T a l o

Hän istui asunnossaan, haarukoi mikroateriaa suuhunsa ja kuunteli Talon ääniä. Hän ei muistanut, milloin oli imuroinut viimeksi. Hän kokoili silloin tällöin laiskasti vanhoja sanomalehtiä paperinkeräykseen menossa oleviin muovipusseihin, jotka olivat ennestään täynnä ilmaisjakelussa tulleita riemunkirjavia mainoslehtisiä tavaroista, joita hänellä ei olisi milloinkaan varaa ostaa. Täytteet pursusivat ulos sohvan revenneestä verhoilusta. Pölykoirat jahtasivat toisiaan nurkissa, tekivät seuraa hiekoitussoralle jota tuli talvisin sisään kenkien mukana. Joskus hän tunsi kutinaa niskassaan, kun sohvan uumenista kiipeili esiin jonkinlaisia pikkuruisia mustia koppakuoriaisia, joita hän sitten otti kiinni ja murskasi hankaamalla sormenpäissään, kunnes niistä oli tullut hienoksi jauhettua pulveria. Asunto piti hänet eräänlaisessa laiskassa välinpitämättömyyden tilassa, kuin hoki hänelle ettei ollut hyötyä pitää paikkoja kunnossa. Kukaan ei kuitenkaan kävisi koskaan kylässä, ei ollut ketään jolle pitää yllä julkisivua. 

Hän oli kuunnellut vuodesta toiseen, kuinka vesi solisi Talon lämpöpattereissa ja kohisi putkistoissa. Kuinka ilmastointi suhahti käyntiin kello kuudelta kesäaamuisin. Talolla oli oma hengityksensä ja verenkiertonsa. Hissin konehuoneen tasaista surinaa, kun väki nousi ja laski kerroksesta toiseen. Humalaisten puheensorinaa, joka kaikui rappukuilussa iltaisin. Hän kieriskeli tuskaisen hikisenä sängyssään kesäisin ja paleli talvisin.

Hän oli ollut liian kauan tässä talossa. Väkeä oli muuttanut sisään ja pois, monet olivat viivähtäneet täällä vain hetken kunnes uusi ja parempi koti jossain muualla oli odottanut. Vain hän oli jäänyt.

Lauantai-iltana jostain alakerrasta kuului yhden tytön kaakattava ääni, joka tuntui pitävän pitkän aikaa humalaista yksinpuhelua, vaihtuen välillä kiljahdukseksi, sitten käkättäväksi nauruksi. Ääni mankui kuin hemmotellulla pikkutytöllä, joka vaati vanhempiaan ostamaan taas uuden barbin, koska oli jo kyllästynyt vanhoihin. Äää! Oikeesti! Ihanaa! Muut äänet kommentoivat satunnaisesti, joku kolisteli lattiaa ja välillä vessaa vedettiin. Hänestä tuntui, että alakerran huoneisto oli täynnä levottomia tarhaikäisiä lapsia, jotka riehuivat aikansa, kunnes ilo vaihtui sydäntä särkeväksi surkeaksi itkuksi. Korkokenkien kopse kiihtyi, puheensorina siirtyi rappuun, hissiä tilattiin ja lähdettiin jonottamaan pakkaseen johonkin keskustan trendikuppiloista.

Hän saattoi kuulla seinien läpi riemun vapaudesta, jota hänen nuoret naapurinsa tunsivat muutettuaan ensimmäistä kertaa omaan asuntoonsa, pois vanhempien valvovien silmien ja sääntöjen alta. Se oli viikonloppuöiden humalaisen biletyksen loputonta puheensorinaa ja bassorummun jytkettä, joka resonoi lämpöpatterien välittämänä jostain alakerrasta kello viideltä sunnuntaiaamuisin. Sen haistoi tupakansavuna, joka nousi hänen sieraimiinsa ilmastointikanavia pitkin. 

Jossain alhaalla oli myös se tyttö, jolla oli tapana kiljahdella ties mistä syystä, mitä hän ei välittänyt tietää. Iskuporakoneen helvetillinen jyrinä tärisytti seinien kantavia rakenteita ja herätti hänet kesken unia aamuisin. Tai kun hän vielä nukkui, naapurihuoneistossa asuva katusoittaja aloitti äänekkään, kailottavan laulunsa sormien rämisyttäessä samalla kiivaasti akustisen kitaran kieliä.

Hän säpsähti silloin, kun ovisummeri pärähti soimaan, sitten taas uudestaan ja uudestaan. Hän tiesi, että siellä oli se sama asunnoton alkoholisti, joka aina soitteli rapun kaikkien asuntojen summereita. Kun ovi vihdoin aukeaisi, mies livahtaisi rappuun nukkumaan humalaansa pois, yleensä vinttiin vievälle ylätasanteelle jossa oli hissin konehuone. Hän oli lukemattomia kertoja kuullut kuorsausta rapusta. Joskus poliisipartio oli hakenut miehen pois. Vähän aikaa oli ollut rauhallista, sitten ovisummerin toistuva pärinä oli alkanut uudelleen.

Talo puhui hänelle. Se kuiskutti, se maanitteli, se uhkaili. Hän ei milloinkaan pääsisi pois talosta. Ainoastaan jalat edellä. Hän oli vankina betoniholvin sisällä. Talo oli nujertanut hänet, se oli vienyt hänen tahtonsa. Talo teki hänet sairaaksi. Se imi hänestä energiaa, vei hänen voimansa. Joskus hän tunsi, että asunnossa oli joku toinenkin paikalla. Joku katseli häntä, kun hän nukkui. Kulkiessaan iltaisin rappukäytävässä, kävellessään pyöräsuojan halki takaovesta ulos roskia viemään, aina oli tunne jonkun toisen läsnäolosta. Hän ei voinut puhua asiasta kenellekään, sillä he pitäisivät häntä hulluna, pumppaisivat hänet täyteen lääkkeitä, sulkisivat hänet johonkin laitokseen. Vaan jos se oli ainoa keino päästä karkuun Talosta?  

Hän teki parhaansa, ettei olisi joutunut koskaan viipymään rapussa kauempaa kuin oli tarpeen. Vastaan saattoi tulla vaikka ensimmäisessä kerroksessa juhliva juopporemmi. Muita naapureitaan hän vältti parhaansa mukaan, kun oli tarpeeksi monta kertaa saanut tervehdykseensä vastaukseksi jonkin lyhyen, ynseän tiuskahduksen. Mitä hyödytti yrittää olla kohtelias ihmisille, jotka tekivät selväksi, että heille hän oli lähinnä heidän näkökentässään pörräävä ärsyttävä hyönteinen?

Kerran hän oli selaillut jotain vanhaa Pohjolan poliisi kertoo -sarjan kirjaa, joka oli roskia viedessä löytynyt kierrätyspaperin seasta. Silmiin oli osunut luku hänen kotikaupungissaan vuonna 1974 tapahtuneesta erikoisesta murhasta. Josef Rosenblom -niminen eläkkeellä oleva insinööri oli löydetty asunnostaan kuolleena. Sanottiin, että tämän hallussa oli ollut joukko arvokkaita osakepapereita, mutta ei tiedetty tarkalleen ottaen mitä, ja joka tapauksessa jälkeäkään mistään arvopapereista ei asunnossa enää näkynyt. 

Sydänkohtaus näytti ilmeiseltä kuolinsyyltä, mutta ruumiinavauksessa oli saatu selville, että insinööri oli saanut harvinaista myrkkyä, joka oli ehtinyt haihtua tämän elimistöstä lähes kokonaan. Sattuman kaupalla vain hyvin pieniä jäämiä oli löytynyt maksasta, mikä oli herättänyt poliisin tutkijoiden mielenkiinnon. Pitkällisten tutkimusten jälkeen epäillyt oli voitu rajata erääseen Kaarle Pohjanmetsään — joka sattumoisin oli isännöitsijä siinä talossa, jossa Rosenblom oli asunut. 

Pohjanmetsä ei tunnustanut kuulusteluissa mitään. Hänellä kuitenkin tiedettiin olevan tutkinto kemiassa ja menneisyys, josta ei kukaan oikeastaan tiennyt mitään. Oli ainoastaan joukko mitä epämääräisimpiä huhuja Pohjanmetsän liikkumisista sodanaikaisessa Saksassa ja myös poliittisista yhteyksistä. Suurin osa tähän liittyvistä asiapapereista oli kadonnut, kuinka ollakaan. 

Valokuvassa seisoi hyvin istuvassa puvussa vanhempi mies, jolla oli sotilaallinen ryhti, raudanharmaa pystytukka, sileäksi ajeltu jykevä leuka ja teräksenluja katse pistävissä silmissä. Hän näytti eläkkeellä olevalta upseerilta, mutta jotain niin häiritsevää noissa kasvoissa ja kuvassa oli, että sitä ei pystynyt katsomaan kauan. Joka tapauksessa yhä oudommaksi paisunut juttu ja syyttäjän näyttö oli riittänyt viemään Pohjanmetsän vankimielisairaalaan — jossa tämä oli päättänyt päivänsä oman kätensä kautta. 

Varsinainen stoori; kuin jostakin halvasta entisajan jännityslukemistosta, hän mietti, ja oli jo laittamassa kirjaa pois, kun hänen katseensa osui valokuvaan tapausta käsittelevän tekstin yhteydessä. Kuvateksti kertoi sen esittävän tapahtumapaikkaa pian tapauksen jälkeen, kun poliisin tutkijat olivat poistumassa rakennuksesta. Hän hymyili hieman aikakauden ruudullisille teryleenipikkutakeille, tiukoille leveäkauluksisille paidoille ja paksuille pulisongeille, jotka reunustivat kasvoja tuuhean otsatukan ja kauluksen päälle ulottuvien hiusten kanssa. Sitten häntä ei enää naurattanut. Rakennus oli kuvassa melkein vasta valmistunut eikä ollenkaan ränsistynyt kuten nykyään. Se oli hänen kotitalonsa.

Hän sulki kirjan ja laittoi sen takaisin hyllyyn. Hänen mielessään pyörivät monenlaiset sekavat ajatukset. Miten hän oli vähä vähältä vaipunut elämässään jonkinlaiseen uneliaaseen apatian tilaan, jossa mitään ei hyödyttänyt yrittää, koska kaikesta sai lopulta vain nenilleen. Joskus hän oli ollut kunnianhimoinen, pää täynnä kaikenlaisia unelmia siitä, mitä hän vielä tekisi. Yksi kerrallaan pilvilinnat olivat haihtuneet, seinä oli tullut kaikkialla vastaan. Opinnot eivät menneet mihinkään ja ilman niitä hän ei myöskään saisi töitä. Hänen ylimielisyytensä oli lisäksi karkoittanut hänen ympäriltään monia ihmisiä. Lopulta hän oli huomannut olevansa yksin. Päiväunet olivat ainoa, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Hän uppoutui fantasiamaailmoihin, joita hän imi ja ahnehti sisäänsä televisiosta, elokuvista, kirjoista, sarjakuvista, netistä: mistä vain hän sai päivittäisen annoksensa todellisuuspakoa. 

Rosenblomin ja Pohjanmetsän tapaus pyöri hänen mielessään. Hän mietti kaikkia kuulemiaan kummitustarinoita, joissa joku oli poistunut tästä maailmasta traagisella tavalla ja jäänyt sitten levottomana henkenä harhailemaan rakennukseen. Oli puhetta psyykkisestä energiasta ja kaikesta muusta, jolle skeptikot lähinnä tuhahtelivat. Entä jos murhattu ja murhaaja olivat edelleen Talossa? Jos murhaajasta itsestään oli tullut Talo…? Talo, joka vartioi mustasukkaisesti salaisuuttaan, joka oli ottanut hänet vangikseen, imi energiaa hänestä. Talo, jonka kanssa hän yhtaikaa rappeutui. Naurettavaa, hän mietti asioita turhan paljon, niin kuin kuka tahansa joka viettää liikaa aikaa yksikseen.

Sinä yönä hän näki unta, jossa vanha parrakas mies katsoi häntä surullisilla silmillään. Vanhus oli pukeutunut hieman nuhjuisesti vakosamettihousuihin ja ruudulliseen kauluspaitaan, jossa oli pieniä kahvitahroja ja rintataskussa kosmoskynä. Mies ei sanonut mitään, viittoi vain seuraamaan perässään. He kulkivat ääneti Talon alakertaan. Vanhus johdatti häntä kohti pyöräsuojaa. Siellä he avasivat yhä uusia ovia ja kulkivat pitkin loputtomalta tuntuvia käytäviä. Oliko tämä Talon pommisuoja, josta hän ei ollut aikaisemmin kuullut mitään? Miten oli mahdollista, että täällä saattoi olla tällainen käytävien sokkelo? Tuntui, että tuli yhä kylmempi. Lopulta mies avasi hitaan vaivalloisesti raskaan oven, jossa oli eräänlainen mutkikas lukkomekanismi. Oven takana oli jonkinlainen maanalainen kirjavarasto, jota valaisivat vanhanaikaiset himmeät sähkölamput. Tämä oli ilmeisesti kirjasto, mutta kuka sitä käytti tai oli joskus käyttänyt? Yhä sanomatta sanaakaan mies kaivoi jostakin kirjarivien keskeltä esille metallisen, ruostetäplien peittämän kotelon ja ojensi sen hänelle. Kotelon sisällä oli toinen kotelo, jonka hän sai jonkinlaisen mekanismin avulla vedettyä hitaasti esiin. Sen sisällä oli kasa vanhoja asiakirjoja, joihin kaikkiin oli painettu hyvälle, tukevalle paperille jonkinlaiset koristeelliset reunukset, osa niistä taidokkaasti kullattuja. Vanhus hymyili haikeasti hänelle vielä kerran, kääntyi sitten poispäin, astui ovesta ja katosi jostain kajastavaan valoon.

Hän istui muuttoautossa ja katseli ikkunasta ohi kiitäviä maisemia. Huoltoasemia, rakennusten rykelmiä, uneksivia taajamia, pakettiin vedettyjä peltoja, lumen peittämiä metsätaipaleita. Nastarenkaat söivät jäistä asfalttia, kilometrit kasvoivat mittarissa ja jokainen niistä vei häntä kauemmaksi Talosta. Hän oli matkalla toiseen kaupunkiin ja uuteen kotiinsa: avaraan, valoisaan ja siistiin. Kotiin, joka olisi lämmin talvella ja miellyttävän viileä kesällä, ja joka soisi hänelle rauhaa ja hiljaisuutta ympäri vuoden. Aurinko paistoi.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s