuri- ja urheilusivujen vastaaviin. Vastaukset alkoivat hahmottua!

Kuka tai mikä tämän kaiken takana oli?  Hän veikkasi, että yksi mahdollinen vastaus oli Illuminati, valtioita marionettien tavoin ohjaileva kansainvälinen varjohallitus, jonka perustajia väitettiin olevan 1700-luvulla ns. Baijerin valaistuneissa toiminut Adam Weisshaupt, mutta jonka alkuperä voitiin mahdollisesti johtaa historiassa Lähi-idän assassiineihin, Euroopan temppeliherroihin ja vapaamuurareihin. Ja kukaties kuinka kauas varhaisempiin aikoihin asti. Nämä tiesivät totuuden niin Roswellin vuoden 1947 ufotapauksesta kuin Yhdysvaltain hallituksen yhteyksistä avaruuden muukalaisiin kuin ”liskoihmisistä” ja olivat ilmeisesti myös Kennedyn murhan takana. Mitä kauemmin hän pohti asiaa, sitä varmemmaksi hän tuli siitä. Illuminati toimi hänen seinänsä takana!

Ovikello soi. Hän harkitsi jonkin aikaa, jättäisikö avaamatta, mutta jokin fatalistinen oikku sai hänet muuttamaan mielensä. Rapussa seisoi herttaisesti hymyilevä nainen, joka esitteli itsensä sosiaalityöntekijäksi. Tämän mukana oli kaksi huomiovärisiin haalareihin sonnustautunutta suurikokoista miestä, joiden hän tajusi olevan ensihoitajia. Ambulanssikuskeja. Nainen esitti asiansa ja heilautti hänen edessään jotain virallisen näköistä leimoilla varustettua paperia.

Hänellä meni hetki ymmärtämiseen, mutta sitten hän tajusi ja ponkaisi juoksuun asunnon avointa ikkunaa kohti. He eivät saisi häntä elävänä. Miehet kuitenkin ottivat hänestä tottuneesti kiinni ennen kuin hän ehti hypätä alas. Hän yritti turhaan huutaa, kun hänet jo asetettiin mukana olleille paareille ja vielä kiinnitettiin lepositeet ympärille. Pian hän rauhoittuikin, kun toinen miehistä ruiskutti häneen jotain injektioneulalla. Hänet kannettiin ulkona odottavaan ambulanssiin ja matka lepoa ja rauhaa kohti sai alkaa.

Miehen naapurissa asuva pariskunta oli huolestunut tämän pitkään jatkuneesta oudosta käytöksestä ja oli ottanut yhteyttä sosiaaliviranomaisiin. Byrokratian rattaissa hoitoonohjaamispäätöstä oli saatu odotella jo melkoinen tovi, mutta lopulta rattaat olivat pyörähtäneet sen verran, että miehen tapaus oli otettu käsittelyyn lautakunnassa ja tarvittavat paperit saatu allekirjoitettua. Ambulanssin kadottua näkyvistä pariskunta huokaisi helpotuksesta ja palasi asuntoonsa jatkamaan remonttia.     

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Kätkö

Sen piti olla helppo keikka. Markolla oli kätkön GPS-koordinaatit kännykässään. Kaupungilla oli liikkunut jo jonkin aikaa huhu, että Kuznetsovin jengin huumerahoja oli piilotettu maastoon yli sadantuhannen euron arvosta. Kukaan vain ei tiennyt, minne.

Sattuman kaupalla yksi venkula oli Markolle velkaa. Pienen neuvottelun jälkeen Markon haltuun oli päätynyt paperilappu, jolle nämä kallisarvoiset koordinaatit oli raapustettu. Molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä neuvonpidon tuloksiin. Venkulakin oli saanut pitää kaikki sormensa ja jatkaa hengittämistä. Marko oli tuskin malttanut ottaa paikan sijainnin kunnolla selville kartasta, kun oli lähtenyt jo matkaan. 

Marko oli hereillä neljättä päivää. Se oli tavallista hänen toimenkuvassaan. Välillä piti myös edustaa. Markolla oli ollut tapaaminen muutaman samalla alalla toimivan tärkeän ulkomaisen liikemiehen kanssa. Virkavallan edustajat tosin olisivat kuvailleet näitä jollakin toisella sanalla. 

Hänellä oli yllään paras pukunsa ja kiiltonahkakengät. Ei ollut aikaa vaihtaa. Piti toimia nopeasti. Ruuhka-Suomi jäi pian taakse, kun Markon tuliterä BMW ahmi kilometrejä. Marko naureskeli jyväjemmareiden traktoreille, joita alkoi tulla vastaan yhä useammin.

Marko oli ajanut jo hyvän matkaa eteenpäin asfaltoimatonta tietä ja kiroillut pomppivaa kyytiä. Oltiin perillä. Hän pysäköi auton tienreunaan ja katseli ympärilleen. Valtavan kokoisten mäntyjen tiheä muuri nousi hänen edessään. Marko kirosi uudestaan. Kätkö olisi jossain tuolla puiden muurin takana. Sille oli myös monta muuta ottajaa, joku näistä mahdollisesti jo matkalla paikalle. Tällaisilla uutisilla kun oli kumma tapa levitä nopeasti.

Markolla oli taitettava kenttälapio takakontissa. Maastossa eteneminen sujui yllättävän vaivalloisesti. Joskus monta vuotta sitten hän oli pari kertaa suunnistanut koulun liikuntatunnilla. Tarkkailuluokalla sekin oli jäänyt. Lyhyen armeija-aikansa hän oli lähinnä viettänyt putkassa, joten metsäkeikat olivat hänen palvelusrekisterissään jääneet vähiin. Hänenlaisensa kaupunkisissit tunsivat vain asfaltin, ottivat maamerkit seinien graffiteista ja katosivat nopeasti virtsanhajuisten kujien hämärään. Metsän siimeksessä he olivat poissa omalta reviiriltään, vieraalla planeetalla.

Marko käytti pian loppuun tuntemiensa kirosanojen repertuaarin kompuroidessaan eteenpäin aluskasvillisuuden ja puiden juuriston seassa. Niihin hän oli useamman kerran kaatua nokalleen. Päämäärä alkoi kuitenkin häämöttää. Korkeiden mäntyjen katedraaliin valo siivilöityi vaivoin jostakin ylhäältä. Marko kaivoi kännykän povitaskustaan tarkistaakseen sijainnin ja sitten kirosi. Ei kenttää. Marko iski nyrkillään männyn runkoon ja katsoi ihmetellen punaiseksi ruhjeeksi värjäytyneitä rystysiään. Sattui. Marko huomasi, että amfetamiinisulfaatin vaikutus alkoi hiipua. Taskun pohjallakaan ei ollut yhtään jäljellä. 

Marko oli merkinnyt kännykän karttaan kätkön tarkan sijainnin. Nyt ruutu näytti pelkkää tyhjää. Hän oli uskonut, että pystyisi muistamaan kartan yksityiskohdat ulkoa, että ne olisivat tallentuneet johonkin valokuvamuistiin. Nyt vain puut pyörivät hänen silmissään piirileikkiä ja tuuli suhisi korvissa. Lapio kädessä tuntui lyijynraskaalta. Enää hän ei edes muistanut, mitä reittiä oli tullut. Kaikki puut näyttivät samanlaisilta sekä edessä että takana.

Tuolla näkyi häämöttävän jonkinlainen aukio. Oliko kätkö merkitty kartassa juuri sen luokse vai ei? Marko lähti kiiruhtamaan aukiota kohti, sitten kaatui naamalleen, kun kiiltonahkakengän mudan tahrima kärki tarttui yhteen maassa risteilevistä puunjuurista. Marko kirosi ja huomasi sitten, että puvun housujen kangas oli repeytynyt melkoisen matkaa vasemman polven kohdalta. Hän kokeili polvea kädellään. Tuntui kuin polvilumpion luu olisi törröttänyt jotenkin oudon terävänä ja sormiin tihkui verta. Marko pääsi joten kuten ontumaan eteenpäin jalallaan. Ei voinut sanoa, oliko siinä murtumaa vai ei. Kämmenpohjissa, joilla hän oli ottanut kaatumisen vastaan, oli myös jonkinlaiset ruhjeet. Naamataulukin oli tainnut saada jotain osumaa, mutta lähimaillakaan ei ollut peiliä josta tarkistaa asia. 

Markoa heikotti. Oli pakko istua alas naavan peittämälle suurelle kivelle ja pitää hengähdystauko. Metsän kosteus sekoittui hikeen, joka kylmeni pian. Häntä alkoi paleltaa. Marko oli ajatellut hoitaa homman nopeasti ja vain kaivaa rahat ylös, sitten huristella takaisin Stadiin. Sen jälkeen hän olisi hankkiutunut äkkiä pois maasta, ehkä Pohjois-Suomen kautta Ruotsiin ja sieltä Köpikseen. Sitten Keski-Euroopan halki Monacoon, Rivieralle… minne tahansa, kunhan pois ja mahdollisimman kauas.  

Tuulen hiljainen suhina korvissa kuulosti oikeastaan aika rauhoittavalta. Marko ei muistanut, milloin hän oli viimeksi ollut keskellä tällaista hiljaisuutta. Aina oli jotain. Kaduilla ei ollut rauhaa yölläkään. Kamadiileillä äkkirikastuneet venkulat huudattivat katumaastureidensa stereoita bassokaiuttimet näyteikkunoita tärisyttäen. Aina oli jossain bileet. Aina ulvoivat kyttien sireenit, ambulanssit kuskasivat pillit päällä siipeensä saaneita tai överit vetäneitä lähiöiden hupparipäitä. Aina heitti joku piripäissään loppumatonta läppää, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Täällä olisi voinut kuulla vaikka neulan putoavan. Univaje teki tehtävänsä ja Markon silmät alkoivat painua kiinni.

Äkillinen rapsahdus säpsähdytti hänet hereille. Kesti kotvasen ennen kuin hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Paleli ja hengitys höyrysi. Vielä hetki sitten hän oli ollut jossakin muualla, missä paistoi aurinko ja laineet lipuivat hitaasti rantaan. Hän tajusi polvessa jomottavan terävän kivun, joka tuntui voimistuvan aaltoina, muisti missä oli ja miten oli tänne päätynyt. Oliko hän uneksinut äskeisen räsähdyksenkin? Kauanko hän oli oikein ollut unessa? Hän yritti kohottautua seisomaan, jolloin kipu toden teolla kiskoi hänet hereille. Äkkiä hän valpastui.

”Tuu jätkä esiin, niin mä niittaan sut!” hän huusi pimeydelle. Vastausta ei kuulunut. Glock 22, jonka hän oli kiskonut esiin jostain takkinsa alta, heilui hänen kädessään vahvistukseksi sanoille. Ne olivat nähneet hänet. Ehkä joku Kuznetsovin porukasta oli tullut hakemaan rahoja. Ehkä se pikkunilkki oli laulanut asiasta muillekin. 

Pimeydessä jokin liikkui. Oliko se ihminen vai eläin? Marko ampui ilmaan. Laukaus repi kaarnaa männyn rungosta jossain ylhäällä. Markon ääni kuulosti käheältä, kun hän avasi suunsa ja huusi. ”Älä jäbä yritä. Turha sun on siellä puskassa käkkiä. Kyl mä nään sut.” Ei hän mitään nähnyt, jäi kuitenkin kuulostelemaan hetkeksi. ”Tuu esiin sieltä. Oot sä jätkä ihan dille?” Marko raakkui. ”Me voidaan hei tehdä diili näistä fyffeistä. Fifty-sixty, hä hä hä.” Ei hän oikeasti rahoja suostuisi jakamaan, vaan ampuisi saman tien, kun näkisi liikettä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä metsä vastannut.

Marko irvisti. Olivatko ne vetäytyneet sivummalle vai lähteneet hakemaan lisäjoukkoja? Tulkoot vaikka jengillä, eivät he saisi häntä tapettua. Hän tanssahteli jonkinlaista irvokasta tanssia yrittäessään ontua eteenpäin vasenta jalkaa varoen. Markon kenkä osui johonkin kovaan. Se ei ollut kivi. Se oli hätäisesti haudattu saviseen maahan, päälle kasattu ohut kerros multaa, kuolleita lehtiä ja risuja. Marko tökkäsi kasaa uudestaan varovaisesti kengänkärjellä. Kuulosti ontolta. Marko irvisti uudestaan kivusta ja alkoi tökkiä kasaa lapiollaan, sitten kaapi sillä multakerrosta päältä pois niin nopeasti kuin vain pystyi. Hän oli ollut koko ajan näin lähellä kätköä!

Alta paljastui mudan ja saven töhrimä Samsoniten matkalaukku.
Laukussa oli numerolukko, jonka hän kampesi hermostuneesti auki povitaskussa olleella ruuvimeisselillä. Hän kiskoi laukun kannen ylös sydän jyskyttäen.

Laukusta paljastuneet seteliniput oli kääritty ilmatiiviisti suljettuihin Minigrip-pusseihin, jotka oli vielä työnnetty toisten pussien sisään. Marko yritti arvioida rahamäärää. Puoli miljoonaa? Miljoona? Reilusti yli satatonnia ainakin.

Marko tarttui matkalaukkuun. Maasta löytyi sopivan kokoinen karahka, jonka hän saattoi painaa kainaloonsa kävelykepiksi. Sen avulla hän linkutti vaikeasti eteenpäin matkalaukkua vasemmassa kädessään raahaten. Oikeassa hän piteli asettaan.

Voitonriemuisena Marko jäljitti polkua takaisin autolle, jonka hän oli jättänyt tienreunaan. Nyt hän voisi tehdä mitä vain. Hän häipyisi kauas tästä turvenuijien, junttien, kyttien ja kyylien maasta jonnekin, jossa osattaisiin todella elää. Ei enää lumisohjossa rämpimistä. Vielä vähän matkaa. Marko konkkasi karahkaan nojaten, matkalaukun kantokahvaa tiukasti puristaen. Kuivat oksat napsahtelivat poikki hänen reitillään. Oli säkkipimeää, musteenvärisellä taivaalla tähdet vain tuikkivat kuin pikkuruiset neulankärjet. Jos metsässä joku oli ollut väijyssä, tämä oli poissa nyt. Hänen oli häivyttävä ennen kuin paikalle tulisi lisää jengiä.

Vielä vähän matkaa ja… Pimeydestä ilmaantuneet oksat löivät Markoa kasvoihin. Samassa hän tunsi liukkaiden kenkiensä luistavan märässä savessa jyrkästi alaspäin viettävää polkua. Luisu päättyi äkkiä polulla lojuvaan kaatuneeseen puunrunkoon. Markon terve jalka iskeytyi siihen voimalla. Maankamara katosi hänen altaan. Matkalaukku kirposi Markon otteesta.

Marko ehti vielä kuulla rantakaislikon kahinan allaan ja rajun loiskahtavan äänen, kun hän rojahti suoraan hyiseen veteen kasvot edellä. Hän yritti turhaan haukkoa henkeä ja vesi syöksyi hänen keuhkoihinsa. 

Sen piti olla helppo keikka. Nuori uroskettu oli lähtenyt liikkeelle hämärän tultua. Se oli kuullut läheltä lampea rapinaa ja arvellut nappaavansa ilta-ateriaksi mehevän jänispaistin. Se oli kuitenkin mennyt piiloon outoa ontuen kulkevaa kaksijalkaista petoa, joka äänteli pelottavasti. Nähdessään pedon vajoavan lammen mustan veden alle se oli jäänyt hetkeksi aikaa haistelemaan rantaan kunnes oli tullut taas aivan hiljaista. Petoa ei näkynyt eikä kuulunut enää. Repolainen jolkotteli takaisin metsään toiveikkaana uudesta saalisonnesta. Ilta oli vielä nuori.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Vitkastelija

Tietokoneen tyhjä näyttö tuijotti minua niin kuin oli tuijottanut jo tuntikausia. Vatsaa kipristi. Jotain tekemistä asian kanssa varmaan oli niillä lukemattomilla kahvikupillisilla, joita olin illan ja yön aikana ehtinyt juoda. Tuhkakuppi miltei valui yli tupakantumpeista. Olin myös ehtinyt ajaa bussilla ympäri kaupunkia ja tehdä reilun pituisen kävelylenkin, mutta inspiraatio vain ei ottanut tullakseen.

Olin laittanut kännykkäni äänettömälle ja kätkenyt sen vielä kaapin syvimpään nurkkaan. Ja hyvä niin, sillä huomasin, että sinulta oli tänä aikana tullut kaksikymmentä uutta tekstiviestiä ja vastaamatonta puhelua.

Olit kadehdittavan kokoista kuukausipalkkaa nauttiva kustannustoimittaja perinteisessä ja hyvämaineisessa kustantamossa, ja minä olin varsin mainiosti menestyneen esikoisteoksen kirjoittaja, jolta odotettiin kuumeisesti uutta kirjaa joulumarkkinoille. Olin saanut mukavan kokoisen ennakkomaksun, mikä kertoi jotakin niistä odotuksista, joita minuun kohdistettiin. Asiaa oli tietysti ehditty jo kunnolla juhlistaa epävirallisella baarikiertueella, johon oli itseni lisäksi osallistunut muuta innokasta seuruetta.

Lopulta heräsin eräänä aamuna nimettömästä motellihuoneesta jossakin takahikiällä ilman aavistustakaan siitä, miten olin sinne päätynyt. Jollakin ilveellä sain vipattua itselleni rahat kotimatkaan. Palatessani huomasin, etten ainoastaan ollut onnistunut tuhlaamaan koko ennakkoa, pankkitilini myös näytti miinusta. Eikä minulla ollut riviäkään koossa tulevaa kirjaa varten.

Jotain irrallista ideantynkää minulla kyllä pyöri päässä ja pari luonnostelmaa henkilöhahmoiksi, mutta siinä kaikki. Yritin epätoivoisena käydä läpi vanhoja päiväkirjojani, josko niistä olisi irronnut jotain. En saanut enää edes vanhoista harakanvarpaistani selvää, joten suuren avainromaanin kirjoittaminen saisi tällä erää jäädä hamaan tulevaisuuteen.

Kyselit minulta silloin tällöin, miten kirjoitustyö etenee. Onnistuin aina sepittämään jonkin valkoisen valheen, jolloin ymmärsit antaa minulle luomisrauhan. Nähtävästi olin parempi valehtelemisessa kuin kirjoittamisessa.

Kuukaudet kuluivat. Olin jo ehtinyt luoda kirjoittamisen välttelemisestä oman taiteenlajinsa. Televisiosta tuli aina jotain mielenkiintoista. Tietokonepeleissäkin kohosin ennen näkemättömille tasoille. Ongelma vain oli, että kanssasi sovittu deadline alkoi uhkaavasti häämöttää. Mietin jo, millaisia seuraamuksia minulle tulisi siitä, että en jättäisi luvattua teosta kustantamolle määräajassa. Haastettaisiinko minut oikeuteen sopimusrikkomuksesta? Olisiko kirjailijan urani kokonaan ohi?

Epätoivo ja kasvojen menettämisen pelko ovat tehokkaita kannustimia. Päätin varastaa muilta kirjailijoilta kaiken, minkä pystyin ja raapia kirjan kokoon näistä elementeistä. Hieman juopottelua ja rentturomantiikkaa, pakollista nuoren miehen odysseiaa ja seikkailuja tien päällä, joukossa tietysti muutama lapsilta kielletty kohtaus ja vähän viskinhuuruista rikostarinan tynkääkin. Charles Bukowski, Jack Kerouac, Henry Miller, Jari Tervo ja tietysti Juoppohullun päiväkirja samaan myllyyn, ja menestysteos oli jo hyvällä mallilla.

Pläräilin katkelmia kirjoista ja naputtelin tekstiä sormet savuten. Yritin välttää kaikkein ilmeisintä plagiointia, joten sotkin tapahtumia keskenään, vaihdoin tietysti nimet ja tapahtumapaikat. Suurin osa tekstistä oli silti uudelleenkirjoitettua materiaalia kulttikirjailijoiden teoksista. Ne olivat jo vuosikymmeniä kuluneet vihaisten, vieraantuneiden ja itsensä ulkopuolisiksi tuntevien nuorten miesten käsissä ympäri maailman.

Hihittelin itsekseni, millaisen sarjan kliseitä olin onnistunut samaan tarinaan upottamaan. Päähenkilö herää jossakin krapulassa, toilailee kännissä erilaisissa myötähäpeää aiheuttavissa tilanteissa, on jatkuvasti ahdistunut, tuntee maailmantuskaa, on läheistensä ja yhteiskunnan väärin ymmärtämä.

Ja niin edelleen. Sitten muutama kokeellisella tajunnanvirralla kirjoitettu delirium tremens -kohtaus. Autoreissuja ympäri maata, toilailuja pikkupaikkakuntien baareissa joissa saadaan turpaan paikallisilta punaniskoilta. Ja vielä ne lapsilta kielletyt kohtaukset, jotka heijastavat lähinnä tyypillisen 16-vuotiaan nuorukaisen naiskuvaa.

Helpotukseni oli suuri, kun olit innoissasi tekstistäni sen kilahdettua sähköpostiisi viisi minuuttia ennen deadlinea, ja olit käyttänyt koko loppuyön lukemiseen. Lupasit, että tästä tulee bestseller ja varma hitti. Jospa olisit tiennyt. Minua huvitti hieman, kuinka olit ollut kuin yli-innokas koiranpentu tekstin käteen saatuasi ja kerroit, kuinka olit suorastaan ahminut sen. Yritit sitten kurkkia loppuratkaisun etukäteen.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Työpaikkakiusaaja

Koetin vaivihkaa hiipiä kahvinkeittimeltä työpisteelleni ja siinä sivussa onnistuin lorauttamaan osan kahvista lattialle. Näkymättömäksi tekeytymiseni ei kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin olisin toivonut, sillä eikös siinä käytävällä maleksinut Turpeinen seurassaan henkilöstöpäällikkö ja joku pääkonttorilta saapunut pikkupomo. 

”Kato Jokke”, Henrik Turpeinen hihkaisi. ”Kävitkö naisissa viikonloppuna?” tämä tokaisi ja virnisti. Olisin voinut vajota maanrakoon, mutta tyydyin mutisemaan: ”Joo, ilman muuta” tai jotain muuta yhtä typerää ja jatkoin matkaani enkä jäänyt kuuntelemaan, esitettiinkö siellä persoonastani muita kommentteja. 

Olin helpottunut, kun pääsin avaamaan tietokoneeni, istumaan alas ja käymään hommiin. Riitta oli siinä viereisellä koneella. Riitta oli kiva ja työtovereistani suunnilleen ainoa, joka vaivautui juttelemaan kanssani enemmän kuin ne pakolliset huomenet ja päivän säätilaa koskevat havainnot. ”Kauheeta taas ton Henkan juttuja kahvihuoneessa”, Riitta nauroi. 

Saatoin kuvitella tilanteen. Naiset olivat pyöritelleet silmiään kuunnellessaan Turpeisen sen päivän sukkeluuksia; joku oli ehkä ääneen hieman kauhistellut tämän puheita, mutta kaikki oli jälleen kuitattu yleisellä naurulla. ”Niinpä niin”, sanoin, avasin Excelin ja kävin tilastojen kimppuun.

Ruokatunti alkoi häämöttää. Meidän firmassamme se tosin tarkoitti vain hieman pidempää kahvitaukoa, sillä yt-neuvottelujen jatkuvan uhkan heiluessa pään yllä, firman johto oli viisaudessaan päättänyt ottaa kaikki löysät pois, mikä tarkoitti että jokainen hotkaisi nopeasti eväänsä jääkaapista, ryysti hätäiset kahvit ja palasi sitten sorvin ääreen. 

Odotin jo vesi kielellä tikka masala -kana-ateriaani, joita olin kantanut puoli tusinaa mukaan lähimarketin tarjouksesta. Kahvihuoneen nurkassa oli vanha jääkaapin rotisko työntekijöiden eväille sekä hieman postimerkkiä suurempi ruokailupöytä näiden nauttimista varten. Yleensä sen ääressä istui jo joku, joten olin oppinut seisaaltaan haarukoimaan aterian pikaisesti suuhuni sen jälkeen, kun olin sitä nopeasti mikrossa käyttänyt. 

Tällä kertaa sain kuitenkin turhaan haeskella jääkaapin hyllyiltä einespakkausta, johon olin kotona raapustanut huopakynällä suurin kirjaimin ”Jouko”. Herkkuateriani oli kuin maa niellyt. Olisinko kiireessä sitten voinut unohtaa sen kotiin? Ei, se ei ollut mahdollista, olin tarkka tällaisista asioista. 

Pakotin itseni unohtamaan kiihtymykseni ja siemaisin samalla pannun pohjalla vielä olleen tervan makuisen kahvinlopun nopeasti tyhjään mahaan ja ajattelin samalla vatsasyöpään kuollutta isääni. Näin samassa silmänurkastani Turpeisen virnistelevän naaman hieman kauempana käytävällä ja päätin seuraavana päivänä pitää einesaterian tiukasti salkussani ruoan lämmittämiseen asti.

Iltapäivällä minut kutsuttiin lähiesimieheni Jarin luokse. Niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olin firmassa viettänyt, tämä ei yleensä merkinnyt kehuja, ja istuin vatsanpohja täynnä perhosia odottamassa vihreän valon syttymistä ovella. 

Jarilla oli sivistystä sen verran, että ei alkanut huutaa. Hän ilmaisi kuitenkin voimakkaan harmistuksensa siitä, että olin niin hutiloinut työssäni. Olin aivan ihmeissäni, kun Jari kaivoi esiin nipun tulosteita, joita aloimme yhdessä käydä läpi. Kokoamani tilastot vilisivät virheitä, osa niin alkeellisia että oli täysin mahdotonta, että ne voisivat olla minun kynästäni. Sopertelin anteeksipyyntöjä, kun en muutakaan voinut, ja lupasin korjata virheet ensi tilassa, ylitöinä tietenkin. 

Poistuin Jarin toimistosta kasvot punoittaen. Mitään ei ollut sanottu ääneen, mutta asia epäilemättä lisättiin syntilistaani, joka otettaisiin esiin tulevaisuudessa, kun ylennyksiä suunniteltiin — tai seuraavaan yt-rulettiin joutuvia työntekijöitä. En ollut yllättynyt, kun Turpeisen virne taas vilahti silmäkulmassa.

Jossain linja-auton takaosassa sihahti oluttölkki auki, kun ajoin kotiin viimeisellä bussilla. Edessäni istuva mies kuorsasi pää ikkunaan nojaten. Ilmassa leijui vanhan viinan lemu. Silmiäni särki ja ohimoissa jomotti. Olin istunut koko illan tyhjässä toimistorakennuksessa korjaamassa tilastoja kuntoon. Kun lopultakin pääsin kuittamaan itseni kulkukortilla ulos rakennuksesta, koiransa kanssa vastaan tullut teollisuusvartija kysyi, eikö täällä tehdä ollenkaan päivällä töitä, kun pitää yömyöhällä talon käytävillä kuikuilla. 

Astuessani kotirappuni ovesta sisään huomasin, että portaissa istui reitin tukkeena joukko teinityttöjä. En jäänyt kyselemään, miksi he eivät olleet kotona näin myöhään illasta. Katsoin paremmaksi mennä hissillä kuin harppoa nolona ylös rappusia tyttöjen keskeltä. Tytöt istuivat hiljaa ja tuijottivat minua, kun odotin hissin saapumista. Olin kuulevinani kuin tukahdutetun tirskahduksen. Livahdin hissiin äkkiä ja painoin oman kerrokseni nappia. Samassa, kun hissi lähti liikkeelle, kuulin kuinka tytöt räjähtivät yhteen ääneen nauruun. 

 
Seuraavana päivänä toimistolla ei sattunut mitään mainittavampaa. Huomasin työvuorolistasta, että Turpeinen oli koulutuksessa. Edellisen illan Excel-sulkeisten jälkeen en varsinaisesti ollut vedossa, joten tilanne vaati että kiusasin jo ennestään polttelevaa vatsanpohjaani ylimääräisillä kofeiiniannoksilla. Tänään onnistuin kaatamaan kahvimukini taukohuoneen pöydälle, ja hakiessani nolona ja arkana rättiä pyyhkiäkseni jäljet huomasin, kuinka touhujani seuratessaan punatukkainen Pipsa vaivihkaa hymyili enemmän ivallisesti kuin säälien. 

Outo hiljaisuus tuntui muutenkin ympäröivän minua missä tahansa kohtasin työtovereitani firman käytävillä, jopa Riittakin oli vaitonaisempi kuin tavallisesti. Hautauduin entistäkin syvemmälle tietokoneeni näytön taakse. Ruudulla vilisevät numeroiden rivit olivat kylmässä johdonmukaisuudessaan ainoa turvapaikkani, niiden loogisiin rakennelmiin oli helppo paeta yhä vieraammalta tuntuvaa ihmiskuntaa.

Jossain vaiheessa numerotkin alkoivat muuttua pelkiksi merkkiriveiksi. Keskittymiskykyni oli tipotiessään. Asiat pyörivät sekamelskana päässä.
Viimeksi olin käynyt jotain tällaista läpi teini-iässä tai ehkä vielä opiskeluaikoina. Koulukiusaajien ansiosta minulla luultavasti ei ollut kovin suurta luottamusta kanssaihmisiäni kohtaan, mutta olin aina onnistunut punomaan itselleni jonkinlaisen turvaverkon, johon pudota kiperissä tilanteissa. 

En ehkä osannut antaa poskisuudelmia tai puhua small talkia, mutta osasin kai sitten jotenkin ajatella, vaikka kömpelyyteni vuoksi oli ihmisiä jotka pitivät minua hölmönä. Mutta entä sitten? Joko antaisin murtaa itseni tai sitten tekisin jotain asialle. Sitä kutsutaan kai ”Pakene tai taistele” -reaktioksi; epätoivoisen kädellisen vastaus tilanteessa jossa se on ahdistajiensa saartamana.

Lapsikin saattoi nähdä, että tämänhetkisille ongelmilleni oli selvä syy. Sen nimi oli Henrik Kristian Turpeinen, ”Henkka vaan”, kuten hän itseään vaati kutsuttavan samalla, kun oli auliisti työntämässä ojennettua kouraansa silmäätekeville tai muille, joista vain arveli olevan itselleen hyötyä. 

Henkka-poika, joka levitti ympärilleen tyyriin aftershaven tuoksua, tämän merkkivaatteet, kalliit kellot ja ulkomaanmatkat. Henkka, jonka ohi kulkiessa olin aina kuullut innokkaasti puhuvan lempiaiheestaan. Eli hänestä itsestään. Kuinka muut olivat pilipalityyppejä, jotka eivät osanneet eivätkä ymmärtäneet juttuja kuten hän itse. Minulle oli kuitenkin jäänyt aina epäselväksi, mitä nämä hänen suuret saavutuksensa olivat.

Miksi hän oli valinnut minut silmätikukseen? Koska olin helppo kohde. Koska olemuksestani huokuva epävarmuus, arkuus ja ujous antoivat tämän maailman henrikturpeisille äänettömän viestin: ”Tule ja potki minua päähän”. Sanotaan, että koirat haistavat pelon. Niin mukavaa miestä kuin Turpeinen yritti esittääkin, minusta hänellä oli aina ollut nälkäisen suden kasvot, silmät jotka alituiseen etsivät toisen kaulavaltimoa pystyäkseen iskemään siihen kiinni milloin tahansa. Silmät, joihin ei kannattanut katsoa liian syvään, koska niissä ei ollut mitään elämää.

Voisin mennä puhumaan työsuojeluvaltuutetulle tai työpaikkalääkärille, mutta jotenkin minulla oli sellainen kutina, että minua ei otettaisi tosissaan. Kaikki yritykset puolustaa itseäni päätyisivät siihen, että minut leimattaisiin harhaiseksi, yhteistyökyvyttömäksi ja huonoksi tiimipelaajaksi. Tietysti nostettaisiin esiin, että sosiaaliset ja vuorovaikutustaitoni vain olivat kehnot. Lopulta minut savustettaisiin ulos työstäni, arvatenkin kiitos Henrik Turpeisen väsymättömän ja demonisen ”PR-työn” esimiesten ja työtovereideni parissa.

Mietin asiaa hetken ja tartuin puhelimeen.

Tuomas oli lukioaikainen koulutoverini, outo lintu ja oman tiensä kulkija jo silloin. Nerokas tyyppi, jonka lahjakkuus vain oli suuntautunut kapealle alueelle. Siinä, missä hän oli hyvä, hän suorastaan loisti, mutta kaikki muu aiheutti päänvaivaa. Harva se päivä olin antanut hänen kopioida koulutehtävät omasta kirjastani ennen tunnin alkua tai hänen jopa luntata paperistani kokeiden aikana. Luultavasti ilman minun apuani hän ei olisi koskaan selvinnyt ylioppilaaksi, mutta tämän tarinan yksityiskohdat eivät kuulu muille. Eivätkä varsinkaan yo-tutkintolautakunnalle. 

Lukiosta selvittyään Tuomas upposi yhä syvemmälle tietokoneiden maailmaan, jossa hän oli viihtynyt jo teini-ikäisenä nörttinä. Kautta rantain sain kuulla, että hän oli päätynyt tiedon valtatien varsin hämärille sivukujille. Vain hyvä onni sekä myös tietyiltä tahoilta vastapalveluksena saatu suojelu olivat estäneet Tuomasta päätymästä vuosikausiksi kiven sisään. Näihin Tuomaksen kummisetiin verrattuna minä en ollut paljon mitään, mutta silti olin myös yksi niitä, joille Tuomas oli palveluksen velkaa. Hän oli yllättynyt, kun kuuli ääneni monen vuoden jälkeen. Selitin, etten halunnut puhua asiasta puhelimessa ja että voisimmeko tavata jossain töiden jälkeen. 

Kulmakuppilassa velloi monenlaista väkeä, kun istuimme kahvikuppeinemme alas Tuomaksen kanssa rauhalliselta vaikuttavaan looshiin. Esitin asiani ja mitä haluaisin Tuomaksen tekevän. Hän vaikutti vastahakoiselta, mutta minun tarvitsi sanoa vain yksi sana: ylioppilastutkintolautakunta. Sen jälkeen asiat lähtivätkin rullaamaan nopeasti.

Seuraavana maanantaiaamuna Henrik Turpeinen kutsuttiin esimiehen toimistoon. Hän riemuitsi jo valmiiksi, sillä olihan nyt varmasti tulossa vihdoinkin se ylennys, jota hän oli firman silmäätekevien kanssa lobbaillut ja nuoleskellut jo pitkään. Samalla hän oli huolellisella myyräntyöllä ja suoranaisella mustamaalauksella raivannut tieltä pois jokaisen, joka vain jotenkin oli hänen esteenään. Turpeisen ilme synkkeni kuitenkin nopeasti, kun hänelle selvisi, mitä asiaa esimiehellä todellisuudessa oli ollut.

Työpöydällä oli suuri kasa papereita. Ulosottofirmojen tositteita maksamattomista pikavipeistä ja kulutusluotoista. Raastuvanoikeuden päätöksiä lapsenruokkojutuista ja maksamattomista elatusmaksuista. Poliisin kuulustelupöytäkirjoja, joiden koko kirjo vaihteli pienistä ravintolanujakoista luottokorttihuijauksiin.

Pahimpana nipussa kuitenkin oli joukko papereita, joista ilmeni että Henrik Kristian Turpeinen ei koskaan ollut työsuhteessa niihin firmoihin, joista hänellä oli erinomaiset työtodistukset, eikä ollut koskaan edes ollut kirjoilla niissä ulkomaisissa huippuyliopistoissa, joista hänellä oli vaikuttavat tutkintopaperit. 

Hännänhuippuna oli vielä otteet kirkonkirjoista ja sosiaaliviranomaisten ja poliisin rekistereistä. Niistä selvisi, että Turpeinen ei ollut mikään varakkaan westendiläisen liikemiesperheen vesa, millä hän oli aina kerskunut, vaan yksinhuoltajaäidin poika Jakomäestä. Tämä oli teinivuosinaan harrastanut koulukiusaamisen ohella kioskimurtoja ja ilkivaltaa paikallisten päiväkotien pihamailla, pyöräsuojissa ja missä liikkuikin.

Katselin taukohuoneesta kana-ateriaani haarukoidessa, kuinka vartijat taluttivat tiukassa käsikynkässä ulos Turpeista, joka kantoi tavaroitaan pahvilaatikossa naama raivosta punehtuneena. Alhaalla ulko-oven luona odotteli jo poliisiauto. Turpeinen ehti luoda minuun murhaavan katseen, mutta en usko hänen aavistaneen, että minun kaltaisellani nössöllä voisi olla mitään tekemistä hänen potkujensa kanssa. 

Tuomas oli tehnyt perusteellista työtä tietokoneensa ääressä. Vanhalla rutiinilla hän oli tunkeutunut joukkoon viranomaisten, yliopistojen ja yksityisten firmojen tietoverkkoja sekä kotimaassa että maailmalla, ja imuroinut koneelleen kaiken mahdollisen, mitä Turpeisesta tietokannoista löytyi. Eikä se sitten ollut kovin mairiteltavaa kerrottavaa.

”Kauhee toi Henkan juttu. Ei olis ikinä uskonut”, Riitta sanoi minulle kahvia juodessamme. ”Niinpä niin”, vastasin ja pohdin jo yhtä ulkomaan projektia, jonka Jari oli minulle uskonut. ”Moi Riitta ja Jokke”, Pipsa hihkaisi iloisesti kulkiessaan ohi parin muun naisen kanssa ja hymyili meille. Hymyilin takaisin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Paniikkihäiriö

Kari oli matkalla pankista kotiin, kun se tapahtui. Oli kirpeä syyspäivä ja puissa lehdet hehkuivat punaisina ja keltaisina. 

Kari tarkkaili tapansa mukaan vastaantulijoita ja ohikulkijoita, nuoria ja vanhoja, ilmeitä näiden kasvoilla, välinpitämättömiä ja vihaisia, teinien riehakkuutta. Äkkiä alkoi tuntua, että jokainen näistä tuijotti häntä. Pienet hikipisarat kihosivat Karin otsalle, sydän jyskytti rinnassa, hengittäminen kävi raskaaksi. Kadun asfaltti alkoi viettää jyrkästi alaspäin kuin hän olisi seissyt laivan keinuvalla kannella. Kari saattoi vaivoin työntää pois pahoinvoinnin tunteen, joka nousi kurkkuun, päässä vellovan pyörrytyksen kuin huvipuiston karusellissa. 

Koko kaupunki oli jähmettynyt paikoilleen, kellon sekuntiviisari oli pysähtynyt. Ihmisten kasvot olivat nyt muuttuneet jonkinlaisiksi irvokkaiksi naamioiksi tai kadonneet kokonaan. Autojen ja linja-autojen vääristyneet heijastukset näyteikkunoissa venyivät loputtomana monivärisenä, krominhohtoisena spagettina. Häntä tuijotti vihaa ja halveksuntaa uhkuva toteemipaalujen rykelmä, joka vain hetki sitten oli ollut joukko ihmisiä. Viha naulitsi Karin paikoilleen, hänen jalkansa olivat muuttuneet kiveksi. Lopulta hän seisoi keskellä kosmista tyhjyyttä. 

”Mikä klisee”, Kari mietti ja vähitellen liikenteen äänet alkoivat palailla. Naamiot sulivat pois ja väri nousi uudestaan ihmisten kasvoille eikä yksikään niistä enää tuijottanut häntä. Syke tasaantui, rannekellon verkkainen tikitys palasi hädin tuskin kuuluvana Karin korviin. Väkijoukko oli jälleen välinpitämättömänä eteenpäin vellovaa massaa, tuskin läsnäolevaa ja ajatukset jossakin muualla. Kari kohautti olkapäitään ja lähti kotiin keittämään kahvia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Pikkujoulut 2013

Galaktinen komissio oli ottanut hankkeekseen tutkia Maapallon asukkaiden pikkujoulutapoja. Erityisen tarkastelun kohteeksi oli asetettu planeetan pohjoisen pallonpuoliskon pieni valtio, koska sen asukkien tiedettiin olevan jopa takapajuisen ihmisrodun edustajiksi varsin eriskummallista väkeä.

Abduktointia eli tutkimuskohteiden kaappausta mukaan vasten tahtoaan pidettiin eettisesti arveluttavana, mutta tiedevaliokunnan mielestä juurikaan muita vaihtoehtoja ei ollut, varsinkin kun budjetti homo sapiens -tyyppisten kehittyneiden ihmisapinoiden tutkimiseen oli mitä oli.

Määrärahojen niukkuus koski myös antropologista työtä kenttäolosuhteissa, joten nähtiin paremmaksi luoda simuloitu koetilanne, jossa joukko tutkittavia harrastaisi keskinäistä vuorovaikutusta lavastetussa, joskin toki mahdollisimman autenttiseksi järjestetyssä tutkimusteatterissa.

Satunnaisesti valikoitu joukko ihmisapinoita metsästettiin partioalukseen tiedottomassa tilassa ja näille annettiin hypnoottinen joukkosuggestio, jonka mukaan he olisivat joukko työntekijöitä, esimiehiä ja ylempää johtoa keskisuuressa kommunikaatioalan yrityksessä.

Koejärjestelyt tuottivat Galaktisen komission tutkijoille jonkin verran päänvaivaa. Etanolipohjainen rituaalijuoma näytti olevan keskeisessä roolissa juhlamenoissa, ja joidenkin tutkijoiden mielestä tämä loi liian monia arvaamattomia tekijöitä koetilanteeseen. Toisten mielestä tästä kokeesta nimen omaan saatiin arvokasta tietoa ihmisapinoiden rituaalikäyttäytymisestä, joten riskin ottaminen oli kuitenkin kaiken arvoista.

Todistettiin, kuinka kädelliset sonnustautuivat ensin outoihin punaisiin myssyihin, jotka päässä he päästivät joukossa epäsointuista ulinaa – myöhemmin kävi ilmi, että tämä oli ihmisapinoiden rituaalimusiikkia, jota kutsuttiin joululauluiksi. Lauman jäsenet pitivät huolen, että juhlamenojen aikana etanolipohjainen rituaalijuoma ei loppunut omista eikä toisten astioista.

Kokeen edetessä havaittiin erilaisia primitiivireaktioita, joiden kohteeksi joutui erityisesti lauman johtaja-apina. Samoin saatiin hämmentäviä esimerkkejä kädellisten sukupuolikäyttäytymisestä, joka ei mitenkään noudattanut totutun parinmuodostuksen sääntöjä. Kokeen lopuksi todistettiin tutkimuskohteiden joukkopahoinvointia ja siirtymistä lepäämään koetilannetta varten lavastettujen huonekalujen alle.

Koe julistettiin päättyneeksi ja todettiin tutkijoiden keskuudessa varsin onnistuneeksi. Tutkimuskohteille annettiin kollektiivinen amnesia ja heidät palautettiin partioaluksella takaisin lähtökoordinaatteihinsa. Mystinen päänsärky jäi vain todisteeksi kokeesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Rujoja

Jonkinlaista blogintäytettä kai tämäkin. Eli Pispalan Kumppanuuden kirjoituskurssin runo- ja proosarunoharjoituksia loppusyksystä 2013 alkukesään 2014.

Miksi talviaamut haisevat aina hernerokalle?

Miksi talviaamut haisevat aina hernerokalle? Miksi ratapihoilla leijuu aina naftaliinin tuoksu? Ajatukset harhailevat pakkasessa, kiertävät hetken kehää höyryävässä hengityksessä, sitten pakenevat olemattomiin.

Hän on kuusivuotias, kieli jäätyneenä kaiteen metalliin. Hän on kuusikymmentävuotias, vaappuen kadun lasipintaa kuin tyrävaivainen pingviini. Kolmekymmentäkuusivuotiaana hän jyrää eteenpäin ruuhkavuosiaan ja palaverejaan, oli hiekoitusta tai ei.

Painovoima pettää huurteisella kadulla ja hetken hän levitoi ilmassa, maailma on ylösalaisin, ja fläppitaulujen kuninkaasta tulee Kuninkaankadun narri. Koulutyttöjen naurukuoro säestää hänen luidensa rysähtämistä katuun. Yhden tragedia on toisen komedia. Kukaan ei pysähdy, kukaan ei ojenna hänelle kättään, lakonisten spartalaisten marssi ei keskeydy hetkeksikään, pelin säännöt on aikoja sitten kirjoitettu jäiseen katuun. Vammaiset lapset heitettiin rotkoon, koska kilpailukyky. Kaupunkivaltio ei hiekoita katuja, koska Ateena täytyy lyödä.

Kolmekymmentäkuusivuotiaana hän nousee jaloilleen hetkessä ja asfalttiruhje paranee viikossa. Kuusikymmenvuotiaana jo terveyskeskuksen loputtomat vuoronumerot. Kahdeksankymmentäkuusivuotiaana hänet lasketaan routaiseen maahan ja kunnankamreeri huokaisee helpotuksesta. Pappi siemaisee kahvia ja puiden luuranko-oksat kurottavat kohti taivasta kuin tervehtien hautajaisväkeä keskisormea näyttäen. Pakokaasu jää leijailemaan hyiseen aamuun.

Pääsin maailman katolle, mutta kuka asuu sen alla?

Happinaamari kasvoilla
varpaat kohmeisina kiipeilykengissä
jokaista lihasta kivistäen
seisomme vihdoinkin täällä

Kuvalehdestä repäisty Veikka Gustafsson
kotona liiterin seinällä
nurkassa kasa pölyisiä taskukirjoja
Sir Edmund Hillarysta ja šerpa Tensingistä
lapsuuden sankarit vierellämme

Meitä ennen tulleiden jäätyneet ruumiit
roikkumassa pää alaspäin vuorenseinämästä
Ikaros osui juuri tähän 90 asteen kulmassa
Prometheuksen käden voi vielä erottaa kivikasan alta
Kyllä nyt on kotona kerrottavaa

Ollaan niin korkealla,
että kallo kolisee taivaaseen kiinni
Kaikki vuoret on kiivetty
kaikki valtameret on sukellettu
Kuusta tuotiin tuliaisina pari kivenmurikkaa

Depis ja epis iskevät odottamatta seikkailijan mieleen
Ei istu täällä gurua odottamassa
Lumimies pysyy edelleen piilossaan
Maitojuna kutsuu takaisin kotiin

Suuret kertomukset on jo kerrottu
Runonlaulajat vaihtuivat Pleikkariin
Koskenniemi kerää pölyä kansakunnan taulu-tv:n päällä
Koodaajat syövät pizzaa
ja madot Saarikoskea

Kesät betonin keskellä
ja asfaltin yllä väreilevä ilma
unohtuvat hetkessä

Tuuli on viedä paperin
kameran kanssa heiluminen
tuntuu julkealta tunkeilulta

Ehkä ei pitäisi yrittää
sanoa mitään
ehkä ei pitäisi yrittää
ymmärtää mitään

Kun on vain tuulenvire puissa
lehvistön keskelle kätketty auringonvalo
linnut, jotka laulavat
eivätkä välitä pätkääkään diskurssianalyysistä
viheltävä pikkutyttö,
jonka ei tarvitse miettiä pääsykokeita
rastaiden ja varisten ikuinen sota
ilman armeijan intendentintoimistoa
ja rättisulkeisia

Mietin, olenko syntynyt
väärän lajin edustajaksi

Mitä luulit tekeväsi
oletko aivan viisas
kävelit taas punaisia päin
sen aivan selvästi näin

On aina kiva sääntöjä rikkoa
näin ainakin luulet
mutta vielä kunniasi kuulet

Tuhat silmää sua aina tuijottaa
näkyvää tai näkymätöntä
valvontakameraa eivät koskaan sulje
kadulla et yksin koskaan kulje

Syytön tai syyllinen
ei sen väliä
vielä kerran napsahtaa
sulle sakko rapsahtaa

Rikollinen on meistä jokainen
Syyttäjiä myös olemme
itsemme ja toisten

Kuljen taas portaat ylös
Liikuntaahan tämä on, eikö vain?

Aamulla ampaisen samat portaat alaspäin
ja olen taas ulkona

Illalla avaan ikkunan
vaikka olisi pakkasta

Seiniä ei ole olemassa
hoen itselleni

Minusta ei tulisi luolasukeltajaa
tai kaivosmiestä

Tutkin tarkasti varauloskäytävät
palotikkaat, palokirveet

Minulla on aina mukana Sveitsin armeijan veitsi,
astmapiippu ja pelastussuunnitelma

Täyteen ladattu kännykkä, jossa
on valmiina yleinen hätänumero

Pitää muista hengittää rauhallisesti
Paniikkiin ei saa joutua
paniikkiin ei saa joutua

Riimukirjoitukset katonrajassa
ovat koodattu viesti menneisyydestä
Identtisinä toistuvat merkkisarjat
arkaaista kieltä

Muinaisten palvontapaikkojen päälle
rakennetut talot

Pohjanmiesten retkikunta,
joka tunkeutui sisämaahan ja
teki kauppaa pirkkalaisten kanssa

Nykyhetki on pelkkä raapaisu moreenissa,
haihtuva betonipöly ilmassa

Paloiko viikinkipäällikkö laivansa mukana
Pyhäjärvellä,
vaihtuivatko oravannahat roomalaisiin
hopearahoihin?

Asfaltti peitti kinttupolut
hevoskärryt lahosivat
ja katumaastureiden bensankatku peitti
lannanhajun

Riimujen hirvensarvet ja
mäntyjen kuivuneet oksat ja
kalanruodot

Varhainen kevät
ujo sininen taivas
tuulenvire käy

Pispalan rinne
talojen rykelmässä
savun leijailu

Palaavat kiurut
järven selällä verkas
jäiden ryske soi

Metsän huminaa
Ääneenkö nukahtanen
Kuu, linnut puissa

Öinen kaupunki ikkunoissa
kulkijan askeleissa
juoksun kiihtyvä pakonopeus

Marraskuun autioilla toreilla
Takaa-ajajiakaan ei vain näy
Kuu valaisee särkyneet kasvotkin

Puiston pimeässä keskiyöllä
lehtien värinässäkin
hän piiloutuu itseään varjoihin

 

Rujoja 2

1 kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Pankkikeikka

– Paina puuta. Kelpaako konjakki?

– Ainahan se kelpaa.

– Hei, ei sitä noin juoda. Sen annetaan ensin hitaasti lämmetä lasissa ja…

– Samantekevää. Tänään ei sattumoisin huvita etikettisäännöt. Olisipa nyt raakaa viinaa. Kaikkein mieluiten mä vetäisin tajun kankaalle saman tien.

– Niin rankkaa, vai? Juo nyt rauhassa. Sitten puhutaan.

– Ei siinä ole paljon puhumista. Me mentiin aamulla pankille suunnitelman mukaan. Mä ja se virolainen, jonka järjestit mukaan, se…

– Ei nimiä. Tiedät säännöt.

– No, sille Eestin pojalle kävi pieni vahinko. Meinaan, se lakkasi hengittämästä.

– Mitä, onko hän kuollut? Mitä tapahtui?

– Odota nyt, kun mä pääsen siihen asti. Vartijat ja pankkineidit oli siis paketoitu ja laitettu lattianrajaan lepäilemään. Yhdelle mummolle piti syöttää nitroja, kun se meinasi saada slaagin. Huono päivä nostaa eläkerahoja.

– Vähät mummoista. Sitten?

– Sitten me käskettiin yksi niistä virkailijoista avaamaan pankkiholvi. Täti tärisi kuin horkassa, mutta sai lopulta oven auki. Ja yllätys yllätys, ei siellä ollut mitään. Se oli typötyhjä. Että se sun nerokkaasta juonesta.

– Ei rahoja? Mitä sinä oikein puhut?

– Kuules, papparainen, ei rahoja enää pidetä pankkiholvissa, ne kulkevat bittivirtoina verkossa. Eli jos haluat päästä apajille, opettele hakkeroimaan.

– Voi jumalauta. Voi jumalauta.

– No, sitten me hypättiin autoon ja häivyttiin. Vähän matkaa, kun oli ajettu, niin huomattiin, että kytät on perässä. Viron poika siitä leikkimään rallikuskia. Ei aikaakaan, kun auto oli katollaan tien penkassa. Eestin mies oli laakista vainaa. Meitsi ryömii ulos ikkunasta ja juoksee puskaan kytät kannoilla. Onneksi ne eivät olleet kovin fiksuja kyttiä, joten tässä mä nyt olen.

– Ei helvetti. Ymmärräthän sinä, että en minä nyt voi sinulle maksaa tästä keikasta, kun ei rahojakaan tullut.

– En mä niin ajatellutkaan, mutta pienet kulukorvaukset voisit pistää. Sanotaanko vaikka milli. Mä tiedän, että sulla on pientä eläkerahastoa koossa. Mulla on parit valokuvat sun taannoiselta Thaimaan-matkalta, joita sä et varmaankaan halua Interpolin käsiin.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Epäonninen edustaja Virtanen

”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia.
Toiset vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”

Kokous julistetaan avatuksi. Edustaja Virtanen on pitkään miettinyt, miten työntekijöiden oloja voitaisiin konkreettisesti parantaa ja nyt hän on keksinyt mielestään hyvän idean tähän. Tänään hän aikoo esittää ajatuksensa muille, toivoo että idea herättäisi mielenkiintoa ja että siitä keskusteltaisiin.

Puheenjohtaja Jokinen alkaa käydä läpi esityslistaa normaalissa kokousjärjestyksessä. Käsitellään erilaisia käytännön asioita. Yrityksen johto haluaa kiinnittää huomiota siihen, kuinka paljon työntekijät käyttävät aikaa kahvi- ja tupakkataukoihin, puhuvat yksityispuheluja työajalla, ja niin edelleen. Lisäksi poissaolokäytäntöjä halutaan tiukentaa ja lääkärintodistus vaaditaan nyt jo yhden päivän poissaolon jälkeen.

Asia herättää odotettua napinaa työntekijöissä, kun johtoportaan mielestä tämä on vain oikeutettua. Varsinkin nykyisessä suhdannetilanteessa. YT-neuvottelujen keppiä vilautetaan taas työntekijöille, mikä nostattaa näissä hermostunutta jupinaa, mutta vaientaa myös aiempia vastalauseita. Pääluottamusmies Salminen pitää pitkän puheen yritysdemokratiasta ja työnantajan edustaja muistuttaa, kuinka tärkeää on, että nyt puhalletaan yhteen hiileen.

Edustaja Virtanen vääntelehtii jo hermostuneena. Ollaan tultu kokouksen vapaamuotoisen keskustelun osioon ja yleinen puheensorina käy vilkkaana. Virtanen yrittää epätoivoisena saada kättään ylös, mutta kukaan ei huomaa häntä, kun keskustelu sivuaa sellaisia tärkeitä asioita kuin missä kukin on käynyt lomallaan, kaupungin parhaita ruokapaikkoja, tulevaa lottoarvontaa sekä erinäisten julkkisten nykytilannetta.

Virtanen koettaa naama punaisena saada ääntään auki, mutta keskustelu on jo kadonnut täysin tavoittamattomiin sfääreihin ja muuttunut kahden omaan ääneensä erityisesti ihastuneen edustajan keskinäiseksi vuoropuheluksi, jota yes-miehet satunnaisesti kannustavat.

Kokous julistetaan päättyneeksi ja Virtanen ryömii häntä koipien välissä lähimpään pubiin ottamaan pari paukkua tai parikymmentä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Tekstiä ja kuvaa

Pari edellistä tekstiä oli novellin tapaisia kyhäelmiä, jotka kirjoittelin talvella ja keväällä kirjoituskurssille, jota vetää Pispalan Kumppanuuden mediapajalla Lehtimäen Jyri. Ilman kurssia en varmaan olisi saanut näitäkään itsestäni irti. Seuraavaksi vielä muutama teksti ja runontapainen sepustus.

Mediapajalla olen ollut marraskuusta 2013. Tarkoitus olisi jatkaa nyt ainakin tämän vuoden loppuun asti, ehkä kauemminkin jos rahahanoja valvovat jumalat vain ovat suosiollisia.

Mediapajalla tehdään töitä kuvan ja äänen parissa. Tarkoitus olisi vielä ehkä kehittää jotain projektia, jossa hyödyntäisin omia valokuviani (lähinnä Tampereen kantakaupungin alueelta) sekä Pispalassa ottamiani kuvia.

Kenties vain pidän kliseisestä urbaaniromantiikasta, mutta eniten tykkään kuvata kaupunkia myöhään illalla ja yöllä, jolloin valot ja varjot luovat jonkin aivan erilaisen maailman. Päivällä olen yrittänyt ottaa hieman kuvia, mutta ainakaan vielä en ole onnistunut saamaan niihin näppäyksiin yhtä voimakkaita tunnelmia kuin yökuvissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen