L o m p a k k o

Pankkiautomaatti sylki kuitin Jaken kouraan. Tilillä oli kokonaiset 26 euroa loppukuuta varten. Joko hän söisi kynsiään tai sitten vippaisi taas kerran eläkkeellä olevalta äidiltään. Onneksi isä ei ollut enää elossa, muuten ukko olisi haukkunut hänet pataluhaksi. 

Lukemattomia kertoja Jakke oli saanut kuulla olevansa hyödytön renttu, jonka maailmaan saattamista äijä oli ääneen katunut useammin kuin Jakke edes halusi muistaa. ”Miten minun lahjakkaasta pojastani, joka on usean laudaturin ylioppilas ja kelvollinen vaikka Mensan jäseneksi, on tullut tuollainen kelvoton pummi”, ukko oli jaksanut teatraalisesti paasata. Haudalla itkeminen oli Jaken osalta jäänyt vähiin.

Jakke maleksi kotiin tavallista reittiään Linnanaukion kautta. Baari matkan varrella houkutteli ankarasti, mutta jokin tahdonvoimaa etäisesti muistuttava tunne sai hänet vaivoin kävelemään ravitsemusliikkeen ohi. Ehkä hän soittaisi äidille huomenna; kaipa sitä yhden illan pärjää kuivin suin, Jakke järkeili. 

Hän ajatteli taas Kaisaa, vaikka oli vannonut unohtavansa, ja potkiskeli samalla ajatuksissaan pikkukiviä kadunreunalla, kun kengänsyrjä osui johonkin, joka oli jotakin pehmeämpää ja raskaampaa. Jakke kirosi ääneen. Mikseivät ihmiset voineet korjata rakkiensa jätöksiä kadulta? Nyt hän joutuisi pesemään ainoita hyviä käyttökenkiään, kaapimaan pohjien uria puhtaaksi, uittamaan kenkiä mäntysuovassa kunnes haju lähtisi. 

Ruskea esine kadulla ei kuitenkaan ollut, mitä hän oli luullut sen olevan. Se oli siannahkajäljitelmää, Made in China ja jostakin halpahallista ostettu. Jakke noukki esineen ylös ja samalla hänen sydämensä alkoi takoa nopeammin. Se oli lompakko eikä aivan kevyt. 

Jaken käsi tärisi hieman, kun hän uskaltautui katsomaan sen sisältöä. Sen verran hänellä oli järkeä päässä, että hän livautti lompakon nopeasti takkinsa povitaskuun pois uteliaiden ohikulkijoiden silmistä. Hän sulkeutui läheisen tavaratalon miestenvessan koppiin ja vasta siellä uskaltautui katsomaan sisältöä tarkemmin. 

Taivas aukeni ja enkelit lauloivat hoosiannaa. Myöhemmin tutkintavankilan sellissä Jakke ajatteli, että se oli tainnut olla hänen elämänsä onnellisin päivä.

Kotiin kävellessään Jakke tunsi olevansa kuin unessa. Jostain pilakuvasta karanneet piru ja enkeli kävivät kiivasta väittelyä hänen olkapäillään. Hänen olisi pitänyt kiikuttaa lompakko saman tien löytötavaratoimistoon. Jos hän pitäisi rahat, se olisi sama kuin hän olisi varastanut ne, enkeli kimitti hänen korvaansa. Piru taas maalaili tavarataivasta, joka Jakelle nyt aukeaisi: ylös katuojasta kertaheitolla! Jakke ei sanonut juuta eikä jaata kummallekaan. 

Pian hän avasi kotioven ja näki likaisella kynnysmatollaan joukon laskuja, kirjeet perintätoimistosta ja työvoimatoimistosta. Jälkimmäisessä häntä pyydettiin taas yhteen hyödyttömään työhaastatteluun karenssin ja etuuksien menettämisen uhalla. Jakke teki päätöksensä ja piru voitti sen erän.

Jakke seisoi lentokentän lähtöselvityksessä ja odotti pääsyä Finnairin Bangkokin vuorokoneeseen. Kotiin olivat jääneet vielä uutuuttaan tehdastuoksuva ja puoli seinää peittävä taulu-tv sekä joukko muuta kallista viihde-elektroniikkaa, jota hän käytti lähinnä pelaamiseen. Eilen hän oli käynyt varaamassa Harley-Davidsonia edustavassa liikkeessä 1200-kuutioisen pyörän. Se olisi odottamassa häntä, kun hän palaisi reissusta, samoin myös vuosikerta-Stratocaster, jollaisen itse Hendrix oli omistanut! Wild thing, you make my heart sing!

Jaken pää oli täynnä tulikuumia pakoputkia, polttavaa asfalttia, rantakuningattaria ja rock’n’rollia, kun jokin raskas iskeytyi hänen olkapäälleen. Se oli lapion kokoinen käsi, joka puristi häntä kuin teräspihdit. Jakke kääntyi ja näki edessään reilun ladonoven kokoisen miehen, jolla oli yllään ainakin muutamaa numeroa liian pieni rippikoulupuku. Jättiläinen piti Jakkea otteessaan ja puhui yllättävän pehmeällä ja hiljaisella äänellä: ”Olis vähän asiaa, kundi. Mennääs bamlaamaan tohon vähän sivummalle.” 

Jakke yritti turhaan vääntäytyä irti, mutta oli liian peloissaan huutaakseen. Muut matkustajat ja lentokentän henkilökunta velloivat ympäriinsä oudon välinpitämättöminä. Jätti koppasi Jaken raskaan matkalaukun kainaloon kevyesti kuin tulitikkuaskin ja piti toisella kädellään Jakea tiukasti kiinni hihasta ohjaten tätä kohti läheistä huoltokäytävää. Sen varrella oli melkein huomaamaton ovi, joka olisi voinut kuulua siivouskomerolle. 

Kiireiset mekaanikot ja siivoajat eivät kiinnittäneet heihin huomiota, kun jätti avasi oven ja työnsi Jaken edellään huoneeseen, sitten kumartui itse, ettei olisi lyönyt päätään ovenkarmiin ja seurasi Jaken perässä. Oven sulkeuduttua Jakke huomasi, ettei huone ollut mikään siivouskomero, vaan pieni toimisto. Pöydän edessä seisoi odottamassa kolme miestä, kaksi siviilipukuista ja yksi univormuun sonnustautunut. 

Jakke tunnisti univormupukuisen heti jonkinlaiseksi tullivirkailijaksi, mutta pukumiehistä hän ei osannut sanoa mitään. Miehet näyttivät Jakesta lähinnä entisiltä nyrkkeilijöiltä tai sitten karskeilta ammattiupseereilta, jätin rinnalla eivät mitään höyhensarjalaisia hekään. 

Toisella miehistä oli raudanharmaat hiukset, nuorempi oli tummahiuksinen, ohimoilla jo hieman harmaata hänelläkin. Jake pani merkille, että molemmat olivat suunnilleen samanpituisia. Nuorempi oli laihempi ja kapeaharteisempi, mutta miesten kasvoissa ja koko olemuksessa oli niin paljon samaa, että Jaken mielestä he olisivat voineet olla isä ja poika.

Vanhempi graniittikasvoista puhui jätille: ”Kiitos, Simonen. Me jatketaan tästä. Voit pitää loppupäivän vapaata.” Jätti vastasi: ”Eipä mitään. Kyl mä mieluummin sprigi päällä keikkaa heitän täällä provinssissa kuin raahaan deekuja maijaan Piritorilla. Moi do!” Jätti heilautti lapiokouraansa hilpeästi ja liian lyhyt puvunhiha paljasti reilun matkaa karvaista käsivartta. 

Jätin suljettua oven takanaan vanhempi graniittikasvo puhui tullivirkailijalle. ”No niin, paperit on nyt allekirjoitettu eikä teidän osastoa tässä enää tarvita eli me hoidetaan loput”, kivinaama sanoi mekaanisella äänellä ja viittasi oven suuntaan. Tullivirkailija, maailman murjoman pikkubyrokraatin näköinen mies ei vaikuttanut järin ilahtuneelta siitä, että hänen omalle toimivalta-alueelleen oli näin tunkeuduttu. Hän kuitenkin tyytyi vain kuivasti heilauttamaan kämmentään ohimolleen kuin sotilastervehdyksen parodiana ja lähti niine hyvineen. 

Toimistokopperossa olivat nyt vain graniittikasvot ja Jakke. Vanhempi miehistä tarkasteli Jakkea sanomatta mitään ja niin pitkään, että Jakke jo kiemurteli hermostuneena. Ilmastoimattomassa ja tunkkaisessa kopissa pienet hikikarpalot alkoivat nousta hänen otsalleen. 

Lopulta mies heilautti jotain valokuvalla varustettua korttia Jaken silmien edessä: ”Rikosylikomisario Karlsson Keskusrikospoliisista. Jaakko Järvinen, teidät on pidätetty epäiltynä Jokikadulla kuudestoista päivä viime kuuta tapahtuneesta pankkiryöstöstä. Lähdette nyt mukaamme kuulusteluja varten.” Maailma muuttui epätodelliseksi. Jakesta tuntui kuin hän olisi katsellut jotain filmiä elokuvateatterissa.

He kulkivat käytävää pitkin lentokenttärakennuksen syrjäisessä kulmassa sijaitsevalle ovelle, jonka edessä odotti pysäköitynä siviiliauto ilman vilkkuvaloa tai muita poliisitunnuksia. Harmaatukka kulki edellä, Jakke tämän perässä ja nuorempi kivikasvoista taaimmaisena Jaken matkalaukkua kantaen. 

Jakke oli odottanut, että hänelle olisi laitettu käsiraudat ja lausuttu poliisisarjoista tuttu litania oikeudesta vaikenemiseen ja asianajajaan, mutta pidätys oli suoritettu äärimmäisen vähäeleisesti ja enempiä sanoja tuhlaamatta. He kulkivat ääneti autolle. 

Jakke huomasi, että nuorempi poliiseista seurasi tarkkaan vanhempaa, kuin rekisteröiden tämän pienimmänkin eleen ja liikkeen. Jakke muisti joskus näkemänsä tv-dokumentin Romanian diktaattorista Nicolae Ceaușescusta. Siinä oli mukana vanha filminpätkä diktaattorista yhden lakeijansa kanssa, joka tarkasti jäljitteli diktaattorin jokaista elettä niin, että se oli yhtaikaa koomista ja aavemaista.

Muuten Jaken pää oli tyhjä ajatuksista. Vanhempi poliisimies taas pälyili ympärilleen kuin peläten, että joku olisi huomannut pidätyksen. Ulkopuolisille silmille he olisivat silti voineet olla vain kolme liikemiestä tulossa ulkomaanlennolta ja nousemassa autoon, kaksi puvuissaan ja Jakke uudessa kalliissa nahkatakissa.

He seisoivat auton luona. Vanhempi poliisi kaiveli puvuntaskujaan. Tämän kasvoilla kävi vihainen ja turhautunut ilme kuin miehellä, joka on tottunut pitämään kaikki langat aina tiukasti omissa käsissään ja sitten huomaa yhtäkkiä, että joku langanpätkistä on karannut omille teilleen: ”Mitä ihmettä, olenkos mä pudottanut autonavaimeni…?” 

Nuorempi poliisi sanoi rauhallisesti: ”No, jos mä hoidan tämän”, ja kaivoi jotain omasta taskustaan, räpläsi hetken lukkoa, joka oli samassa auki. ”Takavarikoitua todistusaineistoa, vai?” vanhempi poliisi virnisti. ”Jotain sinne päin”, nuorempi tokaisi. 

Oliko se tiirikka vai kopio autonavaimesta, Jakke ehti miettiä ennen kuin hänet työnnettiin takapenkille. Sitten hänellä oli tärkeämpääkin pohdittavaa, kun auto suuntasi matkansa kohti poliisitaloa iltapäiväruuhkan halki.

Jakke ei ehtinyt istua kauan sellissä, kun hänet jo haettiin ensimmäiseen kuulusteluun. Vai löytyi lompakko kadulta? Ja sattumalta siinä oli vain viisikymmentätuhatta euroa rapeina uusina seteleinä? Herrahan taitaa olla oikea humoristi. No, kyllä tarina alkaa muuttua, kun tarpeeksi kauan kypsyttelet omissa liemissäsi. Takaisin selliin. Vähän unta palloon, hieman ankeaa vankilaruokaa ja tervan makuista kahvia päälle. Sitten jatketaan. Samat kysymykset uudelleen. Missä olit silloin ja silloin? Kenen kanssa? Miten selität, että…? 

Jaakko Järvisen vähittäinen pehmitys oli alkanut. Lopullisena päämääränä oli, että hän munisi poliisisedille nätin kultamunan: siististi printatun tunnustuksen Jaken omakätisellä allekirjoituksella ja asianmukaisilla leimoilla varustettuna. Sen jälkeen poika pakettiin ja tuomarin kautta lääninvankilaan ainakin seuraavaksi puoleksi vuosikymmeneksi. 

Jakelle itselleenkin alkoi vähitellen valjeta, mistä häntä syytettiin. Naamiomies oli vienyt aseella uhaten Jokikadun konttorista kuusikymmentätuhatta euroa riihikuivaa. Ryöstäjän epäonneksi setelit olivat olleet merkittyjä. Jaken jäljille ei ollut vaikea päästä sen jälkeen, kun hän oli aloittanut törsäyskierroksensa. 

Kuulustelijat tekivät Jakelle hyvin selväksi, ettei hän tainnut olla mikään ruudinkeksijä, kun alkoi levitellä rahoja niin pian ryöstön jälkeen. Että miten ryöstäjä, joka on toisaalta tarpeeksi fiksu löytääkseen konttorin, jossa vielä tähän maailmanaikaan säilytetään käteistä rahaa, voi tehdä niin alkeellisen virheen? 

Rikosylikomisario Karlsson oli itse läsnä Jaken kuulusteluissa ja oli vuorenvarma tämän syyllisyydestä, pommitti häntä samoilla kysymyksillä kerta toisensa jälkeen, yritti saada hänet murtumaan ja tunnustamaan. Käsittelyn seurauksena Jakke puhkesi kyyneliin, mistä innostuneena Karlsson haukkui häntä mammanpojaksi. Jakke ei kuitenkaan vieläkään tunnustanut. Tästä raivostuneena Karlsson käski heittää hänet takaisin selliin. 

Nuorempi hänet pidättäneistä poliiseista, Lindroos, seurasi kuulusteluja mietteliäänä, teki omia muistiinpanojaan ja kyseli välillä jotain Jakelta, ei kuitenkaan grillannut tätä Karlssonin tavoin. Lindroos ei tosin ottanut kuulusteluissa mitään ”hyvän poliisin” roolia, vaan pysytteli koko ajan enimmäkseen taka-alalla.

Jakke makasi yöllä valveilla sellissään. Sen jälkeen, kun oli käynyt ilmi, että hän ei pitänyt yliopistoympäristöstä eikä yliopisto hänestä ja oli ottanut loparit koko universtaalta, hän oli päättänyt lopettaa turhan ajattelemisen ja keskittyä vain elämiseen, ”oikeaan elämään” diskurssianalyysin ja poststrukturalististen teorioiden sijaan. Ja varsinaista elämää se oli ollutkin, baarista baariin jonkin epämääräisen kaveriporukan mukana. 

Hän oli tarttunut jokaiseen hetkelliseen oikkuunsa, elänyt haaveissaan unelmien ja pilvilinnojen tulevaisuudessa, joka ei koskaan toteutuisi. Hän oli hetken mielijohteesta hankkinut kotiin vaikkapa kalliita elektroniikkaleluja, jotka jäisivät ennen pitkää nurkkaan pölyttymään, kun hän kyllästyi niihin tai parempi malli tuli markkinoille. Ja sehän oli saatava!

Kaisa ei ollut enää jaksanut katsella hänen touhuaan, vaan oli muuttanut pois. ”Miten noin fiksu tyyppi voi toimia noin pirun typerästi?” Kaisa oli kysynyt Jakelta useammin kuin kerran. Kuin lisätäkseen vettä myllyyn Jakke oli alkanut sen jälkeen pyöriä strippibaareissa ja tilannut kalliita drinkkejä epämääräisille naisille, monesti pikavippirahoilla, kun käteinen oli iltahumussa loppunut. Hän oli höveli kaveri ja helppo lypsettävä siipeilijöille. 

Hän oli hetken oikusta lähtenyt ulkomaanmatkalle erään stripparin kanssa, jonka kanssa oli juuri silloin lyöttäytynyt yhteen. Laila oli omien sanojensa mukaan yksinhuoltaja Lappeenrannasta ja teki usein keikkaa Jaken kotikaupungissa. Matkalta palattuaan Jakke huomasi olevansa lomautusuhan alla rengastehtaalta, jonne oli mennyt ”oikeisiin töihin” viimeisten opintolainarahojen loputtua. Raskas työ oli vaatinut raskaat huvit.

Ulosottomies oli näihin aikoihin alkanut olla vakituinen vierailija Jaken luona, kun pikavippifirmat alkoivat voudin suosiollisella myötävaikutuksella kysellä omiensa perään: satojen prosenttien vuosikorko tietysti lisättynä kulutusluottoihin, joilla Jakke oli ostanut lelujaan ja matkojaan ja juhlinut monenkirjavan yö- ja ilolintuparvensa kanssa. 

Nyt kaverit ja Miss Lila olivat kummasti kaikonneet. Sen jälkeen kuluneet vuodet olivat yhtä sumua. Jotenkin hän oli kuitenkin rääpinyt eteenpäin, elänyt hiljaiseloa, vaihtanut pienempään asuntoon kaupungin laidalla. Sossun työntekijä oli auttanut häntä laatimaan jonkinlaisen maksusuunnitelman, mutta hän tulisi olemaan velkakierteessä lopun ikäänsä. 

Siinä vaiheessa, kun Jakke oli löytänyt lompakon, hän oli jo jokseenkin luovuttanut ja lakannut unelmoimasta ylipäätään mistään. Sitten koko härdelli oli alkanut uudestaan ja lopulta se oli tuonut hänet tähän putkaan. Yön hiljaisimpana hetkenä Jakke makasi laverilla ja nieli katkeria kyyneliä. Mammanpoika, mammanpoika!

Aamulla Jakke heräsi ja huomasi, että sellin ovi oli auki. Hän nousi ripeästi pahnaltaan ja meni katsomaan ovelle. Käytävässä ei näkynyt ristinsieluakaan. Jakke katseli ympärilleen neuvottomana. Hetken päästä käytävän päähän ilmestyi yksinäinen hahmo. Se oli Lindroos. Hän huikkasi Jakelle: ”Jaha, olet herännyt. Nyt varmaan maistuisi kahvi. Mennään tuohon mun huoneeseen, siellä on vastakeitettyä.” Jakke ei tiennyt, mitä sanoa, joten hän ei sanonut mitään. Seurasi vain Lindroosia käytävän halki rakennuksen toiseen siipeen, jossa tutkijoiden työhuoneet olivat. 

Lindroosin työhuoneessa oli mahonkisen toimistopöydän, parin narisevan tuolin ja näyttöpäätteen lisäksi kirjahylly vanhojen tapausten kansioille sekä ammattikirjallisuudelle. Huoneessa tuntui samanlainen tuoksu kuin näissä vanhoissa toimistoissa yleensäkin: yhdistelmä vanhaa kiveä ja puuta sekä vuosia ennen nykyisiä tiukkoja tupakkalakeja tupruteltuja savukkeita, piipullisia, sikareitakin.

Jakke katseli Lindroosin kirjahyllyn teosten selkämyksiä, joissa oli sellaisia nimiä kuin ”Crime Forensics”, ”Profiling” ja niin edelleen. Jakke oli huomaavinaan kirjojen joukossa myös pari vieraskielistä teosta antiikin ajan näytelmätaiteesta ja teatterimaskeerauksesta kautta aikojen, ja oli yllättynyt, että kivikasvo-Lindroos näytti olevan myös taiteista kiinnostunut, kulturelli mies. Ehkä se oli tervetullutta vastapainoa poliisityölle. Seinällä oli koristeena kehystettyjä värivalokuvia Pariisista ja Roomasta. Työhuoneessa oli myös kangaspäällysteinen sohva nokkaunia varten sekä pieni keittiötila ja kylpyhuone, jossa oli WC ja suihku. Jakke pyysi lupaa käyttää vessaa. 

Heti ovesta astuttuaan Jakke huomasi kylpyhuoneen kaapin kahvassa roikkuvan vaateripustimen, jossa oli Lindroosin harmaa puvuntakki. Kaikki siviilikytätkö tuollaisia suosivat, Jakke mietti; sellainen oli ollut Karlssonillakin. Hän hypisteli hajamielisesti takkia, italialaista villaa; hän huomasi takin vuoresta sen olevan Hugo Bossia. Jakke ei ollut koskaan ollut pukumies, puvut olivat hänen mielestään hautajaisia varten. Jotain pehmeää tuntui takin olkapäissä hänen sormiaan vasten. Olkatoppaukset, Jakke tajusi; eivätkös ne menneet muodista jo 80-luvulla? Toisaalta muodista ja sen nopeasti unohduksiin painuvista ja yllättäen sieltä taas palaavista trendeistä ei ottanut pirukaan selvää. Paljonkohan rikoskomisario mahtaa tienata, Jakke pohti; varmaan aivan kohtalaisesti, jos on varaa harrastaa kulttuuria ja matkailua.

Se Karlsson oli kyllä ollut oikea pirulainen: muistutti armeijan jäykkäniskaisia, rautakangen nielleitä kapiaisia, jotka olivat joka välissä ärjymässä naama punaisena. Lindroos taas vaikutti ihan asialliselta tyypiltä. Sinänsä kytät toivat hänelle mieleen sairaalan syöpäosaston: hyviä olla olemassa, mutta itse niistä halusi pysyä mahdollisimman kaukana.

Asiansa hoidettuaan Jakke pesi kätensä ja katsoi samalla itseään peilistä. Eipä hän hääppöiseltä näyttänyt. Laiha, riutuneen näköinen mies, jolla oli mustat reunat silmien alla ja leuassa monen päivän sänki, jonka seasta puski huolestuttava määrä harmaita karvoja. Väsytti, heikottikin. Jos jossakin oli linnunpelättimen paikka täytettävänä, hänellä oli hyvät mahdollisuudet vakanssiin. 

Jakke kuivasi kätensä paperiin, rutisti sen ja heitti lavuaarin alla olevaan, siististi valkoisella muovipussilla vuorattuun roskakoriin. Ennestään siellä näkyi olevan tyhjä partavesipullo ja suihkepullo, jonka kyljessä luki jollain trendikkäällä kirjasintyypillä sana ”KhameLeon”. Jakke ajatteli, että viime aikoina hänen elämässään oli tullut niin paljon järkytyksiä, että tukka sojotti päässä pystyssä ilman hiussprayn apuakin. Jakke sammutti valon, sulki kylpyhuoneen oven perässään ja istui kuuntelemaan, mitä Lindroosilla oli sanottavanaan.

Lindroos oli loihtinut jostain esiin mutteripannun ja kaatoi kahvia Jaken kuppiin: ”Tuossa olisi pari voileipää ja croissantiakin, jos kelpaa.” Jakke joi ja mutusteli voisarvea ihmeissään. Kun kumpikin oli nauttinut aamiaista hiljaisuuden vallassa, Lindroos vihdoinkin puhui. Ihme oli tapahtunut: graniittikasvot olivat puhjenneet hymyyn. Jakke aavisteli edelleenkin pahaa. Lindroos asettui pöytänsä taakse kuin luennoitsija, hypisteli papereitaan, rykäisi ja loihe lausumaan.

”Niin, pyysin sinut tänne ilmoittaakseni, että olet vapaa ja voit mennä. Syytettä ei nosteta. Tähän liittyy kuitenkin muutama ehto.” Lindroos kaivoi papereitaan, niiden seassa oli joitakin valokuvia. Suttuinen tuloste oli otettu pankin valvontakameran nauhoituksesta. Rakeisen kuvan alareunan aikakoodissa oli päivämäärä ja kellonaika. Kuva esitti harmaapukuista aseella osoittavaa miestä, joka oli peittänyt kasvonsa kommandopipolla. 

Lindroos antoi Jaken tarkastella kuvaa hetken aikaa, sitten jatkoi: ”Olemme seuranneet Karlssonia jo jonkin aikaa ja epäilleet tätä joistakin väärinkäytöksistä, lahjonnan vastaanottamisesta ja sen sellaisesta. Jokin aika sitten saimme selville, että tällä on huomattavat pelivelat, mutta miten hän on niitä maksanut, siitä meillä ei ole ollut tietoa. Vasta sen jälkeen, kun olimme pidättäneet sinut, tapaus alkoi vähitellen aueta. Jokikadun konttori oli yksi niistä, jotka Karlsson ryösti.” Jakke hätkähti, mutta Lindroos ei edes huomannut tätä, vaan jatkoi selostustaan uutistenlukijan selkeällä ja vakaalla äänellä puhuen.

”Hänellä oli poliisina kontaktit pankin turvaosastoon, tiesi rahojen kuljetuksesta ja missä milloinkin säilytettiin huomattavia summia käteistä. Havaitsimme, että sattumoisin Karlsson oli ollut autoineen lähistöllä niin Jokikadun kuin muutamassa muussa ryöstössäkin. Passipoliisit tarkistavat rutiinilla kaikki seudulla liikkuvat autoilijat, mutta tarkistavatko he korkea-arvoisen poliisimiehen autoa, joka sattumalta liikkuu lähistöllä? Tittelit ja auktoriteettiusko menevät velvollisuuden edelle.”

”Jokikadulla Karlsson kuitenkin hutiloi eikä vain yhden kerran. Ensinnäkin hän sai saaliikseen joukon merkittyjä seteleitä. Toisen ja ratkaisevan virheensä hän teki, kun oli kuljettamassa seteleitä eräälle, sanotaanko merkittävälle alamaailman hahmolle, joka järjestää laittomia uhkapelejä. Karlsson oli astunut autostaan Linnanaukion parkkihallissa tarkoituksena viedä rahat henkilökohtaisesti kyseisen aukion reunalla sijaitsevaan rakennukseen.”

”Koko summa oli halvassa lompakossa, joka jostain kohtalon oikusta kuitenkin putosi häneltä matkan varrella. Kuinka ihminen voi onnistua kadottamaan kerralla 50 000 euroa käteistä rahaa? Voimme vain arvailla. Ehkä hänellä oli todella kiire, ehkä hän oli hyvin hermostunut, ajatuksissaan ja muissa maailmoissa. Ehkä vuosia jatkunut kaksoiselämä alkoi lopultakin vaatia veronsa. Ehkä.” 

Tässä kohti Lindroos piti tauon ja katsoi Jakkea kasvoilla sama mietteliäs ilme, jonka Jakke oli nähnyt aikaisemminkin. ”Joka tapauksessa, kun Karlsson lopulta huomasi asian ja palasi etsiskelemään lompakkoa aukiolle, oli jo liian myöhäistä.” Jakkea heikotti taas. Lindroos huomasi tämän valahtaneen kalpeaksi, mutta jatkoi. 

”Tässä vaiheessa rahoja ei ollut vaikea jäljittää ja otimme sinut kiinni. Karlsson päätti tässä kohdassa tarttua tilaisuuteensa, kun sopiva syntipukki oli kerran löytynyt, peittääkseen omat jälkensä. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että olimme jo hänen jäljillään. Karlsson saatiin kiinni rakastajattarensa luota naapurikaupungista. Hänet on nyt pidätetty virantoimituksesta ja häntä pidetään kotiarestissa. Media ei tiedä asiasta eikä koskaan saa tietääkään. Poliisikuntaa on jo kohdannut tarpeeksi skandaaleja emmekä me tarvitse enää yhtäkään lisää.” 

Jakke kuunteli ääneti, sitten kysyi: ”Tuota, sä sanoit että mä pääsen vapaaksi, mutta siihen liittyy joku ehto. Mikä se on?” 

Lindroos katsoi Jakkea terävästi silmiin: ”Kuuntele nyt tarkkaan. Kävimme hakemassa kotoasi loput rahat, joita et ollut ehtinyt tuhlata. Saat pitää elektroniikkalelusi, vaatteesi ja muut romppeet, jotka ostit rahoilla. Samoin kaikki velkasi pysyvät kuitattuina. Olit fiksu, kun hoidit ne heti alta pois, vaikka vuosien varrella lahjakkaasti ryssimäsi talousasiat eivät muuten kuulukaan minulle. Thaimaaseen et tällä erää pääse, mutta voit myöhemmin tehdä matkan omilla rahoillasi.”

”Minulla on joitakin tuttuja kaupungin puolella, joiden kautta järjestin sinulle paikan postin lajittelukeskuksesta. Sillä et rikastu, mutta se on rehellinen ja säännöllinen työ. Ehkä saat nyt muutaman pennin sivuun joka palkastasi; luulen että olet joka tapauksessa saanut tarpeeksesi baarielämästä.”

”Ehto on tämä: et milloinkaan hiisku halaistua sanaa tästä jutusta lehdistölle tai millekään muulle medialle, et lähimmille ystävillesi, et äidillesi, et kenellekään. Pyyhimme myös rekisterisi puhtaaksi eikä tätä tapausta ole milloinkaan sattunut. Mutta jos petät meidät, tiedä tämä: järjestämme asian niin, että istut loppuikäsi kiven sisässä ja avain heitetään pois. Do I make myself clear?” ”Perfectly, sir”, Jakke sanoi ja suuntasi katseensa kohti lattiaa.

Kaksi viikkoa myöhemmin Jakke istui sunnuntaina äitinsä luona ja söi tämän laittamia ohukaisia mansikkahillon kera. Äiti oli autuaan tietämätön kaikesta: rahoista ja Jaken vankeusajasta. Jakella oli ollut tapana silloin tällöin hävitä muutamiksi viikoiksi omille reissuilleen, ja äiti oli jo alistunut siihen, että Jakesta ei tällöin kuulunut yhtään mitään. Äiti oli joka tapauksessa iloinen, että Jakke oli saanut vihdoinkin oikeita töitä. Myös Kaisa oli saanut tietää asiasta ja soittanut pitkästä aikaa. Eivät he olleet palaamassa yhteen, mutta ainakin he puhuivat taas toisilleen.

Äidin televisio oli auki. Jakke ajatteli vielä vilkaista iltauutiset ennen kuin lähtisi kotiinsa. Ennen päivän uutistapahtumia esitettiin se tavallinen kimara kaupallisia tiedotteita: cornflakesit syöksyivät lautaselle, viimeisimmät automallit kiitivät krominhohtoisina kaupungin yössä neonvalojen seassa, terveyssiteelle kaadettiin jotakin sinistä nestettä, ruskettuneet kenit ja barbiet pelasivat merenrannalla lentopalloa auringonpaisteessa ja hymyilivät leveää SuperFluor-hymyä.

”Oletko väsynyt tylsiin, aina samanlaisiin hiuksiisi? Haluatko lisää väriä elämääsi? Uudella KhameLeon-hiusvärillä muutut hetkessä uhkeaksi blondiksi, salaperäiseksi brunetiksi tai räiskyväksi punapääksi. Tai jos olet kyllästynyt kirkkaisiin väreihin, voit valita myös arvokkaan hopeanharmaan!” 

Kuvaruudussa näytettiin, kuinka viehättävä nuori nainen katseli itseään liioitellun tympääntynein ilmein kylpyhuoneen peilistä ja haroi hapsottavia maantien värisiä hiuksiaan. Kuin taikaiskusta tämän käteen ilmaantui yhtäkkiä KhameLeon-suihkupullo, kasvoille levisi yllättynyt hymy, ja pian neitonen jo viiletti bileistä toiseen säteilevänä Jean Harlow -tyyppisenä vaaleaverikkönä, sitten muuttui tyylikkääksi mystiseksi ruskeaveriköksi, jonka jälkeen tämän hiukset roihusivat punahehkuisina kuin tulipalo, miehet läähättivät ja lakosivat ympärillä, ja niin edelleen. 

Koomisena loppuhuipennuksena sama näyttelijätär istui lopulta harmaahiuksisena mutta edelleen viehättävänä kakkulapäisenä mummona keinutuolissa ja kutoi sukkaa. Loppukaneetti: ”Ja mikä parasta, toisin kuin muut hiusvärit, KhameLeon-värin voit pestä hetkessä pois ja vaihtaa saman tien uuden värin pyyhekuiviin hiuksiin! Kokeile jo tänään! KhameLeon-tyytyväisyystakuu!” 

”Voi hyvänen aika näitä mainoksia”, äiti huokaisi ja tavoitteli kaukosäädintä kääntääkseen televisiosta äänen pois. Samassa kuitenkin uutiset jo alkoivat. Päivän uutistarjonta oli sitä samaa: joku maa oli vallannut alueita joltakin toiselta, johtajien palkkoja oli nostettu ja työttömien etuuksia oli pienennetty, poliitikot haukkuivat toisiaan, mutta mansikkasadosta oli tulossa hyvä. 

Ennen säätiedotusta ja lähetyksen loppua kuultiin vielä pieni uutinen: pitkäaikainen rikosylikomisario Ensio Karlsson oli kuollut äkilliseen sairauskohtaukseen sairaslomallaan ja tämän tilalle oli nimitetty Markku Lindroos, joka oli pitkään toiminut Karlssonin alaisuudessa. 

Uutisten mukaan Karlsson oli tullut tunnetuksi monien omaisuusrikosjuttujen tutkinnanjohtajana ja herättänyt huomiota terävillä lausunnoillaan ns. Arpakuutio-jutun yhteydessä. Nyt ylikomisarioksi ylennetty Lindroos luonnehti edeltäjäänsä kokeneeksi ammattilaiseksi, jonka poismeno jätti poliisikuntaan suuren aukon.

Äiti sulki tv:n ja palasi ompelutyönsä pariin eikä huomannut, kuinka Jakke oli muuttunut perin mietteliääksi.

Kun hän istui siinä äitinsä nuhjaantuneella plyyshisohvalla, se kaikki tuli Jakelle yhdessä hetkessä nopeana välähdyksenä. 

Karlssonilla ei ollut mitään tekemistä pankkiryöstöjen kanssa. 

Jakke muisteli, kuinka Lindroos oli ilmeenkään värähtämättä kertonut hänelle Karlssonin syyllisyydestä. Jos he olivat vuosikausia olleet läheisiä työtovereita, Lindroosin reaktiota tapaukseen saattoi pitää vähintäänkin kylmänä, kun hän oli selostanut Karlssonin toimia hänelle viileästi ja asiallisesti kuin uutistenlukija. Kyse oli muustakin kuin ammattimaisen etäisyyden pitämisestä.

Karlsson, naimisissa oleva mies ja arvostettu yhteiskunnan tukipilari, vieraili rakastajattarensa luona toisessa kaupungissa eikä käyttänyt koskaan omaa autoaan näillä reissuillaan ja teki kaikkensa, ettei näistä visiiteistä jäisi minkäänlaista jälkeä. 

Tällä välin Lindroos käytti tilannetta hyväkseen ja ”lainasi” Karlssonin autoa tämän tallista, joko tiirikoi oven auki tai käytti avaimen kaksoiskappaletta. 

Poliisin työssään Lindroos pääsi käsiksi takavarikoituun todistusaineistoon, erilaiset tiirikat mukaan lukien. Hän oli jopa saattanut itse teettää avaimen. Kuka tiesi, millaisiin alamaailman lukkoasiantuntijoihin Lindroosilla oli kontaktit. Joka tapauksessa hän oli varmistanut, että Karlssonin auto oli nähty ryöstöpaikkojen lähellä. Tätä ennen Lindroos itse oli tehnyt pikku visiitin pankkiin.

Karlsson ja Lindroos olivat suunnilleen saman pituisia ja muutenkin muistuttivat toisiaan. Karlsson oli ollut Lindroosin mentori, joten jälkimmäisellä oli ollut vuosikausia tilaisuus tarkkailla esimiestään, omaksua ja jäljitellä tämän maneereja, oppia tuntemaan tämän tottumukset ja pienimmätkin oikut. 

Karlssonilla ei ollut vaimonsa kanssa lapsia. Jonkinlainen taloudellinen riippuvuus oli ehkä pitänyt pitkän avioliiton koossa, vaikka muuta yhteistä Karlssonilla ja tämän vaimolla ei enää vuosiin ollut. Ajan mittaan Karlsson oli todennäköisesti alkanut pitää Lindroosia kuin omana poikanaan. 

Oli mahdollista, että he käyttivät samaa parturia ja hankkivat pukunsa samasta liikkeestä, ehkä istuivat vielä vapaa-aikana samoissa baareissa. 
Jossain välissä Karlsson oli uskoutunut Lindroosille, joka näin ollen tiesi rakastajattaresta. 

Lindroos oli hiusvärillä muuttanut hiuksensa harmaiksi. Vaikutelman täydensi maskeeraus, jonka tekemisen hän oli kirjoista opetellut. Jakkea melkein nauratti kuvitella tätä. Kun Lindroos oli lisännyt kasvoihinsa ryppyjä ja riippuvat silmäluomet ja saanut vielä ihonsa näyttämään sopivan vanhalta ja roikkuvalta, olkatoppauksin varustetussa puvuntakissa hän kävi täydellisesti leveäharteisesta Karlssonista, graniittimiehestä. Jotain vaahtomuovitäytettä Lindroos oli kai vielä paitansa alle tunkenut näyttääkseen itseään vatsakkaammalta Karlssonilta. Ehkä Lindroos oli jopa opetellut imitoimaan Karlssonin puhetapaa. 

Jakkea kylmäsi Lindroosin pirullinen nerokkuus, kuinka tämä oli suunnitellut jokaisen yksityiskohdan etukäteen millintarkasti kuin kelloseppä. 

Lindroos oli tarkkaan miettinyt, kuinka Jakke löytäisi lompakon Linnanaukiolta, jonne Karlsson oli sen muka pudottanut. Olisiko lompakon ”löytäjä” voinut olla kuka tahansa? Jakke oli esittänyt tässä näytelmässä vuorollaan sekä syntipukkia että todistajaa että narria. 

Oliko Jaken rooli Lindroosin varta vasten hänelle räätälöimä? Lindroosilla olisi ollut rikospoliisina helppo pääsy myös erilaisiin viranomaisrekistereihin, joista löytää juuri hänen kaltaisensa rahansa hassannut ja elämänsä tyrinyt piruparka. 

Ja oliko Lindroos toiminut yksin vai oliko hänellä ollut apureita poliisikunnassa? Lindroos oli ehtinyt koota melkoisen potin lähiseudun pankeista. Jakoiko hän summan mahdollisten apureidensa kanssa, oliko hänellä ehkä omia velkoja vai keräsikö hän ainoastaan jonkinlaista pesämunaa omaa tulevaisuuttaan varten…? 

”Sairauskohtaus”, hah. Todennäköisesti Karlsson oli tappanut itsensä — tai Lindroos oli mennyt niin pitkälle, että oli järjestänyt tämän murhan. Taas yksi asia lisää, josta Jakke ei koskaan saisi tietää totuutta.

Ehkä Karlsson oli vuosia ollut Lindroosin pakomielle niin että lopulta hän oli halunnut tulla Karlssoniksi, varastanut tämän elämän, työpaikan, kaiken. Vanha diktaattori ja tämän lakeija, joka salaa tavoitteli isäntänsä paikkaa. Lindroos oli kehittänyt koko tarinan Karlssonin uhkapeliriippuvuudesta ja peliveloista. Kuka tietää, kuinka pitkälle hän oli mennyt esimiehensä maineen tuhoamisessa; mitä olivat nämä ”väärinkäytökset”, joista Lindroos oli Jakelle puhunut. 

Mitä enemmän Jakke koko juttua mietti, sitä enemmän hänen päätään alkoi pakottaa. Jakke ei saisi koskaan tietää kaikkea, saattoi vain arvailla, eikä hän koskaan puhuisi asiasta, ei voisi avautua kenellekään, ei voisi pohtia tapausta kenenkään toisen kanssa. Lindroos oli vaientanut Jaken täydellisesti.

Jakke sanoi äidilleen, että taitaa olla kotiinlähdön aika. Huomenna oli kuitenkin työpäivä.

Ei mennyt puolta vuottakaan, kun kaupungissa tapahtui jälleen yksi pankkiryöstö, ja jälleen tekijä livahti selittämättömästi poliisin verkosta.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s